Sadistit ja empaatit

Olen sanonut olevani sadisti. Niin olenkin, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitan? Sadismihan on yksinkertaisimmillaan toisen ihmisen kärsimyksestä nauttimista, aste-erot ovat vain suuria. Lievimmillään se on vahingoniloa, riemua siitä ettei itse sössinyt ja joku toinen sai nenilleen. Vakavimmillaan se on tietoista kärsimyksen toiselle tuottamista. Sadismiin, toisin kuin voisi kuvitella, liittyy samaistumisen kokemus; älyllisellä tasolla ymmärtää mitä toiselle on tapahtunut ja miltä se itsestä tuntuisi. Kun siis näkee toisen kärsivän ja tuntee samalla helpotusta siitä, ettei itse ole juuri siinä, on ymmärtänyt toisen ihmisen aseman. Se on vahingoniloa, koska toinen kärsii ikään kuin itsensä puolesta. Tämä on kuitenkin lievintä mahdollista sadismia, vaikka vahingonilokin voi muuttua euforiaksi. Ei kai syyttä suotta sanota, että vahingonilo on paras ilo. Me tunnemme mielihyvää vihamiehemme epäonnistuessa tavalla tai toisella Kun vittumainen pomo joutuu auto-onnettomuuteen, voimme tuntea iloa hänen kärsimyksistään. Älyllisellä tasolla ymmärrämme, ettei niin saisi tuntea, mutta aivojen mielihyväkeskus ei tästä piittaa.

Kostaminen tai rikollisen lynkkaus ovat sadismin aktiivisia muotoja, vaikkakin jokamiehelle paremmin perusteltavissa. Kärsimyksen tuottamiselle on jokin syy, lynkkaajalla on varma maa jalkojensa alapuolella. Hän voi lyhyeksi hetkeksi heittää sivistyksen kuoret päältään ja tuottaa valtaisaa kärsimystä nauttien joka hetkestä. Raiskaus- tai pedofiiliuutisten yhteydessä olevat verenhimoiset kommentit ovat sitä itseään. Niiden takana on ymmärrettävä motiivi ja ehkä jopa oikeutus, mutta niiden tavoite ei siitä muuksi muutu: valtaisan kärsimyksen aiheuttaminen toiselle, euforian tuottaminen itselle.

Sadismin viimeisenä muotona voi pitää toimintaa, jossa aktiivisesti etsitään mielihyvän lähteitä ja verenhimon kohteita. Tällainen sadismi on usein kytköksissä psykopatiaan, jossa normaalit inhimilliset estot ovat karisseet. Psykopaattien kohteet ovat heikkoja, puolustuskyvyttömiä ihmisiä ja eläimiä. Vahingon tuottaminen toiselle on itseisarvo ja päämäärä, eikä uhreja valikoida muuten kuin sen perusteella miten helppoja he ovat. Ei ole väliä onko kohde tuttu vai tuntematon, kunhan se tarjoaa mielihyvää eikä vastustele. Siinä missä kostonhimo on reaktiivista sadismia, on tämä aktiivista sellaista. Mitään syytä sille on turha etsiä paitsi tekijästä itsestään.

Empatia onkin sitten toinen juttu. Kuten alussa mainitsin, sadismi kumpuaa samaistumisesta. Samaistuminen on puhtaasti älyllinen prosessi, jossa tiedostetaan mitä toiselle tapahtuu. Jos tätä samaistumista ei tapahtuisi, henkilö olisi välinpitämätön muiden kärsimyksistä, kyvytön nauttimaan tai myötäkärsimään. Ja myötäkärsiminen on avainsana empatiassa.

Älyllinen samaistumisprosessi voi johtaa kahdenlaiseen reaktioon, myötäkärsimiseen tai toisen tuskasta nauttimiseen, mikä tekee empatiasta ja sadismista saman mitalin kääntöpuolet. Suurimmalla osalla ihmisistä on kyky molempiin, osuus vain vaihtelee spektrin sisällä. Lähes kaikki kykenevät vahingoniloon ja kostonhimoiseen raivoon, joka syntyy epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Sen sijaan viattomien ihmisten kidutus ja tarpeeton väkivalta ovat jotain, johon harvemmat ihmiset kykenevät ja johon enemmistökin olisi kykenevä vain ääritilanteessa. Ei toisaalta unohdeta sitä seikkaa, että ihmisten valtaosa nauttii esimerkiksi väkivaltaisista urheilulajeista. Ihmisten enemmistö seurasi antiikin Roomassa julmia gladiaattoritaisteluita ja kautta aikain on nautittu, kun eläimet tappavat toisiaan koira- tai kukkotappeluissa. Elokuvat ja pelit, joissa väkivalta on itsetarkoitus, ovat suosittuja. Lienee siis selvää, että valtaosassa ihmisiä piilee aktiivinen halu nauttia kärsimyksen tuottamisesta vain huvin vuoksi. Kysymys on siis sublimaatiosta, jossa tämä pimeä osa ihmistä kanavoidaan johonkin muualle kuin elävään kanssaihmiseen (orjathan eivät olleet ihmisiä, eläimistä puhumattakaan). Julmin väkivalta on mahdollista vain, jos kohde esineellistetään ja riisutaan ihmisyydestään. Tätä kautta myös jokamies voi vapauttaa sisäisen demoninsa ja ryhtyä tekoihin, joihin ei normaalitilanteessa kykenisi. Suurin osa ihmisistä kykenee nimittäin myös empatiaan, joka viime kädessä estää ketään ryhtymästä kaikkein julmimpiin tekoihin lähimmäisiään kohtaan. Siksi ei riitä, että sisäistää älyllisellä tasolla teon moraalisen vääryyden. Jos näin olisi, psykopaatit olisivat moraalisia esimerkkejä. Kyky hyvään vaatii myös kykyä empatiaan, eli myötäkärsimään toisten tuskista. Ja sadisteilta tämä kyky puuttuu, heillä ei ole muita pidäkkeitä vahingoittaa muita paitsi rangaistuksen pelko.

Olen toisinaan miettinyt, onko psykopaateille olemassa vastakohtaa? Kuten sanoin, sadismi ja empatia sijoittuvat samalle spektrille, jonka toisessa ääripäässä meillä on empatiaan kykenemättömät psykopaatit ja ihmishirviöt. Kysymys kuuluu, mitä meillä on toisessa päässä? Loogisesti siellä pitäisi olla sadismiin kykenemättömiä ihmisiä. He olisivat empaatteja, joilta puuttuu kyky nauttia kärsimyksestä. Siinä missä suurin osa ihmisistä – minä mukaanlukien – sijoittuu spektrillä siten, että omaa ominaisuuksia molemmista päistä, empaatit ja sadistit ovat totaalisia ääripäitä. Kuitenkin vain sadisteista puhutaan. He vilisevät televisiossa, kirjallisuudessa, peleissä, aivan kaikkialla. On karismaattisia pahiksia, Hannibal Lectereita, Jigsawia ja sun muuta härveliä. Psykopaateista ja heidän vaarallisuudestaan puhutaan medioissa (sinänsä ihan hyvä asia), ja heidän psykologiaansa innostuneesti tutkitaan. Missä ovat siis empaatit, onko heitä? Nopea googlaus tuottaa tulokseksi vain rajatiedettä ja muuta new age –huuhaata, jotka eivät näytä vastaavan siihen kysymykseen, johon haluan vastauksen. Millaisia ovat empaatit?

Heiltä on ainakin puututtava kyky nauttia toisen kärsimyksestä, kuten psykopaateilta puuttuu kyky asettua toisen kärsimykseen. Heidän on oltava tunne-elämältään intensiivisiä , koska äärimmäinen samaistuminen toisiin ihmisiin kysyy juuri sitä. Jos psykopaatteja leimaa tunne-elämän köyhyys ja primitiivisyys, on empaateille ominaista sen intensiivisyys ja hienostuneisuus. Heillä on todennäköisesti suuri tarve auttaa hädänalaisia ihmisiä ja uhrata oma hyvinvointinsa muiden puolesta. Samalla he syyllistävät ankarasti itseään siitä, etteivät voi auttaa kaikkia tarvitsevia, koska heillä on herkkä omatunto. He eivät pidä melua itsestään, koska kokevat tekevänsä vain velvollisuutensa eivätkä odota palkkiota. Psykopaatit toimivat juuri päinvastoin yrittäessään kerätä ihailua, alamaisia ja valtaa. He haluavat ja pyrkivät pääsemään vallan ja huomion keskipisteeseen, missä he häikäilemättömyytensä ja piittaamattomuutensa vuoksi usein onnistuvat. Ehkä tämä selittää, miksi he alhaisesta esiintyvyydestään huolimatta ovat paljon esillä. Sen sijaan huomiota kaihtavat ja vaatimattomat empaatit jäävät varjoihin. Heidän uhrautuvaisuutensa otetaan itsestäänselvyytenä ja voi jäädä vaille minkäänlaista kiitosta. Tämä narsismia ja julkisuudenkipeyttä ruokkiva aikamme myös luo oivan toimintakehyksen psykopaateille. Velvollisuudentuntoiset empaatit jäävät tässä jalkoihin, koska velvollisuus on nollautunut arvo. Itseään vartenhan täällä enää eletään.

Minkälainen tämä maailma olisi ilman empaatteja? Se olisi jo tuhoutunut, ehkä juuri he ovat se pieni liima, mikä vielä pitää kaiken kasassa. Heiltä riittää rakkautta ja myötätuntoa teoissa niin paljon, että he kykenevät korjaamaan vahinkoja, joita vähemmän hyvät ihmiset, jokamiehet ja psykopaatit ovat saaneet aikaan. He uhraavat itsestään ja antavat kärsiville sitä voimaa, joka on pahojen ihmisten takia heistä imetty. Kuitenkin he taistelevat tuulimyllyjä vastaan, koska tulee vielä piste, että heidän ponnistuksensa eivät enää riitäkään. Heitä ei ole paljon, eikä vain heidän panoksensa riitä.

Mutta keitä he todella ovat? Voinko osoittaa jonkun henkilön, joka oikeasti olisi tällainen? Usein sanotaan, ettei täysin hyviä tai pahoja ihmisiä oikeasti ole. Että pahimmassakin hirviössä on jokin inhimillisyyden häivä, ja suurimmassakin pyhimyksessä synnin särö. Näin varmasti onkin, mutta on kiistatta niin pahoja ihmisiä, ettei ole enää mielekästä puhua hyvyydestä ja heidän teoistaan samassa lauseessa. Jos heidän hyvyytensä on vain teoreettinen potentiaali hermostossa, on se laiha lohtu heidän syntiensä rinnalla. Siispä on pakko olla ihmisiä, jotka ovat niin hyviä, että sanan pahuus käyttäminen heidän tekojensa yhteydessä tuntuisi synniltä.

Uskon, että jokainen ihminen tuntee jonkun tällaisen, empaatin. Kun ajattelette heitä, tajuatte, etteivät he ehkä olekaan aina hyviä ja mukavia, vaan kärttyisiä ja masentuneita. Mutta silti heitä ajatellessanne tunnette piston itsessänne, koska ymmärrätte, ettette itse ole heidän veroisiaan. He ovat uhrautuneet vuoksenne, eivät ole kiitosta pyytäneet ja antaneet teille anteeksi. Omassa lähipiirissäni tällainen ihminen olisi äitini. Hän ei ole pyhimys, hän on tempperamenttinen, kärsimätön ja torunut ankarasti, jos on ollut tarvis. Mutta hän on työteliäs, uhrautuvainen, on ollut aina hyvä minulle, vaikken ole tarpeeksi kiitosta ymmärtänyt aina antaa. Hän on rakastava ja empaattinen ihminen, jonka en usko voivan iloitsevan toisen ihmisen kärsimyksestä millään tavoin. Ilman hänen panostaan ja hyvää tahtoaan olisin huonompi ja onnettomampi ihminen, ehken olisi enää olemassa.

Mikähän mahtaisi olla sadistien ja empaattien sukupuolijakauma? Kumpaistakin löytyy molemmista sukupuolista, mutta molempien erityisluonnot huomioon ottaen uskon, että suurin osa sadisteista löytyy miehistä ja empaatit naisista. Ei voi olla sattumaa, että suurin osa sarjamurhaajista, vangeista ja maailman pahimmista teurastajista ovat olleet ja ovat miehiä. Väkivalta kuuluu miehen luontoon ja se voi saada äärimmäisiä muotoja. Naiset ovat äidin ja hoivaajan osansa vuoksi olleet luonnollisesti yliedustettuina empaateissa. En usko, että miehet yhtä suurissa määrin kykenisivät sellaiseen uhrautumiseen ja hellyyteen kuin naiset. Uhrauksia tekevät miehetkin, mutta eri tavalla, väkivallan kautta. He uhrautuvat sodassa henkensä antaen, kun taas naisen uhrautuminen on pitkämielisempää omasta hyvinvoinnista ja pyyteistä kieltäytymistä. Mies kuluttaa itsensä nopeassa räjähdyksessä, nainen antaa itsestään pitkään, he elävätkin pidempään.

Loppuun lainaan Michel Houellebecqia, joka Alkeishiukkaset -romaanissaan kuvailee empaattista ihmistyyppiä tavalla, jonka minäkin osaan tunnistaa:

Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women.