Eugeniikkaa, dysgeniikkaa

Sarastuksessa ilmestyi juuri Mika Keräsen erinomainen kirjoitus ruotsalaisen vasemmiston historiasta maansa eugeniikkaohjelmassa. Samalla voimme lukea uutisista kiinalaisten kokeista vauvojen geenimanipulaatiossa. Edistys etenee, kuten se on aina edennyt; siis ei-mistään alkavana ja ei-mihinkään päättyvänä. Se on aaltoliikettä, joka saa hahmonsa vain kulloistenkin oikkujen mukaan. Siksikään ei ole yllättävää, että sen harjalla aina ratsastanut vasemmisto ei ole juurtunut mihkään, ei moraaliin taikka traditioon. Eilen sanotaan yhtä, tänään toista ja huomenna muuta.

Eugeniikkaa myydään meille edelleenkin, joskin hieman erilaisessa paketissa. Kokeet ihmisen perimällä ovat alkusoittoa kauhuille, Panrodan lippaasta karanneille kuten uutisessa arvaillaan. Juuri nyt tiedemaailma vastustaa, mutta tieteen historian tuntien ei vastalauseita loputtomiin kuunnella. Ei niitä kuunnella sen enempää kuin on kuunneltu abortin ja eutanasian kohdalla. Kun ei ole muuta moraalista dogmia kuin YK:n julkilausumat, on helppo kirjoittaa uudet tai hylätä ne kokonaan. Eutanasiaa suoritetaan jo masentuneille, milloin siis pakolla rikollisille ja muille hylkiöille? Ennen vanhaan  pantiin murhamies reilusti hirteen, nyt puhutaan kieroilmaisuin ja toimitaan myrkkyruiskein. Ehkä vielä keskustellaan geenimanipuloinnin etiikasta, milloin siis keskustellaan sen kaikenkattavasta pakottamisesta? Kun vauvojen jälkiabortointia on jo vakavissaan ehdotettu, odotan sen käytänön soveltamista. Länsi ei välttämättä ole edelläkävijänä kaikessa, vaan edellämainittu Kiina saattaa lyödä meidät laudalta. Heillä ei ole vähääkään niistä historiallisista pidäkkeistä, joita meillä vielä on.

Olen kirjoittanut eugeniikasta aiemminkin, eikä kantani siihen ole muuttunut. Ihmisten pariutuminen ja lastenhankinta eivät ole valtion murheita tai ei niiden ainakaan tulisi olla. Valtion ei pidä määritellä, kuka saa lisääntyä ja kuka ei. Vaikka esimerkiksi vammaisten lisääntyminen ei ole suotavaa, ei sitä kuitenkaan juuri tapahtune. Parinvalinta pitää huolen, että eteenpäin välittyy jokseenkin elinkelpoisia geenejä. Lisäksi eugeeniset toimenpiteet kohdistuisivat lopulta kehen tahansa ei-sopivaksi katsottuun, steriloinnit ja jopa abortit voitaisiin määrätä pakollisiksi. Kuka haluaisi asua valtakunnallisessa kennelissä? Jos syntyvyyteen voidaan mielestäni vaikuttaa, niin korkeintaan epäsuorin keinoin kuten rahallisin kannustimin. Nekään eivät kuitenkaan muuttaisi suurta kuvaa, jossa ratkaisevaa on kulttuurinen konteksti. Materiaalinen puute ei voi olla selitys, jos köyhässä Afrikassa lisäännytään kanien tavoin ja varakkaassa Suomessa harmaannutaan.

Tästä pääsemme aiheesta toiseen eli eugeniikan vastailmiöön, dysgeniikkaan. Kansanterveys on mitattava asia ja kansanperimän huonontuminen osa sitä. Mitä kaikkea on dysgeniikka? Sitä on, että lisääntymisiässä olevat naiset kouluttautuvat ja tekevät palkkatyötä lastenhankkimisen sijaan. Pimeässä Afrikassa naisten koulutus voi olla hyvä ehkäisyväline, mutta me emme sitä tarvitse. Dysgeniikkaa on hedelmöityshoitojen antaminen luonnostaan hedelmättömille, kyllä luonto tietää näissä asioissa paremmin. Dysgeniikkaa on, että älyllisesti rajoittuneista roduista ja sisäsiittoisista kansoista päästetään miehiä höyläämään naisiamme; Suomi suomalaisille. Dysgeniikkaa on, että miehet käyttävät aikaansa pornoon ja viihteeseen perheen perustamisen sijasta; olen osa ongelmaa. Dysgeniikkaa on, että miehet pariutuvat kaakkoisaasialaisten vinosilmien kanssa. Dysgeniikkaa on, että älykkyys on Lännessä laskussa. Geeniperimämme suorastaan mätänee.

Molemmat ilmiöt ovat ilman muuta vastustettavia, eugeniikka ja dysgeniikka. Emme kaipaa valtion ohjaamaa lisääntymistä ja mitä se tuo geenimanipulointeineen ja pakkokeinoineen. Mutta ei meidän tulisi mädäntyä paikoillemmekaan, Länsi elää aivan järkeä vailla. Älykkäämmät naiset eivät juuri lapsia hanki, kun taas päinvastainen on totta tyhmemmistä. Jos haluamme vastaisuudessakin yhteiskunnan, jossa on olemassa sisävessat ja vesijohdot, ei älykkyys voi liiaksi laskea. Mitä siis voimme tehdä? Alaluokkaisten lisääntymisen rajoittamista jo kerran yritettiin ja se oli eugeniikan virhe. Rahallisten kannustimien vaikutus on vain rajallinen. Vastaus piilee kulttuurissa ja sitäkin syvemmällä, uskonnossa. Ei ole sattumaa, että lapsilukujen lasku on edennyt käsi kädessä sekularisaation kanssa. Ateismi on tie sukupuuttoon, joten ensimmäinen askel kohti terveempiä lapsilukuja olisi kristinuskon renessanssi.

Vaan miten valkoisten ahkerampi lisääntyminen olisi sovitettavissa jo ennestään ylisuureen populaatioon maailmalla, jos se lainkaan on. Sitä pohdiskelen joskus toiste.

ETTÄKÖ KOKONAISTA SATA MARKKAA!!

Suomi Finland Perkele!

Tarkastettuani päivän pelitulokset, piti hieraista silmiäni: Patrik Laine ja viisi maalia. Vasta kolmas pelaaja, joka on kyseiseen temppuun kyennyt 2000-luvulla. Suomalaiset dominoivat tällä hetkellä tilastoja, kun Mikko Rantanen johtaa piste- ja syöttöpörssiä, Laine maalipörssiä ja Pekka Rinne maalivahtien torjuntatilastoja. Kyllä kendojanarien nyt kelpaa.

Historiallinen päivä suomalaiselle kiekkoilulle!

Päivän Noomit

Aatoksia pimeässä

Patty the Hatty

Lisää hattuja vaan, mä haluun toisen peräkkäisen hatun! On se kova.

Suomalainen pistepörssin johdossa ja myös Laineen maalikanuuna alkaa heräillä, johan kelpaa.

Islamisaatio alkaa kebabista

Näin on, mikäli on uskominen Slovakian kansallisneuvoston puhemistä Andrej Dankoa. Slovakialaisilla on selvästi itsesuojeluvaistoa:

Slovakia ei tunnusta islamia uskontona ja siellä asuu vain muutama tuhat muslimia. Islamia ei saa opettaa kouluissa eikä 5 000, lähinnä eurooppalaista maassa asuvaa muslimia, ole virallisesti tunnustettu. Heidän osuutensa on vain 0,1 % väestöstä.

Heille ei muun muassa sallita virallisia uskonnollisia johtajia, muslimiavioliittoja tai saada valtiolta rahallisia avustuksia, oikeuksia joita 18 muulla rekisteröidyllä uskonnolla on.

Kannatan omantunnonvapautta yksilötasolla, mutta valtakunnallisella tasolla uskonnonapaus ei toimi. Instituutionallisella tasolla olisi sitouduttava kristinuskoon, mikä merkitsisi ettei ainakaan valtion virkoihin otettaisi muita kuin kristittyjä. Yksityisiä rukoushuoneita muille uskonnoille voisi sallia, mutta penniäkään julkista rahaa ei tulisi niihin satsata. Minareettien kaltaisia vihollissymboleja ei sallittaisi sen enempää kuin burkia. Vierasuskonnoille on tehtävä selväksi kuka on Herra tässä maassa, ja että he todella ovat täällä vieraina; tataarit ovat hyviä sellaisia, mutta vieraita yhtä kaikki.

Oikeistolaisuuden ydin

Vanhaa, Ranskan vallankumouksen jälkeistä oikeistoa voisi kuvailla seuraavin sanoin:

God, king and country.

Itse asiassa kyseisen englanninkielisen fraasin voi jäljittää Tory-puolueeseen ja sen edelleen Englannin sisällissodan aikaisiin rojalisteihin. Joka tapauksessa perinteiselle oikeistolle kristinusko ja monarkia olivat keskeisessä roolissa, aivan erityisesti korostettiin juuri instituutioiden merkitystä. Nationalismi tuli kuvioon hieman myöhemmin. Koska kuninkaat ovat menneen talven lumia, on syytä miettiä mikä muodostaa oikeistolaisuuden ytimen tänä päivänä. Aika kuluu, mutta tietty punainen lanka kulkee sen kaiken lävitse. Löysin hiljattain tällaisen määritelmän:

Jumala, perhe ja kansa.

Huomauttaisin, että kukin asia tulee tärkeysjärjestyksessään. Aivan ensinnä on Jumala, mihin ei ole tullut muutosta kahdessa tuhannessa vuodessa. Valtakunnat nousevat ja tuhoutuvat, kansat elävät ja kuolevat mutta kristinusko säilyy. Oikeistoa ei ole ilman sitä, kaikki muu on feikkiä. Sekulaari fasismi tai pakanallinen kansallissosialismi eivät kanna pitkälle ja luhistuvat ilman kristillistä perustaa. Uskonnollisen reformin tulisi siis olla jokaisen oikeistoliikkeen ja myös -puolueen lähtökohtana, ilman sitä homma jää puolitiehen tai kokonaan alkamatta. Maailma on pimeä ja ainoa valo siellä on ylösnoussut Jeesus Kristus.

Perhe tulee seuraavana, tuo jokaisen valtakunnan peruskivi. Oli kyseessä ydinperhe taikka laajennettu perhe isovanhempineen ja sukulaisineen, ovat keskiössä mies ja vaimo lapsineen. Homot eivätkä muut pervertikot kuvioon kuulu, kuten eivät myöskään yksinhuoltajat taikka haaremit. Ei ole sattumaa, että niin marxistit, feministit kuin kapitalistit ottivat perheen hampaisiinsa. Kun tähän perustaan kerran kajotaan, alkaa kaikki muukin horjua. Vuosikymmeniä, kenties jo vuosisadan on sitä nakerrettu ja tulokset alkavat näkyä. Mitään oikeistoa ei ole, ellei se puolusta ja vaali perheitä.

Viimeisenä tulee kansa, tuo suku- ja heimorajat ylittävä kokonaisuus. Ilman kansaa ei ole valtakuntaa, vain paikallisia klaaneja. Kansa on traditionsa, kielensä ja verenperintönsä. Poista yksikin ja menetät kansan. Suomalaisia ei ole ilman historian myötä kertyneitä tapojaan eikä kieltään. Sitä ei ole myöskään ilman perimäänsä, sekoittuneena lakkaisimme olemasta. Suomalaiset eivät ole rotu, mutta osa valkoista rotua. Yksikään kafferi, arabi, manne taikka aasialainen ei ole suomalainen. Kaikki valkoiset eivät ole suomalaisia, mutta kaikki suomalaiset ovat valkoisia.

Toinen tapa hahmotella tämä kolminaisuus olisi seuraava:

Jumala, veri ja maa.

Kyseessä olisi muunnelma natsi-Saksassa tunnetuksi tulleesta Blut und Boden -filosofiasta. Jumala tulisi edelleen ensin, mikä ankkuroisi ideat kristinuskoon. Veren osuus korostaa kansaa ja samalla myös perhettä yhteisen perimän jakavana kokonaisuutena. Ainutlaatuisena elementtinä tulee itse maan osuus. Uskon, ettei pohjoinen maa jalkojemme alla ole aivan merkityksetön. Kalliomme, järvemme ja maisemamme ovat osa henkistä perintöämme ja ajatteluamme. Meillä suomalaisilla on mystinen yhteys maahan, jota ulkomaalaisella saatikka eksoottisella sellaisella ei voisi olla. Sen enempää kuin olisin Afrikassa omalla maaperälläni, ei musta ole kotonaan täällä.

Jumala, perhe ja kansa on kuitenkin se paras vaihtoehdoista. Se tuo esiin oleellisimman ja oikeassa järjestyksessä. Vanhankantainen koti, uskonto ja isänmaa ei ole sekään huono. Aikanaan ihmisille oli toisaalta itsestäänselvää, mitä kukin kohta tarkoitti. Siksi on selkeämpää sanoa uskonnon sijasta Jumala, kodin sijasta perhe ja isänmaan sijasta kansa. Näin ei jätetä tulkinnanvaraa, emmehän puhu mistä tahansa uskonnosta taikka millaisesta kodista tahansa. On oltava suora puheessaan ja pelattava kortit avoimesti. Kompromisseja viholliselle ei tehdä, mutta sanomaa ei pehmennetä myöskään maltillisten vuoksi. Äärivoimat vievät muutosta eteenpäin ja keskusta seuraa mukana.

...

Off-Topic: katsoin männä iltana 80-lukulaisen kauhuelokuvan The Blob. Se ei ollut hassumpi, joskaan ei kummoinenkaan. Lopputekstien aikana soinut rokkibiisi oli kuitenkin erinomainen. Aivan tuntemattoman ruotsalaisbändin power-metallia henkivä kappale herättää tunnetta seikkailusta, mitä aina kaipaan.

Kerro, älä näytä

Hyvät ohjeet voivat muuttua ajattelun korvaaviksi iskulauseiksi, pelkiksi kliseiksi. Näin on myös taiteessa, jossa "Näytä, älä kerro" -ohjeesta on tullut laiska mantra. Se voi olla hyvä ohje ja vaatii tekijältään hieman mielikuvitusta. Esimerkiksi henkilön tunnetila voidaan välittää dialogin tai toiminnan kautta implisiittisesti ilman, että se eksplisiittisesti sanotaan:

"Hän paiskasi oven takanaan, turhautuneena ja vihaisena."

Tai

"Hammasta purren, hän paiskasi oven takanaan."

Mutta jos on yksi genre, joka uhmaa tätä sääntöä, niin kauhu. Se suorastaan vaatii, että emme näytä. Ja jos näytämme, niin mahdollisimman vähän. On tehokkaampaa kertoa, että oven takana on jotain kuin näyttää mitä siellä on. Jos näkisimme pelon lähteen, se ei välttämättä olisi niin pelottavaa. Hyvänä esimerkkinä seuraava kohtaus elokuvasta The Conjuring:

Katsojina emme näe yhtään mitään. Kuitenkin kylmetyn pelosta ja mielikuvitukseni lähtee ylikierroksille. Mitä hän näkee, mitä on oven takana? Tunnelma tihentyy ja laukeaa oven paiskautuessa itsestään kiinni. Hyvä kauhu ei välttämättä tarvitse kummoisia erikoistehosteita.

Samaisesta elokuvasta ja sen jatko-osasta, Conjuring 2, voin nostaa toisenkin esimerkin: ensimmäisessä osassa meedio ja näkyjen näkijä Lorraine Warren on menneisyydessään osallistunut riivaukseen, jossa koki niin kauhistuttavan vision, että sulkeutui kahdeksi viikoksi huoneeseensa. Emme tiedä, mitä hän näki ja mielikuvituksemme laukkaa jälleen. Mikä voi olla niin kauheaa lamaannuttaakseen hänet niin pitkäksi aikaa? Asia jää mysteeriksi ja hyvä niin. Kuitenkin jatko-osassa meille esitellään tuo visio. Vaikka onkin inhottava, ei se silti ole sietämättömän kauhistuttava. Mysteeri on poissa ja sääntöä rikottu. Oli tehokkaampaa, kun meille kerrottiin että hän näki jotain helvetillistä, kuin se että meille yritettiin näyttää sitä.

Viimeisenä nostan esiin Poltergeistin, jälleen. Kun perhe istuutuu lattialle kuntelemaan meedion monologia, seuraa aivan verratonta elokuvataikaa. Taaskaan emme pääse katsomaan verhojen taakse, mutta musiikki ja sanat ohjaavat mielikuvitustamme. Nainen kertoo kuoleman jälkeisestä välitilasta ja pienestä tytöstä, joka on siellä loukussa ja jonka elämänvalo loistaa. Kun sitten kuulemme, kuka onkaan hänen seurassaan siellä, niskakarvat nousevat pystyyn. Vain kerronnan ja hyvän näyttelyn keinoin meidät saadaan tuntemaan kauhua.

Kenties unohtuu joskus, että puhumme sentään tarinankerronnasta. Emme voi vain näyttää kaikkea ja etenkin fantastisen alueelle siirryttäessä tulee käyttää harkintaa. Kuvittelukykymme on rajallinen ja siksi voi olla tehokkaampaa välittää impressio jostain ihmeellisestä tai kauheasta, kuin yrittää luoda tarkka kuva sellaisesta. Tuntematon ei aukene aisteillemme ja sen väkinäinen visualisointi huonoimmillaan vain vesittää mysteerin.

Kauhun ambivalenssi

Totesimme jo, ettei elämää ole ilman vastakohtiaan. Jos voimme rakastaa, voimme vihata ja jos voimme ihastua, voimme kauhistua. Tunteet syntyvät merkityksistä, suuret tunteet merkitystihentymistä. Kun alamme nähdä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole, tulemme vainoharhaisiksi. Mielemme käy ylikierroksilla, emmekä erota oleellisuuksia trivialiteeteista. Arkielämässä tämä olisi tuhoisaa, mutta kauhu edellyttää sitä. Kun on jo kertaalleen tajuttu, etteivät havaitsemamme maailman lait päde sellaisenaan, kaikki on mahdollista. Aivan kaikki merkitsee.

Edellä sanomani on omaa teesiäni ja voi väittää, että myös päinvastainen on totta. Nihilismillä on kaikesta huolimatta pitkä perinteensä kauhugenressä. H.P. Lovecraft oli mielikuvituksen jättiläinen ja mestarillinen kertoja, mutta myös kivenkova materialisti. Hänelle ei ollut maailmassa syvempiä merkityksiä, pikemmin niin että arkimaailma oli siedettävä illuusio tutkimattomissa ulottuvuuksissa väijyvien olioiden edessä. Illuusion verhoon ei sopinut koskea tai sen taakse katsoa. Mieheksi, joka ei kuitenkaan olettanut näkymättömälle sen enempää merkityksiä kuin näkyvälle, hän oli hämmentävän peloissaan. Eikö aito nihilisti olisi välinpitämätön? Jos maapallo on yksi kivi äärettömässä pimeydessä, ei illuusioilla tai niiden poissaololla ole merkitystä. Universumi ihmisillä tai ilman, kukaan ei välitä. Lovecraft kuitenkin vapisi, kuten luomansa hahmonsakin. Kenties hän ei todella voinut sisäistää nihilismiä vaan sortui johonkin näkökulmastaan aivan lapselliseen, toivoon. Timo Hännikäinen kirjoittaa Medusan Kasvoissa:

...Toivo hiipii aina takaisin, ja vaikka toivottomuus olisi totuus, ihminen ei kestä sitä kuin hetkittäin ja pieninä annoksina.[...]Lainaan toista Lovecraftin kuuluisaa novellinaloitusta, tällä kertaa "Cthulhun kutsusta": "Armollisin asia maailmassa on luultavasti ihmismielen kyvyttömyys käsittää kaikkea sisältämäänsä. Elämme tietämättömyyden saarella keskellä äärettömyyden mustia meriä, eikä meitä ole tarkoitettu matkustamaan kauas."

Tietämättömyys voi olla autuasta vain, jos tieto todella merkitsee. Tietämättömyys on houkan toivoa, mutta toivoa yhtä kaikki; kaikki on hyvin, jos. Kenties maailma ei ollut hänelle niin tyhjä, mutta silti jumalattomassa tilassaan tuhoon tuomittu. Kauhua ei ole vain tietoisuus pahasta, vaan myös epämukava tunne että se saattaa olla voitolla. Niin taikka näin, ei Lovecraftin sisäinen kokemus aukene jäännöksettömästi. Hän oli pelokas mies, mutta mekanistinen maailmankuva implikoi masentuneisuutta. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut välinpitämättömältä, vaan kiinostuneelta. Olisiko hän todella kirjoittanut monia tarinoitaan, jos ei olisi ollut niistä aidosti innoissaan.

Kauhussa on jotain, joka pakenee määrittelyjä. Se lienee vain sopivaa genressä, joka usein käsittelee tuntemattoman pelkoa. Miksi kauhuelokuvan katsominen tai hyytävän tarinan kuuleminen on niin viihdyttävää, suorastaan sähäkkää? Istahdan ruudun ääreen pimeän laskeuduttua ja värisen pelosta, mutta hykertelen tyytyväisyydestä. Tunteessa on jotain samaa, kuin katsellessa lähestyvää ukkosta. Vaara on vasta matkan päässä, mutta edeltävä jännitys saa elämän sykkimään suonissa tavallista lujempaa. Jos myrskyn alta ei ehdi ajoissa pois, sekoittuu jännitykseen aitoa pelkoa. Kauhuviihteessä tätä siirtymää ei kuitenkaan synny, ainakaan toistaiseksi en ole tietoinen ruudun takaa hyökkäävistä kaamioista (mikä sinänsä on yksi metatason tehokeino).

Kauhu pelaa tunteillamme, ei vain herättämällä niistä äärimmäisimpiä vaan myös sekoittamalla niitä. Usea elokuva näyttää meille mielettömiä näkyjä, jotka ovat samanaikaisesti vangitsevia. Esimerkiksi Poltergeistin kohtauksessa, jossa aaveet lipuvat portaikossa, on yhtäältä hiuksianostattavan uhan tuntu ja toisaalta eteerisen kaunis tunnelma. Liian moni nykyteos ei edes yritä samaa, vaan tuottaa yksiäänisen ja geneerisen "pelottavaa" kuvastoa. Parhaimmat onnistuvat tuottamaan myös riitasointuja, jotka värähtelevät itse kunkin sisällä pitkään. Taiteilija H.R. Giger oli mestari tällaisessa kuvastossa. Hänen visionsa ovat kauheita ja rumia, eikä niitä haluaisi katsoa. Jokin kuitenkin vetää katseen niihin, kerta toisensa jälkeen.

Katso, älä katso. Pakene, taistele. Eri suuntiin vetävät tunteet sahaavat meissä. Emme haluaisi katsoa mielenterveytemme säilyttämiseksi, mutta uteliaisuus vie voiton. Parasta olisi häipyä paikalta, mutta kohotamme kätemme ja kosketamme. Pimeys työntää ja vetää meitä, kuin me emme osaisi päättää. Tai kuin pimeys ei osaisi päättää, kuka meitä sinne oikeastaan kutsuu? Onko kyseessä jonkinlainen defenssi, jossa ennaltaehkäisemme hitaan luisun hulluuteen yhdellä hypyllä. Kuten on helpompaa sukeltaa kylmään veteen kuin hiljaa sinne laskeutua, annamme varjoille omaehtoisesti myöten. Kenties taustalla väijyy fatalismi, jossa olemme jo hävinneet taistelun. Miksi siis pitkittää piinaa? Timo Hännikäinen, Medusan Kasvot:

Ainoa keino päästä kauhusta on siis syleillä sitä ja astua ihmisyyden tuolle puolen, antautua oudolle metamorfoosille. Kuten muodonmuutoksen, Lovecraft esittää usein myös hulluksi tulemisen jonkinlaisena lopullisena vapautumisena piinasta.

Mieleeni tulee häiritsevä uni, jonka näin hiljattain: etsimme ystävien kesken poispääsyä maanalaisista tunneleista. Tulemme hylätylle metroasemalle ja mietimme suuntaa. Katson yhteen tunneleista ja tajuan näkeväni itsemme. Olemme juuttuneet aika-avaruuden noidankehään ja samassa näen myös tahon kaiken takana, kenobiittiä muistuttavan groteskin puoli-ihmisen. Hän hymyilee, kun kohtalomme valkenee. Muutumme nekroottiseksi, epäkuolleeksi lihaksi. Kävelen ystävieni luokse ja nousemme eteemme ilmestyneelle alttarille, jossa kaksi kasvoistaan yhteensulautunutta ihmistä katselevat toivottomina. Vailla omaa tahtoa, muristen ja pysähtyneet sydämet täynnä kauhua ryhdymme syömään heitä. Herään kylmissäni ja ahdistuneena, uni näkyineen häiritsee vieläkin. Niinkö on, että kuljemme marionetteina kohti tuomiota ja parasta olisi hyväksyä tuo tuomio heti paikalla?

Koska en tahdo päättää tekstiä toivottomaan nuottiin, tuon esiin vielä viimeisen seikan, uhman. Joskus kauhutarinoiden henkilöt eivät pakene taikka alistu kohtaloonsa. He kääntyvät taistelemaan, ja riippumatta siitä voittavatko vai eivät. He eivät syleile hulluutta vaan lyövät sitä takaisin. Useimmiten he kohtaavat perikatonsa, mutta sentään tekevät sen saappaat jalassa. Tämä on toistuva teema myös unissani. Usein käännyn kauhua vastaan tavalla tai toisella. Joskus se tuhoaa minut kaikesta huolimatta, joskus se paljastuu vastarinnan myötä voimattomaksi, surkeaksi illuusioksi. Yksi varhaisimpia uniani on juuri sellainen: nousen portaita ylös ja aistin, että jotain pahaa on takanani huoneessa. Syöksyn suoraan kauhua päin ja huudan, mutta paljastuukin että huoneessa ovat vain veljeni.

Pimeys ei voita, vaan on lopulta harhaa. Sen voima on rajallista, rajallisempaa kuin silmiimme näyttää. Avaruus on suuri ja tähdet pieniä sen kylmässä kylvyssä. Mutta kenties valo on sittenkin voitolla:

There, peeping among the cloud-wrack above a dark tor high up in the mountains, Sam saw a white star twinkle for a while. The beauty of it smote his heart, as he looked up out of the forsaken land, and hope returned to him. For like a shaft, clear and cold, the thought pierced him that in the end the Shadow was only a small and passing thing: there was light and high beauty for ever beyond its reach.
             
            -J.R.R. Tolkien: Return of the King

Kauhu ja kauneus

Ihmetys kauneuden äärellä peilaa kauhua pimeyden äärellä. Ymmärrämme asiat vastakohtien kautta, mikä tahansa affirmaatio sisältää negaationsa. Filosofit ja teologit väittelevät sitten, mitä tämä ajatus pitää sisällään. Onko pahuus itsenäinen tekijänsä, kuten antimateria on suhteessa materiaan. Vai onko se vain hyvyyden poissaoloa, kuten pimeys on valon poissaoloa. Manikealainen uskoisi ensin mainittuun, kristitty yleensä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Oleellisinta on kuitenkin, että pahuus tavalla tai toisella mitätöi kaiken sen minkä voimme määritellä hyväksi.

Kauhun kääntöpuoli on, että tunnustaessaan pahuuden se affirmoi toivon. Kun metsänuotiolla katsomme pimeään ja pelkäämme, me samalla istumme turvassa valon piirissä. Mikä tahansa uhka varjoissa saattaakin vaania, se ei ainakaan vielä ole saanut meitä. Kauhu on ymmärrystä siitä, että elämässä on jotain menetettävää; minuus, henki tai jotain enemmän - sielu. Ja menetettävää voi olla vain, jos elämä on merkityksellistä. Sillä hetkellä, kun maailmaa katsoo masentuneen ihmisen vääristyneen linssin lävitse, merkitykset katoavat. Masentunut on patologinen nihilisti, jolle maailma on tyhjä kulissi. Ei iloa, ei kauhua, hänelle kaikki on yhdentekevää. Pimeys ja valo, kaikki on itse asiassa yhtä ja samaa. Hävittävää ei ole. Siispä tosi kauhu ei voi koskaan operoida tältä pohjalta. Tosi kauhu affirmoi elämän, kuten Jeesuksen ristikuolema vahvistaa ylösnousemuksen. Mitä mustempi on varjo, sitä kirkaampi on valo. Ei pelon alhoja ilman ilon kukkuloita.

Kauhugenre vaikuttaa minuun kahdella tavalla, riippuen ottaako se nihilistisen vai fantastisen lähestymistavan. Esimerkiksi David Cronenbergin elokuvat lasken ensin mainittuun kategoriaan, niiden vaikutus on poikkeuksetta lannistava. Tunnen tyhjentyneeni enegiasta ja elämänhalusta yhdenkään nähtyäni. Vaikutelmaa alleviivaa Cronenbergin insinöörimäinen ohjaustyyli, jossa hahmot ovat ideoille alisteisia sätkynukkeja. Hänen maailmansa on loputtomassa kouristuksessa sykkivä lihan spiraali, joka jatkuu ja jatkuu loputtomien mutaatioiden sarjana. Visio on voimakkaan ahdistava, mutta on lopulta tympeä ja kiinnostavaa kuin kompostin biokemia. Sen sijaan fantastinen kauhuelokuva, kuten The Conjuring sähköistää ja energisoi. Elokuva kauhistuttaa ja jäädyttää ytimiäni myöten, mutta lisää elämänhaluani. Kyse on mitä toiveikkaimmasta tarinasta, joka toteuttaa G.K. Chestertonin viisauden:

Fairy tales do not tell children the dragons exist. Children already know that dragons exist. Fairy tales tell children the dragons can be killed.

Kyseessä ei ole toki lastenelokuva, mutta maksiimi on universaali. Etenkin lännessä, jonka asukit eivät enenevissä määrin usko asiaan nimeltä objektiivinen todellisuus, varsinkin aikuiset tarvitsevat muistutuksia asioiden todellisesta luonteesta. Heitä ei tule muistuttaa ainoastaan, että lohikäärme on surmattavissa vaan että sellainen on ylipäätänsä olemassa. Paholaisen ovelin temppu kun on ollut saada ihmiset uskomaan, ettei häntä olekaan. The Conjuring kuuluu kauhugenren parhaimmistoon, sillä se kertoo tuosta pahuudesta ja sen kukistamisesta. Hahmoista välittää ja heille toivoo hyvää, mikä on myös yksi edellytys vaikuttavalle kauhulle; paskiaisten kohtalo ei juurikaan liikuta. Moraliteetin voi sitä tietä luoda, mutta ei väkevää pelkoa.

Kiintoisa vastaesimerkki on uutuuselokuva Hereditary. Se on aidosti kauhistuttavimpia ja ahdistavimpia genreteoksia aikoihin. Niin päällekäyvää ja armotonta pahoinpitelyä en hetkeen muista, sillä pari viikkoakin sen jälkeen minulla oli vaikeuksia nukkua. En päässyt pimeän tultua siitä pahanenteisestä epävarmuudesta, ettei jokin hyökkäisi kimppuuni. Yliluonnollisen pelko on pirullisinta, sillä sitä ei pääse karkuun. En pelkää yksin ollessani, että alienit hyökkäisivät. Haamut ja demonit taasen eivät tunnusta mitään fyysisiä rajoja, isku voi tulla mistä vain ja milloin vain. Elokuvan tarina oli kuitenkin niin yksiäänisen synkkä ja pahansuopa, että se oli lähellä luhistua kasaan. Siitä puuttui inhimillinen lämpö, sen kuvaus perheestä oli painajainen. Tämä on useimmiten ongelma, sillä tarinat tarvitsevat kontrasteja toimiakseen. Jotenkin se silti piti otteessaan ilman turtumista. Hereditary nimittäin lähtee siitä tärkeimmästä oletuksesta, että tapahtumat ovat todella yliluonnollisia eivätkä vain hahmojen päässä. Juonessa on psykologinen ulottuvuutensa, mutta se ei kumoa yliluonnollista vaan täydentää sitä.

En kuitenkaan kykene lukemaan Hereditarya suosikkieni joukkoon, huolimatta sen tehokkuudesta. Parhaina pitämäni kummitteluelokuvat tasapainottavat kauheuksia kauneudella, pimeitä hetkiä valontuikahduksilla. Lisäksi ne lyövät kättä sukulaisgenrensä fantasian kanssa siinä, että ne sisältävät onnellisen lopun. Tarkoitan tässä fantasiaa sen tolkienilaisessa mielessä, kuten maestro itse määritteli:

The consolation of fairy-stories, the joy of the happy ending: or more correctly of the good catastrophe, the sudden joyous “turn” (for there is no true end to any fairy-tale): this joy, which is one of the things which fairy-stories can produce supremely well, is not essentially 'escapist', nor 'fugitive'. In its fairy-tale—or otherworld—setting, it is a sudden and miraculous grace: never to be counted on to recur. It does not deny the existence of dyscatastrophe, of sorrow and failure: the possibility of these is necessary to the joy of deliverance; it denies (in the face of much evidence, if you will) universal final defeat and in so far is evangelium, giving a fleeting glimpse of Joy, Joy beyond the walls of the world, poignant as grief.

Toistan: tosi kauhu tunnustaa pahan ja sitä myöten aina hyvän olemassaolon. Fantasia näyttää ihmeitä, joita emme ole ajatelleet. Kauhu näyttää painajaisia, joita emme ole uneksineet. Kumpikin saa arvostamaan olevaista; fantasia näyttämällä mitä voisi olla, ja kauhu näyttämällä mitä ei pitäisi olla.

Laine!

Joo, vittu matsi kotimaassa ja hattutemppu suomalaisyleisön edessä. Kyllä on vittu huikee äijä. Kattelin samalla Barkovin pelaamista, niin on siinäkin pelimies. Aivan korvaamaton pelaaja Floridalle, keräsi syöttöpisteen vaikka kärsivätkin joukkueena tappion.

Laine! Laine! Laine!

Mitä kauhu on, osa II

Edellisessä osassa määrittelin karkean hierarkian kauhun eri asteille. Nousimme primitiivisimmän kuolemanpelon ja muodonmuutoksen kauhun kautta korkeimmalle portaalle, yliluonnolliseen. Mikä siitä tarkalleen ottaen tekee niin pelottavaa? Kirjoitin merkityskerrostumista ja kuinka asiat eivät tapahdu sattumalta. Yritän seuraavassa avata ajatuksiani enemmän ja kuvailla omia kokemuksiani kauhun äärellä.

Olen luontaisesti pelokas ja säikky ihminen, siis oivallista yleisöä kauhutarinoille. Olen hieman basillikammoinen, vihaan likaa ja saastaisuutta. Veri saa minut voimaan pahoin, eikä ymmärykseeni mahdu miten kukaan voi tutkia anatomiaa. Siispä sisälmyksillä mässäilevä slasher-viihde aiheuttaa vahvaa kuvotusta ja inhoa. David Cronenbergin ruumiskauhuelokuvat saavat minut vainoharhaiseksi oman kehoni suhteen, pelkäänhän potentiaalisia sairauksiakin. Loiset aiheuttavat ahdistusta ja biologinen muodonmuutos uhkaa minuuttani. Pahempaa kuin kuolema olisi sulautua sykkivään lihamattoon, tietoisena vaan ei tahdonalaisena. Elää osana suurempaa kudosta vailla poispääsyä.

On kuitenkin yksi pelko ylitse muiden. Se on pimeän pelko, siis näkymättömän ja yliluonnollisen pelko. Sarjamurhaajat, villiintyneet mutaatiot ja hirviöt herättävät kauhua, mutta niiden valta on rajallista. Ne voivat piinata ja kiduttaa minua, pitkittää olemassaoloani. Mutta ne voivat tappaa vain kerran. Tuonpuoleisen oliot pääsevät sen sijaan käsiksi siihen, mikä on minussa ikuista: sieluuni. Ne eivät ainoastaan voi satuttaa minua, vaan tehdä sitä ikuisesti. Ne voivat saada minut ansaan, josta kuolemakaan ei vapauta. Helvetti on kauhuista suurin, sanojen tuolla puolen. Pahin mitä voimme kuvitella tulee siellä toteen, ja enemmän. Lovecraftin välinpitämätöntä universumia pelottavampi on se, joka on erityisen kiinnostunut meistä ihmisistä. Demonit eivät ainoastaan piittaa, olemme heidän katseittensa polttopisteessä.

Maailma oli lapsuusaikaan ja sen jälkeenkin maaginen paikka. Luonto kaikkinensa oli elävä kokonaisuus niin maallisessa kuin henkisessä mielessä. Olemassaolo säkenöi merkityksistä, joissa kauttaaltani uin. En tarvinnut pakoa fantasiaan, elämä oli fantasiaa. Esimerkiksi luontopolulla kyltteihin kirjoitetut tarinat menninkäisistä olivat minulle täyttä totta, uskoin pirunpeltojen olevan peikkojen käsityötä. Olevaisella oli kuitenkin kääntöpuolensa. Pimeässä vaanivat kummitukset. Niin kauas kuin muistini kantaa, olen pelännyt yliluonnollista. Vanhempieni vakuutteluista sisäistin, ettei mörköjä ole todella olemassa. Että kamalat elokuvat ovat vain satua. On kuitenkin yksi asia tietää asia järjen tasolla ja toinen asia ymmärtää se tunteen tasolla. Pelko ei kadonnut mihinkään. Kotimme sauna oli yöaikaan pimeyden sydän, kylpyhuone vaaravyöhykettä. Vanhetessa ja ateistivuosinakin pelot olivat samoja, rationaalis-materialistinen maailmankuvakaan ei tarjonnut pakotietä. Itse asiassa jumalattomana lukiopoikana koin ensimmäisen ja ainoan kerran puhdasta, alastonta kauhua; olin unessa, johon musta ja varjomainen olio tunkeutui. Sillä oli ihmisen muodot, mutta olemus pelkkää pimeyttä.

Makasin sängyssäni, olio kumartui puoleeni ja tarttui käsiini. Se tahtoi viedä minut pois. Huusin syvimmän kauhun alhosta ja heräsin, kun valot syttyivät. Koko perhe äimisteli ympärilläni, huutoni oli ollut niin kova. Kesti hetken ennen kuin palasin todellisuuteen. Rauhoituttuani muut menivät takaisin nukkumaan, jäin sänkyyn ytimiäni myöten jäässä. En ole koskaan kokenut aivan vastaavaa kylmyyttä. Minua oli koskettanut jokin pahuus, ja tuo kosketus oli lamaannuttanut minut. Entä jos en olisikaan huutanut? Tänä päivänä pidän mahdollisena, että koin jotain aidosti yliluonnollista. Maailmassa on muutakin kuin mitä näemme, eikä se kaikki ole hyväntahtoista. Suurimman osan aikaa nämä olennot kolkuttelevat korkeintaan tajuntamme laitamilla, mutta joinain harvoina hetkinä voimme kenties aistia ne sellaisina kuin ovat. Kerran aistin siis minäkin, ehkä varoituksena. Jos on jokin asia, josta kristinusko ei jätä epäselvyyttä, niin pahuuden olemassaolo. Pahuus ei ole metafora, ei suhteellinen käsite. Se on aineellista, tietoista ja motivoitunutta. Mikä sitä motivoi, se jää inhimillisen ymmärryksen ulkopuolelle.

Kuvaamani kylmyys ja jäätymisen tunne on avain yliluonnollisen kauhun ymmärtämisessä. Ruumiskauhu ja hirviöt herättävät ahdistusta ja inhoa, mutta halvaannuttavan jäätymisentunteen tuottaa vain jokin totisesti tuonpuoleinen. Se on kauhua, joka ylettyy sieluun asti. Se on näkymättömän ja tuntemattoman pelkoa, mutta sitäkin enemmän; aavistus siitä, että näkymättömän takana on jotain pahantahtoista. Se näkee juuri sinut, katsoo juuri sinua ja tahtoo juuri sinut. Se tahtoo viedä sinut "pois". Tämä on se, jonka muistan painajaisestani. Olio tahtoi viedä minut "pois". En tiedä minne, mutta ei vain pois sängystäni tai pois talostamme vaan jonnekin paljon pahempaan paikkaan. Tosi kauhu ei ole mekaanista, ei kaaoottista. Se on intentionaalista. Se on sitä, ettemme näe pelon lähdettä mutta tunnemme sen läsnäolon. Tiedämme, että jokin on lukinnut katseensa meihin.

Edes legioona Jasoneita ei ole niin pelottava kuin tämä yksinkerainen kohtaus Poltergeist-elokuvasta:

Kaikki tapahtuu päivänvalossa, mutta en koskaan unohda sitä kylmää, hiuksianostattavaa tunnetta. Tässä kauhu itse asiassa leikkaa sukulaisgenrensä, fantasian kanssa. Viimeksi mainitulle keskeinen piirre on ihmeen tuntu, sense of wonder. Henkilöt kohtaavat jotain odottamatonta ja järkensä ylittävää, he voivat vain mykistyä ihmeen edessä. Käänteisesti kauhussa kohdataan jotain yhtä odottamatonta ja selittämätöntä, mutta negatiivisessa mielessä. Jälleen hahmot voivat vain mykistyä ja katsella. Voisi kenties puhua perikadon tunnusta, sense of dread. Kyseisessä kohtauksessa on tosin ambivalenssia, sillä pelottavuudestaan huolimatta emme ole vielä aivan varmoja tapahtuneen luonteesta. Kylmyys hiipii rintaan, mutta olemme myös ihmeissämme.

Voimme yrittää selittää tätä kaikkea. Evoluutiopsykologit eittämättä katsovat, että kyse on vain itsesuojeluvaistosta. Että muinaisaikojen pusikoissa ja pimeässä vaanineet pedot herättivät meissä tunteen, jonka nyt sublimoimme yliluonnolliseen. En niele moista lainkaan. Todellisuudessa on haava. Maailmassamme on jotain perustavalla tavalla rikkinäistä, mikä vaivaa meitä. Siihen mitä näemme, vuotaa ja sekoittuu näkymätöntä. Hienoimmatkin filosofiamme murtuvat selittämättömän edessä. Lovecraft oli aivan oikeassa, tiedemiehet eivät tulisi löytämään haluamaansa. Tuonpuoleinen pakenee heiltä, niin hyvässä kuin pahassa. Ei ole mitään niin latistavaa kuin kauhutarina, jonka mysteeri paljastuu lopussa hulluudeksi ja kuvitelmaksi. Kuin kauan odotettu joululahjapaketti, joka onkin tyhjä. Maailma ilman yliluonnollista on kulissi vailla syvyysulottuvuutta. Niin taivaallinen valo kuin helvetin pimeys ovat tutkimaton osa elämäämme. Omin voimin emme lopulta käsitä kumpaakaan ja vain Kristuksen armo vapauttaa meidät jälkimmäisestä ja tuo meidät osallisiksi ensimmäisestä.