sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kuivat luut

...jäävät käteen. Jo kolmatta kertaa Suomi hävisi pronssiottelunsa tällä vuosikymmenellä. Suomen peli ei ollut taaskaan kaunista katsottavaa, mutta yllättävän pienestä jäi kaikki taas kiinni. Venäjän karattua 4-0 -johtoon toisessa erässä, näytti kaikki olevan jo paketissa. Kun ryssien peli lähtee lentoon, se lähtee kunnolla. Totesin kuitenkin, että ottelua olisi vielä puolitoista erää jäljellä. Orastava katastrofi saatiin kuin saatiin käännettyä taisteluksi ja leijonat kampesivat itsensä vielä maalin päähän. Venakoilla tutisi maila ja henki kääntyi ylösalaisin. Kävi kuitenkin niin, että hyvä kiri katkesi Kucherovin soolomaaliin; tulee mieleen MM-finaali 2007, kun Rick Nash katkaisi Suomen hyvän kirin alkuunsa 4-2 -osumallaan.

Suomi taisteli ja kaatui saappaat jalassa, pisteet siitä. Viime minuutille asti väännettiin ja saatiin jopa paikkoja. Pronssit menivät kuitenkin Venäjälle, näin on. Mikä on turnauksen saldo? Se on huono. Suomi pelasi vain yhden onnistuneen pelin, ja se oli puolivälierä Yhdysvaltoja vastaan. Sebastian Aho ja Mikko Rantanen nousevat Suomen onnistujista esiin, mutta eivät olleet vailla puutteita hekään. Ensin mainittu oli pisteistään huolimatta plus/miinus -tilastossa nollilla, ja viimeksi mainittu tuntui kokoonsa nähden turhan pehmeältä fyysisissä kamppailuissa.

Tuomioni valmennukselle: en osaa sanoa. En edelleenkään pidä Marjamäen matelevasta pelityylistä ja näkisin mielelläni uutta verta koko valmennustiimin leveydeltä. Uskon kuitenkin, että jääkiekkoliitto antaa hänelle jatkomahdollisuuden. Ja kuka tietää, josko hän oppisi virheistään. Kenties hän kykenee jalostamaan taktiikastaan voittavaa kiekkoa, jollaista nähtiin USA-ottelussa. Siinä pelin hidastaminen onnistui juuri eikä melkein, joten kenties kilpikonnakiekko ei ole vielä kuollut pelityylinä.

Marjamäen kritisointi meni aika ajoin överiksi ja taisin itsekin vaatia hänen heivaamistaan kesken turnauksen. Ja on siis muistettava, että pelaajamateriaalin heikkous oli myös rajoittavana tekijänä. Tai sanotaanko näin: paperilla Suomen joukkue vaikutti vähintään keskitasoiselta, eli epäonnistuminen oli seurausta monien pelaajien alisuoriutumisesta. Väitän että esimerkiksi Valtteri Filppula, Juha-Matti Aaltonen ja Jesse Puljujärvi vetivät kisat alta oman rimansa. Puolustajat olivat epävarmoja läpi turnauksen. Julius Honka osoitti kiitettävää pelirohkeutta, mutta teki myös paljon virheitä. Laukaukset olivat kaikilla kautta linjan huonoja, kuinka iso prosentti kilpistyikään heti ensimmäiseen blokkaajaan?

Mitä toivoisin tulevaisuudelta? Nopeampia luistelioita, pelivauhtia Suomi ennen kaikkea tarvitsee. Ja jotta pelivauhtia voisi lisätä, tarvitaan siihen kykeneviä pelaajia. Suomalainen kiekkoilu on korostanut liikaa puurtamista taidon kustannuksella ja häikäiseviä yksilöitä kaipaisin enemmän. Jos Puljujärvestä saadaan hiottua myös aikuistasolla pärjäävä pelaaja, olisi hänessa esimerkkiä. Iso koko ja nopeus on yhdistelmä, jollaista ei useinkaan näe.

Mut vittu kuitenkin. Saatanan ryssät.

EDIT. En tiedä mitä tapahtui, mutta huomasin ensimmäistä kertaa koskaan kannattavani Ruotsia. Minä jännitin Tre Kronorin puolesta finaaliottelussa. Kenties osasyynä oli Kanadan liika dominointi viime vuosina, kaksi peräkkäistä mestaruutta on aivan tarpeeksi; oli heidänkin aika maistaa taas häviämisen katkeraa kalkkia. Oli aika osoittaa, että eurooppalainen kiekko ei taivu pohjoisamerikkalaisen edessä. Ruotsi oli kova ja tällä kertaa paras.

Kyllä finaalissa oli aivan oikeat joukkueet myös. Tasaista vääntöä puolin ja toisin, vähän virheitä ja tarkkaa puolustamista. Maaleja olisin kaivannut enemmän, varsinkin kun Ruotsin ainokainen varsinaisella peliajalla oli tyypillistä hannuhanhea. Vauhtia pelissä oli, varsinkin jatkoajalla. Kaihoisasti katselin sitä ajatellen, että kenties jonian päivänä kauniina myös Suomi samaan pystyy.

Det skulle bli jättekiva.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Huh hah hei ja turpaan tuli

Kyllähän svedupellet iskivät suomipojan niin maan rakoon, ettei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ruotsin rosterissa oli niin hurjasti leveyttä verrattuna meihin, että tasoero tuli väkisinkin näkyviin. Nicklas Bäckströmin, Victor Hedmanin ja William Nylanderin kaltaiset veikot osoittivat olevansa hurjia pelaajia. Ei Suomi paikoille juuri päässyt ja Ruotsi loi vastaavasti omiaan. Ylivoimalla Tre kronor oli sananmukaisesti ylivoimainen ja iski kaksi maalia.

Tällä hetkellä ei oikeastaan edes juuri vituta. Ei tuolla pelillä kovin pitkälle olisi pötkitty jotain Kanadaa vastaan. Yritystä oli ja taisteluhenkeä paikoitellen, mutta Ruotsi oli parempi. Piste.

torstai 18. toukokuuta 2017

Win the right games



...sanoi Juhani Tamminen. Ensimmäinen kuolemanpeli ja Suomi pelasi parhaan ottelunsa. Ei kaunista kiekkoa ja leijonat oli enemmän ottavana osapuolena. Mutta nyt näytti siltä, että Suomen hidastava taktiikka jopa toimi. Jenkit pysyivät poissa vaarallisimmilta tekopaikoilta ja Harri Säteri oli maalilla varma. Kaksi häkkiä tarvittiin voittoon ja toinen niistä oli varsin maukasta namuttelua.

Voisiko tässä olla aineksia todelliseen kasvutarinaan? Kuten 2014, Suomi sai taistella jo puolivälieräpaikasta kynsin hampain ja nyt olemmekin mitalipeleissä. Tästä voi tulla vielä kutkuttavaa. Vaikka peruspelaamiseen tarvitaan vielä lisää varmuutta, pidin Suomen taistelevammasta asenteesta.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

MM-väliraportti

Kuluneet MM-kisat ovat olleet tuskastuttavat. En ole aikuistasolla koskaan nähnyt leijonajengiä näin lukossa. Peruspelistä alkaen ei oikein mikään ole kulkenut; syötöt eivät mene omille lapaan, omasta päädystä ei päästä pois, karvauksen alla murrutaan ja lähes jokainen kaksinkamppailu hävitään. Ylivoima on tehotonta, alivoima on huonoa. Ennen kaikkea peli on ollut tylsää ja rumaa, sitä on ollut inhottavaa katsella. Ei paloa, ei mielikuvitusta näkyvissä.

Suomen rosteri ei ole ollut lukuisten kieltäytymisten vuoksi paras mahdollinen. Mutta Suomi on pelannut parempaa kiekkoa huonommillakin joukkueilla. Syyttävä sormi osoittaa valmennukseen, joka on iskenyt pelaajille raskaat kahleet jalkaan. Yritetään pelata niin tarkasti, että kaikenlainen rentous ja peli-ilo ovat tiessään. En ymmärrä kiekkoilua syvällisesti, mutta sokeakin sen kepillään näkee ettei näillä aataminaikuisilla viivelähdöillä enää nykykiekossa pärjätä. Vielä muutama vuosi sitten puolustusvoittoinen pelin hidastaminen ja hitaat lähdöt toivat menestystä, mutta tilanne on sittemmin muuttunut. Pelistä on tullut aina vain nopeampaa ja hyökkäysten nopeaan kääntämiseen perustuvaa. Suomi on muita maita yksiselitteisesti jäljessä. Kun jo Ranska tajuaa hyödyntää Suomen heikkoa kohtaa paineistamalla hyökkäyspäässään rajusti, olisi aikalisän paikka.

En ole koskaan pitänyt pelitapaa korostavasta kiekosta, jossa oleellista on toimia kaavan mukaan. On totta, että Suomella on ollut siihen hyvä syy. Hyvistä pelaajistamme huolimatta, meillä ei ole lähimainkaan samaa syvyyttä osaamisessa kuin vaikkapa Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla. Tarkalla pelitavalla on pyritty kompensoimaan pelaajamateriaalin puutteita ja puristamaan jätkistä paras teho irti. Tiettyyn rajaan asti sellainen toimiikin. Mutta jos pelin kärki on puolustuksessa ja virheiden välttelyssä, vähenee pelistä hauskuus. Itse tahdon ennen kaikkea nähdä yksilösuorituksia ja luovia ratkaisuja, en virkamieskiekkoa. Parhaat hetket jääkiekossa ovat juuri niitä, kun pelikirja lakkaa hetkeksi olemasta ja jäljelle jää vain pelaaja, vastustaja sekä kiekko: näin syntyivät Granundin ilmaveivi sekä viimevuotisten junnukisojen kultamaali (tuoreena esimerkkinä myös Slovenia-ottelun ratkaisu, joka syntyi Sebastian Ahon heittäessä hetkeksi pelikirjan mielestään ja ratkaisemalla pelin yksilösuorituksella).

Ei niin, että viivelähdöt tai pelin tahdistaminen olisivat itsessään pahasta. Ne ovat taktisia ratkaisuja muiden joukossa. Mutta kun tuota kaikkea tehdään potenssiin kolme, on jotain vialla. Kun kanadalaisetkin kiekkoasiantuntijat kiinnittivät huomiota leijonien etanavauhtiin, on syytä huolestua. Marjamäen on syytä miettiä asioita monta kertaan uudelleen tai polttelee vielä tuli pyrstön alla. En pidä tipan tippaa hänen tyylistään johtaa Suomen peliä, eikä tähänastinen track-record ole myöskään mairitteleva; alkaen viimesyksyisestä world cupista, ovat leijonat hävinneet Marjamäen komennuksessa (pun intended) leijonaosan peleistään. Sen lisäksi, että pelitapa on matelevaa roskaa, ei Marjamäki ole myöskään saanut innostettua pelaajia oikeanlaiseen paloon.

Kaikkea ei voida kuitenkaan valmentajan niskaan kaataa. Myös pelaajat ovat mokailleet luvattoman paljon, eikä maalivahtiosasto vakuuta. Viimeksi mainittuun on usein voitu hädässä luottaa, mutta näin ei ole laita nyt. Sebastian Aho on väläytellyt osaamistaan, mutta tehnyt useita maaliin johtaneita virheitä. Jesse Puljujärvi on ollut harmittavan vaisu. Pakisto on sählännyt ajoittain miten sattuu. Paperilla Suomen kalusto näyttäisi olevan kunnossa, mutta on helissyt objektiivisesti huonompia maita vastaan. Jokin joukkueen sisäisessä kemiassa hiertää niin, ettei peli lähde lentoon.

Mutta on hyviäkin uutisia. Ainakin viimeiset kaksi peliä ovat olleet lähtötasoon nähden huomattavasti pirteämpiä esityksiä. Syötöt napsahtavat yhä useammin kohdilleen, pelinopeus on kasvanut ja taistelutahto lisääntynyt. Aika ajoin pelissä näkyy sitä leijona-asennetta, josta on tosi suomikiekkoilija tehty. Kanada-matsissa Suomi teki hyökkäyksiään enemmän nopeista käännöistä ja piti yllä hyvää tempoa niin, että peli oli paikoin viihdyttävää. 5-2 -tappiosta huolimatta oli tätä Suomen paras peli tähän asti. Erityisen paljon tykkään Julius Hongan otteista. Hän uskaltaa puolustajana tuoda kiekkoa korkealle ylös ja yrittää itse jopa ratkaisuja. Juuri hänen esimerkkinsä mukaista pelirohkeutta kaipaisin muiltakin.

Olen erittäin pettynyt Marjamäkeen ja huutanut hänelle potkuja jo useaan otteeseen. Mutta lopullisen tuomion annan vasta turnauksen jälkeen. Jos hän kykenee sopeuttamaan pelikirjaansa nykyisessä tilanteessa ja hilaamaan Suomea pudotuspeleissä kohti finaalia, voin oikaista mielipidettäni. Suomella ei ole vahva joukkue, mutta ei sysipaskakaan. Nostan hattua, jos tästä sakista saadaan piiskattua kullasta taisteleva leijonalauma.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitienpäivänä, äidin muistolle



Noin vuosi sitten nukkui äitini pois. Syövän kalvamana päättyi hänen tiensä liian varhain. Kuukausien ajan sitä vastaan taisteltiin, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Sytostaatteja ja laihtumista, viikko viikolta hän riutui entistä enemmän. Ensin meni tumma ja paksu pehko päälaelta ja pikku hiljaa voimatkin. Toki oli alussa toiveita, mutta sisäelimissä levinnyt pahalaatuinen syöpä oli siinä vaiheessa voittamaton; huomaamatta se oli saanut kehittyä liian pitkään. Tietenkään sitä ei halunnut myöntää asiaa ennen kuin hoito lopullisesti keskeytettiin. Ne lääkkeiksi kutsut myrkyt olisivat vain jouduttaneet loppua.

Joulu meni vielä varsin hyvillä mielin ja tein äitini kanssa kävelyjä paukkupakkasissa. Aurinko ja valoilmiöt koristivat talvista taivasta, eikä tulevaa tahtonut liikaa miettiä. Kaiken aikaa oli kuitenkin sairauden heittämä varjo elämän yllä. Kun hoidotkaan eivät tehonneet ja lopullinen tuomio ilmeni, paheni äitini mieliala. Mitä muuta voisikaan odottaa, vain harva kykenee astumaan kuolemaansa tyynesti. Ei hän epätoivoinen ollut, mutta vihainen. Hän tunsi itsensä petetyksi, koska sairaus oli havaittu niin myöhään. Kävelylenkit äitini kanssa lyhenivät sitä mukaa kuin hänen voimansa ehtyivät. Pian ei kävelty enää ollenkaan ja saattohoito kutsui.

Sairauden loppuvaihe oli sotkuinen ja kivulias. Vaikea sanoa, kuinka paljon äitini todella kärsi, koska hän ei juuri ollenkaan valitellut kivuistaan. Ei turhasta valittaminen noin muutenkaan ollut hänelle luonteenomaista. Saattohoitokodissa hänen oli kuitenkin parempi olla kuin sairaalassa. En ole koskaan nähnyt henkilökuntaa, joka olisi niin kärsivällistä ja empaattista. Kuinka voimakkaita ihmisiä heidän täytyykään olla, kun ovat kuoleman kanssa koko ajan tekemisissä. Ja kuitenkaan heidän otteistaan ei huokunut kyllästynyt rutiini, vaan he hoitivat äitiäni kuin omaa sukulaistaan.

Viime vuonna äitienpäivänä näin äitini viimeistä kertaa tajuissaan ja puhuin hänen kanssaan. Kerroin vapunvietosta ystävieni kanssa, ja hän kuunteli silminnähden iloissaan. Kerroin, että pääsisin työhaastatteluun uuteen harjoittelupaikkaan. Hymyillen hän viittoili, että olisimme hetken hiljaa, enempää ei tarvitsisi kertoa. Hetken päästä olin jo lähtöä tekemässä ja kuulin hänen viimeiset jäähyväisensä.

Muutaman päivän kuluttua tila huononi ja hän vaipui tajunnan rajamaille. Seurasi pitkä yö ja pitkiä tunteja saattohoitokodin huoneessa. Olin pahalla tuulella, tahdoin että kaikki olisi jo ohi. Valvominen ja odottaminen olivat tuskaa. Vanhin veljeni kuitenkin soitti kertoakseen uutisia: vaimo oli sairaalassa, synnytys oli alkanut. Kerroimme äidille ja hän pienellä eleellä reagoi. Viimeisenä päivänään hän tulisi isoäidiksi, elämän kiertokulku tehtynä kouriintuntuvaksi. Kenties hän tämän kuultuaan saattoi päästää irti, sillä loppu tuli nopeasti. Hengitys korisi kaikesta kurkkuun kerääntyneestä nesteestä, joka veto kävi työläämmäksi. Isäni ja minä pitelimme häntä käsistä, kun viimeiset henkäykset kävivät. Sitten se oli ohitse ja hän poissa.

Kuukausien aikana, joina osasin kuolemaa odottaa, en tuntenut oikein mitään. Tuona hetkenä iski suru kuitenkin tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Ja miten olisinkaan voinut. En kuitenkaan tuntenut katkeruutta tai epätoivoa. Kuolema tuli liian aikaisin, mutta ei tuntunut mielivaltaiselta. Ristiriitaisista tunteistaan huolimatta myös äitini pystyi viimeisinä viikkoinaan suhtautumaan asiaan arvokkuudella, hän ei tahtonut takertua. Tunsin sinä päivänä ja sen jälkeen, että kaikki oli tapahtunut syystä. Oliko se sattumaa, että hänen lapsenlapsena ja minun veljentyttäreni syntyi samana päivänä? Näinhän meille kerrotaan, että kaikki on determinoitua tai sattumaa. Tarkoitusta on turha etsiä mistään. Isänikin sanoi murheen murtamana, että ”se on poissa nyt, kaikki pyyhkiytynyt luonnon bittiavaruuteen”. Mutta minä kieltäydyn uskomasta näin. Kuolema ei ole loppu, emme voi vain kadota jäljettömiin. Äitini poismeno oli viimeisiä askeleita paluumatkallani kristinuskoon. Tämä maailma ei ole vain mieletöntä algoritmia, jossa aine muuttaa muotoaan yhtä mielettömissä sykleissä. Äitini on tuolla jossain ja hänen on nyt parempi olla.

Äitini lienee ainoa ihminen maailmassa, johon koskaan tunsin suurempaa kiintymystä. Välitän muistakin perheenjäsenistäni, mutta oma äiti on aina jotain muuta. Ei kai sitä kieltää voi, että olen aina ollut aika mammanpoika. Hän oli ainoa ihminen, jonka ehdottomaan rakkauteen saatoin uskoa vailla epäilyksen häivää. Isäni välittää minusta, veljeni ja jokunen ystäväni. Oma äiti on silti jotain muuta. Mitä minä teen täällä ilman häntä? Nyt, kun en voi kertoa jokapäiväisiä kuulumisiani hänelle? Olen yksin viihtyvä ja olen parhaimmillani ollut puoli vuotta erossa perheestäni. Jollain tavalla en tarvitse juuri ketään, mutta rakastaako minua enää kukaan? Niin syrjään kuin olen aika ajoin vetäytynytkin, olen tehnyt sen tietäen että minua rakastetaan. Voinko luottaa siihen enää, en oikein tiedä.

Paljon tuskaa äidilleni tuotin. Hän odotti opiskelu-uraltani paljon ja vähän sai. Tuotin hänelle pettymyksiä ja huolta. Ei hän kuitenkaan koskaan rankaissut tai ollut edes kunnolla vihainen. Mitä tahansa teinkään, sain aina anteeksi. Miten sellainen voi olla mahdollista, kun ei ole edes katumusta itse osoittanut. Miten sainkaan äidin, jota vastaan piittaamatta rikoin ja jolta sain vain armoa. Hän paiski töitä ja huolehti minusta. Perheen iltatähtenä olin erityinen suosikki ja tottunut huomioon ja hellyyteen. Vastavuoroisesti en koskaan osannut kunnolla häntä kiittää. Muutama vuosi sitten, syvimmässä epätoivossani kirjoitin hänelle postia ja kerroin rakastavani häntä. Niitä sanoja en olisi voinut enkä voisi sanoa koskaan ääneen. Mutta sainpa ilmaistua edes sen verran.

Elämä menee eteenpäin. Paradoksaalista tai ei, tunsin vuosi sitten enemmän toiveikkuutta kuin kenties koskaan. Kaikesta vääryyksistä ja tuskasta huolimatta tunsin ja tunnen olevani siunattu. Äidilläni ei ole hätää, minulla ei ole hätää. Leposija hänelle pedattiin isänsä viereen ja pitkä uni jatkuu. Ne, joilla on vielä äitinsä mukanaan, omistan seuraavat sanat:

"Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women."

                    -Michel Houellebecq

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mitä Dirty Harry sanoi?

Do you feel lucky punk? Paitsi, ettei hän koskaan sanonut noin. Repliikki menee:

You got to ask yourself one question: do I feel lucky? Well, do you, punk?

Kyseessä ei ole mitenkään tavaton ilmiö. Ihmiset muistavat repliikkejä hieman väärin, ja ne jäävät elämään. Kuten rikkinäinen puhelin, joka ei kunnolla välitä alkuperäistä ääntä, välittyy uusille ihmisille muuttunut viesti. Joskus kyseessä on alkuperäisen sisällön variaatio, joskus jopa olemattoman asian kuvitteleminen. Muisti on epäluotettava ja vääristää menneisyyttä. On lukuisia elokuvia, joista muistan olemattomia. Kohtauksia, joissa elävästi muistan tapahtuneen sellaista, mitä ei sitten tapahtunutkaan.

Ilmiölle löytyy nimikin, Mandela-efekti. Nimensä ilmiö sai siitä, että useat ihmiset muistavat Nelson Mandelan kuolleen vankilassa. Ennen kaikkea sillä kuitenkin viitataan populaarikulttuuriin liittyviin valemuistoihin. Se, jonka itse voin muistaa, liittyy erääseen Disneyn logo-animaatioon. Minulla on näet muistikuva videosta, jossa Helinä-keiju sauvallaan piirtää Walt Disneyn nimikirjaimet yötaivaalle, violetin linnan yläpuolelle. Etsiessäni kuumeisesti juuri sitä videota törmäsin myös Mandela-efektin käsitteeseen, sillä monilla muillakin tuntuu olevan samankaltainen muistikuva.

Eniten muistikuvaani vastaa tämä video. Muistan oikein yötaivaan, linnan värin sekä Helinä-Keijun. Mutta hän ei piirrä logoa! Ja juuri se on se, minkä monet muistavat (huomautan muuten, että jotkut muistavat piirtämisen erilaisesta videosta). Eli mikä on totuus tässä, onko kyseessä vain muistikuvien sekoittuminen? Se pätkä, mikä nähdään linkittämäni videon lopussa, on erillisestä animaatiosta. Voiko olla, että juuri se on fuusioitunut mielessäni muihin? Todennäköisesti niin, sillä kaikki tuo on nähty lapsuusiässä kauan sitten. On kuitenkin hauskaa leikitellä ajatuksella, että kyseessä olisi jokin kadonnut animaation kappale, jonka vain harvat ja valitut muistavat. Humoristisen tulkinnan mukaan Mandela-efekti johtuu vaihtoehtoisten todellisuuksien tihkumisesta omaamme, mikä selittäisi sitkeään pinttyneet ja todellisuudesta poikkeavat muistikuvat.

Kannattaa katsoa AVGN:n (aka Angry Video Game Nerd) infovideo aiheesta.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Historian loppu?



Tämän päivän vasemmistolaiset harvemmin julistavat uskoaan historian loppuun, yleensä he suoraan kiistävät moiseen edes uskoneen. Ei kuitenkaan ole mahdottoman kauaa siitä, kun Francis Fukuyama esitti teesinsä liberaalin demokratian vääjäämättömästä voitosta. Predestinoitu historiakäsitys on ollut vasemmistolaisen eetoksen ydinmehua sen alusta asti ja viesti on lyhykäisyydessään tämä: kaikki tapahtuu joka tapauksessa, ettekä te voi sille yhtään mitään.

Se, mikä on kulloinkin ollut historian päätepiste, on toki vaihdellut. Milloin se on ollut proletariaatin diktatuuri ja milloin jokin kädenlämpöinen sosiaalidemokraattinen hallusinaatio. Kyseinen historiakäsitys leijuu heidän sanomistensa yllä, kuin se olisi metafyysinen kiinnekohta. Tätä demonstroi viimeksi Anna Kontula, joka kirjoituksessaan ja täydentävissä kommenteissaan tekee varsin selväksi mitä ajattelee: pakolaiset tulevat joka tapauksessa, emmekä voi asialle yhtään mitään.

Kontula ei ole deterministinen sikäli, että hän esittää kuin esittääkin ehdon, jolla kansainvaelluksen hallinta olisi periaatteessa mahdollista. Nimittäin käpertymällä Pohjois-korean kaltaiseksi tyranniaksi olisi rajakontrolli toteutettavissa. Ehto on kuitenkin niin löylynlyömä, että Kontula asettaa sillä oman näkemyksensä käytännössä ehdottomaksi. Emme siis voi valita ketä tai kuinka paljon ihmisiä tänne tulee, vaan ainoastaan sen miten paljon resursseja tahdomme heille antaa. Mitään sijaa ei isänmaallisuudelle jää vaan valittavana on täydellinen alistuminen taikka Pohjois-Korea. Yhteiskunta rakennettaisiin monikulttuurisen yhteiselon pohjalle, jotta ”sen rakenteet kykenisivät tulevaisuudessa kotouttamaan suurempiakin ihmismääriä”.

Vasemmalla ei olla valmiita asettamaan mitään rajoja sille, ketä rajojemme yli tulee. Ehkä kaikki siellä eivät ajattele näin, mutta se on merkityksetöntä. Kontula ei edusta ääriajattelua vaan liikkeensä tulevaisuutta. Heidän ulostulonsa saavat aina vain totalitaarisempia sävyjä. Oli kyse sitten muukalaisten invaasiosta taikka globalisaatiosta, he julistavat kaiken vääjäämättömyyttä. Turha rimpuilla tai takertua menneeseen, sillä tulevaisuus kuuluu heille. Se kuuluu maailmankansalaisten etujoukolle ja heidän jälkeläisilleen, meidän osamme on vain antautua. Kuulen tässä jotain niin tuttua:


Synkkyyteen ei onneksi ole syytä. Heidän manifestinsa on epävisio, valheiden päälle rakennettu valhe. Se, minkä esimerkiksi juuri Anna Kontula esittää väistämättömänä osana, osoittautuu vähälläkin ajattelulla aivan vääräksi oletukseksi. Rajojen sulkeminen ei ole vain mahdollista vaan lukemattomilla tavoilla mahdollista. Me voisimme upottaa veneet Välimerellä. Me voisimme miinoittaa rajanylityspaikat ja ampua ylittäjät. Voisimme tunkea jokaisen jo sisäpuolelle päässeen uuniin. Toisin kuin Kontula uskoo, väkivalta ei ole mikään hypoteettinen vaihtoehto. Historia osoittaa, että kansanmurhat ja muut raakuudet ovat moneen kertaan toteutuneita skenaarioita. Väkivalta jos mikä on väistämätöntä, mikäli tilanne saa kärjistyä kyllin pitkään. Kuten sadan vuoden takaisessa sisällissodassakin, voivat ne tavalliset suomalaiset olla lopulta valmiita ampumaan tänne pyrkiviä ihmisiä sumeilematta.

Tietenkään ei barbaria ole legitiimi vaihtoehtomme saatikka Pohjois-Korean malli. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Mikä tarkalleen ottaen hillitsi muukalaisten tunkua syksyn 2015 jälkeen? Tilannetta helpotti niinkin yksinkertainen asia kuin rajatarkistukset, joita useammat EU-maat ottivat paniikissa käyttöönsä. Unkarissa nostettiin piikkilanka-aidat pystyyn. Mikä on siis se vastustamaton ihmisvirta, joka pysähtyy metalliaitoihin ja raja-asemiin? Sellaista asiaa ei ole. Sitä ei ole sen enempää kuin pysäyttämätöntä puna-armeijaa, joka ei päässyt Karjalan Kannasta pidemmälle. Jos edes voimankäyttö ei takaa pääsyä rajan yli, ei sitä takaa myöskään apostolinkyyti.

Euroopassa ja myös Suomessa me kohtaamme moraalisen dilemman sen suhteen, mitä voimme muukalaisten pysäyttämiseksi tehdä. Itse vedän rajan siihen, ettei voimaa käytetä sen enempää, kuin muukalaisetkaan sitä käyttävät. Mikäli he pyrkivät sisään vain jalkakyydillä, voidaan heidän kulkunsa estää yksinkertaisin fyysisin estein. Ei myöskään laivoja tarvitse upottaa merelle, jos ne voidaan käännyttää. Sikäli kuitenkin kuin muuttopaineen voi olettaa kasvavan, kasvaa myös riski rajavartioinnin raaistumisesta. Voi olla, että ainakin jossain maassa turvaudutaan lopulta mihin tahansa keinoon. Siksi on korostettava päättäväisten ratkaisujen merkitystä nyt. Me voimme hallita sitä ketä tänne tulee ja kuinka paljon.

Ei kannata niellä puheita mahdottomuuksista. Monet nauravat Donald Trumpin suunnitelmille muurista, mutta ketkä nauroivat Kiinan muurille? Eivät ainakaan maata pohjoisesta maata uhanneet paimentolaisheimot, joita sen avulla pideltiin kurissa. Muuri ei ollut aukoton, ei estänyt kaikkia invaasioita ja lopulta menetti merkityksensä. Mutta enemmän kuin fyysinen este, oli se henkinen osoitus kansan puolustustahdosta. Kiina kulutti vuosisatojen läpi valtavat määrät resursseja vetääkseen rajan sivilisaationsa ja barbaarien välille. Se viestitti uhmaa ja taisteluhenkeä, joka loistaa poissaolollaan vasemmiston alistuneissa äänenpainoissa. Kuka haluaa elää eunukkina, jonka osana on sanoa vain ”kyllä herra”. Globalistit ja vasemmisto esittävät tulevaisuuden vaihtoehdottomana, mitä se ei tietenkään ole. He ovat ämmiä, me olemme vaihtoehto. Me emme antaudu, eivätkä he voi sille yhtään mitään.

Not tired of winning.

tiistai 9. toukokuuta 2017

perjantai 5. toukokuuta 2017

MM-höntsät alkaa!

Perjantai, aivot narikkaan. Jokakeväiset kiakkokisat koittavat ja Suomi kohtaa Valko-Venäjän.

Tarvitaan Suamenlejjonaa!

Nyt on mulla nakkimuki
On siinä monta nakkii
Muttei mitään turhaa paskaa
Niinku kuivaa sämpylää
Vaan pelkkää nakkii, vähän sinappii
On hyvä mennä kattoo matsii

Teeeeeepsi voittaa tänään NIIN VITUSTI!!!

JA MULLA ON NAKKIMUKI!

NANNANNANNAKKIMUKI NANNANNANANAKKIMUKI!!!
...

EDIT. Olipas paska matsi. Tervaista taaperrusta Valko-Venäjää vastaan, ei hyvältä näytä. Jaksaaneeko sitä katsoa tulevia otteluita, jos ei meno tästä parane.

EDIT 2. No, on sitä Suomi ennenkin parantanut otteitaan kisojen edetessä. Mut vittu saatana.

EDIT 8.5. HOMOT!

torstai 4. toukokuuta 2017

Supermokutusta Ylellä

Joskus tulen uteliaisuuttani avanneeksi Yle Areenan. Siellä on kaikenlaista ohjelmaa, sarjaa ja sen sellaista. Koskaan ei voi tietää, mitä kiinnostavaa löytyy. Yle ei kuitenkaan olisi Yle, mikäli se ei obsessiivisen natsidokumenttien esittämisen lisäksi antaisi panostaan mokutuksen alttarilla. Kokeilinpa heti etusivulla komeilevaa Skam -nuortensarjaa, aavistamatta millaisen töötin saisinkaan naamalleni: neekereitä, hiekkaneekereitä, muslimeja, homoja, räppiä ja degeneraatiota. Kaiken yllä leijuu yleinen neekeriys, jonkinlainen gansta-asenne. Pientä rajaa hei, tällaisen kuorman alle nääntyy.

Katsoin kuitenkin kolme jaksoa putkeen, sillä sarja on yllättävän koukuttava. Tuhtiakin tuhdimmasta mokuannoksesta huolimatta ovat aiheet melko tavanomaista teinihömppää kipuiluineen, flirttailuineen ja draamailuineen. Muistuu mieleen vähän True Blood ja se kuinka kevytviihde vie helposti mukanaan. Yritän pysyä erossa moisesta, sillä aikani on kallista. Joskus tällaista on joka tapauksessa mukava katsoa, kunhan vain virittäytyy oikeaan mielentilaan ja luopuu ennakkoluuloistaan; teinihölmöilyyn on hauska eläytyä. En tietenkään lakkaa tuomisemasta sitä, että valkoinen nuoriso imitoi neekereitä. Bling-bling -estetiikka on eurooppalaiselle hengelle vieras roskaväen symboli.

On kuitenkin tunnustettava, että pääosaa esittävä muslimineitokainen on ylimaallisen kaunis. Hänen vangitsevat kasvonsa ovat yksi syy, miksi edes vaivauduin.


 

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vappuöyhötystä

Työväen juhlapäivän kunniaksi laitetaan soimaan punaista musiikkia:


On sanottava, että tämä on kaunein ja komein kansallislaulu mitä on. Säveltäjä osasi hommansa, voin tätä kuunnellessani vakuuttua Pyhän Venäjän messiaanisesta tehtävästä maan päällä. Se, että tämä syntyi Neuvostoliitossa todistaa, ettei maa voinut olla läpeensä paha. здо́рово!

Tajusin muuten, että olen ollut vuoden päivät töissä. Viime huhtikuun loppupuolella menin kesätöihin ja siitä jatkoin syksyllä työharjoitteluun. Yksi kahden viikon tauko oli, mutta sekin kului voittopuolisesti muuttohommissa. On tämä jotain ennenkuulumatonta, että kaltaiseni laiskamato on rämpinyt yhtä soittoa töitä näin pitkään. Pieni askel proletariaatille, mutta suuri askel minulle.

Onneksi alkaa kesäloma pian niin pääsen tekemään sitä, missä olen paras: lorvimaan.

Joo, hauskaa vappua. Öyh öyh!

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Liian kaunis maailma

Joka päivä. Joka ainoa päivä näen, kuulen ja tunnen asioita enemmän kuin laki sallii. Edes mahtavimmalla renessanssiruhtinaalla ei ollut tätä matalan resoluution valokuvaa:


Miksi juuri minä eikä joku muu? Olen saanut osakseni niin paljon kauneutta, että voisin haljeta siihen. Voin katsella tätä kuvaa ja todistaa ihmettä. Vain pieni vähemmistö on ihmiskunnan historiassa nauttinut aarteista, jotka minulle ovat jokapäiväistä leipää. Kuninkailla on ollut jalokivensä, muttei tätä kuvaa. Tämäkin on yksi monista, eikä säihkyvin.

Reckless Love - Romance

Maailma on seikkailu, jolle romantiikka antaa syvyysulottuvuuden. Romantiikka laajasti ymmärrettynä ilmenee kaikkien erojen ja vastakohtien jännitteissä. Erosta syntyy tarina, vain silloin voi olla syy vaeltaa välimatka kiinni. Romantiikka rakastumisena on maailman perusluonne sitten kiteytettynä. Rakastuminen on seikkailun alku, uudestisyntynyt silmäpari. Milloinkaan ei maailma ole yhtä ihmeellinen kuin hetkenä, jona astuu uuteen tarinaan. Joka yksityiskohta sykkii merkityksiä, kaikella on tarkoitus.

Kai jokainen on edes joskus rakastunut? Vuosiin en ole uutta ihastusta kokenut, mutta en koskaan unohda salaa ihailemiani tyttöjä. En edes koskemaan pässyt, mutta silti sain niin paljon.

Reckless Love - Back To Paradise

Kunhan säät lämpenevät, tytöt pujahtavat kesäkuteisiinsa. Minä niin tykkään katsella tyttöjä kesäkuteissaan. Tykkään tytöistä. Maailma olisi niin ankea paikka ilman, kuin ikuinen syksy puunrankoineen.



Kyynikko minussa väittää, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Yllä oleva kuva on mahdoton. Energian säilymislain mukaan uutta energiaa ei voida luoda. Entropia on voittamaton ja kaikki lahoaa jo lähtötelineisiinsä. Mutta minä näen tämän silmilläni, eli fysiikan lait ovat tätä myöten kumottu. Kauneus on mahdollista ja itse asiassa maailmankaikkeuden perimmäinen totuus. Mikä ihmeen loppujäähtyminen? Kauneus ei koskaan kuole ja minä olen nähnyt sen.

Olen sentimentaalinen höpsö, jolla on vain tunteensa. Analyysi ei merkitse minulle mitään. Maailma on kaunis ja vien sen tanssimaan tänä yönä.

...

Hyvin sujuu. Kuin tanssi.



Roxy Music - Avalon  

Now the party's over 
I'm so tired 
Then I see you coming 
Out of nowhere 
Much communication in a motion 
Without conversation or a notion 
Avalon 

When the samba takes you 
Out of nowhere 
And the background's fading 
Out of focus 
Yes the picture changing 
Every moment 
And your destination 
You don't know it 
Avalon 

When you bossa nova 
There's no holding 
Would you have me dancing 
Out of nowhere 
Avalon

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Punapappi ottaa hatkat, eiku

Olin mielissäni hyvistä uutisista, joiden mukaan pastori Marjaana Toiviainen muuttaisi Suomesta Afrikkaan. Tämä olisi erittäin kannatettavaa ja vielä paremmaksi sen tekisi, jos hänen hengenheimolaisensa seuraisivat esimerkkiä. Toimenpide nostaisi älykkyysosamäärää niin Suomessa kuin Tansaniassa.

No, muuttoa ei sittenkään taida olla luvassa, joten meidän on vastedeskin tultava toimeen Toiviaisen ja kumppaneiden kanssa. Hänen kaltaisiinsa on jollain tavalla vaikea suhtautua. En epäile hetkeäkään sitä, ettei hän tahtoisi todella auttaa kärsiviä kanssaihmisiään. Hän mitä varmimmin on myös tehnyt konkreettista hyvää ihmisille, ihan suomalaisillekin. Joka tapauksessa pidän selviönä, että hänen kokonaispanoksensa maallemme on vahingollinen. Hän tahtoo hyvää, mutta on joko ymmärtämätön tai harhaanjohdettu. Siksi hän sabotoi kaikkea sellaista, mikä voisi turvata maamme jatkuvuuden. Hän näkee yksilöitä, mutta ei konfliktia, jonka he tuovat tullessaan. Ei ole universaalia kaikkien etua, vaan olemme valinnan edessä: me tai he. Heille ei ole tilaa, heidän on mentävä takaisin.

En epäile sitäkään, että häntä suuresti ahdistaa maamme ilmapiiri. Voin lähinnä kuvitella millaista törkypalautetta hän jatkuvasti saa, eikä sellainen ainakaan motivoi ketään jatkamaan. Minäkään en haluaisi hyväksyä sitä, että maamme on jakaantunut. Mutta pelkään, että vahinko on korjaamaton. Kuka tyynnyttäisi pinnan alla kytevän vihan? Mikään määrä lässytystä ja sensuuria ei auta. Meitä ei kuunneltu ja nyt meitä ei enää edes haluta kuulla. Tuntuu, että kuljemme tiellä vailla paluuta.

Emme enää elä tilanteessa, jossa konfliktit olisivat poliittisia. Puoluepolitiikan aikana ristiriidat ovat sovitettavissa, pöydän ääressä voidaan keskustella. Kompromissi ei merkitse vesitettyä ratkaisua vaan aitoa konsensusta. Sitä oli yhtenäisyyden aika, kun henkiset tekijämme värähtelivät samalla taajuudella. Vuosikymmenten takaiset vastakkainasettelut taistolaisten ja kokoomuslaisten kanssa eivät olleet lopulta mitään, sillä kuilu heidän välillään ei ollut eksistentiaalinen. Kommunisti ja kapitalisti olivat lopulta syvällisen samanmielisiä, että maailma kehittyisi kohti aina parempaa tulevaisuutta. Erimielisyyttä oli vain keinoista. Tämä on jotain muuta. Henkiset todellisuudet lyövät toisiaan vasten väkivaltaisesti, entiset maanmiehet katsovat toisiaan verivihollisina.

Meillä on vielä eduskunta ja vaalit, mutta vuosiin ei ole tuntunut siltä että mitään olisi siellä liikahtanut. Kaikki tietävät, ettei mikään toimi ja ettei kukaan ole enää tyytyväinen. Harva vain puhuu, koska implikaatiot pelottavat. Mitä tilalle? Maamme osapuolet ovat kuin toisiinsa hitsautuneet mannerlaatat, joiden jännitys odottaa purkautumistaan. Suomi täyttää 100 vuotta, mutta onko maatamme enää olemassa muuna kuin byrokraattisena virastona?

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolen ebolaan



Kun kuuteen vuoteen ei ole kunnon flunssaa potenut, unohtaa kuinka perseestä se on. Aijjumalauta, kun saatana ei meinaa eväänsäkään saada ylös. Ei motoriikkakaan pelaa, jokainen kirjoittamani sana meinaa livetä siansaksaksi. Sattuu päähän, ikeniin sattuu.

Kuolen.

Sulan.

Tämä on varmasti sitä paljon puhuttua miesflunssaa.

Ööööööhhhhh.

EDIT 19.4: ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖHHHHHHHHHH

EDIT 23.4: En ole runkannut viikkoon. Siis viikkoon, tällaista ei ole sattunut sitten armeijan. Normaalisti tumputan kuin kiimainen apina 1-2 kertaa päivässä. Flunssan takia ei ole edes seissyt saatikka käynyt eroottisia ajatuksia mielessä. Mutta se on vain hyvä, sillä on kyllästyttävää olla jatkuvasti himojen kourissa. Kuinka paljon aikaa ja energiaa säästyisikään, jos biologinen imperatiivi ei olisi jatkuvasti määräilemässä.

...

No perkele, tänään kuitenkin ratkesin. Alkoi tuntua puntissa odottamatonta pakotusta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kristityn pääsiäisturinat



Sen lienee useampikin lukija jo osannut päätellä, mutta tahdon sen suoraan sanoa: olen kristitty, olen ollut jo jonkin aikaa. Kääntymykseni ei ole ollut yhden yön valaistuminen, vaan hidas laahautuminen kohti kotia. Lapsuudenuskon tilalle vaihtui aikoinaan ateismi, ja nyt harhailuni sen parissa on ohitse. Ymmärrettyäni ateismin uskomusluonteen ja sen perustelujen ohuuden, jäljelle jäi vain hapuilu vailla suuntaa. En osannut uskoa tai olla uskomatta, olin vain hukassa. Tuli kohta, jossa lopulta saatoin kysyä, mitä mieltä ummehtua paikallaan vailla päämäärää? Eksyä voi, mutta eksyminen ei ole tavoite. Miksen ottaisi loogista askelta ja menisi sinne, minne järkikin jo osoittaa?

Yllä en tahdo sanoa, että usko olisi yksiselitteinen väittämä, joka on tosi tai epätosi samassa mielessä kuin yhtälöt ovat. Se vaatii hypyn kohti tuntematonta. Usko ei kuitenkaan ole vain sokeaa ja tulee piste, jonka jälkeen olisi hylättävä järki oikealta polulta poiketakseen. Kun merkit johtavat tiettyyn suuntaan, on viimeisenä esteenä siinä vaiheessa enää pelko ja ylpeys. On siis luotettava siihen, että omat vainoharhat ja kokemukset eivät ole totuus maailmasta. Että toisin kuin nykyisessä ajassamme usein uskotellaan, kaikki ei koostu vain paskasta ja itsekkyydestä.

Miksi juuri kristinusko? Miksi jotain eikä mitään? Paljon kysymyksiä, liikaa sanottavaa. Aiheesta voisi sepustaa kerran jos toisenkin. Näin pääsisäisenä on kuitenkin hyvä muistuttaa tästä: pitkäperjantaina herramme ristiinnaulittiin ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kuolleista. Meille luvattiin, että viimeisenä päivänä jokainen hauta on tyhjä. Paratiisi on mennyttä ja kaltaiseni taantumusjäärät tahtomattaankin sinne haikailevat. Mutta tiedossa on jotain entistä parempaa, meille on kerrottu ilon sanomasta. Missään ei ole ennen taikka jälkeen kuultu mitään niin käsittämätöntä. Että maailman haavat todella parannetaan ja loputtomilta näyttävät syklit vedetään suoraksi. Elämällä on tarkoitus ja historialla suunta. Niin pahalta kuin tulevaisuus vaikuttaa, on meillä syytä vain toivoon. Tiedän kansallismielisten taipumuksen synkkyyteen, olenhan itse siinä mestari. Kehotan heitä toiveikkuuteen. En optimismiin taikka positiivisen ajattelun kaltaiseen itsepetokseen. Toivo on lopulta vain uskoa siihen, että mitä tahansa tapahtuukaan, kääntyy kaikki paremmaksi. Mitä nöyryytyksiä koemmekaan ja tappioita kärsimme, älkää olko liian huolissanne. On aika rakastaa ja on aika vihata, on aika sodalle ja on aika rauhalle. Ikuisuudessa odottaa voitto.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Ajatuksia yliopistosta



Mainitsinpa täällä joskus olevani historianopiskelija. Siellä sun täällä viittailin elämääni yliopistossa. Mutta vähän olen kaikkiaan kirjoittanut monivuotisesta harhailustani akateemisessa maailmassa, ja kenties olen vihdoin sopivan etäällä ajallisesti kootakseni ajatuksiani. On aika tehdä tilit selviksi.

Aikani yliopistossa alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Vastavalmistuneena abiturienttina en ollut sen enempää selvillä tulevaisuudestani kuin moni muukaan. Yhtäältä kiinnosti maantiede, toisaalta historia. Opiskelu yliopistossa oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, jota en viitsinyt kyseenalaistaa. Sitä minulta odotettiin ja sitä odotin itseltäni. Valitsin lopulta historian ja pääsin kevyesti sisään. Muutto uudelle paikkakunnalle, ja punkkaamaan samaan asuntoon vanhan lukiotoverini kanssa. Erilaisina, mutta samanlaisen huumorintajun omaavina tulimme hyvin toimeen. Näin ollen kumpikaan meistä ei ollut sosiaalisestikaan tyhjän päällä lukukauden alkaessa.

Sosiaalisuus, se kiinnostavaa olikin. 19-vuotiaana tunsin suurempaa painetta solahtaa joukkoon, löytää viiteryhmä ympärilleni. Pelkäsin yksin jäämistä, sitä etten saisi yhteyttä. Olin vieraassa kaupungissa, oudoissa kulisseissa. Oli kaiketi luonnollinen reaktio kaivata ihmisten lähelle, löytää kiinnepisteitä. Olen pesäviipyväistä sorttia ja muutto oli mullistus. Tein kuitenkin määrätietoisesti työtä ja tutustuin ihmisiin, niin sanotusti verkostoiduin. Kuvaan astuivat opiskelijakaverini, joita ensimmäisenä vuonna riittikin. Me ensimmäisen vuoden historioitsijat olimme vajaan kolmenkymmenen hengen sakki ja ihmeellisen vireä sellainen. Ensimmäisenä syksynä tapahtumaa riitti, ja pyrin osallistumaan lähes kaikkeen. On myönnettävä, että hauskaa oli. Alkoholia kului runsaasti, ja se kuului asiaan. Oli sentään muunkinlaista puuhaa, kokoonnuimme keskusteluiltamiin tai katselemaan elokuvia. Tämä kaikki kuitenkin oli pidemmän päälle erittäin kuluttavaa. En ollut täysin sinut introvertin puoleni kanssa ja pyrin sosialisoimaan enemmän kuin oli kenties hyväksi. Loppuvuoden aikana väsyin ja aloin viettää aikaa kasvavissa määrin yksin. Pari päivää saattoi kulua sisätiloissa black metallia kuunnellen.

Armeija tulee ensimmäisen ja toisen vuoden väliin, ja sen sivuutan tässä. Palattuani en enää sosialisoinut entiseen malliin. Pidin toki yhteyttä ja osallistuin tapahtumiin, mutta vähemmän. Ja se varsinainen opiskelu, joka jo ensimmäisenä vuonna oli jäänyt varsin vähälle, ei edelleenkään saanut minua syttymään. Sain itseni tekemään enemmän hommia, mutta tunsin väkisin puurtamisen maun suussani. En siinä vaiheessa voinut sitä myöntää, yliopisto oli kunnia-asia. En kuitenkaan pitänyt luennoista, en tenteistä tai kurssikirjoista. Historia on kiinnostavaa, mutta ei siten kuin sitä yliopistossa tankkasin. Tunnen siihen vetoa ensisijassa esteettisenä ilmiönä ja tarinana, en analyyttisen mielenkiinnon kohteena. Voi siis olla, että lähdin opiskelemaan vääristä syistä alun perinkin. Vastahakoisuuttani selittää myös se piirre, että motivoidun huonosti velvollisuuksista. Koin opiskelun sellaisena, vain yhtenä väylänä kohti leivän ansaitsemista. On kummallista kuinka kirja uppoaa ihan eri tavalla, jos luen sitä pakosta taikka omasta tahdostani. Esseet tuntuivat turhilta ja sitä ne kiistatta olivatkin. Mikään ei voi olla lähimpänä puhdasta väkisin vääntämistä kuin luentopäiväkirjan teko.

Ensimmäisen kandidaatintutkielman epäonnistuminen oli huono merkki. En koskaan päässyt siinä edes alkuun, koska ajatus arkistossa virumisesta, diskurssianalyysin opiskelusta ja lähdekirjallisuuden kahlaamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Mikään aihe ei motivoinut minua. Tutkielmaan käytetty aika tuntui hukkaan heitetyltä, sillä kaikki oli niin turhaa. Miksi vääntäisin kymmeniä sivuja jotain sellaista, jolla ei ole merkitystä? Tämä tunne heijastui lopulta koko opintoihini. Mitä minä lopulta edes opin? En juuri mitään, en muista paljon muuta kuin triviaaleja yksityiskohtia. Jokainen kirjoitus tässä blogissa sisältää enemmän merkitystä kuin yksikään yliopistoesseeseen kirjoittamani rivi. Olen oppinut valtavan paljon näinä seitsemänä vuotena ja kenties prosentti siitä tuli yliopistolta. Syksyllä 2012 nämä tunteet olivat kuitenkin vielä taustalla, ja tarkoitukseni oli puskea vaikka läpi harmaan kiven. Päätin ryhdistäytyä ja kyseisestä syksystä muodostuikin opiskelujeni suhteen tuotteliain; sain noin puolet pisteistäni tuolta jaksolta. Paiskin hommia ja hetkittäin tunsin jopa tyytyväisyyttä, kuin olisin vihdoin legitiimi yhteiskunnan jäsen ahkeruudessani. Kevään tullessa taas väsähdin ja toinenkin kandi meni reisille. Tai siis se sama kandi, jota en tälläkään kertaa saanut valmiiksi ja jota en lopulta tullut kirjoittaneeksi rivin riviä. Ilmoittauduin samalle kurssille tulevina vuosina yhä uudelleen, ja menestys oli yhtä huonoa. Luulenkin tehneeni yliopistokohtaisen ennätyksen vituilleen menneiden kandikurssien osalta. Viimeisillä kerroilla en tosin enää edes yrittänyt.

Ajan kuluessa olin yhä vähemmän tekemisissä opiskelukavereideni kanssa. Eipä kukaan tosin perääni kysellyt, joten tokko minua kaivattiinkaan. Alkuun se tuntui pahalta, enkö merkitse heille mitään? Rehdisti sanoen vika taisi kuitenkin olla minussa, joka olin liian omiin maailmoihin uppoutunut. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on kaksisuuntaista, ja juuri sitä laiminlöin. Vanhoja kavereita kotiseudultani onneksi eksyi pikku hiljaa samalle paikkakunnalle ja heidän kanssaan saatoin viettää vähäistä sosiaalista elämääni, uskollista kämppäkaveriani unohtamatta. Olin hetken aikaa huolissani kontaktieni kaventumisesta, mutta sitten välitin yhä vähemmän. Miksi minun tulisi osallistua bileisiin tai olla juuri laitokseni tyyppien kanssa? Viihdyn yksikseni ja pieni ystäväpiiri riittää. Kun paine sosiaalisuuteen väheni, saatoin yhä kasvavissa määrin käyttää aikaani kuten tahdoin. Nykyisellään ovat kontaktit opiskelukaupunkiin sekä niiden piireihin katkenneet. Hieman se harmittaa, mutta minulla on jo elämässäni kaikki ne ihmiset, joita voisin kaivata.

Mitä muuten tulee opiskelutovereihini, on minulla heistä lähinnä hyvää sanottavaa; älykkäitä ihmisiä, joista eittämättä tulee kunnon kansalaisia. Sekaan mahtui kaikenlaista persoonaa, niin alkoholiin menevää hurjastelijaa kuin hyväntahtoista suupalttia. Satunnaisesti saatoin törmätä hyvinkin eksentrisiin tapauksiin, mutta se ydinryhmämme käsitti loppujen lopuksi varsin tavallisia ihmisiä. Kusipäitä joukossa ei ollut ja porukassa tunsi tiettyä yhteishenkeä. En kuitenkaan koskaan tuntenut olevani ”sisällä”. Totta puhuen en ole koskaan ollut niin yksin kuin ollessani heidän kanssaan. Kaikki olivat mukavia, tulin toimeen ja niin edelleen. Hersyviäkin hetkiä oli ja älyllisiä keskusteluja. He olivat kuitenkin eri maata, jotain aivan muuta kuin minä. Olen aina ja kaikkialla ollut ulkopuolinen, mutta heidän kanssaan sen tunsin erityisen vahvana. Minulle ei löytynyt ekologista lokeroa, en kyennyt muuttumaan siksi omiani lörpöttäväksi kahjoksi kuin normaalisti olen. He kuuntelivat eri musiikkia kuin minä, katselivat eri elokuvia ja sarjoja sekä lukivat eri kirjoja. He eivät ajatelleet kuten minä, eivät katselleet elämää samoin silmin. Värähtelimme toisillemme vierailla taajuuksilla.

Jos olen liian nörtti räkälöihin, olen liian juntti yliopistoon. Minua ei tippaakaan voinut kiinnostaa se ironinen asenne, jolla moni tuntui asioihin suhtautuvan. Olenhan tosikko ja etsiydyn taiteessa ja elämässä hengellisten kokemusten ääreen. Kenen kanssa puhut niistä paitsi hörhöjen? Ironiaa jo olemuksellaan viestivät hipsterit lienevät ainoita, joita kohtaan tunsin todellista antipatiaa. Toki myös heitä oli montaa sorttia ja oman porukkani ainoa oli sellainen leppoisa tapaus, vaikkakin yltiövasemmistolaisuuteen hurahtanut. Enemmän häiritsivät ne tyypit, joiden naaman assosioin jatkuvaan virneeseen. Heitä voisi kutsua akateemisiksi jonneiksi, jollaisille tärkeintä on poseeraus. Kun he pitävät jostain, he ilmaisevat ihailunsa teennäisen liioittelevasti tai etäännytetysti. Teennäisiä he ovat ilmaistakseen, että pitävät oikeista asioista. On tärkeää pitää siitä, mikä on jollain tavalla cool. Koska akateeminen jonne ei kuitenkaan saa kiintyä mihinkään, hänen on osoitettava piittaamattomuutta. Jos hän oikeasti liikuttuisi vaikkapa musiikista, kertoisi se hänen olevan tosikko. Koska kaikkihan on tehty naurettavaksi, mikään ei ole pyhää jne. Se on vain hienostunut muoto samasta statuskilpailusta, joka on yläasteen välitunneilla käynnissä. Akateemiset jonnet vain osaavat naamioida asenteensa esteettiseksi mauksi.

Havaintojeni mukaan enemmistö oli kuitenkin tällaisesta vapaata. Niinpä yksinäisyyteni oli enemmän seurausta vain temperamentti- ja makueroista muihin nähden kuin reaktiosta ääliömäisyyteen. Toverini olivat muutenkin varsin tolkullista sakkia, vaikka jonkin asteen yleisvasemmistolainen humanismi heitä määritti. Alussa ei myöskään maailmankuvani poikennut heidän näkemyksistään niin paljon kuin se poikkeaa tänä päivänä. Mielipide-erojakin oli ja niitä suvaittiin. Vaikka olin henkisesti porukan ulkopuolella, saatoin nähdä että sitä yhdisti keskinäinen kemia eikä niinkään samanmielisyys. Vaikka historia ei ole eksakti tiede, voi silti olla että kurinalaisuuteen rohkaisevana se vetää vähemmän hihhuleita puoleensa. Niihinkin näet törmäsi, mutta antropologian puolella missä opiskelijat olivat pääosin nuoria feministinaisia. Mieleeni on elävästi jäänyt eräs luento, jolla naisprofessori saarnaa miesten sorrosta naisia kohtaan ja kuinka opiskelijat pikku hiljaa liittyvät kuoroon. Hetken ajaksi he lietsovat itsensä pieneen kiihkoon ja tunnen olevani kuin kommunistien väenkokouksessa. Kun kollektiivinen hurmos äkkiä lakkaa, hiljentää professori ääntään ja kuin anteeksipyytelevästi toteaa: ”muistetaan kuitenkin, etteivät kaikki miehetkään ole pahoja”. Vaikutelma on äärimmäisen koominen, kuin hän ja yleisö potisivat hetkellistä krapulaa hekumansa jäljiltä. Kokemus oli osa prosessia, joka vei minua kauemmas feminismistä.

Opetushenkilöstö oli kaiken kaikkiaan asiallista. Luennoitsijoita oli kovin montaa sorttia ja eri tasoisia. Koin kuitenkin, että henkilökunta hoiti tehtäväänsä ammattitaidolla ja -ylpeydellä. He vaativat opiskelijoitaan, mutta eivät liian paljoa. Syy omaan epäonnistumiseeni onkin vain minussa itsessäni – laiskuudessani ja heikkoudessani. Kapasiteettia minulla on, joten tahtoessani olisin voinut hoitaa homman kunnialla loppuun. Sain varsin vähällä vaivalla hyviä arvosanoja, mutta tuo vähäinenkin vaiva osoittautui ylivoimaiseksi ja heitin pyyhkeen kehään. Nöyryyttävä tappio, joka ottaa ylpeydelleni. Juuri minä, jolla piti olla loistava tulevaisuus - jota jo alaasteella leikkisästi nimitettiin professoriksi - putoaaa korkeakoulusta! Omien valintojen seurauksia tässä kuitenkin kannetaan, joten kellekään ulkopuoliselle on turha ruveta öyhöttämään. Tervanjuonnille oli tehtävä loppu, enkä ikävöi takaisin.

Mainitsisin opettajista vielä sen, että kannen alla tuntui porisevan kaikenlaista kiisseliä. Eräs haastattelemani professori puhui valtataisteluista sekä valtaisasta byrokratiasta, jonka alle opettajat tukehtuvat. Työaika, jonka voisi käyttää perustutkimukseen, kuluu paperinpyörittelyyn. Hän oli jo vanha ja lähellä eläkeikää, mutta siitä huolimatta lausui puolivakavissaan että haastattelumateriaali jäisi salaiseksi. Pelkäsikö hän puhuneensa sivu suunsa? Vaikka havainnoin asioita ulkopuolisena, syntyi vaikutelma jähmeästä organisaatiosta ja stressaavasta työstä. Englantilainen professori Bruce Charlton on sivunnut blogissaan akatemian rappiota ja minun on helppoa uskoa mitä hän sanoo. Asiat eivät varmasti ole Suomessa aivan samoin kuin Britanniassa, mutta peruslogiikka lienee sama: tiede on muuttumassa aidosti luovasta voimasta jonkinlaiseksi virastotyöksi, jossa tärkeintä ovat ajankäytön seuranta ja aivopesu. Omana aikanani en erityisesti havainnut ideologisesti myrkyttynyttä opetusta kuin satunnaisesti, mutta muistoni ovat muutaman vuoden takaa ja asiat voineet muuttua.

Tuo kaikki on osaltani takana, toivon mukaan lopullisesti. En kaipaa akateemista maailmaa ja tätä nykyä olen pesunkestävä amis (heko heko). Työharjoittelu, jossa en joudu käyttämään liikaa aivojani ja joka ei myöskään ole liian fyysistä, sopii minulle. Ammatti on leivän hankkimista varten, ei sisältöä elämälle. Vapaa-ajalla voin päästää mieleni valloilleen ja paeta toisiin maailmoihin. Hyväksyn juuri ja juuri sen, että töissä on pakko käydä. Mutta en koskaan hyväksy sitä totalitaarista vaatimusta, että työtään on pakko rakastaa. Teen sen hyvin ja se saa luvan riittää.

Ehkä joitakin ihmisiä ikävöin, ainakin hitusen. Pidin joistakin opiskelijatovereistani enemmän, toisista vähemmän. Sen yhden suupaltin näkisin vielä mieluusti, hän oli sellainen kaikkien kaveri. Ketään en varsinaisesti vihannut, vaikka ironikkoja kavahdan. Ketään en rakastanut. Aika ajoin vastaan tuli sakkia, jolle olisi toivottanut hyvää matkaa Auschwitziin. Humanisteja on muutenkin liikaa, mihin niitä kaikkia tarvitaan? Ajatellessani omia uranäkymiäni, mielessäni väikkyi muutama vaihtoehto: tutkija, opettaja, toimittaja tai museotyöläinen. Kaksi ensin mainittua oli ehdottomasti poissuljettu, en haluaisi omistaa elämääni arkistoille taikka lukiolaisille. Toimittajan työtä yritin ajatella, mutta kuolisin stressiin. Kaiken lisäksi toimittajakunnan moraalinen mädännäisyys on niin pitkällä, että sieluni tuhoutuisi hyvän matkaa ennen ruumista. Jäljelle jäi museotyö, joka olisi sinänsä käypä vaihtoehto. Kesäoppaana olenkin parissa museossa ollut, mutta mitään sen monimutkaisempaa ei oikeastaan edes huvittaisi tehdä. Eikä kesäopas tarvitse yliopistokoulutusta, hiiteen siis koko akatemia. Spurdoilen amiksena ja haaveilen pätkätöistä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin tehdä pari kuukautta töitä kerrallaan ja vetää siitä muutama kuukausi lonkkaa? En osta koskaan mitään, joten toimeen tulen. 



Biisi ebin 5/5, lähtisin paskarinkiä ajaan jos ois ajokortti. Vrumm vrumm, jo karisee humanismin tomut jaloista.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

NHL:n runkosarja paketissa





En ole koskaan aikaisemmin seurannut NHL-kiekkoa yhtä suurella mielenkiinnolla kuin tällä kaudella. Ansio tästä kuuluu tietysti uroteon urakoineelle superlupaukselle, Patrik Laineelle. 36 maalin ja 64 pisteen turvin hän on kaikkien aikojen neljänneksi eniten pisteitä tehnyt suomalaistulokas. Ja ennen kaikkea on otettava huomioon hänen vasta 18 ikävuottaan, mikä tekee hänestä nuorimpana eniten maaleja ja pisteitä tehneen suomalais- ja eurooppalaistulokkaan. Vertailun vuoksi otettakoon Jaromir Jagr, joka teki noin samanikäisenä 57 pistettä 80 ottelussa. Laine teki enemmän pisteitä vähemmällä ottelumäärällä. Lisäksi Jagrin tulokaskaudella jääkiekko oli kovin erilainen peli, ja nykyisin onkin pisteenteko vaikeampaa. Laineen saavutukselta ei vie yhtään myöskään se, että hän sai pelata hyvien ketjukaverien kuten Mark Scheifelen ja Nikolaj Ehlersin rinnalla. Tshekkilegendammekin pelasi joukkueessa, josta löytyi sellaisia pelaajia kuin Mario Lemieux, Kevin Stevens ja Paul Coffey.

Hupaisaa jotensakin, kuinka pitkin kautta joutui muistuttamaan itseään Laineen nuoruudesta. Kun niitä pisteitä ja maaleja nimittäin satoi, alkoivat odotukset nousta. Niinpä oli pettymys, mikäli hän ei takonut suunnilleen pistettä per ottelu. Hattutemppujakin, joita harvemmin tehtaillaan useampi per kausi, alkoi toivoa – tulihan niitä sellaiset kolme kappaletta. Vasta loppukaudesta tapahtui todellinen notkahdus pisteissä, mitä toisaalta osasi pelätä. Pitkä kausi verotti hänen vielä kehittymätöntä fysiikkaansa, mutta tästä eteenpäin on tie ainoastaan ylöspäin. Patrik Laineen kehityskäyrää katsoessa ei näet voi erehtyä sen suunnasta.

Ja tulokkaista puheen ollen, mitä ihmettä tänä vuonna oikein tapahtui? Jonain toisena vuonna Laineen pisteet olisivat kevyesti riittäneet tulokaspalkinnon voittoon. Mutta ei, pidemmän korren vei Amerikan nuori tähti Auston Matthews 40 maalillaan ja 69 pisteellään. Toivoin Laineen voittoa totta kai, mutta on tunnustettava tosiasiat: Matthews on noin askelen verran poikaamme edellä. Hän on joka osa-alueella vahva pelaaja, joka on kyennyt kantamaan suurta vastuuta ja osaltaan hilaamaan takavuosien umpisurkeaa Torontoa pudotuspeleihin. Joukkue sai vetoapua myös kahdelta muulta huipputulokkaalta, William Nylanderilta ja Mitchell Marnerilta, jotka rosvosivat 61 pistettä mieheen.

Huippukauden tulokkaista pelasivat lisäksi puolustaja Zach Werenski ja Sebastian Aho. Viimeksi mainittu muistetaan Laineen ketjukaverina viimevuotisista junnukisoista. Hän kuitenkin osoitti 24 maalillaan ja 49 pisteellään kuuluvansa suomalaispelaajien tulevaisuuden eliittiin, omilla meriiteillään. Myös hän on 19-vuotiaana vielä nuori jannu ja pelasi pisteiden valossa paremman tulokaskauden kuin esimerkiksi Saku Koivu (45 pistettä). Erityismaininnan saa vielä Mikko Rantanen, joka 20 häkillään voitti joukkueensa sisäisen maalipörssin – tulokaspelaaja hänkin. Eikä hänen 39 pistettään muutenkaan huono saldo ole. Sanon sen, minkä sanoin aikaisemminkin: on hienoa aikaa olla suomalainen kendojanari. Kun kypsymässä on tällaista pelaajamateriaalia, on meillä kohta millä mällätä.

Ja jottei postaus jäisi vain tulokaspelaajien ylistämiseksi, mainittakoon myös Mikael Granlund, joka nosti tällä kaudella itsensä NHL:n aateliin. Monen vuoden työ on tuottanut tulosta ja 69 pisteellään hän paransi edellistä ennätystään 25:llä. Maaleja syntyi miltei yhtä paljon kuin aikaisemmilla kausilla yhteensä. Vahvuudet alkavat vihdoin nousta pienen koon alta esiin. Hän pelasi Mikko Koivun ketjutoverina erinomaisen kauden, mikä näkyi myös Minnesota Wildin otteissa; joukkue sijoittui paremmin kuin viime vuonna. Harmi tosin, sillä näitä herroja tuskin näemme kevään MM-kisoissa.

Suuren yleisön suosikki ja koko kauden suitsutetuin pelaaja on luonnollisesti Kanadan oma Connor McDavid. Hän on mielettömän nopea ja sulava luistelija, joka pystyy temppuilemaan kiekon kanssa kovassakin vauhdissa. Vasta 19-vuotiaana hän on takonut runkosarjassa tasan 100 pistettä ja joukkueensa kapteenina ollut nostamassa Edmonton Oilersia pudotuspeleihin. Ylivoimaisena pistepörssin voittajana ja siis Art Ross-pystin ansainneena (eroa toisena olevaan Sidney Crosbyyn kertyi 11 pistettä), hän mitä todennäköisimmin kaappaa myös parhaalle pelaajalle jaettavan Hart Trophyn. Hän on kiistatta osoittanut olevansa joukkueellensa korvaamaton. Tulevina vuosina, kunhan hän vielä kehittää laukaustaan ja parantaa viimeistelyään, liukuu NHL-jäillä tappava paketti (kuin hän ei jo olisi). Stanley Cup kävi Edmontonissa viimeksi 1990. Tulevina vuosina se vielä palaa sinne.

Pettymyksiä on myös ollut, kuten vaisuksi jäänyt Jesse Puljujärven tulokaskausi. Hänethän passitettiin lopulta farmiliigaan, jossa tehoja kertyi sentään kiitettävästi. Hänen pelissään on puutteita, jotka vaativat petraamista. Hänessä on potentiaalia ja toivon hänen lunastavan sen taalaliigan huipulla. Kuten Granlundin tapauksessa, joillakin se vaatii vuosikausien tarpomisen. Kaikki eivät sinne tietenkään nouse, mutta toivoa on. Ei ole sattumaa, että hän pelasi junnukisoissa niin hyvin kuin pelasi. Eikä ole sattumaa, että hänet draftattiin neljäntenä. Kyllä sieltä vielä hyvää tulee.


Sitten koittavatkin jo pudotuspelit. Voittajasuosikkini on tietysti Pittsburgh Penguins, mutta en toisaalta panisi pahitteeksi Washington Capitalsien mestaruutta. Alexander Ovetškin on pelannut vuosikaudet NHL:n huipulla saavuttaen joka mahdollisen palkinnon paitsi sen suurimman. Kenties nyt olisi aika.

Tykkään kanssa Erik Karlssonista. Rasmus Ristolainen on hyvä puolustaja, Suomen paras tällä hetkellä. Mutta ollaanpa rehellisiä: ketään Karlssoniin verrattavaa ei meillä ole. Hän ansaitsisi minun puolestani parhaalle puolustajalle jaettavan Norris-palkinnon, mutta se taitaapi mennä tänä vuonna Brent Burnsille. Pidän kuitenkin Karlssonin kaltaisista näyttävistä ja sulavan taitavista pelaajista. Hänen pelaamisensa on kaunista, suorastaan eroottista katseltavaa.


Ja vittu. Laine ei tule MM-kisoihin.

Noh, niin rankka vuosi ja älytön mediamyllytys on ollut takana, että hän on leponsa ansainnut. Kunhan kesä omistetaan palautumiselle ja kovalle treenille, palaa Laine vahvempana kuin koskaan.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Vasemmiston metapolitiikkaa



Kymmenkunta afgaania lennätettiin takaisin sinne, missä pippuri kasvaa. Vasemmisto reagoi tavoilleen uskollisesti, eli hysterialla ja riehumisella. Jos näin pienestä saadaan väännettyä jotain niin suurta, ketä voimme edes palauttaa? Vihollista uskoaksemme emme nähtävästi ketään ja on saman tien syytä olettaa, että turvattomana maana ovat Afganistanin kaikki noin 30 miljoonaa asukasta oikeutettuja turvapaikkaan. No, uskon järjen voittoon tässä asiassa. Palautuslento ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä myöskään viimeinen. Se ei ollut sellaisenaan edes hyvä alku, paras on vasta tulossa. Nitrot olkoot narreillamme valmiina.

Käytännön asiat sikseen, on episodilla myös metapoliittinen ulottuvuutensa. Vasemmisto järjesti mielenilmauksensa tyylillä, joka on tuttua aiemmin nähdyistä tempauksista. Sille on tyypillistä romantisoida liikettä ”vastarintana”, jonkinlaisena pienen ihmisen voimannäyttönä suurta systeemiä vastaan. Tämä huolimatta siitä, että tapahtumat keräävät tyypillisesti suuria väkijoukkoja ja saavat mainosta valtamedialta. Ei ole tavatonta nähdä eturivin poliitikkoja osanottajina. Mitä siis on vastarinta, joka edustaa samanaikaisesti valtasysteemiä ja massoja? Olen käsitellyt teemaa aiemminkin, ja yksi vastauksista piilee vasemmiston vanhentuneessa omakuvassa. He näkevät itsensä samoina kapinallisina kuin 60-luvun edeltäjänsä, vaikka viimeksi mainittujen arvot sementoitiin osaksi instituutioita. Vasemmisto tavoitteli hegemoniaa ja sai sen. Se voitti kulttuurisodan, mutta taistele yhä kuin se olisi altavastaaja. Tätä omituisuutta ymmärtääkseen on pureuduttava vihollisen käsitteisiin.

Miten sinä – lukijani – määrittelisit vastarinnan? Monelle varmaan herää mielikuvia erinäisistä partisaaniliikkeistä tai diktatuureja vastustavista järjestöistä. V – niin kuin verikosto teki valkoisesta naamiosta vastarinnan modernin symbolin, ja sen ottivat internetin anonyymit hakkerit omakseen. Jos kuitenkin sysää pelkät mielleyhtymät hetkeksi sivuun ja hakee esimerkiksi sanakirjamääritelmää, ei sana merkitse oikeastaan mitään. Se on kuin mitä tahansa vastustusta, puhutaan jopa itsepäisistä ihmisistä vastarannan kiiskeinä. Tarvitsemme siis paremman esimerkin, vaikkapa kapinan käsitteen. Mielleyhtymät johtanevat monellakin Star Warsiin, mutta niistä viis. Sen määritelmä on nimittäin spesifi: kapina on aseellinen nousu esivaltaa vastaan. Lisäksi sille voi ajatella abstraktimpaakin merkitystä, kuten henkistä kapinaa valtavirran arvomaailmaa vastaan. Yhteistä käsitteen kuvauksille eri yhteyksissä on, että se viittaa mihin tahansa vallitsevaa järjestelmää vastaan kamppailevaan ryhmään. Sillä, minkä puolesta ja mitä vastaan kapinoidaan, ei ole ennalta määriteltyä sisältöä. Kapina on siis itsessään arvoneutraalia ja moraalitonta.

Vasemmistolainen ei kuitenkaan ajattele näin. Hänen vinkkelistään kapinalla on aina ennalta määrätty sisältö ja suunta. Kapinaa voi olla ainoastaan vasemmistolaisten arvojen, kuten tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta taistelu. Se suuntautuu aina kyseisten arvojen vihollisia vastaan. Niinpä siinäkin vaiheessa, kun heidän maailmankuvansa on institutionalisoitu, he suhtautuvat toimintaansa maanalaisena vastarintana. Kun ministerit ja lakimiehet jakavat heidän näkemyksenä, he pysyvät kapinallisia. Ja kuka on se, jota vastaan kapinoidaan? Yksi kohteista on esimerkiksi muutama kymmenen henkeä käsittävä Pohjoismainen Vastarintaliike, joka nimestään huolimatta edustaa heille todellisia, näkymättömiä valtarakenteita. Tämä johtaa meidät seuraavaan käsitteeseen:

Valtaan, joka normaalin määritelmän mukaan on päättämistä muiden ihmisten asioista. Vasemmiston mukaan se on sitä, että muiden asioista päätetään ei-vasemmistolaisen arvomaailman pohjalta. Näin ollen vaikkapa anarkistien tahto siitä, kuinka muiden tulee elämäänsä elää, ei olisi vallankäyttöä vaan moraalinen imperatiivi. Koska vallankäyttö on pahaa ja vasemmistolaisuus hyvää, ei jälkimmäinen voi sisällyttää ensimmäistä. Vasemmistolainen ei voi käyttää valtaa.

...

Koska käsitteitä tulee lisää ja yksi johtaa toiseen, on kätevää listata loput:

Rasismi: vain valta-asemassa voi olla rasisti. Ja vain valkoisilla on valtaa, joten yksin he voivat olla rasisteja. Musta, joka uskoo rotunsa ylemmyyteen ja kehottaa väkivaltaan valkoisia vastaan, ei voi olla rasisti. Sillä edes rikkaalla mustalla ei voi olla valtaa, joka on vasemmistolle mahdotonta. Ja musta on aina vasemmistolainen. Miksi? Koska hän on vähemmistössä.

Enemmistö ja vähemmistö: Ne, joilla on valtaa, ovat enemmistössä lukumäärästään huolimatta. Vähemmistöä koskee sama, mutta muutettavat kääntäen. Siispä valkoiset ovat kaikkialla enemmistöä. Naiset taas ovat globaalia vähemmistöä, vaikka heitä on noin puolet ihmisistä. Enemmistöön kuuluvat eivät voi koskaan olla vasemmistolaisia, koska heillä on valtaa. Vähemmistön edustaja on aina vasemmistolainen, koska ei voi käyttää valtaa. Valkoinen anarkistimies on siis asemansa vuoksi enemmistössä ja piilevä oikeistolainen, joka kuitenkin voi väistää vallankäytöstä ja antaa tilan vähemmistöille. Vasemmistolaisena hän ei voi käyttää valtaa, mutta valkoisena hänellä on sitä. Surku sinänsä.

Erilaisuus: joku voisi rohjeta ajattelemaan, että se viittaa mihin tahansa havaittaviin eroihin ihmisten ja asioiden välillä. Vasemmistolaisen määritelmän mukaan erilaisuutta on kuitenkin variaatio heidän arvomaailmansa sisällä. Jos huoneessa on kymmenen kehitysvammaista lesboneekeriä ja yksi skinhead, on viimeksi mainittu ”samanlainen” ja muut ainutlaatuisia. Mikäli 99 sadasta kannattaa monikulttuurisuutta ja yksi vastustaa, on tuo yksi ”samanlainen” epäyksilö vailla ominaisuuksia. Eroja eivät ole objektiiviset havaittavat vastakkaisuudet tai ”erot” vaan vasemmistolaisen hyväksymät ominaisuudet.

Mielipiteet: mielessäni on jokin sanonta peräaukoista ja miten kaikilla on omansa. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä peräaukkoja on vain ei-vasemmistolaisilla. Mielipiteet sen sijaan ovat arvokkaita, kunhan muistaa sisällyttää ne vasemmistolaiseen kontekstiin. Muussa tapauksessa ottaa riskin, että perseeseen todella repeää reikä. Miten vasemmistolainen paska voisi muka haista, jos he eivät edes käy paskalla?

Kyseenalaistaminen ja itsenäinen ajattelu: ajattelin Pentti Linkolaa ja hänen paradigmoja uhmaavaa yhden miehen taisteluaan. Mutta unohdin kokonaan hänen fasistisuutensa. Kyseenalaistaa voi ainoastaan vasemmistolaisista lähtökohdista käsin ja ei-vasemmistolaisia rakenteita. Itsenäisen ajattelukyvyn osoitukseksi riittää osallistuminen mielenosoitukseen, jossa ei vahingossakaan törmää eri mieltä oleviin. Älykkäinkään oikeistolainen ei voi ajatella omilla aivoillaan eikä kyseenalaistaa, vaikka olisi ainoa laatuaan.

Muutos ja uudistus: jokin tapahtuma, joka tuottaa havaittavan eron aikaisempaan. Hupsista, siis tuottaa vasemmistolaisesti havaittavan eron aikaisempaan, piti sanomani. Jos siis jo olemassa olevaa vasemmistolaista paradigmaa muutetaan tai jokin heidän toivoma uudistus ei toteudu, on se taantumusta. Mikään, mitä oikeistolainen tekee, ei voi olla uutta eikä luovaa. Se on sortavaa ja tukahduttavaa.

Dekonstruktio: ei-vasemmistolaisiin rakenteisiin kohdistuvaa kriittistä analyysia. Vasemmistolaisia rakenteita taas ei ole, kuten ei ole valtaakaan. Vasemmistolaisuutta ei voi dekonstruoida, analysoida eikä näin ollen kritisoida. Se kritisoi itse itsensä, ollen vastaus itsensä esittämiin kysymyksiin. Vasemmistolaisuus on elämä, se on alfa ja omega.

...

Stop. Hitaampikin lukija jo hahmottanee kuvion. Riittää, jos ymmärrämme taistelevamme totalitaarista ideologiaa vastaan. Se ei jätä vastaväitteen mahdollisuutta. Jos kukaan ei voi olla perustellusti eri mieltä, tekee se vastustajista joko tyhmiä tai pahoja. Usein molempia, jos on yhtään vihollistemme puheita uskominen. He ovat valmiiksi määritelleet, että mikä tahansa heidän tavoittelemansa on hyvää ja kaunista. He eivät voi olla pahoja ja jos ovat, se ei ole vasemmistolaisuutta. Kuulostaako olkiukolta? Ei ole minun ongelmani, että vihollisemme on mitä se on. Nyansseista ei ole muutenkaan mielekästä puhua, jos koettaa tavoitella kokonaiskuvaa ja suuria linjoja. En ole tässä edes päässyt siihen, miksi vasemmisto ajattelee näin. Olen vain näyttänyt, mitä he ajattelevat. Sanoista voimme seurata heidän maailmankuvaansa sen alkulähteille, liikkua seurauksista syihin.

En tee mitään suurta paljastusta kertoessani, että vasemmistolaisuus on maallistunutta kristinuskoa. Kuitenkin se kuulostaa vähättelevältä, tarkempaa olisi ilmaista tuo ideologia kristinuskon perversiona. Se on kuin ruumis ilman sielua, jotain olemuksellisesti sairasta ja elotonta. Kristinuskon sanoma on, että maailma on pahan vallassa. Kristus kapinoi tämänpuoleista ruhtinasta vastaan, ja tuo kapina jatkuu yhä. Kirkon perusta laskettiin marttyyrien vereen ja sillä se lunastetaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Lopullista voittoa ei ole maallisessa elämässä luvassa ja vasta ajan lopussa lunastetaan lupaukset taivaan valtakunnasta. Tämä on totuus ja kristittyjen oppi. Mitä mammonaa ja mainetta satummekaan keräämään, se ei tule kestämään. Sielunvihollinen on aina kannoillamme, eikä lepää. Mutta maallistunut vasemmistolainen ei tietenkään moiseen haihatteluun usko. Hän näet uskoo, ei vaan tietää että kaikkien aikojen haihatus – taivas maan päällä – on mahdollinen. Metafyysinen ja näkymätön sota hyvän ja pahan välillä käy sellaisenaan tässä maailmassa selkeästi hahmotettavine rintamalinjoineen. Niinpä Raamattua opettavan kirkon ikuinen kapina paholaista vastaan onkin ihmisoikeuksien julistusta siteeraavan järjestöihmisten kapinaa PVL:ää ja näkymättömiä fasistisia rakenteita vastaan. Kadulle mädäntyvä rasistipultsari ei ole huono-osainen vaan maailman langennutta ja salaista enemmistöä edustava kadotettu. Vasemmistoliiton puoluekirja on osoitus kuulumisesta ennalta pelastettujen joukkoon, joka julistaa evankeliumia syntisen maailma sydämessä asuvaa pahuutta – rasismia – vastaan.

Keisari ei ole vain vailla vaatteita, hän on myös tavattoman ruma ilmestys. Ei ihme, että vasemmistolaiset ovat niin hysteerisiä. Kyllä minäkin, jos omaa peilikuvaani joutuisin säikkymään. Kun lisäksi yrittää istua kahdella pallilla samanaikaisesti ja syödä kakkua säästääkseen sen, joutuu kognitiiviseen dissonanssiin. Kuin aavikon kivi, joka murtuu kylmän ja kuuman puristuksessa. Kuinka puolustaa saavutettuja etuja ja teeskennellä, että ne ovat ennennäkemättömiä uudistuksia? Kuinka olla maanalainen vastarinta, jonka arvot ovat lakiin kirjattuina? Vasemmistolaiset eivät kestä ajatusta, että vuorovesi on kääntymässä. Me olemme kapinaliike ja vastarinta tänään, vallan kahvassa huomenna. Vasemmisto puhuu, kuinka meidät tulee vaientaa ja eristää julkisesta tilasta. Me emme välitä. Puhumme kovempaa ja otamme tilan, emme pyydä mitään.

Mutta. Näillä asioilla ei ole merkitystä. Ei ole väliä, kuka on kapinallinen ja kuka vallassa. Mitään merkitystä ei ole sillä, kuka on seksikäs ja cool. Muutos, kyseenalaistaminen...vain prosesseja vailla ennalta määrättyä suuntaa. Totuus on se mikä merkitsee, oikea ja väärä. Poseeraajat ja opportunistit välittävät siitä, saako ajatuksillaan mainetta ja kunniaa. Meidän on varauduttava siihen, että saamme vain pilkkaa ja naurua. Ilmaiseksi ei tule mitään, olemme sodassa. Taistelu käydään lännen sielusta ja väärillä motiiveilla ei kannata olla liikkeellä.

Hauskaa on joka tapauksessa. Not tired of winning.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kunnallisvaaliehdokkuuteni

Ohjelmani, translitteroituna:

Mitä tulee päätöksentekomenettelyyn, niin koko orkesteri oli niin pierussa, ettei minkäänlaista dokumenttia saatu aikaiseksi. Viittaisin julkisuudessa esitettyihin väitteisiin, joiden mukaan johtotasolta puuttuisi munaa. Tämä on luonnollisesti täysin perätön väite; parhaan näytön on antanut ulkomaankaupan suunnittelutyöryhmä, joka viime keskiviikon vastaisena yönä keskikaljan voimalla murtautui lasten päiväkotiin ja hasispäissään pani koko paikan tasaiseksi.

Niin, me olemme lähteneet siitä, että perusteluksi ei kelpaa se, että jos jakkuli vuotaa hunajaa niin valiokunnan hubat alkavat vaatia torttua ja kyrsää. Liukkaillehan on aivan turha lähteä, jos epäilee että heti ensimmäisen satsin jälkeen floppaa. Eri asia tietysti on, jos alle saadaan rappariperät ja risapuoli päällepäin niin sutia voidaan niin kauan kuin antabukset nivusissa helisee. Ja sen ajan kun lippulaiva plaanaa vesirajassa, niin voidaan alkaa vatkata seuraavaa Mirkkua. Mutta nyt on kuitenkin syytä muistaa, että samalla kun harjastukka kuivahtaa, on syytä niistää myöskin anjovikset, ja sadetakki umpisolmuun ja hyllylle. Näillä eväillä uskoisin onnistuttavan, vaikka stetson sitten aika ajoin lerpahtaisikin ja hanuri lakkaisi naukumasta.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Rappio on kaunista

Jos kuvotus onkin modernismin päälimmäinen tunne, voi oikeassa mielentilassa päästä sen estetiikan sisään. Tiedättehän ne hetket, kun humalan lävitse katsotte yökerhon kiimaa euforialla. Tunnette sykkivänne saman pulssin mukana, tahdotte halailla tuntemattomia ja saada sylitanssin kissanaiselta. Ja naiset, ne ovat kauniita. Urokset viettelevät ne ja himo tuottaa hedelmää. Olette dekandenssin ytimessä ja nautitte siitä. Pakana teissä muistaa kuinka hyvältä voikaan tuntua. Sinne tahtoisitte jäädä ja syvemmällekin sukeltaa, ainakin niin syvälle kuin alkoholin voima kantaa.


En tiedä voinko moralisoida bilehileitä. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, miksi hedonismi kutsuu luokseen. Joinakin hetkinä tulee suorastaan ikävä infernaalisia teiniluolia, sekaan on helppo heittäytyä ja unohtaa kaikki muu. Tätä kirjoitusta edelsi aivan odottamaton kaipuu, suorastaan halu ryypätä ja upota toverien kesken keskelle urbaania hauskanpitoa. Tahtoisin hetkeksi unohtaa aivan kaiken, hiiteen totuus, hyvyys ja kauneus. Politiikka on vain kivi kengässä, työelämä turhaa. Miksi en siis minäkin luovuttaisi ja vain nauttisi nauttimasta päästyänikin. Olen alennustilassa ja haluan vajota vielä lisää. Tiedän millaista moderni euforia on, se puuduttaa kivun ja tuntuu hyvältä, hyvältä, hyvältä, hyvältä. Porno tekee hyvää, huora kainalossa tekisi hyvää. 

Perspillu ja hyvät vitut.



Lady Gaga - Heavy Metal Lover


Edellä oleva kipale muistutti degeneraation ihanuudesta. En tiedä, enkä välitä pätkääkään mistä se kertoo. Se kuulostaa niin hyvältä kuin syntinen yökerho tuntuu. Nahkaa, korkokenkiä ja hyvät vitut. Pillu, pimppa ja tussu.

Olen luontainen saatananpalvoja. Haluni ei tunne moraalia ja perversioni voisi ekstrapoloida suoraan helvetin sydämeen. Ota halu, dekonstruoi se ja löydä uusi kerros halua ja entistä haisevampaa sellaista.

On muuten hauskaa. Tuntuu hyvältä olla halujensa suurkuluttaja, olen vailla mitään rajoja. Hintaa en kuitenkaan joudu maksamaan, enhän? Enhän...? Mitä pahaa voisi seurata?

I want your whiskey mouth
All over my blonde south
Red wine, cheap perfume and a filthy pout
Tonight bring all your friends
Because a group does it better


Hipi hipi heijaa, kyllä muuten kelpaa. Saatatan perkele, kun kello on jo näin paljon. Kaverit ovat kaukana, EIKÄ MISSÄÄN OLE VIINAA! Miksen ole jo kännissä, saatana haluan viinaa ja heti! Vihaan alkoholia, jokaista juomaa. Haluan vain pääni sekaisin.

Äpärää...

Kaikki hipit hukutetaan.

Eikös eloa sykkivässä kaupungissa ole kuitenkin jotain aidosti kaunista? Kun nousuhumalassa sitä katsoo, on siinä ehkä ripaus oikeaa iloa. Kun muuttuu yön eläimeksi, voi unohtaa itsensä pahassa, mutta ehkä edes joskus hyvässä.

Laura Branigan - Self Control

Joku sanoi, että 80-luvulla hedonismi oli viattomampaa. Kun AIDS oli vielä huhu. Voisiko olla, ehkä kaikki nautinto ei ole helvetistä. Tämä klassikkobiisikin kuulostaa jotenkin vähemmän syntiseltä kuin Lady Gagan vastaava, kuin yön ja kaupungin jännitys ei olisikaan pelkkää sokeaa halua.

Oh, the night is my world

Aika levotonta kamaa silti. Dionysos ei kysele suostumusta, kun nussimaan ruvetaan. Ei teekään mieli enää viinaa, menen nukkumaan.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Bättre Folk



Objektiivisilla mittareilla suomenruotsalaiset ovat meihin tsuhniin nähden noin kaikessa parempia: he ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja onnellisempia. Moraalisen paremmuuden suhteen on ehkä vaikea sanoa mitään, voi olla että olemme heihin nähden alamittaisia siinäkin kategoriassa. Kun rinnallamme on halki vuosisatojen elänyt näin menestyvien ihmisen yhteisö, on se ollut omiaan ruokkimaan erästä perisuomalaista tunnetta, kateutta. Otsikon nimityskin suorastaan tihkuu kaunaa ja syrjäpöydässä purnaavan Matti Meikäläisen jupinaa. Viimeksi pari päivää sitten pääsin oppilaitoksen ruokalassa kuuntelemaan tätä, kun ”ei meidän rahvaiden seura hurreille kelpaa”. Ja totta tosiaan, ryhmämme suomenruotsalaiset jäsenet olivat päättäneet istuutua peräti kahden pöydän päähän meistä.

Samaistun kateuteen ja ymmärrän miksi nuo iloiset rannikoiden herraskaiset ärsyttävät. Toisaalta minua huvittaa se, katkeruuden alkulähde alemmuuskompleksissa on niin ilmiselvää. Neekerit voivat Amerikassa syyttää orjuuden taakasta ja juutalaiset kaikkialla maailmassa vedota holokaustiin. Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua. Emme voi syyttää hurreja riistosta, ryhmäetua ajavasta suhmuroinnista korkeintaan. Katkeruuden taustalla onkin epämieluisa ajatus, että me tavalliset suomalaiset todella olemme vähän luusereita heihin nähden. Pohjoinen mentaliteettimme on aina kannustanut reiluuteen ja tasajakoon, mitä on kuitenkin varjostanut patologinen kateellisuus. Suomi ei ole syyttä suotta sosiaalidemokratian luvattu maa, tasapäistäminen ja keskinkertaisuuden ihannointi elävät meillä vahvoina. Ottaa koville katsoa yksilön menestystä, ja erityisen koville ottaa todistaa kokonaisen ryhmän voittokulkua.

Joka kansalla on varjopuolensa, eikä niistä voi täysin päästä eroon. Niiden kanssa on tultava toimeen, ja se pätee myös suomalaiseen kateuteen. En kuitenkaan katso sopivaksi ruokkia tätä myrkkyä, päinvastoin olisi itse kunkin tehtävänä pitää sitä puoltaan kurissa. Sen sijaan, että kostonhimoisina tiirailisimme suomenruotsalaisten pöytiin, saisimme miettiä mitä voimme oppia heiltä. Miksi he ovat onnellisempia, löytyykö selitys tiiviistä yhteisöllisyydestä? Ja jos löytyy, mikä tuossa yhteisöllisyydessä luo sitä hyvää henkeä? Nämä ovat avoimia kysymyksiä, joihin en lähde tässä vastaamaan. Pointti on, että suomalaisten olisi aika korjata asenteensa. Kansallismielisten ja etenkin perussuomalaisten suuri virhe on ollut ryhtyä painimaan pakkoruotsikysymyksen kaltaisten trivialiteettien kanssa ja ryhtyä lietsomaan pinnan alla kytevää katkeruutta. Realiteetti on joka tapauksessa tämä: suomenruotsalaisilla on rahaa ja valtaa, heillä on henkistä pääomaa. Ei ole ollut järjen hiventäkään vieroittaa näin tärkeää vähemmistöä isänmaan asialta vain halvan retoriikan vuoksi.

Suomenruotsalaiset olivat avainasemassa, kun maamme identiteettiä rakennettiin. Uskon, että kansallinen renessanssi tarvitsee taas heidän panostaan. Kysymys kuuluukin, voiko heitä saada enää puolellemme? Jos jakolinjat ovat peruuttamattomia, vahinko on jo tapahtunut. Tämä on harmillista ja siinä piilee myös varoituksen sana ruotsia puhuvalle vähemmistöllemme: ryhtyessänne globalisimin ja monikulttuurisuuden airuiksi, asuitte vaaralliseen peliin. Teille kysymys on epäilemättä eksoottisista ravintoloista ja uusista mielenkiintoisista ihmisistä. Me suomalaiset näemme asiat kuitenkin toisin. Kun maamme oli nuori, olitte eliittiä ja silti kansamme puolella. Tänään olette yhäti eliittiä, mutta kansaamme vastaan. Historia opettaa, että näistä asetelmista on syntynyt veristä jälkeä kerta toisensa jälkeen. Suomalaisten puolesta olen huolestunut sielumme tilasta, teidän osaltanne jostain konkreettisemmasta. Me jaamme saman maan, mutta jaammeko enää samaa kohtaloa?

PS. Jos joku luulee minun puhuvan suotuisasti hurreista, koska minulla olisi oma lehmä ojassa, ei se luulo ole tiedon väärti. Olen neljänneshurri, mutta vain biologisesti. Tuttava- ja perhepiiriini ei kuulu ensimmäistäkään suomenruotsalaista. Elämäni olen viettänyt pottunokkana pottunokkien seurassa.