tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolen ebolaan



Kun kuuteen vuoteen ei ole kunnon flunssaa potenut, unohtaa kuinka perseestä se on. Aijjumalauta, kun saatana ei meinaa eväänsäkään saada ylös. Ei motoriikkakaan pelaa, jokainen kirjoittamani sana meinaa livetä siansaksaksi. Sattuu päähän, ikeniin sattuu.

Kuolen.

Sulan.

Tämä on varmasti sitä paljon puhuttua miesflunssaa.

Ööööööhhhhh.

EDIT 19.4: ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖHHHHHHHHHH

EDIT 23.4: En ole runkannut viikkoon. Siis viikkoon, tällaista ei ole sattunut sitten armeijan. Normaalisti tumputan kuin kiimainen apina 1-2 kertaa päivässä. Flunssan takia ei ole edes seissyt saatikka käynyt eroottisia ajatuksia mielessä. Mutta se on vain hyvä, sillä on kyllästyttävää olla jatkuvasti himojen kourissa. Kuinka paljon aikaa ja energiaa säästyisikään, jos biologinen imperatiivi ei olisi jatkuvasti määräilemässä.

...

No perkele, tänään kuitenkin ratkesin. Alkoi tuntua puntissa odottamatonta pakotusta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kristityn pääsiäisturinat



Sen lienee useampikin lukija jo osannut päätellä, mutta tahdon sen suoraan sanoa: olen kristitty, olen ollut jo jonkin aikaa. Kääntymykseni ei ole ollut yhden yön valaistuminen, vaan hidas laahautuminen kohti kotia. Lapsuudenuskon tilalle vaihtui aikoinaan ateismi, ja nyt harhailuni sen parissa on ohitse. Ymmärrettyäni ateismin uskomusluonteen ja sen perustelujen ohuuden, jäljelle jäi vain hapuilu vailla suuntaa. En osannut uskoa tai olla uskomatta, olin vain hukassa. Tuli kohta, jossa lopulta saatoin kysyä, mitä mieltä ummehtua paikallaan vailla päämäärää? Eksyä voi, mutta eksyminen ei ole tavoite. Miksen ottaisi loogista askelta ja menisi sinne, minne järkikin jo osoittaa?

Yllä en tahdo sanoa, että usko olisi yksiselitteinen väittämä, joka on tosi tai epätosi samassa mielessä kuin yhtälöt ovat. Se vaatii hypyn kohti tuntematonta. Usko ei kuitenkaan ole vain sokeaa ja tulee piste, jonka jälkeen olisi hylättävä järki oikealta polulta poiketakseen. Kun merkit johtavat tiettyyn suuntaan, on viimeisenä esteenä siinä vaiheessa enää pelko ja ylpeys. On siis luotettava siihen, että omat vainoharhat ja kokemukset eivät ole totuus maailmasta. Että toisin kuin nykyisessä ajassamme usein uskotellaan, kaikki ei koostu vain paskasta ja itsekkyydestä.

Miksi juuri kristinusko? Miksi jotain eikä mitään? Paljon kysymyksiä, liikaa sanottavaa. Aiheesta voisi sepustaa kerran jos toisenkin. Näin pääsisäisenä on kuitenkin hyvä muistuttaa tästä: pitkäperjantaina herramme ristiinnaulittiin ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kuolleista. Meille luvattiin, että viimeisenä päivänä jokainen hauta on tyhjä. Paratiisi on mennyttä ja kaltaiseni taantumusjäärät tahtomattaankin sinne haikailevat. Mutta tiedossa on jotain entistä parempaa, meille on kerrottu ilon sanomasta. Missään ei ole ennen taikka jälkeen kuultu mitään niin käsittämätöntä. Että maailman haavat todella parannetaan ja loputtomilta näyttävät syklit vedetään suoraksi. Elämällä on tarkoitus ja historialla suunta. Niin pahalta kuin tulevaisuus vaikuttaa, on meillä syytä vain toivoon. Tiedän kansallismielisten taipumuksen synkkyyteen, olenhan itse siinä mestari. Kehotan heitä toiveikkuuteen. En optimismiin taikka positiivisen ajattelun kaltaiseen itsepetokseen. Toivo on lopulta vain uskoa siihen, että mitä tahansa tapahtuukaan, kääntyy kaikki paremmaksi. Mitä nöyryytyksiä koemmekaan ja tappioita kärsimme, älkää olko liian huolissanne. On aika rakastaa ja on aika vihata, on aika sodalle ja on aika rauhalle. Ikuisuudessa odottaa voitto.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Ajatuksia yliopistosta



Mainitsinpa täällä joskus olevani historianopiskelija. Siellä sun täällä viittailin elämääni yliopistossa. Mutta vähän olen kaikkiaan kirjoittanut monivuotisesta harhailustani akateemisessa maailmassa, ja kenties olen vihdoin sopivan etäällä ajallisesti kootakseni ajatuksiani. On aika tehdä tilit selviksi.

Aikani yliopistossa alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Vastavalmistuneena abiturienttina en ollut sen enempää selvillä tulevaisuudestani kuin moni muukaan. Yhtäältä kiinnosti maantiede, toisaalta historia. Opiskelu yliopistossa oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, jota en viitsinyt kyseenalaistaa. Sitä minulta odotettiin ja sitä odotin itseltäni. Valitsin lopulta historian ja pääsin kevyesti sisään. Muutto uudelle paikkakunnalle, ja punkkaamaan samaan asuntoon vanhan lukiotoverini kanssa. Erilaisina, mutta samanlaisen huumorintajun omaavina tulimme hyvin toimeen. Näin ollen kumpikaan meistä ei ollut sosiaalisestikaan tyhjän päällä lukukauden alkaessa.

Sosiaalisuus, se kiinnostavaa olikin. 19-vuotiaana tunsin suurempaa painetta solahtaa joukkoon, löytää viiteryhmä ympärilleni. Pelkäsin yksin jäämistä, sitä etten saisi yhteyttä. Olin vieraassa kaupungissa, oudoissa kulisseissa. Oli kaiketi luonnollinen reaktio kaivata ihmisten lähelle, löytää kiinnepisteitä. Olen pesäviipyväistä sorttia ja muutto oli mullistus. Tein kuitenkin määrätietoisesti työtä ja tutustuin ihmisiin, niin sanotusti verkostoiduin. Kuvaan astuivat opiskelijakaverini, joita ensimmäisenä vuonna riittikin. Me ensimmäisen vuoden historioitsijat olimme vajaan kolmenkymmenen hengen sakki ja ihmeellisen vireä sellainen. Ensimmäisenä syksynä tapahtumaa riitti, ja pyrin osallistumaan lähes kaikkeen. On myönnettävä, että hauskaa oli. Alkoholia kului runsaasti, ja se kuului asiaan. Oli sentään muunkinlaista puuhaa, kokoonnuimme keskusteluiltamiin tai katselemaan elokuvia. Tämä kaikki kuitenkin oli pidemmän päälle erittäin kuluttavaa. En ollut täysin sinut introvertin puoleni kanssa ja pyrin sosialisoimaan enemmän kuin oli kenties hyväksi. Loppuvuoden aikana väsyin ja aloin viettää aikaa kasvavissa määrin yksin. Pari päivää saattoi kulua sisätiloissa black metallia kuunnellen.

Armeija tulee ensimmäisen ja toisen vuoden väliin, ja sen sivuutan tässä. Palattuani en enää sosialisoinut entiseen malliin. Pidin toki yhteyttä ja osallistuin tapahtumiin, mutta vähemmän. Ja se varsinainen opiskelu, joka jo ensimmäisenä vuonna oli jäänyt varsin vähälle, ei edelleenkään saanut minua syttymään. Sain itseni tekemään enemmän hommia, mutta tunsin väkisin puurtamisen maun suussani. En siinä vaiheessa voinut sitä myöntää, yliopisto oli kunnia-asia. En kuitenkaan pitänyt luennoista, en tenteistä tai kurssikirjoista. Historia on kiinnostavaa, mutta ei siten kuin sitä yliopistossa tankkasin. Tunnen siihen vetoa ensisijassa esteettisenä ilmiönä ja tarinana, en analyyttisen mielenkiinnon kohteena. Voi siis olla, että lähdin opiskelemaan vääristä syistä alun perinkin. Vastahakoisuuttani selittää myös se piirre, että motivoidun huonosti velvollisuuksista. Koin opiskelun sellaisena, vain yhtenä väylänä kohti leivän ansaitsemista. On kummallista kuinka kirja uppoaa ihan eri tavalla, jos luen sitä pakosta taikka omasta tahdostani. Esseet tuntuivat turhilta ja sitä ne kiistatta olivatkin. Mikään ei voi olla lähimpänä puhdasta väkisin vääntämistä kuin luentopäiväkirjan teko.

Ensimmäisen kandidaatintutkielman epäonnistuminen oli huono merkki. En koskaan päässyt siinä edes alkuun, koska ajatus arkistossa virumisesta, diskurssianalyysin opiskelusta ja lähdekirjallisuuden kahlaamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Mikään aihe ei motivoinut minua. Tutkielmaan käytetty aika tuntui hukkaan heitetyltä, sillä kaikki oli niin turhaa. Miksi vääntäisin kymmeniä sivuja jotain sellaista, jolla ei ole merkitystä? Tämä tunne heijastui lopulta koko opintoihini. Mitä minä lopulta edes opin? En juuri mitään, en muista paljon muuta kuin triviaaleja yksityiskohtia. Jokainen kirjoitus tässä blogissa sisältää enemmän merkitystä kuin yksikään yliopistoesseeseen kirjoittamani rivi. Olen oppinut valtavan paljon näinä seitsemänä vuotena ja kenties prosentti siitä tuli yliopistolta. Syksyllä 2012 nämä tunteet olivat kuitenkin vielä taustalla, ja tarkoitukseni oli puskea vaikka läpi harmaan kiven. Päätin ryhdistäytyä ja kyseisestä syksystä muodostuikin opiskelujeni suhteen tuotteliain; sain noin puolet pisteistäni tuolta jaksolta. Paiskin hommia ja hetkittäin tunsin jopa tyytyväisyyttä, kuin olisin vihdoin legitiimi yhteiskunnan jäsen ahkeruudessani. Kevään tullessa taas väsähdin ja toinenkin kandi meni reisille. Tai siis se sama kandi, jota en tälläkään kertaa saanut valmiiksi ja jota en lopulta tullut kirjoittaneeksi rivin riviä. Ilmoittauduin samalle kurssille tulevina vuosina yhä uudelleen, ja menestys oli yhtä huonoa. Luulenkin tehneeni yliopistokohtaisen ennätyksen vituilleen menneiden kandikurssien osalta. Viimeisillä kerroilla en tosin enää edes yrittänyt.

Ajan kuluessa olin yhä vähemmän tekemisissä opiskelukavereideni kanssa. Eipä kukaan tosin perääni kysellyt, joten tokko minua kaivattiinkaan. Alkuun se tuntui pahalta, enkö merkitse heille mitään? Rehdisti sanoen vika taisi kuitenkin olla minussa, joka olin liian omiin maailmoihin uppoutunut. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on kaksisuuntaista, ja juuri sitä laiminlöin. Vanhoja kavereita kotiseudultani onneksi eksyi pikku hiljaa samalle paikkakunnalle ja heidän kanssaan saatoin viettää vähäistä sosiaalista elämääni, uskollista kämppäkaveriani unohtamatta. Olin hetken aikaa huolissani kontaktieni kaventumisesta, mutta sitten välitin yhä vähemmän. Miksi minun tulisi osallistua bileisiin tai olla juuri laitokseni tyyppien kanssa? Viihdyn yksikseni ja pieni ystäväpiiri riittää. Kun paine sosiaalisuuteen väheni, saatoin yhä kasvavissa määrin käyttää aikaani kuten tahdoin. Nykyisellään ovat kontaktit opiskelukaupunkiin sekä niiden piireihin katkenneet. Hieman se harmittaa, mutta minulla on jo elämässäni kaikki ne ihmiset, joita voisin kaivata.

Mitä muuten tulee opiskelutovereihini, on minulla heistä lähinnä hyvää sanottavaa; älykkäitä ihmisiä, joista eittämättä tulee kunnon kansalaisia. Sekaan mahtui kaikenlaista persoonaa, niin alkoholiin menevää hurjastelijaa kuin hyväntahtoista suupalttia. Satunnaisesti saatoin törmätä hyvinkin eksentrisiin tapauksiin, mutta se ydinryhmämme käsitti loppujen lopuksi varsin tavallisia ihmisiä. Kusipäitä joukossa ei ollut ja porukassa tunsi tiettyä yhteishenkeä. En kuitenkaan koskaan tuntenut olevani ”sisällä”. Totta puhuen en ole koskaan ollut niin yksin kuin ollessani heidän kanssaan. Kaikki olivat mukavia, tulin toimeen ja niin edelleen. Hersyviäkin hetkiä oli ja älyllisiä keskusteluja. He olivat kuitenkin eri maata, jotain aivan muuta kuin minä. Olen aina ja kaikkialla ollut ulkopuolinen, mutta heidän kanssaan sen tunsin erityisen vahvana. Minulle ei löytynyt ekologista lokeroa, en kyennyt muuttumaan siksi omiani lörpöttäväksi kahjoksi kuin normaalisti olen. He kuuntelivat eri musiikkia kuin minä, katselivat eri elokuvia ja sarjoja sekä lukivat eri kirjoja. He eivät ajatelleet kuten minä, eivät katselleet elämää samoin silmin. Värähtelimme toisillemme vierailla taajuuksilla.

Jos olen liian nörtti räkälöihin, olen liian juntti yliopistoon. Minua ei tippaakaan voinut kiinnostaa se ironinen asenne, jolla moni tuntui asioihin suhtautuvan. Olenhan tosikko ja etsiydyn taiteessa ja elämässä hengellisten kokemusten ääreen. Kenen kanssa puhut niistä paitsi hörhöjen? Ironiaa jo olemuksellaan viestivät hipsterit lienevät ainoita, joita kohtaan tunsin todellista antipatiaa. Toki myös heitä oli montaa sorttia ja oman porukkani ainoa oli sellainen leppoisa tapaus, vaikkakin yltiövasemmistolaisuuteen hurahtanut. Enemmän häiritsivät ne tyypit, joiden naaman assosioin jatkuvaan virneeseen. Heitä voisi kutsua akateemisiksi jonneiksi, jollaisille tärkeintä on poseeraus. Kun he pitävät jostain, he ilmaisevat ihailunsa teennäisen liioittelevasti tai etäännytetysti. Teennäisiä he ovat ilmaistakseen, että pitävät oikeista asioista. On tärkeää pitää siitä, mikä on jollain tavalla cool. Koska akateeminen jonne ei kuitenkaan saa kiintyä mihinkään, hänen on osoitettava piittaamattomuutta. Jos hän oikeasti liikuttuisi vaikkapa musiikista, kertoisi se hänen olevan tosikko. Koska kaikkihan on tehty naurettavaksi, mikään ei ole pyhää jne. Se on vain hienostunut muoto samasta statuskilpailusta, joka on yläasteen välitunneilla käynnissä. Akateemiset jonnet vain osaavat naamioida asenteensa esteettiseksi mauksi.

Havaintojeni mukaan enemmistö oli kuitenkin tällaisesta vapaata. Niinpä yksinäisyyteni oli enemmän seurausta vain temperamentti- ja makueroista muihin nähden kuin reaktiosta ääliömäisyyteen. Toverini olivat muutenkin varsin tolkullista sakkia, vaikka jonkin asteen yleisvasemmistolainen humanismi heitä määritti. Alussa ei myöskään maailmankuvani poikennut heidän näkemyksistään niin paljon kuin se poikkeaa tänä päivänä. Mielipide-erojakin oli ja niitä suvaittiin. Vaikka olin henkisesti porukan ulkopuolella, saatoin nähdä että sitä yhdisti keskinäinen kemia eikä niinkään samanmielisyys. Vaikka historia ei ole eksakti tiede, voi silti olla että kurinalaisuuteen rohkaisevana se vetää vähemmän hihhuleita puoleensa. Niihinkin näet törmäsi, mutta antropologian puolella missä opiskelijat olivat pääosin nuoria feministinaisia. Mieleeni on elävästi jäänyt eräs luento, jolla naisprofessori saarnaa miesten sorrosta naisia kohtaan ja kuinka opiskelijat pikku hiljaa liittyvät kuoroon. Hetken ajaksi he lietsovat itsensä pieneen kiihkoon ja tunnen olevani kuin kommunistien väenkokouksessa. Kun kollektiivinen hurmos äkkiä lakkaa, hiljentää professori ääntään ja kuin anteeksipyytelevästi toteaa: ”muistetaan kuitenkin, etteivät kaikki miehetkään ole pahoja”. Vaikutelma on äärimmäisen koominen, kuin hän ja yleisö potisivat hetkellistä krapulaa hekumansa jäljiltä. Kokemus oli osa prosessia, joka vei minua kauemmas feminismistä.

Opetushenkilöstö oli kaiken kaikkiaan asiallista. Luennoitsijoita oli kovin montaa sorttia ja eri tasoisia. Koin kuitenkin, että henkilökunta hoiti tehtäväänsä ammattitaidolla ja -ylpeydellä. He vaativat opiskelijoitaan, mutta eivät liian paljoa. Syy omaan epäonnistumiseeni onkin vain minussa itsessäni – laiskuudessani ja heikkoudessani. Kapasiteettia minulla on, joten tahtoessani olisin voinut hoitaa homman kunnialla loppuun. Sain varsin vähällä vaivalla hyviä arvosanoja, mutta tuo vähäinenkin vaiva osoittautui ylivoimaiseksi ja heitin pyyhkeen kehään. Nöyryyttävä tappio, joka ottaa ylpeydelleni. Juuri minä, jolla piti olla loistava tulevaisuus - jota jo alaasteella leikkisästi nimitettiin professoriksi - putoaaa korkeakoulusta! Omien valintojen seurauksia tässä kuitenkin kannetaan, joten kellekään ulkopuoliselle on turha ruveta öyhöttämään. Tervanjuonnille oli tehtävä loppu, enkä ikävöi takaisin.

Mainitsisin opettajista vielä sen, että kannen alla tuntui porisevan kaikenlaista kiisseliä. Eräs haastattelemani professori puhui valtataisteluista sekä valtaisasta byrokratiasta, jonka alle opettajat tukehtuvat. Työaika, jonka voisi käyttää perustutkimukseen, kuluu paperinpyörittelyyn. Hän oli jo vanha ja lähellä eläkeikää, mutta siitä huolimatta lausui puolivakavissaan että haastattelumateriaali jäisi salaiseksi. Pelkäsikö hän puhuneensa sivu suunsa? Vaikka havainnoin asioita ulkopuolisena, syntyi vaikutelma jähmeästä organisaatiosta ja stressaavasta työstä. Englantilainen professori Bruce Charlton on sivunnut blogissaan akatemian rappiota ja minun on helppoa uskoa mitä hän sanoo. Asiat eivät varmasti ole Suomessa aivan samoin kuin Britanniassa, mutta peruslogiikka lienee sama: tiede on muuttumassa aidosti luovasta voimasta jonkinlaiseksi virastotyöksi, jossa tärkeintä ovat ajankäytön seuranta ja aivopesu. Omana aikanani en erityisesti havainnut ideologisesti myrkyttynyttä opetusta kuin satunnaisesti, mutta muistoni ovat muutaman vuoden takaa ja asiat voineet muuttua.

Tuo kaikki on osaltani takana, toivon mukaan lopullisesti. En kaipaa akateemista maailmaa ja tätä nykyä olen pesunkestävä amis (heko heko). Työharjoittelu, jossa en joudu käyttämään liikaa aivojani ja joka ei myöskään ole liian fyysistä, sopii minulle. Ammatti on leivän hankkimista varten, ei sisältöä elämälle. Vapaa-ajalla voin päästää mieleni valloilleen ja paeta toisiin maailmoihin. Hyväksyn juuri ja juuri sen, että töissä on pakko käydä. Mutta en koskaan hyväksy sitä totalitaarista vaatimusta, että työtään on pakko rakastaa. Teen sen hyvin ja se saa luvan riittää.

Ehkä joitakin ihmisiä ikävöin, ainakin hitusen. Pidin joistakin opiskelijatovereistani enemmän, toisista vähemmän. Sen yhden suupaltin näkisin vielä mieluusti, hän oli sellainen kaikkien kaveri. Ketään en varsinaisesti vihannut, vaikka ironikkoja kavahdan. Ketään en rakastanut. Aika ajoin vastaan tuli sakkia, jolle olisi toivottanut hyvää matkaa Auschwitziin. Humanisteja on muutenkin liikaa, mihin niitä kaikkia tarvitaan? Ajatellessani omia uranäkymiäni, mielessäni väikkyi muutama vaihtoehto: tutkija, opettaja, toimittaja tai museotyöläinen. Kaksi ensin mainittua oli ehdottomasti poissuljettu, en haluaisi omistaa elämääni arkistoille taikka lukiolaisille. Toimittajan työtä yritin ajatella, mutta kuolisin stressiin. Kaiken lisäksi toimittajakunnan moraalinen mädännäisyys on niin pitkällä, että sieluni tuhoutuisi hyvän matkaa ennen ruumista. Jäljelle jäi museotyö, joka olisi sinänsä käypä vaihtoehto. Kesäoppaana olenkin parissa museossa ollut, mutta mitään sen monimutkaisempaa ei oikeastaan edes huvittaisi tehdä. Eikä kesäopas tarvitse yliopistokoulutusta, hiiteen siis koko akatemia. Spurdoilen amiksena ja haaveilen pätkätöistä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin tehdä pari kuukautta töitä kerrallaan ja vetää siitä muutama kuukausi lonkkaa? En osta koskaan mitään, joten toimeen tulen. 



Biisi ebin 5/5, lähtisin paskarinkiä ajaan jos ois ajokortti. Vrumm vrumm, jo karisee humanismin tomut jaloista.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

NHL:n runkosarja paketissa





En ole koskaan aikaisemmin seurannut NHL-kiekkoa yhtä suurella mielenkiinnolla kuin tällä kaudella. Ansio tästä kuuluu tietysti uroteon urakoineelle superlupaukselle, Patrik Laineelle. 36 maalin ja 64 pisteen turvin hän on kaikkien aikojen neljänneksi eniten pisteitä tehnyt suomalaistulokas. Ja ennen kaikkea on otettava huomioon hänen vasta 18 ikävuottaan, mikä tekee hänestä nuorimpana eniten maaleja ja pisteitä tehneen suomalais- ja eurooppalaistulokkaan. Vertailun vuoksi otettakoon Jaromir Jagr, joka teki noin samanikäisenä 57 pistettä 80 ottelussa. Laine teki enemmän pisteitä vähemmällä ottelumäärällä. Lisäksi Jagrin tulokaskaudella jääkiekko oli kovin erilainen peli, ja nykyisin onkin pisteenteko vaikeampaa. Laineen saavutukselta ei vie yhtään myöskään se, että hän sai pelata hyvien ketjukaverien kuten Mark Scheifelen ja Nikolaj Ehlersin rinnalla. Tshekkilegendammekin pelasi joukkueessa, josta löytyi sellaisia pelaajia kuin Mario Lemieux, Kevin Stevens ja Paul Coffey.

Hupaisaa jotensakin, kuinka pitkin kautta joutui muistuttamaan itseään Laineen nuoruudesta. Kun niitä pisteitä ja maaleja nimittäin satoi, alkoivat odotukset nousta. Niinpä oli pettymys, mikäli hän ei takonut suunnilleen pistettä per ottelu. Hattutemppujakin, joita harvemmin tehtaillaan useampi per kausi, alkoi toivoa – tulihan niitä sellaiset kolme kappaletta. Vasta loppukaudesta tapahtui todellinen notkahdus pisteissä, mitä toisaalta osasi pelätä. Pitkä kausi verotti hänen vielä kehittymätöntä fysiikkaansa, mutta tästä eteenpäin on tie ainoastaan ylöspäin. Patrik Laineen kehityskäyrää katsoessa ei näet voi erehtyä sen suunnasta.

Ja tulokkaista puheen ollen, mitä ihmettä tänä vuonna oikein tapahtui? Jonain toisena vuonna Laineen pisteet olisivat kevyesti riittäneet tulokaspalkinnon voittoon. Mutta ei, pidemmän korren vei Amerikan nuori tähti Auston Matthews 40 maalillaan ja 69 pisteellään. Toivoin Laineen voittoa totta kai, mutta on tunnustettava tosiasiat: Matthews on noin askelen verran poikaamme edellä. Hän on joka osa-alueella vahva pelaaja, joka on kyennyt kantamaan suurta vastuuta ja osaltaan hilaamaan takavuosien umpisurkeaa Torontoa pudotuspeleihin. Joukkue sai vetoapua myös kahdelta muulta huipputulokkaalta, William Nylanderilta ja Mitchell Marnerilta, jotka rosvosivat 61 pistettä mieheen.

Huippukauden tulokkaista pelasivat lisäksi puolustaja Zach Werenski ja Sebastian Aho. Viimeksi mainittu muistetaan Laineen ketjukaverina viimevuotisista junnukisoista. Hän kuitenkin osoitti 24 maalillaan ja 49 pisteellään kuuluvansa suomalaispelaajien tulevaisuuden eliittiin, omilla meriiteillään. Myös hän on 19-vuotiaana vielä nuori jannu ja pelasi pisteiden valossa paremman tulokaskauden kuin esimerkiksi Saku Koivu (45 pistettä). Erityismaininnan saa vielä Mikko Rantanen, joka 20 häkillään voitti joukkueensa sisäisen maalipörssin – tulokaspelaaja hänkin. Eikä hänen 39 pistettään muutenkaan huono saldo ole. Sanon sen, minkä sanoin aikaisemminkin: on hienoa aikaa olla suomalainen kendojanari. Kun kypsymässä on tällaista pelaajamateriaalia, on meillä kohta millä mällätä.

Ja jottei postaus jäisi vain tulokaspelaajien ylistämiseksi, mainittakoon myös Mikael Granlund, joka nosti tällä kaudella itsensä NHL:n aateliin. Monen vuoden työ on tuottanut tulosta ja 69 pisteellään hän paransi edellistä ennätystään 25:llä. Maaleja syntyi miltei yhtä paljon kuin aikaisemmilla kausilla yhteensä. Vahvuudet alkavat vihdoin nousta pienen koon alta esiin. Hän pelasi Mikko Koivun ketjutoverina erinomaisen kauden, mikä näkyi myös Minnesota Wildin otteissa; joukkue sijoittui paremmin kuin viime vuonna. Harmi tosin, sillä näitä herroja tuskin näemme kevään MM-kisoissa.

Suuren yleisön suosikki ja koko kauden suitsutetuin pelaaja on luonnollisesti Kanadan oma Connor McDavid. Hän on mielettömän nopea ja sulava luistelija, joka pystyy temppuilemaan kiekon kanssa kovassakin vauhdissa. Vasta 19-vuotiaana hän on takonut runkosarjassa tasan 100 pistettä ja joukkueensa kapteenina ollut nostamassa Edmonton Oilersia pudotuspeleihin. Ylivoimaisena pistepörssin voittajana ja siis Art Ross-pystin ansainneena (eroa toisena olevaan Sidney Crosbyyn kertyi 11 pistettä), hän mitä todennäköisimmin kaappaa myös parhaalle pelaajalle jaettavan Hart Trophyn. Hän on kiistatta osoittanut olevansa joukkueellensa korvaamaton. Tulevina vuosina, kunhan hän vielä kehittää laukaustaan ja parantaa viimeistelyään, liukuu NHL-jäillä tappava paketti (kuin hän ei jo olisi). Stanley Cup kävi Edmontonissa viimeksi 1990. Tulevina vuosina se vielä palaa sinne.

Pettymyksiä on myös ollut, kuten vaisuksi jäänyt Jesse Puljujärven tulokaskausi. Hänethän passitettiin lopulta farmiliigaan, jossa tehoja kertyi sentään kiitettävästi. Hänen pelissään on puutteita, jotka vaativat petraamista. Hänessä on potentiaalia ja toivon hänen lunastavan sen taalaliigan huipulla. Kuten Granlundin tapauksessa, joillakin se vaatii vuosikausien tarpomisen. Kaikki eivät sinne tietenkään nouse, mutta toivoa on. Ei ole sattumaa, että hän pelasi junnukisoissa niin hyvin kuin pelasi. Eikä ole sattumaa, että hänet draftattiin neljäntenä. Kyllä sieltä vielä hyvää tulee.


Sitten koittavatkin jo pudotuspelit. Voittajasuosikkini on tietysti Pittsburgh Penguins, mutta en toisaalta panisi pahitteeksi Washington Capitalsien mestaruutta. Alexander Ovetškin on pelannut vuosikaudet NHL:n huipulla saavuttaen joka mahdollisen palkinnon paitsi sen suurimman. Kenties nyt olisi aika.

Tykkään kanssa Erik Karlssonista. Rasmus Ristolainen on hyvä puolustaja, Suomen paras tällä hetkellä. Mutta ollaanpa rehellisiä: ketään Karlssoniin verrattavaa ei meillä ole. Hän ansaitsisi minun puolestani parhaalle puolustajalle jaettavan Norris-palkinnon, mutta se taitaapi mennä tänä vuonna Brent Burnsille. Pidän kuitenkin Karlssonin kaltaisista näyttävistä ja sulavan taitavista pelaajista. Hänen pelaamisensa on kaunista, suorastaan eroottista katseltavaa.


Ja vittu. Laine ei tule MM-kisoihin.

Noh, niin rankka vuosi ja älytön mediamyllytys on ollut takana, että hän on leponsa ansainnut. Kunhan kesä omistetaan palautumiselle ja kovalle treenille, palaa Laine vahvempana kuin koskaan.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Vasemmiston metapolitiikkaa



Kymmenkunta afgaania lennätettiin takaisin sinne, missä pippuri kasvaa. Vasemmisto reagoi tavoilleen uskollisesti, eli hysterialla ja riehumisella. Jos näin pienestä saadaan väännettyä jotain niin suurta, ketä voimme edes palauttaa? Vihollista uskoaksemme emme nähtävästi ketään ja on saman tien syytä olettaa, että turvattomana maana ovat Afganistanin kaikki noin 30 miljoonaa asukasta oikeutettuja turvapaikkaan. No, uskon järjen voittoon tässä asiassa. Palautuslento ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä myöskään viimeinen. Se ei ollut sellaisenaan edes hyvä alku, paras on vasta tulossa. Nitrot olkoot narreillamme valmiina.

Käytännön asiat sikseen, on episodilla myös metapoliittinen ulottuvuutensa. Vasemmisto järjesti mielenilmauksensa tyylillä, joka on tuttua aiemmin nähdyistä tempauksista. Sille on tyypillistä romantisoida liikettä ”vastarintana”, jonkinlaisena pienen ihmisen voimannäyttönä suurta systeemiä vastaan. Tämä huolimatta siitä, että tapahtumat keräävät tyypillisesti suuria väkijoukkoja ja saavat mainosta valtamedialta. Ei ole tavatonta nähdä eturivin poliitikkoja osanottajina. Mitä siis on vastarinta, joka edustaa samanaikaisesti valtasysteemiä ja massoja? Olen käsitellyt teemaa aiemminkin, ja yksi vastauksista piilee vasemmiston vanhentuneessa omakuvassa. He näkevät itsensä samoina kapinallisina kuin 60-luvun edeltäjänsä, vaikka viimeksi mainittujen arvot sementoitiin osaksi instituutioita. Vasemmisto tavoitteli hegemoniaa ja sai sen. Se voitti kulttuurisodan, mutta taistele yhä kuin se olisi altavastaaja. Tätä omituisuutta ymmärtääkseen on pureuduttava vihollisen käsitteisiin.

Miten sinä – lukijani – määrittelisit vastarinnan? Monelle varmaan herää mielikuvia erinäisistä partisaaniliikkeistä tai diktatuureja vastustavista järjestöistä. V – niin kuin verikosto teki valkoisesta naamiosta vastarinnan modernin symbolin, ja sen ottivat internetin anonyymit hakkerit omakseen. Jos kuitenkin sysää pelkät mielleyhtymät hetkeksi sivuun ja hakee esimerkiksi sanakirjamääritelmää, ei sana merkitse oikeastaan mitään. Se on kuin mitä tahansa vastustusta, puhutaan jopa itsepäisistä ihmisistä vastarannan kiiskeinä. Tarvitsemme siis paremman esimerkin, vaikkapa kapinan käsitteen. Mielleyhtymät johtanevat monellakin Star Warsiin, mutta niistä viis. Sen määritelmä on nimittäin spesifi: kapina on aseellinen nousu esivaltaa vastaan. Lisäksi sille voi ajatella abstraktimpaakin merkitystä, kuten henkistä kapinaa valtavirran arvomaailmaa vastaan. Yhteistä käsitteen kuvauksille eri yhteyksissä on, että se viittaa mihin tahansa vallitsevaa järjestelmää vastaan kamppailevaan ryhmään. Sillä, minkä puolesta ja mitä vastaan kapinoidaan, ei ole ennalta määriteltyä sisältöä. Kapina on siis itsessään arvoneutraalia ja moraalitonta.

Vasemmistolainen ei kuitenkaan ajattele näin. Hänen vinkkelistään kapinalla on aina ennalta määrätty sisältö ja suunta. Kapinaa voi olla ainoastaan vasemmistolaisten arvojen, kuten tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta taistelu. Se suuntautuu aina kyseisten arvojen vihollisia vastaan. Niinpä siinäkin vaiheessa, kun heidän maailmankuvansa on institutionalisoitu, he suhtautuvat toimintaansa maanalaisena vastarintana. Kun ministerit ja lakimiehet jakavat heidän näkemyksenä, he pysyvät kapinallisia. Ja kuka on se, jota vastaan kapinoidaan? Yksi kohteista on esimerkiksi muutama kymmenen henkeä käsittävä Pohjoismainen Vastarintaliike, joka nimestään huolimatta edustaa heille todellisia, näkymättömiä valtarakenteita. Tämä johtaa meidät seuraavaan käsitteeseen:

Valtaan, joka normaalin määritelmän mukaan on päättämistä muiden ihmisten asioista. Vasemmiston mukaan se on sitä, että muiden asioista päätetään ei-vasemmistolaisen arvomaailman pohjalta. Näin ollen vaikkapa anarkistien tahto siitä, kuinka muiden tulee elämäänsä elää, ei olisi vallankäyttöä vaan moraalinen imperatiivi. Koska vallankäyttö on pahaa ja vasemmistolaisuus hyvää, ei jälkimmäinen voi sisällyttää ensimmäistä. Vasemmistolainen ei voi käyttää valtaa.

...

Koska käsitteitä tulee lisää ja yksi johtaa toiseen, on kätevää listata loput:

Rasismi: vain valta-asemassa voi olla rasisti. Ja vain valkoisilla on valtaa, joten yksin he voivat olla rasisteja. Musta, joka uskoo rotunsa ylemmyyteen ja kehottaa väkivaltaan valkoisia vastaan, ei voi olla rasisti. Sillä edes rikkaalla mustalla ei voi olla valtaa, joka on vasemmistolle mahdotonta. Ja musta on aina vasemmistolainen. Miksi? Koska hän on vähemmistössä.

Enemmistö ja vähemmistö: Ne, joilla on valtaa, ovat enemmistössä lukumäärästään huolimatta. Vähemmistöä koskee sama, mutta muutettavat kääntäen. Siispä valkoiset ovat kaikkialla enemmistöä. Naiset taas ovat globaalia vähemmistöä, vaikka heitä on noin puolet ihmisistä. Enemmistöön kuuluvat eivät voi koskaan olla vasemmistolaisia, koska heillä on valtaa. Vähemmistön edustaja on aina vasemmistolainen, koska ei voi käyttää valtaa. Valkoinen anarkistimies on siis asemansa vuoksi enemmistössä ja piilevä oikeistolainen, joka kuitenkin voi väistää vallankäytöstä ja antaa tilan vähemmistöille. Vasemmistolaisena hän ei voi käyttää valtaa, mutta valkoisena hänellä on sitä. Surku sinänsä.

Erilaisuus: joku voisi rohjeta ajattelemaan, että se viittaa mihin tahansa havaittaviin eroihin ihmisten ja asioiden välillä. Vasemmistolaisen määritelmän mukaan erilaisuutta on kuitenkin variaatio heidän arvomaailmansa sisällä. Jos huoneessa on kymmenen kehitysvammaista lesboneekeriä ja yksi skinhead, on viimeksi mainittu ”samanlainen” ja muut ainutlaatuisia. Mikäli 99 sadasta kannattaa monikulttuurisuutta ja yksi vastustaa, on tuo yksi ”samanlainen” epäyksilö vailla ominaisuuksia. Eroja eivät ole objektiiviset havaittavat vastakkaisuudet tai ”erot” vaan vasemmistolaisen hyväksymät ominaisuudet.

Mielipiteet: mielessäni on jokin sanonta peräaukoista ja miten kaikilla on omansa. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä peräaukkoja on vain ei-vasemmistolaisilla. Mielipiteet sen sijaan ovat arvokkaita, kunhan muistaa sisällyttää ne vasemmistolaiseen kontekstiin. Muussa tapauksessa ottaa riskin, että perseeseen todella repeää reikä. Miten vasemmistolainen paska voisi muka haista, jos he eivät edes käy paskalla?

Kyseenalaistaminen ja itsenäinen ajattelu: ajattelin Pentti Linkolaa ja hänen paradigmoja uhmaavaa yhden miehen taisteluaan. Mutta unohdin kokonaan hänen fasistisuutensa. Kyseenalaistaa voi ainoastaan vasemmistolaisista lähtökohdista käsin ja ei-vasemmistolaisia rakenteita. Itsenäisen ajattelukyvyn osoitukseksi riittää osallistuminen mielenosoitukseen, jossa ei vahingossakaan törmää eri mieltä oleviin. Älykkäinkään oikeistolainen ei voi ajatella omilla aivoillaan eikä kyseenalaistaa, vaikka olisi ainoa laatuaan.

Muutos ja uudistus: jokin tapahtuma, joka tuottaa havaittavan eron aikaisempaan. Hupsista, siis tuottaa vasemmistolaisesti havaittavan eron aikaisempaan, piti sanomani. Jos siis jo olemassa olevaa vasemmistolaista paradigmaa muutetaan tai jokin heidän toivoma uudistus ei toteudu, on se taantumusta. Mikään, mitä oikeistolainen tekee, ei voi olla uutta eikä luovaa. Se on sortavaa ja tukahduttavaa.

Dekonstruktio: ei-vasemmistolaisiin rakenteisiin kohdistuvaa kriittistä analyysia. Vasemmistolaisia rakenteita taas ei ole, kuten ei ole valtaakaan. Vasemmistolaisuutta ei voi dekonstruoida, analysoida eikä näin ollen kritisoida. Se kritisoi itse itsensä, ollen vastaus itsensä esittämiin kysymyksiin. Vasemmistolaisuus on elämä, se on alfa ja omega.

...

Stop. Hitaampikin lukija jo hahmottanee kuvion. Riittää, jos ymmärrämme taistelevamme totalitaarista ideologiaa vastaan. Se ei jätä vastaväitteen mahdollisuutta. Jos kukaan ei voi olla perustellusti eri mieltä, tekee se vastustajista joko tyhmiä tai pahoja. Usein molempia, jos on yhtään vihollistemme puheita uskominen. He ovat valmiiksi määritelleet, että mikä tahansa heidän tavoittelemansa on hyvää ja kaunista. He eivät voi olla pahoja ja jos ovat, se ei ole vasemmistolaisuutta. Kuulostaako olkiukolta? Ei ole minun ongelmani, että vihollisemme on mitä se on. Nyansseista ei ole muutenkaan mielekästä puhua, jos koettaa tavoitella kokonaiskuvaa ja suuria linjoja. En ole tässä edes päässyt siihen, miksi vasemmisto ajattelee näin. Olen vain näyttänyt, mitä he ajattelevat. Sanoista voimme seurata heidän maailmankuvaansa sen alkulähteille, liikkua seurauksista syihin.

En tee mitään suurta paljastusta kertoessani, että vasemmistolaisuus on maallistunutta kristinuskoa. Kuitenkin se kuulostaa vähättelevältä, tarkempaa olisi ilmaista tuo ideologia kristinuskon perversiona. Se on kuin ruumis ilman sielua, jotain olemuksellisesti sairasta ja elotonta. Kristinuskon sanoma on, että maailma on pahan vallassa. Kristus kapinoi tämänpuoleista ruhtinasta vastaan, ja tuo kapina jatkuu yhä. Kirkon perusta laskettiin marttyyrien vereen ja sillä se lunastetaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Lopullista voittoa ei ole maallisessa elämässä luvassa ja vasta ajan lopussa lunastetaan lupaukset taivaan valtakunnasta. Tämä on totuus ja kristittyjen oppi. Mitä mammonaa ja mainetta satummekaan keräämään, se ei tule kestämään. Sielunvihollinen on aina kannoillamme, eikä lepää. Mutta maallistunut vasemmistolainen ei tietenkään moiseen haihatteluun usko. Hän näet uskoo, ei vaan tietää että kaikkien aikojen haihatus – taivas maan päällä – on mahdollinen. Metafyysinen ja näkymätön sota hyvän ja pahan välillä käy sellaisenaan tässä maailmassa selkeästi hahmotettavine rintamalinjoineen. Niinpä Raamattua opettavan kirkon ikuinen kapina paholaista vastaan onkin ihmisoikeuksien julistusta siteeraavan järjestöihmisten kapinaa PVL:ää ja näkymättömiä fasistisia rakenteita vastaan. Kadulle mädäntyvä rasistipultsari ei ole huono-osainen vaan maailman langennutta ja salaista enemmistöä edustava kadotettu. Vasemmistoliiton puoluekirja on osoitus kuulumisesta ennalta pelastettujen joukkoon, joka julistaa evankeliumia syntisen maailma sydämessä asuvaa pahuutta – rasismia – vastaan.

Keisari ei ole vain vailla vaatteita, hän on myös tavattoman ruma ilmestys. Ei ihme, että vasemmistolaiset ovat niin hysteerisiä. Kyllä minäkin, jos omaa peilikuvaani joutuisin säikkymään. Kun lisäksi yrittää istua kahdella pallilla samanaikaisesti ja syödä kakkua säästääkseen sen, joutuu kognitiiviseen dissonanssiin. Kuin aavikon kivi, joka murtuu kylmän ja kuuman puristuksessa. Kuinka puolustaa saavutettuja etuja ja teeskennellä, että ne ovat ennennäkemättömiä uudistuksia? Kuinka olla maanalainen vastarinta, jonka arvot ovat lakiin kirjattuina? Vasemmistolaiset eivät kestä ajatusta, että vuorovesi on kääntymässä. Me olemme kapinaliike ja vastarinta tänään, vallan kahvassa huomenna. Vasemmisto puhuu, kuinka meidät tulee vaientaa ja eristää julkisesta tilasta. Me emme välitä. Puhumme kovempaa ja otamme tilan, emme pyydä mitään.

Mutta. Näillä asioilla ei ole merkitystä. Ei ole väliä, kuka on kapinallinen ja kuka vallassa. Mitään merkitystä ei ole sillä, kuka on seksikäs ja cool. Muutos, kyseenalaistaminen...vain prosesseja vailla ennalta määrättyä suuntaa. Totuus on se mikä merkitsee, oikea ja väärä. Poseeraajat ja opportunistit välittävät siitä, saako ajatuksillaan mainetta ja kunniaa. Meidän on varauduttava siihen, että saamme vain pilkkaa ja naurua. Ilmaiseksi ei tule mitään, olemme sodassa. Taistelu käydään lännen sielusta ja väärillä motiiveilla ei kannata olla liikkeellä.

Hauskaa on joka tapauksessa. Not tired of winning.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kunnallisvaaliehdokkuuteni

Ohjelmani, translitteroituna:

Mitä tulee päätöksentekomenettelyyn, niin koko orkesteri oli niin pierussa, ettei minkäänlaista dokumenttia saatu aikaiseksi. Viittaisin julkisuudessa esitettyihin väitteisiin, joiden mukaan johtotasolta puuttuisi munaa. Tämä on luonnollisesti täysin perätön väite; parhaan näytön on antanut ulkomaankaupan suunnittelutyöryhmä, joka viime keskiviikon vastaisena yönä keskikaljan voimalla murtautui lasten päiväkotiin ja hasispäissään pani koko paikan tasaiseksi.

Niin, me olemme lähteneet siitä, että perusteluksi ei kelpaa se, että jos jakkuli vuotaa hunajaa niin valiokunnan hubat alkavat vaatia torttua ja kyrsää. Liukkaillehan on aivan turha lähteä, jos epäilee että heti ensimmäisen satsin jälkeen floppaa. Eri asia tietysti on, jos alle saadaan rappariperät ja risapuoli päällepäin niin sutia voidaan niin kauan kuin antabukset nivusissa helisee. Ja sen ajan kun lippulaiva plaanaa vesirajassa, niin voidaan alkaa vatkata seuraavaa Mirkkua. Mutta nyt on kuitenkin syytä muistaa, että samalla kun harjastukka kuivahtaa, on syytä niistää myöskin anjovikset, ja sadetakki umpisolmuun ja hyllylle. Näillä eväillä uskoisin onnistuttavan, vaikka stetson sitten aika ajoin lerpahtaisikin ja hanuri lakkaisi naukumasta.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Rappio on kaunista

Jos kuvotus onkin modernismin päälimmäinen tunne, voi oikeassa mielentilassa päästä sen estetiikan sisään. Tiedättehän ne hetket, kun humalan lävitse katsotte yökerhon kiimaa euforialla. Tunnette sykkivänne saman pulssin mukana, tahdotte halailla tuntemattomia ja saada sylitanssin kissanaiselta. Ja naiset, ne ovat kauniita. Urokset viettelevät ne ja himo tuottaa hedelmää. Olette dekandenssin ytimessä ja nautitte siitä. Pakana teissä muistaa kuinka hyvältä voikaan tuntua. Sinne tahtoisitte jäädä ja syvemmällekin sukeltaa, ainakin niin syvälle kuin alkoholin voima kantaa.


En tiedä voinko moralisoida bilehileitä. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, miksi hedonismi kutsuu luokseen. Joinakin hetkinä tulee suorastaan ikävä infernaalisia teiniluolia, sekaan on helppo heittäytyä ja unohtaa kaikki muu. Tätä kirjoitusta edelsi aivan odottamaton kaipuu, suorastaan halu ryypätä ja upota toverien kesken keskelle urbaania hauskanpitoa. Tahtoisin hetkeksi unohtaa aivan kaiken, hiiteen totuus, hyvyys ja kauneus. Politiikka on vain kivi kengässä, työelämä turhaa. Miksi en siis minäkin luovuttaisi ja vain nauttisi nauttimasta päästyänikin. Olen alennustilassa ja haluan vajota vielä lisää. Tiedän millaista moderni euforia on, se puuduttaa kivun ja tuntuu hyvältä, hyvältä, hyvältä, hyvältä. Porno tekee hyvää, huora kainalossa tekisi hyvää. 

Perspillu ja hyvät vitut.



Lady Gaga - Heavy Metal Lover


Edellä oleva kipale muistutti degeneraation ihanuudesta. En tiedä, enkä välitä pätkääkään mistä se kertoo. Se kuulostaa niin hyvältä kuin syntinen yökerho tuntuu. Nahkaa, korkokenkiä ja hyvät vitut. Pillu, pimppa ja tussu.

Olen luontainen saatananpalvoja. Haluni ei tunne moraalia ja perversioni voisi ekstrapoloida suoraan helvetin sydämeen. Ota halu, dekonstruoi se ja löydä uusi kerros halua ja entistä haisevampaa sellaista.

On muuten hauskaa. Tuntuu hyvältä olla halujensa suurkuluttaja, olen vailla mitään rajoja. Hintaa en kuitenkaan joudu maksamaan, enhän? Enhän...? Mitä pahaa voisi seurata?

I want your whiskey mouth
All over my blonde south
Red wine, cheap perfume and a filthy pout
Tonight bring all your friends
Because a group does it better


Hipi hipi heijaa, kyllä muuten kelpaa. Saatatan perkele, kun kello on jo näin paljon. Kaverit ovat kaukana, EIKÄ MISSÄÄN OLE VIINAA! Miksen ole jo kännissä, saatana haluan viinaa ja heti! Vihaan alkoholia, jokaista juomaa. Haluan vain pääni sekaisin.

Äpärää...

Kaikki hipit hukutetaan.

Eikös eloa sykkivässä kaupungissa ole kuitenkin jotain aidosti kaunista? Kun nousuhumalassa sitä katsoo, on siinä ehkä ripaus oikeaa iloa. Kun muuttuu yön eläimeksi, voi unohtaa itsensä pahassa, mutta ehkä edes joskus hyvässä.

Laura Branigan - Self Control

Joku sanoi, että 80-luvulla hedonismi oli viattomampaa. Kun AIDS oli vielä huhu. Voisiko olla, ehkä kaikki nautinto ei ole helvetistä. Tämä klassikkobiisikin kuulostaa jotenkin vähemmän syntiseltä kuin Lady Gagan vastaava, kuin yön ja kaupungin jännitys ei olisikaan pelkkää sokeaa halua.

Oh, the night is my world

Aika levotonta kamaa silti. Dionysos ei kysele suostumusta, kun nussimaan ruvetaan. Ei teekään mieli enää viinaa, menen nukkumaan.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Bättre Folk



Objektiivisilla mittareilla suomenruotsalaiset ovat meihin tsuhniin nähden noin kaikessa parempia: he ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja onnellisempia. Moraalisen paremmuuden suhteen on ehkä vaikea sanoa mitään, voi olla että olemme heihin nähden alamittaisia siinäkin kategoriassa. Kun rinnallamme on halki vuosisatojen elänyt näin menestyvien ihmisen yhteisö, on se ollut omiaan ruokkimaan erästä perisuomalaista tunnetta, kateutta. Otsikon nimityskin suorastaan tihkuu kaunaa ja syrjäpöydässä purnaavan Matti Meikäläisen jupinaa. Viimeksi pari päivää sitten pääsin oppilaitoksen ruokalassa kuuntelemaan tätä, kun ”ei meidän rahvaiden seura hurreille kelpaa”. Ja totta tosiaan, ryhmämme suomenruotsalaiset jäsenet olivat päättäneet istuutua peräti kahden pöydän päähän meistä.

Samaistun kateuteen ja ymmärrän miksi nuo iloiset rannikoiden herraskaiset ärsyttävät. Toisaalta minua huvittaa se, katkeruuden alkulähde alemmuuskompleksissa on niin ilmiselvää. Neekerit voivat Amerikassa syyttää orjuuden taakasta ja juutalaiset kaikkialla maailmassa vedota holokaustiin. Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua. Emme voi syyttää hurreja riistosta, ryhmäetua ajavasta suhmuroinnista korkeintaan. Katkeruuden taustalla onkin epämieluisa ajatus, että me tavalliset suomalaiset todella olemme vähän luusereita heihin nähden. Pohjoinen mentaliteettimme on aina kannustanut reiluuteen ja tasajakoon, mitä on kuitenkin varjostanut patologinen kateellisuus. Suomi ei ole syyttä suotta sosiaalidemokratian luvattu maa, tasapäistäminen ja keskinkertaisuuden ihannointi elävät meillä vahvoina. Ottaa koville katsoa yksilön menestystä, ja erityisen koville ottaa todistaa kokonaisen ryhmän voittokulkua.

Joka kansalla on varjopuolensa, eikä niistä voi täysin päästä eroon. Niiden kanssa on tultava toimeen, ja se pätee myös suomalaiseen kateuteen. En kuitenkaan katso sopivaksi ruokkia tätä myrkkyä, päinvastoin olisi itse kunkin tehtävänä pitää sitä puoltaan kurissa. Sen sijaan, että kostonhimoisina tiirailisimme suomenruotsalaisten pöytiin, saisimme miettiä mitä voimme oppia heiltä. Miksi he ovat onnellisempia, löytyykö selitys tiiviistä yhteisöllisyydestä? Ja jos löytyy, mikä tuossa yhteisöllisyydessä luo sitä hyvää henkeä? Nämä ovat avoimia kysymyksiä, joihin en lähde tässä vastaamaan. Pointti on, että suomalaisten olisi aika korjata asenteensa. Kansallismielisten ja etenkin perussuomalaisten suuri virhe on ollut ryhtyä painimaan pakkoruotsikysymyksen kaltaisten trivialiteettien kanssa ja ryhtyä lietsomaan pinnan alla kytevää katkeruutta. Realiteetti on joka tapauksessa tämä: suomenruotsalaisilla on rahaa ja valtaa, heillä on henkistä pääomaa. Ei ole ollut järjen hiventäkään vieroittaa näin tärkeää vähemmistöä isänmaan asialta vain halvan retoriikan vuoksi.

Suomenruotsalaiset olivat avainasemassa, kun maamme identiteettiä rakennettiin. Uskon, että kansallinen renessanssi tarvitsee taas heidän panostaan. Kysymys kuuluukin, voiko heitä saada enää puolellemme? Jos jakolinjat ovat peruuttamattomia, vahinko on jo tapahtunut. Tämä on harmillista ja siinä piilee myös varoituksen sana ruotsia puhuvalle vähemmistöllemme: ryhtyessänne globalisimin ja monikulttuurisuuden airuiksi, asuitte vaaralliseen peliin. Teille kysymys on epäilemättä eksoottisista ravintoloista ja uusista mielenkiintoisista ihmisistä. Me suomalaiset näemme asiat kuitenkin toisin. Kun maamme oli nuori, olitte eliittiä ja silti kansamme puolella. Tänään olette yhäti eliittiä, mutta kansaamme vastaan. Historia opettaa, että näistä asetelmista on syntynyt veristä jälkeä kerta toisensa jälkeen. Suomalaisten puolesta olen huolestunut sielumme tilasta, teidän osaltanne jostain konkreettisemmasta. Me jaamme saman maan, mutta jaammeko enää samaa kohtaloa?

PS. Jos joku luulee minun puhuvan suotuisasti hurreista, koska minulla olisi oma lehmä ojassa, ei se luulo ole tiedon väärti. Olen neljänneshurri, mutta vain biologisesti. Tuttava- ja perhepiiriini ei kuulu ensimmäistäkään suomenruotsalaista. Elämäni olen viettänyt pottunokkana pottunokkien seurassa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Good, good vibrations


Todd Terje - Inspector Norse

Iloisia säveliä. Tällä on suorastaan ihmeellinen vaikutus, kertakuuntelu sai minut hyväntuuliseksi jälleen. Onko se pomppiva basso vai kupliva, semmoinen hymyilevä melodia, mikä sen tekee?

Aikaindeksi 1:10 on se, mikä aloittaa ja samalla tiivistää kappaleen spirituaalisen ulottuvuuden. Se ensin kutsuu tanssiin, saa vartalon hytkymään avaruusyökerhon pöydän ääressä. 1:44 mysteerinen tyttö on tempautunut tanssiin, muut katsovat. He katsovat ja yksi kerrallaan liittyvät mukaan. Ilo tarttuu ja aaltoilee miehestä ja naisesta toiseen, tyttö liitää kevein askelin.

Ja kuten kaikki hyvät asiat, myös tämä taivaallinen tuokio päättyy galaktisten turvallisuusjoukkojen ratsiaan. Tyttö on vaarallinen, lainsuojaton ja jahdattu. Hän juoksee, hän jatkaa pakoaan avaruuden halki.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Valtamedia = Valhemedia


Milo Yiannopoulos lienee lukijoille sen verran tuttu nimi, ettei hän juuri esittelyjä kaipaa. Parin viime vuoden aikana hän on noussut uuden oikeiston näkyvimmäksi kasvoksi amerikkalaisessa mediassa, eräänlaiseksi rockstaraksi. Koska hän on vieläpä homo ja katolinen, muodostaa hän erityisen uhan vasemmistolaiselle hegemonialle. Heidän tarinaansa ei sovi, että seksuaalivähemmistön edustaja ajattelisi myös omilla aivoillaan ja uhriasetelmien ulkopuolella. Karismaattisena ja supliikin hallitsevana hän on saattanut avoimesti haastaa vastapuolen edustajia niin mediassa kuin yliopistomaailmassa, ja tehnyt sitä menestyksekkäästi. Reaktioista voimme huomata, millaista kauhua hän herättää: väkivaltaisia mellakoita kampusluentojen yhteydessä, häirintää, uhkailuja sekä pysyvä esto twitterissä. Vihollinen ei tiedä kuinka käsitellä Miloa, sillä media leipoo hänestä klovnia ja toisaalla vasemmisto käyttää avointa väkivaltaa. Naurettavaksi pelleksi Miloa vastustetaan kiinnostavan vimmaisella aggressiolla, ja niin totisesti onkin että kaikki vastustus on vain lisännyt mielenkiintoa häntä kohtaan. Vihollinen tekee kaikkensa osoittaakseen, että hän todella on vaarallinen, kuten on itse julistanut olevansa.

Hiljattain media pelasi viimeisen korttinsa. Jos häntä ei voida pelotella hiljaiseksi eikä nauraa hiljaiseksi, jäljelle jää maineen mustaaminen. Ja mikä muu olisi tehokkaampaa kuin syyttäminen pedofiiliksi. Tai ei aivan syytetä suoraan, vihjaillaan epämääräisesti ”pedofilian puoltamisesta”. Suurelle yleisölle kun riittää, että se näkee tunnetun nimen ja ruman sanan samassa otsikossa. En vaivaudu antamaan linkkejä, en uutisartikkeleihin enkä videoihin. Tämä on juuri niin posketonta, ettei kannata maksaa vaivaa perehtyä asiaan sen kummemmin. Teidän tarvitsee tietää vain, että mitä Milo yli vuosi sitten eräässä haastattelussa lausui, oli perverssiä. Siinä kaikki. Vain valehtelija tai toimittaja voisi saada päähänsä syyttää häntä pedofilian puolustamisesta. Motivaatio tämän mediaoffensiivin takana oli vain ja ainoastaan eliminoida Milo Yiannopoulos, joka oli kasvanut liian vaarallisiin mittoihin. Jälki oli kieltämättä tehokasta, kun käytännössä vuorokauden sisällä hän menetti kustannussopimuksensa kirjalleen, työpaikkansa oikeistolaisessa verkkomediassa ja puhujanpaikkansa konservatiivisessa suurtapahtumassa.

Mikä oli tyrmistyttävintä tässä skandaalissa? Ei suinkaan se, että valtamedia oli välittömästi Milon kurkulla vaan se, että omat koirat purivat. Aloitekin tuli alun perin oikealta, kun anonyymi ryhmä levitti julkisia haastatteluvideoita kuin paljastuksina. Kohun aikana ja sen jälkeen on monin puolin oikeistoa irtisanouduttu kilpaa irti Milosta ja toivotettu hänelle tervemenoa. Nämä sankarit epäilemättä uskovat varjelevansa oman puolensa moraalista puhtautta, mutta pelaavat vain ja ainoastaan vihollisen pussiin. Jos nimittäin median sekundaarisena tavoitteena oli kylvää eripuraa oikeistossa, se onnistui siinä paremmin kuin hyvin; divide et impera. Tämä erän vei vihollinen selvin numeroin.

On pakko ihmetellä, miten uskollisuus voi olla oikealla tuntematon käsite? He puhuvat kyllä kunniasta, mutta jättävät omansa pulaan kovassa paikassa. Heitä huolettaa enemmän se, mitä vasemmisto ajattelee kuin mitä liittolaisille käy. Tapaus Milo Yiannopoulos osoittaa, ettei niin sanottuihin ”konservatiiveihin” voi luottaa. Cuckservative, tuo törkyturpien keksimä oiva pilkkanimi kuvaa noita omasta selkärangattomuudestaan kiihottuvia nilviäisiä paremmin kuin hyvin. Myös Milo on varmasti oppinut tässä paljon. Että hänen liiankin innokas tunkeutuminen valtavirtaan oli vain lyhyt kuherruskausi, sillä ei hänestä koskaan aidosti pidetty. Vasemmalla häntä sentään vihataan avoimesti, kun taas nämä puritaaniset koshervatiivit antoivat Juudaksen suudelman.

On tietysti otettava huomioon, että osaltaan voimakkaat reaktiot oikealla johtuvat naiiviudesta. Jotkut kuvittelevat, että käsillä oli oikeasti jotain merkityksellistä ja että heidät oli pakotettu arvioimaan Miloa uudelleen. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka uskovat valtamedian puhuvan edes joskus totta. Triviaalissa mielessä se puhuukin, ei sen tarvitse valehdella urheilutuloksista tai yrityskonkursseista. Kun kyseessä ovat sitten vähääkään merkityksellisemmät asiat, se ei voi puhua totta. Naiivi uskoo, ettei näin isoista asioista valehdeltaisi vaikka juuri niistä valehdellaan. Mitä isompi on vale, sitä parempi. Ja mitä isompi on kala, sitä parempi. Aivan sama kuinka merkittävä tai pieni olet, kukaan ei ole turvassa. On merkityksetöntä, kannatatko valkoista ylivaltaa vai oletko Milon tapaan klassinen liberaali. Jokainen voidaan murskata, sillä kenenkään ei pidä hegemoniaa vastaan asettuman.

Viimeisenä osoittaa tapaus strategisen ajattelun puutetta oikealla. Kun syytöksiä alkaa lentää, ei liittolaisen kimppuun pidä koskaan hyökätä yhtä aikaa median kanssa. Emme voi antaa moraalisen hysterian pimentää arvostelukykyämme ja ottaa kohuja vakavasti. Niissä ei koskaan ole kyse todellisista moraalisista dilemmoista, ne ovat median organisoimia hyökkäyksiä yksilöiden tuhoamiseksi ja omien riviemme jakamiseksi. Tilanne voi olla vaikea, mutta silloinkin on parempi vaieta kuin sanallaankaan osallistua vihollisen offensiiviin. Ei ole väliä myöskään sillä, pidätkö henkilökohtaisesti hyökkäyksen kohteesta vai et. En erityisemmin välitä Milo Yiannopouloksesta, joka pitää omasta äänestään vähän liikaa. Kysymys kuuluu, mitä sitten?

Tämä olkoon oppitunti myös minulle. Blogini on sinänsä merkityksetön, ollen vain yksi ääni suuressa kuorossa. Mutta voi perustellusti kysyä, oliko esimerkiksi postaukseni Sebastian Tynkkysestä viisas? Kritisoin häntä voimakkaasti tilanteessa, jossa ei ehkä olisi pitänyt. Ei niin, ettei omiaan voisi kritisoida. Mutta ajoitus on tärkeää, eli median tulitusta ei pitäisi omilla panoksillaan tuplata. Kirjoitukseni ei tietenkään ollut mikään irtisanoutuminen, eikä hänen saamansa tuomion puolustus. Arvostelin Tynkkysen huonoa esiintymistä, mutta olisin voinut jättää sanottavani toiseen hetkeen. Mitä tahansa hänestä ajattelinkaan, on hän joka tapauksessa samalla puolen rintamaa.

Uskollisuus on tällaisina aikoina vaikea, mutta sitäkin tärkeämpi hyve. Vasemmistolta ei tule pyytää mitään, heidät tulee unohtaa. He tuomitsevat meidät joka tapauksessa, ei siis tuomita toisiamme. Milo Yiannopoulos on dekadentti, mutta niin olen minäkin. Kaikilla meillä on syntimme kannettavanamme, eikä kivien viskomista kannata ensimmäisenä harkita.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Päivän Noomit


Naitu on, vaan ei rakastettu. Kesäromanssi on muisto vain, hekuman jälkipolte hiipuva. Katse kantaa takaisin Välimeren rannalle, toiseen aikaan.

Vincenzo Salvia - Domenica

Italia on muuten kaunis kieli. Sen melodialla laulavat seireenit, sen ääniin haluaisin tulla vietellyksi.

torstai 16. helmikuuta 2017

1,2,3...Hatrik!


Joo, on se kova. Kolmas hattutemppu tulokasvuonna, viimeksi samaan ovat kyenneet Teemu Selänne ja Eric Lindros kaudella 1992-93. Näinä aikoina kelpaa olla suomalainen kendojanari. Laine on saanut minut kiinnostumaan myös Winnipeg Jetsistä, tuosta Kanadan preerioiden seurasta. Peli on epätasaista, mutta kärkipelaajat nuoria ja innokkaita. Ja estetiikka ennen kaikkea: peliasu logoineen hivelee silmiäni.

Mitä tulee urheilujoukkueisiin, olen vähän huora, joka kannatta sitä mikä menestyy. Pidän altavastaajista, mutta myös dominoivista jyrääjistä. Colorado Avalanche, joka nilkuttaa sarjajumbona, saa sympatiani mutta Alexander Ovetškinin johdolla hallitseva Washington Capitals kiihottaa. Penguins on edelleen voittajasuosikkini, mutta en revi pelihousujani heidän häviöstään. Ainoastaan maajoukkueen suhteen en voisi koskaan tehdä poikkeusta, sitä kannatan varauksetta. Sen voitot ja tappiot tuntuvat sieluni sopukoissa asti.

Capsien logo on muuten hienompi kuin Jetseillä:




Eilen täytti Jaromir Jagr 45 vuotta ja teki 1900. pisteensä. Jagr kuuluu näyttävyytensä vuoksi suosikkipelaajiini, kaikkien aikojen pistepörssissä hän on heti seuraavana Wayne Gretzkyn jälkeen (piste-eron ollessa tosin massiiviset 957). Hän aloitti NHL:ssä vuonna 1990 ja yhä jatkaa liki loputonta uraansa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sinisimmät silmät

Katsoin elokuvan Leviathan (1989), jossa esiintyy Meg Foster. Hän oli minulle ennestään tuntematon näyttelijä, mutta sivuroolistaan huolimatta hänen ulkomuotonsa kiinnitti heti huomioni. Tarkemmin sanottuna hänen silmänsä, jollaisia en ole kenelläkään nähnyt. Ne ovat niin kirkkaan siniset, että ne loistavat. Vaikutelma on kaunis, mutta suorastaan epäinhimillinen. Kuin katselisi ulkoavaruuden oliota, kylmää välinpitämättömyyttä.



Technicolor-väreissä nuo kylmät jalokivet pääsevät parhaimmin oikeuksiinsa:


Epäinhimillistä vaikutelmaa korostavat kasvot, jotka ovat virheettömät kuin nukella:


Tämä lienee suosikkini, ruhjotut silmänympärykset alleviivaavat loistetta:


Tässä hän näyttää jo ihmiseltä, takaa paistava aurinko tasoittaa kalvasta väriä:


Kaunis nainen. Mikähän oikku on mahdollistanut näin hypnoottiset silmät? Ei ole ihme, että hän päätyi etenkin 80-luvulla näyttelemään pahisrooleja. Vain arktisen jäädemonin kanssa tehty sopimus tai ristiinnaiminen Pluton asukkaiden kanssa voisi tuottaa mitään tällaista. Vaikuttavaa.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Orgaaninen Saatana

This is all there is.

Vihaan kauhuelokuvia ja aivan erityisesti vihaan ruumiskauhua, body horroria. Katson niitä silti, suistaakseni mieleni raiteilta visuaalisella kidutuksella. Autosabotaasi on harrastukseni. Elokuva, jota olen vuosia vältellyt, oksensi itsensä verkkokalvoilleni: The Fly (1986).

Ei liene kenellekään yllättävää, että kauhu järkyttää minua pahanpäiväisesti. En kykene turtumaan sen kuvastolle. Nimenomaisen elokuvan pääpiru David Cronenberg on maailman nerokkaimpia ohjaajia ja inhoan hänen jokaista elokuvaansa elimieni pohjasta. En halua nähdä niitä ja katson niitä, ihailen niitä. Pahinta on se, että vielä on kosolti näkemättä.

Hajoaminen, degeneraatio, epämuodostuminen...ei ole mitään rajoja sille, miten ruumiimme voivat vääristyä. Koko elollisen maailman ajatteleminen herättää ahdistusta ja saa kyseenalaistamaan sielun ja minkään tarkoituksellisen olemassaolon. Ehkä gnostilaiset olivat oikeassa ja luonto on Saatanan kirkko, orgaaninen olemassaolo pahin painajainen. Geneettinen koodi on kuolemanspiraali helvettiin, silmiltä kätketty mikrokosmos tajunnan laitamilla. Voi olla jopa vaarallista ajatella, totuuden tajuaminen herättää uinuvan demonin. Nirvana on se ajatus, jossa koko fyysinen olemuksemme ratkeaa ja tosi minuutemme pääsee eloon; rajaton, sykkivä, itseensä kiertyvä lihafraktaali. Elämä on seksuaalisesta kouristuksesta sikiävää seksuaalista kouristusta, on vain viettiä ja visvaista halua. Kaikkialla leijuu haju.

Tietoisuus on valhe, jolla hyönteisluontomme pysyy edes hetken aikaa horroksessaan. Vaan ei kauaa! Katsokaa elokuvan päähenkilöä Seth Brundlea ja katsoka minua. Hänen metamorfoosinsa on minun, ja jonain päivänä myös sinun tiesi: alati kasvava sokerinhimo ja seksinnälkä. Halu ja kiima, niin sanottu sielu on hajoava silmä niiden myrskyssä. Mitä onkaan ravintoni muuta kuin hiilihydraatteja, viihteeni seksifantasioita ja pornoa. En erota enää tietoisia ajatuksiani neurooseistani ja impulsseistani. Olen tutiseva lihakasa, suriseva hyönteinen. Enää askel jos toinen, ja oksennan happoni lautaselle ja imen ravintoni kärsällä.

Oksettaa jo nyt, jäljellä on vain inho. Jospa nylkisin itseni ja valmistaisin tietä evoluution kulminaatiolle, toisin helvetin lähemmäksi fyysistä todellisuuttamme. Ja silti se on jo täällä, on aina ollut. Vain koska valehtelemme Saatanasta, emme näe häntä joka hetki elämässämme. Syntyvän lapsen itku ja kuolevan vanhuksen korina ovat saman seksuaalisen kouristuksen sinfoniaa, älkää antako huijata itseänne. Tästä kirkosta ei ole poispääsyä, jokainen tunteemme on rukous sen visvaisella alttarilla. Se on ikuisessa mutaatiossa, se mätänee ja kasvaa samanaikaisesti. Sillä mitä muuta onkaan mätäneminen ja kuolema kuin kasvua ja elämää jossain toisissa muodoissa. Ei ole kuolemaa, ei elämää. Taivasta ei ole, vain helvetti.



Tuomiopäivänä metalli ja liha tulevat yhdeksi, viimeinen raja katoaa. Pimeys meidät ympäröi.
.
WHERE IS YOUR SAVIOUR NOW?

lauantai 28. tammikuuta 2017

Trump tulee ja tappaa

Uncle Donald on pannut hösseliksi, eikä välitä vastalauseista:



Ensimmäinen viikko on takana ja tehtyjen päätösten tahti on ollut murskaava. Obamacare roskikseen, TPP jäihin, maahantunkeutujat ulos ja muuri pystyyn. Eikä tuossa ole edes kaikki. Media ei pysy perässä, eivätkä viholliset tiedä mitä ajatella. Myös minä pidin Trumpia puhtaana opportunistina, joka tuskin pitäisi ensimmäistäkään lupaustaan. Tällä menolla joudun vielä syömään sanani. On tietysti yksi asia antaa käskyjä ja toinen panna niitä toimeen. Mutta alku on vähintäänkin lupaava, now arrives the hour of action.

Olen edelleen epäileväinen, ja pidän Trumpia vastenmielisenä. Mutta, mutta. Hän kyykyttää presidenttinäkin mediaa suvereenisti, odotusten vastaisesti hän ei ole pehmentänyt otteitaan. Katsokaapa tätäkin klippiä, hän antaa verbaalisen nyrkiniskun vasten toimittajan kasvoja: you are fake news. Onko kukaan USA:n presidentti koskaan tehnyt mitään tällaista? Hän ei ole vain immuuni medialle, vaan vetelee sitä naruista. En tunne pienintäkään sympatiaa toimittajia, tätä nilviäisten ammattikuntaa kohtaan. He ovat vuosikaudet ja kymmenet sanelleet ihmisille mitä ajatella, he tykkäävät kiusata pienempiään. He ovat pakottaneet muut pelaamaan sääntöjensä mukaan. Nyt on kehässä isompi kiusaaja, joka pakottaa heidät pelaamaan uusien sääntöjen mukaan. Media on kuvitellut olevansa isäntä, mutta valkoisen talon herra näyttää heille oikean paikkansa.

Hyvältä näyttää. Liberaalit ja vasemmisto elävät edelleen vaalienjälkeistä psykoosia, koska eivät kykene tunnustamaan todellisuutta. Tämä on sinänsä ymmärrettävää traumaattisissa tilanteissa. Shokkivaiheessa on ominaista tapahtuneen kieltäminen, mitä myöhemmin seuraa asian käsittely masennuksen tai aggression kautta. Lopulta seuraa hyväksyminen.

Are you tired of winning yet?

torstai 26. tammikuuta 2017

Vuorossa Sarastus-propagandaa

Rustasin vaihteeksi Sarastus-kelpoista materiaalia, tällä kertaa poliittisen korrektiuden olemuksesta. Vaikka yleisesti vasemmisto samaistetaan korrektiuteen ja oikeisto sen vastakohtaan, ei jakolinja ole lainkaan noin selvä. Lisäksi mietin ylipäätänsä epäkorrektiuden mielekkyyttä.

Poliittinen korrektius on aina ja ennen kaikkea kielenkäytön rampauttamista. Sen tarkoitus on estää ihmisiä puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä kuitenkin voidaan jakaa kahteen lajiin, viattomaan ja pahantahtoiseen. Ensin mainitulle on ominaista loputtomien kiertoilmaisujen keksiminen erilaisista loukkaaviksi koetuista sanoista. Vaikka juuri tämä herättää eniten huvitusta ja huomiota, on se myös harmittominta. Vaikka ”neekeri” ja jopa ”musta” ovat joillekin liian karkeita ilmaisuja, käy sinänsä typerästä termistä ”afroamerikkalainen” ilmi sen todellinen sisältö.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Totalitarismin ydin



Totalitarismin keskeinen piirre on, että siinä kielletään rajojen mahdollisuus. Kun absoluuttisia metafyysisiä ideoita sovelletaan sellaisinaan maalliseen elämään, kuolee järki. Tasa-arvo tarkoittaa silloin, ettei ole enää eroa perheen, kansan ja muukalaisen välillä. Kristinusko opettaa kyllä vihollisen rakastamista, mutta ainakin se puhuu vihollisista. Moderni rajattomuus taas tarkoittaa, että kaikkien ollessa lähimmäisiä ei lopulta kukaan ole lähimmäinen. Posken kääntäminen ei merkitse enää pidättäytymistä tietynlaisesta väkivallasta vaan kaikesta väkivallasta. Totaalipasifisti katsoo vaikka lapsiaan kidutettavan, kunhan oma moraalinen puhtaus säilyy.

Olen fanaatikko ja henkinen totalitaristi. Yritän kuitenkin varoa putoamasta psykologisiin kuoppiini. Suhtaudun siksi epäilyksellä oppeihin, jotka pyrkivät jonkin ideaalin absoluuttiseen toteuttamiseen tai sellaisen torjumiseen. Kun siis torjun tasa-arvon, en torju sitä kaikissa muodoissaan. Jos esimerkiksi oikeudessa ei ratkaisisi ihmisen teko vaan syntyperä, tuhoaisi tämä oikeudenmukaisuuden käsitteen. Torjun liberalismin, mutta en ilmaisunvapautta. Sosialismi on vaarallinen oppi, mutta ajatus reilusta omaisuudenjaosta tärkeä. Uskon, että näissä harhaoppisissa ideologioissa on myös oikeita ajatuksia. Kenties feminismikään ei ole aivan väärässä? Tuokin ajatussuuntaus nousi alun perin vastustamaan yhdenlaista totalitarismia, sukupuoliroolien tyranniaa. Ikävä kyllä se ryhtyi itse tyranniksi ja päätti viedä roolit historian giljotiiniin.

Länsimainen yhteiskunta on ollut monin tavoin hyvä, ehkä jopa paras. Kylmän sodan hävinnyt sosialistiblokki oli niin huono, että jopa omat näkivät sen valheiden lävitse. He eivät luottaneet järjestelmäänsä, koska siihen ei ollut syytä. Meillä oli sen sijaan niin hyvät syyt luottaa omaamme, että luotimme liikaa. Kukaan ei itänaapurissa uskonut Pravdan pajunköyteen, meistä on kuitenkin tullut sokeita omalle propagandallemme. Emme näe demokratiaa yhtenä vaihtoehtona, vaan ainoana oikeana. On suorastaan imperatiivi viedä sitä muualle vaikka väkisin. Antiikin tarinoissa tunnettiin vielä hybris ja sitä seuraava rangaistus. Vasta nyt tunnemme Nemesiksen nahoissamme ja kirous alkaa haihtua.

Mistä oikeastaan edes lähti ajatus demokratian ylivertaisuudesta? Jotkut puhuvat rauhanomaisuudesta, mutta Dresdenin ja Hiroshiman pommitukset sekä Vietnamin sota kertovat jostain muusta. Vastaväitteeksi ei käy, etteivät USA tai Iso-Britannia olleet demokratioita. Tiedän kyllä mikä on sen ideaali, olen puhunutkin siitä. Väitän kuitenkin tässä aiempien puheideni vastaisesti, että demokratia on sitä miten se käytännössä toteutuu. Jos mitään valtiota ei voida nimittää mielekkäästi demokratiaksi, ei Neuvostoliitonkaan voida sanoa olleen kommunistinen. Otan siis itsestäänselvyytenä länsimaisten yhteiskuntien demokraattisuuden, oli se kuinka epätäydellistä hyvänsä.

Demokratian ajatellaan olevan repressiosta ja autoritaarisuudesta vapaata, mikä on tietysti pahimmanlaatuista kukkua.  Se ei voi toteuttaa ihannetta kansanvallasta sellaisenaan ilman, että siitä tulisi anarkiaa. Se ei näin ollen voi antaa poliittista liikkumavapautta vihollisilleen. Jos se niin tekee, se antaisi avaimet omaan tuhoonsa, kuten kansallissosialistien tapauksessa kävi. Suvaitsevaisuus on sen heikkous ja siksi sen pitää viime kädessä vetää rajat, mitä se sallii. Ilman tätä autoritaarista varmistusmekanismia se menettää valtansa. Sen on pakko repressoida vähintään vihollisiaan, suvaita mitä tahansa paitsi antidemokraattisuutta.

Huomaamme, että demokratian ero diktatuuriin ei ole lopulta absoluuttinen vaan asteittainen. Demokratia legitimoidaan viime kädessä sillä, että valitulle joukolle luovutetaan valta. Mekaniikka ei poikkea diktatuurista, joka on myös riippuvainen legitimiteetistään. Vain harva yksinvaltias voi hallita silkalla pelolla ja väkivallalla, ja sellaiset hallinnot ovat yleensä lyhytikäisiä. Siinä missä ei demokratiassa voida sallia mitä tahansa, ei yksinvaltiaskaan voi tehdä mitä tahansa. Hänen on pakko ottaa kansan tahto huomioon tai ottaa riski aseellisesta vallankumouksesta. Ja mikäli kansa on liian heikkoa kumoukseen, voi valtiasta ympäröivä eliitti ryhtyä vallankaappaukseen. Jos demokratia tarvitsee autoritaarisuutta, tarvitaan diktatuurissa populismia.

Vaikka diktatuurit muuttuvat helpoiten totalitaarisiksi, eivät ne ole sitä automaattisesti. Demokratia ei myöskään ole aina paras suoja sitä vastaan, liberaalidemokratiahan on miltei sitä itseään: tarkoitus pyhittää keinot ja kansavaltaa sataa myös pommeina taivaalta. Se ei tunnusta rajoja, ei pienempää yksikköä kuin ihmiskunta. Siksi se on yhtä tekopyhää kuin neuvostokommunismi, se puhuu samaa kieltä. Kun Brezhnev lähetti panssarivaunut Tshekkoslovakiaan, kyseessä ei ollut miehitys vaan veljellinen apu. Kun USA miehitti Irakin, kyseessä oli vapautus. Neuvostoliitossa sensuuri oli avointa, propaganda läpinäkyvää. Täällä se on pahempaa, sensuuri perustuu virallisen mielipiteen tukahduttavaan paineeseen. Eroa yksityisen ja poliittisen välillä ei ole, vaan järjestelmä tunkeutuu kaikkialle elämään. Tämä on seurausta kaikki rajat hylänneestä, absoluuttisesta ajattelumallista. Jos oma ideologia edustaa kaikkea hyvää, on sen nimissä mahdotonta tehdä pahaa. Maa, jossa ei äänestetä, ei ole vain toinen maa vaan absoluuttinen toinen. Sellaiselle on sallittua tehdä mitä hyvänsä. Ei ole ystäviä ja vihollisia, vaan ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Kriittisyydestäni huolimatta en tahdo torjua demokratiaa kokonaan. Näen sen yhtenä mallina, joka toimii tai ei toimi. Diktatuuri voi olla parempi kuin huono demokratia. Se voi olla vakaampi ja turvallisempi, siinä missä epävakaa demokratia synnyttää romahtaessaan despotian. Jos kuitenkin olen valmis hyväksymään myös vahvan autoritaarisen komennon, voinko rehellisesti pitää kiinni esimerkiksi ilmaisunvapaudesta? Yhdessäkään diktatuurissa ei sellaista ole nähdäkseni tunnettu. Poliittinen korrektius voi olla tekopyhää, mutta kukaan ei ainakaan maksa mielipiteestään hengellään (ellet sitten loukkaa muslimeja). Kun lisäksi olen valmis hyväksymään yksivaltiaan, annan mahdollisuuden tyrannialle. Demokratian pohjalla on näet yksi vinha viisaus, jota ei voi kiistää: ”valta turmelee, ja täydellinen valta turmelee täydellisesti”. Näistäkään syistä en voi vastustaa demokratiaa täysin. Kyse on todella rajanvedosta, mihin asti johtajille on annettava valtaa?

Olen vakuuttunut, ettei nykyistä järjestelmää voida korjata. Puoluepolitiikkaa tai kansanvaltaa, ei ristiriitoja voi neuvottelemalla enää ratkoa. Tarvitsemme jonkun näyttämään suuntaa. Sen ei tarvitse välttämättä olla yksinvaltias, mutta valtias kuitenkin. Kekkosen vaikutusvallalla pyhitetty mies voisi hidastaa tuhoa, ehkä parantaa asiaa ja kahta. Kenties valistuneiden viisaiden neuvosto kertoisi mitä tehdä. Mutta missä olisi nuo viisaat miehet, missä uusi Kekkonen? Voimmeko muka vain vaihtaa johtajat, vaihtuvathan he nytkin. Kansaa emme voi vaihtaa. Tunnen, että ongelmamme ja turmiomme on jossain syvemmällä. On epämukava tunne kuin Suomea ei enää olisi, kuin jokin lumous olisi murrettu. Jäljellä on epämääräinen sopimusyhteiskunta, jollaiseen en usko. Kauppiaat tekevät sopimuksia, kansa on lihaa ja verta. Kansa on myös muutakin, jotain osatekijöitään suurempaa. Mitä G.K. Chesterton sanoi:

A nation, however, as it confronts the modern world, is a purely spiritual product.[…]But in each and every case its quality is purely spiritual, or, if you will, purely psychological. It is a moment when five men become a sixth man.

Missä on kuudes mies?

lauantai 21. tammikuuta 2017

Liberaalin muotokuva



Käsitteet selväksi. Kun puhun liberalismista, puhun vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon kolminaisuudesta. Liberaalien vapaus on yksinkertaisimmillaan ymmärrettynä individualistis-hedonistista: se, mikä ei vahingoita muita eikä rajoita muiden oikeuksia, on sallittua. Suvaitsevaisuus on sitä, mitä veljeys oli jakobiineille. Se on moderni, vesitetty versio kaikkien ihmisten radikaalista yhteenkuuluvuudesta. Tasa-arvo on ihmisten samanlaisuudesta kumpuava hierarkioiden kielto. Se on yhtä aikaa premissi ja tavoite: hierarkioita ei saa olla, koska olemme de jure samanlaisia ja hierarkiat katoavat, kunhan meistä tulee de facto samanlaisia.

On syytä ymmärtää, ettei liberalismin vastaisuuteni johdu ainoastaan kyseisen ideologian käytännön ristiriidoista, vaan ensisijassa sen periaatteista itsestään. En pidä liberalismia edes teoriassa hyvänä ideologiana, koska se perustuu todellisuuden kieltämiselle. Tasa-arvo ei koskaan merkitse vain yhtäläisiä mahdollisuuksia vaan lopputulosten tasapäistämistä. Heille ei riitä sama lähtöviiva, vaan sen asettaminen siten, että kaikki saapuvat maaliin yhtä aikaa. Mutta välittömästi sillä hetkellä, kun kilpailu sallitaan, oikeutetaan myös hierarkiat. Vapauden ja tasa-arvon pari muodostaakin liberalismin suurimman sisäisen ristiriidan, joka mahdollistaa aatteellisen repeytymisen oikealle ja vasemmalle. En kuitenkaan puutu tähän jakolinjaan sen kummemmin, sillä niin vasemmistolaiset tasapäistäjät kuin oikeistolaiset vapausevankelistat ovat omilla tavoillaan väärässä.

Liberaaleja on ihmisinä muutamaa sorttia. Heistä ensimmäiset ovat rationaalisia, jotka ovat verrattain johdonmukaisia. Oli kyseessä sitten Susanna Kosken kaltainen talousoikeistolainen klassinen liberaali tai Li Anderssonin kaltainen vasemmistolainen sosiaaliliberaali, voi heitä arvostaa ajattelunsa selkeydestä. He ovat vihollisiani, mutta kunnioituksen arvoisia. Heidät on helppo tunnistaa, heitä vastaan voi taistella. Heidän kanssaan voisi mennä tuopillisille ja keskustella.

Toinen tyyppi on irrationaalinen liberaali. Heidät tunnistaa jäsentymättömästä ajatusmaailmasta, jota artikuloidessaan he kumoavat itsensä joka toisessa lauseessa. Otetaan esimerkiksi erään helppoheikin – Jori Eskolinin – kirjoitus äärioikeistolaisuudesta. Paitsi, että hänen retoriset taitonsa ovat lukioikäisen tasoa, on hän myös kyvytön muodostamaan koherenttia ajatusta: rajojen veto on väärin, mutta oikeiston suuntaan rajat on pystytettävä. Eroa muihin ei saa tehdä, kuitenkin oikeistolaisiin voi. Annetaan kaikkien tähtien tuikkia, paitsi niiden oikeistolaisten. Kaikki hyväksi havaitut mittarit osoittavat tämän huonoksi ajatteluksi, epäsiistiksi ja epäloogiseksi. Omasta mielestään hänen päättelynsä olisi kuitenkin aukotonta, mikä onkin triviaalissa mielessä totta. Siitä nimittäin tulee sellaista, kun hylkää objektiiviset standardit ja tunkee päänsä pieneen mutta sisäisesti loogiseen kehään. Käsitteet muuttavat merkitystään. Kun nationalismi ei ole mielipide eikä arvo, siitä tulee rikos. Kun tahto ylläpitää etnistä yhtenäisyyttä ei ole elämäntapa, siitä tulee rikos. Ja rikolliset kuuluvat vankilaan, eivät politiikkaan. Jos ei ole ystäviä ja vihollisia, on vain sopimuksia ja niiden rikkojia. Ja yhteiskunta on sopimus, suvaitsevaisten toimijoiden demokraattinen järjestys. Näin on apriorisesti määritelty, mikä kuuluu politiikan piiriin. Siksi rasistin ulossulkeminen ei ole ulossulkemista, koska sitä on mahdollista kohdistaa vain etukäteen mielipiteiksi sallittuja asioita kohtaan; on syrjntää syrjiä kommunistia, muttei natsia. Liberaalille ei ole olemassa ”me”-identiteettiä, sillä sellainen perustuisi eroon. Kun hän siis puhuu ”meistä”, hän puhuu kaikenkattavasti ihmiskunnasta. Hän vain sulkee rasistit ja muut häiriköt tämän abstraktion ulkopuolelle, jonkinlaisiksi lajikehitystä uhkaaviksi pimeyden voimiksi. Koko maailmankuva paljastuu lopulta metafyysiseksi korttitaloksi, jonka muovisia pilareita ovat usko maalliseen hyvään ja pahaan sekä harha biologisen evoluution suunnasta. Me kansallismieliset olemme tämän teologian demoneja, jotka uhmaamme sosialistiseen utopiaan johtavaa eettisen evoluution kulkua.

Yllä kuvattu ei ole vain huonoa ajattelua vaan myös kyvyttömyyttä. Koko irrationaalisen liberalismin maailma on puutteellisen pohdinnan vuoksi hukassa omien premissiensä suhteen. He postuloivat valtaisia metafyysisiä oletuksia ilman, että sanovat niitä ääneen. Ja he eivät tee sitä siksi, etteivät ole niistä tietoisia. He eivät ajattele loppuun saakka, koska eivät pysty. Siksi esimerkiksi Anna Kontula, joka on kristitty sosialisti, on suuremman kaliiberin vihollinen. Hän on uskovaisena väistämättä tietoinen ainakin tärkeimmistä premisseistään ja kykenee johdonmukaisuuteen. Sekulaari liberalismi on heikko ja helpommin itsensä kumoava kuin kristillisistä periaatteista käsin operoiva versionsa. Kun sekularismi tulevaisuudessa kuolee, muodostaa uskonnollinen vasemmisto kansallismielisen oikeiston suurimman uhan.

Viimeisenä tulee kaikista pahin, eli farisealaisen liberaalin tyyppi. Siinä missä irrationaaliset ovat kykenemättömyyttään epäloogisia, ovat farisealaiset sitä ennen kaikkea teoissaan. He puhuvat radikaalista inklusiivisuudesta, mutta eivät tee muuta kuin sulkevat ulos. He puhuvat rajat ylittävästä rakkaudesta, mutta kaivavat vallihautoja sekä pursuavat vihaa. He saarnaavat suvaitsevaisuutta, mutta tulevat toimeen vain toistensa kanssa. He luovat ”turvallisia tiloja” samalla, kun vainoharhaisesti ahdistelevat omiaan. Jokainen vastalause on sortoa, mutta mikään määrä huonoa käytöstä heidän taholtaan ei ole liikaa. He tahtovat kieltää valemediat, mutta levittävät valheita vihollisistaan. Ei ole mitään meitä eikä vihollisia, ja silti he puhuvat vailla ironiaa ”meistä ja noista natseista”. Heidän mukaansa rasismi on pelkoa, vaikka uhkakuvien rakentelulta heillä tuskin riittää muulle aikaa. Totuus on suhteellinen, mutta edellinen lause on absoluuttinen.

Psykologiassa tämä tunnetaan projektiona. He näkevät vihollisessaan sen, mikä on heissä itsessään hallitsevana piirteenä. Heidän periaatteensa eivät ole ainoastaan vääriä. He kaiken huipuksi noudattavat niitä meitä kansallismielisiä huonommin. Meitä on sentään moneen lähtöön, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka olisi halkeamassa hysteriaansa kuten he. Oikealla on paljon patoutunutta vihaa ja katkeruutta, mutta moni ilmaisee sen sentään avoimesti. Farisealaiset liberaalit kätkevät sen yleensä passiivis-aggressiiviseen ilmaisuun. Ei siis sopisi kuvaan, että suvaitsevaiseksi tunnustautunut katkaisisi verisuonen päästään räyhätessään avoimesti meille suvaitsemattomille kiihkoilijoille. Ei sopisi, kuten eräs miekkonen osoittaa tällä videolla.

Rehellisiä liberaaleja on vain vähän. Se johtuu siitä, että heidän periaatteensa ajavat epärehellisyyteen. Jos kaikki ihmiset ovat erityisiä, kukaan ei ole erityinen. Miten silloin edes voisi suvaita mitään? Koko käsite edellyttää toisen olemassaoloa, tarvittaessa radikaalistikin toisen. Suvaitsevaisen ristiriita on, että hän puhuu kaiken hyväksynnästä mutta määrittelee tuon kaiken vain sellaiseksi, josta itse sattuu pitämään. Se ei silloin edes ole suvaitsevaisuutta siten, kuin se ymmärretään itselle vastenmielisten asioiden sietämisenä, vaan itselle mieluisten asioiden alentuvaa holhoamista. Tämän näkee liberaalien asenteissa muslimeja sekä kaikkea tummaihoista kohtaan. Heidän rumiakin tapoja katsotaan läpi sormien, koska he ovat syyntakeettomia. Suvaitsevaisuus on kirjaimellista antirasismia, sillä kuten rasismissa, redusoidaan tässäkin yksilö pelkän rotunsa edustajaksi.

Mihin suvaitsevaisuudesta lopulta on, sen Rauno Räsänen kertoo:

Suvaitsevaisuus sen sijaan on tarpeeton käsite. Jos en hyväksy, yritän sietää. Jos hyväksyn, ei suvaitsevaisuus tuo mitään oleellisesti lisää hyväksyntääni.

Tämä on selväjärkinen kanta ihmiseltä, joka kuitenkin asemoi itsensä liberaaliksi. Epätervettä on taas suvaitsevaisuuden ja siis liberalismin nostaminen ideologioiden yläpuolelle, mikä tekee niistä universaaleja imperatiiveja. Ne ovat totalitaarisia periaatteita, sillä ne eivät tunnusta vastalauseen mahdollisuutta. Vihollisesta tulee absoluuttinen paha, joka tulee raivata tieltä. Neuvottelusta tulee eloonjäämiskamppailua. Liberalismin totalitaarinen luonne on kuitenkin väistämätön seuraus siitä, että elämme yhä heterogeenisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus ei enää voi olla yksi periaate muiden joukossa, vaan siitä tulee koko elämää määrittävä tekijä. Sellaisena siltä puuttuu kuitenkin mielekäs yhteisöä määrittävä sisältö. Yhteiskunta redusoituu pelkäksi sopimukseksi, jonka noudattamista byrokraatit alati pitenevien lakitekstien turvin säätelevät. Tämäkin on vain yksi seuraus tilanteessa, jossa yhteisön sisäinen luottamus on kirjoittamattomien sääntöjen puuttuessa hävinnyt. Jokainen on omillaan ja vapaa valitsemaan kuluttajaidentiteettinsä.

Liberalismi on aikamme epärehellisin ja pöyhkein ideologia. Se ei ole vain väärässä, vaan ajaa kannattajansa omahyväisyyteen. Sen kanssa on mahdotonta taistella reilusti, koska se ei myönnä käyvänsä taistelua. Minä tunnistan siinä vihollisen, sen mukaan ei ole vihollisia. Mutta unohtakaa reiluus, unohtakaa säännöt. Suvaitsevaisuudella voi olla käyttöä jokapäiväisessä kanssakäymisessä, mutta unohtakaa se taistelun osalta. Se on maailmankuva, joka voidaan murskata. Se ei ole historiallinen väistämättömyys, ei välttämättömyys. Se on yksi hairahdus, yksi monista ja sen aika on koittanut. Mutta sen korvaaja ei voi olla mikään sekulaari versio konservatiivisuudesta, ei fasismi tai muu materialistinen valhe. Muutos parempaan voi tapahtua vain henkisen, siis uskonnollisen heräämisen myötä. Se olisi kuitenkin toisen kirjoituksen aihe, jonain toisena päivänä.