lauantai 19. elokuuta 2017

Väsyttää

Mitään ei oikeastaan tarvitsisi sanoa. Tiedätte mitä tapahtui ja missä. Tiedätte miksi niin tapahtui. Osasitte odottaa tapahtunutta. Tiedätte mitä tulisi tehdä.

Barcelonan uutisista kuultuani ajattelin, ettei mikään enää hetkauta minua. Kannattaisi varoa mitä ajattelee. En jaksaisi enää, uuvutaa niin kovasti. Kunpa maailma jättäisi minut rauhaan.

maanantai 14. elokuuta 2017

Päivän Noomit

Hänen nimensä on maanantai:



Hänen nimensä on tiistai:



Hänen nimensä on keskiviikko:



Hänen nimensä on torstai:



Hänen nimensä on perjantai:



Hänen nimensä on lauantai:



Hänen nimensä on sunnuntai:


Seitsemän Noomia, seitsemän siskoa elokuvassa What happened to Monday? Idea lyhyesti: identtiset sisarukset piileskelevät hallitukselta maailmassa, jossa toteutetaan ankaraa yhden lapsen politiikkaa. Kukin sisaruksista astuu ulos omana viikonpäivänään, esiintyen yhtenä ja samana henkilönä. Kaikki menee hyvin, kunnes Maanantai katoaa.

Kuulostaa hauskalta. Niin paljon Noomia...

perjantai 11. elokuuta 2017

Luovuus elää

Se elää ja voi hyvin. Todisteena tästä esittelen kenties taidoikkaimman mashup-videon, minkä tiedän. Kun näin tämän pari vuotta sitten ensi kertaa, poimin alaleukani lattialta. Arvon naiset ja herrat:

Hell's Club

Teoksessa on yhdistetty monien elokuvien baarikohtauksia yhdeksi, sulavaksi videoksi. Editointi on tasolla, joka on amatöörin työksi upeaa. Video ei ole vain poskettoman hauska vaan myös kaunis ja lopussa jopa liikuttava. Toisiinsa liittymättömistä pätkistä on koostettu oma tarinansa, joka teoksen oudossa maailmassa toimii johdonmukaisesti.

Minuun on myös aina vedonnut konsepti paikasta, jonne fiktiohahmot kerääntyvät viettämään aikaansa. Tai kokonainen ulottuvuus, jossa taiteilijoiden mielikuvitusten tuotokset elävät rinta rinnan. Ajatus elähdyttää, ja unissani tuollaiset paikat ovat tulleet todeksi päästessäni tapaamaan tarinoiden hahmoja.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Springsteen Helsingissä 2012



Tänä päivänä viisi vuotta sitten astuin konserttiin, joka muutti elämäni. Bruce Springsteen – tuttavallisemmin Pomo – oli muusikko, jonka olin aina tiennyt. Lapsuudenkotini seinällä on iso valokuva vuoden 1988 Tukholman konsertista, jossa vanhempani olivat. Tunsin kourallisen kappaleita ja arvostin kaveria muusikkona. Intohimosta ei kuitenkaan voida puhua, ja käsityksen hänen kyvyistään livesoittajana olin muodostanut maineen ja parin videon pohjalta.

Kesä 2012 oli hyvä ja kaunis. Heinäkuun konserttiin 31. päivä ei ollut minun tarkoituksena mennä, vaan äitini. Hänelle tuli kuitenkin este ja isäni päätti kysyä, josko minua hivuttaisi lähteä. Ajatus Springsteenin näkemisestä oli lievästi kutkuttanut jo aiemmin, mutta saatuani näin konkreettisen tilaisuuden totesin vain ”mikä ettei”. Päätöksen tehtyäni ja ovesta ulos astuttuani alkoi muistoissani seikkailuksi tullut matka. Muistan tuon päivän ihmeellisen hyvin, sen mitä ajattelin ja mitä sanoin. Yksityiskohdat piirtyivät mieleeni tarkasti: otan pyörän alleni ja suuntaan juna-asemalle. On lämmin iltapäivä ja alan puhkua intoa. Juna vie minut Pasilan asemalle, jossa tapaan ennalta sovitusti perhetuttaviani ja erään ystäväni. Myös hänelle tämä olisi ensimmäinen kerta Springsteenia. Hyväntuulisina ja kesäauringossa marssimme kohti olympiastadionia. Muistan keskustelumme, musiikkipainotteiset sellaiset; rumpalina hän on arvattavista syistä alansa tunteva. Määränpää lähenee.

Vähän ennen stadionia alamme kuulla musiikkia. Se kuulostaa kovasti Brucelta, mutta eihän se voi olla; konsertti alkaisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Uteliaina ja innokkaina jatkamme porteista sisään ja tulee hetki, jonka muistan ikuisesti. Se, kun astun stadionin kentälle ja näen edessäni miehen lavalla. Aurinkolaseissa ja harmaassa t-paidassa hän laulaa akustisen kitaran säestyksellä, siis kuka muukaan kun Bruce itse. Mies, joka toimii myös omana lämmittelijänään! Sillä hetkellä ymmärrän, että tulisin tänä iltana todistamaan jotain erityislaatuista. Hän soittaa ja yleisö ei ole edes pääosin paikalla vielä. Kappalet ovat minulle tuntemattomia, mutta nautin kaikesta.

Akustisen yllätysosuuden jälkeen seuraa odotusta, kunnes konsertti pääsee alkamaan  John Fogertyn sävelillä. Se, mitä seuraa tämän jälkeen, on musiikin juhlaa. Koskaan aiemmin en ole tempautunut mukaan vastaavalla tavalla. Springsteen ei näet tullut vain soittamaan rutiinisettiä vaan esiintymään. Hän on tuonut kokonaisvaltaisen shown, joka jättää jälkensä. Suomalaiset ovat toki keskimäärin jäyhempää porukkaa, mutta koen tunnelman lennokkaana. Voisin vaikka vannoa, että Because The Nightin kitarasoolon aikana koko stadion nousee muutaman sentin maan yläpuolelle. En ole koskaan kuullut biisiä, mutta viimeistään Nils Lofgrenin sadetanssi vie minut mennessään. Vaikka Pomo onkin kaiken polttopisteessä, tulee tuo pieni pirulainen kuin varjoista ja repii kitarastaan riivattua rokkia. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Voisin selostaa ummet ja lammet siitä, mitä kaikkea näinkään. Kirjoituksesta uhkaa jo nyt tulla liian pitkä, joten yritän tiivistää: loppua kohden pääsemme materiaaliin, jota minäkin jo tunnen. Born in The USA sananmukaisesti jyrähtää ilmoille ja sydämeni jättää lyönin väliin. Born To Run seuraa ja lopulta Dancing in the Dark. Viimeksi mainitun kuuluisa saksofonisoolo venähtää minuuttien mittaiseksi, kun useampi gimma käy lavalla tanssahtamassa. Kaikilla on hauskaa, miltei itken onnesta. Tänä iltana maailma on kaunis ja mitään pahaa ei voi tapahtua. Tämä on jo liikaa, kliimaksi on mennyt. Kuin tuntoni olisi luettu ja Bruce ja Little Steven vetävät hauskan version kappaleesta "I dont' want to go home". Steven laulaa ”I think they don't want to go home” ja totisesti emme haluakaan, antakaa vielä jotain. Tahdomme lisää. Pomo kitaroi ja sitten...Higher and Higher!? On todennäköistä, että siinä ensimmäisten tahtien aikana – aivan silmänräpäyksen ajan – käyn paratiisissa. Tämä on unta ja saan täyttymyksen. Ajatus soittaa coveri Jackie Wilsonin klassikosta on niin naurettava, mikä onkaan todennäköisyys? Olen saanut koko maailman ja enemmän, olen onnekkain mies maan päällä.

Nyt sen voi sanoa, kliimaksi on ohitettu. Loppurallina seuraa lähes ikuinen Twist and Shout, jonka aikana alamme ystäväni kera vetäytyä stadionin perukoille poistumista varten. Pomo huudattaa ja nostattaa viimeiseen asti. Ja kirsikkana kakun päälle hän kuuluttaa, että konsertti on kellottanut jo yli neljä tuntia; se on herran henkilökohtainen ennätys ja on sitä edelleen (jos mukaan laskisi alkulämmittelyn, tulisi pituudeksi lähemmäs viisi tuntia). Kello on jo yli puolenyön, mutta ketä kiinnostaa. 50 000 ihmistä on juuri saanut niin ison latauksen hyvää fiilistä, että sen voimalla voisi valaista koko Helsingin.



Paluumatkalla Pasilaan puhumme tohkeissamme ja ihmeissämme. Tajuamme, että olemme todistaneet historiaa. Miten onkaan, että juuri täällä Suomessa? Olemme puulla päähän lyötyjä, tuskin pysymme housuissamme. Junamatkan aikana hehkutamme yhdessä, kunnes ystäväni ja perhetuttuni jättäytyvät hiljalleen pois ja jään yksin. Kotimatkani sujuu rauhallisesti viileässä kesäyössä, pyörän satulassa voi vähän nautiskellakin. Äitini odottaa kotona hieman huolissaan, ei varmaan odottanut että Pomo päättäisi soittaa ennätyskeikkansa juuri tänään. Tai oikeastaan eilen, konserttihan venyi toisen vuorokauden puolelle. Vanukas iltapalaksi ja nukkumaan. Hieno päiväni on pulkassa.


En liioittele, jos sanon sen olleen elämäni onnellisin päivä. Se antoi massiivisen annoksen energiaa, jonka hehkussa ja lämmössä harpoin pitkään. Aivan kuin konsertti olisi ladannut minut itse elämänvoimalla, jokainen soluni oli täynnä virtaa taas. Pitkän aikaa olin hyväntuulisempi ja toiveikkaampi kuin kenties koskaan ennen tai jälkeen. Vaikka tuosta taianomaisesta ja myyttisestä illasta on nyt enää muisto jäljellä, on se kuitenkin niin elävä ja valokuvamainen, muistan lempeän lämmön ja tuulenvireen ihollani. Tuo muisto inspiroi minua tänäkin päivänä ja muistuttaa, että asiat voivat olla paremmin. Siksi sanon sen muuttaneen elämäni, se antoi uskoa jota tarvitsen yhä edelleen ja juuri nyt enemmän kuin koskaan.

On vaikea sanoa, mihin järisyttävä vaikutus perustui. En halua ajatella asiaa yhtälönä, vaikka asiaa voi sinänsä analysoida eri muuttujineen. On otettava huomioon odotuskertoimien puuttuminen, menin keikalle ummikkona. En lainkaan osannut aavistaa sitä, mitä oli tulossa. Olin ollut keikoilla aiemminkin, mutta en ollut koskaan jorannut yhtä vapautuneesti. Tämä on sitä kuuluistaa ”ekan kerran” magiaa, kun maailma yllättää sinut. Kokemuksia, jotka muuttavat sinut.

Tärkeintä kaikessa on kuitenkin Springsteen itse. Hänen musiikkinsa, karismansa, persoonansa ja aivan kaikki. The E Street Band oli isoine miehistöineen kuin orkesteri, soundi oli massiivinen. Konsertti sai minussa luonnollisesti aikaan innostuksen herran musiikkia kohtaan yleisemminkin, ja se kasvaisi ajan mittaan. Aloin myös ymmärtää hänen intentioitaan, palaset loksahtivat kohdalleen:

"For an adult, the world is constantly trying to clamp down on itself", he says. "Routine, responsibility, decay of institutions, corruption: this is all the world closing in. Music, when it's really great, pries that shit back open and lets people back in, it lets light in, and air in, and energy in, and sends people home with that and sends me back to the hotel with it. People carry that with them sometimes for a very long period."

Hän kuvailee asioita juuri, kuten ne koin. Springsteenin konsertti on ilmiö, joka on jokaisen itse koettava. Muuten ei sitä voi todella ymmärtää. Muuten ei voi ymmärtää, mitä hän tarkoittaa mylviessään:

With your hands hurting, your feet hurting, your back hurting, your voice sore and your sexual organs stimulated!

Kaksi keikkaa olen todistanut ja voin vahvistaa joka sanan. Ne ovat hengellis-ruumiillisia ja ekstaattisia kokemuksia, juuri siten kuin rock-konsertit vain voivat olla. Ne muuttavat yksilöitä ja sukupolvia, ne tuovat toivoa ja uskoa maailmaan. Kehtaisinko sanoa: rauhaa ja rakkautta. Joskus leikittelen ajatuksella, etten olisikaan lähtenyt. Että olisin jäänyt tietokonepäätteen äärelle, kuten tavallisesti. Tuo vaihtoehto todella kävi mielessäni ja olen ikuisesti kiitollinen, että olin kerrankin kylliksi viisas.

Tämä olkoon retrospektiivisen keikkaraporttini loppu. Seuraava raporttini tulee Turusta 2013, jonain toisena päivänä.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kauniina kesäiltana


Kaunista musiikkia kauniina iltana. Tämä vie minut minut toiseen paikkaan, jossa on muisto ajasta ennen pahaa. Unissani nousen valkeaan torniin suuren meren rannalla ja lännessä aurinko painuu maille, jonka parantavan tuoksun tuuli kantaa minulle. Henkäyksen ajan ympärilläni on näky uudeksi tehdystä mailmasta ja tieto, että kaikki tulee olemaan toisin.

Tässäpä pieni runo, jonka tein pari vuotta sitten katsellessani auringonsäteitä järven aalloilla:

Sun chimes ring on the evening waters
Each eye watching an arpeggio of their own
Reflected by the tingling waves

Star sound symphony
We hear, sacred notes we see
Is this the echo of Creation?

...

Joo, Stranger Things saa jatkoa syksyllä. Toinen tuotantokausi on jotain, mitä odottaa. Uudet jaksot ilmestyvät lokakuussa, mutta voisin melkein säästää tämän jouluun.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Kuulumisia = skeidaa

Olen ollut lomalla. On ollut elämäni paskin loma. Rentoutumisen sijasta olen vellonut viikkotolkulla neurooseissani ja niistä kumpuavassa stressissä ja ahdistuksessa. Ensi viikolla takaisin töihin, haha. Onpa kertakaikkisen metkaa, verratonta suorastaan.

Olen rikkinäinen ihminen, syöpäinen sielu. En ole viikkoihin lukenut mitään, en kirjoita mitään. En pysty ajattelemaan kunnolla, pakkotoiminnot syövät kapasiteettia kuin haittaohjelmat RAMia. Unohtelen asioita, nimiä. Pääni reikääntyy, ruuvit löystyvät. En pääse inspiraatioon. Viimeisen vuoden olen päässyt tähän jumalaiseen tilaan aina vain harvemmin ja harvemmin, yhä lyhyemmin. Hädin tuskin muistan miltä se tuntuu, syyni olla elossa. Hädin tuskin tunnen mitään paitsi ahdistusta, kuristavaa tukahtumista ja paniikkia. Viime yönä kieriskelin sängyssä aamuyön tunneille, tahdoin vain oksentaa tuskasta. Nousin ja vetäydyin yläkertaan saamaan äänetöntä hermoromahdusta, makasin kyynelissä, räässä ja syljessä. Vain kipu muistuttaa siitä, että olen elossa; hädin tuskin.

I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that's real

Mitä minunlaisillani tekee? En pysty enää edes uneksimaan, tekemään ainoaa asiaa mitä osaan. Sillä minä todella en osaa oikeastaan mitään, olen hyödytön. Heinäkuun alussa vedin jonkinlaiset pohjat käytettyäni kaksi viikkoa runkkaamiseen ja pornoon. Loputonta kiimaa kunnes vedin töpselin seinästä. Tosin eipä oloni ole juuri kohentunut. Mikään ei innosta, ei huvita. Ihmiset ärsyttävät, kaikki käy hermoille. Olen aina ollut epätasapainoinen, mutta nyt en ole edes sitä vaan kaikki on staattista ahdistusta, valkoista kohinaa. Aiemmin tunteeni juoksivat vuorisrorataa, nyt ne mätänevät suonsilmäkkeessä. Elävänä kuolleena marssin päivästä toiseen, tyhjä ihmisen kuori.

Mitä tapahtui itseriittoiselle haaveilijalle, kuin sisälmykseni olisivat syöpyneet pois. Mitä minun pitäisi tehdä, kenelle puhua? Olen ylpeä ihminen ja ajattelen, ettei päätäni hoida kukaan kuntoon jos en minä itse. Ja mitä minulle tarjottaisiinkaan ratkaisuksi, lääkkeitä? Viimeinen asia minkä tekisin, on napsia lääkkeitä. Mielialalääkeet sun muut myrkyt ovat olemassa tuhotakseen ihmiseltä yksilöllisyyden. Ne vievät kivun ja surun alhot, mutta myös ilon ja ekstaasin kukkulat. Psyykelääkkeet jättävät jäljelle kädenlämpöisen demarin vailla sielunelämää, siis pitäkää kemikaalinne.

...

Ongelmani ei ole kuitenkaan ollut puhtaasti päänsisäistä laatua, sillä viime aikoina politiikka on ahdistanut minua enemmän kuin koskaan. Hetkeä aiemmin puhkuin intoa ja julistin ”eläköön vastakkainasettelu”. Juuri nyt tuntuu että tämä kulttuurisota ja ilmapiiri hukuttavat minut allensa. Tunnen, ettei minusta ole tähän. En ole kyllin piittaamaton ja luja, että kestäisin konflikteja hyvin. Älkää koskaan unohtako, että olen idealisti ja hippitytön arkkityyppi. Puhun traditionalismista, mutta persoonani on antiteesi sille. Olen viimeistä piirtoa myöten – tai ainakin kaulaani myöten – modernissa maailmassa tuotettu yksilö. Kun puhun maailman rappiosta, puhun ennen kaikkea itsestäni. Päässäni myrskyää kysymyksiä ja ristiriitoja, joihin en kykene löytämään ratkaisuja. En aina tiedä mihin uskoa. Näen joka puolella valheita ja epärehellisyyttä. Näen defenssejä, syntien selittämistä parhain päin. Puritaanisuuteni näkyy siinä, että minun on vaikea hyväksyä moraalista ambivalenssia. Hahmotan motiivien ja tekojen harmonian ideaalina, joka ei sellaisenaan toteudu missään poliittisessa suuntauksessa.

Mutta minkäs teet. Olenko oikealla siksi, että kaikki yksilöt olisivat siellä oikeassa ja hyviä? Ei, olen puoleni valinnut, koska asiamme on oikea. Maamme on jotain suurempaa kuin yksittäiset ihmiset saatikka ohimenevät mielipiteet. Autistitiedemies havainnollistaa kolumnillaan melko hyvin, mitä meillä on vastassamme: globalistit, jotka eivät epäröi talloa tieltään kulttuureja matkallaan kohti maailmanherruutta. Otankin minä päivänä tahansa keskenään sotivat vapaat kansakunnat kuin maailmanhallituksen tyrannian.

...

Ei ole helppoa olla herkkä poika sodan keskellä. Vaikka sota on henkistä laatua, käy se voimilleni. Mietin toisinaan uskollisuuden ja rehellisyyden välistä risritiitaa. On periaate, ”ei vihollisia oikealla, ei ystäviä vasemmalla”. Mitä tämä siis käytännössä tarkoittaa? Etten voisi kritisoida julkisesti ketään omalla puolellani enkä koskaan antaa julkista tunnustusta vihollisilleni? Vaikka tiettyyn rajaan asti voin ajatusta soveltaa, tulee ongelmia juuri siinä että eri ihmisillä on eri käsitys periaatteen rajoista. Joillekin jo vähäinen kritiikki taikka toisinajatteleva tuttava on merkki petturuudesta (peilaten täten vasemmistolaisissa piireissä yleisiä asenteita). Kenties jo tällainen analyysi itsessään on merkki heikkoudesta.

Minulla ei ole antaa yleispäteviä ohjeita, koska uskon että kukin tilanne on aina omanlaisensa. Sen voin kuitenkin sanoa, että älkää koskaan valehdelko mistään. Puhukaa aina totta ja etsikää aina totuutta. Jos kuka tahansa pyytää teitä myymään omatuntonne minkä tahansa nimessä, älkää ikinä alistuko. Käärmekielet voivat tulla niin omista riveistä kuin vihollisen puolelta. Jos omia, he voivat pyytää teitä uskomaan jotain, jonka tiedätte valheeksi; he vaativat kumartamista epäjumalankuvalle. Jos vihollisia, he tulevat vaatimaan teiltä tuomiota; he käskevät teitä irtisanoutumaan ystävistänne tai pyytämään anteeksi mitä ajattelette. Mitä tahansa se onkaan, pankaa hanttiin. Vaikka omanne uhkaisivat sulkea teidät riveistään ja viholliset koko yhteiskunnasta, pitäkää kiinni sielustanne. Jos pidät afrikkalaisista tai vastaavasti pidät heitä tyhminä ja rumina, et ole kenellekään anteeksipyynnön velkaa, et kiljuskinille taikka neekerille.

Me elämme totalitariassa, vaikka suurin osa ei sitä tajua. Aikamme vaatii meiltä sitä korkeinta hintaa, joka ihminen voi tarjota: sielua. Työpaikalla ei riitä, että teet työsi kunnolla. Sinun on lisäksi rakastettava työtäsi, alistettava sielusi sille. Julkisessa elämässä ei riitä, että olet kanssaihmisille kohtelias. Sinun on ennen kaikkea rakastettava kaikkia ilman preferenssejä kehenkään. Ei ole kyllin hyvä, jos et pilkkaa rumia ihmisiä. Sinun on lisäksi kehuttava heitä kauniiksi. Aikamme tahtoo tuhota meistä kaikista sen, mikä on meissä yksilöllistä. Se tahtoo murskata sielumme, jotta jäljelle jäisi kollektiivien konetuotantomieli. Se vaatii ja uhkailee, se eristää niskuroijat. On oletettavaa, että kontrolli tulee vain tiukentumaan. Valo vähenee maailmasta ja olemme lopulta enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin. Kristittynä minun velvollisuuteni on kuitenkin toivo. Vaikka tunteeni olisivat kuolleet, on toivo tahdon asia ja valinta. Jäädäkö kanveesiin makaamaan vaiko nousta ylös uutta iskua saamaan? Taistelen, ja vaikka jokainen kudokseni rikottaisiin, pysyy sieluni maallisten vainolaisten ulottumattomissa. Sielu minussa on ikuinen, eikä sitä voida murtaa. 

Fear Feactory - Self Bias Resistor

All these years they've tried to break you
To your knees
Anger scours right through your veins

Now it's time to put an end
To all the lies
Now it's time to take control
Of your life

...

They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you
They have tried to break you

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivän Noomit


Paha haltia vaiko sittenkin haltiatar? Ei missään nimessä haltiJa, ne ovat toista porukkaa. Oheinen kuva on pieni makupala joulukuussa ilmestyvästä elokuvasta Bright, jossa ihmiset, haltiat ja örkit ottavat yhteen tämän päivän Los Angelesissa. Trailerin perusteella näyttäisi olevan kuin Shadowrun ilman kyberpunkkia, saa nähdä mitä tästäkin tulee. Lupausta ainakin on ilmassa ja Noomi pääpahiksena nostaa kiinnotuspisteitä saman tien.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Rokkaavaa, sanoisin

Itsevihan mestarilta on kajahtanut uusi biisi ilmoille. En seuraa bändiä, enkä sen tuotantoa laajasti tunne mutta nyt rokataan:

Nine Inch Nails - LESS THAN

Kaahausta kyberurbaanissa miljöössä, Trent Reznorin tarttuvien melodioiden ja dissonanttien mausteiden säestämänä.


Neonvalot ja virtuaalisurffaus vievät varomattoman mennessään, joten pitäkää varanne mitä katsotte ja kuuntelette. Bittivirta uudelleenohjaa neuroimpulssisi ja huomaat elektronisen tien vievän sinne, minne ei pitänytkään mennä.

The Current flows ever on and on
Down from the circuit where it began.
Now far ahead the Current has flown,
And I must follow, if I can,
Speeding it with digital soul,
Until it joins some cyberspace
Where many bytes and electrons meet.
And whither then? I cannot say.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Nixon goes to China

Otsikon sanonta viittaa presidentti Nixonin valtiovierailuun kommunistisessa Kiinassa 70-luvulla. Metaforana se kuitenkin ilmaisee sen, että poliittinen aloite kerää vähemmän kritiikkiä jos sen toteuttaa aloitteen periaatteellinen vastustaja. Konservatiivin on helpompi hieroa rauhaa vaikuttamatta pelkurilta ja sosialistin vaivattomampaa leikata budjettia vaikuttamatta porvarilta. Punaniskajuntti voi niellä liberaalin uudistuksen, jos sitä ehdottaa oman puolen edustaja, eivätkä vasemmistopoliitikon tekemät maahanmuuttorajoitukset näytä kannattajien silmissä fasistien kosiskelulta.

Mietin, voisiko tästä johtaa yleisemmän tason metaforan. Että uskomme mitä tahansa, kunhan oikea henkilö on äänessä. Tulin ajatelleeksi asiaa lukiessani Vox Dayn blogia. Puheenaiheena oli Yhdysvaltain poliisivoimien harjoittama järjestelmällinen väkivalta kiinniottotilanteissa. Olin aiemmin luulossa, että jenkkikyttien väkivaltaisuus olisi lähinnä reaktiota rikollisten väkivaltaisuuteen. Suhtauduin liberaalien esittämään kritiikkiin propagandana, johon en edes vaivautunut tutustua. Vox kuitenkin avasi silmiäni asian suhteen, luuloni ei ollut tiedon väärti. Paitsi, että USA:n poliisit ovat liipaisinherkkiä, ovat he sitä pöyristyttävässä suhteessa verrattuna mihinkään muuhun maahan. Ongelma on nimenomaan rakenteellinen ja poliisien omissa asenteissa, joissa jokainen tilanne nähdään uhkaavana ja siviilit vihollisina.

Mutta ei mennä siihen sen enempää. Muutin kantaani sen perusteella, mitä Vox sanoi. Oleellista on kysyä, miksi näin? Osasyy on tietysti se, etten juuri seuraa valtavirtamediaa ja siksi en tiedä kaikesta mistä siellä puhutaan ja meuhkataan. Tärkein syy on kuitenkin luottamus sekä sen puute. Minä luotan Vox Dayn sanaan, mutta minä en luota median sanaan. Vox on yksi meistä, media on vihollinen. Silloinkin siis, kun mediassa puhutaan totta, suhtaudun heihin nihkeästi. Selkäydinreaktioni on pähkäillä, mikä koira tähän on taas haudattuna. Kun liittolainen puhuu, ovat suojukseni alhaalla ja olen vastaanottavainen.

Tästä pääsemme seuraavan kysymyksen kimppuun. Sanotaan, ettei väliä ole kuka sanoo vaan mitä sanotaan. Pitääkö tämä paikkaansa? Ei pidä, koska puhujan identiteetillä on mitä ilmeisimmin merkitystä. Pitäisikö sen olla totta, onko se hyvä ihanne? Tämä on parempi kysymys, ja oikea vastaus riippuu kontekstista. Väittelypöydän ympärille voidaan luoda keinotekoinen viitekehys, jossa yksi puolustaa tiettyä näkemystä ja toinen kritisoi sitä. Jokapäiväinen kommunikaatio ei kuitenkaan toimi näin. Emme koskaan arvioi argumentteja vain argumentteina, vaan ensiksi katsomme kuka puhuu. Teemme näin siksi, koska luottamus on kommunikaation alku. Ilman sitä on vain riitelyä, jossa ei vaihdeta informaatiota vaan herjoja. Samalla lauseella on valtaisan eri vaikutus riippuen siitä, kenen suusta se tulee. Jos pahin viholliseni sanoo, ”aurinko nousee idästä”, epäilisin sitä.

Konteksti on hyvin ratkaisevaa monessakin asiassa. Toverit voivat keskenään vittuilla toisilleen tarkoittamatta mitään. Tuntemattoman seurassa sen sijaan ei voida heittäytyä samalla lailla, moinen tuottaisi vain kiusaantuneisuutta tai tappelun. Sanoisin joka tapauksessa, että on ansiokasta pyrkiä arvioimaan esitettyjä argumentteja identiteettien takana. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista. Joskus vihollinenkin voi sanoa jotain, joka on arvokasta. Ulkopuolisina he näkevät sen, mille me olemme sokeita. En kehota ketään siis tukkimaan korviansa. Sanon vain, että taistelussamme painaa enemmänkin kuin silkat argumentit. Vihollinen voi joskus kertoa totuuden, mutta ei ole silti osa meitä. Aivan kuten uskollisuus perheelle on tärkeintä, eikä se ovatko sen jäsenet kaiken aikaa oikeassa.

EDIT. Kirjoituksen voisi tiivistää seuraavaan kaavaan: identiteetti > argumentit. Tämä ilmaisee hierarkkisen suhteen, mikä ei siis tarkoita että tulisi sokeasti uskoa kaikkia oman puolen väitteitä taikka automaattisesti torjua vihollisten väitteitä. Argumenteilla on merkitystä, mutta identiteetillä ja uskollisuudella vain enemmän. Esimerkiksi tilanteessa, jossa ei voi omakohtaisesti arvioida asian oikeellisuutta, on hyvä luottaa ystävien sanaan. Tee siis niin kuin minä teen ja usko liittolaisen auktoriteettiin, ole dogmaattinen.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Skam oli ihan hyvä

Katsottuani Skamin neloskauden loppuun, voin sanoa sitä sittenkin ihan hyväksi sarjaksi. Pidin sarjan rauhallisesta temposta sekä arkisista käänteistä. Ohjaustyyli ei ollut sellaista adhd-leikkausta eikä tapahtumien vyörytystä kuin voisi 2000-lukulaiselta nuortensarjalta odottaa. Juoni ei paisunut ylidramaattiseksi vaan pysyi tavallisen nuoren ihmisen mitoissa. On myös kehuttava näyttelijätyötä, joka oli kautta linjan hyvää. Vaikka niin tuskin on, tuntui että nuoret näyttelijät olivat kuin omana itsenään. Vuorovaikutus oli luonnollisen ja uskottavan tuntuista.

Mokuagenda oli tietysti koko kauden läpäisevä pohjavirta. Mikä on kuitenkin hyvän taiteen – tai tässä tapauksessa viihteen – hyvä puoli niin se, että se ei koskaan tyhjene ideologisiin premisseihinsä. Jokaisella teoksella on omansa, mutta ne eivät yksinään määritä sitä taikka muutoin olisi kyse propagandasta. Myönnettäköön, aika ajoin pientä paasaavaa sävyä oli aistittavissa. Onhan tämä sentään nuortensarja, ja ne tehdään aina tietynlaista valistusta silmälläpitäen. Mutta ennen kaikkea kuvaus keskittyi nuorten arkeen ja koin heidän jokapäiväiset kamppailunsa samaistuttavina.

Muslimityttö Sana oli kauden päähenkilö ja mielenkiintoisin hahmo. Hänen kauttaan uskonnollisuuden ja maallistuneen yhteiskunnan ristiriitaa oli käsitelty älykkäällä tavalla. Jaksoja katsoessani tulin useampaan kertaan ajatelleeksi, että muslimi saattaisi ymmärtää omia ajatuksiani paremmin kuin sekulaari ateisti. Tuntui, että muslimin kanssa voisin käydä hedelmällisempiä keskusteluja uskonnosta kuin asioista mitään ymmärtämättömän jumalattoman kanssa. Ja miksi ei, ateistille esimerkiksi synti taikka perimmäinen tarkoitus ovat mielettömiä käsitteitä. Maailmankuvallinen kuilu ammottaa leveänä, siinä missä se kristityn ja muslimin välillä voi olla pienempi.

Pidin siitä, ettei sarjassa esitetty mitään helppoja vastauksia Sanan ja valtavirran ristiriitaan. Varsinkaan ei päädytty siihen, että hän olisi vain luopunut uskostaan. Tämä panee miettimään, että osataanko näitä teemoja käsitellä enää muuten kuin muukalaisuuden kautta? Jos hahmo olisi ollut vakaumuksellinen kristitty, hänen maailmankuvaansa olisi käsitelty kriittisemmin. Juuri silloin olisi päädytty ratkaisuun, että päähenkilö hylkää uskonsa maallisten ilojen vuoksi. Mutta kenties poliittinen korrektius esti moisten juonikäänteiden kirjoittamisen. Sen periaatteisiin näet kuuluu, ettei islamia tarkastella arvostelevasti. Siksi Sanan usko oli neutraali, hänen henkilökohtaisesti valitsemansa tie. Islam esitettiin paikoin jopa kauniissa valossa. Se voi kuulostaa ärsyttävältä, mutta väittäisin että sillä paradoksaalisesti saavutettiin jotain. Kuten ylempänä kuvailin, Sanan uskonnollisuus antoi samastumispintaa yleisemmälläkin tasolla jopa siten, että tulkitsin koko hahmon puolustuspuheeksi syvän vakaumuksen puolesta. Vaikka mikään ei ole niin vihamielistä uskonnolle kuin sekulaari, poliittisesti korrekti yhteiskunta, niin Sanan hahmossa sen oma hengentuotos asettuu omia intentioitaan vastaan.

Musiikkivalintoja paheksun edelleen. Mikä siinä neekeriräpissä on niin mielenkiintoista, yksipuolisempaa ja degeneroituneempaa musiikkisuuntausta saa hakea. On sitä hyvääkin räppiä, mutta vähän. Nuoriso on neekeröitymässä kovaa vauhtia, 19-vuotias serkkunikin diggaa neekerimusaa ja –muotia aivan kybällä. Jokin vastareaktio tässä ennemmin tai myöhemmin tulee, ei sitä gettojumputusta jaksa hullukaan kuunnella loputtomiin. Muoti on kaikeksi onneksi kuollutta jo syntyessään, sillä se mikä tulee, menee sitäkin nopeammin.

Voinko suositella sarjaa? En varsinaisesti, elleivät nuoremman väen arkiset draamailut jollain tasolla kiinnosta. Skam on ilmeisen suosittu ja kehuttu, mutta vain sitä itseään: taiten tehty nuortensarja. Se ei ole mitään enempää eikä vähempää, ei esteettisen maun mullistavaa. Skam on hillittyä draamaa, se ei paisu kokoaan suurempiin mittoihin. Se ei ole kuitenkaan heikkous vaan vahvuus, minulle tämä oli vain virkistävää. Kauniita hetkiä oli kaiken lomassa ja yleinen tunnelma lämmin kuin rakastetun hali.

Kymmenessä jaksossa käsiteltiin monenlaisia teemoja, joihin en sen kummemmin pureudu. Yleinen sanoma oli suvaitsevaisuus, että josko sittenkin vain koettaisimme tulla eroistamme huolimatta toimeen. Huomautan uudestaan, että tässä ei Sanan osalta päädytty siihen, että kaikki ristiriidat olisivat ratkenneet. Viesti oli, että pikemminkin olisi opittava elämään niiden kanssa. Muslimien osalta mielenkiintoinen kysymys onkin, mitä integraatio heille merkitsee? Jos he nimittäin todella sisäistäisivät sekulaarin maailman arvot, mitä muuta islamista jäisi enää jäljelle kuin vesitetyt jämät? Kuitenkin me jo tiedämme, mitä toinen vaihtoehto merkitsee. Ei ole pahitteeksi yrittää olla ihmisiksi keskenämme, mutta vihollisuus on ja pysyy. Me tiedämme mitä vihollisuus tuottaa. On aika rakastaa ja on aika rauhalle, mutta tulee aika vihata ja käydä sotaan. Kauniissa loppukohtauksessa nuoret kerääntyvät yhteen juhlistamaan Sanan päättynyttä Ramadania. Tarina ei kuitenkaan päättyisi siihen, vaan tulisi eron hetki. Ja sitten…

Something decent and military:

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Top 10 jääkiekkoilijaa


Stanley Cup-finaalien jälkilämmössä on hyvä viivähtää lätkän parissa vielä hetkinen. Kun tulee puhe kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tahdon ainakin omalta osaltani tehdä selväksi, ettei kyse ole objektiivisesta paremmuusjärjestyksestä. Suosikkipelaajani ovat sellaisia, joiden pelityylistä ja persoonasta satun pitämään. Kaikki he ovat tietenkin oikeasti hyviä, sillä pidänhän ennen kaikkea näyttävistä taitopelaajista. Tahdon jääkiekkoni kauniina, ja sitä toteuttavat ennen kaikkea yksilöt. Niin hienoja kuin viisikkokuviot voivat olla, ei kunnon sooloa voita mitään. Asenteeni on hieman paradoksaalinen, kun otetaan huomioon lajin olemus joukkueurheiluna. Lisäksi yksilösuoritukset ovat aina harvinaisuuksia, jos etenkin Suomen maajoukkuesuorituksia katsotaan. Mutta ne ovat lajin suola ja elämä, estetiikka ennen kaikkea. Luovuus ei ole koskaan ollut varsinkaan Suomikiekon sydänasia, mutta olen toiveikas tulevaisuuden suhteen.

Siispä, arvon naiset ja herrat, Unilaakson Top 10 –jääkiekkoilijat:

1) Mario Lemieux

Super Mario, Le magnifique: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä mies on monen listalla, kun keskustellaan kaikkien aikojen parhaasta kiekkoilijasta. Mitäpä hänestä voisin sanoa? Paketti, jossa yhdistyivät koko, voima, laukaus, taitavuus ja pelinluku. Hän oli mies, joka pystyi parhaimmillansa mihin tahansa. On pelaajia, joilla on jumalmoodi, ja Mariolla se oli aivan erityinen. Voitte valita minkä tahansa koosteen ja ihailla absoluuttista dominointia. Otetaan työnäyte:

Koko video on suositeltavaa katsottavaa, mutta kiinnittäkää huomiota näytteeseen numero 8. Katsokaa kuinka hän liikkuu. Mestarin tunnistaa siitä, että toiminnot tapahtuvat sulavasti kuin vailla ponnistusta. Ja "tuuletus" on ylivertainen, siinä liukuu kuningas jäällä. Aristokraattisen viileä olemus vetoaa minuun, pois turha vaatimattomuus.

En ole nähnyt ensimmäistäkään Marion peliä, synnyin liian myöhään ehtiäkseni. Mutta koosteita olen nähnyt enemmän kuin tarpeeksi, enkä niihin silti kyllästy. Marion tarinassa vetoaa myös se, että hän useista loukkaantumisistaan ja sairastamastaan syövästä huolimatta punnersi itsensä aina takaisin huipulle. Hän oli todellinen taistelija ja sankari, kaikkien aikojen jääkiekkoilija.

2) Jaromir Jagr

Tshekkiläinen kynämies ja individualisti. Hän on pelaaja, jonka highlight reelejä kelpaa katsoa. Mario Lemieuxin ketjukaveri ja ratkaisija, joka osaa ottaa joukkueen reppuselkäänsä. Tai ainakin osasi. Suorastaan hullua on, että 45-vuotiaana hän vieläkin pelaa NHL:ssä. Voi tosin olla, että kulunut kausi jää hänen viimeisekseen. Mutta kävi miten hyvänsä, on takana jo pitkä ja tuottelias ura. Ja kuitenkin, voitti hän ensimmäiset ja viimeiset mestaruutensa jo alussa 18-19-vuotiaana. Hän oli kuitenkin jo viimeistään toisella kaudellaan yksi joukkueensa avainpelaajista.

Jagrissa kiehtoo paljon myös persoonansa. Hän on aina pelannut ensisijaisesti itselleen, mitä en kuitenkaan pidä huonona asiana. Pelattuaan ensimmäiset kymmenen vuotta Pittsburghissa, on hän sittemmin vaihtanut seuraa kuin paitaa. Tämä osoittaa, että maajoukkuetta lukuun ottamatta, ei hän kovin seurauskollinen mies ole. Hän on suunnistanut aina sinne, missä hänellä on ollut hauskaa pelata. Hän ei ole helpoin mahdollinen ihminen ja pelin taso riippuu mielialasta. Koska hän on niin lahjakas kuin on ja ahkerampaakin ahkerampi harjoittelija, saa hän moiset erikoisuudet anteeksi.

Sitten on takatukka. Ja massiivinen ahteri: kun sen tunkee vastustajan eteen, ei kiekko häneltä hevin lähde.

3) Patrik Laine

Miten näin nuori jannu voi olla listalla korkealla? Ymmärtänette, että katson sinivalkoisten lasien lävitse. Laine on yksinkertaisesti parasta, mitä suomalaisessa jääkiekossa on aikoihin tapahtunut: 196-senttinen karpaasi, joka omaa lisäksi maailman parhaimpiin kuuluvan laukauksen ja valtaisaa taitoa mailansa kanssa. Heikkoudet ovat luistelussa ja kiekon suojaamisessa, mutta kunhan hän kehittää kovuutta kroppaansa ja tekniikkaa luisteluunsa, voi hänestä tulla liki pysäyttämätön.

Lyhyen uran koosteita kelpaa jo nyt katsella. Suomalainen jääkiekko on kärsinyt aina maalintekijöiden puutteesta, mutta nyt Laine jatkaa Kurrin ja Selänteen jalanjäljissä. Hän ei pelkisty laukaukseensa vaan osaa myös ohjata ja kuljettaa. Hän ei ole nopea, joten läpiajoja ei liene syytä odottaa paljoakaan. Koska hänen pelaamisensa ei kuitenkaan ole riippuvaista vauhdista, ennustan hänelle pitkää jatkoa. Nopeuteensa tukeutuvat pelaajat ovat taipuvaisempia tippumaan kyydistä iän myötä, laukoa voi vaikka kuinka pitkään.

4) Alexander Ovetškin

Venäläinen höyryjyrä, joka on harvinainen yhdistelmä nopeutta ja kokoa. Häneltä löytyy maailman paras laukaus ja kuitenkaan hän ei ole yksin siitä riippuvainen; kädet ovat pehmeät ja kiekko tottelee lapaa. Hän taklaa kovaa ja paljon, ei säästele itseään fyysisesti. Hän on voittanut parhaan maalintekijän palkinnon neljä perättäistä kertaa, mikä kertonee hänen tasostaan nyky-NHL:ssä. 50 maalia kausi toisensa jälkeen ei vielä 80- ja 90-luvulla olisi ollut kovin ihmeellistä, mutta nyt on.

Ovetškinia on syystä pidetty itsekkäänä ja puolustushaluttomana pelaajana. Hän pelaa myös ajoittaista sikaa, mitä en kenessäkään arvosta. Joka tapauksessa hänen häikäisevän viihdyttävä pelityylinsä korvaa monia puutteita. Sidney Crosby – hänen pitkäaikainen kilpakumppaninsa – on objektiivisilla mittareilla parempi pelaaja. Esteettisyyskerroin nostaa Ovetškinin kuitenkin edelle, siitä ei ole kahta sanaa.

5) Peter Forsberg

Tämä viikinki on kaikkien aikojen paras ruotsalaiskiekkoilija ja lukemattomien suomalaisten murhe. Tiedän kyllä, mitä ajattelette. 2003 puolivälierässä Foppa rynnäköi koko kentän lävitse ja tasoitttaa pelin vanhanaikaisella, ”ei voi olla totta”. Hänen ansioitaan ei kuitenkaan voida kiistää. Hän pelasi ja hallitsi ajanjaksolla, jolloin peli oli rikkonaista ja puolustusvoittoista. Hän kumosi ajatuksen, että Ruotsista tulisi hentoja pelaajia. Forsberg pelasi armottoman kovaa fyysistä peliä, taklasi ja otti niitä vastaan kuin betoniseinä. Ruotsalaisia on pidetty jääkiekossa periksi antamattomina ja juuri hänessä tuo piirre tiivistyi. Mutta ennen kaikkea hän oli taitava kaveri, joka rakensi älykkäästi peliä. Hän ei ollut suuri maalintekijä eikä laukoja, mutta kyllä sekin puoli onnistui tarpeen tullen. Foppa oli tahtopelaaja, joka voitti kaiken: stanley cupin, olympiakullan ja maailmanmestaruuden, kaksi kutakin lajia.

Harmi, että ura loppui ennenaikaisesti. Mutta niin kuluttavalla pelityylillä se oli tavallaan väistämätöntä, kroppa antoi lopulta periksi.

6) Pavel Bure

Venäläinen raketti on myös pelaaja, joka tarjosi suomalaiselle jääkiekkokansalle karvasta kalkkia: joo joo, Nagano ja viisi maalia. Ei nyt muistella menneitä sen enempää. Bure ei ollut vain häikäisevän nopea luistelija vaan myös poskettoman taitava ryssä. Hän on Ovetškinin sukulainen sikäli, että oli maalintekijä ennen kaikkea. Hän oli puolustushaluton ja pelasi itselleen, aidon individualistin tavoin. Mutta kyllä sitä kaikkea kelpaa katsella, edelleen.

Pavel Bure on muuten komea mies.

7) Erik Karlsson

Tämä ruotsalainen herra on ensimmäinen listalle päässyt pakki. Mutta hänpä ei olekaan kuka tahansa peruspakki, vaan maailman paras hyökkäävä puolustaja. Hän on NHL:n nopeimpia ja sulavimpia luistelijoita, pelkästään jalkatyötä on silmiä hivelevän ihanaa katsella. Mailankäsittely ja kiekonhallinta ovat myös sillä tasolla, että hän pitää muita pilkkanaan. Rannelaukaus ja lämäri lähtevät terävästi. Mitä tämä kaveri siis ei osaa? Joidenkin vääräleukojen mukaan juuri puolustaminen on heikkoa, mutta sekään ei pidä aivan paikkaansa. Hän on uhrautuva pelaaja, joka pelaa ensi sijassa joukkueelleen. Aikaisemmin saattoivat uhkarohkeat ratkaisut kostautua, mutta ikä on tuonut kypsyyttä.

Mr. Everything, kuten he häntä kutsuvat.

8) Teemu Selänne

Mitä voin sanoa - taaskaan? Suomalainen salama oli se pelaaja, jonka halusin aina nähdä maajoukkuepaidassa. Se oli loppujen lopuksi harvinaista herkkua, olympialaiset olivat ainoa varma nakki. Hän oli ja on legenda, asioita alkoi tapahtua hänen päästessään jäälle. Minulla ei kuitenkaan ollut omakohtasta käsitystä hänen taidoistaan ennen olympialaisia 2006. Hän olikin sitten leijonien ja kisojen tehokkain pelaaja, hän täytti odotukseni juuri prikulleen. Hän oli jo 35-vuotias tuolloin, mutta sain nauttia pelistään vielä vuosien ajan. Sotshin kisat 2014 muodostuivat hienoiksi jäähyväisiksi, hän johti joukkuetta hengellään ja esimerkillään. Kaksi maalia pronssiottelussa jäivät erityisesti mieleen, kun Yhdysvallat tähtineen haudattiin numeroin 5-0.

9) Dominik Hasek

Hän ei liene objektiivisilla mittareilla se maailman paras maalivahti, vaikka kärkeen kuuluukin. Mutta ainakin hän on näyttävin, torjuntatyyli oli varsin omintakeinen. Hän näytti siltä, ettei ollut sisäistänyt ensisijaisesti tekniikoita vaan syyn, miksi maalivahteja ylipäätänsä on: jotta oma pää pysyisi puhtaana. Hasek torjui vimmalla, hän tahtoi vartioida veräjää kaikin mahdollisin keinoin, joskus likaisinkin keinoin. En voi varmaksi sanoa, näinkö häntä ensimmäistäkään kertaa suorassa lähetyksessä, mutta koosteet onneksi helpottavat elämää – jälleen.

10) Petteri Nummelin

Numppa on kiekkoilijana aliarvostettu ja tarkoitan sitä. Hän oli vuosikausia leijonien avainpelaajia. Hän ei koskaan pärjännyt NHL:ssä, mutta sitäkin paremmin maajoukkuejäillä (osoitus siitä, ettei menestys tai sen puute taalaliigassa välttämättä kerro mahdollisuuksista muualla). Nummelin on mielestäni paras hyökkäävä puolustaja suomalaisessa jääkiekkohistoriassa. Hän ei ole isokokoinen eikä fyysinen palaaja, mutta omasi hyvän lämärin ja rannarin sekä rakensi peliä älykkäästi. Lisäksi hänen avaussyöttönsä olivat vailla vertaa, kuinka monia läpiajoja hän mahtoikaan saattaa alulle? Lopetettuaan maajoukkueessa, ei hänelle ole löytynyt korvaajaa. Se on ollut sääli, sillä Numpan profiililla varustettua pelaajaa tarvitsisimme; pelinavaajaa ja –rakentajaa, joka ei myöskään epäröi laukoa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Takinkäännöksiä & hopearahoja



Petturi Timo Soinin sanoin:

Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä. Kolmellakymmenellä hopearahalla, jotka kavaltaja sai, ostettiin savenvalajan pelto muukalaisten hautausmaaksi

Paitsi Juudas, on Soini myös fariseus. Valehteleva kanalja, joka kavaltaa omansa hopearahojen – siis Audin takapenkin tähden. Sammakko-Jabba möi perustamansa puolueen jatkaakseen rosvohallituksen kumileimasimena. Ylensyönyt sika teki tempun, jota hän ei millään sutkauksella enää voi selittää; peli on ohitse, ura lopussa. Hän voi kätyreineen nostaa liksaa vielä kaksi vuotta, mutta poliittista tulevaisuutta heillä ei ole. Pettureiden nimet muistetaan.

Kaksikymmentä nimeä, painakaa ne mieliinne. Shimon Eloh, tuo Israelia mielistelevä rotta toimii joukkion puhemiehenä. Oinonen, Lindström ja kaikki, luopion kuva on otsassa ikuisesti. He sössöttävät arvoista ja nimesivät käpykaartinsa mitä ironisimmalla tavalla: Uusi vaihtoehto. Vitsi vetää vertoja vuoden 1938 Münchenin sopimukselle.

On selvää, että tämä oli hallituksen ja takinkääntäjien yhdessä junailema operaatio. Mitään hallituskriisiä ei ollutkaan, vain teatteria. Petturit ovat niin syvällä vallan liemissä marinoituneet, että he eivät lähde venettä keikuttamaan. He kyllä tekevät mitä käsketään ja riemumielin. Loikkarit puhuvat selkärangan säilyttämisestä, vaikka sitä ei heillä alun perin ollutkaan. Mitä he sanovatkaan, voi päinvastaisen olettaa todeksi.

Tämä on synkkä päivä perussuomalaisille, ei siitä mihinkään pääse. Mutta on katsottava pidemmälle. Saimme verettömän version pitkien puukkojen yöstä, ja vieläpä pettureiden oma-aloitteisesti orkestroimana. Tämä puhdistaa jyvät akanoista ja antaa vapaat kädet kansallismielisen politiikan ajamiseksi. Kompromissien aika on ohitse, keskustelut eivät johda mihinkään. Luopioita on turha surra, sillä heistä ei ollut koskaan mitään hyötyä. Ei ole masennuttava yksittäisistä gallupeista ja vaaleista, sillä hyvä tulee hitaasti. Takaiskuja tulee, mutta taistelua ei tule jättää. On aina muistettava se tärkein työ, joka ei tapahdu Arkadianmäellä vaan ihmisten mielissä. Me kansallismieliset olemme jo nyt saaneet agendamme pinnalle, olemme normalisoineet näkemyksiämme. Sen sijaan, että pyytelisimme anteeksi, olemme jo muuttaneet politiikan parametrejä. Työ on vasta alussa, mutta henkisen ilmapiirin vähittäinen muutos osoittaa voiton mahdolliseksi. Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.

Taistelu käy kuumana ja siitä on syytä nauttia. Emme ole täällä antautuaksemme vaan voittaaksemme. Kansallismieliset joutuvat hakemaan vauhtia alhaalta, mutta se terävöittää rivejämme. En ole ahdistunut vaan biletunnelmissa. Historia ei lopu vaan saamme olla osana sitä, todistamme kansojen vuoroveden nousua.

Are we having fun yet?


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Stanley Cupia & hallituskriisiä





Stanley Cup –finaalit on sitten taputeltu ja viime vuoden mestari Pittsburgh Penguins voitti toisen putkeen. Joukkue on oma suosikkini, ja silti en ole varauksettoman iloinen. Oikeastaan olen aika pettynyt. Enemmän toivoin Nashvillen voittoa Pekka Rinteen maalivahtipelin vuoksi. Hän oli joukkueensa selkäranka läpi pudotuspelien, vaikkakin pelasi pari hutipeliä finaalisarjassa. Hänellä oli potentiaalia voittaa ensimmäisenä suomalaisena parhaalle pelaajalle myönnettävä Conn Smythe Trophy, joka sitten meni jo toisen kerran peräkkäin Sidney Crosbylle. Ja hänestä puheen ollen, on nostettava hattu päästä moisen voitontahdon edessä. Hän ja koko joukkue edustaa voittamisen kulttuuria parhaimmillaan, heiltä löytyy se tehovaihde oikeiden otteluiden hoitamiseksi. Crosby ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava pelaaja, mutta hän on tämän hetken kiistaton valtias jääkiekkomaailmassa. Joukkue hänen ympärillään venyi rampanakin loppuun asti, mikä kertoo taistelutahdosta. Pingviineissä pelataan juuri sellaista iloista taitokiekkoa, joka toivon mukaan määrittää myös lajin tulevaisuutta.

Eikä unohdeta puolustaja Olli Määttää, joka nosti kannua myös viime vuonna. Tärkeintähän ei ole, että oma suosikkijoukkue finaalisarjassa voittaa vaan se, että voittajajoukkueessa pelaa suomalainen. Olen murheellinen Pekka Rinteen puolesta, mutta iloinen Määtän puolesta. Hänessä on potentiaalia suomalaiseksi eliittipuolustajaksi. Harmi vain, että kehitystä ovat haitanneet monet loukkaantumiset ja syöpä niin paljon, että voidaan puhua jopa taantumisesta. Olen kuitenkin toiveikas.


Suomen hallituksen aisankannattajat osoittivat todellisen karvansa ja laskivat alleen. Halla-ahon valinta puheenjohtajan paikalle oli liikaa ja perussuomalaiset erotetaan hallituksesta. Tämä on puolueelle ja koko Suomelle huonoa kahdesta syystä: ensinnäkin ennenaikaiset vaalit pudottaisivat persujen kannatusta roimasti. Toisekseen, uusissa vaaleissa vasemmisto keräisi suurimman potin ja saisi vapaat kädet maahanmuuttopolitiikan suhteen. Sekin vähä, mitä tähän mennessä on saatu aikaan, voitaisiin torpedoida alta aikayksikön.

Hyvät puolet löytyvät ennen kaikkea siitä, että kenties viimeisetkin soinilaiset pyrkyrit saadaan savustettua ulos puolueesta. Kun tuuli yltyy, hylkäävät hyvän sään kipparit laivan. On aika erottaa jyvät akanoista ja nähdä, ketkä todella ovat valmiita seisomaan isänmaan eivätkä palkkapussinsa takana. Tilanne selkiyttää viholliskuvia myös, sillä nyt on selvää että elämme kaksipuoluejärjestelmässä. On kansallismieliset vastaan kaikki muut, yksi puolue vastaan media ja sateenkaariväki. Vasemmistoliitto taikka kristillisdemokraatit, ei mitään olemuksellisia eroja.

Vaihtoehdot kapenevat kahteen, ja tulee valinnan aika.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kiitos mestari


Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja on valittu ja juuri oikea mies valittiinkin. Soinilaiset takinkääntäjät taikka ministeriliksoja himoitsevat pyrkyrit eivät tahtipuikkoa enää heiluta. Tästä alkaa uusi komento ja toivon mukaan uusi alku puolueelle. Perussuomalaiset ovat edelleen ainoa poppoo, jossa on tahtoa tehdä kansallismielistä politiikkaa ja Halliksen johdolla heitä voidaan ohjata entistä enemmän siihen suuntaan.

Tänne asti voin kuulla myös valhemedian, opposition ja valtapuolueiden älämölön. Aisankannattajat ja muut nilviäiset tikahtuvat oikeamielisyyteensä, kun Paha-Jussi ottaa ohjat käsiinsä.

Tästä minä nautin.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Deus Vult!




Pasifistinen tulkinta kristinuskosta valtaa alaa näinä väärien profeettojen päivinä. Mikä sopisikaan paremmin heille, joiden suunnitelmissa siintää lännen perikato. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta, sillä pasifismi on pelkuruutta ja pelkuruus antikristillistä. Unohtakaa tarkoitushakuiset tulkinnat toisen posken kääntämisestä, on katsottava uskontomme koko traditiota laajemmin ja kysyttävä yksi kysymys: olivatko ristiritarit vähemmän kristittyjä kuin valtionkirkkomme lammasmaiset leipäpapit? Myönteisen vastauksen absurdius on niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse erikseen perustella.

Muslimit tekevät parhaansa kerjätäkseen verta nenästään. Vasemmalla ei ehditä edes sanoa ”ei saa antaa pelolle valtaa”, kuin jossain jo jytisee, ammutaan, kaahaillaan tai puukotetaan. Sikäli kuin tilanne jatkuu entisellään, meidän täällä oikealla ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään; vihollisemme ja heidän parrakkaat lemmikkinsä hoitavat homman puolestamme. Muslimien vesikauhu ja valtavirtapoliitikkojen henkinen impotenssi sen edessä avaavat silmiä yksi kerrallaan. Tilanteen kaikkinainen päättömyys pakottaa etsimään vaihtoehtoja, kuka voisi pysäyttää spiraalisyöksyn pohjalle?

Systeemi lupaa ihmisille lisää samaa, lisää muukalaisia ja islamia. He lupaavat lisää omien kansalaisten valvontaa ja syvempää EU:n integraatiota. Heidän mukaansa terrorismi ja muut vitsaukset ovat väistämätön osa monikulttuurista todellisuutta, kasvukipuja matkalla maailmankylään. Meidän on sopeuduttava, meidän on muututtava. Ja kuinka ollakaan, meidän todella on muututtava. Mutta ei siten kuin he tahtovat. On olemassa vaihtoehto, ja se on taistelu. Muslimit kutsuvat sotaansa pyhäksi, eikä omamme ole sitä yhtään vähemmän. Uusi reconquista tulee ja islam ajetaan ulos Euroopasta. Vaikka siinä menisi edeltäjänsä tavoin satoja vuosia, se lopulta tapahtuu. Maanosamme ja sen ihmisiä on koeteltu ennenkin: milloin hunnit ja mongolit, milloin maurit ja turkkilaiset. Idässä ja etelässä, rajoillamme on kautta aikain kamppailtu. Nyt on vihollinen porttiemme sisäpuolella, mutta me näemme ja tunnistamme heidät. Piiloutua ei voi, ja he vielä pakenevat kannoillaan.

Ajat ovat synkät, mutta pelko on aiheetonta. Vaikka kuolisimme miljoonissa ja maanosamme islamisoituisi, se ei olisi loppumme. Jeesuksen ristiinnaulitseminen oli sekin apokalyptisten mittojen kuolinisku, tai siltä se vihollisillemme näytti. Vaan kuinka monta Hänen seuraajaansa tarvittiin, ennen kuin uskonnostamme tuli myöhempinä aikoina maailman suurin?

11

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rogue One - A Star Wars Story


Spoilerivaroitus: jos et ole elokuvaa nähnyt, voit kääntyä vielä takaisin.


Päätin katsastaa tämän Star Wars spin-offin uteliaisuuttani. En ollut sen ilmestymisestä innoissani, enkä käynyt katsomassa sitä teatterissa. Kadun tuota päätöstä nyt. Kuinka paljon asiaan vaikuttivatkaan nollaodotukseni, niin joka tapauksessa pidin elokuvasta – ja pidin enemmän kuin seitsemännestä episodista. Tämä oli monin tavoin mieluisa yllätys verrattuna mielikuvituksettoman elokuvateollisuuden yleiseen antiin. Tekijät saivat purkittaa filmin vailla liian suuria paineita ja se näkyi. Force Awakens oli monien kompromissien vesittämä kierrätysesine, Rogue One taas parasta Tähtien Sotaa sitten prequel-trilogian päätösosan jälkeen.

Alkujaan haluttomuuteni oli poliittista perua. Olin käsityksessä, että tiedossa olisi ollut tuhti satsi mokutusta. Monietninen näyttelijäkööri ei ainakaan hälventänyt epäilyksiäni. Suureksi ilokseni elokuva keskittyikin tarinaan eikä propagandaan. Hahmokaarti oli epätoivoinen lauma galaktisia hylkiöitä, joita yhdisti sitoutuminen itsemurhamissioon. Vaaleanpunainen sössötys loisti poissaolollaan ja toiminta saattoi imaista mukaansa. Tämä oli itse asiassa mitä omaperäisin Star Wars, sillä kirkasotsaisen seikkailun sijasta on kyseessä tumma sotakuvaus; ei vain imperiumi vaan myös kapinaliitto on valmis armottomuuteen. Yksilöt uhrataan molemmin puolin, jos se on vain strategisesti kannattavaa. Joku voisi sanoa, että tämä moraalisävyjen harmaantuminen on jo kyllästymiseen asti nähtyä. Se on perusteltu vastaväite ja pitää paikkansa. Star Wars-universumin kontekstissa se kuitenkin tuntui piristävältä. Huomautan myös, ettei kapinan oikeutusta kyseenalaisteta itsessään. Suuressa mittakaavassa on selvää, ketkä ovat tarinan sankareita ja ketkä konnia. Elokuva vain näyttää, että yksilötasolla hommasta tulee sotkuista ja rumaa. Eivät kaikki, jotka vihaavat imperiumia, rakasta kapinallisia.

Hahmoja on kritisoitu tylsiksi ja ymmärrän miksi. Pidin tästä poppoosta joka tapauksessa. Sankaritar Jyn Erso ei ollut kaikessa hyvä Mary Sue, vaan henkisten arpien rikki runtelema ja katkeroitunut selviytyjä. Hän ei piittaa kapinaliitosta, ei muusta kuin elossa pysymisestä. Heidän puolelle hän silti päätyy, vastahakoisesti ja vain onnettoman sattuman kautta; ei joka gimma ole Kuolontähden suunnittelijan tytär. Jyn ja häntä ympäröivä resuinen joukko käy taisteluun melkein vailla toivoa – melkein, sillä juuri se viimeinen valonpilkahdus saa heidät viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. He todistavat omin silmin Kuolontähden tulivoiman ja tietävät mitä tulisi tehdä: saattaa sen piirustukset kapinaliiton haltuun, jotta sen heikkous voitaisiin löytää. Tehtävä on lähes tuhoon tuomittu ja tuhoon he kulkevatkin, aivan joka iikka. Tämä oli suorastaan tyrmistyttävää, kuinka hahmot yksi kerrallaan kuolevat. Pidin siitä. Urheuden ja uhrivalmiuden teema vetoaa minuun, ja varsinkaan näin nykypäivänä ei sitä liikaa näe. Usein niiden, joilta vielä löytyy tahtoa uhrata itsensä suuremman asian hyväksi, katsotaan edustavan vain terrorismia ja fanaatikkoja. Totta tosiaan, uhrimieli on heidän käyttövoimansa. Samalla unohtuu, että sen voimalla kävivät myös talvisodan ja ristiretkien soturit taistoonsa.

Esteettisesti elokuva oli silmiä hivelevän upea. Harvoin ovat tähtihävittäjät yhtä hyviltä näyttäneet, maataisteluakin todistin sellaisena kuin sitä voi tuossa universumissa odottaa näkevänsä. CGI toimi ja oikeat lavasteet olivat huolella pykättyjä. Miinusta tulee soundtrackista, joka oli varsin mitäänsanomaton vanhat teemat poislukien. Ja kuten kaikessa oikeassa fantasiassa, sisälsivät muutamat hetket ihmeen tuntua. Miltä näyttäisikään, jos metallinen kuu - ei vaan massiivinen avaruusasema  - nousisi planeetan horisontista?

On erikseen mainittava lopun majesteettinen kohtaus, jossa joukko pelokkaita kapinallissotilaita tähtää aseillaan pimeään käytävään. Vain konemainen hengitys kuuluu, kunnes verenpunainen hehku täyttää tilan ja tuhoaja galaksin vapaiden kansojen painajaisista ruumiillistuu heidän silmiensä eteen.

HELP US!!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Päivän Noomit


The Midnight - Kick Drums & Red Wine

Kesä on paras vuodenaika ja aivan erityisesti sen alku. Kaikki on kirkkaanvihreää ja tuoretta, tuomet tuoksuvat ja yön huurut huumaavat.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kuivat luut

...jäävät käteen. Jo kolmatta kertaa Suomi hävisi pronssiottelunsa tällä vuosikymmenellä. Suomen peli ei ollut taaskaan kaunista katsottavaa, mutta yllättävän pienestä jäi kaikki taas kiinni. Venäjän karattua 4-0 -johtoon toisessa erässä, näytti kaikki olevan jo paketissa. Kun ryssien peli lähtee lentoon, se lähtee kunnolla. Totesin kuitenkin, että ottelua olisi vielä puolitoista erää jäljellä. Orastava katastrofi saatiin kuin saatiin käännettyä taisteluksi ja leijonat kampesivat itsensä vielä maalin päähän. Venakoilla tutisi maila ja henki kääntyi ylösalaisin. Kävi kuitenkin niin, että hyvä kiri katkesi Kucherovin soolomaaliin; tulee mieleen MM-finaali 2007, kun Rick Nash katkaisi Suomen hyvän kirin alkuunsa 4-2 -osumallaan.

Suomi taisteli ja kaatui saappaat jalassa, pisteet siitä. Viime minuutille asti väännettiin ja saatiin jopa paikkoja. Pronssit menivät kuitenkin Venäjälle, näin on. Mikä on turnauksen saldo? Se on huono. Suomi pelasi vain yhden onnistuneen pelin, ja se oli puolivälierä Yhdysvaltoja vastaan. Sebastian Aho ja Mikko Rantanen nousevat Suomen onnistujista esiin, mutta eivät olleet vailla puutteita hekään. Ensin mainittu oli pisteistään huolimatta plus/miinus -tilastossa nollilla, ja viimeksi mainittu tuntui kokoonsa nähden turhan pehmeältä fyysisissä kamppailuissa.

Tuomioni valmennukselle: en osaa sanoa. En edelleenkään pidä Marjamäen matelevasta pelityylistä ja näkisin mielelläni uutta verta koko valmennustiimin leveydeltä. Uskon kuitenkin, että jääkiekkoliitto antaa hänelle jatkomahdollisuuden. Ja kuka tietää, josko hän oppisi virheistään. Kenties hän kykenee jalostamaan taktiikastaan voittavaa kiekkoa, jollaista nähtiin USA-ottelussa. Siinä pelin hidastaminen onnistui juuri eikä melkein, joten kenties kilpikonnakiekko ei ole vielä kuollut pelityylinä.

Marjamäen kritisointi meni aika ajoin överiksi ja taisin itsekin vaatia hänen heivaamistaan kesken turnauksen. Ja on siis muistettava, että pelaajamateriaalin heikkous oli myös rajoittavana tekijänä. Tai sanotaanko näin: paperilla Suomen joukkue vaikutti vähintään keskitasoiselta, eli epäonnistuminen oli seurausta monien pelaajien alisuoriutumisesta. Väitän että esimerkiksi Valtteri Filppula, Juha-Matti Aaltonen ja Jesse Puljujärvi vetivät kisat alta oman rimansa. Puolustajat olivat epävarmoja läpi turnauksen. Julius Honka osoitti kiitettävää pelirohkeutta, mutta teki myös paljon virheitä. Laukaukset olivat kaikilla kautta linjan huonoja, kuinka iso prosentti kilpistyikään heti ensimmäiseen blokkaajaan?

Mitä toivoisin tulevaisuudelta? Nopeampia luistelioita, pelivauhtia Suomi ennen kaikkea tarvitsee. Ja jotta pelivauhtia voisi lisätä, tarvitaan siihen kykeneviä pelaajia. Suomalainen kiekkoilu on korostanut liikaa puurtamista taidon kustannuksella ja häikäiseviä yksilöitä kaipaisin enemmän. Jos Puljujärvestä saadaan hiottua myös aikuistasolla pärjäävä pelaaja, olisi hänessa esimerkkiä. Iso koko ja nopeus on yhdistelmä, jollaista ei useinkaan näe.

Mut vittu kuitenkin. Saatanan ryssät.

EDIT. En tiedä mitä tapahtui, mutta huomasin ensimmäistä kertaa koskaan kannattavani Ruotsia. Minä jännitin Tre Kronorin puolesta finaaliottelussa. Kenties osasyynä oli Kanadan liika dominointi viime vuosina, kaksi peräkkäistä mestaruutta on aivan tarpeeksi; oli heidänkin aika maistaa taas häviämisen katkeraa kalkkia. Oli aika osoittaa, että eurooppalainen kiekko ei taivu pohjoisamerikkalaisen edessä. Ruotsi oli kova ja tällä kertaa paras.

Kyllä finaalissa oli aivan oikeat joukkueet myös. Tasaista vääntöä puolin ja toisin, vähän virheitä ja tarkkaa puolustamista. Maaleja olisin kaivannut enemmän, varsinkin kun Ruotsin ainokainen varsinaisella peliajalla oli tyypillistä hannuhanhea. Vauhtia pelissä oli, varsinkin jatkoajalla. Kaihoisasti katselin sitä ajatellen, että kenties jonain päivänä kauniina myös Suomi samaan pystyy.

Det skulle bli jättekiva.

lauantai 20. toukokuuta 2017

Huh hah hei ja turpaan tuli

Kyllähän svedupellet iskivät suomipojan niin maan rakoon, ettei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ruotsin rosterissa oli niin hurjasti leveyttä verrattuna meihin, että tasoero tuli väkisinkin näkyviin. Nicklas Bäckströmin, Victor Hedmanin ja William Nylanderin kaltaiset veikot osoittivat olevansa hurjia pelaajia. Ei Suomi paikoille juuri päässyt ja Ruotsi loi vastaavasti omiaan. Ylivoimalla Tre kronor oli sananmukaisesti ylivoimainen ja iski kaksi maalia.

Tällä hetkellä ei oikeastaan edes juuri vituta. Ei tuolla pelillä kovin pitkälle olisi pötkitty jotain Kanadaa vastaan. Yritystä oli ja taisteluhenkeä paikoitellen, mutta Ruotsi oli parempi. Piste.

torstai 18. toukokuuta 2017

Win the right games



...sanoi Juhani Tamminen. Ensimmäinen kuolemanpeli ja Suomi pelasi parhaan ottelunsa. Ei kaunista kiekkoa ja leijonat oli enemmän ottavana osapuolena. Mutta nyt näytti siltä, että Suomen hidastava taktiikka jopa toimi. Jenkit pysyivät poissa vaarallisimmilta tekopaikoilta ja Harri Säteri oli maalilla varma. Kaksi häkkiä tarvittiin voittoon ja toinen niistä oli varsin maukasta namuttelua.

Voisiko tässä olla aineksia todelliseen kasvutarinaan? Kuten 2014, Suomi sai taistella jo puolivälieräpaikasta kynsin hampain ja nyt olemmekin mitalipeleissä. Tästä voi tulla vielä kutkuttavaa. Vaikka peruspelaamiseen tarvitaan vielä lisää varmuutta, pidin Suomen taistelevammasta asenteesta.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

MM-väliraportti

Kuluneet MM-kisat ovat olleet tuskastuttavat. En ole aikuistasolla koskaan nähnyt leijonajengiä näin lukossa. Peruspelistä alkaen ei oikein mikään ole kulkenut; syötöt eivät mene omille lapaan, omasta päädystä ei päästä pois, karvauksen alla murrutaan ja lähes jokainen kaksinkamppailu hävitään. Ylivoima on tehotonta, alivoima on huonoa. Ennen kaikkea peli on ollut tylsää ja rumaa, sitä on ollut inhottavaa katsella. Ei paloa, ei mielikuvitusta näkyvissä.

Suomen rosteri ei ole ollut lukuisten kieltäytymisten vuoksi paras mahdollinen. Mutta Suomi on pelannut parempaa kiekkoa huonommillakin joukkueilla. Syyttävä sormi osoittaa valmennukseen, joka on iskenyt pelaajille raskaat kahleet jalkaan. Yritetään pelata niin tarkasti, että kaikenlainen rentous ja peli-ilo ovat tiessään. En ymmärrä kiekkoilua syvällisesti, mutta sokeakin sen kepillään näkee ettei näillä aataminaikuisilla viivelähdöillä enää nykykiekossa pärjätä. Vielä muutama vuosi sitten puolustusvoittoinen pelin hidastaminen ja hitaat lähdöt toivat menestystä, mutta tilanne on sittemmin muuttunut. Pelistä on tullut aina vain nopeampaa ja hyökkäysten nopeaan kääntämiseen perustuvaa. Suomi on muita maita yksiselitteisesti jäljessä. Kun jo Ranska tajuaa hyödyntää Suomen heikkoa kohtaa paineistamalla hyökkäyspäässään rajusti, olisi aikalisän paikka.

En ole koskaan pitänyt pelitapaa korostavasta kiekosta, jossa oleellista on toimia kaavan mukaan. On totta, että Suomella on ollut siihen hyvä syy. Hyvistä pelaajistamme huolimatta, meillä ei ole lähimainkaan samaa syvyyttä osaamisessa kuin vaikkapa Ruotsilla, Venäjällä ja Kanadalla. Tarkalla pelitavalla on pyritty kompensoimaan pelaajamateriaalin puutteita ja puristamaan jätkistä paras teho irti. Tiettyyn rajaan asti sellainen toimiikin. Mutta jos pelin kärki on puolustuksessa ja virheiden välttelyssä, vähenee pelistä hauskuus. Itse tahdon ennen kaikkea nähdä yksilösuorituksia ja luovia ratkaisuja, en virkamieskiekkoa. Parhaat hetket jääkiekossa ovat juuri niitä, kun pelikirja lakkaa hetkeksi olemasta ja jäljelle jää vain pelaaja, vastustaja sekä kiekko: näin syntyivät Granundin ilmaveivi sekä viimevuotisten junnukisojen kultamaali (tuoreena esimerkkinä myös Slovenia-ottelun ratkaisu, joka syntyi Sebastian Ahon heittäessä hetkeksi pelikirjan mielestään ja ratkaisemalla pelin yksilösuorituksella).

Ei niin, että viivelähdöt tai pelin tahdistaminen olisivat itsessään pahasta. Ne ovat taktisia ratkaisuja muiden joukossa. Mutta kun tuota kaikkea tehdään potenssiin kolme, on jotain vialla. Kun kanadalaisetkin kiekkoasiantuntijat kiinnittivät huomiota leijonien etanavauhtiin, on syytä huolestua. Marjamäen on syytä miettiä asioita monta kertaan uudelleen tai polttelee vielä tuli pyrstön alla. En pidä tipan tippaa hänen tyylistään johtaa Suomen peliä, eikä tähänastinen track-record ole myöskään mairitteleva; alkaen viimesyksyisestä world cupista, ovat leijonat hävinneet Marjamäen komennuksessa (pun intended) leijonaosan peleistään. Sen lisäksi, että pelitapa on matelevaa roskaa, ei Marjamäki ole myöskään saanut innostettua pelaajia oikeanlaiseen paloon.

Kaikkea ei voida kuitenkaan valmentajan niskaan kaataa. Myös pelaajat ovat mokailleet luvattoman paljon, eikä maalivahtiosasto vakuuta. Viimeksi mainittuun on usein voitu hädässä luottaa, mutta näin ei ole laita nyt. Sebastian Aho on väläytellyt osaamistaan, mutta tehnyt useita maaliin johtaneita virheitä. Jesse Puljujärvi on ollut harmittavan vaisu. Pakisto on sählännyt ajoittain miten sattuu. Paperilla Suomen kalusto näyttäisi olevan kunnossa, mutta on helissyt objektiivisesti huonompia maita vastaan. Jokin joukkueen sisäisessä kemiassa hiertää niin, ettei peli lähde lentoon.

Mutta on hyviäkin uutisia. Ainakin viimeiset kaksi peliä ovat olleet lähtötasoon nähden huomattavasti pirteämpiä esityksiä. Syötöt napsahtavat yhä useammin kohdilleen, pelinopeus on kasvanut ja taistelutahto lisääntynyt. Aika ajoin pelissä näkyy sitä leijona-asennetta, josta on tosi suomikiekkoilija tehty. Kanada-matsissa Suomi teki hyökkäyksiään enemmän nopeista käännöistä ja piti yllä hyvää tempoa niin, että peli oli paikoin viihdyttävää. 5-2 -tappiosta huolimatta oli tätä Suomen paras peli tähän asti. Erityisen paljon tykkään Julius Hongan otteista. Hän uskaltaa puolustajana tuoda kiekkoa korkealle ylös ja yrittää itse jopa ratkaisuja. Juuri hänen esimerkkinsä mukaista pelirohkeutta kaipaisin muiltakin.

Olen erittäin pettynyt Marjamäkeen ja huutanut hänelle potkuja jo useaan otteeseen. Mutta lopullisen tuomion annan vasta turnauksen jälkeen. Jos hän kykenee sopeuttamaan pelikirjaansa nykyisessä tilanteessa ja hilaamaan Suomea pudotuspeleissä kohti finaalia, voin oikaista mielipidettäni. Suomella ei ole vahva joukkue, mutta ei sysipaskakaan. Nostan hattua, jos tästä sakista saadaan piiskattua kullasta taisteleva leijonalauma.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Äitienpäivänä, äidin muistolle



Noin vuosi sitten nukkui äitini pois. Syövän kalvamana päättyi hänen tiensä liian varhain. Kuukausien ajan sitä vastaan taisteltiin, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Sytostaatteja ja laihtumista, viikko viikolta hän riutui entistä enemmän. Ensin meni tumma ja paksu pehko päälaelta ja pikku hiljaa voimatkin. Toki oli alussa toiveita, mutta sisäelimissä levinnyt pahalaatuinen syöpä oli siinä vaiheessa voittamaton; huomaamatta se oli saanut kehittyä liian pitkään. Tietenkään sitä ei halunnut myöntää asiaa ennen kuin hoito lopullisesti keskeytettiin. Ne lääkkeiksi kutsut myrkyt olisivat vain jouduttaneet loppua.

Joulu meni vielä varsin hyvillä mielin ja tein äitini kanssa kävelyjä paukkupakkasissa. Aurinko ja valoilmiöt koristivat talvista taivasta, eikä tulevaa tahtonut liikaa miettiä. Kaiken aikaa oli kuitenkin sairauden heittämä varjo elämän yllä. Kun hoidotkaan eivät tehonneet ja lopullinen tuomio ilmeni, paheni äitini mieliala. Mitä muuta voisikaan odottaa, vain harva kykenee astumaan kuolemaansa tyynesti. Ei hän epätoivoinen ollut, mutta vihainen. Hän tunsi itsensä petetyksi, koska sairaus oli havaittu niin myöhään. Kävelylenkit äitini kanssa lyhenivät sitä mukaa kuin hänen voimansa ehtyivät. Pian ei kävelty enää ollenkaan ja saattohoito kutsui.

Sairauden loppuvaihe oli sotkuinen ja kivulias. Vaikea sanoa, kuinka paljon äitini todella kärsi, koska hän ei juuri ollenkaan valitellut kivuistaan. Ei turhasta valittaminen noin muutenkaan ollut hänelle luonteenomaista. Saattohoitokodissa hänen oli kuitenkin parempi olla kuin sairaalassa. En ole koskaan nähnyt henkilökuntaa, joka olisi niin kärsivällistä ja empaattista. Kuinka voimakkaita ihmisiä heidän täytyykään olla, kun ovat kuoleman kanssa koko ajan tekemisissä. Ja kuitenkaan heidän otteistaan ei huokunut kyllästynyt rutiini, vaan he hoitivat äitiäni kuin omaa sukulaistaan.

Viime vuonna äitienpäivänä näin äitini viimeistä kertaa tajuissaan ja puhuin hänen kanssaan. Kerroin vapunvietosta ystävieni kanssa, ja hän kuunteli silminnähden iloissaan. Kerroin, että pääsisin työhaastatteluun uuteen harjoittelupaikkaan. Hymyillen hän viittoili, että olisimme hetken hiljaa, enempää ei tarvitsisi kertoa. Hetken päästä olin jo lähtöä tekemässä ja kuulin hänen viimeiset jäähyväisensä.

Muutaman päivän kuluttua tila huononi ja hän vaipui tajunnan rajamaille. Seurasi pitkä yö ja pitkiä tunteja saattohoitokodin huoneessa. Olin pahalla tuulella, tahdoin että kaikki olisi jo ohi. Valvominen ja odottaminen olivat tuskaa. Vanhin veljeni kuitenkin soitti kertoakseen uutisia: vaimo oli sairaalassa, synnytys oli alkanut. Kerroimme äidille ja hän pienellä eleellä reagoi. Viimeisenä päivänään hän tulisi isoäidiksi, elämän kiertokulku tehtynä kouriintuntuvaksi. Kenties hän tämän kuultuaan saattoi päästää irti, sillä loppu tuli nopeasti. Hengitys korisi kaikesta kurkkuun kerääntyneestä nesteestä, joka veto kävi työläämmäksi. Isäni ja minä pitelimme häntä käsistä, kun viimeiset henkäykset kävivät. Sitten se oli ohitse ja hän poissa.

Kuukausien aikana, joina osasin kuolemaa odottaa, en tuntenut oikein mitään. Tuona hetkenä iski suru kuitenkin tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Ja miten olisinkaan voinut. En kuitenkaan tuntenut katkeruutta tai epätoivoa. Kuolema tuli liian aikaisin, mutta ei tuntunut mielivaltaiselta. Ristiriitaisista tunteistaan huolimatta myös äitini pystyi viimeisinä viikkoinaan suhtautumaan asiaan arvokkuudella, hän ei tahtonut takertua. Tunsin sinä päivänä ja sen jälkeen, että kaikki oli tapahtunut syystä. Oliko se sattumaa, että hänen lapsenlapsena ja minun veljentyttäreni syntyi samana päivänä? Näinhän meille kerrotaan, että kaikki on determinoitua tai sattumaa. Tarkoitusta on turha etsiä mistään. Isänikin sanoi murheen murtamana, että ”se on poissa nyt, kaikki pyyhkiytynyt luonnon bittiavaruuteen”. Mutta minä kieltäydyn uskomasta näin. Kuolema ei ole loppu, emme voi vain kadota jäljettömiin. Äitini poismeno oli viimeisiä askeleita paluumatkallani kristinuskoon. Tämä maailma ei ole vain mieletöntä algoritmia, jossa aine muuttaa muotoaan yhtä mielettömissä sykleissä. Äitini on tuolla jossain ja hänen on nyt parempi olla.

Äitini lienee ainoa ihminen maailmassa, johon koskaan tunsin suurempaa kiintymystä. Välitän muistakin perheenjäsenistäni, mutta oma äiti on aina jotain muuta. Ei kai sitä kieltää voi, että olen aina ollut aika mammanpoika. Hän oli ainoa ihminen, jonka ehdottomaan rakkauteen saatoin uskoa vailla epäilyksen häivää. Isäni välittää minusta, veljeni ja jokunen ystäväni. Oma äiti on silti jotain muuta. Mitä minä teen täällä ilman häntä? Nyt, kun en voi kertoa jokapäiväisiä kuulumisiani hänelle? Olen yksin viihtyvä ja olen parhaimmillani ollut puoli vuotta erossa perheestäni. Jollain tavalla en tarvitse juuri ketään, mutta rakastaako minua enää kukaan? Niin syrjään kuin olen aika ajoin vetäytynytkin, olen tehnyt sen tietäen että minua rakastetaan. Voinko luottaa siihen enää, en oikein tiedä.

Paljon tuskaa äidilleni tuotin. Hän odotti opiskelu-uraltani paljon ja vähän sai. Tuotin hänelle pettymyksiä ja huolta. Ei hän kuitenkaan koskaan rankaissut tai ollut edes kunnolla vihainen. Mitä tahansa teinkään, sain aina anteeksi. Miten sellainen voi olla mahdollista, kun ei ole edes katumusta itse osoittanut. Miten sainkaan äidin, jota vastaan piittaamatta rikoin ja jolta sain vain armoa. Hän paiski töitä ja huolehti minusta. Perheen iltatähtenä olin erityinen suosikki ja tottunut huomioon ja hellyyteen. Vastavuoroisesti en koskaan osannut kunnolla häntä kiittää. Muutama vuosi sitten, syvimmässä epätoivossani kirjoitin hänelle postia ja kerroin rakastavani häntä. Niitä sanoja en olisi voinut enkä voisi sanoa koskaan ääneen. Mutta sainpa ilmaistua edes sen verran.

Elämä menee eteenpäin. Paradoksaalista tai ei, tunsin vuosi sitten enemmän toiveikkuutta kuin kenties koskaan. Kaikesta vääryyksistä ja tuskasta huolimatta tunsin ja tunnen olevani siunattu. Äidilläni ei ole hätää, minulla ei ole hätää. Leposija hänelle pedattiin isänsä viereen ja pitkä uni jatkuu. Ne, joilla on vielä äitinsä mukanaan, omistan seuraavat sanat:

"Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women."

                    -Michel Houellebecq

perjantai 12. toukokuuta 2017

Mitä Dirty Harry sanoi?

Do you feel lucky punk? Paitsi, ettei hän koskaan sanonut noin. Repliikki menee:

You got to ask yourself one question: do I feel lucky? Well, do you, punk?

Kyseessä ei ole mitenkään tavaton ilmiö. Ihmiset muistavat repliikkejä hieman väärin, ja ne jäävät elämään. Kuten rikkinäinen puhelin, joka ei kunnolla välitä alkuperäistä ääntä, välittyy uusille ihmisille muuttunut viesti. Joskus kyseessä on alkuperäisen sisällön variaatio, joskus jopa olemattoman asian kuvitteleminen. Muisti on epäluotettava ja vääristää menneisyyttä. On lukuisia elokuvia, joista muistan olemattomia. Kohtauksia, joissa elävästi muistan tapahtuneen sellaista, mitä ei sitten tapahtunutkaan.

Ilmiölle löytyy nimikin, Mandela-efekti. Nimensä ilmiö sai siitä, että useat ihmiset muistavat Nelson Mandelan kuolleen vankilassa. Ennen kaikkea sillä kuitenkin viitataan populaarikulttuuriin liittyviin valemuistoihin. Se, jonka itse voin muistaa, liittyy erääseen Disneyn logo-animaatioon. Minulla on näet muistikuva videosta, jossa Helinä-keiju sauvallaan piirtää Walt Disneyn nimikirjaimet yötaivaalle, violetin linnan yläpuolelle. Etsiessäni kuumeisesti juuri sitä videota törmäsin myös Mandela-efektin käsitteeseen, sillä monilla muillakin tuntuu olevan samankaltainen muistikuva.

Eniten muistikuvaani vastaa tämä video. Muistan oikein yötaivaan, linnan värin sekä Helinä-Keijun. Mutta hän ei piirrä logoa! Ja juuri se on se, minkä monet muistavat (huomautan muuten, että jotkut muistavat piirtämisen erilaisesta videosta). Eli mikä on totuus tässä, onko kyseessä vain muistikuvien sekoittuminen? Se pätkä, mikä nähdään linkittämäni videon lopussa, on erillisestä animaatiosta. Voiko olla, että juuri se on fuusioitunut mielessäni muihin? Todennäköisesti niin, sillä kaikki tuo on nähty lapsuusiässä kauan sitten. On kuitenkin hauskaa leikitellä ajatuksella, että kyseessä olisi jokin kadonnut animaation kappale, jonka vain harvat ja valitut muistavat. Humoristisen tulkinnan mukaan Mandela-efekti johtuu vaihtoehtoisten todellisuuksien tihkumisesta omaamme, mikä selittäisi sitkeään pinttyneet ja todellisuudesta poikkeavat muistikuvat.

Kannattaa katsoa AVGN:n (aka Angry Video Game Nerd) infovideo aiheesta.