sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Top 10 jääkiekkoilijaa


Stanley Cup-finaalien jälkilämmössä on hyvä viivähtää lätkän parissa vielä hetkinen. Kun tulee puhe kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tahdon ainakin omalta osaltani tehdä selväksi, ettei kyse ole objektiivisesta paremmuusjärjestyksestä. Suosikkipelaajani ovat sellaisia, joiden pelityylistä ja persoonasta satun pitämään. Kaikki he ovat tietenkin oikeasti hyviä, sillä pidänhän ennen kaikkea näyttävistä taitopelaajista. Tahdon jääkiekkoni kauniina, ja sitä toteuttavat ennen kaikkea yksilöt. Niin hienoja kuin viisikkokuviot voivat olla, ei kunnon sooloa voita mitään. Asenteeni on hieman paradoksaalinen, kun otetaan huomioon lajin olemus joukkueurheiluna. Lisäksi yksilösuoritukset ovat aina harvinaisuuksia, jos etenkin Suomen maajoukkuesuorituksia katsotaan. Mutta ne ovat lajin suola ja elämä, estetiikka ennen kaikkea. Luovuus ei ole koskaan ollut varsinkaan Suomikiekon sydänasia, mutta olen toiveikas tulevaisuuden suhteen.

Siispä, arvon naiset ja herrat, Unilaakson Top 10 –jääkiekkoilijat:

1) Mario Lemieux

Super Mario, Le magnifique: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä mies on monen listalla, kun keskustellaan kaikkien aikojen parhaasta kiekkoilijasta. Mitäpä hänestä voisin sanoa? Paketti, jossa yhdistyivät koko, voima, laukaus, taitavuus ja pelinluku. Hän oli mies, joka pystyi parhaimmillansa mihin tahansa. On pelaajia, joilla on jumalmoodi, ja Mariolla se oli aivan erityinen. Voitte valita minkä tahansa koosteen ja ihailla absoluuttista dominointia. Otetaan työnäyte:

Koko video on suositeltavaa katsottavaa, mutta kiinnittäkää huomiota näytteeseen numero 8. Katsokaa kuinka hän liikkuu. Mestarin tunnistaa siitä, että toiminnot tapahtuvat sulavasti kuin vailla ponnistusta. Ja "tuuletus" on ylivertainen, siinä liukuu kuningas jäällä. Aristokraattisen viileä olemus vetoaa minuun, pois turha vaatimattomuus.

En ole nähnyt ensimmäistäkään Marion peliä, synnyin liian myöhään ehtiäkseni. Mutta koosteita olen nähnyt enemmän kuin tarpeeksi, enkä niihin silti kyllästy. Marion tarinassa vetoaa myös se, että hän useista loukkaantumisistaan ja sairastamastaan syövästä huolimatta punnersi itsensä aina takaisin huipulle. Hän oli todellinen taistelija ja sankari, kaikkien aikojen jääkiekkoilija.

2) Jaromir Jagr

Tshekkiläinen kynämies ja individualisti. Hän on pelaaja, jonka highlight reelejä kelpaa katsoa. Mario Lemieuxin ketjukaveri ja ratkaisija, joka osaa ottaa joukkueen reppuselkäänsä. Tai ainakin osasi. Suorastaan hullua on, että 45-vuotiaana hän vieläkin pelaa NHL:ssä. Voi tosin olla, että kulunut kausi jää hänen viimeisekseen. Mutta kävi miten hyvänsä, on takana jo pitkä ja tuottelias ura. Ja kuitenkin, voitti hän ensimmäiset ja viimeiset mestaruutensa jo alussa 18-19-vuotiaana. Hän oli kuitenkin jo viimeistään toisella kaudellaan yksi joukkueensa avainpelaajista.

Jagrissa kiehtoo paljon myös persoonansa. Hän on aina pelannut ensisijaisesti itselleen, mitä en kuitenkaan pidä huonona asiana. Pelattuaan ensimmäiset kymmenen vuotta Pittsburghissa, on hän sittemmin vaihtanut seuraa kuin paitaa. Tämä osoittaa, että maajoukkuetta lukuun ottamatta, ei hän kovin seurauskollinen mies ole. Hän on suunnistanut aina sinne, missä hänellä on ollut hauskaa pelata. Hän ei ole helpoin mahdollinen ihminen ja pelin taso riippuu mielialasta. Koska hän on niin lahjakas kuin on ja ahkerampaakin ahkerampi harjoittelija, saa hän moiset erikoisuudet anteeksi.

Sitten on takatukka. Ja massiivinen ahteri: kun sen tunkee vastustajan eteen, ei kiekko häneltä hevin lähde.

3) Patrik Laine

Miten näin nuori jannu voi olla listalla korkealla? Ymmärtänette, että katson sinivalkoisten lasien lävitse. Laine on yksinkertaisesti parasta, mitä suomalaisessa jääkiekossa on aikoihin tapahtunut: 196-senttinen karpaasi, joka omaa lisäksi maailman parhaimpiin kuuluvan laukauksen ja valtaisaa taitoa mailansa kanssa. Heikkoudet ovat luistelussa ja kiekon suojaamisessa, mutta kunhan hän kehittää kovuutta kroppaansa ja tekniikkaa luisteluunsa, voi hänestä tulla liki pysäyttämätön.

Lyhyen uran koosteita kelpaa jo nyt katsella. Suomalainen jääkiekko on kärsinyt aina maalintekijöiden puutteesta, mutta nyt Laine jatkaa Kurrin ja Selänteen jalanjäljissä. Hän ei pelkisty laukaukseensa vaan osaa myös ohjata ja kuljettaa. Hän ei ole nopea, joten läpiajoja ei liene syytä odottaa paljoakaan. Koska hänen pelaamisensa ei kuitenkaan ole riippuvaista vauhdista, ennustan hänelle pitkää jatkoa. Nopeuteensa tukeutuvat pelaajat ovat taipuvaisempia tippumaan kyydistä iän myötä, laukoa voi vaikka kuinka pitkään.

4) Alexander Ovetškin

Venäläinen höyryjyrä, joka on harvinainen yhdistelmä nopeutta ja kokoa. Häneltä löytyy maailman paras laukaus ja kuitenkaan hän ei ole yksin siitä riippuvainen; kädet ovat pehmeät ja kiekko tottelee lapaa. Hän taklaa kovaa ja paljon, ei säästele itseään fyysisesti. Hän on voittanut parhaan maalintekijän palkinnon neljä perättäistä kertaa, mikä kertonee hänen tasostaan nyky-NHL:ssä. 50 maalia kausi toisensa jälkeen ei vielä 80- ja 90-luvulla olisi ollut kovin ihmeellistä, mutta nyt on.

Ovetškinia on syystä pidetty itsekkäänä ja puolustushaluttomana pelaajana. Hän pelaa myös ajoittaista sikaa, mitä en kenessäkään arvosta. Joka tapauksessa hänen häikäisevän viihdyttävä pelityylinsä korvaa monia puutteita. Sidney Crosby – hänen pitkäaikainen kilpakumppaninsa – on objektiivisilla mittareilla parempi pelaaja. Esteettisyyskerroin nostaa Ovetškinin kuitenkin edelle, siitä ei ole kahta sanaa.

5) Peter Forsberg

Tämä viikinki on kaikkien aikojen paras ruotsalaiskiekkoilija ja lukemattomien suomalaisten murhe. Tiedän kyllä, mitä ajattelette. 2003 puolivälierässä Foppa rynnäköi koko kentän lävitse ja tasoitttaa pelin vanhanaikaisella, ”ei voi olla totta”. Hänen ansioitaan ei kuitenkaan voida kiistää. Hän pelasi ja hallitsi ajanjaksolla, jolloin peli oli rikkonaista ja puolustusvoittoista. Hän kumosi ajatuksen, että Ruotsista tulisi hentoja pelaajia. Forsberg pelasi armottoman kovaa fyysistä peliä, taklasi ja otti niitä vastaan kuin betoniseinä. Ruotsalaisia on pidetty jääkiekossa periksi antamattomina ja juuri hänessä tuo piirre tiivistyi. Mutta ennen kaikkea hän oli taitava kaveri, joka rakensi älykkäästi peliä. Hän ei ollut suuri maalintekijä eikä laukoja, mutta kyllä sekin puoli onnistui tarpeen tullen. Foppa oli tahtopelaaja, joka voitti kaiken: stanley cupin, olympiakullan ja maailmanmestaruuden, kaksi kutakin lajia.

Harmi, että ura loppui ennenaikaisesti. Mutta niin kuluttavalla pelityylillä se oli tavallaan väistämätöntä, kroppa antoi lopulta periksi.

6) Pavel Bure

Venäläinen raketti on myös pelaaja, joka tarjosi suomalaiselle jääkiekkokansalle karvasta kalkkia: joo joo, Nagano ja viisi maalia. Ei nyt muistella menneitä sen enempää. Bure ei ollut vain häikäisevän nopea luistelija vaan myös poskettoman taitava ryssä. Hän on Ovetškinin sukulainen sikäli, että oli maalintekijä ennen kaikkea. Hän oli puolustushaluton ja pelasi itselleen, aidon individualistin tavoin. Mutta kyllä sitä kaikkea kelpaa katsella, edelleen.

Pavel Bure on muuten komea mies.

7) Erik Karlsson

Tämä ruotsalainen herra on ensimmäinen listalle päässyt pakki. Mutta hänpä ei olekaan kuka tahansa peruspakki, vaan maailman paras hyökkäävä puolustaja. Hän on NHL:n nopeimpia ja sulavimpia luistelijoita, pelkästään jalkatyötä on silmiä hivelevän ihanaa katsella. Mailankäsittely ja kiekonhallinta ovat myös sillä tasolla, että hän pitää muita pilkkanaan. Rannelaukaus ja lämäri lähtevät terävästi. Mitä tämä kaveri siis ei osaa? Joidenkin vääräleukojen mukaan juuri puolustaminen on heikkoa, mutta sekään ei pidä aivan paikkaansa. Hän on uhrautuva pelaaja, joka pelaa ensi sijassa joukkueelleen. Aikaisemmin saattoivat uhkarohkeat ratkaisut kostautua, mutta ikä on tuonut kypsyyttä.

Mr. Everything, kuten he häntä kutsuvat.

8) Teemu Selänne

Mitä voin sanoa - taaskaan? Suomalainen salama oli se pelaaja, jonka halusin aina nähdä maajoukkuepaidassa. Se oli loppujen lopuksi harvinaista herkkua, olympialaiset olivat ainoa varma nakki. Hän oli ja on legenda, asioita alkoi tapahtua hänen päästessään jäälle. Minulla ei kuitenkaan ollut omakohtasta käsitystä hänen taidoistaan ennen olympialaisia 2006. Hän olikin sitten leijonien ja kisojen tehokkain pelaaja, hän täytti odotukseni juuri prikulleen. Hän oli jo 35-vuotias tuolloin, mutta sain nauttia pelistään vielä vuosien ajan. Sotshin kisat 2014 muodostuivat hienoiksi jäähyväisiksi, hän johti joukkuetta hengellään ja esimerkillään. Kaksi maalia pronssiottelussa jäivät erityisesti mieleen, kun Yhdysvallat tähtineen haudattiin numeroin 5-0.

9) Dominik Hasek

Hän ei liene objektiivisilla mittareilla se maailman paras maalivahti, vaikka kärkeen kuuluukin. Mutta ainakin hän on näyttävin, torjuntatyyli oli varsin omintakeinen. Hän näytti siltä, ettei ollut sisäistänyt ensisijaisesti tekniikoita vaan syyn, miksi maalivahteja ylipäätänsä on: jotta oma pää pysyisi puhtaana. Hasek torjui vimmalla, hän tahtoi vartioida veräjää kaikin mahdollisin keinoin, joskus likaisinkin keinoin. En voi varmaksi sanoa, näinkö häntä ensimmäistäkään kertaa suorassa lähetyksessä, mutta koosteet onneksi helpottavat elämää – jälleen.

10) Petteri Nummelin

Numppa on kiekkoilijana aliarvostettu ja tarkoitan sitä. Hän oli vuosikausia leijonien avainpelaajia. Hän ei koskaan pärjännyt NHL:ssä, mutta sitäkin paremmin maajoukkuejäillä (osoitus siitä, ettei menestys tai sen puute taalaliigassa välttämättä kerro mahdollisuuksista muualla). Nummelin on mielestäni paras hyökkäävä puolustaja suomalaisessa jääkiekkohistoriassa. Hän ei ole isokokoinen eikä fyysinen palaaja, mutta omasi hyvän lämärin ja rannarin sekä rakensi peliä älykkäästi. Lisäksi hänen avaussyöttönsä olivat vailla vertaa, kuinka monia läpiajoja hän mahtoikaan saattaa alulle? Lopetettuaan maajoukkueessa, ei hänelle ole löytynyt korvaajaa. Se on ollut sääli, sillä Numpan profiililla varustettua pelaajaa tarvitsisimme; pelinavaajaa ja –rakentajaa, joka ei myöskään epäröi laukoa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Takinkäännöksiä & hopearahoja



Petturi Timo Soinin sanoin:

Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä. Kolmellakymmenellä hopearahalla, jotka kavaltaja sai, ostettiin savenvalajan pelto muukalaisten hautausmaaksi

Paitsi Juudas, on Soini myös fariseus. Valehteleva kanalja, joka kavaltaa omansa hopearahojen – siis Audin takapenkin tähden. Sammakko-Jabba möi perustamansa puolueen jatkaakseen rosvohallituksen kumileimasimena. Ylensyönyt sika teki tempun, jota hän ei millään sutkauksella enää voi selittää; peli on ohitse, ura lopussa. Hän voi kätyreineen nostaa liksaa vielä kaksi vuotta, mutta poliittista tulevaisuutta heillä ei ole. Pettureiden nimet muistetaan.

Kaksikymmentä nimeä, painakaa ne mieliinne. Shimon Eloh, tuo Israelia mielistelevä rotta toimii joukkion puhemiehenä. Oinonen, Lindström ja kaikki, luopion kuva on otsassa ikuisesti. He sössöttävät arvoista ja nimesivät käpykaartinsa mitä ironisimmalla tavalla: Uusi vaihtoehto. Vitsi vetää vertoja vuoden 1938 Münchenin sopimukselle.

On selvää, että tämä oli hallituksen ja takinkääntäjien yhdessä junailema operaatio. Mitään hallituskriisiä ei ollutkaan, vain teatteria. Petturit ovat niin syvällä vallan liemissä marinoituneet, että he eivät lähde venettä keikuttamaan. He kyllä tekevät mitä käsketään ja riemumielin. Loikkarit puhuvat selkärangan säilyttämisestä, vaikka sitä ei heillä alun perin ollutkaan. Mitä he sanovatkaan, voi päinvastaisen olettaa todeksi.

Tämä on synkkä päivä perussuomalaisille, ei siitä mihinkään pääse. Mutta on katsottava pidemmälle. Saimme verettömän version pitkien puukkojen yöstä, ja vieläpä pettureiden oma-aloitteisesti orkestroimana. Tämä puhdistaa jyvät akanoista ja antaa vapaat kädet kansallismielisen politiikan ajamiseksi. Kompromissien aika on ohitse, keskustelut eivät johda mihinkään. Luopioita on turha surra, sillä heistä ei ollut koskaan mitään hyötyä. Ei ole masennuttava yksittäisistä gallupeista ja vaaleista, sillä hyvä tulee hitaasti. Takaiskuja tulee, mutta taistelua ei tule jättää. On aina muistettava se tärkein työ, joka ei tapahdu Arkadianmäellä vaan ihmisten mielissä. Me kansallismieliset olemme jo nyt saaneet agendamme pinnalle, olemme normalisoineet näkemyksiämme. Sen sijaan, että pyytelisimme anteeksi, olemme jo muuttaneet politiikan parametrejä. Työ on vasta alussa, mutta henkisen ilmapiirin vähittäinen muutos osoittaa voiton mahdolliseksi. Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.

Taistelu käy kuumana ja siitä on syytä nauttia. Emme ole täällä antautuaksemme vaan voittaaksemme. Kansallismieliset joutuvat hakemaan vauhtia alhaalta, mutta se terävöittää rivejämme. En ole ahdistunut vaan biletunnelmissa. Historia ei lopu vaan saamme olla osana sitä, todistamme kansojen vuoroveden nousua.

Are we having fun yet?


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Stanley Cupia & hallituskriisiä





Stanley Cup –finaalit on sitten taputeltu ja viime vuoden mestari Pittsburgh Penguins voitti toisen putkeen. Joukkue on oma suosikkini, ja silti en ole varauksettoman iloinen. Oikeastaan olen aika pettynyt. Enemmän toivoin Nashvillen voittoa Pekka Rinteen maalivahtipelin vuoksi. Hän oli joukkueensa selkäranka läpi pudotuspelien, vaikkakin pelasi pari hutipeliä finaalisarjassa. Hänellä oli potentiaalia voittaa ensimmäisenä suomalaisena parhaalle pelaajalle myönnettävä Conn Smythe Trophy, joka sitten meni jo toisen kerran peräkkäin Sidney Crosbylle. Ja hänestä puheen ollen, on nostettava hattu päästä moisen voitontahdon edessä. Hän ja koko joukkue edustaa voittamisen kulttuuria parhaimmillaan, heiltä löytyy se tehovaihde oikeiden otteluiden hoitamiseksi. Crosby ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava pelaaja, mutta hän on tämän hetken kiistaton valtias jääkiekkomaailmassa. Joukkue hänen ympärillään venyi rampanakin loppuun asti, mikä kertoo taistelutahdosta. Pingviineissä pelataan juuri sellaista iloista taitokiekkoa, joka toivon mukaan määrittää myös lajin tulevaisuutta.

Eikä unohdeta puolustaja Olli Määttää, joka nosti kannua myös viime vuonna. Tärkeintähän ei ole, että oma suosikkijoukkue finaalisarjassa voittaa vaan se, että voittajajoukkueessa pelaa suomalainen. Olen murheellinen Pekka Rinteen puolesta, mutta iloinen Määtän puolesta. Hänessä on potentiaalia suomalaiseksi eliittipuolustajaksi. Harmi vain, että kehitystä ovat haitanneet monet loukkaantumiset ja syöpä niin paljon, että voidaan puhua jopa taantumisesta. Olen kuitenkin toiveikas.


Suomen hallituksen aisankannattajat osoittivat todellisen karvansa ja laskivat alleen. Halla-ahon valinta puheenjohtajan paikalle oli liikaa ja perussuomalaiset erotetaan hallituksesta. Tämä on puolueelle ja koko Suomelle huonoa kahdesta syystä: ensinnäkin ennenaikaiset vaalit pudottaisivat persujen kannatusta roimasti. Toisekseen, uusissa vaaleissa vasemmisto keräisi suurimman potin ja saisi vapaat kädet maahanmuuttopolitiikan suhteen. Sekin vähä, mitä tähän mennessä on saatu aikaan, voitaisiin torpedoida alta aikayksikön.

Hyvät puolet löytyvät ennen kaikkea siitä, että kenties viimeisetkin soinilaiset pyrkyrit saadaan savustettua ulos puolueesta. Kun tuuli yltyy, hylkäävät hyvän sään kipparit laivan. On aika erottaa jyvät akanoista ja nähdä, ketkä todella ovat valmiita seisomaan isänmaan eivätkä palkkapussinsa takana. Tilanne selkiyttää viholliskuvia myös, sillä nyt on selvää että elämme kaksipuoluejärjestelmässä. On kansallismieliset vastaan kaikki muut, yksi puolue vastaan media ja sateenkaariväki. Vasemmistoliitto taikka kristillisdemokraatit, ei mitään olemuksellisia eroja.

Vaihtoehdot kapenevat kahteen, ja tulee valinnan aika.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kiitos mestari


Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja on valittu ja juuri oikea mies valittiinkin. Soinilaiset takinkääntäjät taikka ministeriliksoja himoitsevat pyrkyrit eivät tahtipuikkoa enää heiluta. Tästä alkaa uusi komento ja toivon mukaan uusi alku puolueelle. Perussuomalaiset ovat edelleen ainoa poppoo, jossa on tahtoa tehdä kansallismielistä politiikkaa ja Halliksen johdolla heitä voidaan ohjata entistä enemmän siihen suuntaan.

Tänne asti voin kuulla myös valhemedian, opposition ja valtapuolueiden älämölön. Aisankannattajat ja muut nilviäiset tikahtuvat oikeamielisyyteensä, kun Paha-Jussi ottaa ohjat käsiinsä.

Tästä minä nautin.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Deus Vult!




Pasifistinen tulkinta kristinuskosta valtaa alaa näinä väärien profeettojen päivinä. Mikä sopisikaan paremmin heille, joiden suunnitelmissa siintää lännen perikato. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta, sillä pasifismi on pelkuruutta ja pelkuruus antikristillistä. Unohtakaa tarkoitushakuiset tulkinnat toisen posken kääntämisestä, on katsottava uskontomme koko traditiota laajemmin ja kysyttävä yksi kysymys: olivatko ristiritarit vähemmän kristittyjä kuin valtionkirkkomme lammasmaiset leipäpapit? Myönteisen vastauksen absurdius on niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse erikseen perustella.

Muslimit tekevät parhaansa kerjätäkseen verta nenästään. Vasemmalla ei ehditä edes sanoa ”ei saa antaa pelolle valtaa”, kuin jossain jo jytisee, ammutaan, kaahaillaan tai puukotetaan. Sikäli kuin tilanne jatkuu entisellään, meidän täällä oikealla ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään; vihollisemme ja heidän parrakkaat lemmikkinsä hoitavat homman puolestamme. Muslimien vesikauhu ja valtavirtapoliitikkojen henkinen impotenssi sen edessä avaavat silmiä yksi kerrallaan. Tilanteen kaikkinainen päättömyys pakottaa etsimään vaihtoehtoja, kuka voisi pysäyttää spiraalisyöksyn pohjalle?

Systeemi lupaa ihmisille lisää samaa, lisää muukalaisia ja islamia. He lupaavat lisää omien kansalaisten valvontaa ja syvempää EU:n integraatiota. Heidän mukaansa terrorismi ja muut vitsaukset ovat väistämätön osa monikulttuurista todellisuutta, kasvukipuja matkalla maailmankylään. Meidän on sopeuduttava, meidän on muututtava. Ja kuinka ollakaan, meidän todella on muututtava. Mutta ei siten kuin he tahtovat. On olemassa vaihtoehto, ja se on taistelu. Muslimit kutsuvat sotaansa pyhäksi, eikä omamme ole sitä yhtään vähemmän. Uusi reconquista tulee ja islam ajetaan ulos Euroopasta. Vaikka siinä menisi edeltäjänsä tavoin satoja vuosia, se lopulta tapahtuu. Maanosamme ja sen ihmisiä on koeteltu ennenkin: milloin hunnit ja mongolit, milloin maurit ja turkkilaiset. Idässä ja etelässä, rajoillamme on kautta aikain kamppailtu. Nyt on vihollinen porttiemme sisäpuolella, mutta me näemme ja tunnistamme heidät. Piiloutua ei voi, ja he vielä pakenevat kannoillaan.

Ajat ovat synkät, mutta pelko on aiheetonta. Vaikka kuolisimme miljoonissa ja maanosamme islamisoituisi, se ei olisi loppumme. Jeesuksen ristiinnaulitseminen oli sekin apokalyptisten mittojen kuolinisku, tai siltä se vihollisillemme näytti. Vaan kuinka monta Hänen seuraajaansa tarvittiin, ennen kuin uskonnostamme tuli myöhempinä aikoina maailman suurin?

11

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rogue One - A Star Wars Story


Spoilerivaroitus: jos et ole elokuvaa nähnyt, voit kääntyä vielä takaisin.


Päätin katsastaa tämän Star Wars spin-offin uteliaisuuttani. En ollut sen ilmestymisestä innoissani, enkä käynyt katsomassa sitä teatterissa. Kadun tuota päätöstä nyt. Kuinka paljon asiaan vaikuttivatkaan nollaodotukseni, niin joka tapauksessa pidin elokuvasta – ja pidin enemmän kuin seitsemännestä episodista. Tämä oli monin tavoin mieluisa yllätys verrattuna mielikuvituksettoman elokuvateollisuuden yleiseen antiin. Tekijät saivat purkittaa filmin vailla liian suuria paineita ja se näkyi. Force Awakens oli monien kompromissien vesittämä kierrätysesine, Rogue One taas parasta Tähtien Sotaa sitten prequel-trilogian päätösosan jälkeen.

Alkujaan haluttomuuteni oli poliittista perua. Olin käsityksessä, että tiedossa olisi ollut tuhti satsi mokutusta. Monietninen näyttelijäkööri ei ainakaan hälventänyt epäilyksiäni. Suureksi ilokseni elokuva keskittyikin tarinaan eikä propagandaan. Hahmokaarti oli epätoivoinen lauma galaktisia hylkiöitä, joita yhdisti sitoutuminen itsemurhamissioon. Vaaleanpunainen sössötys loisti poissaolollaan ja toiminta saattoi imaista mukaansa. Tämä oli itse asiassa mitä omaperäisin Star Wars, sillä kirkasotsaisen seikkailun sijasta on kyseessä tumma sotakuvaus; ei vain imperiumi vaan myös kapinaliitto on valmis armottomuuteen. Yksilöt uhrataan molemmin puolin, jos se on vain strategisesti kannattavaa. Joku voisi sanoa, että tämä moraalisävyjen harmaantuminen on jo kyllästymiseen asti nähtyä. Se on perusteltu vastaväite ja pitää paikkansa. Star Wars-universumin kontekstissa se kuitenkin tuntui piristävältä. Huomautan myös, ettei kapinan oikeutusta kyseenalaisteta itsessään. Suuressa mittakaavassa on selvää, ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Elokuva vain näyttää, että yksilötasolla hommasta tulee sotkuista ja rumaa. Eivät kaikki, jotka vihaavat imperiumia, rakasta kapinallisia.

Hahmoja on kritisoitu tylsiksi ja ymmärrän miksi. Pidin tästä poppoosta joka tapauksessa. Sankaritar Jyn Erso ei ollut kaikessa hyvä Mary Sue, vaan henkisten arpien rikki runtelema ja katkeroitunut selviytyjä. Hän ei piittaa kapinaliitosta, ei muusta kuin elossa pysymisestä. Heidän puolelle hän silti päätyy, vastahakoisesti ja vain onnettoman sattuman kautta; ei joka gimma ole Kuolontähden suunnittelijan tytär. Jyn ja häntä ympäröivä resuinen joukko käy taisteluun melkein vailla toivoa – melkein, sillä juuri se viimeinen valonpilkahdus saa heidät viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. He todistavat omin silmin Kuolontähden tulivoiman ja tietävät mitä tulisi tehdä: saattaa sen piirustukset kapinaliiton haltuun, jotta sen heikkous voitaisiin löytää. Tehtävä on lähes tuhoon tuomittu ja tuhoon he kulkevatkin, aivan joka iikka. Tämä oli suorastaan tyrmistyttävää, kuinka hahmot yksi kerrallaan kuolevat. Pidin siitä. Urheuden ja uhrivalmiuden teema vetoaa minuun, ja varsinkaan näin nykypäivänä ei sitä liikaa näe. Usein niiden, joilta vielä löytyy tahtoa uhrata itsensä suuremman asian hyväksi, katsotaan edustavan vain terrorismia ja fanaatikkoja. Totta tosiaan, uhrimieli on heidän käyttövoimansa. Samalla unohtuu, että sen voimalla kävivät myös talvisodan ja ristiretkien soturit taistoonsa.

Esteettisesti elokuva oli silmiä hivelevän upea. Harvoin ovat tähtihävittäjät yhtä hyviltä näyttäneet, maataisteluakin todistin sellaisena kuin sitä voi tuossa universumissa odottaa näkevänsä. CGI toimi ja oikeat lavasteet olivat huolella pykättyjä. Miinusta tulee soundtrackista, joka oli varsin mitäänsanomaton vanhat teemat poislukien. Ja kuten kaikessa oikeassa fantasiassa, sisälsivät muutamat hetket ihmeen tuntua. Miltä näyttäisikään, jos metallinen kuu - ei vaan massiivinen avaruusasema  - nousisi planeetan horisontista?

On erikseen mainittava lopun majesteettinen kohtaus, jossa joukko pelokkaita kapinallissotilaita tähtää aseillaan pimeään käytävään. Vain konemainen hengitys kuuluu, kunnes verenpunainen hehku täyttää tilan ja tuhoaja galaksin vapaiden kansojen painajaisista ruumiillistuu heidän silmiensä eteen.

HELP US!!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Päivän Noomit


The Midnight - Kick Drums & Red Wine

Kesä on paras vuodenaika ja aivan erityisesti sen alku. Kaikki on kirkkaanvihreää ja tuoretta, tuomet tuoksuvat ja yön huurut huumaavat.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kuivat luut

...jäävät käteen. Jo kolmatta kertaa Suomi hävisi pronssiottelunsa tällä vuosikymmenellä. Suomen peli ei ollut taaskaan kaunista katsottavaa, mutta yllättävän pienestä jäi kaikki taas kiinni. Venäjän karattua 4-0 -johtoon toisessa erässä, näytti kaikki olevan jo paketissa. Kun ryssien peli lähtee lentoon, se lähtee kunnolla. Totesin kuitenkin, että ottelua olisi vielä puolitoista erää jäljellä. Orastava katastrofi saatiin kuin saatiin käännettyä taisteluksi ja leijonat kampesivat itsensä vielä maalin päähän. Venakoilla tutisi maila ja henki kääntyi ylösalaisin. Kävi kuitenkin niin, että hyvä kiri katkesi Kucherovin soolomaaliin; tulee mieleen MM-finaali 2007, kun Rick Nash katkaisi Suomen hyvän kirin alkuunsa 4-2 -osumallaan.

Suomi taisteli ja kaatui saappaat jalassa, pisteet siitä. Viime minuutille asti väännettiin ja saatiin jopa paikkoja. Pronssit menivät kuitenkin Venäjälle, näin on. Mikä on turnauksen saldo? Se on huono. Suomi pelasi vain yhden onnistuneen pelin, ja se oli puolivälierä Yhdysvaltoja vastaan. Sebastian Aho ja Mikko Rantanen nousevat Suomen onnistujista esiin, mutta eivät olleet vailla puutteita hekään. Ensin mainittu oli pisteistään huolimatta plus/miinus -tilastossa nollilla, ja viimeksi mainittu tuntui kokoonsa nähden turhan pehmeältä fyysisissä kamppailuissa.

Tuomioni valmennukselle: en osaa sanoa. En edelleenkään pidä Marjamäen matelevasta pelityylistä ja näkisin mielelläni uutta verta koko valmennustiimin leveydeltä. Uskon kuitenkin, että jääkiekkoliitto antaa hänelle jatkomahdollisuuden. Ja kuka tietää, josko hän oppisi virheistään. Kenties hän kykenee jalostamaan taktiikastaan voittavaa kiekkoa, jollaista nähtiin USA-ottelussa. Siinä pelin hidastaminen onnistui juuri eikä melkein, joten kenties kilpikonnakiekko ei ole vielä kuollut pelityylinä.

Marjamäen kritisointi meni aika ajoin överiksi ja taisin itsekin vaatia hänen heivaamistaan kesken turnauksen. Ja on siis muistettava, että pelaajamateriaalin heikkous oli myös rajoittavana tekijänä. Tai sanotaanko näin: paperilla Suomen joukkue vaikutti vähintään keskitasoiselta, eli epäonnistuminen oli seurausta monien pelaajien alisuoriutumisesta. Väitän että esimerkiksi Valtteri Filppula, Juha-Matti Aaltonen ja Jesse Puljujärvi vetivät kisat alta oman rimansa. Puolustajat olivat epävarmoja läpi turnauksen. Julius Honka osoitti kiitettävää pelirohkeutta, mutta teki myös paljon virheitä. Laukaukset olivat kaikilla kautta linjan huonoja, kuinka iso prosentti kilpistyikään heti ensimmäiseen blokkaajaan?

Mitä toivoisin tulevaisuudelta? Nopeampia luistelioita, pelivauhtia Suomi ennen kaikkea tarvitsee. Ja jotta pelivauhtia voisi lisätä, tarvitaan siihen kykeneviä pelaajia. Suomalainen kiekkoilu on korostanut liikaa puurtamista taidon kustannuksella ja häikäiseviä yksilöitä kaipaisin enemmän. Jos Puljujärvestä saadaan hiottua myös aikuistasolla pärjäävä pelaaja, olisi hänessa esimerkkiä. Iso koko ja nopeus on yhdistelmä, jollaista ei useinkaan näe.

Mut vittu kuitenkin. Saatanan ryssät.

EDIT. En tiedä mitä tapahtui, mutta huomasin ensimmäistä kertaa koskaan kannattavani Ruotsia. Minä jännitin Tre Kronorin puolesta finaaliottelussa. Kenties osasyynä oli Kanadan liika dominointi viime vuosina, kaksi peräkkäistä mestaruutta on aivan tarpeeksi; oli heidänkin aika maistaa taas häviämisen katkeraa kalkkia. Oli aika osoittaa, että eurooppalainen kiekko ei taivu pohjoisamerikkalaisen edessä. Ruotsi oli kova ja tällä kertaa paras.

Kyllä finaalissa oli aivan oikeat joukkueet myös. Tasaista vääntöä puolin ja toisin, vähän virheitä ja tarkkaa puolustamista. Maaleja olisin kaivannut enemmän, varsinkin kun Ruotsin ainokainen varsinaisella peliajalla oli tyypillistä hannuhanhea. Vauhtia pelissä oli, varsinkin jatkoajalla. Kaihoisasti katselin sitä ajatellen, että kenties jonain päivänä kauniina myös Suomi samaan pystyy.

Det skulle bli jättekiva.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Huh hah hei ja turpaan tuli

Kyllähän svedupellet iskivät suomipojan niin maan rakoon, ettei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ruotsin rosterissa oli niin hurjasti leveyttä verrattuna meihin, että tasoero tuli väkisinkin näkyviin. Nicklas Bäckströmin, Victor Hedmanin ja William Nylanderin kaltaiset veikot osoittivat olevansa hurjia pelaajia. Ei Suomi paikoille juuri päässyt ja Ruotsi loi vastaavasti omiaan. Ylivoimalla Tre kronor oli sananmukaisesti ylivoimainen ja iski kaksi maalia.

Tällä hetkellä ei oikeastaan edes juuri vituta. Ei tuolla pelillä kovin pitkälle olisi pötkitty jotain Kanadaa vastaan. Yritystä oli ja taisteluhenkeä paikoitellen, mutta Ruotsi oli parempi. Piste.

torstai 18. toukokuuta 2017

Win the right games



...sanoi Juhani Tamminen. Ensimmäinen kuolemanpeli ja Suomi pelasi parhaan ottelunsa. Ei kaunista kiekkoa ja leijonat oli enemmän ottavana osapuolena. Mutta nyt näytti siltä, että Suomen hidastava taktiikka jopa toimi. Jenkit pysyivät poissa vaarallisimmilta tekopaikoilta ja Harri Säteri oli maalilla varma. Kaksi häkkiä tarvittiin voittoon ja toinen niistä oli varsin maukasta namuttelua.

Voisiko tässä olla aineksia todelliseen kasvutarinaan? Kuten 2014, Suomi sai taistella jo puolivälieräpaikasta kynsin hampain ja nyt olemmekin mitalipeleissä. Tästä voi tulla vielä kutkuttavaa. Vaikka peruspelaamiseen tarvitaan vielä lisää varmuutta, pidin Suomen taistelevammasta asenteesta.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

MM-väliraportti

Kuluneet MM-kisat ovat olleet tuskastuttavat. En ole aikuistasolla koskaan nähnyt leijonajengiä näin lukossa. Peruspelistä alkaen ei oikein mikään ole kulkenut; syötöt eivät mene omille lapaan, omasta päädystä ei päästä pois, karvauksen alla murrutaan ja lähes jokainen kaksinkamppailu hävitään. Ylivoima on tehotonta, alivoima on huonoa. Ennen kaikkea peli on ollut tylsää ja rumaa, sitä on ollut inhottavaa katsella. Ei paloa, ei mielikuvitusta näkyvissä.

Suomen rosteri ei ole ollut lukuisten kieltäytymisten vuoksi paras mahdollinen. Mutta Suomi on pelannut parempaa kiekkoa huonommillakin joukkueilla. Syyttävä sormi osoittaa valmennukseen, joka on iskenyt pelaajille raskaat kahleet jalkaan. Yritetään pelata niin tarkasti, että kaikenlainen rentous ja peli-ilo ovat tiessään. En ymmärrä kiekkoilua syvällisesti, mutta sokeakin sen kepillään näkee ettei näillä aataminaikuisilla viivelähdöillä enää nykykiekossa pärjätä. Vielä muutama vuosi sitten puolustusvoittoinen pelin hidastaminen ja hitaat lähdöt toivat menestystä, mutta tilanne on sittemmin muuttunut. Pelistä on tullut aina vain nopeampaa ja hyökkäysten nopeaan kääntämiseen perustuvaa. Suomi on muita maita yksiselitteisesti jäljessä. Kun jo Ranska tajuaa hyödyntää Suomen heikkoa kohtaa paineistamalla hyökkäyspäässään rajusti, olisi aikalisän paikka.

En ole koskaan pitänyt pelitapaa korostavasta kiekosta, jossa oleellista on toimia kaavan mukaan. On totta, että Suomella on ollut siihen hyvä syy. Hyvistä pelaajistamme huolimatta, meillä ei ole lähimainkaan samaa syvyyttä osaamisessa kuin vaikkapa Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla. Tarkalla pelitavalla on pyritty kompensoimaan pelaajamateriaalin puutteita ja puristamaan jätkistä paras teho irti. Tiettyyn rajaan asti sellainen toimiikin. Mutta jos pelin kärki on puolustuksessa ja virheiden välttelyssä, vähenee pelistä hauskuus. Itse tahdon ennen kaikkea nähdä yksilösuorituksia ja luovia ratkaisuja, en virkamieskiekkoa. Parhaat hetket jääkiekossa ovat juuri niitä, kun pelikirja lakkaa hetkeksi olemasta ja jäljelle jää vain pelaaja, vastustaja sekä kiekko: näin syntyivät Granundin ilmaveivi sekä viimevuotisten junnukisojen kultamaali (tuoreena esimerkkinä myös Slovenia-ottelun ratkaisu, joka syntyi Sebastian Ahon heittäessä hetkeksi pelikirjan mielestään ja ratkaisemalla pelin yksilösuorituksella).

Ei niin, että viivelähdöt tai pelin tahdistaminen olisivat itsessään pahasta. Ne ovat taktisia ratkaisuja muiden joukossa. Mutta kun tuota kaikkea tehdään potenssiin kolme, on jotain vialla. Kun kanadalaisetkin kiekkoasiantuntijat kiinnittivät huomiota leijonien etanavauhtiin, on syytä huolestua. Marjamäen on syytä miettiä asioita monta kertaan uudelleen tai polttelee vielä tuli pyrstön alla. En pidä tipan tippaa hänen tyylistään johtaa Suomen peliä, eikä tähänastinen track-record ole myöskään mairitteleva; alkaen viimesyksyisestä world cupista, ovat leijonat hävinneet Marjamäen komennuksessa (pun intended) leijonaosan peleistään. Sen lisäksi, että pelitapa on matelevaa roskaa, ei Marjamäki ole myöskään saanut innostettua pelaajia oikeanlaiseen paloon.

Kaikkea ei voida kuitenkaan valmentajan niskaan kaataa. Myös pelaajat ovat mokailleet luvattoman paljon, eikä maalivahtiosasto vakuuta. Viimeksi mainittuun on usein voitu hädässä luottaa, mutta näin ei ole laita nyt. Sebastian Aho on väläytellyt osaamistaan, mutta tehnyt useita maaliin johtaneita virheitä. Jesse Puljujärvi on ollut harmittavan vaisu. Pakisto on sählännyt ajoittain miten sattuu. Paperilla Suomen kalusto näyttäisi olevan kunnossa, mutta on helissyt objektiivisesti huonompia maita vastaan. Jokin joukkueen sisäisessä kemiassa hiertää niin, ettei peli lähde lentoon.

Mutta on hyviäkin uutisia. Ainakin viimeiset kaksi peliä ovat olleet lähtötasoon nähden huomattavasti pirteämpiä esityksiä. Syötöt napsahtavat yhä useammin kohdilleen, pelinopeus on kasvanut ja taistelutahto lisääntynyt. Aika ajoin pelissä näkyy sitä leijona-asennetta, josta on tosi suomikiekkoilija tehty. Kanada-matsissa Suomi teki hyökkäyksiään enemmän nopeista käännöistä ja piti yllä hyvää tempoa niin, että peli oli paikoin viihdyttävää. 5-2 -tappiosta huolimatta oli tätä Suomen paras peli tähän asti. Erityisen paljon tykkään Julius Hongan otteista. Hän uskaltaa puolustajana tuoda kiekkoa korkealle ylös ja yrittää itse jopa ratkaisuja. Juuri hänen esimerkkinsä mukaista pelirohkeutta kaipaisin muiltakin.

Olen erittäin pettynyt Marjamäkeen ja huutanut hänelle potkuja jo useaan otteeseen. Mutta lopullisen tuomion annan vasta turnauksen jälkeen. Jos hän kykenee sopeuttamaan pelikirjaansa nykyisessä tilanteessa ja hilaamaan Suomea pudotuspeleissä kohti finaalia, voin oikaista mielipidettäni. Suomella ei ole vahva joukkue, mutta ei sysipaskakaan. Nostan hattua, jos tästä sakista saadaan piiskattua kullasta taisteleva leijonalauma.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitienpäivänä, äidin muistolle



Noin vuosi sitten nukkui äitini pois. Syövän kalvamana päättyi hänen tiensä liian varhain. Kuukausien ajan sitä vastaan taisteltiin, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Sytostaatteja ja laihtumista, viikko viikolta hän riutui entistä enemmän. Ensin meni tumma ja paksu pehko päälaelta ja pikku hiljaa voimatkin. Toki oli alussa toiveita, mutta sisäelimissä levinnyt pahalaatuinen syöpä oli siinä vaiheessa voittamaton; huomaamatta se oli saanut kehittyä liian pitkään. Tietenkään sitä ei halunnut myöntää asiaa ennen kuin hoito lopullisesti keskeytettiin. Ne lääkkeiksi kutsut myrkyt olisivat vain jouduttaneet loppua.

Joulu meni vielä varsin hyvillä mielin ja tein äitini kanssa kävelyjä paukkupakkasissa. Aurinko ja valoilmiöt koristivat talvista taivasta, eikä tulevaa tahtonut liikaa miettiä. Kaiken aikaa oli kuitenkin sairauden heittämä varjo elämän yllä. Kun hoidotkaan eivät tehonneet ja lopullinen tuomio ilmeni, paheni äitini mieliala. Mitä muuta voisikaan odottaa, vain harva kykenee astumaan kuolemaansa tyynesti. Ei hän epätoivoinen ollut, mutta vihainen. Hän tunsi itsensä petetyksi, koska sairaus oli havaittu niin myöhään. Kävelylenkit äitini kanssa lyhenivät sitä mukaa kuin hänen voimansa ehtyivät. Pian ei kävelty enää ollenkaan ja saattohoito kutsui.

Sairauden loppuvaihe oli sotkuinen ja kivulias. Vaikea sanoa, kuinka paljon äitini todella kärsi, koska hän ei juuri ollenkaan valitellut kivuistaan. Ei turhasta valittaminen noin muutenkaan ollut hänelle luonteenomaista. Saattohoitokodissa hänen oli kuitenkin parempi olla kuin sairaalassa. En ole koskaan nähnyt henkilökuntaa, joka olisi niin kärsivällistä ja empaattista. Kuinka voimakkaita ihmisiä heidän täytyykään olla, kun ovat kuoleman kanssa koko ajan tekemisissä. Ja kuitenkaan heidän otteistaan ei huokunut kyllästynyt rutiini, vaan he hoitivat äitiäni kuin omaa sukulaistaan.

Viime vuonna äitienpäivänä näin äitini viimeistä kertaa tajuissaan ja puhuin hänen kanssaan. Kerroin vapunvietosta ystävieni kanssa, ja hän kuunteli silminnähden iloissaan. Kerroin, että pääsisin työhaastatteluun uuteen harjoittelupaikkaan. Hymyillen hän viittoili, että olisimme hetken hiljaa, enempää ei tarvitsisi kertoa. Hetken päästä olin jo lähtöä tekemässä ja kuulin hänen viimeiset jäähyväisensä.

Muutaman päivän kuluttua tila huononi ja hän vaipui tajunnan rajamaille. Seurasi pitkä yö ja pitkiä tunteja saattohoitokodin huoneessa. Olin pahalla tuulella, tahdoin että kaikki olisi jo ohi. Valvominen ja odottaminen olivat tuskaa. Vanhin veljeni kuitenkin soitti kertoakseen uutisia: vaimo oli sairaalassa, synnytys oli alkanut. Kerroimme äidille ja hän pienellä eleellä reagoi. Viimeisenä päivänään hän tulisi isoäidiksi, elämän kiertokulku tehtynä kouriintuntuvaksi. Kenties hän tämän kuultuaan saattoi päästää irti, sillä loppu tuli nopeasti. Hengitys korisi kaikesta kurkkuun kerääntyneestä nesteestä, joka veto kävi työläämmäksi. Isäni ja minä pitelimme häntä käsistä, kun viimeiset henkäykset kävivät. Sitten se oli ohitse ja hän poissa.

Kuukausien aikana, joina osasin kuolemaa odottaa, en tuntenut oikein mitään. Tuona hetkenä iski suru kuitenkin tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Ja miten olisinkaan voinut. En kuitenkaan tuntenut katkeruutta tai epätoivoa. Kuolema tuli liian aikaisin, mutta ei tuntunut mielivaltaiselta. Ristiriitaisista tunteistaan huolimatta myös äitini pystyi viimeisinä viikkoinaan suhtautumaan asiaan arvokkuudella, hän ei tahtonut takertua. Tunsin sinä päivänä ja sen jälkeen, että kaikki oli tapahtunut syystä. Oliko se sattumaa, että hänen lapsenlapsena ja minun veljentyttäreni syntyi samana päivänä? Näinhän meille kerrotaan, että kaikki on determinoitua tai sattumaa. Tarkoitusta on turha etsiä mistään. Isänikin sanoi murheen murtamana, että ”se on poissa nyt, kaikki pyyhkiytynyt luonnon bittiavaruuteen”. Mutta minä kieltäydyn uskomasta näin. Kuolema ei ole loppu, emme voi vain kadota jäljettömiin. Äitini poismeno oli viimeisiä askeleita paluumatkallani kristinuskoon. Tämä maailma ei ole vain mieletöntä algoritmia, jossa aine muuttaa muotoaan yhtä mielettömissä sykleissä. Äitini on tuolla jossain ja hänen on nyt parempi olla.

Äitini lienee ainoa ihminen maailmassa, johon koskaan tunsin suurempaa kiintymystä. Välitän muistakin perheenjäsenistäni, mutta oma äiti on aina jotain muuta. Ei kai sitä kieltää voi, että olen aina ollut aika mammanpoika. Hän oli ainoa ihminen, jonka ehdottomaan rakkauteen saatoin uskoa vailla epäilyksen häivää. Isäni välittää minusta, veljeni ja jokunen ystäväni. Oma äiti on silti jotain muuta. Mitä minä teen täällä ilman häntä? Nyt, kun en voi kertoa jokapäiväisiä kuulumisiani hänelle? Olen yksin viihtyvä ja olen parhaimmillani ollut puoli vuotta erossa perheestäni. Jollain tavalla en tarvitse juuri ketään, mutta rakastaako minua enää kukaan? Niin syrjään kuin olen aika ajoin vetäytynytkin, olen tehnyt sen tietäen että minua rakastetaan. Voinko luottaa siihen enää, en oikein tiedä.

Paljon tuskaa äidilleni tuotin. Hän odotti opiskelu-uraltani paljon ja vähän sai. Tuotin hänelle pettymyksiä ja huolta. Ei hän kuitenkaan koskaan rankaissut tai ollut edes kunnolla vihainen. Mitä tahansa teinkään, sain aina anteeksi. Miten sellainen voi olla mahdollista, kun ei ole edes katumusta itse osoittanut. Miten sainkaan äidin, jota vastaan piittaamatta rikoin ja jolta sain vain armoa. Hän paiski töitä ja huolehti minusta. Perheen iltatähtenä olin erityinen suosikki ja tottunut huomioon ja hellyyteen. Vastavuoroisesti en koskaan osannut kunnolla häntä kiittää. Muutama vuosi sitten, syvimmässä epätoivossani kirjoitin hänelle postia ja kerroin rakastavani häntä. Niitä sanoja en olisi voinut enkä voisi sanoa koskaan ääneen. Mutta sainpa ilmaistua edes sen verran.

Elämä menee eteenpäin. Paradoksaalista tai ei, tunsin vuosi sitten enemmän toiveikkuutta kuin kenties koskaan. Kaikesta vääryyksistä ja tuskasta huolimatta tunsin ja tunnen olevani siunattu. Äidilläni ei ole hätää, minulla ei ole hätää. Leposija hänelle pedattiin isänsä viereen ja pitkä uni jatkuu. Ne, joilla on vielä äitinsä mukanaan, omistan seuraavat sanat:

"Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women."

                    -Michel Houellebecq

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mitä Dirty Harry sanoi?

Do you feel lucky punk? Paitsi, ettei hän koskaan sanonut noin. Repliikki menee:

You got to ask yourself one question: do I feel lucky? Well, do you, punk?

Kyseessä ei ole mitenkään tavaton ilmiö. Ihmiset muistavat repliikkejä hieman väärin, ja ne jäävät elämään. Kuten rikkinäinen puhelin, joka ei kunnolla välitä alkuperäistä ääntä, välittyy uusille ihmisille muuttunut viesti. Joskus kyseessä on alkuperäisen sisällön variaatio, joskus jopa olemattoman asian kuvitteleminen. Muisti on epäluotettava ja vääristää menneisyyttä. On lukuisia elokuvia, joista muistan olemattomia. Kohtauksia, joissa elävästi muistan tapahtuneen sellaista, mitä ei sitten tapahtunutkaan.

Ilmiölle löytyy nimikin, Mandela-efekti. Nimensä ilmiö sai siitä, että useat ihmiset muistavat Nelson Mandelan kuolleen vankilassa. Ennen kaikkea sillä kuitenkin viitataan populaarikulttuuriin liittyviin valemuistoihin. Se, jonka itse voin muistaa, liittyy erääseen Disneyn logo-animaatioon. Minulla on näet muistikuva videosta, jossa Helinä-keiju sauvallaan piirtää Walt Disneyn nimikirjaimet yötaivaalle, violetin linnan yläpuolelle. Etsiessäni kuumeisesti juuri sitä videota törmäsin myös Mandela-efektin käsitteeseen, sillä monilla muillakin tuntuu olevan samankaltainen muistikuva.

Eniten muistikuvaani vastaa tämä video. Muistan oikein yötaivaan, linnan värin sekä Helinä-Keijun. Mutta hän ei piirrä logoa! Ja juuri se on se, minkä monet muistavat (huomautan muuten, että jotkut muistavat piirtämisen erilaisesta videosta). Eli mikä on totuus tässä, onko kyseessä vain muistikuvien sekoittuminen? Se pätkä, mikä nähdään linkittämäni videon lopussa, on erillisestä animaatiosta. Voiko olla, että juuri se on fuusioitunut mielessäni muihin? Todennäköisesti niin, sillä kaikki tuo on nähty lapsuusiässä kauan sitten. On kuitenkin hauskaa leikitellä ajatuksella, että kyseessä olisi jokin kadonnut animaation kappale, jonka vain harvat ja valitut muistavat. Humoristisen tulkinnan mukaan Mandela-efekti johtuu vaihtoehtoisten todellisuuksien tihkumisesta omaamme, mikä selittäisi sitkeään pinttyneet ja todellisuudesta poikkeavat muistikuvat.

Kannattaa katsoa AVGN:n (aka Angry Video Game Nerd) infovideo aiheesta.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Historian loppu?



Tämän päivän vasemmistolaiset harvemmin julistavat uskoaan historian loppuun, yleensä he suoraan kiistävät moiseen edes uskoneen. Ei kuitenkaan ole mahdottoman kauaa siitä, kun Francis Fukuyama esitti teesinsä liberaalin demokratian vääjäämättömästä voitosta. Predestinoitu historiakäsitys on ollut vasemmistolaisen eetoksen ydinmehua sen alusta asti ja viesti on lyhykäisyydessään tämä: kaikki tapahtuu joka tapauksessa, ettekä te voi sille yhtään mitään.

Se, mikä on kulloinkin ollut historian päätepiste, on toki vaihdellut. Milloin se on ollut proletariaatin diktatuuri ja milloin jokin kädenlämpöinen sosiaalidemokraattinen hallusinaatio. Kyseinen historiakäsitys leijuu heidän sanomistensa yllä, kuin se olisi metafyysinen kiinnekohta. Tätä demonstroi viimeksi Anna Kontula, joka kirjoituksessaan ja täydentävissä kommenteissaan tekee varsin selväksi mitä ajattelee: pakolaiset tulevat joka tapauksessa, emmekä voi asialle yhtään mitään.

Kontula ei ole deterministinen sikäli, että hän esittää kuin esittääkin ehdon, jolla kansainvaelluksen hallinta olisi periaatteessa mahdollista. Nimittäin käpertymällä Pohjois-korean kaltaiseksi tyranniaksi olisi rajakontrolli toteutettavissa. Ehto on kuitenkin niin löylynlyömä, että Kontula asettaa sillä oman näkemyksensä käytännössä ehdottomaksi. Emme siis voi valita ketä tai kuinka paljon ihmisiä tänne tulee, vaan ainoastaan sen miten paljon resursseja tahdomme heille antaa. Mitään sijaa ei isänmaallisuudelle jää vaan valittavana on täydellinen alistuminen taikka Pohjois-Korea. Yhteiskunta rakennettaisiin monikulttuurisen yhteiselon pohjalle, jotta ”sen rakenteet kykenisivät tulevaisuudessa kotouttamaan suurempiakin ihmismääriä”.

Vasemmalla ei olla valmiita asettamaan mitään rajoja sille, ketä rajojemme yli tulee. Ehkä kaikki siellä eivät ajattele näin, mutta se on merkityksetöntä. Kontula ei edusta ääriajattelua vaan liikkeensä tulevaisuutta. Heidän ulostulonsa saavat aina vain totalitaarisempia sävyjä. Oli kyse sitten muukalaisten invaasiosta taikka globalisaatiosta, he julistavat kaiken vääjäämättömyyttä. Turha rimpuilla tai takertua menneeseen, sillä tulevaisuus kuuluu heille. Se kuuluu maailmankansalaisten etujoukolle ja heidän jälkeläisilleen, meidän osamme on vain antautua. Kuulen tässä jotain niin tuttua:


Synkkyyteen ei onneksi ole syytä. Heidän manifestinsa on epävisio, valheiden päälle rakennettu valhe. Se, minkä esimerkiksi juuri Anna Kontula esittää väistämättömänä osana, osoittautuu vähälläkin ajattelulla aivan vääräksi oletukseksi. Rajojen sulkeminen ei ole vain mahdollista vaan lukemattomilla tavoilla mahdollista. Me voisimme upottaa veneet Välimerellä. Me voisimme miinoittaa rajanylityspaikat ja ampua ylittäjät. Voisimme tunkea jokaisen jo sisäpuolelle päässeen uuniin. Toisin kuin Kontula uskoo, väkivalta ei ole mikään hypoteettinen vaihtoehto. Historia osoittaa, että kansanmurhat ja muut raakuudet ovat moneen kertaan toteutuneita skenaarioita. Väkivalta jos mikä on väistämätöntä, mikäli tilanne saa kärjistyä kyllin pitkään. Kuten sadan vuoden takaisessa sisällissodassakin, voivat ne tavalliset suomalaiset olla lopulta valmiita ampumaan tänne pyrkiviä ihmisiä sumeilematta.

Tietenkään ei barbaria ole legitiimi vaihtoehtomme saatikka Pohjois-Korean malli. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Mikä tarkalleen ottaen hillitsi muukalaisten tunkua syksyn 2015 jälkeen? Tilannetta helpotti niinkin yksinkertainen asia kuin rajatarkistukset, joita useammat EU-maat ottivat paniikissa käyttöönsä. Unkarissa nostettiin piikkilanka-aidat pystyyn. Mikä on siis se vastustamaton ihmisvirta, joka pysähtyy metalliaitoihin ja raja-asemiin? Sellaista asiaa ei ole. Sitä ei ole sen enempää kuin pysäyttämätöntä puna-armeijaa, joka ei päässyt Karjalan Kannasta pidemmälle. Jos edes voimankäyttö ei takaa pääsyä rajan yli, ei sitä takaa myöskään apostolinkyyti.

Euroopassa ja myös Suomessa me kohtaamme moraalisen dilemman sen suhteen, mitä voimme muukalaisten pysäyttämiseksi tehdä. Itse vedän rajan siihen, ettei voimaa käytetä sen enempää, kuin muukalaisetkaan sitä käyttävät. Mikäli he pyrkivät sisään vain jalkakyydillä, voidaan heidän kulkunsa estää yksinkertaisin fyysisin estein. Ei myöskään laivoja tarvitse upottaa merelle, jos ne voidaan käännyttää. Sikäli kuitenkin kuin muuttopaineen voi olettaa kasvavan, kasvaa myös riski rajavartioinnin raaistumisesta. Voi olla, että ainakin jossain maassa turvaudutaan lopulta mihin tahansa keinoon. Siksi on korostettava päättäväisten ratkaisujen merkitystä nyt. Me voimme hallita sitä ketä tänne tulee ja kuinka paljon.

Ei kannata niellä puheita mahdottomuuksista. Monet nauravat Donald Trumpin suunnitelmille muurista, mutta ketkä nauroivat Kiinan muurille? Eivät ainakaan maata pohjoisesta maata uhanneet paimentolaisheimot, joita sen avulla pideltiin kurissa. Muuri ei ollut aukoton, ei estänyt kaikkia invaasioita ja lopulta menetti merkityksensä. Mutta enemmän kuin fyysinen este, oli se henkinen osoitus kansan puolustustahdosta. Kiina kulutti vuosisatojen läpi valtavat määrät resursseja vetääkseen rajan sivilisaationsa ja barbaarien välille. Se viestitti uhmaa ja taisteluhenkeä, joka loistaa poissaolollaan vasemmiston alistuneissa äänenpainoissa. Kuka haluaa elää eunukkina, jonka osana on sanoa vain ”kyllä herra”. Globalistit ja vasemmisto esittävät tulevaisuuden vaihtoehdottomana, mitä se ei tietenkään ole. He ovat ämmiä, me olemme vaihtoehto. Me emme antaudu, eivätkä he voi sille yhtään mitään.

Not tired of winning.

tiistai 9. toukokuuta 2017

perjantai 5. toukokuuta 2017

MM-höntsät alkaa!

Perjantai, aivot narikkaan. Jokakeväiset kiakkokisat koittavat ja Suomi kohtaa Valko-Venäjän.

Tarvitaan Suamenlejjonaa!

Nyt on mulla nakkimuki
On siinä monta nakkii
Muttei mitään turhaa paskaa
Niinku kuivaa sämpylää
Vaan pelkkää nakkii, vähän sinappii
On hyvä mennä kattoo matsii

Teeeeeepsi voittaa tänään NIIN VITUSTI!!!

JA MULLA ON NAKKIMUKI!

NANNANNANNAKKIMUKI NANNANNANANAKKIMUKI!!!
...

EDIT. Olipas paska matsi. Tervaista taaperrusta Valko-Venäjää vastaan, ei hyvältä näytä. Jaksaaneeko sitä katsoa tulevia otteluita, jos ei meno tästä parane.

EDIT 2. No, on sitä Suomi ennenkin parantanut otteitaan kisojen edetessä. Mut vittu saatana.

EDIT 8.5. HOMOT!

torstai 4. toukokuuta 2017

Supermokutusta Ylellä

Joskus tulen uteliaisuuttani avanneeksi Yle Areenan. Siellä on kaikenlaista ohjelmaa, sarjaa ja sen sellaista. Koskaan ei voi tietää, mitä kiinnostavaa löytyy. Yle ei kuitenkaan olisi Yle, mikäli se ei obsessiivisen natsidokumenttien esittämisen lisäksi antaisi panostaan mokutuksen alttarilla. Kokeilinpa heti etusivulla komeilevaa Skam -nuortensarjaa, aavistamatta millaisen töötin saisinkaan naamalleni: neekereitä, hiekkaneekereitä, muslimeja, homoja, räppiä ja degeneraatiota. Kaiken yllä leijuu yleinen neekeriys, jonkinlainen gansta-asenne. Pientä rajaa hei, tällaisen kuorman alle nääntyy.

Katsoin kuitenkin kolme jaksoa putkeen, sillä sarja on yllättävän koukuttava. Tuhtiakin tuhdimmasta mokuannoksesta huolimatta ovat aiheet melko tavanomaista teinihömppää kipuiluineen, flirttailuineen ja draamailuineen. Muistuu mieleen vähän True Blood ja se kuinka kevytviihde vie helposti mukanaan. Yritän pysyä erossa moisesta, sillä aikani on kallista. Joskus tällaista on joka tapauksessa mukava katsoa, kunhan vain virittäytyy oikeaan mielentilaan ja luopuu ennakkoluuloistaan; teinihölmöilyyn on hauska eläytyä. En tietenkään lakkaa tuomisemasta sitä, että valkoinen nuoriso imitoi neekereitä. Bling-bling -estetiikka on eurooppalaiselle hengelle vieras roskaväen symboli.

On kuitenkin tunnustettava, että pääosaa esittävä muslimineitokainen on ylimaallisen kaunis. Hänen vangitsevat kasvonsa ovat yksi syy, miksi edes vaivauduin.


 

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Vappuöyhötystä

Työväen juhlapäivän kunniaksi laitetaan soimaan punaista musiikkia:


On sanottava, että tämä on kaunein ja komein kansallislaulu mitä on. Säveltäjä osasi hommansa, voin tätä kuunnellessani vakuuttua Pyhän Venäjän messiaanisesta tehtävästä maan päällä. Se, että tämä syntyi Neuvostoliitossa todistaa, ettei maa voinut olla läpeensä paha. здо́рово!

Tajusin muuten, että olen ollut vuoden päivät töissä. Viime huhtikuun loppupuolella menin kesätöihin ja siitä jatkoin syksyllä työharjoitteluun. Yksi kahden viikon tauko oli, mutta sekin kului voittopuolisesti muuttohommissa. On tämä jotain ennenkuulumatonta, että kaltaiseni laiskamato on rämpinyt yhtä soittoa töitä näin pitkään. Pieni askel proletariaatille, mutta suuri askel minulle.

Onneksi alkaa kesäloma pian niin pääsen tekemään sitä, missä olen paras: lorvimaan.

Joo, hauskaa vappua. Öyh öyh!

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Liian kaunis maailma

Joka päivä. Joka ainoa päivä näen, kuulen ja tunnen asioita enemmän kuin laki sallii. Edes mahtavimmalla renessanssiruhtinaalla ei ollut tätä matalan resoluution valokuvaa:


Miksi juuri minä eikä joku muu? Olen saanut osakseni niin paljon kauneutta, että voisin haljeta siihen. Voin katsella tätä kuvaa ja todistaa ihmettä. Vain pieni vähemmistö on ihmiskunnan historiassa nauttinut aarteista, jotka minulle ovat jokapäiväistä leipää. Kuninkailla on ollut jalokivensä, muttei tätä kuvaa. Tämäkin on yksi monista, eikä säihkyvin.

Reckless Love - Romance

Maailma on seikkailu, jolle romantiikka antaa syvyysulottuvuuden. Romantiikka laajasti ymmärrettynä ilmenee kaikkien erojen ja vastakohtien jännitteissä. Erosta syntyy tarina, vain silloin voi olla syy vaeltaa välimatka kiinni. Romantiikka rakastumisena on maailman perusluonne sitten kiteytettynä. Rakastuminen on seikkailun alku, uudestisyntynyt silmäpari. Milloinkaan ei maailma ole yhtä ihmeellinen kuin hetkenä, jona astuu uuteen tarinaan. Joka yksityiskohta sykkii merkityksiä, kaikella on tarkoitus.

Kai jokainen on edes joskus rakastunut? Vuosiin en ole uutta ihastusta kokenut, mutta en koskaan unohda salaa ihailemiani tyttöjä. En edes koskemaan pässyt, mutta silti sain niin paljon.

Reckless Love - Back To Paradise

Kunhan säät lämpenevät, tytöt pujahtavat kesäkuteisiinsa. Minä niin tykkään katsella tyttöjä kesäkuteissaan. Tykkään tytöistä. Maailma olisi niin ankea paikka ilman, kuin ikuinen syksy puunrankoineen.



Kyynikko minussa väittää, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Yllä oleva kuva on mahdoton. Energian säilymislain mukaan uutta energiaa ei voida luoda. Entropia on voittamaton ja kaikki lahoaa jo lähtötelineisiinsä. Mutta minä näen tämän silmilläni, eli fysiikan lait ovat tätä myöten kumottu. Kauneus on mahdollista ja itse asiassa maailmankaikkeuden perimmäinen totuus. Mikä ihmeen loppujäähtyminen? Kauneus ei koskaan kuole ja minä olen nähnyt sen.

Olen sentimentaalinen höpsö, jolla on vain tunteensa. Analyysi ei merkitse minulle mitään. Maailma on kaunis ja vien sen tanssimaan tänä yönä.

...

Hyvin sujuu. Kuin tanssi.



Roxy Music - Avalon  

Now the party's over 
I'm so tired 
Then I see you coming 
Out of nowhere 
Much communication in a motion 
Without conversation or a notion 
Avalon 

When the samba takes you 
Out of nowhere 
And the background's fading 
Out of focus 
Yes the picture changing 
Every moment 
And your destination 
You don't know it 
Avalon 

When you bossa nova 
There's no holding 
Would you have me dancing 
Out of nowhere 
Avalon

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Punapappi ottaa hatkat, eiku

Olin mielissäni hyvistä uutisista, joiden mukaan pastori Marjaana Toiviainen muuttaisi Suomesta Afrikkaan. Tämä olisi erittäin kannatettavaa ja vielä paremmaksi sen tekisi, jos hänen hengenheimolaisensa seuraisivat esimerkkiä. Toimenpide nostaisi älykkyysosamäärää niin Suomessa kuin Tansaniassa.

No, muuttoa ei sittenkään taida olla luvassa, joten meidän on vastedeskin tultava toimeen Toiviaisen ja kumppaneiden kanssa. Hänen kaltaisiinsa on jollain tavalla vaikea suhtautua. En epäile hetkeäkään sitä, ettei hän tahtoisi todella auttaa kärsiviä kanssaihmisiään. Hän mitä varmimmin on myös tehnyt konkreettista hyvää ihmisille, ihan suomalaisillekin. Joka tapauksessa pidän selviönä, että hänen kokonaispanoksensa maallemme on vahingollinen. Hän tahtoo hyvää, mutta on joko ymmärtämätön tai harhaanjohdettu. Siksi hän sabotoi kaikkea sellaista, mikä voisi turvata maamme jatkuvuuden. Hän näkee yksilöitä, mutta ei konfliktia, jonka he tuovat tullessaan. Ei ole universaalia kaikkien etua, vaan olemme valinnan edessä: me tai he. Heille ei ole tilaa, heidän on mentävä takaisin.

En epäile sitäkään, että häntä suuresti ahdistaa maamme ilmapiiri. Voin lähinnä kuvitella millaista törkypalautetta hän jatkuvasti saa, eikä sellainen ainakaan motivoi ketään jatkamaan. Minäkään en haluaisi hyväksyä sitä, että maamme on jakaantunut. Mutta pelkään, että vahinko on korjaamaton. Kuka tyynnyttäisi pinnan alla kytevän vihan? Mikään määrä lässytystä ja sensuuria ei auta. Meitä ei kuunneltu ja nyt meitä ei enää edes haluta kuulla. Tuntuu, että kuljemme tiellä vailla paluuta.

Emme enää elä tilanteessa, jossa konfliktit olisivat poliittisia. Puoluepolitiikan aikana ristiriidat ovat sovitettavissa, pöydän ääressä voidaan keskustella. Kompromissi ei merkitse vesitettyä ratkaisua vaan aitoa konsensusta. Sitä oli yhtenäisyyden aika, kun henkiset tekijämme värähtelivät samalla taajuudella. Vuosikymmenten takaiset vastakkainasettelut taistolaisten ja kokoomuslaisten kanssa eivät olleet lopulta mitään, sillä kuilu heidän välillään ei ollut eksistentiaalinen. Kommunisti ja kapitalisti olivat lopulta syvällisen samanmielisiä, että maailma kehittyisi kohti aina parempaa tulevaisuutta. Erimielisyyttä oli vain keinoista. Tämä on jotain muuta. Henkiset todellisuudet lyövät toisiaan vasten väkivaltaisesti, entiset maanmiehet katsovat toisiaan verivihollisina.

Meillä on vielä eduskunta ja vaalit, mutta vuosiin ei ole tuntunut siltä että mitään olisi siellä liikahtanut. Kaikki tietävät, ettei mikään toimi ja ettei kukaan ole enää tyytyväinen. Harva vain puhuu, koska implikaatiot pelottavat. Mitä tilalle? Maamme osapuolet ovat kuin toisiinsa hitsautuneet mannerlaatat, joiden jännitys odottaa purkautumistaan. Suomi täyttää 100 vuotta, mutta onko maatamme enää olemassa muuna kuin byrokraattisena virastona?

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolen ebolaan



Kun kuuteen vuoteen ei ole kunnon flunssaa potenut, unohtaa kuinka perseestä se on. Aijjumalauta, kun saatana ei meinaa eväänsäkään saada ylös. Ei motoriikkakaan pelaa, jokainen kirjoittamani sana meinaa livetä siansaksaksi. Sattuu päähän, ikeniin sattuu.

Kuolen.

Sulan.

Tämä on varmasti sitä paljon puhuttua miesflunssaa.

Ööööööhhhhh.

EDIT 19.4: ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖHHHHHHHHHH

EDIT 23.4: En ole runkannut viikkoon. Siis viikkoon, tällaista ei ole sattunut sitten armeijan. Normaalisti tumputan kuin kiimainen apina 1-2 kertaa päivässä. Flunssan takia ei ole edes seissyt saatikka käynyt eroottisia ajatuksia mielessä. Mutta se on vain hyvä, sillä on kyllästyttävää olla jatkuvasti himojen kourissa. Kuinka paljon aikaa ja energiaa säästyisikään, jos biologinen imperatiivi ei olisi jatkuvasti määräilemässä.

...

No perkele, tänään kuitenkin ratkesin. Alkoi tuntua puntissa odottamatonta pakotusta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kristityn pääsiäisturinat



Sen lienee useampikin lukija jo osannut päätellä, mutta tahdon sen suoraan sanoa: olen kristitty, olen ollut jo jonkin aikaa. Kääntymykseni ei ole ollut yhden yön valaistuminen, vaan hidas laahautuminen kohti kotia. Lapsuudenuskon tilalle vaihtui aikoinaan ateismi, ja nyt harhailuni sen parissa on ohitse. Ymmärrettyäni ateismin uskomusluonteen ja sen perustelujen ohuuden, jäljelle jäi vain hapuilu vailla suuntaa. En osannut uskoa tai olla uskomatta, olin vain hukassa. Tuli kohta, jossa lopulta saatoin kysyä, mitä mieltä ummehtua paikallaan vailla päämäärää? Eksyä voi, mutta eksyminen ei ole tavoite. Miksen ottaisi loogista askelta ja menisi sinne, minne järkikin jo osoittaa?

Yllä en tahdo sanoa, että usko olisi yksiselitteinen väittämä, joka on tosi tai epätosi samassa mielessä kuin yhtälöt ovat. Se vaatii hypyn kohti tuntematonta. Usko ei kuitenkaan ole vain sokeaa ja tulee piste, jonka jälkeen olisi hylättävä järki oikealta polulta poiketakseen. Kun merkit johtavat tiettyyn suuntaan, on viimeisenä esteenä siinä vaiheessa enää pelko ja ylpeys. On siis luotettava siihen, että omat vainoharhat ja kokemukset eivät ole totuus maailmasta. Että toisin kuin nykyisessä ajassamme usein uskotellaan, kaikki ei koostu vain paskasta ja itsekkyydestä.

Miksi juuri kristinusko? Miksi jotain eikä mitään? Paljon kysymyksiä, liikaa sanottavaa. Aiheesta voisi sepustaa kerran jos toisenkin. Näin pääsisäisenä on kuitenkin hyvä muistuttaa tästä: pitkäperjantaina herramme ristiinnaulittiin ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kuolleista. Meille luvattiin, että viimeisenä päivänä jokainen hauta on tyhjä. Paratiisi on mennyttä ja kaltaiseni taantumusjäärät tahtomattaankin sinne haikailevat. Mutta tiedossa on jotain entistä parempaa, meille on kerrottu ilon sanomasta. Missään ei ole ennen taikka jälkeen kuultu mitään niin käsittämätöntä. Että maailman haavat todella parannetaan ja loputtomilta näyttävät syklit vedetään suoraksi. Elämällä on tarkoitus ja historialla suunta. Niin pahalta kuin tulevaisuus vaikuttaa, on meillä syytä vain toivoon. Tiedän kansallismielisten taipumuksen synkkyyteen, olenhan itse siinä mestari. Kehotan heitä toiveikkuuteen. En optimismiin taikka positiivisen ajattelun kaltaiseen itsepetokseen. Toivo on lopulta vain uskoa siihen, että mitä tahansa tapahtuukaan, kääntyy kaikki paremmaksi. Mitä nöyryytyksiä koemmekaan ja tappioita kärsimme, älkää olko liian huolissanne. On aika rakastaa ja on aika vihata, on aika sodalle ja on aika rauhalle. Ikuisuudessa odottaa voitto.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Ajatuksia yliopistosta



Mainitsinpa täällä joskus olevani historianopiskelija. Siellä sun täällä viittailin elämääni yliopistossa. Mutta vähän olen kaikkiaan kirjoittanut monivuotisesta harhailustani akateemisessa maailmassa, ja kenties olen vihdoin sopivan etäällä ajallisesti kootakseni ajatuksiani. On aika tehdä tilit selviksi.

Aikani yliopistossa alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Vastavalmistuneena abiturienttina en ollut sen enempää selvillä tulevaisuudestani kuin moni muukaan. Yhtäältä kiinnosti maantiede, toisaalta historia. Opiskelu yliopistossa oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, jota en viitsinyt kyseenalaistaa. Sitä minulta odotettiin ja sitä odotin itseltäni. Valitsin lopulta historian ja pääsin kevyesti sisään. Muutto uudelle paikkakunnalle, ja punkkaamaan samaan asuntoon vanhan lukiotoverini kanssa. Erilaisina, mutta samanlaisen huumorintajun omaavina tulimme hyvin toimeen. Näin ollen kumpikaan meistä ei ollut sosiaalisestikaan tyhjän päällä lukukauden alkaessa.

Sosiaalisuus, se kiinnostavaa olikin. 19-vuotiaana tunsin suurempaa painetta solahtaa joukkoon, löytää viiteryhmä ympärilleni. Pelkäsin yksin jäämistä, sitä etten saisi yhteyttä. Olin vieraassa kaupungissa, oudoissa kulisseissa. Oli kaiketi luonnollinen reaktio kaivata ihmisten lähelle, löytää kiinnepisteitä. Olen pesäviipyväistä sorttia ja muutto oli mullistus. Tein kuitenkin määrätietoisesti työtä ja tutustuin ihmisiin, niin sanotusti verkostoiduin. Kuvaan astuivat opiskelijakaverini, joita ensimmäisenä vuonna riittikin. Me ensimmäisen vuoden historioitsijat olimme vajaan kolmenkymmenen hengen sakki ja ihmeellisen vireä sellainen. Ensimmäisenä syksynä tapahtumaa riitti, ja pyrin osallistumaan lähes kaikkeen. On myönnettävä, että hauskaa oli. Alkoholia kului runsaasti, ja se kuului asiaan. Oli sentään muunkinlaista puuhaa, kokoonnuimme keskusteluiltamiin tai katselemaan elokuvia. Tämä kaikki kuitenkin oli pidemmän päälle erittäin kuluttavaa. En ollut täysin sinut introvertin puoleni kanssa ja pyrin sosialisoimaan enemmän kuin oli kenties hyväksi. Loppuvuoden aikana väsyin ja aloin viettää aikaa kasvavissa määrin yksin. Pari päivää saattoi kulua sisätiloissa black metallia kuunnellen.

Armeija tulee ensimmäisen ja toisen vuoden väliin, ja sen sivuutan tässä. Palattuani en enää sosialisoinut entiseen malliin. Pidin toki yhteyttä ja osallistuin tapahtumiin, mutta vähemmän. Ja se varsinainen opiskelu, joka jo ensimmäisenä vuonna oli jäänyt varsin vähälle, ei edelleenkään saanut minua syttymään. Sain itseni tekemään enemmän hommia, mutta tunsin väkisin puurtamisen maun suussani. En siinä vaiheessa voinut sitä myöntää, yliopisto oli kunnia-asia. En kuitenkaan pitänyt luennoista, en tenteistä tai kurssikirjoista. Historia on kiinnostavaa, mutta ei siten kuin sitä yliopistossa tankkasin. Tunnen siihen vetoa ensisijassa esteettisenä ilmiönä ja tarinana, en analyyttisen mielenkiinnon kohteena. Voi siis olla, että lähdin opiskelemaan vääristä syistä alun perinkin. Vastahakoisuuttani selittää myös se piirre, että motivoidun huonosti velvollisuuksista. Koin opiskelun sellaisena, vain yhtenä väylänä kohti leivän ansaitsemista. On kummallista kuinka kirja uppoaa ihan eri tavalla, jos luen sitä pakosta taikka omasta tahdostani. Esseet tuntuivat turhilta ja sitä ne kiistatta olivatkin. Mikään ei voi olla lähimpänä puhdasta väkisin vääntämistä kuin luentopäiväkirjan teko.

Ensimmäisen kandidaatintutkielman epäonnistuminen oli huono merkki. En koskaan päässyt siinä edes alkuun, koska ajatus arkistossa virumisesta, diskurssianalyysin opiskelusta ja lähdekirjallisuuden kahlaamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Mikään aihe ei motivoinut minua. Tutkielmaan käytetty aika tuntui hukkaan heitetyltä, sillä kaikki oli niin turhaa. Miksi vääntäisin kymmeniä sivuja jotain sellaista, jolla ei ole merkitystä? Tämä tunne heijastui lopulta koko opintoihini. Mitä minä lopulta edes opin? En juuri mitään, en muista paljon muuta kuin triviaaleja yksityiskohtia. Jokainen kirjoitus tässä blogissa sisältää enemmän merkitystä kuin yksikään yliopistoesseeseen kirjoittamani rivi. Olen oppinut valtavan paljon näinä seitsemänä vuotena ja kenties prosentti siitä tuli yliopistolta. Syksyllä 2012 nämä tunteet olivat kuitenkin vielä taustalla, ja tarkoitukseni oli puskea vaikka läpi harmaan kiven. Päätin ryhdistäytyä ja kyseisestä syksystä muodostuikin opiskelujeni suhteen tuotteliain; sain noin puolet pisteistäni tuolta jaksolta. Paiskin hommia ja hetkittäin tunsin jopa tyytyväisyyttä, kuin olisin vihdoin legitiimi yhteiskunnan jäsen ahkeruudessani. Kevään tullessa taas väsähdin ja toinenkin kandi meni reisille. Tai siis se sama kandi, jota en tälläkään kertaa saanut valmiiksi ja jota en lopulta tullut kirjoittaneeksi rivin riviä. Ilmoittauduin samalle kurssille tulevina vuosina yhä uudelleen, ja menestys oli yhtä huonoa. Luulenkin tehneeni yliopistokohtaisen ennätyksen vituilleen menneiden kandikurssien osalta. Viimeisillä kerroilla en tosin enää edes yrittänyt.

Ajan kuluessa olin yhä vähemmän tekemisissä opiskelukavereideni kanssa. Eipä kukaan tosin perääni kysellyt, joten tokko minua kaivattiinkaan. Alkuun se tuntui pahalta, enkö merkitse heille mitään? Rehdisti sanoen vika taisi kuitenkin olla minussa, joka olin liian omiin maailmoihin uppoutunut. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on kaksisuuntaista, ja juuri sitä laiminlöin. Vanhoja kavereita kotiseudultani onneksi eksyi pikku hiljaa samalle paikkakunnalle ja heidän kanssaan saatoin viettää vähäistä sosiaalista elämääni, uskollista kämppäkaveriani unohtamatta. Olin hetken aikaa huolissani kontaktieni kaventumisesta, mutta sitten välitin yhä vähemmän. Miksi minun tulisi osallistua bileisiin tai olla juuri laitokseni tyyppien kanssa? Viihdyn yksikseni ja pieni ystäväpiiri riittää. Kun paine sosiaalisuuteen väheni, saatoin yhä kasvavissa määrin käyttää aikaani kuten tahdoin. Nykyisellään ovat kontaktit opiskelukaupunkiin sekä niiden piireihin katkenneet. Hieman se harmittaa, mutta minulla on jo elämässäni kaikki ne ihmiset, joita voisin kaivata.

Mitä muuten tulee opiskelutovereihini, on minulla heistä lähinnä hyvää sanottavaa; älykkäitä ihmisiä, joista eittämättä tulee kunnon kansalaisia. Sekaan mahtui kaikenlaista persoonaa, niin alkoholiin menevää hurjastelijaa kuin hyväntahtoista suupalttia. Satunnaisesti saatoin törmätä hyvinkin eksentrisiin tapauksiin, mutta se ydinryhmämme käsitti loppujen lopuksi varsin tavallisia ihmisiä. Kusipäitä joukossa ei ollut ja porukassa tunsi tiettyä yhteishenkeä. En kuitenkaan koskaan tuntenut olevani ”sisällä”. Totta puhuen en ole koskaan ollut niin yksin kuin ollessani heidän kanssaan. Kaikki olivat mukavia, tulin toimeen ja niin edelleen. Hersyviäkin hetkiä oli ja älyllisiä keskusteluja. He olivat kuitenkin eri maata, jotain aivan muuta kuin minä. Olen aina ja kaikkialla ollut ulkopuolinen, mutta heidän kanssaan sen tunsin erityisen vahvana. Minulle ei löytynyt ekologista lokeroa, en kyennyt muuttumaan siksi omiani lörpöttäväksi kahjoksi kuin normaalisti olen. He kuuntelivat eri musiikkia kuin minä, katselivat eri elokuvia ja sarjoja sekä lukivat eri kirjoja. He eivät ajatelleet kuten minä, eivät katselleet elämää samoin silmin. Värähtelimme toisillemme vierailla taajuuksilla.

Jos olen liian nörtti räkälöihin, olen liian juntti yliopistoon. Minua ei tippaakaan voinut kiinnostaa se ironinen asenne, jolla moni tuntui asioihin suhtautuvan. Olenhan tosikko ja etsiydyn taiteessa ja elämässä hengellisten kokemusten ääreen. Kenen kanssa puhut niistä paitsi hörhöjen? Ironiaa jo olemuksellaan viestivät hipsterit lienevät ainoita, joita kohtaan tunsin todellista antipatiaa. Toki myös heitä oli montaa sorttia ja oman porukkani ainoa oli sellainen leppoisa tapaus, vaikkakin yltiövasemmistolaisuuteen hurahtanut. Enemmän häiritsivät ne tyypit, joiden naaman assosioin jatkuvaan virneeseen. Heitä voisi kutsua akateemisiksi jonneiksi, jollaisille tärkeintä on poseeraus. Kun he pitävät jostain, he ilmaisevat ihailunsa teennäisen liioittelevasti tai etäännytetysti. Teennäisiä he ovat ilmaistakseen, että pitävät oikeista asioista. On tärkeää pitää siitä, mikä on jollain tavalla cool. Koska akateeminen jonne ei kuitenkaan saa kiintyä mihinkään, hänen on osoitettava piittaamattomuutta. Jos hän oikeasti liikuttuisi vaikkapa musiikista, kertoisi se hänen olevan tosikko. Koska kaikkihan on tehty naurettavaksi, mikään ei ole pyhää jne. Se on vain hienostunut muoto samasta statuskilpailusta, joka on yläasteen välitunneilla käynnissä. Akateemiset jonnet vain osaavat naamioida asenteensa esteettiseksi mauksi.

Havaintojeni mukaan enemmistö oli kuitenkin tällaisesta vapaata. Niinpä yksinäisyyteni oli enemmän seurausta vain temperamentti- ja makueroista muihin nähden kuin reaktiosta ääliömäisyyteen. Toverini olivat muutenkin varsin tolkullista sakkia, vaikka jonkin asteen yleisvasemmistolainen humanismi heitä määritti. Alussa ei myöskään maailmankuvani poikennut heidän näkemyksistään niin paljon kuin se poikkeaa tänä päivänä. Mielipide-erojakin oli ja niitä suvaittiin. Vaikka olin henkisesti porukan ulkopuolella, saatoin nähdä että sitä yhdisti keskinäinen kemia eikä niinkään samanmielisyys. Vaikka historia ei ole eksakti tiede, voi silti olla että kurinalaisuuteen rohkaisevana se vetää vähemmän hihhuleita puoleensa. Niihinkin näet törmäsi, mutta antropologian puolella missä opiskelijat olivat pääosin nuoria feministinaisia. Mieleeni on elävästi jäänyt eräs luento, jolla naisprofessori saarnaa miesten sorrosta naisia kohtaan ja kuinka opiskelijat pikku hiljaa liittyvät kuoroon. Hetken ajaksi he lietsovat itsensä pieneen kiihkoon ja tunnen olevani kuin kommunistien väenkokouksessa. Kun kollektiivinen hurmos äkkiä lakkaa, hiljentää professori ääntään ja kuin anteeksipyytelevästi toteaa: ”muistetaan kuitenkin, etteivät kaikki miehetkään ole pahoja”. Vaikutelma on äärimmäisen koominen, kuin hän ja yleisö potisivat hetkellistä krapulaa hekumansa jäljiltä. Kokemus oli osa prosessia, joka vei minua kauemmas feminismistä.

Opetushenkilöstö oli kaiken kaikkiaan asiallista. Luennoitsijoita oli kovin montaa sorttia ja eri tasoisia. Koin kuitenkin, että henkilökunta hoiti tehtäväänsä ammattitaidolla ja -ylpeydellä. He vaativat opiskelijoitaan, mutta eivät liian paljoa. Syy omaan epäonnistumiseeni onkin vain minussa itsessäni – laiskuudessani ja heikkoudessani. Kapasiteettia minulla on, joten tahtoessani olisin voinut hoitaa homman kunnialla loppuun. Sain varsin vähällä vaivalla hyviä arvosanoja, mutta tuo vähäinenkin vaiva osoittautui ylivoimaiseksi ja heitin pyyhkeen kehään. Nöyryyttävä tappio, joka ottaa ylpeydelleni. Juuri minä, jolla piti olla loistava tulevaisuus - jota jo alaasteella leikkisästi nimitettiin professoriksi - putoaaa korkeakoulusta! Omien valintojen seurauksia tässä kuitenkin kannetaan, joten kellekään ulkopuoliselle on turha ruveta öyhöttämään. Tervanjuonnille oli tehtävä loppu, enkä ikävöi takaisin.

Mainitsisin opettajista vielä sen, että kannen alla tuntui porisevan kaikenlaista kiisseliä. Eräs haastattelemani professori puhui valtataisteluista sekä valtaisasta byrokratiasta, jonka alle opettajat tukehtuvat. Työaika, jonka voisi käyttää perustutkimukseen, kuluu paperinpyörittelyyn. Hän oli jo vanha ja lähellä eläkeikää, mutta siitä huolimatta lausui puolivakavissaan että haastattelumateriaali jäisi salaiseksi. Pelkäsikö hän puhuneensa sivu suunsa? Vaikka havainnoin asioita ulkopuolisena, syntyi vaikutelma jähmeästä organisaatiosta ja stressaavasta työstä. Englantilainen professori Bruce Charlton on sivunnut blogissaan akatemian rappiota ja minun on helppoa uskoa mitä hän sanoo. Asiat eivät varmasti ole Suomessa aivan samoin kuin Britanniassa, mutta peruslogiikka lienee sama: tiede on muuttumassa aidosti luovasta voimasta jonkinlaiseksi virastotyöksi, jossa tärkeintä ovat ajankäytön seuranta ja aivopesu. Omana aikanani en erityisesti havainnut ideologisesti myrkyttynyttä opetusta kuin satunnaisesti, mutta muistoni ovat muutaman vuoden takaa ja asiat voineet muuttua.

Tuo kaikki on osaltani takana, toivon mukaan lopullisesti. En kaipaa akateemista maailmaa ja tätä nykyä olen pesunkestävä amis (heko heko). Työharjoittelu, jossa en joudu käyttämään liikaa aivojani ja joka ei myöskään ole liian fyysistä, sopii minulle. Ammatti on leivän hankkimista varten, ei sisältöä elämälle. Vapaa-ajalla voin päästää mieleni valloilleen ja paeta toisiin maailmoihin. Hyväksyn juuri ja juuri sen, että töissä on pakko käydä. Mutta en koskaan hyväksy sitä totalitaarista vaatimusta, että työtään on pakko rakastaa. Teen sen hyvin ja se saa luvan riittää.

Ehkä joitakin ihmisiä ikävöin, ainakin hitusen. Pidin joistakin opiskelijatovereistani enemmän, toisista vähemmän. Sen yhden suupaltin näkisin vielä mieluusti, hän oli sellainen kaikkien kaveri. Ketään en varsinaisesti vihannut, vaikka ironikkoja kavahdan. Ketään en rakastanut. Aika ajoin vastaan tuli sakkia, jolle olisi toivottanut hyvää matkaa Auschwitziin. Humanisteja on muutenkin liikaa, mihin niitä kaikkia tarvitaan? Ajatellessani omia uranäkymiäni, mielessäni väikkyi muutama vaihtoehto: tutkija, opettaja, toimittaja tai museotyöläinen. Kaksi ensin mainittua oli ehdottomasti poissuljettu, en haluaisi omistaa elämääni arkistoille taikka lukiolaisille. Toimittajan työtä yritin ajatella, mutta kuolisin stressiin. Kaiken lisäksi toimittajakunnan moraalinen mädännäisyys on niin pitkällä, että sieluni tuhoutuisi hyvän matkaa ennen ruumista. Jäljelle jäi museotyö, joka olisi sinänsä käypä vaihtoehto. Kesäoppaana olenkin parissa museossa ollut, mutta mitään sen monimutkaisempaa ei oikeastaan edes huvittaisi tehdä. Eikä kesäopas tarvitse yliopistokoulutusta, hiiteen siis koko akatemia. Spurdoilen amiksena ja haaveilen pätkätöistä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin tehdä pari kuukautta töitä kerrallaan ja vetää siitä muutama kuukausi lonkkaa? En osta koskaan mitään, joten toimeen tulen. 



Biisi ebin 5/5, lähtisin paskarinkiä ajaan jos ois ajokortti. Vrumm vrumm, jo karisee humanismin tomut jaloista.