torstai 29. lokakuuta 2015

Rush - Kaikkien aikojen trio



Vaahterasiirapin ja jääkiekon maa on tuottanut olemassaolonsa aikana myös valioluokan muusikoita, eikä suinkaan vähäisin niistä ole Rush. Kyseisen kolmen hengen orkesterin musiikki on sitä, mitä jotkut ihmiset nimittävät elämänsä soundtrackiksi. Bändi osui tielleni vuonna 2002 veljieni myötävaikutuksella, kuinkas muutenkaan. He olivat musiikki- ja soittoharrastuksensa myötä altistaneet myös minut mitä kummallisimmille bändeille, joille lämpenin vaihtelevasti. Rush, ja erityisesti heidän livelevynsä A Show Of Hands jättivät lähtemättömän jälkensä. Huolimatta huvittuneesta ensireaktiostani, ”kuka tuo laulava nainen oikein on?”, ei pian ollut enää paluuta.

En ollut ensimmäinen enkä varmasti viimeinen, joka luuli vokalistia naiseksi. Sen verran korkealta ja kovaa se ääni lähtee mieheksi, että power metal -kiekujat eivät ole sen rinnalla mitään. Kyseessä on tietysti legendaarinen basisti-laulaja Geddy Lee. Naismaisen äänensä lisäksi hänen hongankolistajamainen ja hoikka olemuksensa eivät myöskään luo mielikuvaa erityisen miehekkäästä miehestä ja muistanpa kuulleeni vitsin, ettei Geddy ole se luotettavin kaveri muusikoiden baaritappelussa. No, ulkonäön ruotiminen sikseen, sillä käsissämme on sentään maailmanluokan muusikko ja soittaja. Hänet voi löytää useammankin basistin listalta mitä tulee esikuviin. Hän ei ole tarkalleen ottaen virtuoosi, mutta tuo soittoonsa otetta, joka on vuodesta toiseen tehnyt vaikutuksen ihmisiin. Taituruutensa ohella hän on myös pätevä biisintekijä, häneltä löytyy korvaa muullekin kuin rock-rymistelylle. Hän toimii yhtyeen melodisina aivoina, koska laulajana määrittelee varsin paljon sen, mihin suuntaan biisit kehittyvät. Minkäänlainen diktaattori hän ei suinkaan ole, vain ohjaa bändin kokonaissaundia tovereitaan enemmän, mistä pääsemmekin aasinsiltaa seuraavaan asiaan:

Alex Lifeson, Rushin kitaristi ja sekopää. Jos Geddy on koukkunokkineen ja rottamaisine olemuksineen tyypillinen juutalainen, on Lifeson puhdasverinen arjalainen. Hän, ristimänimeltään Alexander Zivojovonic, syntyi jugoslavialaisille vanhemmille, mikä selittänee asiaa. Mutta rotuaspektista ei sen enempää. Lifeson on bändin vaistot ja sen spontaani energia. Hän ei rakenna biisien kokonaisuuksia, vaan tuo riffeillään, kompeillaan ja sooloillaan sielua ruumiin sisään. Ja päinvastoin, hänen energisyytensä tuo myös ruumista melodisen sielun ympärille. Soittotekniseltä kannalta hän lienee kolmikon heikoin. Vaikka siis on virtuositeetti hänestä kaukana, on hän taitava kitaristi yhtä kaikki ja ennen kaikkea luova muusikko. Hänen soittonsa, joka on yhdistänyt sopivasti tekniikkaa, melodisuutta ja kekseliästä efektien käyttöä, on antanut vaikutteita useille myöhemmille kitaristeille. Teknisessä tiluttelussa, jota hänkin harrasti, Lifeson ei kuitenkaan koskaan ollut parhaimmillaan. Selkeästi kirkkaimmillaan hänen luovuutensa näkyy maalailevissa, ekspressiivisissä sooloissa, jotka välittävät tunnetta suoraan. Yksi esimerkki tästä on Limelightin soolo, joka on oma suosikkini. Se ulvoo yksinäisyydestä ja kaipauksesta jonnekin, mieleeni piirtyy kuva yksinäisestä hahmosta suurkaupungin sateessa; sellaista kaunista melankoliaa. Eräästä bootleg-nauhoituksesta satuin löytämään täydellisesti soivan version soolosta, jonka voi kuulla alla olevasta linkistä.


Kuunnelkaa, näin puetaan tunteet säveliksi. En ihmettele, että kyseessä on myös herran oma suosikkisoolo. Hänen tulkintansa siitä vastaa aika yksi yhteen omaani: It's funny: after all these years, the solo to "Limelight" is my favorite to play live. There's something very sad and lonely about it; it exists in its own little world. And I think, in its own way, it reflects the nature of the song's lyrics - feeling isolated amidst chaos and adulation.

Lifesonin lahjat eivät ilmene tokikaan vain sooloissa. Myös hänen riffinsä ja komppinsa osoittavat hänen kykyään käyttää soitintaan muuhunkin kuin perussointujen renkuttamiseen säkeistöjen ja kertsien välillä.

Sitten...

Neil Peart, aikamme parhaita rumpaleita. Hän on trion professori ja usealle fanille se juttu. Rumpusoolo on monelle Rush-konsertin tärkein ohjelmanumero, ei iltaa ilman sitä. Hänestä voi sanoa saman kuin yhtyetovereistaan, ei virtuoosi mutta erittäin taitava. Hänen vaikutuksensa musiikkimaailmaan on vertaansa vailla ja jokseenkin joka ainoa merkittävä nykyrumpali listaa hänet sankarikseen. Hän ei pysty likikään moniin asioihin, joihin hänen seuraajansa pystyvät, mutta hänen soittonsa on innovatiivista ja tarkkaa. Kellon lailla sykkivä pedanttisuus lienee osaltaan seurausta vuosien harjoittelusta ja soittamisesta klikkiraitojen tahtiin. Luovuus taas kumpusi halusta soittaa muutakin kuin peruskomppeja. Hänen patteristonsa paisui vuosien kuluessa käsittämään koko joukon paukuttimia, kalistimia sekä erinäisiä sekvensserejä. Hän ei ole siis syyttä suotta arvostettu hahmo, eikä ohimenevä stara. Peart on se niitti, miksi Rush on profiloitunut muiden muusikoiden ja nörttien bändinä. Yhtyeen sanoitukset eivät myöskään käsitelleet niitä tavanomaisia naishuolia ja boheemia elämää, vaan ajattelua vaativia aiheita. Yllätyksenä voi monelle tulla tosin se seikka, että Peart on se pääasiallinen sanoittaja. Alkuperäisen rumpalin ja sanoittajan John Rutseyn jätettyä bändin vuonna 1974, halusivat kaksi toveria vaihtelua rock’n’roll –sanoituksiin. Niinpä Peart, jolla oli lukuharrastus takanaan, otti tehtäväkseen myös kirjoittamisen. Aiheet vaihtelevat alkuaikojen fantasiahuuruista myöhempien aikojen sosiaalisiin kysymyksiin ja ihmisluontoon. Laatu on yhtä lailla vaihtelevaa kuin aiheetkin ja epätasapainoinen on hyvä sana kuvaamaan häntä sanoittajana; parhaimmillaan tuloksena on kaunista ja sujuvaa laulutekstiä, huonoimmillaan kornia ja banaalia. Epätäydellisyydessäänkin hän on monien jumalana palvoma hahmo ja kaikkien aikojen muusikko. Vaikka pidän nerostatusta liioiteltuna, on hän kiistatta luova persoona.

Rush on yhtyeenä kokonaisuus, eli jotain muuta kuin osiensa summa. Olen kuullut hemmojen soolotöitä vain ohimennen ja ne vakuuttivat minut siitä, että nämä kaverit eivät osaa luoda kunnon musiikkia ilman toisiaan. Heidän evoluutionsa bändinä onkin kiinnostavaa, eli kuinka kolme kanadalaisjannua löivät soittimensa yhteen ylittääkseen itsensä. Olen nimittäin pitkään kokenut, että Rushissa ei ole kaikesta hehkutuksesta huolimatta kyse suurista säveltäjistä vaan biisinikkareista ja nörteistä, jotka yrittivät tehdä jotain suurempaa kuin mihin rahkeet olisivat oikeastaan riittäneet. Toisin sanoen, heidän musiikkinsa on ollut aina suurempaa kuin nämä ihmiset itse. Bändin ensimmäisiä vuosia leimaakin kunnollisen otteen puuttuminen, homma taantui räpellykseksi. Ensimmäinen, vuoden 1974 nimikkolevy Rush oli vielä Led Zeppelin rip-off ja sellaisena yllättävän hyvä, Working Man on edelleen varsin tylyä riffittelyä. Kuitenkin yhtye otti jo seuraavalla levyllään askeleen progressiiviseen rockiin, jota eivät selvästikään aivan hallinneet. Kaikki kiekot Fly By Nightista Hempispherekseen ovat tätä räpellyskategoriaa, äärirajoilla tehtyä progea. Siinä missä esimerkiksi Yes-yhtyeen kosketinsoittaja Rick Wakeman oli koulutettu muusikko, olivat Rushin kaverit amatöörejä. Tahtoo siis sanoa, että se myös kuuluu. Sitä ei tahdo sanoa, että amatööriys olisi huono asia ja tuottaisi automaattisesti huonompaa musiikkia; pidänhän Rushista ihan toisissa määrin kuin Yesistä. Kyse on vain siitä ilmeisestä asiasta, että Rushin miehet yrittivät liikaa. Niin sanotulta progressiiviselta kaudelta on toki olemassa hyvääkin musiikkia, kuten 2112:n alkusoitto tai jotkin fragmentit Cygnus X-1:ssä, Xanadussa ja La Villa Strangiatossa. Kaikkia noita edellä mainittuja kappaleita yhdistää kuitenkin se, että sellaisinaan ne ovat varsin tylsiä tekeleitä, mutta tiivistettyinä liveversioina toimivia.

Todellisiin oikeuksiinsa Rush alkoi kypsyä vasta Permanent Wavesin myötä, josta katson yhtyeen kulta-ajan alkavan. Siirtyminen lyhyempiin kappaleisiin ja syntetisaattorien lisääntyvä käyttö toivat uusia ulottuvuuksia ja antoivat kolmelle kumppanille sopivat raamit toteuttaa luovuuttaan. Spirit Of Radio, Freewill ja Natural Science ovat pysyviä klassikoita ja valmistivat bändiä todelliseen suurmenetykseen seuraavalla albumilla; Moving Pictures laittoi pakan uusiksi. Tuota levyä pidetään hyvästä syystä trion todellisena klassikkona ja huipentumana. Se yhdisti progressiivisia elementtejä suoraviivaisempiinkin osiin, luoden varsin omaleimaista fuusiota. Mitään siltä kuulostavaa ja aivan sen kaltaista ei ole sen jälkeen luotu. Tom Sawyer ja aiemmin mainitsemani Limelight ovat levyn ja koko poppoon tunnetuimmat biisit. Rushin kohdalla ikivihreistä puhuminen ei ole sopivin adjektiivi, mutta menettelee edellä mainittujen timanttien kohdalla. Toisaalta kyllä, albumi ei ole omia suosikkini. Ensinnäkään en pidä saundista ollenkaan, liveversiot toimivat kaikin tavoin paremmin. En oikeastaan pidä minkään Rush-albumin saundista ennen Power Windowsia, joka onkin suosikkini. Movin Picturesia seuranneet Signals ja Grace Under pressure tasoittivat tietä yhä runsaammalle syntetisaattorivallille, mikä huipentui Power Windowsissa. Ainoatakaan huonoa tekelettä ei kyseiseltä albumilta löydä ja ne hyvät kuuluvat sitten jo parhaimmistoon. Tämä levy sekä sitä seurannut Hold Your Fire olivat syntetisaattori-periodin huipentuma ja myös viimeksi mainittu teki sen kauniisti soiden. Vuonna 1989 julkaistu Presto merkitsi sitten jo paluuta kitaravetoisempaan saundiin ja tuon kiekon lasken vielä kultakauteen kuuluvaksi. The Pass esimerkiksi on varsin jylhä teos, enkä ihmettele että se kuuluu yhtyeen omiin suosikkeihin.

Kultakausi tuli ja meni kestettyään noin kymmenen vuotta, mikä on rockyhtyeelle pitkä aika. Preston jatkamalla linjalla saundia riisuttiin kosketinsoittimista liikkuen entistä raskaampaan ja rokkaavampaan suuntaan. Ysärikaudeltakin jäi useampi hyvä biisi, kuten instrumentaalien parhaimmistoon kuuluva Leave That Thing Alone. Mutta kulta-aikojen kaltaisia levykokonaisuuksia ei enää syntynyt. 1997 rumpali Peart koki perhetragedian, kun ainoa tytär ja vaimo kuolivat lyhyen ajan sisällä. Ymmärrettävistä syistä bändi joutui useammaksi vuodeksi hyllylle, tullakseen vain takaisin vuonna 2002 uuden levyn ja kiertueen tahdissa. Tämän jälkeen trio on julkaissut vain kaksi omaa studioalbumia, Snakes & Arrows (2007) sekä Clockwork Angels (2012). 2000-luvun tuotantokin sisältää hyvää materiaalia, mutta kyllähän se paras terä sieltä puuttuu. Nyt 2015, bändi on tehnyt mahdollisesti viimeisen suuren kiertueensa koskaan. Jos ja kun Rush on näin poistunut näyttämöltä, jää musiikkimaailmaan melkoinen aukko. Toki Geddyn ääni huononi vuosien varrella melko raskaasti ja Lifesonin sormet kangistuivat. Mutta ei ole toista Rushia, eikä varmasti tule. He ovat jo kuusikymppisiä ja kaikki hyvät jutut tulevat loppuunsa.

Rush on siitä hauska bändi, että he ovat aina olleet valtavirran ulkopuolella sitä virtaa kuitenkin uteliaana seuraten. He ovat aina soveltaneet aikansa saundia musiikkinsa omilla ehdoillaan. 70-lukua leimasi villi kokeilunhalu ja kunnianhimoisen musiikin teko. Tämä oli kuitenkin oppimisen aikaa, trio ei ollut vielä täyttä potentiaaliaan. 80-luku hioi timantin kirkkauteensa ja bändi tuli valmiiksi; se saavutti luovan huippunsa. Geddy Leen melodiat eivät koskaan olleet yhtä kauniita, eivätkä Lifesonin soolot koskaan yhtä melodisia. Syntetisaattoreiden suuri osuus musiikissa ikään kuin pakotti Lifesonin keskittämään kaiken luovuutensa sinne, missä sillä oli vielä tilaa. Neil Peartin rumpukuviot olivat monipuolisempia kuin koskaan ja hän varsin kiitettävästi sovelsi myös nykytekniikkaa sähkörumpujen ja padien muodossa. 90-luku ja kaikki siitä eteenpäin oli jo hiipumisen aikaa, vaikka toki Rush oli edelleen varattu suuremmalla luovalla energialla kuin moni aikansa aloitteleva bändi. He sovelsivat soundiinsa grungea ja jopa hip-hopia! Ja kuten aina, jotain varsin omalaatuista syntyi silloinkin. Viimeisimmällä levyllä ympyrä sulkeutui, kun ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun he pullauttivat ilmoille teemalevyn.


Rush on kolmen nörtin bändi, jotka kuuntelevat toiset nörtit. Rush ei ole, eikä ole koskaan ollut yleisesti tunnettu, vaikka se on itse asiassa myynyt varsin kiitettävästi levyjään. Rushia onkin osuvasti kuvailtu maailman suurimmaksi kulttibändiksi. Se on suuri olematta kuitenkaan supersuosittu. Kolme soittajaa ovat kaikki tunnettuja muusikoita, mutta kulkevat kaduilla rauhassa, koska heitä ei väkijoukoissa tunnisteta. Jos Suomessa kysyt muusikolta Rushista, hän varmasti tunnistaa nimen. Jos kysyt normaalilta radiolistojen kuuntelijalta on vastaus kieltävä. Mutta näin on oikeastaan hyvä, pienempien piirien juttuna hommaan tulee lisäglamouria. Hyviä juttuja ei huononna se, että ne ovat suosittuja. Mutta niitä parantaa se, että ne ovat elitistisiä. En tunne lähipiirissäni ketään Rushia kuuntelevaa (veljeni poislukien) ja ne pari tuttua, joiden tiedän yhtyeestä pitävän, ovat – yllätys, yllätys – muusikoita.


Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kahdeksan vuotta siitä, kun ensimmäisen ja ainoan kerran näin Rushin livenä. 29.10.2007 Helsinki, Hartwall-areena. Se oli elämäni ensimmäinen keikka, jota odotin hartaudella. Yläkatsomossa, lavan oikealla puolella olimme minä, isäni ja veljeni. Se oli pyhä tilaisuus. Kun näki sen valoshown, laserit, videoscreenit, pyroefektit ja valtaisalla desibeleillä pauhaavan musiikin, oli vaikutus tajuntaa laajentava. Siinä vaiheessa elämääni oli Rushin tuntemukseni vielä 80-luvun tuotannon varassa ja suurin osa biiseistä näin ollen ennestään tuiki tuntemattomia. Uteliaisuudella kuitenkin kuuntelin ja Subdivisionin lähtiessä soimaan, kihosi kosteutta silmiini. Hyviä muistoja.


keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Pyssyt pois?



EU harkitsee puoliautomaattisten aseiden kieltoa siviileille. Ei kuulosta ensi alkuun pahalta, mutta kun kuulee perustelut ja miettii mihin tällä tiellä on helppoa päätyä, alkaa otsa rypistyä: terroristit ampuivat laittomilla rynnäkkökivääreillä siviilejä. Siispä siviileiltä on kerättävä itselataavat pois. Hienoa järkeilyä, rikollisethan tunnetusti kavahtavat kieltoja. En ole siis yllättynyt, jos seuraavaksi vaaditaan kaikkien tuliaseiden kieltoa, se olisi varsin johdonmukaista valitulla tiellä.

Aselait ovat koulusurmista lähtien olleet ajankohtainen puheenaihe Suomessakin, tehtiinhän nuo surmat täysin laillisilla aseilla. On aivan totta, ettei ampumisia olisi ollut, jos ei olisi aseitakaan. Koska kukaan ei ole kuitenkaan keksinyt vaatia mitään niin paksua kuin aseiden täyskielto, on vaadittu tiukennuksia ehtoihin. Mielenterveyden arvioiminen ei ole sinänsä huono idea, mutta armeijan pällitestien kaltaiset seulat suodattavat ainoastaan kaikkein psykoottisimmat tapaukset, jollaiset huomaa kuka tahansa yhdellä vilkaisulla. Sen sijaan päämäärätietoista ja ulkoisesti rauhallista tappajaa, jollaisia juuri kouluampujat ovat, eivät tällaiset testit pidättele. Ongelmaa yritetään ratkoa siis väärästä päästä. Olennaisinta ei näytä olevan aseiden saatavuus ja määrä, vaan ympäröivä kulttuuri. Suomessa ja Sveitsissä on esimerkiksi varsin paljon ampuma-aseita asukasta kohden, mutta varsin vähän niillä tehtyjä rikoksia verrattuna Yhdysvaltoihin. Vastausta tähän voi etsiä asekulttuurista: Suomessa ei ole tapana kanniskella pyssyjä julkisilla paikoilla, eikä poliisi ole liipaisinherkkää. Jo se, että poliisi edes osoittaa aseella riittää meillä ylittämään uutiskynnyksen. Pahentuneet mielenterveysongelmat taasen ovat tuskin syy koulusurmien kaltaisiin tekoihin. Välittömästi sotien jälkeen maamme oli täynnä traumatisoituneita nuoria miehiä, joille ei ollut saatavilla kunnollista apua. Lisäksi maamme pursusi aseista, joita asekätkennän myötä piilotettiin vaikka minne. Huolimatta tästä vaarallisesta kombosta (nuoret miehet + aseet) ei maassamme nähty joukkomurhia. Perimmäistä syytä näihin ilmiöihin saakin hakea kulttuurisesta degeneraatiosta, jossa nihilismi on muuntautunut taiteilijoiden taudista jokamiehen huviksi. Mikäs siinä, jos käy päättämässä muutaman kurjan elämän omansa ohessa, eihän millään ole kuitenkaan merkitystä.

Aselakien kiristykset ovat perse edellä puuhun kiipeämistä. Päättäväistä murhaajaa eivät pykälät pysäytä, keinot löytyvät aina. Itselataavien jälkeen olisi kieltolistalla kaikki tuliaseet, kuten Britanniassa on käynyt (ja jossa on kuitenkin enemmän murhia sataatuhatta ihmistä kohden kuin esimerkiksi Sveitsissä). Järkevää olisi sitä myötä myös kieltää lannoitteet ja ilotulitteet, jottei omatekoisia pommeja saada kyhättyä. Ketjua voi jatkaa vaikka millaiseen absurdiin huipentumaan. Joka tapauksessa minulle tämä aloite näyttäytyy yrityksenä viedä EU:ta kohti sellaista totalitaarista kokonaisuutta, johon sitä on valmisteltu. Yksi askel siinä on riisua kansalaiset aseista ja näin tehdä heidät täysin riippuvaisiksi väkivaltakoneiston suojelusta. Samalla he olisivat myös täysin sen armoilla, mikä jättäisi heidät haavoittuvaan asemaan. Ymmärrän jossain määrin Yhdysvaltain perustuslaissa säädettyä perustetta aseenkantoon; kansalaiset on syytä pitää aseistettuina sikäli, etteivät ole totaalisen riippuvaisia poliisista ja jotta valtiovalta miettii kahdesti ennen kuin haluaa tehdä mitään todella tyhmää.

Toiseenkin suuntaan olisi tietysti laitettava jäitä hattuun. En kaipaa Suomeen amerikkalaistyylistä asekulttuuria vainoharhoineen ja järeän kaliiberin tuhovehkeineen. Ajatus kouluista metallinpaljastimineen ja jatkuva väkivallan pelko julkisissa tiloissa ei miellytä. Suomessa siviileillä ei muutenkaan ole perinteisesti ollut automaattiaseita ja näillä eväillä olisi hyvä jatkaa. Konekiväärien ja kranaatinheitinten kaltaisten aseiden kieltoa tarvinnee tuskin erikseen perustella. Asehullujen logiikka, jossa kaikennäköiset pommit ja tappovälineet kuuluvat perusoikeuksiin, johtaa vain toisenlaiseen absurdiuteen. Loppuun asti ajateltuna tulisi siviileille sallia ydinaseen hallussapito; siinä kodinturvaa kerrakseen. En osaa sanoa kuinka suuri osa näillä hulluilla on keskustelussa, koska en ole sitä tarkasti seurannut. Toivon tällaisen anarkismin olevan marginaalissa. Tolkun ihminen tajuaa nimittäin, että niin kauan kuin on valtioita ja väkivaltamonopoleja, myös siviilien oikeutta aseenkantoon rajoitetaan. Sotilas on aina sotilas ja näin ollen eri asemassa, mitä ei pitäisi olla vaikea ymmärtää. Kysymys koskee viime kädessä rajoja, eli miten paljon ja millaisia aseita siviileille on suotava. Sääntely vs. vapaus sääntelystä on väärä dikotomia, ne kun eivät ole absoluuttisia ja sellaisinaan toteutettavia arvoja. Tuntuu valitettavasti vain siltä, että juuri ääri-ihmiset hallitsevat kenttää. Olen puhunut tästä aikaisemminkin, tästä modernista absolutismista ja keskitien mahdottomuudesta. Oli kyse sitten huumeista, aseista tai naisten pukeutumisesta, ei nähdä muuta kuin kaiken kieltäminen tai kaiken salliminen. Jos et pidä naisten lutkamaista pukeutumista ja käytöstä hyvänä asiana, kannatat varmasti sharia-lakia. Jos et kannata kannabiksen laillistamista, kannatat varmasti alkoholinkin kieltämistä. Aseet kaikille tai kaikilta pois.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Kaikkea sanomaanne...


...voidaan käyttää todisteena teitä vastaan.


Joku kilari sitten meni ja viilteli miekalla teinejä. Eikä kuka tahansa ja keitä tahansa, vaan kantaväestön edustaja viilteli etnisen vähemmistön edustajia; rasistinen viharikos siis. Ja kuten arvata saattaa, politikointi alkoi heti. No, se ei ole yllättävää, poliittisella rikoksella on poliittiset seuraukset. Kummallista tosin, että vastaavissa kouluiskuissa Suomessa ampujien eksplisiittisesti ilmaisemat poliittiset motiivit kuitattiin henkisen pahan olon projisointina, eikä esimerkiksi Pekka-Eric Auvisen ihailemaa Linkolaa vaadittu mihinkään vastuuseen. No, ei mennä siihen sen enempää.

Kaikki tapahtuva on suvakeille yksi lisätodiste sen puolesta, että rajavalvontaa on vähennettävä, turvapaikkoja lisää myönnettävä ja arabien perseidennuolentaa vauhditettava. Kaikkea mitä kantaväestön edustajat tekevät, voidaan pitää todisteena heitä vastaan ja todisteena rajoittamattoman maahantulon puolesta. Tietenkään tämä ei sinänsä ehkäisisi väkivaltaa, kuten ei sormienheristely koskaan. Tokihan heillä on suunnitelmansa senkin varalle. Eli logiikkahan menee jotakuinkin niin, että rasistien vihapuheet lietsovat tiettyä osaa ihmisistä hyökkäämään kuviteltuja uhkia vastaan. Ei sillä ettei tällaista tapahtuisi, tokihan sitä aina ja kaikkialla. Mutta se ei ole homman ytimessä. Kun invaasio ja etninen segretaatio kiihtyvät, myös etninen väkivalta kiihtyy. Kantaväestö hyökkää muukalaisia vastaan ja muukalaiset kantaväestöä vastaan. Sillä, kuka heittää ensimmäisen kiven, ei ole väliä, koska jostakin se joka tapauksessa lentää. Kerran alkanutta väkivallan kierrettä ei ole pysäyttäminen ja yhteiskuntaa leimaa jatkuva matalan intensiteetin konflikti. Ruotsin vallanpitäjät voivat toki vangita kaikki ruotsindemokraatit, rasistiset nettikirjoittelijat sun muut. Aivan kaikki epäilyttävät ihmiset, heidän sukulaisensa, jälkeläisensä ja ystävien ystävät voidaan eristää vaikka gulakeihin, eikä väkivalta silti loppuisi. Maahanmuuttajat eivät lopettaisi rötöstelyään, eivätkä kantaväestön edustajat kostoiskujaan ja omia ilkivallantekojaan. Vain yksi asia on varmaa: niin kauan kuin tämä invaasio jatkuu, myös väkivalta ja segretaatio jatkuvat.

torstai 22. lokakuuta 2015

Hypee, hypee

Kun luen tällaisia juttuja, alkaa innostus nousta vähän liikaakin:

Cinematographer Daniel Mindel stated that The Force Awakens would use real locations and scale models over computer-generated imagery to make it aesthetically similar to the original Star Wars trilogy. Rian Johnson, director of Episode VIII, reiterated that Abrams would use little CGI and more practical, traditional special effects, saying: "I think people are coming back around to [practical effects]. It feels like there is sort of that gravity pulling us back toward it. I think that more and more people are hitting kind of a critical mass in terms of the CG-driven action scene lending itself to a very specific type of action scene, where physics go out the window and it becomes so big so quick.” Abrams' intention in prioritising practical special effects was to recreate the visual realism and authenticity of the original Star Wars.

Elokuvia on 90-luvulta asti vaivannut se, että luotetaan vain ja ainoastaan tietokonegrafiikkaan. Joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta pienoismallien tai oikeiden lavasteiden käyttäminen on ollut olematonta, koska greenscreenit ja tietokoneräpeltely ovat helppoa ja rohkaisevat laiskuuteen. Se, miksi esimerkiksi Jurassic Parkin efektit näyttävät edelleen hyviltä johtuu niiden autenttisuudesta, ne ovat oikeasti siellä. Kenties tällä hetkellä podetaan jo CGI-huuman jälkeistä krapulaa ja aletaan palaamaan luovempiin ratkaisuihin; parhaat tulokset saadaan, kun yhdistetään tietokonegrafiikan ja oikeiden efektien parhaat puolet.

Mutta saas nähä, ehkä elokuvasta tulee kaikesta huolimatta susi. On se joka tapauksessa nähtävä, vaikka sen alkufanfaarin ja crawlin vuoksi. Ei niitä joka päivä pääse isolta kankaalta kokemaaan.

The Force...

...awakens, kohta se on täällä:



Kyllä tämä on vain mentävä katsomaan. Tosin ensi kertaa kuullessani uudesta Star Wars-trilogiasta, oli päällimmäinen tunteeni tympääntyminen, "vieläkö ne jaksavat". Kun kymmenen vuotta sitten katsoin kaksoisaurinkojen painuvan mailleen viimeisen kerran, uskoin että "nyt se on todella ohitse". Revenge Of The Sith oli hyvä lopetus muuten epätasaiselle trilogialle, joka nyt kuitenkin saa jatkoa. Mutta, mutta; alanhan jo innostumaan, komealta tämä näyttää. Traileri on myös parhaita, mitä on aikoihin tullut vastaan, mitään oleellista ei paljasteta mutta tarpeeksi näytetään. Hyvä vastaesimerkki on kesällä katsomani Terminator-elokuvan traileri, joka spoilasi kaikki juonenkäänteet. Kyseinen tauti on vaivannut näitä jo pidempään, mutta tämä on tehty vaihteeksi tyylillä.

Ongelmahan on, että nyt on odotuksia elokuvaa kohtaan. Voin pettyä. No, kävi miten kävi, on Star Wars päästävä kokemaan ihan vaikka siksi, että pääsisin kuulemaan nämä äänitehosteet vielä kerran ja oikein isosti.

Ja voiko Star Warsilla muuten olla parempaa ilmestymisajankohtaa. Herran pieksut, sehän on jouluna. Silloin  on niin paljon muutakin mukavaa.

"There are stories about what happened...it's true, all of it"


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Vallankaappaus kiitos



Viime aikoina ei ole tullut kirjoiteltua kunnon juttuja. Syynä ei ole ideoiden puute, vaan outo blokki, joka on iskenyt alkaessani naputtelemaan; joka kerta on tuntunut vastenmieliseltä aloittaa tekstiä, varsinkaan mitään pidempää. Olen saanut aikaan vain fragmentaarisia muistiinpanoja, tänään mietelmiä muun muassa T.E. Hulmesta ja romantiikasta. Tämä ei kuitenkaan vetele, täytyy skarpata. Parasta inspiraatiota on viime kädessä se, että istuu alas ja vain aloittaa. Pitemmittä puheitta siis seuraavan tekstin kimppuun, esipuhe päättyy tähän.

...

Poliittista kenttää viimeksi puhuttanut uutinen oli tieto perussuomalaisten gallup-kannatuksen romahtamisesta. Siihen ei voi sanoa muuta kuin, että sitä saa mitä tilaa. Aiheesta on oikeastaan sanottu jo olennaisin, joten oma tekstini on vain kaikua. Minun tavoin moni tuskin odotti perussuomalaisilta nopeita voittoja tai kompromissitonta hallituskautta. Se ei olisi ollut lainkaan realistista, olivathan persut vasta toiseksi suurin puolue ja mielipiteineen jokseenkin yksin. Se, mitä ei odotettu ja toivottu, oli kaikkien lupausten rikkominen. Jo alkutaipaleilla ei luvannut hyvää se, että kaikki nyt hallituksessa olevat puolueet olivat luvanneet olla leikkaamatta koulutuksesta, mutta söivät sanansa heti hallitusohjelman varmistuttua. Ottamatta kantaa tässä leikkausten tarpeellisuuteen, en arvosta sanojensa syöjiä. Ja loppuosio Kreikan tukipaketeista nykyisen muukalaisinvaasion käsittelyyn on historiaa. Kaikki ne syyt, miksi persuja kukaan alun perinkään äänesti, on petetty.

Luulin perussuomalaisten säästyneen korruptiolta, mutta on ilmeistä että jo neljä vuotta oppositiossa riitti turmeltumiseen. Puolueessa on varmasti hyviä ja suoraselkäisiä yksilöitä, kuten missä tahansa puolueessa, mutta loput ovat samasta puusta veistettyjä ämmiä kuten kaikki muutkin. Asiaa ei auta sammakko Soinin ympärille henkilöitynyt puoluejohto, jota kiinnostaa vain herra läskikasan oma etu. Ainoa asia, joka voisi pelastaa perussuomalaiset vajoamasta takaisin pienpuolueeksi, olisi tuon johdon vaihtaminen. Porukka tarvitsisi sisäisen puhdistuksen mallia pitkien puukkojen yö. Koska väkivalta on ikävä kyllä pois laskuista, en tiedä millä keinoin Soinia voisi ulos savustaa. Jos väki kentällä kykenisi avaamaan silmänsä, ehkä sitten. Ongelmana tässäkin on puolueen heterogeenisyys, yhtenäistä kantaa Soinin suhteen tuskin löytyy. Korruptio on joka tapauksessa laajaa ja näyttää epätodennäköiseltä, että perussuomalaisista olisi ottamaan todellista vastuuta. Puoluetta tai vähintäänkin puoluejohtoa kiinnostaa vain muiden pomojen ja median mielistely, eikä niillä keinoin pitkälle päästä. He eivät ole kenties ymmärtäneet sitä, että äänestäjää ei kiinnosta persujen oikeaoppisuus median silmissä vaan tulokset. Lienee jonkinlainen ennätys, että tämä hallitus on muutamassa kuukaudessa onnistunut alittamaan kaikki ne rimat, jotka edellinen hallitus jätti ennätyksellisen alhaalle.

Viimeistään tämä farssi on murentanut uskoni edustukselliseen demokratiaan lopullisesti. Elättelen kyllä toiveita siitä, että persujen rinnalle saataisiin kansalliskonservatiivinen puolue, joka pitäisi ”emäpuoluetta” kannanotoillaan ruodussa ja samalla imisi medialta suurimman paskasatsin mitä tulisi äärioikeistosyytöksiin. Näin persut voisivat keskittyä hallitustyöhön ja otteensa yhtenäistämiseen. Mutta toiveet ovat toiveita. Tämä demokratia ei kykene vastaamaan siihen myrskyyn, joka ympärillämme riehuu. Se on kyvytön ja halvaantunut, voimat riittävät sillä vain sormien heristelyyn ja kosmeettisiin parannuksiin. Tämä tilanne vakuuttaa minut entistä varmemmaksi siitä, että demokratia palvelee hyvin vain niin kauan kuin sää on poutainen ja hallitustaakka kohtuullinen. Demokratia tuottaa vain suosiostaan kiinnostuneita pyrkyreitä ja kansan mielistelijöitä, ja sopii siten tyynen meren kippariksi. Nyt, kun tilanne on räjähtämässä käsiin, vain radikaalit toimenpiteet tehoavat. Siksi sotilasvallankaappaus tai vähintään diktatorisin valtuuksin varustettu hätätilahallitus ovat ainoa ratkaisu. Tässäkään ei olisi oikeastaan mitään ihmeellistä, tunteehan jopa nykyinen demokratiamme (tai sen irvikuva) sotatilalain tai puolustustilalain, jos tarkkoja ollaan. Syystä tai toisesta munattomat poliitikkomme eivät vain suostu näkemään nykyistä tilannetta poikkeustilana. Olemme niin turtuneita yltäkylläisyyteemme, ettemme näe tuhoamme ennen kuin se on jo langennut yllemme.

Taistelu on hävitty, mutta se pitää silti taistella loppuun. Saappaat jalassa on hyvä kaatua.

VIVA LA MUERTE!

tiistai 13. lokakuuta 2015

Small talk



Viikonloppuna tätini 50-vuotissyntymäpäiväjuhlissa pääsin todistamaan puhdasveristä small talkia. Ei mitenkään ennenkuulumatonta, mutta tämä oli liian oppikirjamaista tullakseen sivuutetuksi: minä, isäni ja isoveljeni istumme sohvalla, kun lisää vieraita saapuu. He ovat tätini työkavereita ja meille ennestään tuntemattomia. Yksi näistä, joku keski-ikäinen herrasmies, kävelee pakeillemme ja käsienpuristuksen jälkeen alkavat jutut säästä. Kyllä huomaa kaverista, ettei kiinnosta pätkääkään mitä sieltä suustansa latelee. Isäni ja veljeni mumisevat jotain vastausten tapaista. ”On sitä ilmoja pidellyt” lienee sanatarkka referaatti yhdestä lausahduksesta. En itse pukahtanutkaan, vaan seurasin vierestä hämmentävän tietoisena siitä, että tässä nenäni edessä harrastetaan varsin vaivautunutta ja aitoa small talkia. Leikkikää vain keskenänne, minua ette saa mukaan.

Hassu juttu muuten, että minulle sää on kiinnostava puheenaihe. Jos joku mainitsee ukkosen, on kiinnostukseni viimeistään taattu. Harvoin muutenkaan alan puhua ihan vain siksi, että pitäisi puhua puhumisen vuoksi tai rikkoa hiljaisuutta. Onko sitä niin vaikea kestää, onko pakko pälpättää? Vaivautunutta hiljaisuutta on turhaa rikkoa keksimällä vielä vaivaannuttavampaa puhuttavaa.

torstai 8. lokakuuta 2015

Revontulia!

No, nyt näky hellvetin hyvin. Paljon kirkkaampia ja hienompia kuin viime kerralla. Säteitä valui pitkin taivasta, aivan kuin olisin ollut kosmisessa sateessa. Näkyi huntuja ja mutkalle kiertyviä nauhoja, jotka sykkivät kirkastuen ja himmentyen. Mielenkiintoista on, kuinka nopeaa ja dynaamista niiden leikki oli, ne eivät pysyneet hetkeäkään paikallaan. Vähän kuin impressionistinen avaruussinfonia, joka liukuu eteenpäin toistamatta mitään aiemmin kuultua. Tai no, tämä jäi ehkä konsertoksi. Väri oli nimittäin harmahtavasta himmeän vihreään parhaimmillaan. Koska tämä oli huomattava parannus ensimmäisestä kerrasta, pääsen kenties kolmannella kerralla todistamaan todellista värien juhlafanfaaria. Tahdon lisää värejä, enemmän kirkkautta!

lauantai 3. lokakuuta 2015

Uutta Bodomia

Children Of Bodom sitten meni ja leipoi uuden lätyn. Pari biisiä olen ehtinyt vasta kuunnella, mutta yksi nousi mukavasti esille, Morrigan:


Päämelodia on varsin hyvä koukku, yksinkertainen ja hieno. Olen aina pitänyt Bodomin oudoista melodioista, jotka kulkevat perus molliskaaloissa mutta kuulostavat tunnistettavan omalakisilta. Tämäkin tapaus on sangen ehtaa Bodomia, tulee hieman Follow The Reaper mieleen.

Plussaa myös parista pienestä jiposta; äkillinen modulaatio heti lauluosien alkaessa tuo hauskan twistin. Yhden iskun pysäytys kohdassa 0:59 taas on pikku rytminen kikka.

Mutta sitä samaa vanhaa tämä I Worship Chaos vaikuttaa olevan. Bändi on nykyisellään jonkinlainen extreme-metallin AC/DC, joka puskee ulos tuttua ja turvallista. Are You Dead Yetin (2006) jälkeen ei bändi ole tehnyt aidosti mitään uutta, lähinnä varioinut jo käytettyjä niksejä. Ei siinä oikeastaan mitään, oman tatsin he ovat säilyttäneet joka tapauksessa. Saapa vain nähdä kuinka kauan Alexi Laiholla ja kumppaneilla riittää virtaa rähinämetallin tekemiseen, hekin näet vanhenevat.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Let It Roar!


I am a space traveler on a distant Planet X
Seeking directions back to Earth
My heartbeat's everlasting
I fear not the unknown
The thought of you drives me on


JUST LET IT ROAR!! 

\m/ Power Metal \m/