maanantai 29. kesäkuuta 2015

Oiskohan se kesä ny?

Kävimme työtovereiden kanssa piknikillä tänään. Ei ole mitään muistikuvaa, milloin olisin moista harrastanut. Luonnossa olen aterioinut ja Saimaan saaristossa grillaillut, mutta puistopiknikki on jäänyt tekemättä.

Ja jumalauta, onpahan kaunis sää tänään. Viimeinkin. Niin paljon kuin rakastankin sadetta, oli yhdestoista hetki kesän alkaa. Ilma ei ole kirpeää vaan pehmeää. Tuuli ei ole hyytävä vaan lempeä. Voin mennä pihakeinuun ja lukea siellä.

Springsteenit soimaan, Sunny day:






lauantai 27. kesäkuuta 2015

1. Sarastus-artikkelini

Sarastus: Vaikea Amerikka

Hip hei, kelpuuttivat tekstini lehteen. Käsittelen siinä Yhdysvaltoja traditionalistisesta näkökulmasta, yritän etsiä sopivaa asentoa suhteessa siihen. Selvää on, ettei tuo merentakainen valtio ole Suuri Saatana. Mutta epäilen jokaista, joka sumeilematta apinoi sitä ja hyppää sen kanssa samaan imperialistisen massakulttuurin kelkkaan.

Muistetaan nyt se, että kaikesta viheliäisyydestään ja rappeutuneisuudestaan huolimatta maa ei ole vain vallankumouksen, vaan myös Euroopan lapsi. Siinä missä Venäjä edustaa vierasta sivilisaatiota ja ”toiseutta”, kuuluu Yhdysvallat samaan kulttuuriseen jatkumoon Euroopan kanssa, he ovat samaa perhettä. He voivat olla liiankin kauas puusta pudonnut sukulainen, mutta yhteys on silti olemassa. Länsimaailma olemme me, Eurooppa ja Yhdysvallat; ei yhtä ilman toista.

PS. Lauri Stark ei ole oikea nimeni.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Vuodenajat?

Miksi vitussa nyt on syksy ja tuulee saatanasti? Tämä on kuin toisinto viime vuodesta, oikeastaan vain pahempana: ensin oli leuto, lyhyt ja vähäluminen talvi. Kevät alkoi jo helmikuussa ja minua vitutti aivan suunnattoman helvetisti. Toukokuussa satoi vitusti, vaikka se on tilastollisesti vähäsateisimpia kuukausia. Nyt kesäkuussa on viileää, tuulee ja sataa kuin olisi syky. En muista vittu kertaakaan, en vittu kertaakaan että olisi tällaista ollut. Eihän Suomi nyt mitään meri-ilmastoa ole, vaan väli-ilmastoa, jossa yhdistyvät mannerilmaston ja meri-ilmaston ominaisuudet.

Mä en voi elää paljon kauempaa, jos tämä jatkuu tällaisena. En tahdo elää ilman vuodenaikoja, elämällä ei ole merkitystä ja vuodesta katoaa kauneus. Vuodenajasta riippumatta tulee ilmeisesti olemaan samaa paskaa: viileää, tuulista ja sateista. Kaikkialla on vain märkää, ei ole muuta kuin kosteutta. Pitäisiköhän minun tappaa itseni? Sanokaa, miksi minun kanattaisi elää Suomessa, josta ovat vuodenajat kadonneet. Talvella tulisi olla vitun kylmää ja lumista, keväällä kaunista ja kuivaa. Kesällä pitäisi olla lämmitä ja vihreää, syksyllä sateista ja moniväristä. Mitä on siis tämä perkeleellinen saatanallisuus?

Haistakaa kaikki paska.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Poliittinen biologia, osa II



Vasurit eivät malta lopettaa tätä; viime kerralla käsittelin kuinka he normalisoivat oman poliittisen kantansa ja patologisoivat vastakkaisen, nyt he väittävät vastapuolen edustajia myös vajaaälyisiksi. Kuten olen todennut, tällainen ajattelumalli on alhaista, koska sillä voi väistää vasta-argumentoinnin tarpeen. Kuka nyt idioottien kanssa keskustelisi?

En välttämättä kyseenalaista tutkimuksen löydöksiä, konservatiivit voivat olla keskimäärin tyhmempiä, koska kyseenalaistajat ja radikaalit ovat usein älykkäitä. Mutta ketkä ovatkaan niitä radikaaleja? Oleellisinta olisikin nimittäin tajuta, että alhainen älykkyys on yhteydessä komformismiin. Tutkijoiden virhe tapahtuu siinä, että he samaistavat konservatiivisuuden edellä mainittuun ominaisuuteen, joka on kontekstisidonnainen asia. Vuosikymmeniä sitten olivat konservatiivisemmat näkemykset valtavirtaa, niiden taakse oli helppo asettua. Vasemmistolaiset olivat hegemonian haastajia, heillä oli älyllinen momentti. Konservatiivisuus kumpusi siis usein turvallisuushakuisuudesta, mikä johti ajattelun kaventumiseen. Sittemmin vasemmiston näkemykset nousivat hallitsevaan asemaan, tasa-arvosta tuli kaiken keskustelun lähtökohta. Kun aiempien kapinallisten ideologiasta tuli oletusasetus, se alkoi menettää momenttiaan ja hyytyä paikoilleen. Nykyvasemmiston tilan havaitsee pikaisella katsauksella, se ei kykene muuhun kuin saavutettujen etuuksien puolustamiseen ja loukkaantumiseen mitä mitättömimmistä asioista. Kaikki mitä vasemmistosta on jäljellä, on dekonstruktio sen itsensä vuoksi ja retoriikka, sanat ja ideologiset positiot merkitsevät eniten.

Konservatiivinen oikeisto on vuosikymmenten unen jälkeen saanut takaisin älyllisen momenttinsa ja kerää sitä yhä. Kun vasemmisto tekee kuolemaa, oikeisto nousee; kansallisuusaate ja perinteiset arvot ovat heräämässä kaikkialla Euroopassa. Kun oikeisto ajattelee, analysoi ja pitää älynsä kirkkaana, vasemmisto tekee sitä mihin se enää pystyy: se syyttää, moralisoi ja paheksuu. Se ei voi muuta kuin reagoida ja odottaa mitä oikeisto tekee, vasurit ovat puolustuskanalla. Kaikki haastava ajattelu tulee oikealta, nimenomaan juuri vasemmisto on taantunut komformismiin; ei enää vaadi minkäänlaista älyllistä ponnistusta ollakseen feministi, vasemmistolainen tai ateisti. Sama porukka, joka on kritisoinut valtarakenteita, on itse tullut osaksi niitä eikä tajua sitä. Täydellinen itsereflektion puute – yksi tyhmien ihmisten merkki – johtaa vain omien puutteiden projisointiin.

En kuitenkaan mene väittämään, että vasemmistolaisuus olisi sinänsä tyhmää. Sosialistisesta näkökulmasta voi kritisoida asioita mielekkäästi, mitä jotkut Slavoj Zizekin kaltaiset ja kiistatta älykkäät ihmiset tekevät. Oikeistolaisuuskaan ei siten ole automaattisesti älykästä, myös omalta puoleltani löytyy iso joukko tolvanoita. Ideologioiden oikeellisuutta ei siis tulisi arvioida jotain kannattajien keskimääräistä älykkyyttä vasten, koska ajatusten takaa löytyy de facto sekä älykkäitä että tyhmiä ihmisiä. Eikä ihmisen älykkyyskään sellaisenaan takaa ideoiden oikeellisuutta; kommunististen vallankumousten takana olivat älykkäät ihmiset, jotka olivat väärässä. Useat tyhmät ihmiset uskovat Jumalaan, mutta tämä ei tarkoita ettei Jumalaa olisi olemassa. Idea voi olla myös oikein, vaikka se olisi komformistinen; ”varastaminen on väärin” –maksiimi on oikein sen itsestäänselvyydestä huolimatta. Yksiavioisuuden puolustaminen taas on nykyisin radikaalia ja siitä huolimatta oikein. On vain vasemmistolaisten ylimielisyyttä ajatella, että oletettu älykkyys tai kyky ajatella vastavirtaan tarkoittaisi heidän olevan automaattisesti oikeassa. Yhteiskunta vaatii toimiakseen myös viisautta.


Miksi muuten hierarkioita kyseenalaistavat vasemmistolaiset tuntevat ylemmyyttä oletetun älykkyytensä johdosta? He ovat aina syyttämässä natsismista, jos nostaa älykkyyden esimerkiksi rotukeskustelussa esille. Nyt he itse ovat luomassa periaatteidensa vastaisesti hierarkiaa, jossa ovat tyhmät konservatiivit ja yläpuolella älykkäät vasemmistolaiset. Jos älykkyyden vertailu on kerran niin rasismia, miksi sitä edes tutkitaan? Minullehan on toki aivan sama jos tutkitaan, eri asia on sitten mitä johtopäätöksiä asiasta vedetään. Ja konservatiivisten argumenttien oikeellisuushan ei tällaisilla kyseenalaistu. Epämiellyttävämpi asia vasemmistolaisille on sen sijaan se, että eurooppalaisia tyhmempien afrikkalaisten päästäminen maanosaamme laskee pitkässä juoksussa älykkyyttämme, mikä ei varmasti ole toivottava asia. Vasemmistolaiset eivät siis kykene edes ymmärtämään, missä yhteydessä älykkyys on relevantti tekijä.

Huolimatta siitä ettei nykyajan vasemmistolaisia voi kylliksi halveksia, täytyy ymmärtää vastapuolen tarpeellisuus. Olkoon tuo vastapuoli sitten vasemmistoa, liberaaleja, vihreitä tai mitä hyvänsä, terve yhteiskunta tarvitsee useita näkökulmia. Konservatiivinen liike tarvitsee vastinparikseen älyllisesti vireän vastapuolen, jollaiseksi nykyvasemmistosta ei vain valitettavasti ole. Se on sääli, koska äärimmäisen polarisoituneessa nykytilanteessa eri puolet eivät voi myöskään käydä aitoa dialogia ja oppia toisiltaan. Jos onkin niin, että on olemassa konservatiivinen ja liberaali temperamentti, ei yhtä tule asettaa toisen yläpuolelle. Yhteiskunta tarvitsee niitä, jotka uskaltavat katsoa muiden mielipiteistä välittämättä eteenpäin eli radikaaleja, sekä niitä jotka uskaltavat jarruttaa liian kiihkeää menoa eli konservatiiveja. Ikävä kyllä nykyiset oikeistolaiset joutuvat ottamaan sekä radikaalin että konservatiivin viitan ylleen, mikä on lähes mahdoton tehtävä; on samaan aikaan oltava paradigman muuttavia vallankumouksellisia sekä eurooppalaista traditiotamme puolustavia taantumuksellisia. On oltava kiihkeitä maltillisia.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Oli se sellainen juhannus

Ystävien kanssa on aina hauska örveltää. Voi huoletta heittää vammaista läppää ja sekoilla. Ystäväin seurassa voi olla juuri niin idiootti kuin haluaa.

Tällä kertaa oli kanssa ladattu yltäkylläisintä pötyä pöytään, jäi kaikkea aika pirusti yli; uusia perunoita, grillipihvejä, kanaa, makkaraa, salaatteja, juustoa, patonkia, mansikoita, pikkupurtavia ja vitusti juomia. Ainoastaan Sipulisilliä jäin kaipaamaan uusien perunoiden seuraksi. Tällaiset nyyttikestit ovat käteviä, kun etukäteen sovitaan mitä kukin tuo. Itse toin pikkupurtavat ja jotain sissijuusto-kyrvänjuuri -makkaraa, vai oliko se valkohome-sinisipuli eikun sinihomejuusto-valkosipuli -makkaraa. En syönyt moista hirvitystä, vaan toin sitä illan isännän toiveen mukaisesti. Mutta kyllä saatana oli murkinaa sinä iltana!

Ulkona ei viitsinyt ilmojen vuoksi kauaa päkistää, mutta oltiinpahan saunassa sentään. Illan mielenkiintoinen osio koitti, kun jurrissa olevat kaverini alkoivat soittaa älypuhelimistaan erään tyypin äänitettyjä ripuleita. Niin, kyseinen kaveri oli äänittänyt paskasessioitaan, jotka tuppaavat olemaan räjähtäviä ripuleita. Puolitoista tuntia nämä heput soitattivat näitä äänekkäitä, vetisiä ja suurten loiskahdusten täyttämiä ripuliäänitteitä. Itsehän nauroin kuollakseni, pidänhän mahdollisimman alhaisesta huumorista. Mutta vittu nuo ihmiset ovat sekaisin. Kyseinen ripulejaan ikuistanut kaveri on yksi estottomimpia ja tahdittomimpia ihmisiä mitä tiedän. Hän ei ole autisti, eikä edes asperger sikäli kuin tiedän, vaan hän ei ikään kuin tunnu piittaavan siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Jollain tasolla hän ei selvästi tajua tätä, mutta vittu. No ei, hieno mies hän on joka tapauksessa, nuoresta iästään huolimatta umpisuomalainen metsäläisjäärä. Mutta vittu, nämä tyypit ovat sekaisin ja siksi mahtavia. En omista älypuhelinta, mutta joskus olisi hauska nähdä mitä muuta sairasta paskaa he jakelevat whatsupp-ryhmässään. Aina jossain vaiheessa iltaa on pakko esitellä mitä typerimpiä äänitteitä tai vaikka netistä löydettyjä koomisia pornovideoita.

Aina löytyy illan porukasta joku, jonka on saatava laittaa taustamusiikiksi neekeriräppiä. Saatana. Kyseinen ystäväni on äärimmäisin mainstream-ihminen, mitä tiedän. Hän vilpittömästi rakastaa kaikkea uutta musiikkia ja uusia elokuvia, yleensä suosittuja sellaisia. Kyllä tuollaisessakin olisi etunsa, voisi mukisematta ja mukavuudella asettua nykyaikaan. Mutta vaikka mielelläni julistan elitismiäni, en voi tuomita ystävääni tästä, hän on liian hyvä ihminen. On hän ainakin parempi kuin minä, hän on rauhallinen, työteliäs ja kaunoja kantamaton ihminen. Tai no, pitäähän hänelle joskus kuittailla hänen musavalinnoistaan. Mutta se on toverillista kuittailua se.

Illan varsinaisena tunnusbiisinä sai kunnian toimia jihadisti-musiikki, ISIS-järjestön tunnari "My Ummah, Dawn Has Appeared". Se on musiikillisesti hieno teos, sanoitukset ovat ylväät. En ole varma, mikä skaala on käytössä, mutta veikkaan jotain arabialaista molliasteikkoa. Tämä on juuri musiikkia, jota viimeiseen taistoon käyvä soturi kuuntelisi. Kummallista, että ne simpanssit ovat todella ottaneet jotain näin kaunista tunnuksekseen, voisi kuvitella musiikin olevan ehdottomasti haram. Toisaalta tämän ei pitäisi yllättää, nuoria miehiä puoleensa vetävät totalitaariset liikkeet ovat aina osanneet valjastaa taiteen tehokkaasti käyttöönsä. Jos olisin arabi, olisin luultavasti jihadisti.



Mutta eipä siinä ollut toki kaikki. Loppuilta sujui lähinnä konsolipelien ja yleisen vammailun merkeissä. Tämä siis sen jälkeen, kun naiset olivat jo väsyneet ja poistuneet omille tahoilleen (ripulisessioiden ihastelu tapahtui myös loppuillasta). Autoilupeliä ja Initial D -musiikkia, siinä toki oiva yhdistelmä. Italialainen super eurobeat on tietyissä paikoissa mainiota musaa, varsinkin jos ollaan tien päällä.


Nyt voisi laittaa lisää eurobeatia tulille. Mutta sitä ennen:

Ümmeti kadlehe fecrun furkibin nasral mubihi
Devletul islami kamet bidine is sadikihin
Devletul islami kamet bi cihadul muttakiyin gaddemul eraha
Hekka bi tebatin veyakihi

Liyuka medinefihe şerri rabbil alemin

Ummeti esteb şirile tey esin nasrukarihi 
Devletul islami kamet va bedel ezul mehihim

Eşrekat telsemu mecde ven tehe abdul guruhu
Bi ricel in abfuyal in le yehebu nel hüruhu
Sabu mecde ne halidelle ley seyeb ne ayabyagin

Ümmeti allahu mavle nevfecu dibid di mehe
Men yeu yen nesrehulle bi di me işşuhedehe

Men madav yarcevru mavle hum bi de rel embiyehe
Gad demul erahalille hi velid dini fidehe
Eh lü bedrin vataya eh le cudin ve ibehe

Ummeti esteb şiri kat eşrekat şemsül sümuhud
Valagatsir necur muan li rubel mecdid delihi

Li nueydi nuravalli me nevel ezel mecihi
Bi ricelittallakutdun ya vafa zubil hüruhu
Vahe ede ümmetil em cedeven nasrallekihi

Ümmeti kadlehe fecrun furkibin nasral mubihi
Devletul islami kamet bidine is sadikihin

Ümmeti kadlehe fecrun furkibin nasral mubihi 
Devletul islami kamet bidine is sadikihin

Ümmeti kadlehe fecrun furkibin nasral mubihi 
Devletul islami kamet bidine is sadikihin

Tämä jää päähän. 

PS. Juhannuskokkoa en ole nähnyt sen jälkeen, kun olin viisivuotias. Tämä asiantila pitäisi korjata seuraavana juhannuksena.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Savonmies taalaliigassa


Tulipahan Timosen pitkälle uralle hieno päätös, vähän niin kuin käsikirjoituksesta; lukemattomien pettymysten, finaalitappioiden ja vielä hetki sitten henkeä uhanneiden veritulppien jälkeen voittoon. Jääaikaa ei paljoa tullut, mutta väliäkös moisilla, tämä herra jos kuka ansaitsi palkintonsa.

Timosen peliä maajoukkueessa olen useamman kerran todistanut 90-luvun lopulta lähtien, toden teolla hän iski tajuntaani tosin vasta Torinon olympialaisissa 2006. Silloin olivat siellä kaikki parhaat mukana, mutta takkiin tuli silti. Kyllä mahtoi pelaajia vituttaa, minäkään en ole vielä toipunut siitä tappiosta. Mutta tämä voitto varmasti pyyhkii menneet takaiskut pois mielestä, parempaa paikkaa lopettaa ei voisi olla.

PS. Ja olipahan nuori Teräväinenkin melkoisessa vireessä. Kun vielä muistetaan, että hän pelasi tulokaskauttaan, ei voi paljoa enempää tuossa vaiheessa uraa toivoa; alle kaksikymppisten maailmanmestaruus vime vuodelta ja Stanley Cup perään, kyllä vissiin kelpaa.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Vain sota voi meidät pelastaa



Havainnoituani ideologista keskustelua puolin ja toisin, olen parin vuoden aikana tullut huomaamaan kuinka symmetristä se kokonaisuudessaan on. Retorinen arsenaali on kaikilla samaa: vetoaminen argumenttivirheisiin (olkiukko näin yleisimpänä), vastustajan psykopatologisointi, toinen osapuoli on aina irtautunut todellisuudesta, vihjailu salatuista motiiveista jne. jne.

Sekä suvakit että konservatiivit syyttävät toisiaan uhriutumisesta, faktoista piittaamattomuudesta, naurettavuudesta, vääjäämättömästä tappiostaan ideologisessa taistelussa. Molemmat ainakin vihjaavat salaliiton mahdollisuudesta; persujen mukaan suvakit edustavat kulttuurimarxisteja, jotka ovat mädättäneet yhteiskuntaa. Persut taas edustavat suvakkien mielestä patriarkaalista sortokoneistoa, joka näkymättömillä rakenteillaan alistaa naiset ja seksuaalivähemmistöt ikuisiksi kakkosiksi. Argumentaation sisältö on siis erilaista, mutta sen muoto aivan identtistä. Kehen tässä voi enää luottaa, kuka hallitsee faktat, jos molemmat osapuolet ovat väärässä. Tilastoilla voi lopulta tukea vaikka mitä näkemystä, niillä ei ideologista taistelua tulla pohjimmiltaan voittamaan.

Tunnen itse tämän kaiken keskellä vain kasvavaa paniikkia ja raivoa, koska olen vakuuttunut siitä, että kaikki mitä tiedän, on väärin. Mistään en löydä varmuutta tai oikeaa tietoa, koska kaikki pelaavat samalla arsenaalilla. Evoluutioteorian kannattajat ja kreationistit viittaavat toisiinsa virtuaalitodellisuudessa eläjinä, jotka yrittävät tuhota tieteen periaatteet. Ilmastonmuutokseen uskojat ja sen kieltäjät syyttävät toisiansa arveluttavista motiiveista ja uskonnollisesta lahkolaisuudesta. Kaikki keskustelu on pohjimmiltaan samaa, kaikki on taantunut retoriikaksi. Todellisilla ilmiöillä ja ongelmilla ei ole enää merkitystä, vain oikeassa olemisella. Tuntuu siltä kuin katsoisin lasten väittelyä, joka on ehtymätöntä juupas-eipäs –ketjua. Aivan sama mistä lapset väittelevät, kaava on aina sama.

Me olemme olleet liian kauan yltäkylläisyydessä, mistään muusta ei tämä voi johtua. Olemme rappeutuneet kiukutteleviksi kakaroiksi, joille ei ole enää kukaan pitämässä kuria. Tarvitsisimme jonkin muistutuksen kuolevaisuudestamme; onnettomuuden, jonka olemassaoloa ei kukaan voi kiistää ja joka saattaisi meidät jälleen yhteen. Vain kriisit saavat ihmiset liittymään toisiinsa, yltäkylläisyydessä kehitämme tunteen (näennäisestä) riippumattomuudesta. Sota tai raamatulliset vitsaukset voivat siis enää Suomen ja länsimaat pelastaa. Elämme ideoiden maailmassa, jossa vallitsee retoriikan tyrannia. Merkitystä ei ole sillä, kuinka olet elänyt elämäsi vaan sillä, mitä olet sanonut ja ajatellut. Vain sanoinkuvaamaton tuska ja kidutus voivat saada meidät enää tietoisiksi ruumiillisuudestamme. Muussa tapauksessa jatkamme mätänemistämme, kunnes ei jäljellä ole kuin toisiaan syöviä ihratynnyreitä.

Kannattaisi tietysti varoa, mitä toivoo. Toivon usein sairaita asioita, joiden pelkään toteutuvan. Mutta uskooko joku tosissaan Suomen vielä yhdistyvän yhden lipun alle? Olemme maailmankuvallisesti niin hajalla, ettei mikään määrä ideologista auktoriteettia saatikka järkeä voi meitä enää saada yksimielisiksi. Vain sodan kaltainen ponnistus ja hengen koitos voi pelastaa sen mitä kansallisvaltiostamme on jäljellä. Vain sota palauttaa merkityksen elämään.

EDIT. Hesarikin näemmä sattui kirjoittamaan sodasta, vieläpä vähän samaa näkökulmaa sivuten. Tuota artikkelia voi poikkeuksellisesti suositella luettavaksi.

Pitänee käsitellä tätä sotateemaa lähipäivinä vähän lisää.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Rakkaus Totuuteen?



Mahdankohan koskaan olla rehellinen, voinko ikinä rakastaa totuutta? Miksi koen mielihyvää saadessani informaatiota, joka tukee maailmankuvaani. Saan mielihyvää oli informaatio kuinka järkyttävää tahansa. Ikään kuin pääasia olisi, että olen itse oikeassa. Olen maahanmuuttovastainen, joten kuullessani uutisia maahanmuuttajien tekemistä rikoksista reaktio ei aina ole inho, vaan jopa ilo siitä, että ”näinhän se menee”. Vastustan vapaata aborttia, joten makaaberi uutinen aborttiin liittyvistä väärinkäytöksistä voi herättää omahyväisen nyökkäyksen ”enkös minä sanonut”. Tämä on täydellinen antiteesi ihmiselle, joka todella rakastaisi totuutta.

Sitten tietysti, tuossa ei ole aivan kaikki. Syyt, että vastustan jotakin asiaa tai ilmiötä kumpuavat siitä, että koen ne moraalisesti vääriksi tai vastenmielisiksi. Kokemus vääryydestä on primaarinen motiivi minulle vastustaa asiaa. Esimerkiksi maahanmuutosta aiheutuva rikollisuus on tuhoisaa ja kuitenkin helposti ehkäistävissä oleva ilmiö. Ajatus suomalaisesta ulkopuolisen vapaamatkustajan uhrina herättää erityistä inhoa, koska silloin ”ne” ovat ”meitä” vastaan rikkoneet. Abortin koen kaikin tavoin vastenmieliseksi asiaksi, ja asian ajatteleminenkin herättää surua ja inhoa. Vastustan kyseisiä ilmiöitä, koska ne ovat moraalisesti väärin. Mistä sitten johtuu ensimmäisessä kappaleessa kuvaamani ilmiö?

Sinänsä on hullua vaatia ihmisiltä sataprosenttisen puhtaita motiiveja, se ei ole mahdollista. Aina taustalla on enemmän tai vähemmän itsekkäitä tai viheliäisiä vaikuttimia, jotka eivät päivänvaloa kestä. Tärkeintähän ovat lopulta teot ja niistä seuraavat asiat, eivät mielipiteet tai intentiot. Mutta en pidä kuvaamaani ilmiötä lainkaan hyvänä, sillä se ei johda hyvään. Luultavasti itse kukin siihen aika ajoin sortuu, mutta siitä olisi hyvä olla tietoinen ja muistaa ensisijaiset vaikuttimensa. Siinä vaiheessa, jossa vastustamamme asia muuttuu niin vastenmieliseksi, että teemme tai sanomme mitä tahansa sitä vastaan, tarkoitukset alkavat pyhittää keinot. Emme enää välitä asian välittömistä uhreista tippaakaan, vaan heistä tulee käsikassaroita agendallemme. He ovat esineitä, jotka saavat palvella meitä haukkuessamme vastustajiamme. Itse asia unohtuu ja huomio keskittyy ihmisiin ongelman takana, tarkemmin sanottuna heidän mielipiteisiinsä. Olemme unohtaneet ensisijaisen motiivimme ja taistelunhalumme lähteen, eli epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen. Uhrit, joihin aiemmin samaistumme, ovatkin toissijaisia. Nyt vihollisen voittaminen on pääasia, ei vääryyden korjaaminen. Koemme moraalista ylemmyydentunnetta suhteessa heihin, mistä tulee itseisarvo. Ja minua kuvottaa huomata tätä itsessäni.

Tätä asennetta löytyy suvakeista, jotka joutuvat tekemään koko joukon älyllisiä häränpyllyjä perustellessaan nykyisenkaltaista maahanmuuttoa. Eivätkä he tuota asennettaan edes tiedosta, vaikka ilmeisesti ovat sitä ”tiedostavaa” sakkia. Tuo ominaisuus itsessäni on jotain, jota vastaan minun on taisteltava, ei kultivoitava sitä. Se on pohjimmiltaan vain omahyväisyyttä, hyvän asian redusoitumista signalointiin. Jos tärkein asia on morkata vastustajaa ja tällä tavalla osoittaa aatetovereille, että on samaa sakkia, voi älylliselle rehellisyydelle heittää hyvästit. Totuudella ei ole enää väliä, vain oikeilla singaaleilla.

Ja kuitenkin on sanottava, että maahanmuuttokriittinen vastapuolikaan ei ole millään muotoa vapaa tästä. Vaikka he usein pilkkaavat suvakkeja siitä, että nämä mieltävät itsensä paremmiksi ihmisiksi, havaitsen myös kämyissä samaa. Toisinaan tätä ns. konservatiivista blogosfääriä tai hommaforumia lukiessa ei voi olla huomaamatta sitä ylemmyyttä, jota eri kirjoittajat selvästi tuntevat. He tuntuvat ennen kaikkea pitävän vastustajaa tyhmänä, jopa pahoina, ollen itse muka tällaisen yläpuolella. Vaikka useimmiten maahanmuuttokritiikissä on kyse vain silkasta turhautumisesta ja aidosta epätoivon tunteesta maamme päättäjien typeryyden edessä, löytyy tuota myrkyllistä asennetta omalta puoleltakin. Ja kun tämä asenne vallitsee tarpeeksi laajassa mitassa molemmin puolin, taantuu minkäänlainen rakentava keskustelu asemasodaksi. Ainoaksi itseisarvoksi jää tällöin signalointi aatetovereille ja huutelu toisiin asemiin ilman aikomustakaan kuunnella vastapuolta.

Mutta ehkei tätä polarisaatiota olekaan vältettävissä. Maahanmuuttokeskustelun osapuolet ovat etääntyneet liian kauaksi toisistaan, mitään yhteyttä ei enää synny. Jos premissit asioista keskusteltaessa ovat vastakkaiset, edes alkuun ei päästä. Siksi pidän tärkeänä, että maahanmuuttokriittiset lopettaisivat tämän turhan keskustelun ja keskittyisivät siihen, mikä on tärkeää. Jos koko homma jää vain vastapuolen sammakoiden ja typeryyksien päivittelyyn, jääkö millekään muulle enää tilaa? Keskustelu on ohitse, nyt on toiminnan aika. Se tarkoittaa ennen kaikkea suvaitsevaisten kritiikin ohittamista. Ei tule välittää rasismileimasta, ei pidä irtisanoutua mistään; heidän tasolleen ei pidä antautua. Suvaitsevaisto on jo menetetty tapaus, he elävät omassa todellisuudessaan, josta eivät herää ennen kuin on liian myöhäistä (kannattaa vain vilkaista Ruotsia). Koska jokainen poliittinen liike mätänee ennemmin tai myöhemmin, toivon totisesti ettei se koske maahanmuuttokriittistä liikettä vielä pitkään aikaan. Älylliselle epärehellisyydelle ja omahyväisyydelle ei vain saa antaa sijaa, siinä elintärkeä ohjenuora. Mutta ehkä toivoa vielä on, Jussi Halla-ahon sanoin: ”siinä missä maahanmuuttokriittiset haluavat keskustella maahanmuutosta, haluavat suvaitsevaiset keskustella keskustelijoista”. Siinä on vissi ero keskusteleeko asioista vai keskustelijoista.

(Lieneeköhän kuinka ironista, että kaltaiseni passivisti kehoittaa toimintaan? Minä kun nyt ainakaan en ole valmis toimintaan, politiikka ja vaikuttaminen ovat oksettavaa touhua. Mitä minäkin siis tässä huutelen, kenelle edes luulen osoittavani tämän tekstin? Julkaisen nyt kumminkin ja häpeän myöhemmin. Nyt voin vain tyytyä vaikka hakkaamaan itseäni. Tai sitten en.)


Signalointi itsessään on sen verran perusinhimillinen ilmiö, ettei sitä voida väistää. Identiteetti on valtaisan tärkeä osa ihmistä, me haluamme kuulua johonkin. Siksi onkin vain naurettavaa vaatia keskustelua, joka olisi täysin vapaa signaloinnista. Sitä tapahtuu, tietoisesti tai tiedostamatta. Kohtuudella kuitenkin kaikkea, pelkkään signalointiin taantuva keskustelu ei voi johtaa mihinkään. Se ehkäisee ihmisiä edes harkitsemasta uusia näkökulmia, jos poliittisesta vastustajasta on tullut totaalinen vihollinen.

Oma psykologiani toimii tietysti siten, että jokainen vastustajani on lähtökohtaisesti totaalinen vihollinen. Samaistan heidät automaattisesti pimeyden voimiksi, joiden kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä. Tämän takia joudun tekemään aika ajoin kaksin verroin töitä sysätäkseni tämän ajattelumallin pois mielestäni. Minulla on tätä varten mantrakin: ”jos ihminen onkin väärässä kymmenessä asiassa, voi hän olla oikeassa yhdennessätoista. Sama kääntäen, kukaan ei ole kaikessa väärässä tai oikeassa”. Edellä sanottu on toki itsestäänselvyys, mutta mustavalkoisesti toimivien aivojeni vuoksi joudun muistuttamaan siitä jatkuvasti itseäni. Vihaan itseäni tästäkin syystä, haluaisin kyetä rakastamaan totuutta. Luulen vain, etten koskaan voi olla täysin rehellinen itselleni. Omahyväinen egoni haluaa ripustautua ajatukseen oikeassa olemisesta, olen tässä suhteessa tyypillinen moderni ihminen; ajatukset ovat tekoja tärkeämpiä.

Oikeassa oleminen on lopulta turhinta mitä olla ja voi. Minullahan ei ole edes mitään hävittävää, jos olen kaikessa väärässä: massamaahanmuutto ei haittaa Suomea, eikä kulttuuriamme uhkaa mikään. Sotiminen on aidosti turhaa touhua, joka katoaa itsestään maapallolta. Luonnonvarat eivät koskaan lopu, eikä ilmasto ole ihmisestä moksiskaan. Mikään ei uhkaa ihmiskuntaa, paitsi kaltaisteni paskiaisten olemassaolo, jotka unohtavat toiminnan ja hautautuvat ajatuksiinsa. Ihmiskunta nousee lopulta tähtiin tasa-arvoisena yhteisönä, joka ei tunne enää kuolemaa ja kärsimystä.

Ja kun nyt noin kirjoitan, huomaan kuinka kamalaa olisi, jos olisin kaikessa väärässä. Jos ihmiskunta nimittäin keksii kuolemattomuuden, helvetti on tullut todeksi. Mutta jos olen väärässä siitäkin, ehkä kuolemattomuus on hyvästä? Eli ei, oikeassa olemisellani ei ole mitään voitettavaa. Jos olen väärässä kaikessa, mitä tiedän ja kaikessa mitä en tiedä enkä edes voi tietää, on kaikki hyvin.

Ehkä en ole ainoa, joka haluaa olla oikeassa. Ehkä olenkin. Pieni määrä lohtua seuraa siitä, etten ole ainoa syntinen. Tai tavallaan olen. Jokaisen ihmisen kannattaa nimittäin muistuttaa itseään, että ongelmien alkulähde löytyy juuri kunkin sisimmästä. Me olemme ytimiämme myöten synnin saastuttamia, ja siksi vihaamme kaikkea oikeasti kaunista, hyvää ja totuudellista. Ongelma ei ole lopulta siinä, että joku muu tekee pahaa vaan siinä ettemme piittaa. Maailmassa on pahuutta, koska juuri minä olen olemassa. Ehkä vain minä olen todella paha, juuri minun syntini tuomitsee muunkin ihmiskunnan. Ja jos en olekaan yksin paha, olen vähintäänkin synnissä suurin.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Rakenteista



Vasemmiston ja oikeiston yksi isoimpia ideologisia kiistakysymyksiä liittyy kysymykseen rakenteiden ja yksilön roolin suhteesta. Kaikille lienee selvää kumpi on kummankin kannalla, joten ei niistä sen enempää. Minulle tämä on kiintoisa pohtimisen aihe, koska tähän(kään) ei voi löytää yksiselitteistä vastausta, enkä haluaisi toistella perinteisiä puoluelatteuksia.

Lähtöolettamus, jonka mukaan näkymättömät yhteiskunnalliset rakenteet ohjailevat kaikkea elämäämme on yksi itsensä selittävä salaliittoteoria muiden joukossa, eikä siis miettimisen arvoinen kanta. Jos tätä narratiivia kaipaa, kannattaa lopettaa lukeminen tähän ja siirtyä ruotsalaisten dekkarien pariin. Ne taas, jotka ovat kyllin naiiveja sivuuttaakseen rakenteet kokonaan, voivat siirtyä Ayn Randin ja vetovoiman lakien pariin. Koska minähän aion kertoa – kuten tavallista – objektiivisen totuuden.

Rakenteet ovat tässä yhteydessä ensisijaisesti kirjoittamattomia sopimuksia ja perinteen mukana siirtyviä normeja, jotka määrittävät instituutioiden toimintaa ja yhteiskunnan elämää. Nykyaikana kuulee valtava määrän puhetta normien ja rakenteiden purkamisesta, vaikka ei selvästi ymmärretä mihin tämä johtaisi. Jokainen yhteisö tarvitsee rakenteita ja normeja, muussa tapauksessa voi puhua vain atomisoituneista yksilöistä, joita eivät sido mitkään kiinnikkeet. Normeja ei voi purkaa, ainoastaan vaihtaa toisiin. Siispä jokainen, joka väittää tuhoavansa normit ja vapauttavansa yksilöt, todellisuudessa ”vapauttaa” nämä yksilöt vain omien normiensa alle. Emansipaatiota ei ole olemassakaan, vain eri alistumisen asteita. Voimme valita vain sen mille päätämme alistua (jos sitäkään).

Rakenne tai normi ei ole itsessään hyvä eikä huono, niitä voidaan ohjata molempiin tarkoituksiin. Me tarvitsemme normeja jokapäiväiseen elämäämme tehdäksemme sen mielekkäämmäksi. Kaikkea ei voi eikä pidä kirjata lakiin, vaan esimerkiksi käytöstavat kulkevat pitkälti kirjoittamattomina sääntöinä sukupolvelta toiselle. Radikaaleimmat normienraivaajat ovat toki sitä mieltä, että hillitty käytös ja toisten huomioon ottaminen alistavat yksilöä, mutta kuka tahansa järkevä allekirjoittaa tällaisten normein tarpeellisuuden. Kun tällainen normi kiinnittyy isompaan kokonaisuuteen, siitä tulee rakenne. Koska ihmiset pitävät enemmän käytösnormeja noudattavista lähimmäisistään, voi sanoa rakenteiden suosivan tällaista toimintamallia muiden kustannuksella.

Milloin normeista ja rakenteista tulee sitten ongelma? Feministien mukaan esimerkiksi siinä, että naiset hakeutuvat tietyille aloille ja eivät ole johtajina yhtä usein kuin miehet. He ovat toki oikeassa siinä, että yhtenä syynä tähän ovat rakenteet ja normit. Mutta heidän täytyisi ymmärtää, mistä ne kumpuavat: biologisesta dispositiosta. Biologia ja geenit ovat vahvasti elämää määrittävä tekijä; miehet ovat aggressiivisuutensa ja kunnianhimonsa vuoksi useammin johtopaikoille pyrkimässä kuin naiset, mikä juontuu heidän luontaisesta roolistaan sotureina. Naisten edustusta hoivapaikoissa taas määrittää heidän luontainen roolinsa äiteinä. Nämä dispositiot luovat myös normit ja rakenteet, jotka ohjaavat sukupuolia erikoistumaan ikään kuin omalle tontilleen. Se tosiseikka, että normeihin liittyy ongelmia, ei poista niiden tarpeellisuutta; keinotekoisuudestaan huolimatta ne pohjautuvat realiteetteihin.

Mitään ongelmatonta ja ristiriidatonta systeemiä ei ole mahdollista luoda. Sukupuolinormit eivät ole täydellinen järjestelmä, mutta ainakin ne ovat vähien huono. Vielä en ole nimittäin kuullut hyvää syytä sille, miksi edistysmielisten haikailema sukupuolianarkia olisi millään muotoa parempi. Kyllä, sukupuoliroolit voivat olla ja ovat myös haitaksi. Nimittäin, vaikka onkin niin, että terävimmät lahjakkuudet ovat usein miehiä, voivat tästä tosiseikasta kumpuavat normit muuttua totaalisiksi ja ehkäistä kyvykkäiden naisten nousua. Mutta ongelmaa ei kuitenkaan ratkaista normit vaihtamalla, vaan meritokratialla. Johtajaksi kykeneviä naisia löytyy aina ja heidän lahjakkuutensa pääsevät oikeuksiinsa meritokratiassa, jossa ei ole sijaa epäpätevyyksille. Kiintiöt tarkoittavat ainoastaan pyrkyrien suosimista, moiset ovat halveksunnan ele oikeasti lahjakkaita naisia kohtaan. Arvoilmapiiri, joka ei ole sukupuolien suhteen totalitaarinen vaan meritokraattinen, tuottaa vähiten huonoimman lopputuloksen. Suurin osa miehistä ja naisista hakeutuu joka tapauksessa sukupuolelleen tyypillisiin rooleihin, mutta näin poikkeusyksilötkin voivat päästä esille. Ja tämä toteutuu nyky-Suomessa riittävän hyvin.

Alin pohjasakka koostuu tietenkin miehistä. Tämäkin seikka pohjautuu miehen biologiseen dispositioon, jonka vaikutuksia voi kuitenkin tiettyyn rajaan asti hillitä rakenteilla kuten sosiaaliturvalla. Aivan kuten yllä osoitin, voi myös naisten dispositiota tasoittaa rakenteilla eli meritokratialla. Ihmisten pitäisi silti hyväksyä se, etteivät rakenteetkaan kaikkeen pysty. Ongelmia voidaan ja niitä pitää ratkoa. Mutta rajat tulevat nopeasti vastaan ja loppupeleissä sekä mies että nainen on tuomittu osiinsa.

Mainitsemani meritokratia on taas asia, jota vasemmistolaiset ovat kyseenalaistaneet. Jotkut kyseenalaistavat sitä sikäli, että he kaipaavat sekä mahdollisuuksien että lopputuloksien tasa-arvoa. Siispä pelkästään se tosiseikka, että joku voi olla parempi jossain, on rikos. Tämä ei ole kovin kiinnostava näkökulma, koska se on puhtaasti arvokysymys. Jotkut eivät hyväksy hierarkioita missään muodossa, minä taas hyväksyn. Hieman kiinnostavampi on se näkökulma, joka kiistää mahdollisuuksien tasa-arvon eli meritokratian mahdollisuudenkin. Sen mukaan meritokratia ei todella toteudu ainakaan nykyisessä yhteiskunnassa, koska ihmiset aloittavat vain näennäisesti samalta viivalta. Kantaa havainnollistetaan tällaisilla kuvilla, jotka osoittaisivat tasa-arvon illuusioksi. Tavallaan he ovatkin oikeassa; mahdollisuuksien tasa-arvo ei koskaan voi todella toteutua täysimääräisenä. Sitä voi olla vain eri asteissa kuten ilmaisena korkeakoulutuksena ja terveydenhuoltona sekä tasavertaisuutena oikeuden edessä. Fakta on kuitenkin se, etteivät ihmiset koskaan aloita samalta viivalta. Juoksijat ovat eritasoisia geeneiltään ja kyvyiltään, jolloin sama lähtöviiva on illuusio. Matematiikankoe on kaikille sama, mutta jotkut pärjäävät lahjakkuutensa ja harjoittelunsa ansiosta paremmin. Se, joka ajattelee, että joka yksilölle tulisi räätälöidä oma standardi joka asiassa, on päästänsä vialla. Mahdollisuuksien tasa-arvo voi olla funktionaalista tai typerää; jälkimmäisessä tapauksessa se johtaa juuri lopputulosten tasa-arvoon. Yksilöille voidaan tehdä erikoisjärjestelyjä sikäli, että esimerkiksi koulussa mahdollisimman moni sisäistäisi edes perusasiat. Kukaan tuskin vastustaa esimerkiksi vammaisten positiivista syrjintää sikäli, että esteetön liikkuminen järjestetään paikkoihin, joihin se on tarpeellista saada. Mutta kukaan ei kannata vaikeasti liikuntarajoitteisten oikeutta päästä armeijaan.

Yllä kuvaamani ilmiöt liittyvät rakenteisiin. Ilman niitä elämä olisi sietämätöntä kamppailua, jossa on oikein jättää heikompi oman onnensa nojaan (köyhäinhoito saatikka sosiaaliturva ovat muuten konstruktiota, jos mitkä). Se, missä menee raja kaltaiseni traditionalistin ja egalitaristin välillä, ovat hierarkiat. Ihmiset ovat erilaisia ja samanarvoisia sanoo egalitaristi. Tämä itsensä kumoava lause paljastaa koko ajattelun mahdottomuuden; jos hyväksyy ihmisten erilaisuuden, hyväksyisi myös hierarkiat (ellei hyväksy erilaisuutta ainoastaan triviaaleissa asioissa kuten silmien värissä). Siksi minä sanon: ihmiset ovat erilaisia ja eriarvoisia. Ja toisin kuin joku luulee, tämä periaate ei sulje pois meritokratiaa tai heikommista huolehtimisen ideaalia. Vain se seikka, että lähtökohtani voi johtaa pahuuteen, ei tarkoita sitä välttämättä; kaikki ideologiat ovat ihmisestä ja uumenissaan kätkevät takaportin helvettiin.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Kung Fury

Ne, jotka eivät tiedä mihin otsikko viittaa, voivat kääntyä seuraavan videon puoleen:


Kyseessä on ruotsalainen elokuva, joka on koottu kaikista 80-luvun kliseistä. Elokuva on enemmän kasaria kuin mikään samaisena vuosikymmenenä tuotettu elokuva. Tarkoituksellisen huono one-linereista koostettu dialogi, vhs-nauhojen vikoja jäljentävät efektit ja ajan hakkerointi ovat kaikki yhdesssä paketissa.

Tämä elokuva on huipentuma siinä, mikä koko populaarikulttuuria leimaa juuri nyt; nostalgiannälkä ja loputtomat referenssit tekevät tästä puolituntisesta pätkästä vain ylipitkän kollaasin myyttiseen 80-lukuun. Samalla kaavalla toimii iso osa muutakin elokuvateollisuutta, mistä muustakaan esimerkiksi vanhojen elokuvasarjojen jatkuvassa "päivittämisessä" onkaan kyse. Kaikesta on tullut yhtä suurta referenssiä aikaisempaan, uutta ei edes yritetä luoda.

Nostalgisena ihmisenä osaan tavallaan arvostaa ilmiötä, mutta toisaalta taas en. Vielä 2000-luvun alkuun asti populaarikulttuuri yritti luoda vanhan päälle uutta, nyt on enää jäljellä kierrätys. Onko syy yleisöjen ja makujen hajaantumisessa, vai siinä että Star Warsien ja Terminatorien parissa varttunut yleisö on kasvanut aikuisiksi. Ehkä juuri nämä ensimmäiset todelliset elokuvamaailman megailmiöt loivat kollektiivisen kokemuksen, joka halutaan toisintaa ja toisintaa nostalgian keinoin. Vaikea uskoa, että ideat olisivat lopuneet; eivät ne voi loppua.

Kung Fury on paikoitellen hauskaa katsottavaa. Ei siinä järkeä ole, eikä ole tarkoituskaan olla. Kiitosta ansaitsee musiikki, joka on tehty parhaimman kasaridiskon kaavaan. Ja erityiskiitosta ansaitsee elokuvan tunnusbiisi, David Hasselhoffin laulama True Survivor:



Yleensä inhoan kaikenkarvaisten kehäraakkijulkkisten yrityksiä kokeilla siipiään musiikissa tai muualla. Mielessäni alkavat kaikua Matti Nykäsen eeppisten biisien kulut, sellaista se usein on. Jotkut eivät vain tajua lopettaa hyvän sään aikana, eivätkä varsinkaan tajua pysyä lestissään. Mutta Ritari Ässästä on sanottava, että kaverilla on hyvä ääni. True Survivor on kappaleena kunigaslaatua, virallinen kesäbiisini. Lisäksi musavideon keskelle tahdistettuna Kung Furyn materiaali toimii paremmin, jo tässä on ihan riittävän päheä kasarikollaasi. Kappaleen melodiat ja saundit ovat tietenkin niin ehtaa kasaria, ettei vissiin 80-luvullakaan tällaista tehty. Vitun ebin, kohdassa 0:44 syntikoilla on saatu aikaan hauska efekti: ne vedetään hieman epävireeseen, mikä on yksi ominaisuus analogisissa kiippareissa. Koko hoidon kruunaa eeppistäkin eeppisempi synasoolo.

Ai niin, suosittelen katsomaan myös tämän. Parin makaronin tekemä glam rock-cover samaisesta biisistä, helvetin mainio. Kitaristi on soolon perusteella pätevä kaveri ja laulaja vetää korkealta ja komeasti.