sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Pervometsän asukkaat

Kun uutisia Hollywoodin syövereistä alkoi kantautua, en ollut ällikällä lyöty. Olin kenties yllättynyt siitä, kuinka nopeasti ja kuinka monet eri naiset alkoivat avautumaan. Siinä oli kuitenkin kyse enää padon murtumisesta, kun yksi oli jo avannut pelin toden teolla. Sen sijaan se, että Hollywood on turmeluksen Gomorra, on ollut lähinnä julkinen salaisuus. Niin sanottu casting couch -ilmiö on käsitteenä peräisin sieltä ja ainoastaan degeneraation syvyyttä on voitu arvailla. Reilut kaksi vuotta sitten kirjoitin Roman Polanskin tapauksesta ja esitin ohessa epäilyn: Luulen oikeastaan, että tätä on tapahtunut paljon suuremmissa määrin, mutta vain Polanskin tapaus sattui tulemaan julki. Jo se seikka, kuinka innokkaasti kollegat puolustelevat häntä, kertoo, että jotain mätää siellä pinnan alla on salattavana.

Hollywoodin ohjaajat, tuottajat ja näyttelijät ovat rakastaneet esiintymistä hyvinä tyyppeinä, jotka kannattavat hyviä asioita; klassinen esimerkki tyhjästä hyvesignaloinnista. On kuin kupla olisi odottanut puhkeamistaan, mietitäänpä esimerkiksi Elijah Woodin taannoisia kommentteja. Elokuvateollisuus on aivan erityisesti vetänyt puoleensa pimeyttä ja sairautta, ja Woodin kertoman perusteella paikka on lapsille turvattomampi paikka kuin katolinen poikakuoro. Kukaan ymmärtävä vanhempi on tuskin voinut suositella lapsilleen uraa viihdemaailmassa ja viime aikojen jälkeen tuskin vähemmän ymmärtäväkään.

Eikä ongelma näytä rajoittuvan vain Pervometsään, vaan myös Ruotsissa ja Suomessa on noustu seksuaalisen ahdistelun tiimoilta ääneen. Voisi ajatella, ettei tässäkään ole mitään erikoista, mutta ainakin itse yllätyin. Hollywood oli itsestäänselvyys, helppo kohde paheksunnalle. Kotimaasta en olisi uskonut samaa. Se, kuinka löylynlyömiä esimerkkejä eri naiset ovat nostaneet esille, sai minut raapimaan päätäni. Eivätkä esimerkit kata kaikkea, kuinka paljon ja kuinka pahempia rikoksia on jäänyt pimentoon?

Toinen kysymys, joka nousee mieleeni, kuuluu näin: rajoittuuko ongelma vain luoville aloille? Äskeittäisessä #metoo -kampanjassa yllätti, kuinka moni nainen tuli asian kanssa esiin. Tai tavallaan ei, onhan ahdistelun yleisyydestä ollut aiemminkin puhetta. Mutta koska en henkilökohtaisesti ole koskaan todistanut sopimatonta käytöstä naisia kohtaan ja koska naiset nyt tulivat omin sanoin kuvaamaan kokemuksiaan, tuli ongelma konkreettisemmaksi. Ahdistelu on arkipäivää naisille, ei kaikille mutta monille. Ja koska naiset useimmiten vaikenevat, emme me miehet saa usein kuulla siitä mitään. Paitsi sitten näin, kun vuosien ajan kertynyt paine purkautuu äkillisesti.

Jos tilannetta analysoi, voidaan ongelmaa uskoakseni rajata. Seksuaalinen ahdistelu on todellisuutta kaikkialla, missä on naisia ja miehiä. Mutta viihdemaailma ei ole noussut sattumalta esiin. Siellä nimittäin kohtaa kaksi sukupuolista käyttäytymistapaa, jotka ruokkivat toisiaan: miehinen vallanhalu ja naisellinen huomionkipeys. Alan miehillä on valtaa ja rahaa, heillä on himoja. Alalle pyrkivillä naisilla on kauneutta ja uhkeutta, he himoitsevat parrasvaloihin. Miehet ovat portinvartijoita, naiset tahtovat sisään. Mitäpä siis tuottajan sohvalla tapahtuu, paitsi vaihdetaan palveluksia. Nainen antaa ja mies ottaa, kunnes mies tulee ja nainen menee; hän on seuraava tähti ja muistaa aina hymyillä. Mutta kasvojensa takana he kantavat arpiaan ja vaikenemisellaan he antavat raiskaajilleen luvan käyttää yhä uusia ja uusia nuorikkoja astioinaan. Kehä on valmis ja miehinen pimeys nielee naisia, joiden oma pimeys kätkee arvet hiljaisuudella. Naiset, joilla on ulkonäköä ja jotka haluavat sille tunnustusta. Miehet, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Mikä voisikaan mennä vikaan?

...

Esimerkkejä ahdistelusta ja suoranaisesta väkivallasta kuitenkin löytyy alalta kuin alalta. Kuten sanoin, siellä missä miehet ja naiset kohtaavat, myös väkivalta kukkii. Esille nousee kaksi uutta ongelmaa: kuinka paljon tätä todella tapahtuu ja mitä asialle tulisi tehdä? Ensimmäinen ongelma liittyy ensisijaisesti siihen, että syntyneessä ilmapiirissä syytöksiä ja väitteitä voidaan esittää ketä tahansa vastaan. Ne myös mitä ilmeisimmin toimivat, sillä jo naisen julkinen ilmoitus ahdistelusta johtaa miehen työpaikan ja kasvojen menetykseen. On varmasti totta, ettei suurin osa naisista valehtele kokemuksistaan. Kuitenkin pelkän ilmoituksen hyväksyminen todisteena rikkoo oikeusperiaatteitamme vastaan ja nykyistä tilannetta käytetään varmuudella hyväksi. Voidaan perustellusti sanoa, ettei tämä ole yhtä suuri ongelma kuin ahdistelu, mutta sen olemassaolo tulisi ottaa huomioon. Muutoin edessämme on noitavainoja muistuttavaa hysteriaa.

Kysymys toimenpiteistä on aina vaikein, koska siinä vaadittaisiin jo konkretiaa pöytään. Wanha feministinen sapluuna kuuluttaa meille jotain valistuksesta, aivan kuin pojat ja miehet eivät jo tietäisi kourimisen saatikka raiskaamisen olevan väärin. Vihreässä langassa lausutaan epämääräisyyksiä asenteista ja jotain myös työpaikoista; elannon menetys on toki hyvä kannustin parempaan käytökseen. Kuten arvata saattaa, puuttuu kaikista ehdotuksista todellinen liha. Vasemmistolaisilla, jotka ovat asiasta ahkerimmin kampanjoineet, ei varsinkaan tunnu olevan aseita. Siksi koko homma taantuu hyökkäykseksi maskuliinisuutta vastaan, kuin mieheys olisi kokonaisuudessaan ongelma. Sen sijaan, että keskitytään todellisen ahdistelun kitkemiseen, laajennetaan käsitettä kaikkiin miehisen halun ilmauksiin. Tuloksena voi olla vain miehiä, jotka eivät lähesty naisia taikka puhu näille. Samalla luodaan pohjaa sille, miksi naisia voidaan ahdistella ja käyttää hyväksi myös tulevaisuudessa. Kun maskuliinisuutta itsessään kitketään, syntyy vähemmän miehiä suojelemaan naisiaan. Miehistä luontoa ei näet voida hävittää, ainoastaan sen sivistyneet muodot.

Miehinen valta on ongelma, mutta ei sattuman oikusta. Se ei ole fiktio, johon uskomme vaan luontoon itseensä sisältyvä dilemma. Kaikki yritykset tukahduttaa maskuliinisuus tai yritykset tuoda pehmeitä arvoja kaikkialle johtavat maailmaan, jossa vain roistot juhlivat. Valistus tepsii vain miehiin, jotka tahtovat olla kunniallisia. Ne, jotka eivät välitä, eivät kuuntelisi kuitenkaan. Feministinainen, joka huutaa apua, ei sitä kuohitulta nynnymieheltä saa. Hän jää yksin ja vaikenee. Kun hän sitten puhuu, hän syyttää kaikkia miehiä. Nainen ei siis pärjää yksin nyt eikä tulevaisuudessa, vain mies voi häntä suojella. Näin on, sillä miehillä on valta ja voima hyvässä ja pahassa. Eivätkö feministit olekin kautta aikojen vaatineet juuri miehiä muuttumaan? Mitä tahansa he ovatkaan vaatineet, ovat vaatimukset menneet lävitse koska miehet ovat sen heille sallineet.

Ratkaisu ei ole opettaa miehiä olemaan kilttejä tai että sukupuolet ovat fiktiota. Ratkaisu on opettaa miehiä olemaan miehiä. Silloin he suojelevat lähimmäisiään, ja hakkaavat vaimoihinsa tai tyttäriinsä kajoavat siat. Kun päättävissä asemissa on miehiä, he uskaltavat asettaa seksuaalirikoksista ankaria tuomioita. Oikeat miehet lähestyvät naisia herran ottein ja näyttävät näille paikkansa. Tätä naiset rakastavat, vaikka he muuta sanoisivat. Kun miehet tietävät mitä tekevät, myös naiset ovat viisaampia; he eivät loukkaannu kaikesta ja ymmärtävät olla tunkematta itseään miesten asioihin. Nykyään naiselle ei tarvitse sanoa kaupan jonossa kuin "pöö" ja hän kokee tulleensa ahdistelluksi. Nuorena he tahtovat pitkää uraa ja katuvat lapsettomuuttaan myöhemmin. Nainen on onnettomampi kuin koskaan, sillä hänellä ei ole paikkaa. Sanotaan, että he ovat vapaita ja pystyvät mihin hyvänsä. Ilmankos napsivat lääkkeitä tajutessaan asioiden oikean laidan. Kuten mies tarvitsee naista antamaan elämälleen tarkoituksen, tarvitsee nainen miestä antamaan elämälleen järjestyksen. Matti Nykäsen sanoin, "kun mies on lomalla, nainen pitää turpansa kiinni".

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

100


Ajattelin aluksi kirjoittaa jotain hienoa. Tarkemmin ajateltuani tajusin, etten osaa. 100-vuotisen Suomen kunniaksi annan siis musiikin puhua, mutta pienen esipuheen myötä:



Finlandian ovat kaikki kuulleet, mutta moniko teistä on tehnyt niin ajatuksen kanssa? Sävellyksessä ilmaistaan sitä, mitä kaikki hyvä musiikki kertoo eli tarinaa. Finlandia on vahvasti visuaalinen, sen kuullessaan voi sulkea silmänsä ja kulkea Suomen kohtalonvuosiin. Linkittämäni kappaleen kommenteissa musiikkin vaiheet on tuotu hyvin ilmi:

1) Pimeät ajat

2) Toivon alku

3) Kirkkaana odottava tulevaisuus

4) Sorto

5) Kamppailu

6) Taistelun sankarit

7) Voitto

8) Uuden maan nousu

9) Tulevaisuus

Vaikka musiikki sävellettiin tiettynä aikana sen hetkisiä tapahtumia ja tuntoja kuullostellen, voi siinä kuulla myös ajattomampaa tarinaa. Sen aikaskaalaa voi soveltaa eri hetkiimme ja merkiksi siitä, että taistelumme ei ole vieläkään ohitse. Traagisen maamme traaginen hymni, jossa kuitenkin lupaus paremmasta.

Hyvää itsenäisyyspäivää, eletään täällä toisetkin sata vuotta.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Vasemmiston kirjo: typologia

Kommentoijan toiveesta jatkan edellisen kirjoituksen teemalla, tällä kertaa vasemmiston näkökulmasta. Kuten oikealla, myös vasemmalla ihmiset jakaantuvat tiettyihin arkkityyppeihin:

Suvakit: se suurilukuinen joukko, jonka mukaan kardinaalihyve on suvaita erityisesti afrikkalaisia ja muslimeja ja jonka mukaan kardinaalisynti on suvaita suvaitsemattomia.

Kukkahattutädit 2.0: edellisen tyypin moralistinen versio, joka edelleen haluaa kieltää kaiken hauskan. Tällä kertaa syynä ei ole tapainturmelus vaan suvaitsemattomuuden lisääntyminen.

Moraalihomot: aivan erityinen alalajinsa, jotka kuulevat äänensävyissäkin kaikuja 30-luvulta ja joiden mukaan kaasukammiot odottavat seuraavan holokaustivitsin takana.

Demarit: ”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti” -Jussi Halla-aho

Punavihreät: kädenlämpöinen, joskin demareita hysteerisempi porukka. Löytää sieltä, missä ei ole luontoa eikä työväkeä: pääkaupunkiseudun hipsterihoodeilta.

Uuspunikit: nykyvasemmiston militantti siipi, joka ei säästele retoriikassaan. Salaa unelmoivat vallankumouksesta, jossa tapetaan porvarit (heidät itsensä) ja rasistit (kaikki loput suomalaiset); Allah perii maan.

Anarkomarkot: testosteroninvajauksesta kärsiviä sotureita, joiden lempiharrastuksena on ottaa poliiseilta ja natseilta turpaan. Valtavirtavasemmisto pitää näihin hienohkoa hajurakoa.

Maailmanparantajat: vaihtelevin keinoin ja motiivein koettavat poistaa köyhyyden, sodan ja kuoleman. Löytää kansalaisjärjestöistä tai pilventuoksuisista solukämpistä.

Sosialistit: ovat lukeneet tai jättäneet Marxinsa lukematta. Maailma jakautuu syyllisiin ja syyttömiin, joille jaetaan oikeutta maailmanvallankumouksessa.

Kommunistit: elämä on talousteoria. Kapitalismia on kaikkialla ja väärä tietoisuus tukahduttaa vastarinnan. Tai tukahduttaisi, jollei kommunistimme olisi meitä valistamassa. Btw. porvarit ammutaan.

Sossupummit: perustulo mulle ja heti.

Työväen sankarit: sukupuuttoon kuollut laji.

Feministit: sukupuoli on satu, jolla satuolento nimeltä mies alistaa itseään ja toista satuolentoa - naista. Feministi kertoo meille sadun tasa-arvosta, jolla lopetetaan kaikki sadut.

Yksi lensi yli käenpesän: vaatii uuskielen sanakirjan, joilla tulkita näiden puhetta. Löytää suljetulta osaltolta tai sosiaalisen median esoteerisista ryhmistä. Vain harvat ja valitut ovat vihittyjä.

Transut: ks. edellinen kohta.

Uuseugeenikot: ovat tuomassa Suomeen erityisesti afrikkalaisia ja arabeja, sillä sisäsiittoinen geenipoolimme vaatii rikastamista.

Masokistimiehet: tuntevat syyllisyyttä esi-isiensä synneistä, miehuudestaan ja valkoisesta ihonväristään. Antautuvat ilomielin vaikka perseraiskattaviksi, koska he ovat omasta mielestään vain ansainneet sen.

Mekkoeinarit: edellisen ryhmän alalaji, joilla on toive päästä pukille olemalla mahdollisimman mateleva feministi.

Pasifistit: väkivalta on aina väärin, erityisesti maanpuolustus. Terrorismille emme voi mitään. Salaa tahtovat kuolemaa kaikille, jotka puolustavat itseään muslimeilta.

Luterilaiset: kumartavat kaikille ja samalla pyllistävät kaikille. Hormonivaje sekä uskon heikkous tuottavat määkimistä, josta voi erottaa sanoja "rasismi" ja "suvaitsevaisuus".

Uusateistit: vihaavat kristinuskoa ja korostavat sen huonoutta mihinkään muuhun. Löytää keskustelupalstoilta ja tunnistaa kroonisesta vitutuksesta.

Humanistit: lässyn lässyn, mussun mussun.

Transhumanistit: modernit prometheukset, jotka teknologian tulella valaisevat tien Uljaaseen Uuteen Maailmaan.

torstai 30. marraskuuta 2017

Oikeiston kirjo: typologia

Kas muuten, marraskuun alussa tuli kuluneeksi kolme vuotta blogin avaamisesta. No, ei se mitään, haistakaa silti kanootinmuotoinen pitkä vittu!

Play that stupid piece of shit!

...

Oikeisto, niin sen uusi kuin vanha osa, on eklektinen kokoelma niin erimielisiä ihmisiä, että yhdistävät tekijät jäävät hämäriksi. Oikeistolaiset voidaan kuitenkin jakaa tiettyihin arkkityyppeihin ajatuksiensa ja metodiensa suhteen, katso löydätkö itsesi joukosta.

Konservatiaiset: kelkasta pudonneet sedät ja tädit, jotka keskittyvät nipotukseen ja uhriutumiseen. Heidän metodinsa on visertää mahdollisimman turhista asioista, kuten keskioluen saatavuudesta kaupoissa.

Maahanmuuttokriitikot: näille ihmisille ei nykyisessä lännessä ole muuta vikaa kuin muslimimaahanmuutto. Porno ja kulutushysteria ovat saavutuksiamme, joita islam uhkaa.

Talousautistit: tulkitsevat kaikkea toimintaa taloudellisten intensiivien ja suhdanteiden lävitse. Heille valtio on mafia ja verotus varkautta, mutta yritysmonopoli ja veroparatiisit myös valtion syytä.

Isäm maan puollustajat: älyllisesti rajoittuneemmat sankarit, joille mamut ovat väylä purkaa turhautumiaan. Verkkoympäristössä heidät tunnistaa CAPS LOCKIN runsaasta hyödyntämisestä ja tosielämässä leijonatatuoinneista.

Veronmaksajat: ei rahaa mamuille! Ei rahaa kehitysapuun! Ei rahaa työttömille! Ei rahaa tekotaiteilijoille! Ei rahaa minnekään!

Huolestuneet kansalaiset: not in my backyard.

Insinörtit: jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä. Demokratia on vähiten huono ratkaisu ja lait kunniaan. Derivaattalandian tekkarit kyllä laskee, mitkä yhteiskunnalliset kulmat ovat vinossa.

Sosiaalidarwinistit: heikot sortuu elon tiellä ja sitä rataa.

Clint Eastwood: individualistinen syrjästäkatsoja, joka ei sopeudu mihinkään ryhmään. Kukin pitäköön huolen itsestään.

Traditionalistit: Asettuvat henkisesti koko modernia maailmaa vastaan, mikä vie väistämättä marginaaliasemaan. Ei poliittista relevanssia.

Taantumukselliset: vaativat kellonsiirtoa normaaliaikaan, jolloin miehet olivat rautaa ja laivat puuta.

Rotutohtorit: rodut, niiden väliset älykkyyserot ja erityisesti mustien dissaus ovat tämän joukon mieliaiheita. Eivät välttämättä koe neekeri-sanaa omakseen, vaan ilmaisevat asiansa kiertoilmauksin.

Kaasulaitos ky: edellisen porukan raivotautinen osasto, jolla on jo uunit lämpiämässä; ainakin unissaan.

Lahtarit: pitkävihaiset painekattilat, jotka odottavat kihisten tilaisuutta viedä vassareita saunan taakse. Toiset heistä suosivat köysiä ja lyhtypylväitä.

Linkolalaiset: tapetaan kaikki.

Ryssän kauhut: Venäjä on vihollinen numero uno ja jokainen eri mieltä oleva on maanpetturi ja ryssänmorsian.

Putinistit: Venäjän tuleva tsaari on lännen pelastaja sekä vapaan maailman majakka.

Survivalistit: irtisanoutuvat modernista yhteiskunnasta myös materiaalisella tasolla. Verrattain vähälukuista sakkia, ulkomailla yleisempää. Ovat poikkeuksetta asehulluja.

Nasset: klanipäät, joille kuollut ideologia on edelleen relavanttia politiikkaa. Löytää pilottitakin kera partioimasta joko odinien tai vastarintaliikkeen laskuun. Suosikiharrastuksena on hyökätä kaikkien muiden oikeistolaisten kimppuun.

Itsemurha-ateistit: maailma on tuhoon tuomittu ja ihminen kone. Odotavat apaattisina päiviensä päättymistä ja rukoilevat ragnarokia.

Uuspakanat: vihaavat aivan erityisesti kristinuskoa ja hylkäävät sen yhtä jyrkästi kuin islaminkin. Kunnostautuvat myös intohimoisina juutalaisvihaajina.

Israelin ystävät: alemmuuskompleksista kärsiviä uuvatteja taikka juutalaisia itse. 

Ristiretkeläiset: hylkäävät lammasmaisen nykyuskon ja saarnaavat militantin kristinuskon puolesta. Odottavat apokalyptista välienselvittelyä idän ja lännen välillä. Deus vult!

Esoteeriset idealistit: puhuvat mielellään rappiosta ja henkisistä arvoista. Väistävät kaikki kysymykset, mikäli keskustelu siirtyy konkreettisiin asioihin. Ride the tiger!

Seinähullut: näkevät salaliittoja sekä kulttuurimarxismia kaikkialla. Haastavat riitaa poliisin ja ennen kaikkia aatetoveriensa kanssa.

Termiitit: trollit, joille aate on performanssitaidetta. Omaavat taipumuksen tuhota kaiken mihin koskevatkaan. Löytää Youtubesta tai vankilasta.

Sovinistit: naiset ovat lännen turmio ja pahan alkun ja juuri. Kannattavat valkoista shariaa ja nyrkki-hellamankelin kunnianpalautusta. Homot ajetaan takaisin kaappeihin.

Persut: kirjava joukko, joihin mahtuu lähes kaikkia edellä mainittuja. Ero tulee vähemmän yllättäen siinä, että uskovat sitkeästi puolueiden ihmeitä tekevään vaikutukseen.

Sisulaiset: persuja jyrkempi lauma, jonka sisään mahtuu iso skaala oikeiston spektriä. Tahtoisivat olla radikaali vaihtoehto puolueille, mutta keskinäistä turinointia hurjempaan hurjasteluun ei juuri ylletä.

Hommahopot: oikeiston kirjo koko sateenkaaren komeudessaan. Moderaattorit tosin pitävät huolen siitä, että ollaan ihan kiltisti.

...

Mihin kategoriaan sijoittaisitte allekirjoittaneen?

maanantai 27. marraskuuta 2017

Viikon onnenpyörä



Tervetuloa kilpailuun, arvoitus on tässä:


h u o r a a m a l l a    s a a    r a h a a    j a    m a x a     o n    h y v ä ä


Kuka arvaa ensimmäisen konsonantin?

...

Kilpailu on päättynyt. Osanottaja Janneporkanveli arvasi oikein, mutta hänet diskataan ilman vuoroa huutelusta. Voittaja on Qroquis Kad 3000:lla pisteellä. Onneksi olkoon, visaisäntä Aku Ankka kiittää teitä.

...

Lisätietoja: arvoituksen lähde.

torstai 23. marraskuuta 2017

Sillä välin Kataloniassa

Kataloniassa kiehuu ja kuohuu. Kenties korkein lämpö on jo jäähtynyt, mutta joka tapauksessa tapahtunut on antanut lisäpontta nationalisteille kaikkialla Euroopassa. Oli odotettavissa, että EU ja valtaapitävät eivät antaisi tukeaan katalonialaisille. Tämä oli jälleen osoitus siitä, että nationalismi on maanosamme suurin poliittinen uhkatekijä; me keikutamme venettä, joten meidät koetetaan tuupata yli laidan. Mutta todellisuudessa tämä on illuusio, sillä me vain pyrimme ulos uppoavasta laivasta. Meitä ei nimeomaan tahdota päästää yli laidan, kaikkien on pysyttävä kyydissä pohjalle asti.

Nyt myös ymmärrän, miksei Espanja koskaan tukenut Kosovon itsenäisyyttä. Heillä oli Kataloniassa liian kallis lehmä ojassa. He näkivät uhkakuvan jo kaukaa, EU:lle Kosovo oli vaaraton. Se maaläntti oli vain alaviite Jugoslavian pitkässä hajoamisessa, ketäpä se kiinnostaisi saatikka inspiroisi. Sittemmin on vettä virrannut Tonavassa ja kansallistunto herännyt kaikkialla. Mikään itsenäisyys- taikka separatistiliike ei tule saamaan rahtuakaan sympatiaa enää. Naamiot ovat pudonneet ja vastakkain ovat eri maiden kansat ja itselleen uskollinen eliitti. Brexit, Skotlanti ja Katalonia, hiljaa hyvä tulee. Jopa rajuimmin pahoinpidelty maa – Saksa – osoittaa elpymisen merkkejä.

Yksi syy Katalonian tilanteeseen löytyy myös Espanjan lähihistoriasta. Franco ei sallinut minkäänlaista paikallisnationalismia vaan yleisespanjalaisen identiteetin ja auktoriteettinsa nimissä tukahdutti sellaisen. Baskit vastasivat terrorismilla, katalaanit kitkuttelivat mukana. Paikallista itsemääräämisoikeutta halveksivaa asennetta selittää Francon fasismia hipova ideologia, jossa maan yhtenäisyys ajoi kaiken muun edelle. Samalla linjalla jatkavat eurofederalistit, jotka tahtovat viedä niin paljon valtaa kansalliselta tasolta kuin vain kykenevät. Epäilemättä keskitetty Eurooppa olisi taloudellisesti kilpailukykyisempi ja tehokas. Vaan millä hinnalla eliitti aikoo tämän visionsa maksattaa, senhän jo tiedämmekin.

Jonkin verran vastalauseita Katalonian itsenäisyydelle on tullut myös oikealta, mikä johtuu itsenäisyysliikkeen vasemmistolaisesta juonteesta. Mikä pahinta, katalaanit ovat myös innokkaita EU:n kannattajia. Heidän motiivinsa ovat kuitenkin toissijaisia. Sillä ei ole merkitystä, ovatko he oikeassa vai väärässä. Mikä merkitsee, on heidän tahtonsa päättää asioistaan itse. Vapaus merkitsee väistämätä mahdollisuutta valita väärin. Totta kai itsenäisyysliike, joka vaihtaa yhden piiskurin vielä julmempaan, on varsin hataralla pohjalla. Itse asiassa näyttää vahvasti siltä, että koko homma on kuivumassa kasaan; katalaaneilla ei selvästikään ole aikomusta nousta aseelliseen vastarintaan, mikä olisi todellisen vapaudentahdon edellytys.

Ja lopuksi jotkut kysyvät, keille kaikille joudumme lopulta itsenäisyyden antamaan? Katalonia on pieni maa, entä jos sitten Ahvenamaa tai vaikka jokin kaupunki haluaa itsenäistyä. Siinäpähän itsenäistyvät. En näe mitään syytä pitää aluetta väkisin kiinni valtakunnassa, jonka osana se ei enää halua olla. Hyväksyn kaupunkivaltioidenkin olemassaolon, sillä niissä ei olisi historiallisesti mitään uutta. Ja löytyy Euroopasta edelleen Vatikaani. Saamelaiset? Suon heille ilomielin oman valtion heidän sitä halutessaan. En sinänsä usko, että yksikään alue tulee Suomesta lähitulevaisuudessa irtautumaan, mutta periaatteessa en näe sellaisessa mitään ongelmaa.

Nationalismi nousee. Se erottaa ja yhdistää ja niin on hyvä.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Voisiko demokratia voittaa?

Niin paljon kuin demokratiaamme halveksin, olen yrittänyt miettiä sille tuloksetta vaihtoehtoja. Jos siis ylipäätänsä oletamme, että Suomi-niminen kansallisvaltio on säilyttämisen arvoinen. Koska vielä näin oletan, on maallamme oltava myös hallintomuoto. Parlamentarismi ja kaikenlainen kansalaisvaikuttaminen ovat umpikujassa, sillä olemme heikompia ja tyhmempiä kuin aikasemmin. Kaiken lisäksi olemme jälleen eripuraisia, mutta sen ratkaistaksemme meiltä puuttuu edeltävien sukupolvien viisaus. On yhä houkuttelevampaa ajatella, että tarvitsemme vahvan miehen tai joukkion meille suuntaa osoittamaan. Olen ottanut kantaa sotilasvallankaappauksen puolesta. Mikä muu meidät saisi yhdistymään, paitsi mahtikäsky ylhäältä?

Olen kuitenkin individualisti. Vapaus on minulle tärkeä arvo ja taiteenvapaus sen korkein ilmaus. Haikailen diktatuuria, mutta historiaa lukeneena olisi erityisesti minun katsottava sen taustapeiliin ja rehellisesti kerrottava mitä siellä näen. Moniko diktatuuri on sallinut vapaan sanan ja vapaan ilmaisun? Ei yksikään. Mikä oli se diktatuuri, joka ei harjoittanut sensuuria ja ajatuskontrollia? Ei mikään. Helpoksi vastalauseeksi tälle voi todeta, ettei demokratiamme ole juuri parempi. Kenties se on jopa pahempi siinä mielessä, että se uskottelee meidän olevan vapaita. Kuitenkaan ei vielä ketään toisinajattelijaa ole kyyditetty leirille taikka saunan taaksen ammuttavaksi. Eliittimme ei pidä kritiikistä sen enempää kuin yksivaltiaatkaan, mutta mielenosoituksia ei jyrätä panssareilla. Elämme yhä enemmän henkisessä totalitariassa, jonne mahtuu vain yksi valhe kerrallaan. Mutta mitä muutosta sotilasvallankaappaus tähän toisi?

Entä jos demokratia todella on – jos ei paras, niin vähiten huono tapa hallita. Että tässä langenneessa maailmassa se on huonoine puolineenkin hallinto, joka tuottaa alamaisilleen vähemmän kärsimystä kuin muut ja sallii korkeamman vapauden. Tunnen värisyttävää inhoa kuunnellessani manipuloivan median valheita ja ruskeakielisten poliitikkojen lupauksia. Keskinkertaisuutta palvova hegemonia latistaa ylvään ja kauniin. Mutta ainakin valtamedialle on mahdollisuus rakentaa vaihtoehto ilman pelkoa väkivallasta. Pitkäänkin hallinnut poliitikko voidaan tiputtaa paikaltaan yksissä vaaleissa, vailla verenvuodatusta.

Tiedän kyllä vastalauseet: vaaleilla valitut poliitikot eivät ole tilivelvollisia, mutta yksinvaltias maksaa hengellään. Se on totta ja demokratiassa samat ihmiset palaavat johtajan pallille virheistään huolimatta, sillä äänestäjän muisti on lyhyt. Lisäksi vaalikausi estää pitkäjänteisen suunnittelun. Kuitenkin nämä samat tekijät tasapainottavat systeemiä sikäli, että kukaan ei ehdi järjestellä asioita liikaa omaksi edukseen. Ja eikö pitkäjänteisyyden puute ole enemmänkin seurausta kulttuurisesta rappiosta kuin demokratiasta itsestään. Ainakin sotia ennen ja sen jälkeen politiikassa tehtiin kauskantoista työtä (tosin silloin valta oli keskittyneempää presidentti-instituution kautta).

Ehkä demokratia on säilyttämisen arvoista, sillä mikä tahansa vaihtoehto tarkoittaa tavalla tai toisella keskitetympää valtaa. Demokratia ei ole hyvä, mutta ei anna vallanhimoisille liikaa aseita. Kuitenkin on järjestelmämme rappiolla ja jos se jatkaa, on seurauksena jotain pahempaa kuin sotilasjuntta: tyrannia. Tämä on tuttua jo antiikin poliittisesta filosofiasta, jossa ymmärrettiin että korruptoitunutta demokratiaa seuraa barbaria. Kaaoksesta lunastetaan verellä uusi järjestys eli despotia. Kysymys siis kuuluu, voiko demokratiaa enää pelastaa? Jos voi, tuhon vuorovesiaalto on käännettävissä. Jos ei, on pelastus sotilashallinnossa. Vain siten voitaisiin estää suistuminen sisällissotaan ja avoimeen teurastukseen.

Minulla on myös itsekkäät syyni kannattaa demokratiaa. Ensinnäkin olen mukavuudenhaluinen ja arvostan rauhaa. Mitä sivistyneemmin asiat voidaan hoitaa, sen parempi minulle. Toisekseen, ei minunlaisellani yksilöllä ole voitettavaa edes kansallismielisessä diktatuurissa. Tyrannia ja fasismi olisi pahinta, mutta jo sotilashallinto vaatisi liian kovaa kuria. Olen luontainen vastarannankiiski, enkä tahdo pitää suutani kiinni ristiriitojen ja vääryyksien edessä. Koska yksinvaltius merkitsisi sensuuria ja tahdon silti puhua, olisin lopulta leirillä taikka lyijyannostuksen kera joukkohaudassa. Joka ikinen diktatuuri alkaa väkivallasta, elää siitä ja päättyy siihen. Aste-erot ovat tietysti suuria, eivätkä kaikki yksivaltiaat ole hirmuhallitsijoita. Mutta yhteiskunnallista vapautta ei ole ollut historiallisesti missään muualla kuin länsityyppisissä demokratioissa. Olen lännen mies ja lännen mukana elän ja kaadun. Ryssät, neekerit ja kiinalaiset elävät iloisesti ruoskan taikka rautanyrkin alla. Minulle ja maanmiehilleni se on toista ja mitä meistä on jäljellä, kun vapautemme on viety. Tulevaisuudessa siintävät myrsky ja yö, mutta tiedämmekö mitä teemme manatessamme vahvoja miehiä vapahtajiksemme?

Men trust an ordinary man because they trust themselves. But men trust a great man because they do not trust themselves. And hence the worship of great men always appears in times of weakness and cowardice; we never hear of great men until the time when all other men are small.

                               -G.K. Chesterton: Heretics (1905)

EDIT 21.11: myös Timo Vihavainen kirjoittaa demokratiasta ja on asioiden ytimessä. On hienoa kuinka vanhalla ukolla järki leikkaa yhä partaveitsen lailla.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Jääkiekko ja väkivalta



Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.

Mutta eräs yksityiskohta jäi askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle. Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten siivittäminä suihkuun.

Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä. Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.

Entäpä taklauspeli? Tästä videosta voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla. Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli, ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään. Se palvelee vain yleisön verenhimoa.

Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita pelikentältä.

Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...

Yhdellä tasolla ajattelen, että kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille. Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan. Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu, vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.

Ehkä vaaran tuntu on se, mikä osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää, mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön aggressiivisuus kunnioitusta.

Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä. Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa. Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.


Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana: Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa 17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa odottaa enemmän.

Mielenkiintoa on herättänyt Tampa Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa. Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että paukkuu.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Islamin noidankehä

The philosophy of the desert can only begin over again. It cannot grow; it cannot have what Protestants call progress and Catholics call development. There is death and hell in the desert when it does begin over again. There is always the possibility that a new prophet will rediscover the old truth; will find again written on the red sands the secret of the obvious. But it will always be the same secret, for which thousands of these simple and serious and splendidly valiant men will die. The highest message of Mahomet is a piece of divine tautology. The very cry that God is God is a repetition of words, like the repetitions of wide sands and rolling skies.

                             -G.K. Chesterton: The New Jerusalem (1920)


tiistai 31. lokakuuta 2017

Päivän Noomit



Raydar - Satan

Peace is a lie, there is only passion
Through passion I gain strength
Through strength I gain power
Through power I gain victory
Through victory my chains are broken
The Force shall set me free

lauantai 28. lokakuuta 2017

Matematiikka on rasismia

Näin on, mikäli uskomme amerikkalaisen yliopiston professoria, ja miksi emme uskoisi. Totta kai Pythagoraan lause ja pii ovat valkoista ylivaltaa. Tietysti kyky abstraktiin ajatteluun on loukkaus etnisiä vähemmistöjä kohtaan.

Jos kuitenkin jätetään vitsit sikseen, on huomionarvoista kuinka suvaitsevaiston keihäänkärki tulkitsee maailmaa samalla sapluunalla kuin paatuneimmat rasistit. Heille yksilö edustaa vain ja ainoastaan viiteryhmäänsä, oli tämä sitten sukupuoli taikka rotu. Näin ollen edes matematiikka ei voi jäädä objektiivisen ilmaisun välineeksi, vaan taantuu subjektiiviseksi itseilmaukseksi. Totuusarvo ei riipu sanottavasta vaan yksinomaan sanojan identiteetistä.

Joku voisi sanoa, että tulkitsen pahantahtoisesti. Tämä on totta, mutta mitä järkevää matematiikan relativisoinnilla voitaisiin saavuttaa? Mitä apua on siitä, jos matematiikan opiskelijoilta ei edellytetä kykyä prosessoida saamaansa opetusta? Jos kykyjä ei edellytetä, joutuu olettamaan kaikkien pystyvän matemaattiseen päättelyyn yhtälaisesti. Tämä ei ole totta ja hitaimman ehdoilla tarpominen torpedoisi parempien opiskelua.

Mutta ei tällaisia näkemyksiä olekaan tehty argumentoitavaksi ja itsekin tässä vain lämpimikseni kirjoitan. On tärkeää ymmärtää, että vasemmistolainen pyrkii aina ja kaikkialla julistamaan valheen evankeliumia alamittaisille. Mitä tämä tarkoittaa? Ei sitä, että olisimme syntymässä moraalisesti samalla viivalla; se on vain totuus. He julistavat sen sijaan, että olemme samanmittaisia kyvyiltämme ja ansioiltamme. Jos aloittaisimme samalta viivalta, se implikoisi kilvoittelua itsensä ja muiden kanssa. Koska vasemmistolaiset inhoavat kaikkea kilvoittelua, he tahtovat kaikkien aloittavan samalta viivalta ja myös jäävän sinne.

Minä olen matemaattisilta kyvyiltäni heikko tai korkeintaan keskinkertainen. Tietysti voisin harjoittelemalla kykyjäni parantaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti; lahjakkaat pääsisivät samalla työllä pidemmälle. Olen tässä asiassa alamittainen, eikä se haittaa minua. Kuulumme kaikki lukuisiin hierarkioihin ja joku on aina itse kutakin ylempänä taikka alempana. Yksi on kauniimpi, toinen rumempi ja joku ajattelee muita nopeammin. Meillä kaikilla on paikkamme maailmassa ja kun voimme sen hyväksyä, on helpompi kilvoitellakin. Suuret unelmat ovat hyvästä, mutta eivät pienille ihmisille.

Voluntarismi - eli ajatus ihmisen kyvystä muokata maailma tahtonsa mukaiseksi - ei mitä ilmeisimmin ole totta. Yhtä lailla kuin syntymässä meille annetut kyvyt avaavat ovia, niiden puute myös sulkee ovia. Ei kuitenkaan pidä antaa determinismin sokaista itseään, kuten pahimmat rasistit sekä suvaitsevaiset tekevät. Me voimme nousta olosuhteidemme ja syntyperämme yläpuolelle. Tosin, kiista menee tässä lopulta rasistien eduksi: edes junteimmat punaniskat eivät hylkää nollaa, joka on intialaista alkuperää ja arabien kautta meille annettu.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Parasta juuri nyt


Kyborgeja, salaliittoja sekä yliluonnollinen kolmiodraama: miltä näyttäisi yö neonvalojen scifikaupungissa? Vaikea kuvailla, mutta ainakin tiedän miltä se kuulostaisi.

Ottakaa saman tien koko albumi kuunteluun, mutta tehkää se sopivalla hartaudella; aarteita ei löydä joka päivä.

torstai 19. lokakuuta 2017

Tasa-arvo turmelee

Kokoomusnuoret: Missä ovat lasketelukeskusten tai rantakohteiden sääkorvaukset?

Katsokaa, mitä se tekee jopa kokoomusnuorille. Ei niin, että olisin koskaan näistä rahanahneista nilkeistä välittänyt, mutta ainakin he olivat elitistejä. Tämä paljastaa, kuinka hekin pohjimmiltaan jakavat idean asioiden samanarvoisuudesta. Kun kaikki on samanarvoista, kaikkea arvotetaan samoilla standardeilla; jos noilla on, niin sitten meillekin. Ikään kuin ei tosiaan olisi mitään eroa, tuetaanko ensisijaisesti elintärkeää ruokahuoltoa vai turismia.

Tasa-arvo on alzheimeriin verrattava sairaus, sillä se johtaa aivovammaan. Nämä niin sanotun kykypuoleenkin jäsenet ovat sen ansiosta pikkumaisia päsmäreitä, joilla ei ole hajuakaan todellisesta suuruudesta. Ymmärrän miksi vanhan ajan aristokraatit halveksivat porvareita, jotka eivät ymmärtäneet muuta kuin mammonan kieltä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Jaromír Jágr

Vielä kerran, numero 68:


Sopimus syntyi aivan viime metreillä, sillä 45-vuotiaan kaverin hankkiminen joukkueeseen oli iso riski. Ottaen kuitenkin huomioon, että Mario Jr. teki viime kaudella 46 pistettä, voi häneltä nytkin odottaa kohtuullisesti tehoja. Kuten pappa itsekin sanoo, tämä on 99,99 % todennäköisyydellä hänen viimeinen kautensa ja kenties tieto siitä motivoi häntä puristamaan itsestään viimeiset mehut irti. Odotetaan, että sieltä pamahtaa siis sellaiset 20 + maalia ja 50 pistettä.

Vaikka tehot jäisivät sittenkin vähälle, tuo hän joukkueeseen korvaamatonta kokemusta. Florida Panthersissa pelatessaan hän mentoroi Alexander Barkovia ja uskon myös Calgaryn jannujen kuuntelevan ukin ohjeita mielihalulla.

Ja jospa tuo Gordie Howen otteluennätys iskettäisiin rikki. Sen tehdäkseen ei Jagrin tarvitse pelata edes täyttä kautta vaan 57 ottelua.

Tänään kausi käyntiin, one more year!

perjantai 29. syyskuuta 2017

Tahdon halvan huoran

Miksi mennä nukkumaan, kun voi bilettää yksityisesti Hi-NRG:n tahtiin?


Vamos a la playa!

Joika hii, woo woo! o/

Brasiliasta saa halpaa kokkelia ja halpoja huoria. Itse asiassa: halpaa luxuskokkelia!

Heo heko hei, seitsemältä herätys. Nyt naurattaa, aamulla vituttaa. Ei muuten kiinnosta vittuakaan, henki on korkealla ja kunto kova. Pyörän selässä kymmenen kilometriä aamusumussa töihin, iltapäivällä kotiin. Sitten suihkuun.



Manuela Bosco on niin kaunis nainen:


Maksaisin rahaa siitä, että saisin nuo kasvot käsieni väliin. Paljon.

Vittu, että tykkään naisista. Tuli yhtäkkiä älyttömän kiitollinen olo, että kauniita naisia on olemassa. Ymmärrän kyllä rättipäitä siitä, että haluavat säkittää naisensa. Kuvassa ilmenevä kauneus on vaarallista: se nostattaaa villiuroksissa himoja, rumissa naisissa kateutta ja peräkammarinpojissa raivoa. Mutta kun tunkee egonsa syrjään, voi kauneutta nauttia ilon intohimolla, vailla omistushalua. Kaikki kauneus on silmieni ulottuvilla, hiekkaneekereillä ei ole edes tätä.

Voi jjjestas.

VAMOS!!


Ruskeat silmät + tumma tukka = ooh ooh!

Luvassa tässä blogissa: selonteko naismaustani.


BOOM BOOM!

La bomba estallo'

Vamos a la playa!

Bosco on italiatar, hän on italiatar, on hän italiatar.

Kuka haluaa italiattaren, käsi ylös!

Bella bella.


VAMOS!

On halpaa ja hauskaa olla hullu, grrrrr! Kaikkia ei ole siunattu löysillä ruuveilla, mutta liimanhaistelu hoitaa homman. Enää ei tarvitse maksaa kalliista drinkeistä ja puvuista, homma nousee kattoon jo pyhällä hengellä.

BOOM BOOM!

Nukkumaan ->

Okei, vielä kerran! Valmiina?

Uno, dos, tres, cuatro!

VAMOS A LA PLAYA! OOH OOH!

Eli viento radioactivo!

Hytkyy, hytkyy saakeli!

Kunpa italiatar ilostuttaisi työpäivääni. Kaksi italiatarta muistan vuoden ajalta, ei kyllä mene meikältä huomaamatta. Liian vähän, lisää bellaa.

Katsokaa ja juhlistakaa tätä. Tanssikaa ja tajutkaa, olette siunattuja. Ettekö usko, katsokaa vain:


VAMOS!

Celebration und chicas, bella harasoo!

Vähän kyllä tekisi viinaa mieli. Ja röökiä. Jos joskus voisin kokeilla kokkelia, se olisi nyt.

Tanssipartneri puuttuu. No, henki kattoon puhtaalla musalla:



Saatana kun ei vaan tahdo pysyä paikallaan. Vamos, huorat ja äpärät. Voisin kyllä nuolla yhden pillun tähän hätään. Jos olisi.

Maailma tarvitse huoria, elämä tarvitsee pillua. Vaikka lisääntymistä ei olisikaan, pillu olisi silti välttämätön asia.

Pillu, pillu, pillu ja pillu. Nätti sana.

VAMOS A LA PLAYA!

Vittu kun on hyvä biisi, ihan liian hyvä. Kiitos Koe-eläinpuisto ja Gösta Sundqvist.

Nyt alko vähän väsyttää, biisi soi vielä. Vielä kerran, vielä kerran pojat...

Vamos a la playa

Vamos a la playa

Vamos a la playa

Elämä on oikeastaan aika nastaa :)

Nyt kauneusunille ->

VAMOS!

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

maanantai 4. syyskuuta 2017

Perseitä ja tissejä

En muista kuka kommentoija suositteli minulle mökillä käymistä, mutta jukoliste se kannatti. Kahden lukioaikaisen ystäväni sekä heidän akkojensa kera majailimme viikonlopun Saimaan rannalla saunoen, veneillen ja kalastaen. Pääsin näkemään saimaannorpan ensimmäistä kertaa, tosin etäisyyden päästä kiikareilla tähystäen. Maistoin ensimmäistä kertaa haukea.

Mikään ei voita Saimaan aalloilla kalastelua jihadistimusiikin tahtiin. Jotta emme olisi kuitenkaan vallan arabiaa alkaneet murtamaan, tarvitsimme palan painikkeeksi suomalaisia säveliä. Saimaa on kovin kaunis, siellä olimme kotimaamme ytimessä. Kirkasta vettä ja havuisia rantoja, kalliota.

En ole aikoihin nauranut niin kuin nauroin nyt. Vaikka töissäni olen päivittäin ihmisten kanssa naamatusten, ei edes kahden ystävän seuraa korvaa mikään. Neuroosini painuivat jokseenkin maan rakoon ja saatoin vain sanoa niille "turpa kiinni". Haukuimme neekereitä, mustalaisia ja väheksyimme naisia. Katsoimme helvetin huonoa pornoa keskellä yötä ja puhuimme miesten kesken siihen sävyyn, että olisi varmaan jo homoksikin luultu. Teeskentelimme cp-vammaisia. Nauroin ja nauroin katketakseni, tosi ystävieni kesken saatoin taantua apinaksi. Yhdeksi kohokohdaksi muodostui sekasaunassa käynti, myös ensimmäistä kertaa. Suomalaisuuden hyviä puolia on, että tällaiset tilaisuudet ovat vapaita seksuaalisesta jännitteestä ja siis rentoja tällaiselle estoiselle neurootikollekin. On kuitenkin pakko sanoa, että nuoren naisen alaston vartalo on universumin ihanimpia asioita. Pyöreät perseet, rinnat, pillut...kihertelin ja hykertelin sisäisesti kuin pikkupoika, joka pääsee näkemään alastomia naisia: "hih hih, tissejä...hih hih, pimppaa". Oi, onnea.

Ei saa nauraa. Yksinkertaisella miehellä on yksinkertaiset ilot.

Viikonloppureissun älyllisestä annista kävi Magic: The Gathering -korttipeli, kavereiden kesken mätykkä. Se vaatii hoksottimia ja jonkin tason autismia ja on taktikointeineen suuresti kutkuttava peli. Ystäväni on se, joka mätykkäkortteja kerää ja on näin ollen kaikin tavoin minua parempi. Onnistuimpa silti hänet kaksi kertaa voittamaan, en siis kelvoton ole minäkään.

Henkilökohtainen täyttymykseni oli kuitenkin perjantai-ilta ja tähtien yö. En ole koskaan nähnyt sellaista taivasta, en niin montaa tähteä. Olen ikäni asunut pääosin Etelä-Suomessa tai lähellä muuten valaistuja seutuja. Kalajokea pohjoisempana en ole käynyt ja talvisaikaan on lumi valaissut muuten pimeitä seutuja. Nyt näin tähdet majesteettisessa kauneudessaan, katsoin kuinka linnunrata kaareutui pääni yläpuolelle...ensimmäistä kertaa koskaan. Tuntikaupalla vain katselin ja toisinaan suuntasin kiikarit yhteen tähteen ja ajatuksissani vaelsin sinne, valovuosien päähän. Palvontamenoni jatkuivat muiden mennessä jo nukkumaan.

Tämä reissu tuli tarpeeseen, jollaista en edes tajunnut. Kauanko siitä onkaan, kun viimeksi kävin samaisella mökillä, kolme vuotta? Liian kauan joka tapauksessa ja oli tasan oikea päätös lähteä alun vastahakoisuudestani huolimatta. Ystäväni ovat todellakin kultaakin kalliimpia, eivätkä heidän naisensakaan hullumpia. Vaatii luonnetta, että he kykenivät koko reissun ajan (juuri ja juuri) kestämään Pekka Siitoin -läppäämme ja muuta häröilyä, jota kuka tahansa ulkopuolinen pitäisi sietämättömänä. Äärioikeistolaisia naisia on olemassa!

Maanantai ja nyt jo biletunnelmissa! Rock, rock!




lauantai 19. elokuuta 2017

Väsyttää

Mitään ei oikeastaan tarvitsisi sanoa. Tiedätte mitä tapahtui ja missä. Tiedätte miksi niin tapahtui. Osasitte odottaa tapahtunutta. Tiedätte mitä tulisi tehdä.

Barcelonan uutisista kuultuani ajattelin, ettei mikään enää hetkauta minua. Kannattaisi varoa mitä ajattelee. En jaksaisi enää, uuvutaa niin kovasti. Kunpa maailma jättäisi minut rauhaan.

maanantai 14. elokuuta 2017

Päivän Noomit

Hänen nimensä on Maanantai:



Hänen nimensä on Tiistai:



Hänen nimensä on Keskiviikko:



Hänen nimensä on Torstai:



Hänen nimensä on Perjantai:



Hänen nimensä on Lauantai:



Hänen nimensä on Sunnuntai:


Seitsemän Noomia, seitsemän siskoa elokuvassa What happened to Monday? Idea lyhyesti: identtiset sisarukset piileskelevät hallitukselta maailmassa, jossa toteutetaan ankaraa yhden lapsen politiikkaa. Kukin sisaruksista astuu ulos omana viikonpäivänään, esiintyen yhtenä ja samana henkilönä. Kaikki menee hyvin, kunnes Maanantai katoaa.

Kuulostaa hauskalta. Niin paljon Noomia...

perjantai 11. elokuuta 2017

Luovuus elää

Se elää ja voi hyvin. Todisteena tästä esittelen kenties taidoikkaimman mashup-videon, minkä tiedän. Kun näin tämän pari vuotta sitten ensi kertaa, poimin alaleukani lattialta. Arvon naiset ja herrat:

Hell's Club

Teoksessa on yhdistetty monien elokuvien baarikohtauksia yhdeksi, sulavaksi videoksi. Editointi on tasolla, joka on amatöörin työksi upeaa. Video ei ole vain poskettoman hauska vaan myös kaunis ja lopussa jopa liikuttava. Toisiinsa liittymättömistä pätkistä on koostettu oma tarinansa, joka teoksen oudossa maailmassa toimii johdonmukaisesti.

Minuun on myös aina vedonnut konsepti paikasta, jonne fiktiohahmot kerääntyvät viettämään aikaansa. Tai kokonainen ulottuvuus, jossa taiteilijoiden mielikuvitusten tuotokset elävät rinta rinnan. Ajatus elähdyttää, ja unissani tuollaiset paikat ovat tulleet todeksi päästessäni tapaamaan tarinoiden hahmoja.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Springsteen Helsingissä 2012



Tänä päivänä viisi vuotta sitten astuin konserttiin, joka muutti elämäni. Bruce Springsteen – tuttavallisemmin Pomo – oli muusikko, jonka olin aina tiennyt. Lapsuudenkotini seinällä on iso valokuva vuoden 1988 Tukholman konsertista, jossa vanhempani olivat. Tunsin kourallisen kappaleita ja arvostin kaveria muusikkona. Intohimosta ei kuitenkaan voida puhua, ja käsityksen hänen kyvyistään livesoittajana olin muodostanut maineen ja parin videon pohjalta.

Kesä 2012 oli hyvä ja kaunis. Heinäkuun konserttiin 31. päivä ei ollut minun tarkoituksena mennä, vaan äitini. Hänelle tuli kuitenkin este ja isäni päätti kysyä, josko minua hivuttaisi lähteä. Ajatus Springsteenin näkemisestä oli lievästi kutkuttanut jo aiemmin, mutta saatuani näin konkreettisen tilaisuuden totesin vain ”mikä ettei”. Päätöksen tehtyäni ja ovesta ulos astuttuani alkoi muistoissani seikkailuksi tullut matka. Muistan tuon päivän ihmeellisen hyvin, sen mitä ajattelin ja mitä sanoin. Yksityiskohdat piirtyivät mieleeni tarkasti: otan pyörän alleni ja suuntaan juna-asemalle. On lämmin iltapäivä ja alan puhkua intoa. Juna vie minut Pasilan asemalle, jossa tapaan ennalta sovitusti perhetuttaviani ja erään ystäväni. Myös hänelle tämä olisi ensimmäinen kerta Springsteenia. Hyväntuulisina ja kesäauringossa marssimme kohti olympiastadionia. Muistan keskustelumme, musiikkipainotteiset sellaiset; rumpalina hän on arvattavista syistä alansa tunteva. Määränpää lähenee.

Vähän ennen stadionia alamme kuulla musiikkia. Se kuulostaa kovasti Brucelta, mutta eihän se voi olla; konsertti alkaisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Uteliaina ja innokkaina jatkamme porteista sisään ja tulee hetki, jonka muistan ikuisesti. Se, kun astun stadionin kentälle ja näen edessäni miehen lavalla. Aurinkolaseissa ja harmaassa t-paidassa hän laulaa akustisen kitaran säestyksellä, siis kuka muukaan kun Bruce itse. Mies, joka toimii myös omana lämmittelijänään! Sillä hetkellä ymmärrän, että tulisin tänä iltana todistamaan jotain erityislaatuista. Hän soittaa ja yleisö ei ole edes pääosin paikalla vielä. Kappalet ovat minulle tuntemattomia, mutta nautin kaikesta.

Akustisen yllätysosuuden jälkeen seuraa odotusta, kunnes konsertti pääsee alkamaan  John Fogertyn sävelillä. Se, mitä seuraa tämän jälkeen, on musiikin juhlaa. Koskaan aiemmin en ole tempautunut mukaan vastaavalla tavalla. Springsteen ei näet tullut vain soittamaan rutiinisettiä vaan esiintymään. Hän on tuonut kokonaisvaltaisen shown, joka jättää jälkensä. Suomalaiset ovat toki keskimäärin jäyhempää porukkaa, mutta koen tunnelman lennokkaana. Voisin vaikka vannoa, että Because The Nightin kitarasoolon aikana koko stadion nousee muutaman sentin maan yläpuolelle. En ole koskaan kuullut biisiä, mutta viimeistään Nils Lofgrenin sadetanssi vie minut mennessään. Vaikka Pomo onkin kaiken polttopisteessä, tulee tuo pieni pirulainen kuin varjoista ja repii kitarastaan riivattua rokkia. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Voisin selostaa ummet ja lammet siitä, mitä kaikkea näinkään. Kirjoituksesta uhkaa jo nyt tulla liian pitkä, joten yritän tiivistää: loppua kohden pääsemme materiaaliin, jota minäkin jo tunnen. Born in The USA sananmukaisesti jyrähtää ilmoille ja sydämeni jättää lyönin väliin. Born To Run seuraa ja lopulta Dancing in the Dark. Viimeksi mainitun kuuluisa saksofonisoolo venähtää minuuttien mittaiseksi, kun useampi gimma käy lavalla tanssahtamassa. Kaikilla on hauskaa, miltei itken onnesta. Tänä iltana maailma on kaunis ja mitään pahaa ei voi tapahtua. Tämä on jo liikaa, kliimaksi on mennyt. Kuin tuntoni olisi luettu ja Bruce ja Little Steven vetävät hauskan version kappaleesta "I dont' want to go home". Steven laulaa ”I think they don't want to go home” ja totisesti emme haluakaan, antakaa vielä jotain. Tahdomme lisää. Pomo kitaroi ja sitten...Higher and Higher!? On todennäköistä, että siinä ensimmäisten tahtien aikana – aivan silmänräpäyksen ajan – käyn paratiisissa. Tämä on unta ja saan täyttymyksen. Ajatus soittaa coveri Jackie Wilsonin klassikosta on niin naurettava, mikä onkaan todennäköisyys? Olen saanut koko maailman ja enemmän, olen onnekkain mies maan päällä.

Nyt sen voi sanoa, kliimaksi on ohitettu. Loppurallina seuraa lähes ikuinen Twist and Shout, jonka aikana alamme ystäväni kera vetäytyä stadionin perukoille poistumista varten. Pomo huudattaa ja nostattaa viimeiseen asti. Ja kirsikkana kakun päälle hän kuuluttaa, että konsertti on kellottanut jo yli neljä tuntia; se on herran henkilökohtainen ennätys ja on sitä edelleen (jos mukaan laskisi alkulämmittelyn, tulisi pituudeksi lähemmäs viisi tuntia). Kello on jo yli puolenyön, mutta ketä kiinnostaa. 50 000 ihmistä on juuri saanut niin ison latauksen hyvää fiilistä, että sen voimalla voisi valaista koko Helsingin.



Paluumatkalla Pasilaan puhumme tohkeissamme ja ihmeissämme. Tajuamme, että olemme todistaneet historiaa. Miten onkaan, että juuri täällä Suomessa? Olemme puulla päähän lyötyjä, tuskin pysymme housuissamme. Junamatkan aikana hehkutamme yhdessä, kunnes ystäväni ja perhetuttuni jättäytyvät hiljalleen pois ja jään yksin. Kotimatkani sujuu rauhallisesti viileässä kesäyössä, pyörän satulassa voi vähän nautiskellakin. Äitini odottaa kotona hieman huolissaan, ei varmaan odottanut että Pomo päättäisi soittaa ennätyskeikkansa juuri tänään. Tai oikeastaan eilen, konserttihan venyi toisen vuorokauden puolelle. Vanukas iltapalaksi ja nukkumaan. Hieno päiväni on pulkassa.


En liioittele, jos sanon sen olleen elämäni onnellisin päivä. Se antoi massiivisen annoksen energiaa, jonka hehkussa ja lämmössä harpoin pitkään. Aivan kuin konsertti olisi ladannut minut itse elämänvoimalla, jokainen soluni oli täynnä virtaa taas. Pitkän aikaa olin hyväntuulisempi ja toiveikkaampi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeen. Vaikka tuosta taianomaisesta ja myyttisestä illasta on nyt enää muisto jäljellä, on se kuitenkin niin elävä ja valokuvamainen, muistan lempeän lämmön ja tuulenvireen ihollani. Tuo muisto inspiroi minua tänäkin päivänä ja muistuttaa, että asiat voivat olla paremmin. Siksi sanon sen muuttaneen elämäni, se antoi uskoa jota tarvitsen yhä edelleen ja juuri nyt enemmän kuin koskaan.

On vaikea sanoa, mihin järisyttävä vaikutus perustui. En halua ajatella asiaa yhtälönä, vaikka asiaa voi sinänsä analysoida eri muuttujineen. On otettava huomioon odotuskertoimien puuttuminen, menin keikalle ummikkona. En lainkaan osannut aavistaa sitä, mitä oli tulossa. Olin ollut keikoilla aiemminkin, mutta en ollut koskaan jorannut yhtä vapautuneesti. Tämä on sitä kuuluistaa ”ekan kerran” magiaa, kun maailma yllättää sinut. Kokemuksia, jotka muuttavat sinut.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin Springsteen itse. Hänen musiikkinsa, karismansa, persoonansa ja aivan kaikki. The E Street Band oli isoine miehistöineen kuin orkesteri, soundi oli massiivinen. Konsertti sai minussa luonnollisesti aikaan innostuksen herran musiikkia kohtaan yleisemminkin, ja se kasvaisi ajan mittaan. Aloin myös ymmärtää hänen intentioitaan, palaset loksahtivat kohdalleen:

"For an adult, the world is constantly trying to clamp down on itself", he says. "Routine, responsibility, decay of institutions, corruption: this is all the world closing in. Music, when it's really great, pries that shit back open and lets people back in, it lets light in, and air in, and energy in, and sends people home with that and sends me back to the hotel with it. People carry that with them sometimes for a very long period."

Hän kuvailee asioita juuri, kuten ne koin. Springsteenin konsertti on ilmiö, joka on jokaisen itse koettava. Muuten ei sitä voi todella ymmärtää. Muuten ei voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa mylviessään:

With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and your sexual organs stimulated!

Kaksi keikkaa olen todistanut ja voin vahvistaa joka sanan. Ne ovat hengellis-ruumiillisia ja ekstaattisia kokemuksia, juuri siten kuin rock-konsertit vain voivat olla. Ne muuttavat yksilöitä ja sukupolvia, ne tuovat toivoa ja uskoa maailmaan. Kehtaisinko sanoa: rauhaa ja rakkautta. Joskus leikittelen ajatuksella, etten olisikaan lähtenyt. Että olisin jäänyt tietokonepäätteen äärelle, kuten tavallisesti. Tuo vaihtoehto todella kävi mielessäni ja olen ikuisesti kiitollinen, että olin kerrankin kylliksi viisas.

Tämä olkoon retrospektiivisen keikkaraporttini loppu. Seuraava raporttini tulee Turusta 2013, jonain toisena päivänä.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kauniina kesäiltana


Kaunista musiikkia kauniina iltana. Tämä vie minut minut toiseen paikkaan, jossa on muisto ajasta ennen pahaa. Unissani nousen valkeaan torniin suuren meren rannalla ja lännessä aurinko painuu maille, jonka parantavan tuoksun tuuli kantaa minulle. Henkäyksen ajan ympärilläni on näky uudeksi tehdystä mailmasta ja tieto, että kaikki tulee olemaan toisin.

Tässäpä pieni runo, jonka tein pari vuotta sitten katsellessani auringonsäteitä järven aalloilla:

Sun chimes ring on the evening waters
Each eye watching an arpeggio of their own
Reflected by the tingling waves

Star sound symphony
We hear, sacred notes we see
Is this the echo of Creation?

...

Joo, Stranger Things saa jatkoa syksyllä. Toinen tuotantokausi on jotain, mitä odottaa. Uudet jaksot ilmestyvät lokakuussa, mutta voisin melkein säästää tämän jouluun.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Kuulumisia = skeidaa

Olen ollut lomalla. On ollut elämäni paskin loma. Rentoutumisen sijasta olen vellonut viikkotolkulla neurooseissani ja niistä kumpuavassa stressissä ja ahdistuksessa. Ensi viikolla takaisin töihin, haha. Onpa kertakaikkisen metkaa, verratonta suorastaan.

Olen rikkinäinen ihminen, syöpäinen sielu. En ole viikkoihin lukenut mitään, en kirjoita mitään. En pysty ajattelemaan kunnolla, pakkotoiminnot syövät kapasiteettia kuin haittaohjelmat RAMia. Unohtelen asioita, nimiä. Pääni reikääntyy, ruuvit löystyvät. En pääse inspiraatioon. Viimeisen vuoden olen päässyt tähän jumalaiseen tilaan aina vain harvemmin ja harvemmin, yhä lyhyemmin. Hädin tuskin muistan miltä se tuntuu, syyni olla elossa. Hädin tuskin tunnen mitään paitsi ahdistusta, kuristavaa tukahtumista ja paniikkia. Viime yönä kieriskelin sängyssä aamuyön tunneille, tahdoin vain oksentaa tuskasta. Nousin ja vetäydyin yläkertaan saamaan äänetöntä hermoromahdusta, makasin kyynelissä, räässä ja syljessä. Vain kipu muistuttaa siitä, että olen elossa; hädin tuskin.

I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that's real

Mitä minunlaisillani tekee? En pysty enää edes uneksimaan, tekemään ainoaa asiaa mitä osaan. Sillä minä todella en osaa oikeastaan mitään, olen hyödytön. Heinäkuun alussa vedin jonkinlaiset pohjat käytettyäni kaksi viikkoa runkkaamiseen ja pornoon. Loputonta kiimaa kunnes vedin töpselin seinästä. Tosin eipä oloni ole juuri kohentunut. Mikään ei innosta, ei huvita. Ihmiset ärsyttävät, kaikki käy hermoille. Olen aina ollut epätasapainoinen, mutta nyt en ole edes sitä vaan kaikki on staattista ahdistusta, valkoista kohinaa. Aiemmin tunteeni juoksivat vuorisrorataa, nyt ne mätänevät suonsilmäkkeessä. Elävänä kuolleena marssin päivästä toiseen, tyhjä ihmisen kuori.

Mitä tapahtui itseriittoiselle haaveilijalle, kuin sisälmykseni olisivat syöpyneet pois. Mitä minun pitäisi tehdä, kenelle puhua? Olen ylpeä ihminen ja ajattelen, ettei päätäni hoida kukaan kuntoon jos en minä itse. Ja mitä minulle tarjottaisiinkaan ratkaisuksi, lääkkeitä? Viimeinen asia minkä tekisin, on napsia lääkkeitä. Mielialalääkeet sun muut myrkyt ovat olemassa tuhotakseen ihmiseltä yksilöllisyyden. Ne vievät kivun ja surun alhot, mutta myös ilon ja ekstaasin kukkulat. Psyykelääkkeet jättävät jäljelle kädenlämpöisen demarin vailla sielunelämää, siis pitäkää kemikaalinne.

...

Ongelmani ei ole kuitenkaan ollut puhtaasti päänsisäistä laatua, sillä viime aikoina politiikka on ahdistanut minua enemmän kuin koskaan. Hetkeä aiemmin puhkuin intoa ja julistin ”eläköön vastakkainasettelu”. Juuri nyt tuntuu että tämä kulttuurisota ja ilmapiiri hukuttavat minut allensa. Tunnen, ettei minusta ole tähän. En ole kyllin piittaamaton ja luja, että kestäisin konflikteja hyvin. Älkää koskaan unohtako, että olen idealisti ja hippitytön arkkityyppi. Puhun traditionalismista, mutta persoonani on antiteesi sille. Olen viimeistä piirtoa myöten – tai ainakin kaulaani myöten – modernissa maailmassa tuotettu yksilö. Kun puhun maailman rappiosta, puhun ennen kaikkea itsestäni. Päässäni myrskyää kysymyksiä ja ristiriitoja, joihin en kykene löytämään ratkaisuja. En aina tiedä mihin uskoa. Näen joka puolella valheita ja epärehellisyyttä. Näen defenssejä, syntien selittämistä parhain päin. Puritaanisuuteni näkyy siinä, että minun on vaikea hyväksyä moraalista ambivalenssia. Hahmotan motiivien ja tekojen harmonian ideaalina, joka ei sellaisenaan toteudu missään poliittisessa suuntauksessa.

Mutta minkäs teet. Olenko oikealla siksi, että kaikki yksilöt olisivat siellä oikeassa ja hyviä? Ei, olen puoleni valinnut, koska asiamme on oikea. Maamme on jotain suurempaa kuin yksittäiset ihmiset saatikka ohimenevät mielipiteet. Autistitiedemies havainnollistaa kolumnillaan melko hyvin, mitä meillä on vastassamme: globalistit, jotka eivät epäröi talloa tieltään kulttuureja matkallaan kohti maailmanherruutta. Otankin minä päivänä tahansa keskenään sotivat vapaat kansakunnat kuin maailmanhallituksen tyrannian.

...

Ei ole helppoa olla herkkä poika sodan keskellä. Vaikka sota on henkistä laatua, käy se voimilleni. Mietin toisinaan uskollisuuden ja rehellisyyden välistä risritiitaa. On periaate, ”ei vihollisia oikealla, ei ystäviä vasemmalla”. Mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Etten voisi kritisoida julkisesti ketään omalla puolellani enkä koskaan antaa julkista tunnustusta vihollisilleni? Vaikka tiettyyn rajaan asti voin ajatusta soveltaa, tulee ongelmia juuri siinä että eri ihmisillä on eri käsitys periaatteen rajoista. Joillekin jo vähäinen kritiikki taikka toisinajatteleva tuttava on merkki petturuudesta (peilaten täten vasemmistolaisissa piireissä yleisiä asenteita). Kenties jo tällainen analyysi itsessään on merkki heikkoudesta.

Minulla ei ole antaa yleispäteviä ohjeita, koska uskon että kukin tilanne on aina omanlaisensa. Sen voin kuitenkin sanoa, että älkää koskaan valehdelko mistään. Puhukaa aina totta ja etsikää aina totuutta. Jos kuka tahansa pyytää teitä myymään omatuntonne minkä tahansa nimessä, älkää ikinä alistuko. Käärmekielet voivat tulla niin omista riveistä kuin vihollisen puolelta. Jos omia, he voivat pyytää teitä uskomaan jotain, jonka tiedätte valheeksi; he vaativat kumartamista epäjumalankuvalle. Jos vihollisia, he tulevat vaatimaan teiltä tuomiota; he käskevät teitä irtisanoutumaan ystävistänne tai pyytämään anteeksi mitä ajattelette. Mitä tahansa se onkaan, pankaa hanttiin. Vaikka omanne uhkaisivat sulkea teidät riveistään ja viholliset koko yhteiskunnasta, pitäkää kiinni sielustanne. Jos pidät afrikkalaisista tai vastaavasti pidät heitä tyhminä ja rumina, et ole kenellekään anteeksipyynnön velkaa, et kiljuskinille taikka neekerille.

Me elämme totalitariassa, vaikka suurin osa ei sitä tajua. Aikamme vaatii meiltä sitä korkeinta hintaa, joka ihminen voi tarjota: sielua. Työpaikalla ei riitä, että teet työsi kunnolla. Sinun on lisäksi rakastettava työtäsi, alistettava sielusi sille. Julkisessa elämässä ei riitä, että olet kanssaihmisille kohtelias. Sinun on ennen kaikkea rakastettava kaikkia ilman preferenssejä kehenkään. Ei ole kyllin hyvä, jos et pilkkaa rumia ihmisiä. Sinun on lisäksi kehuttava heitä kauniiksi. Aikamme tahtoo tuhota meistä kaikista sen, mikä on meissä yksilöllistä. Se tahtoo murskata sielumme, jotta jäljelle jäisi kollektiivien konetuotantomieli. Se vaatii ja uhkailee, se eristää niskuroijat. On oletettavaa, että kontrolli tulee vain tiukentumaan. Valo vähenee maailmasta ja olemme lopulta enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin. Kristittynä minun velvollisuuteni on kuitenkin toivo. Vaikka tunteeni olisivat kuolleet, on toivo tahdon asia ja valinta. Jäädäkö kanveesiin makaamaan vaiko nousta ylös uutta iskua saamaan? Taistelen, ja vaikka jokainen kudokseni rikottaisiin, pysyy sieluni maallisten vainolaisten ulottumattomissa. Sielu minussa on ikuinen, eikä sitä voida murtaa. 

Fear Feactory - Self Bias Resistor

All these years they've tried to break you
To your knees
Anger scours right through your veins

Now it's time to put an end
To all the lies
Now it's time to take control
Of your life

...

They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivän Noomit


Paha haltia vaiko sittenkin haltiatar? Ei missään nimessä haltiJa, ne ovat toista porukkaa. Oheinen kuva on pieni makupala joulukuussa ilmestyvästä elokuvasta Bright, jossa ihmiset, haltiat ja örkit ottavat yhteen tämän päivän Los Angelesissa. Trailerin perusteella näyttäisi olevan kuin Shadowrun ilman kyberpunkkia, saa nähdä mitä tästäkin tulee. Lupausta ainakin on ilmassa ja Noomi pääpahiksena nostaa kiinnotuspisteitä saman tien.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Rokkaavaa, sanoisin

Itsevihan mestarilta on kajahtanut uusi biisi ilmoille. En seuraa bändiä, enkä sen tuotantoa laajasti tunne mutta nyt rokataan:

Nine Inch Nails - LESS THAN

Kaahausta kyberurbaanissa miljöössä, Trent Reznorin tarttuvien melodioiden ja dissonanttien mausteiden säestämänä.


Neonvalot ja virtuaalisurffaus vievät varomattoman mennessään, joten pitäkää varanne mitä katsotte ja kuuntelette. Bittivirta uudelleenohjaa neuroimpulssisi ja huomaat elektronisen tien vievän sinne, minne ei pitänytkään mennä.

The Current flows ever on and on
Down from the circuit where it began.
Now far ahead the Current has flown,
And I must follow, if I can,
Speeding it with digital soul,
Until it joins some cyberspace
Where many bytes and electrons meet.
And whither then? I cannot say.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Nixon goes to China

Otsikon sanonta viittaa presidentti Nixonin valtiovierailuun kommunistisessa Kiinassa 70-luvulla. Metaforana se kuitenkin ilmaisee sen, että poliittinen aloite kerää vähemmän kritiikkiä jos sen toteuttaa aloitteen periaatteellinen vastustaja. Konservatiivin on helpompi hieroa rauhaa vaikuttamatta pelkurilta ja sosialistin vaivattomampaa leikata budjettia vaikuttamatta porvarilta. Punaniskajuntti voi niellä liberaalin uudistuksen, jos sitä ehdottaa oman puolen edustaja, eivätkä vasemmistopoliitikon tekemät maahanmuuttorajoitukset näytä kannattajien silmissä fasistien kosiskelulta.

Mietin, voisiko tästä johtaa yleisemmän tason metaforan. Että uskomme mitä tahansa, kunhan oikea henkilö on äänessä. Tulin ajatelleeksi asiaa lukiessani Vox Dayn blogia. Puheenaiheena oli Yhdysvaltain poliisivoimien harjoittama järjestelmällinen väkivalta kiinniottotilanteissa. Olin aiemmin luulossa, että jenkkikyttien väkivaltaisuus olisi lähinnä reaktiota rikollisten väkivaltaisuuteen. Suhtauduin liberaalien esittämään kritiikkiin propagandana, johon en edes vaivautunut tutustua. Vox kuitenkin avasi silmiäni asian suhteen, luuloni ei ollut tiedon väärti. Paitsi, että USA:n poliisit ovat liipaisinherkkiä, ovat he sitä pöyristyttävässä suhteessa verrattuna mihinkään muuhun maahan. Ongelma on nimenomaan rakenteellinen ja poliisien omissa asenteissa, joissa jokainen tilanne nähdään uhkaavana ja siviilit vihollisina.

Mutta ei mennä siihen sen enempää. Muutin kantaani sen perusteella, mitä Vox sanoi. Oleellista on kysyä, miksi näin? Osasyy on tietysti se, etten juuri seuraa valtavirtamediaa ja siksi en tiedä kaikesta mistä siellä puhutaan ja meuhkataan. Tärkein syy on kuitenkin luottamus sekä sen puute. Minä luotan Vox Dayn sanaan, mutta minä en luota median sanaan. Vox on yksi meistä, media on vihollinen. Silloinkin siis, kun mediassa puhutaan totta, suhtaudun heihin nihkeästi. Selkäydinreaktioni on pähkäillä, mikä koira tähän on taas haudattuna. Kun liittolainen puhuu, ovat suojukseni alhaalla ja olen vastaanottavainen.

Tästä pääsemme seuraavan kysymyksen kimppuun. Sanotaan, ettei väliä ole kuka sanoo vaan mitä sanotaan. Pitääkö tämä paikkaansa? Ei pidä, koska puhujan identiteetillä on mitä ilmeisimmin merkitystä. Pitäisikö sen olla totta, onko se hyvä ihanne? Tämä on parempi kysymys, ja oikea vastaus riippuu kontekstista. Väittelypöydän ympärille voidaan luoda keinotekoinen viitekehys, jossa yksi puolustaa tiettyä näkemystä ja toinen kritisoi sitä. Jokapäiväinen kommunikaatio ei kuitenkaan toimi näin. Emme koskaan arvioi argumentteja vain argumentteina, vaan ensiksi katsomme kuka puhuu. Teemme näin siksi, koska luottamus on kommunikaation alku. Ilman sitä on vain riitelyä, jossa ei vaihdeta informaatiota vaan herjoja. Samalla lauseella on valtaisan eri vaikutus riippuen siitä, kenen suusta se tulee. Jos pahin viholliseni sanoo, ”aurinko nousee idästä”, epäilisin sitä.

Konteksti on hyvin ratkaisevaa monessakin asiassa. Toverit voivat keskenään vittuilla toisilleen tarkoittamatta mitään. Tuntemattoman seurassa sen sijaan ei voida heittäytyä samalla lailla, moinen tuottaisi vain kiusaantuneisuutta tai tappelun. Sanoisin joka tapauksessa, että on ansiokasta pyrkiä arvioimaan esitettyjä argumentteja identiteettien takana. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista. Joskus vihollinenkin voi sanoa jotain, joka on arvokasta. Ulkopuolisina he näkevät sen, mille me olemme sokeita. En kehota ketään siis tukkimaan korviansa. Sanon vain, että taistelussamme painaa enemmänkin kuin silkat argumentit. Vihollinen voi joskus kertoa totuuden, mutta ei ole silti osa meitä. Aivan kuten uskollisuus perheelle on tärkeintä, eikä se ovatko sen jäsenet kaiken aikaa oikeassa.

EDIT. Kirjoituksen voisi tiivistää seuraavaan kaavaan: identiteetti > argumentit. Tämä ilmaisee hierarkkisen suhteen, mikä ei siis tarkoita että tulisi sokeasti uskoa kaikkia oman puolen väitteitä taikka automaattisesti torjua vihollisten väitteitä. Argumenteilla on merkitystä, mutta identiteetillä ja uskollisuudella vain enemmän. Esimerkiksi tilanteessa, jossa ei voi omakohtaisesti arvioida asian oikeellisuutta, on hyvä luottaa ystävien sanaan. Tee siis niin kuin minä teen ja usko liittolaisen auktoriteettiin, ole dogmaattinen.