tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolen ebolaan



Kun kuuteen vuoteen ei ole kunnon flunssaa potenut, unohtaa kuinka perseestä se on. Aijjumalauta, kun saatana ei meinaa eväänsäkään saada ylös. Ei motoriikkakaan pelaa, jokainen kirjoittamani sana meinaa livetä siansaksaksi. Sattuu päähän, ikeniin sattuu.

Kuolen.

Sulan.

Tämä on varmasti sitä paljon puhuttua miesflunssaa.

Ööööööhhhhh.

EDIT 19.4: ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖHHHHHHHHHH

EDIT 23.4: En ole runkannut viikkoon. Siis viikkoon, tällaista ei ole sattunut sitten armeijan. Normaalisti tumputan kuin kiimainen apina 1-2 kertaa päivässä. Flunssan takia ei ole edes seissyt saatikka käynyt eroottisia ajatuksia mielessä. Mutta se on vain hyvä, sillä on kyllästyttävää olla jatkuvasti himojen kourissa. Kuinka paljon aikaa ja energiaa säästyisikään, jos biologinen imperatiivi ei olisi jatkuvasti määräilemässä.

...

No perkele, tänään kuitenkin ratkesin. Alkoi tuntua puntissa odottamatonta pakotusta.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kristityn pääsiäisturinat



Sen lienee useampikin lukija jo osannut päätellä, mutta tahdon sen suoraan sanoa: olen kristitty, olen ollut jo jonkin aikaa. Kääntymykseni ei ole ollut yhden yön valaistuminen, vaan hidas laahautuminen kohti kotia. Lapsuudenuskon tilalle vaihtui aikoinaan ateismi, ja nyt harhailuni sen parissa on ohitse. Ymmärrettyäni ateismin uskomusluonteen ja sen perustelujen ohuuden, jäljelle jäi vain hapuilu vailla suuntaa. En osannut uskoa tai olla uskomatta, olin vain hukassa. Tuli kohta, jossa lopulta saatoin kysyä, mitä mieltä ummehtua paikallaan vailla päämäärää? Eksyä voi, mutta eksyminen ei ole tavoite. Miksen ottaisi loogista askelta ja menisi sinne, minne järkikin jo osoittaa?

Yllä en tahdo sanoa, että usko olisi yksiselitteinen väittämä, joka on tosi tai epätosi samassa mielessä kuin yhtälöt ovat. Se vaatii hypyn kohti tuntematonta. Usko ei kuitenkaan ole vain sokeaa ja tulee piste, jonka jälkeen olisi hylättävä järki oikealta polulta poiketakseen. Kun merkit johtavat tiettyyn suuntaan, on viimeisenä esteenä siinä vaiheessa enää pelko ja ylpeys. On siis luotettava siihen, että omat vainoharhat ja kokemukset eivät ole totuus maailmasta. Että toisin kuin nykyisessä ajassamme usein uskotellaan, kaikki ei koostu vain paskasta ja itsekkyydestä.

Miksi juuri kristinusko? Miksi jotain eikä mitään? Paljon kysymyksiä, liikaa sanottavaa. Aiheesta voisi sepustaa kerran jos toisenkin. Näin pääsisäisenä on kuitenkin hyvä muistuttaa tästä: pitkäperjantaina herramme ristiinnaulittiin ja kolmantena päivänä hän nousi ylös kuolleista. Meille luvattiin, että viimeisenä päivänä jokainen hauta on tyhjä. Paratiisi on mennyttä ja kaltaiseni taantumusjäärät tahtomattaankin sinne haikailevat. Mutta tiedossa on jotain entistä parempaa, meille on kerrottu ilon sanomasta. Missään ei ole ennen taikka jälkeen kuultu mitään niin käsittämätöntä. Että maailman haavat todella parannetaan ja loputtomilta näyttävät syklit vedetään suoraksi. Elämällä on tarkoitus ja historialla suunta. Niin pahalta kuin tulevaisuus vaikuttaa, on meillä syytä vain toivoon. Tiedän kansallismielisten taipumuksen synkkyyteen, olenhan itse siinä mestari. Kehotan heitä toiveikkuuteen. En optimismiin taikka positiivisen ajattelun kaltaiseen itsepetokseen. Toivo on lopulta vain uskoa siihen, että mitä tahansa tapahtuukaan, kääntyy kaikki paremmaksi. Mitä nöyryytyksiä koemmekaan ja tappioita kärsimme, älkää olko liian huolissanne. On aika rakastaa ja on aika vihata, on aika sodalle ja on aika rauhalle. Ikuisuudessa odottaa voitto.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Ajatuksia yliopistosta



Mainitsinpa täällä joskus olevani historianopiskelija. Siellä sun täällä viittailin elämääni yliopistossa. Mutta vähän olen kaikkiaan kirjoittanut monivuotisesta harhailustani akateemisessa maailmassa, ja kenties olen vihdoin sopivan etäällä ajallisesti kootakseni ajatuksiani. On aika tehdä tilit selviksi.

Aikani yliopistossa alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Vastavalmistuneena abiturienttina en ollut sen enempää selvillä tulevaisuudestani kuin moni muukaan. Yhtäältä kiinnosti maantiede, toisaalta historia. Opiskelu yliopistossa oli joka tapauksessa itsestäänselvyys, jota en viitsinyt kyseenalaistaa. Sitä minulta odotettiin ja sitä odotin itseltäni. Valitsin lopulta historian ja pääsin kevyesti sisään. Muutto uudelle paikkakunnalle, ja punkkaamaan samaan asuntoon vanhan lukiotoverini kanssa. Erilaisina, mutta samanlaisen huumorintajun omaavina tulimme hyvin toimeen. Näin ollen kumpikaan meistä ei ollut sosiaalisestikaan tyhjän päällä lukukauden alkaessa.

Sosiaalisuus, se kiinnostavaa olikin. 19-vuotiaana tunsin suurempaa painetta solahtaa joukkoon, löytää viiteryhmä ympärilleni. Pelkäsin yksin jäämistä, sitä etten saisi yhteyttä. Olin vieraassa kaupungissa, oudoissa kulisseissa. Oli kaiketi luonnollinen reaktio kaivata ihmisten lähelle, löytää kiinnepisteitä. Olen pesäviipyväistä sorttia ja muutto oli mullistus. Tein kuitenkin määrätietoisesti työtä ja tutustuin ihmisiin, niin sanotusti verkostoiduin. Kuvaan astuivat opiskelijakaverini, joita ensimmäisenä vuonna riittikin. Me ensimmäisen vuoden historioitsijat olimme vajaan kolmenkymmenen hengen sakki ja ihmeellisen vireä sellainen. Ensimmäisenä syksynä tapahtumaa riitti, ja pyrin osallistumaan lähes kaikkeen. On myönnettävä, että hauskaa oli. Alkoholia kului runsaasti, ja se kuului asiaan. Oli sentään muunkinlaista puuhaa, kokoonnuimme keskusteluiltamiin tai katselemaan elokuvia. Tämä kaikki kuitenkin oli pidemmän päälle erittäin kuluttavaa. En ollut täysin sinut introvertin puoleni kanssa ja pyrin sosialisoimaan enemmän kuin oli kenties hyväksi. Loppuvuoden aikana väsyin ja aloin viettää aikaa kasvavissa määrin yksin. Pari päivää saattoi kulua sisätiloissa black metallia kuunnellen.

Armeija tulee ensimmäisen ja toisen vuoden väliin, ja sen sivuutan tässä. Palattuani en enää sosialisoinut entiseen malliin. Pidin toki yhteyttä ja osallistuin tapahtumiin, mutta vähemmän. Ja se varsinainen opiskelu, joka jo ensimmäisenä vuonna oli jäänyt varsin vähälle, ei edelleenkään saanut minua syttymään. Sain itseni tekemään enemmän hommia, mutta tunsin väkisin puurtamisen maun suussani. En siinä vaiheessa voinut sitä myöntää, yliopisto oli kunnia-asia. En kuitenkaan pitänyt luennoista, en tenteistä tai kurssikirjoista. Historia on kiinnostavaa, mutta ei siten kuin sitä yliopistossa tankkasin. Tunnen siihen vetoa ensisijassa esteettisenä ilmiönä ja tarinana, en analyyttisen mielenkiinnon kohteena. Voi siis olla, että lähdin opiskelemaan vääristä syistä alun perinkin. Vastahakoisuuttani selittää myös se piirre, että motivoidun huonosti velvollisuuksista. Koin opiskelun sellaisena, vain yhtenä väylänä kohti leivän ansaitsemista. On kummallista kuinka kirja uppoaa ihan eri tavalla, jos luen sitä pakosta taikka omasta tahdostani. Esseet tuntuivat turhilta ja sitä ne kiistatta olivatkin. Mikään ei voi olla lähimpänä puhdasta väkisin vääntämistä kuin luentopäiväkirjan teko.

Ensimmäisen kandidaatintutkielman epäonnistuminen oli huono merkki. En koskaan päässyt siinä edes alkuun, koska ajatus arkistossa virumisesta, diskurssianalyysin opiskelusta ja lähdekirjallisuuden kahlaamisesta nostatti kylmän hien pintaan. Mikään aihe ei motivoinut minua. Tutkielmaan käytetty aika tuntui hukkaan heitetyltä, sillä kaikki oli niin turhaa. Miksi vääntäisin kymmeniä sivuja jotain sellaista, jolla ei ole merkitystä? Tämä tunne heijastui lopulta koko opintoihini. Mitä minä lopulta edes opin? En juuri mitään, en muista paljon muuta kuin triviaaleja yksityiskohtia. Jokainen kirjoitus tässä blogissa sisältää enemmän merkitystä kuin yksikään yliopistoesseeseen kirjoittamani rivi. Olen oppinut valtavan paljon näinä seitsemänä vuotena ja kenties prosentti siitä tuli yliopistolta. Syksyllä 2012 nämä tunteet olivat kuitenkin vielä taustalla, ja tarkoitukseni oli puskea vaikka läpi harmaan kiven. Päätin ryhdistäytyä ja kyseisestä syksystä muodostuikin opiskelujeni suhteen tuotteliain; sain noin puolet pisteistäni tuolta jaksolta. Paiskin hommia ja hetkittäin tunsin jopa tyytyväisyyttä, kuin olisin vihdoin legitiimi yhteiskunnan jäsen ahkeruudessani. Kevään tullessa taas väsähdin ja toinenkin kandi meni reisille. Tai siis se sama kandi, jota en tälläkään kertaa saanut valmiiksi ja jota en lopulta tullut kirjoittaneeksi rivin riviä. Ilmoittauduin samalle kurssille tulevina vuosina yhä uudelleen, ja menestys oli yhtä huonoa. Luulenkin tehneeni yliopistokohtaisen ennätyksen vituilleen menneiden kandikurssien osalta. Viimeisillä kerroilla en tosin enää edes yrittänyt.

Ajan kuluessa olin yhä vähemmän tekemisissä opiskelukavereideni kanssa. Eipä kukaan tosin perääni kysellyt, joten tokko minua kaivattiinkaan. Alkuun se tuntui pahalta, enkö merkitse heille mitään? Rehdisti sanoen vika taisi kuitenkin olla minussa, joka olin liian omiin maailmoihin uppoutunut. Ihmissuhteiden ylläpitäminen on kaksisuuntaista, ja juuri sitä laiminlöin. Vanhoja kavereita kotiseudultani onneksi eksyi pikku hiljaa samalle paikkakunnalle ja heidän kanssaan saatoin viettää vähäistä sosiaalista elämääni, uskollista kämppäkaveriani unohtamatta. Olin hetken aikaa huolissani kontaktieni kaventumisesta, mutta sitten välitin yhä vähemmän. Miksi minun tulisi osallistua bileisiin tai olla juuri laitokseni tyyppien kanssa? Viihdyn yksikseni ja pieni ystäväpiiri riittää. Kun paine sosiaalisuuteen väheni, saatoin yhä kasvavissa määrin käyttää aikaani kuten tahdoin. Nykyisellään ovat kontaktit opiskelukaupunkiin sekä niiden piireihin katkenneet. Hieman se harmittaa, mutta minulla on jo elämässäni kaikki ne ihmiset, joita voisin kaivata.

Mitä muuten tulee opiskelutovereihini, on minulla heistä lähinnä hyvää sanottavaa; älykkäitä ihmisiä, joista eittämättä tulee kunnon kansalaisia. Sekaan mahtui kaikenlaista persoonaa, niin alkoholiin menevää hurjastelijaa kuin hyväntahtoista suupalttia. Satunnaisesti saatoin törmätä hyvinkin eksentrisiin tapauksiin, mutta se ydinryhmämme käsitti loppujen lopuksi varsin tavallisia ihmisiä. Kusipäitä joukossa ei ollut ja porukassa tunsi tiettyä yhteishenkeä. En kuitenkaan koskaan tuntenut olevani ”sisällä”. Totta puhuen en ole koskaan ollut niin yksin kuin ollessani heidän kanssaan. Kaikki olivat mukavia, tulin toimeen ja niin edelleen. Hersyviäkin hetkiä oli ja älyllisiä keskusteluja. He olivat kuitenkin eri maata, jotain aivan muuta kuin minä. Olen aina ja kaikkialla ollut ulkopuolinen, mutta heidän kanssaan sen tunsin erityisen vahvana. Minulle ei löytynyt ekologista lokeroa, en kyennyt muuttumaan siksi omiani lörpöttäväksi kahjoksi kuin normaalisti olen. He kuuntelivat eri musiikkia kuin minä, katselivat eri elokuvia ja sarjoja sekä lukivat eri kirjoja. He eivät ajatelleet kuten minä, eivät katselleet elämää samoin silmin. Värähtelimme toisillemme vierailla taajuuksilla.

Jos olen liian nörtti räkälöihin, olen liian juntti yliopistoon. Minua ei tippaakaan voinut kiinnostaa se ironinen asenne, jolla moni tuntui asioihin suhtautuvan. Olenhan tosikko ja etsiydyn taiteessa ja elämässä hengellisten kokemusten ääreen. Kenen kanssa puhut niistä paitsi hörhöjen? Ironiaa jo olemuksellaan viestivät hipsterit lienevät ainoita, joita kohtaan tunsin todellista antipatiaa. Toki myös heitä oli montaa sorttia ja oman porukkani ainoa oli sellainen leppoisa tapaus, vaikkakin yltiövasemmistolaisuuteen hurahtanut. Enemmän häiritsivät ne tyypit, joiden naaman assosioin jatkuvaan virneeseen. Heitä voisi kutsua akateemisiksi jonneiksi, jollaisille tärkeintä on poseeraus. Kun he pitävät jostain, he ilmaisevat ihailunsa teennäisen liioittelevasti tai etäännytetysti. Teennäisiä he ovat ilmaistakseen, että pitävät oikeista asioista. On tärkeää pitää siitä, mikä on jollain tavalla cool. Koska akateeminen jonne ei kuitenkaan saa kiintyä mihinkään, hänen on osoitettava piittaamattomuutta. Jos hän oikeasti liikuttuisi vaikkapa musiikista, kertoisi se hänen olevan tosikko. Koska kaikkihan on tehty naurettavaksi, mikään ei ole pyhää jne. Se on vain hienostunut muoto samasta statuskilpailusta, joka on yläasteen välitunneilla käynnissä. Akateemiset jonnet vain osaavat naamioida asenteensa esteettiseksi mauksi.

Havaintojeni mukaan enemmistö oli kuitenkin tällaisesta vapaata. Niinpä yksinäisyyteni oli enemmän seurausta vain temperamentti- ja makueroista muihin nähden kuin reaktiosta ääliömäisyyteen. Toverini olivat muutenkin varsin tolkullista sakkia, vaikka jonkin asteen yleisvasemmistolainen humanismi heitä määritti. Alussa ei myöskään maailmankuvani poikennut heidän näkemyksistään niin paljon kuin se poikkeaa tänä päivänä. Mielipide-erojakin oli ja niitä suvaittiin. Vaikka olin henkisesti porukan ulkopuolella, saatoin nähdä että sitä yhdisti keskinäinen kemia eikä niinkään samanmielisyys. Vaikka historia ei ole eksakti tiede, voi silti olla että kurinalaisuuteen rohkaisevana se vetää vähemmän hihhuleita puoleensa. Niihinkin näet törmäsi, mutta antropologian puolella missä opiskelijat olivat pääosin nuoria feministinaisia. Mieleeni on elävästi jäänyt eräs luento, jolla naisprofessori saarnaa miesten sorrosta naisia kohtaan ja kuinka opiskelijat pikku hiljaa liittyvät kuoroon. Hetken ajaksi he lietsovat itsensä pieneen kiihkoon ja tunnen olevani kuin kommunistien väenkokouksessa. Kun kollektiivinen hurmos äkkiä lakkaa, hiljentää professori ääntään ja kuin anteeksipyytelevästi toteaa: ”muistetaan kuitenkin, etteivät kaikki miehetkään ole pahoja”. Vaikutelma on äärimmäisen koominen, kuin hän ja yleisö potisivat hetkellistä krapulaa hekumansa jäljiltä. Kokemus oli osa prosessia, joka vei minua kauemmas feminismistä.

Opetushenkilöstö oli kaiken kaikkiaan asiallista. Luennoitsijoita oli kovin montaa sorttia ja eri tasoisia. Koin kuitenkin, että henkilökunta hoiti tehtäväänsä ammattitaidolla ja -ylpeydellä. He vaativat opiskelijoitaan, mutta eivät liian paljoa. Syy omaan epäonnistumiseeni onkin vain minussa itsessäni – laiskuudessani ja heikkoudessani. Kapasiteettia minulla on, joten tahtoessani olisin voinut hoitaa homman kunnialla loppuun. Sain varsin vähällä vaivalla hyviä arvosanoja, mutta tuo vähäinenkin vaiva osoittautui ylivoimaiseksi ja heitin pyyhkeen kehään. Nöyryyttävä tappio, joka ottaa ylpeydelleni. Juuri minä, jolla piti olla loistava tulevaisuus - jota jo alaasteella leikkisästi nimitettiin professoriksi - putoaaa korkeakoulusta! Omien valintojen seurauksia tässä kuitenkin kannetaan, joten kellekään ulkopuoliselle on turha ruveta öyhöttämään. Tervanjuonnille oli tehtävä loppu, enkä ikävöi takaisin.

Mainitsisin opettajista vielä sen, että kannen alla tuntui porisevan kaikenlaista kiisseliä. Eräs haastattelemani professori puhui valtataisteluista sekä valtaisasta byrokratiasta, jonka alle opettajat tukehtuvat. Työaika, jonka voisi käyttää perustutkimukseen, kuluu paperinpyörittelyyn. Hän oli jo vanha ja lähellä eläkeikää, mutta siitä huolimatta lausui puolivakavissaan että haastattelumateriaali jäisi salaiseksi. Pelkäsikö hän puhuneensa sivu suunsa? Vaikka havainnoin asioita ulkopuolisena, syntyi vaikutelma jähmeästä organisaatiosta ja stressaavasta työstä. Englantilainen professori Bruce Charlton on sivunnut blogissaan akatemian rappiota ja minun on helppoa uskoa mitä hän sanoo. Asiat eivät varmasti ole Suomessa aivan samoin kuin Britanniassa, mutta peruslogiikka lienee sama: tiede on muuttumassa aidosti luovasta voimasta jonkinlaiseksi virastotyöksi, jossa tärkeintä ovat ajankäytön seuranta ja aivopesu. Omana aikanani en erityisesti havainnut ideologisesti myrkyttynyttä opetusta kuin satunnaisesti, mutta muistoni ovat muutaman vuoden takaa ja asiat voineet muuttua.

Tuo kaikki on osaltani takana, toivon mukaan lopullisesti. En kaipaa akateemista maailmaa ja tätä nykyä olen pesunkestävä amis (heko heko). Työharjoittelu, jossa en joudu käyttämään liikaa aivojani ja joka ei myöskään ole liian fyysistä, sopii minulle. Ammatti on leivän hankkimista varten, ei sisältöä elämälle. Vapaa-ajalla voin päästää mieleni valloilleen ja paeta toisiin maailmoihin. Hyväksyn juuri ja juuri sen, että töissä on pakko käydä. Mutta en koskaan hyväksy sitä totalitaarista vaatimusta, että työtään on pakko rakastaa. Teen sen hyvin ja se saa luvan riittää.

Ehkä joitakin ihmisiä ikävöin, ainakin hitusen. Pidin joistakin opiskelijatovereistani enemmän, toisista vähemmän. Sen yhden suupaltin näkisin vielä mieluusti, hän oli sellainen kaikkien kaveri. Ketään en varsinaisesti vihannut, vaikka ironikkoja kavahdan. Ketään en rakastanut. Aika ajoin vastaan tuli sakkia, jolle olisi toivottanut hyvää matkaa Auschwitziin. Humanisteja on muutenkin liikaa, mihin niitä kaikkia tarvitaan? Ajatellessani omia uranäkymiäni, mielessäni väikkyi muutama vaihtoehto: tutkija, opettaja, toimittaja tai museotyöläinen. Kaksi ensin mainittua oli ehdottomasti poissuljettu, en haluaisi omistaa elämääni arkistoille taikka lukiolaisille. Toimittajan työtä yritin ajatella, mutta kuolisin stressiin. Kaiken lisäksi toimittajakunnan moraalinen mädännäisyys on niin pitkällä, että sieluni tuhoutuisi hyvän matkaa ennen ruumista. Jäljelle jäi museotyö, joka olisi sinänsä käypä vaihtoehto. Kesäoppaana olenkin parissa museossa ollut, mutta mitään sen monimutkaisempaa ei oikeastaan edes huvittaisi tehdä. Eikä kesäopas tarvitse yliopistokoulutusta, hiiteen siis koko akatemia. Spurdoilen amiksena ja haaveilen pätkätöistä. Mikä olisikaan sen parempaa kuin tehdä pari kuukautta töitä kerrallaan ja vetää siitä muutama kuukausi lonkkaa? En osta koskaan mitään, joten toimeen tulen. 



Biisi ebin 5/5, lähtisin paskarinkiä ajaan jos ois ajokortti. Vrumm vrumm, jo karisee humanismin tomut jaloista.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

NHL:n runkosarja paketissa





En ole koskaan aikaisemmin seurannut NHL-kiekkoa yhtä suurella mielenkiinnolla kuin tällä kaudella. Ansio tästä kuuluu tietysti uroteon urakoineelle superlupaukselle, Patrik Laineelle. 36 maalin ja 64 pisteen turvin hän on kaikkien aikojen neljänneksi eniten pisteitä tehnyt suomalaistulokas. Ja ennen kaikkea on otettava huomioon hänen vasta 18 ikävuottaan, mikä tekee hänestä nuorimpana eniten maaleja ja pisteitä tehneen suomalais- ja eurooppalaistulokkaan. Vertailun vuoksi otettakoon Jaromir Jagr, joka teki noin samanikäisenä 57 pistettä 80 ottelussa. Laine teki enemmän pisteitä vähemmällä ottelumäärällä. Lisäksi Jagrin tulokaskaudella jääkiekko oli kovin erilainen peli, ja nykyisin onkin pisteenteko vaikeampaa. Laineen saavutukselta ei vie yhtään myöskään se, että hän sai pelata hyvien ketjukaverien kuten Mark Scheifelen ja Nikolaj Ehlersin rinnalla. Tshekkilegendammekin pelasi joukkueessa, josta löytyi sellaisia pelaajia kuin Mario Lemieux, Kevin Stevens ja Paul Coffey.

Hupaisaa jotensakin, kuinka pitkin kautta joutui muistuttamaan itseään Laineen nuoruudesta. Kun niitä pisteitä ja maaleja nimittäin satoi, alkoivat odotukset nousta. Niinpä oli pettymys, mikäli hän ei takonut suunnilleen pistettä per ottelu. Hattutemppujakin, joita harvemmin tehtaillaan useampi per kausi, alkoi toivoa – tulihan niitä sellaiset kolme kappaletta. Vasta loppukaudesta tapahtui todellinen notkahdus pisteissä, mitä toisaalta osasi pelätä. Pitkä kausi verotti hänen vielä kehittymätöntä fysiikkaansa, mutta tästä eteenpäin on tie ainoastaan ylöspäin. Patrik Laineen kehityskäyrää katsoessa ei näet voi erehtyä sen suunnasta.

Ja tulokkaista puheen ollen, mitä ihmettä tänä vuonna oikein tapahtui? Jonain toisena vuonna Laineen pisteet olisivat kevyesti riittäneet tulokaspalkinnon voittoon. Mutta ei, pidemmän korren vei Amerikan nuori tähti Auston Matthews 40 maalillaan ja 69 pisteellään. Toivoin Laineen voittoa totta kai, mutta on tunnustettava tosiasiat: Matthews on noin askelen verran poikaamme edellä. Hän on joka osa-alueella vahva pelaaja, joka on kyennyt kantamaan suurta vastuuta ja osaltaan hilaamaan takavuosien umpisurkeaa Torontoa pudotuspeleihin. Joukkue sai vetoapua myös kahdelta muulta huipputulokkaalta, William Nylanderilta ja Mitchell Marnerilta, jotka rosvosivat 61 pistettä mieheen.

Huippukauden tulokkaista pelasivat lisäksi puolustaja Zach Werenski ja Sebastian Aho. Viimeksi mainittu muistetaan Laineen ketjukaverina viimevuotisista junnukisoista. Hän kuitenkin osoitti 24 maalillaan ja 49 pisteellään kuuluvansa suomalaispelaajien tulevaisuuden eliittiin, omilla meriiteillään. Myös hän on 19-vuotiaana vielä nuori jannu ja pelasi pisteiden valossa paremman tulokaskauden kuin esimerkiksi Saku Koivu (45 pistettä). Erityismaininnan saa vielä Mikko Rantanen, joka 20 häkillään voitti joukkueensa sisäisen maalipörssin – tulokaspelaaja hänkin. Eikä hänen 39 pistettään muutenkaan huono saldo ole. Sanon sen, minkä sanoin aikaisemminkin: on hienoa aikaa olla suomalainen kendojanari. Kun kypsymässä on tällaista pelaajamateriaalia, on meillä kohta millä mällätä.

Ja jottei postaus jäisi vain tulokaspelaajien ylistämiseksi, mainittakoon myös Mikael Granlund, joka nosti tällä kaudella itsensä NHL:n aateliin. Monen vuoden työ on tuottanut tulosta ja 69 pisteellään hän paransi edellistä ennätystään 25:llä. Maaleja syntyi miltei yhtä paljon kuin aikaisemmilla kausilla yhteensä. Vahvuudet alkavat vihdoin nousta pienen koon alta esiin. Hän pelasi Mikko Koivun ketjutoverina erinomaisen kauden, mikä näkyi myös Minnesota Wildin otteissa; joukkue sijoittui paremmin kuin viime vuonna. Harmi tosin, sillä näitä herroja tuskin näemme kevään MM-kisoissa.

Suuren yleisön suosikki ja koko kauden suitsutetuin pelaaja on luonnollisesti Kanadan oma Connor McDavid. Hän on mielettömän nopea ja sulava luistelija, joka pystyy temppuilemaan kiekon kanssa kovassakin vauhdissa. Vasta 19-vuotiaana hän on takonut runkosarjassa tasan 100 pistettä ja joukkueensa kapteenina ollut nostamassa Edmonton Oilersia pudotuspeleihin. Ylivoimaisena pistepörssin voittajana ja siis Art Ross-pystin ansainneena (eroa toisena olevaan Sidney Crosbyyn kertyi 11 pistettä), hän mitä todennäköisimmin kaappaa myös parhaalle pelaajalle jaettavan Hart Trophyn. Hän on kiistatta osoittanut olevansa joukkueellensa korvaamaton. Tulevina vuosina, kunhan hän vielä kehittää laukaustaan ja parantaa viimeistelyään, liukuu NHL-jäillä tappava paketti (kuin hän ei jo olisi). Stanley Cup kävi Edmontonissa viimeksi 1990. Tulevina vuosina se vielä palaa sinne.

Pettymyksiä on myös ollut, kuten vaisuksi jäänyt Jesse Puljujärven tulokaskausi. Hänethän passitettiin lopulta farmiliigaan, jossa tehoja kertyi sentään kiitettävästi. Hänen pelissään on puutteita, jotka vaativat petraamista. Hänessä on potentiaalia ja toivon hänen lunastavan sen taalaliigan huipulla. Kuten Granlundin tapauksessa, joillakin se vaatii vuosikausien tarpomisen. Kaikki eivät sinne tietenkään nouse, mutta toivoa on. Ei ole sattumaa, että hän pelasi junnukisoissa niin hyvin kuin pelasi. Eikä ole sattumaa, että hänet draftattiin neljäntenä. Kyllä sieltä vielä hyvää tulee.


Sitten koittavatkin jo pudotuspelit. Voittajasuosikkini on tietysti Pittsburgh Penguins, mutta en toisaalta panisi pahitteeksi Washington Capitalsien mestaruutta. Alexander Ovetškin on pelannut vuosikaudet NHL:n huipulla saavuttaen joka mahdollisen palkinnon paitsi sen suurimman. Kenties nyt olisi aika.

Tykkään kanssa Erik Karlssonista. Rasmus Ristolainen on hyvä puolustaja, Suomen paras tällä hetkellä. Mutta ollaanpa rehellisiä: ketään Karlssoniin verrattavaa ei meillä ole. Hän ansaitsisi minun puolestani parhaalle puolustajalle jaettavan Norris-palkinnon, mutta se taitaapi mennä tänä vuonna Brent Burnsille. Pidän kuitenkin Karlssonin kaltaisista näyttävistä ja sulavan taitavista pelaajista. Hänen pelaamisensa on kaunista, suorastaan eroottista katseltavaa.


Ja vittu. Laine ei tule MM-kisoihin.

Noh, niin rankka vuosi ja älytön mediamyllytys on ollut takana, että hän on leponsa ansainnut. Kunhan kesä omistetaan palautumiselle ja kovalle treenille, palaa Laine vahvempana kuin koskaan.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Vasemmiston metapolitiikkaa



Kymmenkunta afgaania lennätettiin takaisin sinne, missä pippuri kasvaa. Vasemmisto reagoi tavoilleen uskollisesti, eli hysterialla ja riehumisella. Jos näin pienestä saadaan väännettyä jotain niin suurta, ketä voimme edes palauttaa? Vihollista uskoaksemme emme nähtävästi ketään ja on saman tien syytä olettaa, että turvattomana maana ovat Afganistanin kaikki noin 30 miljoonaa asukasta oikeutettuja turvapaikkaan. No, uskon järjen voittoon tässä asiassa. Palautuslento ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä myöskään viimeinen. Se ei ollut sellaisenaan edes hyvä alku, paras on vasta tulossa. Nitrot olkoot narreillamme valmiina.

Käytännön asiat sikseen, on episodilla myös metapoliittinen ulottuvuutensa. Vasemmisto järjesti mielenilmauksensa tyylillä, joka on tuttua aiemmin nähdyistä tempauksista. Sille on tyypillistä romantisoida liikettä ”vastarintana”, jonkinlaisena pienen ihmisen voimannäyttönä suurta systeemiä vastaan. Tämä huolimatta siitä, että tapahtumat keräävät tyypillisesti suuria väkijoukkoja ja saavat mainosta valtamedialta. Ei ole tavatonta nähdä eturivin poliitikkoja osanottajina. Mitä siis on vastarinta, joka edustaa samanaikaisesti valtasysteemiä ja massoja? Olen käsitellyt teemaa aiemminkin, ja yksi vastauksista piilee vasemmiston vanhentuneessa omakuvassa. He näkevät itsensä samoina kapinallisina kuin 60-luvun edeltäjänsä, vaikka viimeksi mainittujen arvot sementoitiin osaksi instituutioita. Vasemmisto tavoitteli hegemoniaa ja sai sen. Se voitti kulttuurisodan, mutta taistele yhä kuin se olisi altavastaaja. Tätä omituisuutta ymmärtääkseen on pureuduttava vihollisen käsitteisiin.

Miten sinä – lukijani – määrittelisit vastarinnan? Monelle varmaan herää mielikuvia erinäisistä partisaaniliikkeistä tai diktatuureja vastustavista järjestöistä. V – niin kuin verikosto teki valkoisesta naamiosta vastarinnan modernin symbolin, ja sen ottivat internetin anonyymit hakkerit omakseen. Jos kuitenkin sysää pelkät mielleyhtymät hetkeksi sivuun ja hakee esimerkiksi sanakirjamääritelmää, ei sana merkitse oikeastaan mitään. Se on kuin mitä tahansa vastustusta, puhutaan jopa itsepäisistä ihmisistä vastarannan kiiskeinä. Tarvitsemme siis paremman esimerkin, vaikkapa kapinan käsitteen. Mielleyhtymät johtanevat monellakin Star Warsiin, mutta niistä viis. Sen määritelmä on nimittäin spesifi: kapina on aseellinen nousu esivaltaa vastaan. Lisäksi sille voi ajatella abstraktimpaakin merkitystä, kuten henkistä kapinaa valtavirran arvomaailmaa vastaan. Yhteistä käsitteen kuvauksille eri yhteyksissä on, että se viittaa mihin tahansa vallitsevaa järjestelmää vastaan kamppailevaan ryhmään. Sillä, minkä puolesta ja mitä vastaan kapinoidaan, ei ole ennalta määriteltyä sisältöä. Kapina on siis itsessään arvoneutraalia ja moraalitonta.

Vasemmistolainen ei kuitenkaan ajattele näin. Hänen vinkkelistään kapinalla on aina ennalta määrätty sisältö ja suunta. Kapinaa voi olla ainoastaan vasemmistolaisten arvojen, kuten tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden puolesta taistelu. Se suuntautuu aina kyseisten arvojen vihollisia vastaan. Niinpä siinäkin vaiheessa, kun heidän maailmankuvansa on institutionalisoitu, he suhtautuvat toimintaansa maanalaisena vastarintana. Kun ministerit ja lakimiehet jakavat heidän näkemyksenä, he pysyvät kapinallisia. Ja kuka on se, jota vastaan kapinoidaan? Yksi kohteista on esimerkiksi muutama kymmenen henkeä käsittävä Pohjoismainen Vastarintaliike, joka nimestään huolimatta edustaa heille todellisia, näkymättömiä valtarakenteita. Tämä johtaa meidät seuraavaan käsitteeseen:

Valtaan, joka normaalin määritelmän mukaan on päättämistä muiden ihmisten asioista. Vasemmiston mukaan se on sitä, että muiden asioista päätetään ei-vasemmistolaisen arvomaailman pohjalta. Näin ollen vaikkapa anarkistien tahto siitä, kuinka muiden tulee elämäänsä elää, ei olisi vallankäyttöä vaan moraalinen imperatiivi. Koska vallankäyttö on pahaa ja vasemmistolaisuus hyvää, ei jälkimmäinen voi sisällyttää ensimmäistä. Vasemmistolainen ei voi käyttää valtaa.

...

Koska käsitteitä tulee lisää ja yksi johtaa toiseen, on kätevää listata loput:

Rasismi: vain valta-asemassa voi olla rasisti. Ja vain valkoisilla on valtaa, joten yksin he voivat olla rasisteja. Musta, joka uskoo rotunsa ylemmyyteen ja kehottaa väkivaltaan valkoisia vastaan, ei voi olla rasisti. Sillä edes rikkaalla mustalla ei voi olla valtaa, joka on vasemmistolle mahdotonta. Ja musta on aina vasemmistolainen. Miksi? Koska hän on vähemmistössä.

Enemmistö ja vähemmistö: Ne, joilla on valtaa, ovat enemmistössä lukumäärästään huolimatta. Vähemmistöä koskee sama, mutta muutettavat kääntäen. Siispä valkoiset ovat kaikkialla enemmistöä. Naiset taas ovat globaalia vähemmistöä, vaikka heitä on noin puolet ihmisistä. Enemmistöön kuuluvat eivät voi koskaan olla vasemmistolaisia, koska heillä on valtaa. Vähemmistön edustaja on aina vasemmistolainen, koska ei voi käyttää valtaa. Valkoinen anarkistimies on siis asemansa vuoksi enemmistössä ja piilevä oikeistolainen, joka kuitenkin voi väistää vallankäytöstä ja antaa tilan vähemmistöille. Vasemmistolaisena hän ei voi käyttää valtaa, mutta valkoisena hänellä on sitä. Surku sinänsä.

Erilaisuus: joku voisi rohjeta ajattelemaan, että se viittaa mihin tahansa havaittaviin eroihin ihmisten ja asioiden välillä. Vasemmistolaisen määritelmän mukaan erilaisuutta on kuitenkin variaatio heidän arvomaailmansa sisällä. Jos huoneessa on kymmenen kehitysvammaista lesboneekeriä ja yksi skinhead, on viimeksi mainittu ”samanlainen” ja muut ainutlaatuisia. Mikäli 99 sadasta kannattaa monikulttuurisuutta ja yksi vastustaa, on tuo yksi ”samanlainen” epäyksilö vailla ominaisuuksia. Eroja eivät ole objektiiviset havaittavat vastakkaisuudet tai ”erot” vaan vasemmistolaisen hyväksymät ominaisuudet.

Mielipiteet: mielessäni on jokin sanonta peräaukoista ja miten kaikilla on omansa. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä peräaukkoja on vain ei-vasemmistolaisilla. Mielipiteet sen sijaan ovat arvokkaita, kunhan muistaa sisällyttää ne vasemmistolaiseen kontekstiin. Muussa tapauksessa ottaa riskin, että perseeseen todella repeää reikä. Miten vasemmistolainen paska voisi muka haista, jos he eivät edes käy paskalla?

Kyseenalaistaminen ja itsenäinen ajattelu: ajattelin Pentti Linkolaa ja hänen paradigmoja uhmaavaa yhden miehen taisteluaan. Mutta unohdin kokonaan hänen fasistisuutensa. Kyseenalaistaa voi ainoastaan vasemmistolaisista lähtökohdista käsin ja ei-vasemmistolaisia rakenteita. Itsenäisen ajattelukyvyn osoitukseksi riittää osallistuminen mielenosoitukseen, jossa ei vahingossakaan törmää eri mieltä oleviin. Älykkäinkään oikeistolainen ei voi ajatella omilla aivoillaan eikä kyseenalaistaa, vaikka olisi ainoa laatuaan.

Muutos ja uudistus: jokin tapahtuma, joka tuottaa havaittavan eron aikaisempaan. Hupsista, siis tuottaa vasemmistolaisesti havaittavan eron aikaisempaan, piti sanomani. Jos siis jo olemassa olevaa vasemmistolaista paradigmaa muutetaan tai jokin heidän toivoma uudistus ei toteudu, on se taantumusta. Mikään, mitä oikeistolainen tekee, ei voi olla uutta eikä luovaa. Se on sortavaa ja tukahduttavaa.

Dekonstruktio: ei-vasemmistolaisiin rakenteisiin kohdistuvaa kriittistä analyysia. Vasemmistolaisia rakenteita taas ei ole, kuten ei ole valtaakaan. Vasemmistolaisuutta ei voi dekonstruoida, analysoida eikä näin ollen kritisoida. Se kritisoi itse itsensä, ollen vastaus itsensä esittämiin kysymyksiin. Vasemmistolaisuus on elämä, se on alfa ja omega.

...

Stop. Hitaampikin lukija jo hahmottanee kuvion. Riittää, jos ymmärrämme taistelevamme totalitaarista ideologiaa vastaan. Se ei jätä vastaväitteen mahdollisuutta. Jos kukaan ei voi olla perustellusti eri mieltä, tekee se vastustajista joko tyhmiä tai pahoja. Usein molempia, jos on yhtään vihollistemme puheita uskominen. He ovat valmiiksi määritelleet, että mikä tahansa heidän tavoittelemansa on hyvää ja kaunista. He eivät voi olla pahoja ja jos ovat, se ei ole vasemmistolaisuutta. Kuulostaako olkiukolta? Ei ole minun ongelmani, että vihollisemme on mitä se on. Nyansseista ei ole muutenkaan mielekästä puhua, jos koettaa tavoitella kokonaiskuvaa ja suuria linjoja. En ole tässä edes päässyt siihen, miksi vasemmisto ajattelee näin. Olen vain näyttänyt, mitä he ajattelevat. Sanoista voimme seurata heidän maailmankuvaansa sen alkulähteille, liikkua seurauksista syihin.

En tee mitään suurta paljastusta kertoessani, että vasemmistolaisuus on maallistunutta kristinuskoa. Kuitenkin se kuulostaa vähättelevältä, tarkempaa olisi ilmaista tuo ideologia kristinuskon perversiona. Se on kuin ruumis ilman sielua, jotain olemuksellisesti sairasta ja elotonta. Kristinuskon sanoma on, että maailma on pahan vallassa. Kristus kapinoi tämänpuoleista ruhtinasta vastaan, ja tuo kapina jatkuu yhä. Kirkon perusta laskettiin marttyyrien vereen ja sillä se lunastetaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Lopullista voittoa ei ole maallisessa elämässä luvassa ja vasta ajan lopussa lunastetaan lupaukset taivaan valtakunnasta. Tämä on totuus ja kristittyjen oppi. Mitä mammonaa ja mainetta satummekaan keräämään, se ei tule kestämään. Sielunvihollinen on aina kannoillamme, eikä lepää. Mutta maallistunut vasemmistolainen ei tietenkään moiseen haihatteluun usko. Hän näet uskoo, ei vaan tietää että kaikkien aikojen haihatus – taivas maan päällä – on mahdollinen. Metafyysinen ja näkymätön sota hyvän ja pahan välillä käy sellaisenaan tässä maailmassa selkeästi hahmotettavine rintamalinjoineen. Niinpä Raamattua opettavan kirkon ikuinen kapina paholaista vastaan onkin ihmisoikeuksien julistusta siteeraavan järjestöihmisten kapinaa PVL:ää ja näkymättömiä fasistisia rakenteita vastaan. Kadulle mädäntyvä rasistipultsari ei ole huono-osainen vaan maailman langennutta ja salaista enemmistöä edustava kadotettu. Vasemmistoliiton puoluekirja on osoitus kuulumisesta ennalta pelastettujen joukkoon, joka julistaa evankeliumia syntisen maailma sydämessä asuvaa pahuutta – rasismia – vastaan.

Keisari ei ole vain vailla vaatteita, hän on myös tavattoman ruma ilmestys. Ei ihme, että vasemmistolaiset ovat niin hysteerisiä. Kyllä minäkin, jos omaa peilikuvaani joutuisin säikkymään. Kun lisäksi yrittää istua kahdella pallilla samanaikaisesti ja syödä kakkua säästääkseen sen, joutuu kognitiiviseen dissonanssiin. Kuin aavikon kivi, joka murtuu kylmän ja kuuman puristuksessa. Kuinka puolustaa saavutettuja etuja ja teeskennellä, että ne ovat ennennäkemättömiä uudistuksia? Kuinka olla maanalainen vastarinta, jonka arvot ovat lakiin kirjattuina? Vasemmistolaiset eivät kestä ajatusta, että vuorovesi on kääntymässä. Me olemme kapinaliike ja vastarinta tänään, vallan kahvassa huomenna. Vasemmisto puhuu, kuinka meidät tulee vaientaa ja eristää julkisesta tilasta. Me emme välitä. Puhumme kovempaa ja otamme tilan, emme pyydä mitään.

Mutta. Näillä asioilla ei ole merkitystä. Ei ole väliä, kuka on kapinallinen ja kuka vallassa. Mitään merkitystä ei ole sillä, kuka on seksikäs ja cool. Muutos, kyseenalaistaminen...vain prosesseja vailla ennalta määrättyä suuntaa. Totuus on se mikä merkitsee, oikea ja väärä. Poseeraajat ja opportunistit välittävät siitä, saako ajatuksillaan mainetta ja kunniaa. Meidän on varauduttava siihen, että saamme vain pilkkaa ja naurua. Ilmaiseksi ei tule mitään, olemme sodassa. Taistelu käydään lännen sielusta ja väärillä motiiveilla ei kannata olla liikkeellä.

Hauskaa on joka tapauksessa. Not tired of winning.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kunnallisvaaliehdokkuuteni

Ohjelmani, translitteroituna:

Mitä tulee päätöksentekomenettelyyn, niin koko orkesteri oli niin pierussa, ettei minkäänlaista dokumenttia saatu aikaiseksi. Viittaisin julkisuudessa esitettyihin väitteisiin, joiden mukaan johtotasolta puuttuisi munaa. Tämä on luonnollisesti täysin perätön väite; parhaan näytön on antanut ulkomaankaupan suunnittelutyöryhmä, joka viime keskiviikon vastaisena yönä keskikaljan voimalla murtautui lasten päiväkotiin ja hasispäissään pani koko paikan tasaiseksi.

Niin, me olemme lähteneet siitä, että perusteluksi ei kelpaa se, että jos jakkuli vuotaa hunajaa niin valiokunnan hubat alkavat vaatia torttua ja kyrsää. Liukkaillehan on aivan turha lähteä, jos epäilee että heti ensimmäisen satsin jälkeen floppaa. Eri asia tietysti on, jos alle saadaan rappariperät ja risapuoli päällepäin niin sutia voidaan niin kauan kuin antabukset nivusissa helisee. Ja sen ajan kun lippulaiva plaanaa vesirajassa, niin voidaan alkaa vatkata seuraavaa Mirkkua. Mutta nyt on kuitenkin syytä muistaa, että samalla kun harjastukka kuivahtaa, on syytä niistää myöskin anjovikset, ja sadetakki umpisolmuun ja hyllylle. Näillä eväillä uskoisin onnistuttavan, vaikka stetson sitten aika ajoin lerpahtaisikin ja hanuri lakkaisi naukumasta.