tiistai 31. maaliskuuta 2015

Idealismin spektri



Ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia havainnoida aste-eroja. Tämä näkyy siinä, kuinka vertaillaan asioita, jotka eivät ole suoraan verrannollisia. Vielä pahempaa on täysin yhteismitattomien asioiden vertailu, ikään kuin ihmiset eivät osaisi hahmottaa asioiden yhteyksiä. Ja tämä tuli ohimennen mieleen, kun on puhuttu pilapiirtäjien tai raiskauksen uhrien vastuusta. Kiistassa ei tosin ole todella kyse siitä onko uhrilla juridista vastuuta, vaan onko tietty käyttäytyminen järkevää. Kukaan ei ole sitä mieltä, että rikollisen vastuu alenisi uhrin käyttäytymisen mukaan. Sen sijaan on aiheellista kysyä onko järkevää kävellä öisessä puistossa yksin ja humalassa tai onko järkevää vittuilla uskonnolle, jonka edustajat reagoivat murhanhimoisesti.

Vaikka nämä kaksi asiaa mainitaan usein toistensa yhteydessä, ei niillä ole kuitenkaan paljon tekemistä keskenään. Kyse ei ole kategoriaerosta, vaan varsin suuresta erosta niiden mittakaavassa. Ja näissä kahdessa tapauksessa havainnollistuu ero terveen ja vahingollisen idealismin välillä. Vahingollinen idealismi lähtee siitä, että ihminen saa tehdä mitä tahansa seurauksista piittaamatta, kunhan ei vahingoita muita. Eli kuka tahansa voi pitää talonsa ovea auki 24/7, avaimia auton virtalukossa tai mennä hortoilemaan kehitysmaaslummiin taskut täynnä seteleitä ja arvoesineitä. Jos talo putsataan, auto varastetaan ja turisti ryöstetään väkivaltaisesti, vastuu on ainoastaan rikollisilla. Ja niinhän se onkin, niin juridisesti kuin eettisesti. Voit myös juoda itsesi umpitunneliin ja lähteä huoraksi pukeutuneena yksin puistoon ja raiskatuksi tullessa syyttää tekijää aivan aiheesta, vastuu on vain ja ainoastaan tekijällä. Mutta mitä sillä saavutetaan? Mitä muuta sillä voi todistaa, kuin että maailmassa on kuin onkin pahuutta?  Juuri tässä ilmenee vahingollinen idealismi; ajatus siitä, ettei sinulle saa tehdä mitään, koska ihmisoikeudet. Onhan toki niin, ettei sinulle saa tehdä mitään, mutta on eri asia, voiko sinulle tehdä jotain. ”No, Suomessa ei tällaista pitäisi tapahtua, se pitäisi estää”. Ja miten se tapahtuisi? Hesarin kolumnissakin mainitaan aiheellisesti, että kaikkien rikosten ehkäisy vaatisi poliisien läsnäoloa ja kameravalvontaa joka neliömetrille, mikä ei ole mahdollista. Valistustako? Psykopaatit eivät tunnetusti piittaa säännöistä, joten se menisi hukkaan. Olen aivan samaa mieltä, että on tehtävä kaikki mahdollinen. Mutta poliisien resursseilla ja valistuksella on rajansa (rangaistuksien tuntuva koventaminen olisi yksinkertaisin ja paras keino, mitä vasemmistolaisetkin ovat kummasti alkaneet viime aikoina ymmärtää. Niinhän se on, että he havahtuvat idealisminsa seurauksiin vasta sitten, kun he itse tai heidän uhriuttamansa viiteryhmä - kuten naiset - siitä kärsii). Se siis tarkoittaa sitä, että – voi kauhistus sentään – yksilökin voi vaikuttaa kohtaloonsa. Mikä tässä on sitten vaikeaa hyväksyä? On vain vaarallista ajatella, että koska sinulle ei saa tehdä mitään, sinulle ei sen vuoksi voisi tehdä mitään. Kuten todettua, maailma ei toimi niin. Vahingollinen idealismi on niin suuressa ristiriidassa maailman kanssa, ettei se kannata. Ainoa keino saada se toteutumaan olisi brutaali totalitaria, mikä olisi ristiriidassa idealistin omien periaatteiden kanssa. Tarvitsisimme poliisivaltion sekä psykologisesten ja geneettisten kartoituksesten perusteeella seulottujen potentiaalisten rikollisten eliminointia kuolemanleireillä.

Ei jatkoon.

Mitä olisi sitten terve idealismi? Se on synonyymi moraaliselle selkärangalle. Idealismia kannattaa ajatella jatkumona, toisessa päässä seurauksista piittaamaton tyhmyys ja toisessa päässä moraalisuus (miellän moraalin idealismiksi, koska ihmisen sisäsyntyinen moraali on lähtökohtaisesti jyrkän eksklusiivista ja siten vierasryhmiä dehumanisoivaa. Siksi ajatus universaalista ihmisarvosta on lähtökohtaisesti idealistinen). Yhdistävä tekijä kaikelle idealismille on eräänlainen horjumattomuus reaalimaailman seikkojen kanssa. Idealismi ei ole oikeastaan koskaan järkevää, siihen sisältyy väistämätön uhraus yksilön hyvinvoinnin kustannuksella. Mutta siksi on tärkeää ymmärtää aste-erot, sama metodi voi johtaa oikeaan tai väärään lopputulokseen. Jatkumoluonteensa vuoksi ero terveen ja vahingollisen idealismin välillä on veteen piirretty viiva, mutta jako on silti olemassa. Sukupuoli on jatkumo, mutta meillä on silti miehen ja naisen määritelmät. Rohkeus on jatkumo, jossa toisessa päässä on uhkarohkeus ja toisessa uljaus. Uhkarohkeudella kuten vahingollisella idealismillakaan ei saavuta mitään. Ne ovat siis järjettömyyttä ja vain sitä. Mitä saavutat sillä, että tulet ryöstetyksi, koska halusit mennä kehitysmaaslummiin? Mitä saavutat, jos autosi varastetaan, koska jätit avaimet virtalukkoon? Mitä saavutat tunkemalla kätesi suppilohämähäkin pesään?

(Anekdootti abiristeilyltä: henkilö oli sammunut käytävän seinälle siten, että lompakko oli hänen kädessään seteleitä pullottaen. Lompakko oli vieläpä jäänyt hänen käsiinsä siten, että hän näytti tarjoavan pää kumarassa ohikulkijoille rahaa. Kaverini sitten herätti hänet ja kehotti häntä etsiytymään hyttiinsä. Kaverini teki varmaankin sortavan teon, koska toki hepulla oli oikeus sammua käytävälle. Varkaat olisivat tehneet väärin varastaessaan. Ihanko totta? Ja sitten joku olisi saattanut haukkua ja ehkä jopa nauraa hänelle! Ajatelkaa sitä henkistä pipiä, voi raukkaa. Kyllä pitäisi olla oikeus sammua mihin hyvänsä ja voida luottaa ihmisten hyvään tahtoon saatana! Saatanan saatanan saatana!)

Mutta myös terve idealismi on monin tavoin järjetöntä. Ei ole järkevää nousta tyrannivaltaa vastaan, taistella miehittäjää vastaan tai puolustaa kaveriaan, jonka koko muu yhteisö tuomitsisi. Tällaiset tapaukset vaativatkin järjen ja hyötyajattelun yläpuolelle nousemista, siis moraalista selkärankaa. Uhrauksesi ei ole turha, koska se on oikein. Jos on valittava moraalisesti oikean ja väärän väliltä, se on tehtävä seurauksista välittämättä. Uhrausta ei useinkaan palkita, mutta se on tehtävä. On moraalista puolustaa syytöntä, jota kaikki muut syyttävät. On oikein kertoa mielivaltaisen hallinnon teoista. Mutta mitä moraalista on sammua puistoon ja tulla raiskatuksi? Mitä moraalista on jättää ovensa auki varkaille ja tulla ryöstetyksi? Mitä moraalista on vittuilla piripäälle ja tulla pahoinpidellyksi? Aivan niin, ei mitään. Ja siinä on ero idealismien välillä, yhdellä voi saavuttaa jotain, toisella ei mitään.

Joku kysyy tietysti, mitä moraalista on pilakuvien piirtämisessä? Ei se lähtökohtaisesti olekaan moraalista, mutta kyse on suuremmasta asiasta. Kyse on länsimaisesta arvosta, jota on puolustettava hinnalla millä hyvänsä. Rättipäille vittuileva pilapiirtäjä osoittaa ryhtiä käyttäessään sanavapauttaan ja näyttää esimerkkiä, jota muidenkin olisi seurattava. Kyse ei ole nimittäin vain oikeudesta pilkkaan, vaan vapaudesta puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sillä kuinka pilkkaan reagoidaan, tietyt kulttuurit näyttävät oikean karvansa ja paljastavat kuka on vihollisemme. Heidän uhrauksensa, jotka sanavapautta puolustavat, ei siis mene hukkaan. Se kuitenkin voi mennä hukkaan, jos valitsemme väärin. Pilapiirtäjät tekivät vain oikein, kun eivät taipuneet uhkausten edessä. Mutta jos me alamme pelätä ja sensuroimaan itseämme, tulee heidän uhrauksestaan arvoton. Kysymys on siis arvoistamme ja ovatko ne kaupan. Siinä tarvitaan idealismia.

Tiivistys: sairas idealismi elää ideoiden teoriamaailmassa. Se pöyristyy siitä, että kuka tahansa ei voikaan tehdä mitä tahansa. Periaatteessa näin tulisi ollakin (kunhan ei vahingoiteta ja blaa blaa), mutta ei ole eikä tule olemaan. Oikeassa maailmassa on esimerkiksi väkivallan uhkaa, jolta teoreettiset konstruktiot eivät suojaa. Ja yksilö voi vaikuttaa paljon omaan riskiinsä. Se on fakta, josta ei voi kiistellä ja jonka toimivuuden voi helposti testata. Rikollisen moraalinen vastuu ja yksilön järjenkäyttö eivät ole toisensa poissulkevia asioita.

Terve idealismi on taipumattomuutta ja suoraselkäisyyttä siellä missä sitä tarvitaan. Se on periaatteiden ja arvojen kunnioittamista niiden itsensä vuoksi, ei henkilökohtaisen hyödyn vuoksi.

(Itsehän olen pesunkestävä idealisti, ei kannata muuta luulla. Vaikka yritän ottaa kannoissani pragmaattisia näkökulmia, ei kannata antaa sen pettää. Olen myös pikemmin vahingollinen kuin terve idealisti; petyn, jos todellisuus ei vastaa kuvitelmiani. Ja minä haaveilen ja kuvittelen paljon. Haluaisin maailman olevan vaikka mitä asioita, eikä se yleensä ole niistä mitään. Älkää siis luottako mielipiteisiini, kaiken takana puhuu pettynyt ja harhainen idealisti. Mutta onneksi mielipiteillä ja ajatuksilla ei ole mitään todellista merkitystä ja arvoa. Siksi myöskään kirjoituksillani en saa liiemmälti vahinkoa aikaan, joten olen suhteellisen harmiton. Politiikassa olisin suuren luokan katastrofi, joka rikkoo kaiken.)

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Matti Nykänen vs. Lauri Karhuvaara




Karhuvaara: Niin, Matti, mä aina käytän nimeä Matti Ensio siinä väliin. Huomenta, tervetuloa, hauska nähdä.

Nykänen: Kiitoksia (pieraisee).

Karhuvaara: Mitä?

Nykänen: Ei, äh…ee, mh.

Karhuvaara: Mistä se johtuu, Matti, että sä oot jatkuvasti Nykänen?

Nykänen: No, se näin ja niin. On muutki, et tota niin. Eh, se asia on mutta. Mä teen itse asioita, oli se sitten, oo…

Karhuvaara: Mitä?

Nykänen: Negatiivista ynnä muuta, niin se tekee siitä sen. Ää, nii…niinku vertauskuvallisesti.

Että…mh (pieraisee)

Karhuvaara: Vittu Matti.

Nykänen: Huoh.

Karhuvaara: Siis nyt ihan oikeesti poika, semmonen kysymys, mitä jos sä luonnehtisit, tiedät että sul on alkoholiongelma, aivan varmasti tä!

Nykänen: En.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Valta



"The most improper job of any man ... is bossing other men. Not one in a million is fit for it, and least of all those who seek the opportunity.”
                   
                    -J.R.R. Tolkien

Inhoan valtaa ja vallankäyttöä. En kaipaa valtaa, eikä minua kiinnosta muiden käskyttäminen. Minun on ylipäätään hankalaa käskyttää tai delegoida mitään kenellekään. Ristiriitaista kyllä, olen hyvä ottamaan käskyjä ja tottelemaan, olen aina ollut. Tämä siis huolimatta luontaisesta itsepäisyydestäni ja vastarannakiiskeydestäni. Tosin käskyjä noudatan hyvällä mielellä vain niin kauan kuin koen sen antajalla olevan legitmiteettiä sanojensa takana. Muussa tapauksessa käyn passiiviseen vastarintaan kieltäytymällä tai tottelen vain vitutuksesta, jos muuta vaihtoehtoa ei ole. Armeijassa tein aina mitä käskettiin. Harvoin riemurinnoin, riippui johtajasta ja äänensävystä milloin toteutin käskyjä innolla. Joskus olin oikeasti innokas ja tunsin suorittavani tärkeää velvollisuutta, mutta liian usein kyse oli varusmiesjohtajien pikkumaisuudesta, jota hampaat kiristellen olin pakotettu seuraamaan. Jos jotakin en tässä maailmassa siedä, niin epäoikeudenmukaisuutta. Hyvä johtaja on oikeudenmukainen ja hänen käskyjensä takan legitimiteeti; huono johtaja on epäoikeudenmukainen ja alleviivaa vain omaa pikkusieluisuuttaan.

Mutta johtamiseen ei minusta ole. Jos olen tilanteessa, jossa minun tulee käskeä ihmistä, teen sen vastenielisyydellä. En haluaisi pakottaa ketään toimimaan vastoin tahtoaan, enkä pahoittaa kenenkään mieliä. Koska hyvä johtaminen vaatii väistämättä toisen yksilön kannalta epämieluisia valintoja, ei minusta tämänkään takia johtajaa saisi. Jo tehtävän delegointi toiselle tuntuu väärältä, minun olisi se tehtävä, jos olen kynnelle kykenevä. En tosin minäkään noin vain suostu siihen, että otan kaiken kontolleni, vaikka sellaista tendenssiä minussa jossakin määrin on. Apua on kuitenkin ollut aina vaikea pyytää, se on vihoviimeinen keino. Se tuntuu samalta kuin huutaisin ääneen olevami heikko ja osaamaton.  Tilanteet, joissa tarvitsisin apua, ovat usein piinallisia. Samaan aikaan on akuutti ja nopea tarve saada jotain tehtyä, mutta ajatus avun pytämisestä tuntuu kauhealta. Olen kahden tulen välissä, jolloin päätös syntyy tooodella hitaasti. Päätöksenteko ylipäätänsä on vitun vaikeaa, varsinkin jos pitää valita kahden tasavahvan vaihtoehdon väliltä. Saatan mennä totaaliseen lukkoon, lähes katatoniseen tilaan. Ikään kuin tietokone yrittäisi suorittaa kahta komentoa samaan aikaan, ja ei siksi pysty tekemään mitään, koska koodit kumoavat toisensa. Ristiveto kahteen suuntaan on niin vahva, että kaikki liike pysähtyy. Kaikki nämä ominaisuudet huomioon ottaen on täydet syyt sanoa, ettei minusta tulisi hyvää johtajaa. Mutta se ei olekaan minun osani, enkä kanna siitä minkäänlaista surua.

Mutta ollaanpa rehellisiä: huolimatta inhostani valtaa kohtaan, minulta löytyy myös perverssiä viehtymystä siihen. Etenkin rajattomaan valtaan. Vaikka kaihdan ajatusta valtaan pääsemisestä, löytyisi minusta loistavat ainekset tyrannille. Jos tietoisesti sammuttaisin valtaa inhoavan puolen itsestäni, voisin nauttia tyranniudesta täysin siemauksin; rajattomasta vallasta ihmisten elämän yli. Valtafantasioita on kahdenlaisia: yhdessä olen silkkaa raakaa voimaa käyttävä atavistinen peto, joka käsillään ja hampaillaan repii ihmissaastaa kappaleiksi. Eräänlainen Hulk, joka silkalla fysiikallaan tuhoaa kaiken tieltään ja tuo kaaosta ja kuolemaa kaikkialle. Minua elähdyttää ajatus, että vain hakkaisin ihmisiä tohjoksi ja söisin heitä elävältä.

Toinen versio on sofistikoituneempi. Olisin paha henki, mallia Wishmaster (1997). Elokuvan henki toteuttaa sadistista luontoaan täyttämällä ihmisten toiveita vituilleen. Eli rajatonta valtaa, joka on sidottu ihmisten haaveisiin. Kuinka mahtavaa olisikaan olla kaikkivaltias henki, juuri pimeiden unelmieni pahis; helvetti maan päälle ihmisten omilla sanoilla. Kaikkeuden sielut lankeaisivat yksi kerrallaan ansaani ja viruisivat kidutuksessani ikuisuuden.

(Suosittelen muuten katsomaan Wishmasterin. Siinä on oikeasti viihdyttävä B-luokan elokuva, vaikea edelleenkään sanoa milloin se yrittää olla oikesti pelottava, ja milloin se on vain tahattoman koominen. Pökkelöä näyttelyä ja erityisen hurmaava pahis yhdessä paketissa. Meinaan tuo henki on poskettoman hauska, ja varsinkin näyttelijän äänenkäyttö on täyttä helmeä. "Now, make your wisheszz..."

"...get you into spirit of the gamme".)

Kun puhe kääntyi nyt pahiksiin, niin erityisesti haluaisin olla Batmanin jokeri. Samaistun elokuvan The Dark Knight pahikseen. Hahmo, jolla ei ole motiiveina lapsellisia kostoa tai rahaa. Oikeastaan hänellä ei edes ole motiiveja tai päämäärää, hän haluaa vain kaaosta. Tuhoa ja kaaosta niiden itsensä vuoksi, mikä voisi olla hauskempaa? Ei mitään yhteiskunnallisesti valveutunutta pahista, ei mitään "harmaan sävyjä luotaavaa" pahista, vain silkkaa väkivaltaa. Ei myöskään psykologista motiivia tyyliin, "hän on vain hullu", jokeri vain menee ja tekee (sanotaanko tosin, että elokuva itsessään on loppujen lopuksi surkea tekele, käsis vuotaa kuin seula ja juoni on päätön. Plussaa kuitenkin pahiksesta, joka oli virkistävä).

Vallankäyttö on hauskaa. Kuten Camus sanoi, jokaisen älykön salaisena haaveena on olla suurin gangsteri, joka hallitsee maailmaa silkalla väkivallalla.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Limudiskomusaa



Aika ebin, miten näin hieno kappale on voinut mennä ohitseni? Pesunkestävää ysäriä ja niin naiivia, että jopa minua epäilyttää. Tai ainakin epäilytti, oikeasti minä olen heikkona tällaiseen. Kuunnellessani näen sieluni silmin lapsia ala-asteen diskossa tanssimassa. Katsokaapa nyt noita sanojakin:

Everybody's free - to feel good...
Brothers and sisters together we'll make it through
Someday a spirit will lift you and take you there
I know you've been hurting but I'll be waiting to be there for you
And I'll be there just helping you out whenever I can 'cause...

We all are a family that should stand together as one
Helping each other instead of just wasting time
Now is the moment to reach out to someone
It's up to you
When everyone's sharing their hope,
the love will break through couse...

Ei noin naiivia kamaa varmaan kukaan enää kehtaisi kirjoittaa. Hällä väliä, minä pidän siitä. Voin tämän tahtiin tuudittautua osin valheelliseenkin nostalgiaan auvoisesta lapsuudesta. Itse olin vain kerran limudiskossa, jonka luokkani järjesti, ja patologisena vastarannankiiskenä lähinnä angstasin. Olisin voinut pitää hauskaakin, mutta eihän se olisi sopinut "arvolleni". Kaiken huipuksi suuri ihastukseni pyysi minua tanssimaan! Siis kyllä, juuri minua. Minä, joka olin haaveillut hänestä jo yli vuoden päivät, olin varmasti innoissani? Eikä mitään, kieltäydyin. Neuroosieni ja päähänpinttymieni takia en vonut suostua. Olen vihoviimeinen idiootti. Tämäkin tapaus osaltaan paljastaa, kuinka yksinäisyyteni on lopulta ollut lähinnä oma vikani. Näin typerä idiootti ansaitseekin jäädä yksin. En ollut pelkästään vihjeetön nörtti, vaan myös kertakaikkinen luupää ja torvi.

Mutta lohduksi kuuntelen sympaattista limudiskomusaa.

Sympaattinen, siinä on juuri oikea sana. Laulajakin on söpö. Ei seksikäs vaan söpö. En yleensä välitä musavideoista tippaakaan, mutta tämä on harvoja poikkeuksia. Musavideot ovat joko yhdentekeviä tai muuten vain esteettisesti epätyydyttäviä, mutta tämä ei. Ei tämäkään mitään suuri elämys ole, mutta pidän siitä kuinka laulaja keinuu välkkyvät laserit taustallaan.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Trickster Song



                                   " ...And the Manfools piled rock on rocks
                                     And raised a treesie roof
                                     Hammers saws tear the skin of goodsie wood...

                                     ...And laughs at the woodsie lord

                                     ...And when learns the Lord of this
                                     He sends His beastesses to the manfools
                                     Who attacks and hammers saws their useless fleshes
                                     And build Him a house of they rotting skins"

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Merkintä

Näin tänään ensi kertaa elämässäni revontulia. Menin hieman pimeämmälle parkkipaikalle selälleni Otavan alle makaamaan ja näin. Ne olivat melko himmeitä, lähinnä harmaita väriltään. Välillä pilkisti hieman vihreää niiden voimistuessa. Ne huojuivat ja sykkivät hitaassa pulssissa, unohdin kylmyyden ja kovan maan hetkeksi. Parhaimmillaan suuri säie ylsi koko taivaankannen poikki lännestä itään. Välilllä se levittäytyi viuhkaksi, välillä kaksi säiettä sykki rinnakkain Otavan vierellä ja päällä.

Hieno ja kaunis näky, seuraavia ja kirkkaampia odotellessa.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Suomen David Lynch



Suomessa on koko joukko kirjallisia nimiä, jotka kaikki tietävät. Heidän lärvinsä ovat kaikille tuttuja, he pyörivät lehdissä, Uutisvuodossa ja tietokoneesi ruudulla. He myyvät. Löytyy myös joukko, jotka ovat kasvottomia nimiä. He ovat niitä kirjailijoita, joita kaverisi on suositellut sinulle. Olet kuullut heidän nimensä, mutta et ole lukenut heidän kirjojaan tai ottanut heistä enempää selvää. Hekin myyvät. Ja sitten löytyy vain harvojen ja vihittyjen salaisuudeksi jääneitä nimiä. Heitä on saattanut välähtää lehdissä, radiossa ja jopa televisiossa. Silti kukaan ei tiedä heidän nimiään, eivätkä ihmiset muista heidän kirjaansa, joka arvosteltiin Hesarissa. He eivät myy. Yksi tällainen kirjailija on Pasi Ilmari Jääskeläinen.

Jääskeläinen on paras suomalainen romaanikirjailija ja yksi keskeisimpiä kirjailijoita minulle. Löysin hänet kesällä 2009, kun halusin tietää enemmän reaalifantasiasta. Suomenkielisessä Wikipedia-artikkelissa oli aiheesta lyhyt esittely sekä reaalifantasian nimiin vannovien kirjailijoiden lista. Yksi heistä oli Jääskeläinen, jonka blogiin päädyin samaiselta sivulta. Jo blogin perusteella tiesin heti, että olin törmännyt johonkin kiinnostavaan. Kyseinen blogi katosi sittemmin, mutta muistan lukeneeni sitä mielihalulla. Tieni vei siis pian kirjastoon, mistä käsiini päätyi esikoisromaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta”. Kirja oli itselleni jotain ennen kokematonta, siinä yhdistyi saumattomasti monia itselleni mieluisia elementtejä. Jääskeläinen kirjoitti älykkäästi ja viihdyttävästi. Oli kuin olisin lukenut David Lynchia ekstranyrjähtäneisyydellä ja huumorilla maustettuna. En ollut koskaan tavannut kirjassa hahmoa, joka teki syömisestä elämisen tarkoituksen kuten kirjailija Talvimaa. Ja silti siinä oli jotain järkeä, joinakin kyllästyneinä hetkinä ja nälkäisenä tunnen, kuinka ruoka on totisesti kaiken alku ja loppu. Vain ruoalla on väliä. En tiedä mitä kirjailija on ajatellut moista hahmoa luodessaan, mutta itse samaistuin vahvasti, vaikka syönkin sangen vähän. Myös kirjailijoiden keskenään pelaamasta ”vuotamisleikistä” sain makua aloitettuani blogini: joidenkin henkilökohtaisimpien ja paljaimmillani kirjoittamieni tekstien jälkeen tunsin oloni pahoinvoivaksi, kuin en olisi oma itseni kaiken ”vuotamisen” jälkeen. Ihmiselle ei ole luontaista antaa sisintään ulos suodattamatta sitä ensin, siinä on jotain erittäin raastavaa, kuin tekisi kirurgiaa itselleen.

”Lumikko ja yhdeksän muuta” oli erilainen kokemus, sitä on syytä alleviivata. Ymmärsin, ettei tämä jäisi tähän, tätä on vielä saatava lisää. Kirja oli lyhyt ja ytimekäs, se rakensi oudon ja surrealistisen tunnelmansa hyvin ja laukaisi sen hienovaraisesti lopussa. Kirja alkoi hyvin arkisesta tilanteesta, mistä on sittemmin tullut Jääskeläisten kirjojen tavaramerkki; tunnelma ja tapahtumat suistuvat raiteiltaan kasvavalla käyrällä (kuten kirjaimellisesti käy novellissa ”missä junat kääntyvät). Tosin ”Lumikossa” se pysyy vielä jonkinlaisen ymmärryksen rajoissa, asiat eivät karkaa liian kauas. Alla oleva kappale havainnollistaa kirjaa hyvin: tunnelma on outo ja melankolinen, intensiteetti kasvaa loppua kohden. Mutta juuri sillä hetkellä, kun voi odottaa todellisuuden räjähtävän, jännite raukeaa tyhjiin kohdassa 4:15. Jäljellä jää vain muutama kaikuva kitaran sävel.

Devin Townsend - Coast

Seuraavassa romaanissa ”Harjukaupungin salakäytävät” panoksia nostettiin. Meillä on arkinen lähtötilanne, kustantaja Olli Suominen elää tylsääkin tylsempää elämäänsä Jyväskylässä perheensä kera. Vanha lapsuudenihastus Kerttu Kara palaa kuvioihin ja sotkee Suomisen elokuvalliseen seikkailuun Jyväskylän maagisissa paikoissa; niissä, missä merkityshiukkaset kasvattavat todellisuuden painoa. Kirja liikkuu eri aikatasoissa, nykyisyydessä sekä Suomisen lapsuudessa. Kirjailija kertoo lapsiporukan seikkailuista tavalla, johon jokainen lapsuuden joskus kokenut voi samaistua. Jääskeläinen kuvailee noiden kultaisten päivien kimaltavan puolen unohtamatta varjoisaa kääntöpuolta. Lapsuuden seikkailut olivat ajattomia, ihastukset viattomia ja pulla tuoksui. Mutta lapset ovat myös sadistisia pikkupsykopaatteja. Se aika ei ole niin viatonta kuin haluaisimme myöntää, vaan olimme myös manipulatiivisia ja julmia. Myös ikää karttuu ja kesäpäivät vähenevät. Magia katoaa ja seikkailunhalu vaihtuu leipääntymiseksi. Ystäväpiiriin ulkopuolisena tullut Suomisen ihastus saa julman käsittelyn muilta, mikä hajottaa koko porukan. Lapsuus on ohi.

(En voi olla tässä ohimennen miettimättä omaa lapsuuttani. Ja nimenomaan sen päättymistä, koska minä tulin muita jäljessä. En suoraan sanoen ole koskaan kokenut luopuneeni siitä. Laskettelin vielä 15-vuotiaana ysiluokkalaisena pulkalla itseäni monta vuotta nuorempien seurassa. Vielä 19-vuotiaana leikin eräänlaista piilosleikkiä naapurieni kanssa! Kun käyn lapsuudenkodissani, nukun teddykarhuni vieressä; sen saman, joka on ollut minulla pikkuvauvasta asti. Olen aina viihtynyt itseäni nuorempien seurassa, mitä ei varsinkaan teini-iässä moni tehnyt. Olen ollut kaikenikäisten kanssa, en osaa välittää siitä. Mutta olen silti tullut ikään kuin jälkijunassa muihin nähden. Mistään kehityshäiriöstä ei nyt ole kyse, älyllinen ja ruumiillinen kehitykseni tapahtui juuri, kuten sen oli biologisesti tarkoituskin. Kyse oli ennen kaikkea normeista piittaamattomuudesta. Minua ei kiinnostanut mitä normaalilta teinipojalta odotettiin, tuskin olin siitä edes tietoinen. Elin aivan omassa kuplassani vihjeettömänä ympäristön paineille. Kun muut lopettivat leikkinsä epäcooleina, en tiedostanut asiaa. Minua ei kiinnostanut, tein mitä lystäsin. Ja lopettivatko muutkaan niitä todella? Eivät, ne vain muuttivat muotoaan. Nyt leikit olivat tietokone- tai konsolipelejä tai airsoftia. Muoto oli siis eri, mutta intentio sama. Leikit jatkuivat muillakin, he vain tekivät sitä mikä oli coolia. Sama adrenaliinihyöky, jonka muut saivat airsoftista, minä sain piilosilla olemisesta. Siitä etsijänä väijymisestä ja itsensä näkymättömäksi saamisen jännityksestä. Varmaan olisin airsoftistakin pitänyt, en vain tullut kokeilleeksi. Tyydyin siis pelehtimään naapurustoni poikien kanssa, jotka olivat minua nuorempia.

Ei käy kateeksi niitä, jotka päättivät seurata sosiaalista normia ja aloittaa röökaamisen ja yleisen spedeilyn. Itse leikin lasten leikkejä aikuiseksi asti ja leikkisin vieläkin. Voisin hankkia omia lapsia ihan vain sillä tekosyyllä, että pääsisin taas pulkkamäkeen. Spedeily kavereiden kesken on hauskaa, mutta ei jonain sosiaalisena riittinä. Ei käy kateeksi.)

”Harjukaupungin salakäytävät” pursuaa referensseistä elokuviin, joita en ole suurinta osaa edes nähnyt. Tämä ei ole kuitenkaan halpaa intertekstuaalisuutta, vaan liittyy vahvasti kirjan yhteen teemaan. Eli missä määrin olisi tyydyttävä siihen mitä on, ja miksi emme saa koskaan kylliksemme? Ja kuinka olisi, jos todellisuus todella olisi yhtä latautunutta kuten elokuvissa? Olisikin mahtavaa, jos ”Salakäytävissä” mainittu ”Cinemaattinen elämäntapa” julkaistaisiin oikeasti, siinä olisi hittituote.

”Salakäytävät” on monta astetta edellistä romaania nyrjähtäneempi, se hajoaa surrealistisiin vyörytyksiin edellistä kirjaa raskaammalla volyymilla. Niin sanotut Salakäytävät ovat todellisia, kaupunkia yhdistäviä mysteerisiä merkityshiukkasten tihentymiä, joissa todellisuus vääristyy pahemman kerran. Ja koko tämä maagis-surrealistinen sotku yhdistyy Olli Suomisen ja Kerttu Karan rakkaustarinaan. Suomisen lapsuudenihastus ei ole aivan sitä mitä voisi luulla, hänen alkunsa sijoittuu salakäytäviin ja toisen hahmon kuolemaan. Kirjan tunnelma on edellistä romanttisempi ja tummempi. Tämän luettuani en ihmetellyt, miksi ”Salakäytävät” nousi kirjabloggareiden suosikiksi. Tästä naiset tykkäävät, hienoa romantiikkaa ilman imelyyttä. Pidin tästä kirjasta edellistä enemmän, intensiteettiä oli nostettu ja sen mukana myös rimaa. Kaikki oli nyt latautuneempaa, mysteeri ja surrealismi kouriintuntuvampia. Jos tätä kuvaamaan sopisi jokin biisi, niin tuo tuolla alla. Kaikki on edelleen melankolista, mutta nyt gotiikan perinteitä noudattaen traagisempaa ja synkempää. Kirjasta on saatavilla kahta versiota erilaisilla lopuilla, molemmat tyylikkäitä. Kumman lukija saa, on sattumasta kiinni.

Fields Of The Nephilim - For Her Light

Herra Jääskeläisen kolmas ja viimeisin romaani räjäytti sitten pankin itselleni. Kaksi edellistä kirjaa ovat lupauksia, ”Sielut kulkevat sateessa” niiden lunastus. Kaikki ne elementit, jotka edellisissä kirjoissa ovat olleet läsnä, on nyt säädetty yhteentoista. Tämä on Tommi Melenderin romaanin, ”Ranskalainen ystävä” ohella paras koskaan lukemani suomalainen kaunokirja. Teemat eivät ole sen vaatimattomampia kuin elämän tarkoitus, jumala ja maailmankaikkeus. Kirja alkaa arkisesti kuten muutkin Jääskeläisen romaanit. Mutta kaikki se surrealismi ja mysteeri, joita kirjailija vielä pidätteli edellisissä kirjoissaan, päästetään nyt irti. Helvetti ja taivas riehuvat vapaana, tämä kirja syöksyy kiihtyvän raketin lailla kaikkien todellisuushorisonttien tuolle puolen. Kun kuvasin kahta edellistä kirjaa biiseillä, tarvitsee tämäkin omansa. Edelliset tunnusbiisit pidättelevät, mutta tuo alapuolelta löytyvä ei. Kappaleen alun hermostunut staccato-kitarointi kuvaa kirjan ahdistunutta alkutunnelmaa hyvin. Ja lopulta kaikki räjähtää, verhot ja kulissit revitään kappaleiksi ja mysteeri paljastuu. Ja se kaikki tieto on aivan lopussa hahmoillemme liikaa, he eivät kestä sitä. Siksi tällainen hermoromahduksen soundtrack kuvaa yhtä romaanin aspektia erinomaisesti.

Strapping Young Lad - Thalamus

”Sielut kulkevat sateessa” on Jääskeläisen romaaneista pisin, monimutkaisin ja kunnianhimoisin. Luin sen silti liki yhdeltä istumalta, se on hänen paras kirjansa. Tämä on kuin kruunu edellisten romaanien luomille odotuksille, ehkä tätä voisi pitää eräänlaisena Jääskeläis-mytologian suurena paljastuksena. Vaikka kolmella kirjalla ei ole mitään tarinallista yhteyttä, sellaisen voi nähdä. Näemme siis kasvot mysteerin takana, aivan kuten Ripley näkee Aliens-elokuvassa kaiken kauhun lähteen, sen mitä hän on tietämättään pelännyt: kuningattaren.

”Sielut” käsittelee monia toisiinsa kytkeytyviä teemoja, kuten uskontoa, tärkeimpiä elämänvalintoja ja ihmismieltä niiden takana. Yksi mahtavimmista jutuista kirjassa ja missään kirjassa ikinä oli niin sanottu ”kertoja”: ulkopuolinen tarkkailija, joka tekee objektiivisia huomioita hahmojen motiiveista ja mielenliikkeistä. Sen kuvailut olivat niin rehellisen raadollisia, että pakottivat minut useaan otteeseen laskemaan kirjan käsistäni antautuakseni itsereflektiolle. Tämä kertoja, jonka identiteetti on aluksi hämärä, levittää hahmot eteemme kuin tekisi ruumiinavausta. Hänen metodinsa objektiivisuus ja armottomuus ovat kuin "Lumikon" vuotamispeli potenssiin kaksi. Sairaimmat ja usein ne kiihottavimmat fantasiat paljastuvat kertojalle, hän näyttää hahmot kokonaisina. He ovat inhimillisiä kaikessa viheliäisyydessään, arvokkuudessaan ja ratkaisemattomassa ristiriitaisuudessaan. Minä olen edelleen ihastuksissani tuosta elementistä kirjassa, ilman sitä se olisi paljon, paljon vähäisempi. Olen kateellinenkin siitä, tuollaiset jutut haluaisi juuri itse keksiä.

Hahmot eivät ole erikseen pidettäviä tai vihattavia, he ovat ihmisiä. Harvassa suomalaisessa kirjassa tai missään kirjassa ylipäätänsä ovat hahmot olleet yhtä hienoja. Ja joillekin tämä on ollut jopa hieman epämiellyttävä asia, olenpa kuullut mielipiteitä, ettei Judit ole kovin ”mukava” hahmo. Ei varmaankaan, mutta itse kyllä pääsin täydellisesti hänen nahkoihinsa heikkouksineen, perversioineen ja hyveineen päivineen. Hän rakastaa vilpittömästi kummipoikaansa, mutta saa salaista ja suurta mielihyvää tämän ihailusta. Hän on salaa tyytyväinen, että poika rakastaa tätä enemmän kuin äitiään. Rakastellessaan Juditia kiihottaa ajatus siitä, että kummipoika katselisi avaimenreiän takaa. Juditin ystävän Martan mielensisältö on vielä pimeämpää, mutta samaistun silti. Esimerkkejä piisaisi, tätä mielensisältöjen estotonta levittämistä on välillä miltei piinallista lukea. Mutta ne antavat myös kirjalle aivan välttämätöntä potkua. Sanotaanko tämä vielä kerran: kaikki hahmot ovat ihmisiä, siis inhimillisiä. He ovat toivottoman ristiriitaisia pahuutensa ja hyvyytensä puristuksessa, kukaan ei tyhjene yhteen ominaisuuteen. Erinomaista jälkeä herra Jääskeläiseltä.

Kirja nostaa edetessään panoksia, ja alamme myös ymmärtää kertojan tuonpuoleisen olemuksen. Hän vaikuttaa hienovaraisesti tapahtumien kulkuun muuttaenkin niitä, kunnes lopussa hänen identiteettinsä paljastuu kokonaisuudessaan. Ilmenee koko kirjan gnostilainen ajatus: jumala, joka on olemassa, ei ole taivaan isä vaan jotain aivan muuta. Taivaan isä oli joskus, mutta jätti maailman luomisen kesken. Jäljelle jäi vain tämä utelias Lovecraft-mytologian perinteitä kunnioittava musta jumala, joka leikkii ihmisillä outoa leikkiään. Hän ei ole paha, mutta rikkoo ja satuttaa heitä prosessissa pahemman kerran. Tämä yliluonnollinen twisti tuo kirjaan myös ironisen elementin; maailman tunnetuin ateisti Moreau tietää maailmankaikkeuden olemuksen, joka ei ole ateistinen. Kirjassa pohditaan paljon uskonkysymyksiä, ja toisinaan sorrutaan jopa hieman lapselliseen saarnaukseen, mikä lienee kirjan ainoa miinus. Kirjailija Jääskeläinen on itse agnostinen ateisti ja useamman kerran hänen oma mielipiteensä hyppää selkeästi esiin erinäisissä repliikeissä. Kirjailijan agnostismi ilmenee ennen kaikkea Juditin hahmossa, joka uskoo sittenkin maailmankaikkeuden kätkevän jotakin positiivista. Mutta kirjailijalla on kylliksi itseironian ja nyanssien tajua, jonka ansiosta hän ei tule kirjan myötä esittäneeksi mitään teesiä, vaan jättää lukijalle joukon kysymyksiä. Kirjan todellisuus on nimittäin kuin kreationistien oppikirjasta kuudentuhannen vuoden ikäisine maapalloineen. Tämän voi tulkita ironisena piikkinä ateisteille; kuinka suuri olisikaan heidän järkytyksensä, jos maailma todella olisi kuten kreationistit väittävät. Ateisteille oma oikeassaolo on tärkeää ja heidän psyykensä todennäköisesti hajoaisi näin valtavasta eksistentiaalisesta kriisistä. Saman asian voi toisaalta tulkita piikkinä kreationisteille; kuudentuhannen vuoden ikäinen todellisuus on itse asiassa täysin keskeneräinen ja monin tavoin ”buginen” universumi, joka on sangen ikävä paikka elää. Ihmissielun muokkausprosessissa syntyvät syväläiset, jotka ovat jumalansa tykö halajavia tahdottomia zombeja, ovat selvä piikki uskonnollisen ajattelun suuntaan. Sielu tai uskonnollinen ajattelu, kuten Jääskeläinen sen esittää, on kuin symbolinen sairaus ihmisessä. Virus, joka saa ihmisen luopumaan omasta identiteetistään ja tahdostaan tullakseen osaksi jumalaista rakkautta. Ja tämä rakkaus ei ole nättiä ja valkohehkuista, vaan homeenhajuista ja limaista. Koska se on jumalan olemus, hän tulee kirjassa nesteenä ja mustina lonkeroina tähän maailmaan. Sielun olemasssaolo on kirjan maailmassa painajainen, vain tämä elämä merkitsee ja kuolema vapauttaa.

Eksistentialismin lisäksi kirjan kantavana teemana on kirjallisuus itsessään. Tämä ilmenee muun muassa kertojan kaksoisroolina: hän on samaan aikaan kirjaimellinen jumala, mutta myös symbolinen kirjailija. Hän on kuin Flaubertin kuvailema tekstin näkymätön kaikkivaltias, joka vain on tehnyt itsensä ja analyysinsa kaikille näkyväksi. Henkilöiden kokema elämä on rakennettu prosessi, jota kuitenkaan ei edes kaikkivaltias kirjalija-jumala voi täysin hallita. Kaikkein riemukkaimmin tämä ilmenee lopun monologissa jumalan paljastettua itsensä päähenkilöille. Tekstin voi lukea tarinallisella tasolla, jolloin se on jumalan tilitystä siitä, miten hänkin haluaa tulla ymmärretyksi. Mutta sen voi tulkita myös hybriksessä olevan kirjailijan vaatimuksena lukijalle rakastaa juuri häntä.

"Minunlaiseni haluavat ennen kaikkea tulla huomatuiksi. Noteeratuiksi. Palvotuiksikin.

Näyttäydymme aluksi työmme kautta, mutta jotain vastustamattoman kiehtovaa ja kiihottavaa on ajatuksessa, että astuisin paljaana ja mitään peittelemättä jonkun sellaisen eteen, johon olen vaikuttanut aiemmin vain välillisesti, aikaansaannoksieni takana piilotellen.

Koskettaisin ja tulisin kosketetuksi."

 
Näissä sanoissa tiivistyy yksi Jääskeläisen tuotannon läpäisevä teema: ihmisten halu näyttää itsensä sellaisina kuin ovat.

Kirja on täynnä viittauksia klassikoihin ja näkyvimmin H.P. Lovecraftiin, joka esiintyy jopa henkilönä takaumajaksossa. Salaperäinen Nomi on symbolinen lukija. Hän on ihminen, joka lukee ikuisesti. Tehän tiedätte miltä joku näyttää lukiessaan: hän ei ole vastaanottavainen ulkomaailmalle, hän on kuin uskonnolliseen rituaaliin keskittynyt. Nomi on ihminen, joka on ”lukutilassa” koko ajan, hänet on redusoitu yhteen funktioon. Kun normaali ihminen palaa arkielämään lukemisen keskeydyttyä, Nomille ei tätä siirtymää koidu. Hän on sitä miltä ihminen näyttäisi, jos elämä koostuisi vain kirjallisuudesta. Hänen olemuksensa on rakennettu sanoista ja tarinoista, verensäkin on mustetta. Hän on kirjavampyyri, joka imee elämää sivuilta.

Tämäkään ei riitä kirjalle, vaan myös elämän ja kuoleman kysymykset nousevat sivuille. Missä määrin kannattaa seurata normeja ja odotuksia, eikä vain heittäytyä virtaan? Miksi häpeilemme ja epäröimme elää, kun kuitenkin tekemättömät asiat ovat niitä, joita kadumme? Tämä on viimeinen ajatus Juditin päässä hänen jouduttuaan kuolemanvaaraan, ja sen ansiosta hän saa toisen tilaisuuden. Missä määrin elämänhalukin on vain sairaimpien ja vastenmielisimpien viettien ja biokemian tanssia? Täytämmekö velvollisuutemme ja teeskentelemmekö moraalisia vain, koska odotamme nautintoa palkinnoksi? Kirjan yksi henkilö, kuolemansairas poika Mauri on kenties hahmoista ehein. Hän on hyväksynyt kuolemansa ja suhtautuu elämän iloihinkin tietyissä määrin välinpitämättömästi. Jos hänellä on jokin toive, niin se on päästä pukille kummitätinsä Juditin kanssa, jota hän rakastaa pakkomielteisesti. Mutta säröistään huolimatta hän on vähiten murheissaan, hän ei ahdistu menetetyistä mahdollisuuksista Juditin tavoin. Hän ei välitä ateisti Moreaun projektista ihmiskunnan pelastamiseksi itseltään, tai tarkemmin sanottuna sielultaan. Mauri on tyyni ja hyväksyy maailman kuten se on.

Jos kirjan kokonaistunnelman voisi tiivistää, niin alla olevaan biisiin. En tiedä mistä siinä lauletaan, mutta tunnelma ja kappaleen nimi sopivat kuin nenä päähän.

Thåström - Smaken Av Dig

Kirjassa olisi toki paljon muutakin purtavaa, esimerkiksi ystävyys Martan ja Juditin välillä. Tästä kirjasta riittää vaikka mitä analysoitavaa pitkäksi aikaa, pitäisi oikeastaan lukea se uudestaan. Olen lukenut sen vain kerran, eli jouluna 2013. Se oli harmaa ja sateinen joulu. Aivan kuten oli harmaa ja sateinen myös sää kirjassa. Kävellessäni sateisella ja pimeällä hautausmaalla rillit pisaroiden ja huurun peittäminä, olin ajoittain varma että näin syväläisiä silmäkulmassani. Luin kirjan juuri oikeaan aikaan, juuri oikeassa henkisessä tilanteessa. Olen itse ollut eksistentialistisessa kriisissä viimeiset pari vuotta ja tämä kirja tuli siis juuri oikeaan rakoon. Näinpä muuten itse kirjailijankin esiintymässä eräässä tapahtumassa ja sain kirjaani nimmarin sekä omistuskirjoituksen. Kun kävelin herra Jääskeläisen luokse, teki mieleni ensimmäiseksi sanoa: ”Mr. Jääskeläinen, you’re shorter than I excpected”. Jätinpä kuitenkin sanomatta ja sain nimmarini. Vaihdoin muutaman sanan, ja olisi mielelläni turissut enemmän. Mutta kirjailija vaikutti sen näköiseltä, että halusi olla jo kotona. En ollut tästä mitenkään pahoillani, kirjailijat tuppaavat olemaan introverttia sakkia. En häirinnyt häntä sen enempää ja päästin hänet lähtemään.

Semmoinen on Jääskeläisen romaanituotanto, en tässä mene hänen novellikokoelmaansa, joka sekin on erinomainen. Hän on suosikkikirjailijoitani, ja tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Olen useampaan kertaan nähnyt unia, jotka ovat kuin suoraan hänen romaaneistaan. Kerranpa oli itse Jääskeläinen minun unessani. Oli eräs alkuperäiskäsikirjoitus romaanille, jota ei koskaan julkaistu. Koko Suomi oli sen perässä, ja sattumoisin haltuuni päätyi osa siitä. Olikohan niin, että itse Jääskeläinen antoi sen minulle. Ainakin tapasin hänet sattumalta kahvilassa ja kysyttyäni, onko näitä osia lisää, sain vain ovelan hymyn vastaukseksi. Kirjailijan poistuttua sain kimppuuni muutaman viettelevän naishenkilön, jotka avuillaan koettivat suostutella minut luovuttamaan käsikirjoituksen heille. Siihen uni taisikin loppua. Siitä on jo vuosia, joten en muista kaikkea. Parhaiten mieleen jäänyt uni tapahtui kuitenkin pari kuukautta Sielut kulkevat sateessa –kirjan luettuani. Se on itse asiassa yksi voimakkaimmista unista, joita olen koskaan nähnyt. Jo unessa muistan sanoneeni itselleni, ”tämä on kuin Jääskeläisen romaaneista”. En kerro siitä enempää, paitsi että heräsin itkien. Ja samalla tajusin, ettei sitä kohtausta ollutkaan missään Jääskeläisen kirjassa. Hitto, voin siis käyttää sitä ihan omissa tarinoissani!

Ottaen huomioon kuinka omaperäinen ja mielikuvituksekas kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen on, en ymmärrä miten hän ei ole saanut enempää huomiota. Kaiken järjen mukaan tämän kaverin pitäisi olla bestseller-listoilla, mutta todellisuudessa hän on sangen obskuuri nimi. Hänellä on oma fanikuntansa, johon minäkin kuulun. Mutta se ei ole suuren suuri, ja valtavirta pysyy kaukana. Suomessa ylipäätänsä on vaikea vakuuttaa kriitikoita tai suurta yleisöä normaalista poikkeavalla kirjallisuudella, varsikin jos se sisältää fantasia-aineksia. Jääskeläinen ei myöskään kirjoita genrekirjallisuutta, joten se saattaa mennä scifinörteiltä ohitse. Hän on väliinputoaja, hänelle ei ole löytynyt kotimaista ekologista lokeroa. Siksi onkin positiivista, että hänen esikoisteostaan on alettu kääntää useille kielille ja se on menestynyt Britanniassa kohtalaisesti. Ajattelin, että ”Sielut kulkevat sateeessa” –romaani olisi viimeistään taattu menestys, mutta ei. Olen ostanut hänen uutuuskirjansa aina ”Harjukaupungin salakäytävistä” asti, ja olen seurannut mielenkiinnolla, kuinka kirjat on otettu vastaan. Ja joka kerta olen saanut pettyä, mitään suurta meteliä ei ole syntynyt. Vaikka ”Sielut” on Jääskeläisen kunnianhimoisin teos ja uskoin sen räjäyttävän pankin, ei niin käynyt.

Herra Jääskeläinen teki pari päivää sitten kiintoisan tempun julkaistessaan viimeisimmän romaaninsa ilmaiseksi E-kirjana. Lisäksi pari hänen muutakin teostaan on saatavilla euron alehintaan. Joten nyt – sinä – joka et ole Pasi Ilmari Jääskeläisen erinomaisia kirjoja lukenut, tässä on tilaisuutesi. Lataa ja lue. Ja sitten osta kovakantinen. Minultakin löytyy kaikki kirjat novellikokoelmaa lukuun ottamatta.  Lataa ja lue tai osta ja lue. Kovakantinen on aina paras, E-kirjaa voit lukea vaikka maistiaisena. Tämä kirjailija totisesti ansaitsisi enemmän näkyvyyttä, antakaa sitä hänelle. Jos minä päättäisin, kustantaisin miehelle merenrantahuvilan ja taiteilijaeläkkeen, jottei hänen tarvitsisi päkistää äikänmaikkana ja kirjat syntyisivät nopeammin.

Seuraavaa kirjaa odotellessa. Mistä puheen ollen, olen utelias sen suhteen. Yksi tie on nimittäin ”Sielujen” myötä kuljettu loppuun. Enää ei voi panoksia kasvattaa, mittarit ja skaalat paukkuivat sellaisella tavalla, ettei sitä voi ylittää. Jos tästä vielä yrittäisi laittaa isomman vaihteen, koko kirja romuttuisi, eikä lopputuloksesta saisi enää kukaan mitään selvää. Se olisi neljännen ulottuvuuden kirjallisuutta, jota ei voisi kuolevainen ymmärtää. Joten luulenpa seuraavan kirjan olevan maanläheisempi. Ei maanläheinen aivan perinteisessä merkityksessä, mutta hieman vähemmän ylitseampuva. Ja mainittu adjektiivi ei ole tässä yhteydessä moittiva, ”Sielujen” pitikin olla ylimapuva. Se vei loogiseen päätepisteeseen sen, minkä ”Lumikko ja yhdeksän muuta” aloitti. Nyt on aloitettava maan pinnalta, ja odotan innolla loppuraporttia.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Tykinkuula ja maailmankaikkeus





Näpsä video. Tulee mieleen paralleeli maailmankaikkeuteen: kaikki taivaankappaleet planeettoja, tähtiä ja galakseja myöten ovat kuin hehkuvia tykinkuulia, jotka on upotettu valtaisaan jäähän, joka on kaikkea ympäröivä absoluuttista nollapistettä lähentelevä tyhjyys. Se imee lämpöenergiaa kaikesta valtavalla nälällä, valtavalla nopeudella. Maailmankaikkeutemme on liian suureen jäähän upotettu tykinkuula. Kaikki olevainen jäähtyy ja jäähtyy, kunnes jonain päivänä kaikki on jäähtynyt ympäröivän jään eli tyhjyden tasolle. Kaikki on absoluuttisessa nollapisteessä.

Pitkässä juoksussa tyhjyys, kylmyys, pimeys ja kuolema voittavat. Kaikki lämpö, elämä ja liike ovat pieniä pisteitä, tilapäisiä häiriötiloja kaikennielevässä entropiassa. Kipinöitä yössä, joista on pian vain muisto enää. Ja lopulta muistotkin jäätyvät. Kaiken lopussa odottaa aineen hajoaminen ja kaiken pysähtyminen. Tavallaan lohdullinen visio; on vain lämpöenergiaa, joka tasoittuu kaikkialle universumiin. Mikään ei enää liiku, eikä pukahda, entropia on täydellinen. Kaikki on harmoniassa, siksi onkin ihme että entropiaa kuvaillaan epäjärjestyksenä. Sehän on se lopullinen järjestys ja lepo, siinä missä ajan alkua edeltänyt singulariteetti kaaosta.

Tämä kaikki näyttää toki tapahtuvan valtavan pitkässä ajassa, mutta kysymys on vain perspektiivistä.  Kun me katsomme mikroluokan ilmiöitä, ne tapahtuvat näkökulmastamme salamannopeudella. Sen sijaan mitä suuremmasta ilmiöstä on kyse, sitä hitaammalta se vaikuttaa. Planeetat ja tähdet liikkuvat ja muuttuvat, mutta tekevät sen näkökulmastamme todella hitaasti. Siksi on perusteltua olettaa, että universumiamme suurempi kuvitteellinen olento näkisi kaiken täällä tapahtuvan salamannopeana. Olemassaolomme olisi hänelle yhtä relevanttia kuin pierumme ovat meille. Siinäpä osuva vertaus, ei ole poissuljettua etteikö maailmankaikkeutemme olisi jumalan vetinen pieru. Ripuli etten sanoisi, alkuräjähdyksestä levinnyt. Tekin olette varmasti joskus saaneet räjähtävän ripulin, jossa paska on turahtanut pitkin pönttöä. Sitä se on, maailmankaikkeutemme. Planeetat, tähdet ja galaksit ovat paskaroiskeita aika-avaruudeksi kutsutun moniulotteisen pöntön reunoilla (ei kannata ajatella aika-avaruutta tasona, moniulotteisena tämän pöntön rakenne on monimutkainen). Elämme äärettömässä multiversumissa ja siinäkin osamme on olla yhden jumalan ohimenevä ripuli. Kaikki draamamme, elämämme ja kipumme asettuvat perspektiiviin, ulosteena meillä ei ole merkitystä. Muutaman puhdistavan sipaisun jälkeen jumalamme kenties päivittelee hajua, ennen kuin huuhtelee maailmankaikkeutemme entropian myötä kosmiseen viemäriin.

[Kaikki on fraktaalia, siis pienet muodot muistutttavat suuria. Lehdet näyttävät pieniltä puilta, zoomaa ulos tai sisään, näet samaa. Katsokaa universumin muotoa, näyttääkö tutulta. Aurinkokunta on kuin atomi, galaksi kuin molekyyli. Katsokaa suurinta zoomausta, koko maailmankaikkeus näyttää television lumisateelta tai suurelta kasalta sepeliä. Tai kaiken voi nähdä myös lattialle ruikattuna lokinpaskana, hyvin on räjähtänyt. Siltä se näyttää, kosminen uloste. Kuin valkeaa guanoa, jospa saimme alkumme kosmisen lepakon peräsuolesta. Lepakot ovat tautisia otuksia, se selittäisi miksi elämä on kovin viheliäistä ja erinäisten syöpäläisten ikuista kulutusjuhlaa. Tai ehkei sittenkään, jumala on lokki! Ripuloi ympäriinsä ja nauraa päälle.]

Omat pierummekin ovat totisesti pieniä ihmeitä, ajatelkaa sitä alkeishiukkasten valtaisaa prosessia, joka ehtii tapahtua. Kaikki vilisee näkökulmastamme nopeassa ajassa, mutta hiukkasten näkökulmasta kulku on hidasta. Ja jos on oletettavasti kvantteja pienempiäkin hiukkasia, ovat tapahtumat sillä tasolla vieläkin hitaampia. Ajatelkaa niitä draamoja ja valtavia jännitteitä, jotka ilmenevät hiukkasissa tuon pierun aikana. Kokonaisia hiukkasklustereita eli valtakuntia syntyy ja hajoaa, hiukkasia liittyy yhteen ja eroaa ja kaikki meidän silmissämme kovin nopeasti. Ja ovatko meidän elämämme kosmisesta näkökulmasta mitään muuta? Toki omasta näkökulmastamme tällä ripulilla on merkitystä, mutta suuressa perspektiivissä olemme yhtä merkityksettömiä hiukkasia kuin kvantit pierussa. Alkeishiukkaset ovat vinkkelistämme satunnaisesti poukkoilevia, mutta mitä muuta mekään olemme? Kaikkialla ihmishiukkasparit kokevat lihaskouristuksia, jotka johtavat uusien typerien ihmishiukkasten syntyyn. Olemme jokseenkin yhtä ennustettavia, kaikki yksilölliset erot ovat näkymättömiä kosmisessa mittakaavassa. Ajatelkaa siis pierujanne, nekin ovat alkuräjähdys uusille (mutta lyhytikäisille) maailmankaikkeuksille. Kvanteilla on väliä!

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Miehen tulevaisuus



Seksin ja sen saamisen nostaminen nykymiehen ydinongelmaksi on valtavirtaisen miesliikkeen ehkä suurin virhe. Vapaaehtoiseen selibaattiin kannustaminenkin olisi vallankumouksellisempaa. Yksikään miesasiakirjoittaja ei ole käsitellyt syvällisesti sellaisia miehen identiteetin peruskiviä kuten kunnia, itsenäisyys tai toisten miesten suoma arvonanto – heitä näyttää kiinnostavan vain potentiaalisten parittelukumppanien huomio. Mikään ei ole helpommin kontrolloitava olento kuin mies, jolle seksi on elämän pääasiallinen sisältö. Hän on kyvytön tekemään ponnekasta ja johdonmukaista vastarintaa yhteiskunnan modernisaatiolle ja tasa-arvoideologialle, jotka viime kädessä tekevät miehistä osattomia.
                                           
                      -Timo Hännikäinen

Hännikäinen on tässä asioiden ytimessä. Miehuuden typistyminen pelkkään seksiin johtuu tietysti osin siitä, että seksi on viimeisiä saarekkeita, jossa luontaiset sukupuoliroolit ja –dynamiikka vielä vallitsevat (vaikka sielläkin vääristyneinä). Seksi on niitä asioita, joita ei ole alistettu tasa-arvolle ja joissa mies voi saavutuksillaan osoittaa kyvykkyytensä. Koska perinteisiä hyveitä ei samoissa määrin arvosteta, miehet tavoittelevat sitä, mikä saa heidät näyttämään hyvältä naisten silmissä. Sinänsä se on siis rationaalista toimintaa, joskin omaan jalkaan ampuvaa. Miehet, joille seksistä ja naisista tule elämän ainoa sisältö, vain osaltaan ruokkivat tätä ilmiötä. He ruokkivat käytöksellään naisten vahingollista käyttäytymistä, ja naiset ruokkivat omallaan miesten. Tämä on noidankehä, josta ei päästä hedonismilla ulos.

PUA-maailma on tiettyjen miesten omalla tavallaan rationaalinen reaktio. Toinen vastaavanlainen ilmiö on MGTOW; sen perustat ovat samat, tavoitteet vain päinvastaiset. PUA-miehet haluavat hallita naisia suvereenisti, MGTOW-miehet haluavat olla suvereeneja, he tekevät naisista itselleen tarpeettomia. Yhdistävä tekijä molemmille suuntauksille on hedonismi, yhdet naisilla ja toiset ilman. Kumpaakaan suuntausta ei voi pitää yhteiskunnallisesti kestävänä, sillä ne ehkäisevät perheiden syntymistä. Kun näistä ajatuksista tulee riittävän dominoivia, tämä epävakauttaa yhteiskuntaa. Varsinainen pariutuminen vähenee, ja niin miehet kuin naiset ovat yhä enemmän yksin. Ne, jotka kykenevät, tyytyvät satunnaisiin seksisuhteisiin tai olemaan kolmantena pyöränä tai jalkavaimona. Seksiä harrastetaan, mutta aina vain vähemmän. Perheitä perustetaan, mutta aina vain vähemmän. Suurin osa kärsii yksinäisyydestä. Katsokaa Japania, se on tietyissä kehitysmuodoissaan crack-versio nyky-Euroopasta. Se, mikä siellä on todellisuutta nyt, on kohta todellisuutta täälläkin. Heillä on todellinen ongelma alhaisen syntyvyyden kanssa, useat nuoret jättäytyvät tieten tahtoen pois pariutumishommista. Japanissa siinä ei ole kysymys vain MGTOW:n kaltaisesta miehisestä ilmiöstä, vaan se koskettaa sekä miehiä että naisia.

Ymmärrän sinänsä miksi ihmiset valitsevat PUA- tai MGTOW-elämäntavan.  Muistutanhan itsekin jälkimmäistä. Olen pääosin passiivinen naisten suhteen, ja elän lähinnä itselleni. En edes tiedä, olisiko minusta suhteeseen saatikka isäksi. Tarpeeni omalle rauhalle on suuri, en voisi elää ilman omaa huonetta. Mieluiten olisi vielä lukittava huone toisella puolen taloa. Ja kuinka moni nainen jaksaisi moista? Läheisyydentarpeeni on suuri, joten siitä tuskin tulisi suhteessa pulaa. Mutta kuinka moni hyväksyy sen, että haluan olla paljon aikaa myös itsekseni? Tämä ominaisuuteni karsii saman tien ison määrän naisia pois potentiaalisten kumppanien listalta. Ehkä joku toinen introvertti nörtti voisi ymmärtää. Lapsettomuuskaan ei olisi välttämättä ongelma, vapaaehtoisesti lapsettomaksi jättäytyviä naisiakin on yhä enemmän. Mutta kyseessä on naisille suuri biologinen tarve, vapaaehtoisia ei siis ole liikaa. Ja jos löydänkin sopivan naisen ja hankkisin jopa lapsia, niin kuinkas jatko? Miten hermoni kestäisivät lapsia, kestän ylipäätänsä stressiä huonosti. Iso osa vapaa-ajastani katoaisi, tulisi varmasti hullusti. Minusta tuskin on isäksi, vastuu on liian suuri. Ja tämä on harmillista sikälikin, koska näen isyyden tiettynä ideaalina. Mutta se lienee ideaali, jota en voi täyttää. Turha minun on kokeilla ja ottaa selvää. Jos lapsia hankitaan, heitä hankitaan jos voi tietää voivansa pitää heistä huolta. He eivät ole olemassa minua tai jotain henkisen kestävyyteni kokeilua varten. Entä jos epäonnistun? En kestä ajatusta, että pilaisin pienen ihmisen elämän vain kyvyttömyyttäni.

Mutta eksyinpäs sivupoluille, piti pohtia miehen tulevaisuutta. Kuten olen jo aiemminkin todennut, primitiivisimmät muodot ovat nyt suosiossa. Sivistyneet ja jalostuneet piirteet on hylätty taantumuksellisina ja rajoittavina. Miehet kaipaavat kilvoittelua ja haasteita, minkä vuoksi he päätyvät seksin suurkultukseen ja kehonrakennukseen. Jälkimmäistäkään ei tehdä välttämättä voiman ja kilvoittelun itsensä vuoksi, vaan pillu mielessä (ihan legitiimi syy sinänsä). Kamppailulajit ja joukkueurheilu säilyttävät suosionsa, koska siellä miehet voivat kilvoitella toisiaan vastaan ilman naisten tuomaa häiriötä. Mutta seksin ja urheilun lisäksi ei erityisellä tavalla miehekkäitä vyöhykkeitä ole enää paljon. Työelämän rakennemuutos ja automatisoituminen ovat isoimpia syitä tähän, maskuliininen voima on tullut tarpeettomaksi. Enää ei voi lähteä merille uutta elämää etsimään, laivatkin ovat koneita ja rautaa. Teollisuuskin, joka ennen oli kovaa suorituskykyä kysyvä, on robotisoitunut ja jopa kadonnut länsimaista. Työelämä on muuttunut yhdeksi palvelusektoriksi, joka on tietylle osaa miehistä sopimaton. Palveluammatit kysyvät ennen kaikkea feminiinisiä hyveitä, kuten sosiaalisuutta ja kärsivällisyyttä.

Yhä kasvava joukko miehiä vaatii sukupuolensa aseman huomioimista julkisessa keskustelussa. He ovat miesasia-aktivisteja (MRA), jotka haluavat ratkoa miesten tasa-arvon epäkohdat. Itse en asetu heidän taakseen, koska en kannata tasa-arvoa. Se on roskakoriin joutava ilmiö, miehet ja naiset tulisi nähdä tietyissä asioissa erillisinä kokonaisuuksina, joilla on erilaiset tarpeet. Heillä on myös eri kyvyt, mistä seuraa eri velvollisuudet ja eri oikeudet. Ja sellaiset miesten asemaan liittyvät ongelmat kuin korkeat itsemurhaluvut, väkivaltaisuus, rikollisuus ja yleinen syrjäytyminen eivät ole tasa-arvokysymyksiä. Ei, ne ovat miesten synnynnäisiä ongelmia, jotka kumpuavat biologisesta dispositiosta. Me emme koskaan pääse pakoon sitä, että miehet kansoittavat enemmän vankiloita ja tehtailevat suurimman osan väkivallasta (on toisaalta nykyhetkelle leimallista, että ennätysmäärä nuoria miehiä jää työkyvyttömyyseläkkeelle syrjäytyen täydellisesti). Meidän täytyy luonnollisesti kamppailla näitä ilmiöitä vastaan, jokainen menetetty yksilö on tappio yhteiskunnalle. Asioita voi ja pitää parantaa, mutta helpointa olisi hyväksyä asioiden muuttumaton luonne, miesten suhteellinen osuus häviäjissä on aina suurempi. Samaan tapaan suurimmat menestyjät löytyvät vastedeskin miehistä; se roihuava tuli, joka miehen sisällä palaa, voi ajaa heitä sekä suurtekoihin että mitä suurimpaan pimeyteen.

Feministit syyttävät MRA:ta naisvihasta ja milloin mistäkin. Ihan väärässäkään he eivät ole, miesasialiike on ennen kaikkea vastareaktio feminismille. Se elää feminismistä, se kamppailee samasta hegemoniasta. Edellä sanotun olen aiemminkin tuonut ilmi, mutta siitä on hyvä muistuttaa. Feministit eivät pidä MRA:sta, koska se kyseenalaistaa heidän yksinoikeutensa uhriasemaan. Siksi he itkevät siitä, että tarvitaan ”oikea miesliike”. Tämä ”oikea” liike vain lähtisi tietysti feministisistä lähtökohdista, mikä on absurdi vaatimus; se olisi viholliselle antautumista. Ja feminismin sabotoiminen onkin pääasiallinen syy, miksi sympatiseeraan miesasialiikettä. He ovat riistäneet typeriltä ämmiltä yksinoikeuden uhriasemaan, nyt saavat samasta luusta kinastella miehetkin. Tämä ei tietenkään ole positiivinen ilmiö, mutta se toivon mukaan kuluttaa kamppailevien osapuolien voimia, kunnes molemmat toivottavasti heräävät todellisiin ongelmiin. Sillä välin feministit pysyvät edes hieman poissa pahan teosta, kun heidän aikansa kuluu miesaktivistien kanssa kinasteluun. Sanottakoon toki, että miesliikkeellä on enemmän konkretiaa takana. Heidän esille nostamansa miesten ongelmat ovat hyvinkin todellisuuteen pohjautuvia, mikä ominaisuus taas uupuu tyystin feministien retoriikasta. He ovat saavuttaneet kaiken, enää on jäljellä valta sen itsensä vuoksi. Miesliike osoittaa myös tiettyä selväjärkisyyttä tunnustaessaan sukupuolten väliset erot biologisiksi. Samalla he kuitenkin ajavat hämmästyttävän samanlaisia tavoitteita kuin feministit: he haluavat hävittää sukupuoliroolit ja kannattavat egalitarismia. Molemmat ovat järjettömyyden asialla ja oleellisilta osin siis turmiollisia ilmiöitä.

Turmio ja rappio ovat avainsanoja sukupuolten välisen todellisuuden kuvaamisessa. On kuitenkin virheellistä syyttää feminismiä tästä kaikesta. Tarpeellisuudestaan huolimatta miesliikkeen antifeminismi on virhe, feminismi ei ole rappion alkusyy. Kannattaisi nimittäin muistaa, minkä vuoksi kyseinen ilmiö alun perinkään syntyi; se sai alkunsa vastareaktiona teollistumisen aikaansaamalle rakennemuutokselle ja rappiolle. Siinä missä feminismille ei ollut menneisyydessä mitään tarvetta, tapahtui tuolloin naisen asemassa huononemista aikaisempaan. Siinä missä naisen rooli oli ollut rajattuna lähinnä kodin piiriin, tuli heistäkin osa tehtaiden rataskoneistoja. Vaikka heidän tosiasiallinen roolinsa muuttui, heidän oletettu roolinsa ei. Kun naisten piti samaan aikaan huolehtia lapsista ja käydä töissä, loi tämä epäoikeudenmukaisuuden kokemus feminismille pohjan. Se syntyi siis ennen kaikkea korjausliikkeenä rappiota kohtaan ja jossain määrin onnistuikin. Ongelmana on se, että tavoitteensa saavutettuaan se muuttui itse osaksi rappiota. Mutta sellaisenakaan sen roolia ei pidä liioitella. Feminismi on vahingollista – kyllä – mutta se on vain osa laajempaa rappiota, yksi osatekijä sukupuoliroolien tuhoutumisessa. Feminismi toimii linjassa kapitalismin ja hedonismin kanssa, mutta se on silti vain yksi tekijä. Minunkin teksteistä voi saada vaikutelman, että feminismi on tärkeämpää kuin se oikeasti on. Siksi pelkästään feministien tai yleisesti naisten syyttäminen on sangen turhaa touhua, varsinkaan jos ei ymmärrä huomioida muita rappeuttavia tekijöitä. Nykyiseen tilanteeseen eivät ole syyllisiä naiset taikka miehet. Siihen ovat syyllisiä kaikki, yleinen hedonismi ja henkiseen laiskuuteen kannustava ilmapiiri. Me emme vaadi itseltämme enää mitään, minäkin olen veltostunut. Lienen itse asiassa paraatiesimerkki veltosta ja passiivisesta nykyihmisestä. Älkää siis ainakaan minusta katsoko esimerkkiä, älkää tehkö niin kuin minä teen. Minä en kuitenkaan sano mitä teidän pitää tehdä, se teidän täytyy itse selvittää.

Miehen tulevaisuus on minulle hämärän peitossa. Siksi mainostan tässä Timo Hännikäisen uutuuskirjaa ”Kunnia”, jonka aion hankkia luettavakseni, kunhan vain ehdin.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Vähän miehistä ja jotain naisistakin



Naistenpäivän kunniaksi voisin rustata vaihteeksi taas sukupuolista. Miehet ja naiset ovat keskimäärin erilaisia niin fyysisiltä kuin henkisiltä ominaisuuksiltaan. Fyysiset erot ovat aika ilmiselviä. Rakenteellisten eroavaisuuksien vuoksi miehet ovat keskimääräistä voimakkaampia ja pidempiä. Naiset elävät miehiä pidempään ja kestävät kipua paremmin. Fyysisten erojen lisäksi harvoin puhutaan psyykkisistä eroista, vaikka niillekin on empiirinen perusta; naisten ja miesten aivot ovat keskimäärin erilaiset. Ja kun näitä eroja on, millaisia ovat sukupuolten luonteet?

Miehen luonto on aggressiivinen ja kilpailuhenkinen, se on destruktiivisempi ja sadistisempi kuin naisen luonto. Katsokaa jälkiä, suurin osa maailman tuhosta ja hävityksestä on aina tullut ja tulee miesten käsistä. Mutta myös ihmiskunnan suurimmat saavutukset ja luovuuden hedelmät ovat miesten kätten töitä. Suurin taide, tiede ja arkkitehtuuri ovat miehisestä luonnosta kummunneet. Sama luonto, joka sisältää kaaoksen ja destruktion, antaa myös luomisen ja rakentamisen avaimet. Miehen nälkäinen ja aggressiivisen palo ei ole itsessään hyvä taikka paha piirre, mutta se voidaan valjastaa kumpaankin tarkoitusperään.

Naisen luonto on erilainen. Se on tasainen ja tähtää hoivaamiseen ja säilyttämiseen. Jos miehen luonto on ollut luoda uutta ja mennä eteenpäin, naisen luonto on ollut varjella saavutuksia ja hillitä miehen nälkää. Naisen luonne on se, joka saa pysähtymään ja arvostamaan jo olemassa olevaa. He suojelevat ja varjelevat elämää, siksi heitä löytyy eniten eläin- ja ympäristönsuojelijoista, sairaanhoitajista ja psykiatreista jne. Naiset ovat biologisesi elämän uusintajia, mutta kulttuurisesti he ovat sen säilyttäjiä. Tämä vaisto on sivilisaatioiden olemassaololle välttämätön, mutta se voi kääntyä myös tuhoisaksi voimaksi kuten miehinen luontokin. Naisten kohdalla se kääntyy entrooppiseksi prosessiksi, hitaaksi yhteiskunnan näivettämiseksi ja kuolettamiseksi. Säilyttäminen vaihtuu mädättämiseksi ja stagnaatioksi. Se on hidas prosessi verrattuna miehiseen destruktioon, mutta pitkällä aikavälillä aivan yhtä tehokas.

Naisten säilyttävä luonne ilmenee konservatiivisuutena. Onko siis yllätys, että naiset ovat keskimäärin laumasieluisempia ja muutosvastarintaisempia? Vaikka politiikassa naiset tuntuvat kavahtavan ns. taantumuksellisia voimia ja kannattavat liberaalia höttöä, ei kannata antaa tämän hämätä. Nuoret naiset voivat toki olla aidommin liberaaleja, mutta katsokaa ketä tahansa äitiä: heidän tarpeensa suojella ja huolehtia poikasistaan on uskomattoman kova, ja yllättäen liberaalin naisen alta paljastuu ehta konservatiivi. He ovat huolissaan lapsistaan; he ovat huolissaan peleistä, joita he pelaavat, elokuvista joita he katsovat, kirjoista joita he lukevat, kavereista joiden kanssa he leikkivät ja haavasta jonka he saivat opetellessaan pyöräilemään. Oman lapsen turvallisuus tekee yllättäen konservatiivin, oman nuoruuden röökikokeilu muuttuu kauhuksi, kun oma lapsi tekee sitä. ”Kannabista!? Apua, poika tarvitsee varmaan vieroitusta!” Voitte uskoa, että suurin osa niin sanotuista kukkahattutädeistä on perheellisiä naisia. Naiset ovat niitä, jotka huolestuvat peli- ja elokuvaväkivallasta, se tulee heidän suojelevasta luonnostaan. Mutta koska naiset arvostavat myös harmoniaa yli kaiken, he ovat komformisteja. Tämä vuoksi he mukautuvat yleiseen mielipiteeseen, mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa. Tämä selittää edellä mainitsemani paradoksin: naiset kykenevät lähes puritaaniseen konservatiivisuuteen, mutta saattavat samalla kannattaa liberaaleja höttöpuolueita, koska yleinen mielipide suosii niitä. Äitini on tällainen ihminen, hän on aina huolissaan meistä pojista ja murheistamme. Hänen makumieltymyksensä esimerkiksi taiteessa ovat sellaisia, jotka sopisivat uskonnolliselle puritaanille 50-luvulla (hän on itse vain laimeasti uskonnollinen), mutta hän kauhistelee Jussi Halla-ahoa ja perussuomalaisia (olen toki selittänyt hänelle useaan kertaan, miksi siihen ei ole syytä).

(Haluan tässä yhteydessä puolustaa kukkahattutätejä. Kaikki tuntuvat inhoavan heitä, mutta uskon että ilman heitä maailma olisi hieman kurjempi paikka. Olisiko esimerkiksi pelien ja elokuvien ikärajoituksia ilman heitä? Tuskin, meillä ja useissa muissakin perheissä isä ei yleensä vähääkään välittänyt mitä lapset pelasivat tai katsoivat. Mutta äidit olivat siitä aina huolissaan, ja he näitä asioita säätelivät. Äitini ei antanut minun katsoa moniakaan elokuvia ja vaikka se silloin ärsytti, niin hyvä niin. Minä olen aika herkkä poika ja olisin saanut ikuisia traumoja, jos olisin joutunut tiettyjä filmejä väärässä iässä todistamaan. Ilman kukkahattuilua maailma olisi piirun verran brutaalimpi paikka, mutta sitten rajansa toki kaikella. Ikärajat ovat hyvä juttu, ei pelien tai elokuvien sensurointi. Mutta kuten nähdään, samat vaistot voivat ilmetä hyödyllisillä tai typerillä tavoilla. Pieniä lapsia on syytäkin suojella inhottavalta kuvastolta, mutta sensuuri on jo toinen juttu.)

Yhteiskunnan menestys on kiinni molemmista sukupuolista, niiden täytyy pelata yhteen. Jos ne eivät pelaa, se tarkoittaa että yhteiskunta toimii jommankumman ehdoilla, jolloin toinen sukupuoli häviää. Sukupuolten välillä vallitsee dynamiikka, yhden käyttäytyminen vaikuttaa toiseen. Naisten käytös heijastaa miesten käytöstä ja päinvastoin. Kulttuurin menestys riippuu siitä, miten tämä dynamiikka toimii. Miehet ponnistelevat elämässään, koska naiset. He ovat miehille inspiraation lähde, kaikki luova työ maailmassa on tavalla tai toisella tehty naisten innoittamina. Jos miehillä ei ole tätä inspiraation lähdettä ja kohdetta, jonka hyväksi pyrkiä eteenpäin, yhteiskunta hukkuu. Miehet eivät rakenna mitään, eivätkä naiset saa mitään säilytettävää. Tällainen yhteiskunta olisi naisten ehdoilla toimiva, se näivettyy ja kuolee miesten heittäessä pyyhkeen kehään. Miesten ehdoilla toimiva yhteiskunta taas ei kykenisi hillitsemään miehen pahimpia puolia mitenkään, se olisi väkivaltainen ja kaoottinen yhteiskunta. Tällainenkaan yhteisö ei voisi kehittyä, koska miehinen destruktio tuhoaisi kaiken, eikä naisilla olisi taaskaan mitään mitä säilyttää. Edellisen kaltainen kehitys on nähtävissä ennen kaikkea läntisessä maailmassa uhkaavaan tahtiin, pitkään jatkunut kehityksen tie on nousemassa pystyyn, kaikki mätänee. Jälkimmäisestä kehityksestä ovat taas arabimaat yksi esimerkki, ne ovat brutaaleja matalan luottamuksen yhteiskuntia, jotka eivät voi todella mennä eteenpäin. Kummin päin vain, aina pahempi. Toimiva yhteiskunta rakennetaan molempien sukupuolien ehdoilla, yhdessä.

Lyhyesti: kulttuuri, jossa miehet saavat mellastaa vapaasti, tuhoaa itsensä väkivaltaisesti. Kulttuuri, jossa naiset saavat mellastaa vapaasti, näivettyy ja kuolee sisäisesti, kunnes joku ulkopuolinen ja väkivaltainen sivilisaatio tuhoaa ja assimiloi sen tieltään.

Mies edustaa muutosta, nainen sitä voimaa joka kahlitsee ja säätelee sitä, eli pysyvyyttä. Molemmat tarvitsevat toisiaan, ja miehet ilman naisia ovat muutosta ilman tarkoitusta, eli destruktiota. Naiset ilman miehiä ovat sammaloitumista ja regressiota ilman muutosta, pystyyn kuollut puu, joka kaatuu ensimmäiseen myrskyyn.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

X-Sample - Dreamin' In Buristead Road



Tämänpäiväinen teksti on suoraa jatkoa eilisestä, haluan nyt puhua eräästä minulle erittäin tärkeästä kappaleesta. Olisin voinut sisällyttää sen edelliseen kirjoitukseen, mutta kyllä se vaatii oman valokeilansa. Esittelen teille siis biisin, joka on yksi maailman parhaista ja kuuluu siihen top 5-listaan, joka lähtee autiolle saarelle mukaan. X-Sample – Dreamin’ In Buristead Road:



Kuten kuulette, tämä on osa ”leijuvien vokaalien” kategoriaa, josta eilen puhuin. Kappale on samalla ylivoimaisesti paras, ette voi kuvitella kuinka paljon tämä minulle merkitsee. Tuo naisen laulusta koostettu looppi on kauneimpia asioita mitä millekään aistille saatan kuvitella, se kuuluu sieluni soundtrackiin. Se on yksinkertainen, edestakaisin ja sitten alaspäin huojuva melodiakulku. Ei siis teknisessä mielessä lainkaan ihmeellinen, mutta se saundi! Se tekee tuosta triviaalista mollimelodiasta oman universuminsa. Nämä ovat varmasti niitä ääniä, joilla maailma luotiin. Kenties Ainurin Soitto kuten se Silmarillionissa kuvattiin, sisälsi juuri tämän melodian. Kun musiikki ilmenee tässä muodossa, on se minulle todiste että maailmassa on tosi kauneutta, ehkä taikuuttakin. Musiikki on primitiivisin ja voi olla manipulatiivisuudessaan kieroin taiteen muoto, mutta tämä todistaa että sen juuret ovat jossain jumalallisessa. Nämä äänet ovat olemassaolon läpitunkematonta mysteeriä konkreettisimmillaan. Lainaan tähän Emil Ciorania, kuten tein kerran aiemminkin:

”Music is everything. God himself is nothing more than an acoustic hallucination.”

Kerron teille vähän kappaleen tarinaa ja miksi siitä tuli minulle merkityksellinen. Kuulin sen ensi kertaa kymmenenvuotiaana. Äitini nauhoitti VHS:lle tv-jumppaohjelmia, joiden tahtiin hän aina muutaman kerran viikossa treenasi. Jos kukaan on koskaan sattunut edes vilkaisemaan näitä, tietää että taustalla soi aina musiikki. Siispä eräänä kesäisenä ja aurinkoisena iltapäivänä korvani kiinnittyivät säveliin, jotka kaikuivat television stereoista. Äitini jumppasi olohuoneessa ja itse taisin lukea sarjakuvaa viereisessä huoneessa, kunnes huomioni siirtyi outoon musiikkiin. En väitä olleeni heti hurmioitunut, mutta jotain päässäni tapahtui. Musiikki maalasi mieleeni tarinaa maisemista ja kadotetuista kauniista ajoista, se oli erilaista kuin mikään muu kuulemani. Kuvittelin ja näin asioita, koin yhteyttä johonkin mystiseen ja kauniiseen. Koska kyseessä oli VHS-nauhoitus (vanha paska vuodelta 1993, outoa että rekisteröin kappaleen vasta 2000-luvulla) kuulin kappaletta vastaisuudessakin. Jos siis äitini sattui laittamaan juuri nimenomaisen VHS:n nauhuriin, menin aina viereiseen huoneeseen kuuntelemaa, kun se alkoi soida. Ja kun vanhenin, kappale alkoi kummitella mielessäni, tahdoin selvittää sen nimen. Äiti ei tiennyt, hän vain sanoi sen kuulostavan jazz-tanssilta. Kävin läpi funk- ja soul-artisteja, mutta kappaletta ei tullut vastaan. En osannut ajoittaa kappaletta, veikkasin myöhäistä 70-lukua tai 80-lukua. Oli lopulta selvää, etten tulisi löytämään kipaletta netin syövereistä vain etsimällä. Tarvitsin apua, joten kopioin VHS-nauhoituksen DVD:lle ja siltä sitten siirsin sen Youtubeen. Laitoin Muusikoiden.nettiin tiedustelua kappaleen nimestä ja bingo! Päivälleen kolme vuotta sitten heitin kysymyksen foorumille ja samana iltapäivänä sain vastauksen. Huh, sitä onnen määrää, pulssini kiihtyi vissiin pariinsataan. Monivuotinen etsintäni oli tullut päätökseen, olin löytänyt rakkaani. Viimeinkin, viimeinkin!

Ja oliko ihme, etten ollut löytänyt biisiä nettiä selailemalla. Kyseessä on äärimmäisen obskuuri italialaisten tuottajien eri lähteistä samplaama tanssibiisi vuodelta 1991. Kappaleen koukku on samplattu Eurythmicsin biisistä ”There Must Be An Angel”, saksofoniriffi on lainattu Maceo Parkerin biisitä ”Soul Power 74” ja lopun vokaaliosuudet ovat peräisin Kordan kappaleesta ”Move Your Body” (epäilen kyllä, että viimeksi mainittu on myös samplattu toisen kappaleen pohjalta). Loput kappaleesta on itse rakennettua, ja sanottakoon että biisi on kauttaaltaan erinomainen. Leijuvat vokaalit ovat tietysti se tärkeistä tärkein osa, mutta kaikki muukin on rakennettu taidokkaasti. ”Dreamin’ In Buristead Road” on paraatiesimerkki kuinka luovuutta voi toteuttaa muiden materiaaliin tukeutuen. Kappaleessa on sulavasti samplattu yhteen aineksia kolmesta kappaleesta ja niiden rungoksi on rakennettu pianobridgejä, syntikkapadeja, urkuja sekä erinomainen bassokuvio. Ihastelen bassokuviota, se pysyy pääosin samanlaisena pienellä variaatiolla. Ja kun basso lähtee ensi kerran mukaan, on se taianomainen hetki. Kohdassa 1:20 ilmoille kiljaistava toinen lauluosuus on mitä mainiointa soul-fiilistelyä, mustista naislaulajista lähtee ainutlaatuinen saundi. Vain heillä löytyy ääneen sitä tietynlaista säröä, jota ei muilla tapaa. Sen väri, sävy ja atavistinen heittäytyminen ilmenevät parhaimmillaan juuri tässä. Saksofoniriffi on juuri oikeassa paikassa, ilman sitä biisi olisi hieman vähempi. Lopun chillaava urkuosuus johtaa pitkään feidiin, mikä jättää kuulijan rentoutuneeksi. Tämä on täydellistä musiikkia alusta loppuun.

Kappaleen pääsample, eli sen leijuvat vokaalit on myös taidokkaasti tehty. Tulin uteliaaksi ja päätin kerran selvittää, voisinko itse rakentaa sen alkuperäisen biisin pohjalta. Sample on vain lyhyt pätkä ”There Must Be Angel”-biisin alkua ja sikäli siis varmasti helposti konstruoitavissa. Mutta se ei ollutkaan yhtään helppoa. Ensimmäinen askel oli vain avata Sony Vegas, leikata tarvittava osuus omaksi raidakseen ja sitten korottaa sitä puolella sävelaskeleella. Tämä oli helppoa, vaikeampaa oli alkaa leikellä melodiaa ja järjestää se uudelleen. Samplattu melodia menee nimittäin eri tavalla kuin alkuperäinen ja sitä sain vähän aikaa kuulostella, ennen kuin sain siitä kiinni. Loppu oli leikkaa & liimaa –operaatiota. Lisäksi uudelleenjärjestetyn melodian päälle piti layeroida toinen raita samaa melodiaa, joka ei sekään ollut ihan helppoa. Viimeisenä pääsin nihkeimpään vaiheeseen, eli rakentamani samplen synkronoimiseen kappaleen kanssa. Se oli peliä sekuntien kymmenesosien kanssa, ja hikisen asettelun jälkeen onnistuin. Viimein minulla oli itse tehty sample käsissäni, aivan kuten varsinainenkin:

Ainoa asia, missä en onnistunut, oli hi-hatien peittäminen. Jos kuuntelee tarkkaan, ne kuuluvat varsinaisessa biisissäkin, mutta heikosti. Tarvitsisin siis paremman filtterin, jotta voisin suodattaa tietyt taajuudet pois. Mutta tyytyväinen olen tuohonkin lopputulokseen.

Koska biisi on verrattain obskuuri ja klubikäyttöön kyhätty, en usko että se merkitsee kenellekään muulle yhtä paljon kuin minulle. Tuottajat tuskin ovat neroja, he vain sattuivat luomaan palan täydellistä kauneutta. He tuskin pitävät biisiä erityisen sielullisena tai jumalallisena musiikkina, jona se minulle näyttäytyy. Veikkaan, että jos juuri sinä kuuntelet tätä, voit ehkä todeta sen olevan ”ihan kiva”. Merkitykset ovat viime kädessä idiosynkraattisia, suurimmat sävärit voivat syntyä näinkin oudosta lähteestä. Iso osa tämän merkityksestä selittyy lapsuudella ja nostalgialla, yhdistän tämän kappaleen kauniisiin kesän iltapäiviin, kun ei ollut murheita. Mutta jo alusta lähtien biisi synnytti minussa valtaisia tunteita ja johdatti minut toisiin maailmoihin kadonneessa ajassa. En yritä vakuutella ketään pitämään tästä, kuvailen vain miten minä siihen suhtaudun. Ilman tätä maailma olisi huonompi paikka elää, olen ikuisesti tästä musiikista kiitollinen.

X-Sample – Dreamin’ In Buristead Road, hetki täydellistä musiikkia. Pala täydellistä kauneutta kuolevaisessa ja epätäydellisessä maailmassa, tämän säveliin heräisin syvimmästäkin koomasta. Maailmassa on jotain ihmistä suurempaa ja musiikki – eritoten tämä – todistaa sen.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Leijuvat vokaalit



Minulla on musiikissa fiksaatio yksityiskohtiin, vain parin sekunnin mittainen ääni voi olla kohokohta. Kokonaisuus merkitsee tietenkin, mutta mieleni kiintyy myös detaljeihin. Suuret kokonaisuudet kuten sointukulku, kitarakuvio, rumpukomppi tai yleissaundi merkitsevät. Mutta  myös jotkin äkkiseltään triviaalit asiat nousevat jostain syystä muun musiikin yläpuolelle. Tällaiset kokemukset ovat luonnollisesti täysin subjektiivisia, ei kenellekään ulkopuoliselle voi todella perustella, miksi pidän juuri tietystä kohdasta kappaleessa. Ihmiset voivat pitää samasta kappaleesta, mutta aivan eri syistä. Yhdelle se suosikkikohta on soolo, toiselle kertsi tai intro jne.

Detaljien lisäksi rakastan saundeja, mikä lienee jo tullut selväksi. Tietyt soittimet kuten poikkihuilu, saksofoni, syntetisaattorit ja runsas kaiku ovat kaikki sydäntäni lähellä.  Yksi fiksaatioistani on myös ihmisääni. Minulle laulajan ääni on yksi instrumentti muiden joukossa, en paljoa sanoista välitä. Musiikin tehtävä kun ei ole kommunikaatio, vaan ilmaisu. Ja musiikki ei ilmaise itseään sanoilla, vaan äänellä ja sävelillä. Kaikki ymmärtävät laulajan ilmaiseman tunteen, vaikka hän laulaisi siansaksaa. Lisa Gerrard muun muassa tekee tätä aivan tieten tahtoen, mutta musiikin sisältö ei tästä muutu. Joka tapauksessa, ihmisen ääni on hienoimpia instrumentteja ja juuri tietyt tavat käyttää sitä iskevät minuun kovimmin, ja tässä aion käsitellä äänenkäytön yhtä aspektia.

Olen aina mielistynyt korkealta laulettuihin lallatteleviin vokaaleihin. Usein asialla ovat naislaulajat, toisinaan falsettia käyttävät miehet. Tällä tavoin lauletut osuudet saattavat suorastaan jähmettää minut, ainakin ne kiinnittävät heti huomioni. Niiden vaikutusta on vaikea kuvailla, se on hengellinen kokemus. Se tunne on mystinen, vaikea sanallistettava. Kuin heräisi unesta ja ei enää muista uneksimaansa, sanat katoavat. Otetaan yksi esimerkki:

Devin Townsend - Feather

Kohdassa 2:09 kuultava falsettileijunta on juuri tätä, tämä on musiikkia suoraan sielusta. Ääni heilahtelee edestakaisin, aivan kuin se tanssisi. Minulla ei ole hajuakaan, mitkä ovat sanat tuossa kohdassa, enkä välitä siitä. Se, mitä tuo välittää minulle on niitä kokemuksia, joiden vuoksi kannattaa olla elossa. Jeesus, tämä on hyvää! Kuin minulla olisi parempi yhteys sieluuni, maailmaan tai johonkin jumalalliseen. Tunteessa on myös jotain olennaisesti nostalgista, kuin kuuntelisin kadonneen ajan tai maailman soundtrackia; siinä on melankolian vahva kaiku. Olisiko muuten tästä syystä keskiajan hengellinen musiikki ollut kuorolaulantaa, kokivatko sitä laulaneet jotain samaa? Gregoriaaninen kuorolaulu, josta myös pidän, on sekin luonteeltaan leijailevaa. Kaikki kuoromusiikki on valtaisan dynamiikkansa vuoksi ilmavaa, avaruudellista. Ehkä siksi sitä on niin helppo kuvata ilmaan ja leijumiseen liittyvillä sanoilla, en tiedä.

Lisää esimerkkejä:

Opus III – It’s A Fine Day

Tämän kappaleen ”lii-laa-li-laa”-osuus on tietysti se suola. Vibat ovat tässä edellistä surumielisemmät, ja ennen kaikkea oudommat. On kuin kuuntelisin ulkoavaruuden melankoliaa, en maapallon. Virallisessa musavideossa outoutta on alleviivattu, koko päktä on silkkaa ”uncanny valleyta”. Eukkokin näyttää alienilta, mitäkö nää on vetäny?


Kyseessä on remiksaus edellisestä kappaleesta, sen koukku on loopattu ja ympätty house-tyyliseen runkoon. Kuunnelkaapa kuitenkin kohdasta 10:07 eteenpäin, sieltä tulee suosikkiosioni. Tuo kuin avaruudessa kaikuva laulu voimistuu ja voimistuu. Tässä ollaan olennaisen äärellä, näitä hetkiä rakastan eniten. Tämä lienee suosikkikohtiani missään biisissä ikinä, huh. Kuten sanoin, nämä kokemukset eivät sanoilla välity. Sikäli niistä on edes turha puhua, kyseessä on vain subjektiivinen fiksaationi. Mutta jospa ymmärtäisitte, en tiedä. Minulla on aina vain ollut kova tarve jakaa jokin kokemus, ”hei, tää biisi on upea, tunnetko säkin tälleen?”.


Vielä yksi esimerkki. Tämä on kaunis kappale, suosittelen kuuntelemaan hartaudella. Paras kohta tulee lopussa, jossa Andersonin falsetti hetken aikaa keinuu, kunnes biisi feidaa kuulumattomiin. Absoluuttisen kaunis tuokio, mutta se menee ohi niin nopeasti. Sellaista kauneus vain tuppaa olemaan, ne arvokkaimmat kokemuksemme menevät ohi nopeammin kuin ehdimme todella sisäistää mitä katsomme tai kuulemme.

En tiedä, miksi minulla on mieltymys juuri tähän tyyliin laulettuihin vokaaleihin. Ehkä kokemus on universaali, en vain muista kenenkään puhuneen siitä. Varmasti muillakin on vastaavanlaisia tuntemuksia, mutta saavatko he niitä samasta vai erilaisesta musiikista? Eli tämä palautuu kysymykseen, onko musiikilla inherinttejä ominaisuuksia vai opimmeko ne. Uskon edelliseen, joten tässäkin on oltava jotain, joka vetoaa juuri tiettyyn osaan meistä. Mutta miksi se vetoaa sinne? Voisiko syy olla lapsuudessani, ehkä äitini lauloi minulle kun olin vielä aivan pieni. Ehkä äidin laulu on jättänyt intuitiivisen linkin, jonka vuoksi tämänkaltaiset korkealta lauletut sävelet herättävät erityisen voimakkaan tunteen. Ehkä kyseessä on siis biologinen vaisto, nämä sävelet muistuttavat turvasta ja lämmöstä äidin helmassa. Mene ja tiedä.

Herättävätkö nämä ”leijuvat vokaalit” sinussa mitään erityistä? Ja ennen kaikkea, kerro suosituksia, jos tiedät lisää tällaista musiikkia!

EDIT.

Devin Townsend -  As You Were

Pakko on laittaa vielä yksi. Tässä biisissä erityisesti kohdasta 7:04 alkava osuus resonoi sieluni kanssa herkimmin. Vain herra Townsend osaa tehdä vastaavia harminioita ja kerroksia, tämä kohta sisltää monta tunnetilaa, käypä se dissonanssissakin. Pidän myös yksityiskohdasta lopussa, missä päällekkäiset äänet henkäisevät "here's the key".