lauantai 25. maaliskuuta 2017

Rappio on kaunista

Jos kuvotus onkin modernismin päälimmäinen tunne, voi oikeassa mielentilassa päästä sen estetiikan sisään. Tiedättehän ne hetket, kun humalan lävitse katsotte yökerhon kiimaa euforialla. Tunnette sykkivänne saman pulssin mukana, tahdotte halailla tuntemattomia ja saada sylitanssin kissanaiselta. Ja naiset, ne ovat kauniita. Urokset viettelevät ne ja himo tuottaa hedelmää. Olette dekandenssin ytimessä ja nautitte siitä. Pakana teissä muistaa kuinka hyvältä voikaan tuntua. Sinne tahtoisitte jäädä ja syvemmällekin sukeltaa, ainakin niin syvälle kuin alkoholin voima kantaa.


En tiedä voinko moralisoida bilehileitä. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, miksi hedonismi kutsuu luokseen. Joinakin hetkinä tulee suorastaan ikävä infernaalisia teiniluolia, sekaan on helppo heittäytyä ja unohtaa kaikki muu. Tätä kirjoitusta edelsi aivan odottamaton kaipuu, suorastaan halu ryypätä ja upota toverien kesken keskelle urbaania hauskanpitoa. Tahtoisin hetkeksi unohtaa aivan kaiken, hiiteen totuus, hyvyys ja kauneus. Politiikka on vain kivi kengässä, työelämä turhaa. Miksi en siis minäkin luovuttaisi ja vain nauttisi nauttimasta päästyänikin. Olen alennustilassa ja haluan vajota vielä lisää. Tiedän millaista moderni euforia on, se puuduttaa kivun ja tuntuu hyvältä, hyvältä, hyvältä, hyvältä. Porno tekee hyvää, huora kainalossa tekisi hyvää. 

Perspillu ja hyvät vitut.



Lady Gaga - Heavy Metal Lover


Edellä oleva kipale muistutti degeneraation ihanuudesta. En tiedä, enkä välitä pätkääkään mistä se kertoo. Se kuulostaa niin hyvältä kuin syntinen yökerho tuntuu. Nahkaa, korkokenkiä ja hyvät vitut. Pillu, pimppa ja tussu.

Olen luontainen saatananpalvoja. Haluni ei tunne moraalia ja perversioni voisi ekstrapoloida suoraan helvetin sydämeen. Ota halu, dekonstruoi se ja löydä uusi kerros halua ja entistä haisevampaa sellaista.

On muuten hauskaa. Tuntuu hyvältä olla halujensa suurkuluttaja, olen vailla mitään rajoja. Hintaa en kuitenkaan joudu maksamaan, enhän? Enhän...? Mitä pahaa voisi seurata?

I want your whiskey mouth
All over my blonde south
Red wine, cheap perfume and a filthy pout
Tonight bring all your friends
Because a group does it better


Hipi hipi heijaa, kyllä muuten kelpaa. Saatatan perkele, kun kello on jo näin paljon. Kaverit ovat kaukana, EIKÄ MISSÄÄN OLE VIINAA! Miksen ole jo kännissä, saatana haluan viinaa ja heti! Vihaan alkoholia, jokaista juomaa. Haluan vain pääni sekaisin.

Äpärää...

Kaikki hipit hukutetaan.

Eikös eloa sykkivässä kaupungissa ole kuitenkin jotain aidosti kaunista? Kun nousuhumalassa sitä katsoo, on siinä ehkä ripaus oikeaa iloa. Kun muuttuu yön eläimeksi, voi unohtaa itsensä pahassa, mutta ehkä edes joskus hyvässä.

Laura Branigan - Self Control

Joku sanoi, että 80-luvulla hedonismi oli viattomampaa. Kun AIDS oli vielä huhu. Voisiko olla, ehkä kaikki nautinto ei ole helvetistä. Tämä klassikkobiisikin kuulostaa jotenkin vähemmän syntiseltä kuin Lady Gagan vastaava, kuin yön ja kaupungin jännitys ei olisikaan pelkkää sokeaa halua.

Oh, the night is my world

Aika levotonta kamaa silti. Dionysos ei kysele suostumusta, kun nussimaan ruvetaan. Ei teekään mieli enää viinaa, menen nukkumaan.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Bättre Folk



Objektiivisilla mittareilla suomenruotsalaiset ovat meihin tsuhniin nähden noin kaikessa parempia: he ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, varakkaampia ja onnellisempia. Moraalisen paremmuuden suhteen on ehkä vaikea sanoa mitään, voi olla että olemme heihin nähden alamittaisia siinäkin kategoriassa. Kun rinnallamme on halki vuosisatojen elänyt näin menestyvien ihmisen yhteisö, on se ollut omiaan ruokkimaan erästä perisuomalaista tunnetta, kateutta. Otsikon nimityskin suorastaan tihkuu kaunaa ja syrjäpöydässä purnaavan Matti Meikäläisen jupinaa. Viimeksi pari päivää sitten pääsin oppilaitoksen ruokalassa kuuntelemaan tätä, kun ”ei meidän rahvaiden seura hurreille kelpaa”. Ja totta tosiaan, ryhmämme suomenruotsalaiset jäsenet olivat päättäneet istuutua peräti kahden pöydän päähän meistä.

Samaistun kateuteen ja ymmärrän miksi nuo iloiset rannikoiden herraskaiset ärsyttävät. Toisaalta minua huvittaa se, katkeruuden alkulähde alemmuuskompleksissa on niin ilmiselvää. Neekerit voivat Amerikassa syyttää orjuuden taakasta ja juutalaiset kaikkialla maailmassa vedota holokaustiin. Suomalaisilla ei taas ole uhrikertomusta, johon takertua. Emme voi syyttää hurreja riistosta, ryhmäetua ajavasta suhmuroinnista korkeintaan. Katkeruuden taustalla onkin epämieluisa ajatus, että me tavalliset suomalaiset todella olemme vähän luusereita heihin nähden. Pohjoinen mentaliteettimme on aina kannustanut reiluuteen ja tasajakoon, mitä on kuitenkin varjostanut patologinen kateellisuus. Suomi ei ole syyttä suotta sosiaalidemokratian luvattu maa, tasapäistäminen ja keskinkertaisuuden ihannointi elävät meillä vahvoina. Ottaa koville katsoa yksilön menestystä, ja erityisen koville ottaa todistaa kokonaisen ryhmän voittokulkua.

Joka kansalla on varjopuolensa, eikä niistä voi täysin päästä eroon. Niiden kanssa on tultava toimeen, ja se pätee myös suomalaiseen kateuteen. En kuitenkaan katso sopivaksi ruokkia tätä myrkkyä, päinvastoin olisi itse kunkin tehtävänä pitää sitä puoltaan kurissa. Sen sijaan, että kostonhimoisina tiirailisimme suomenruotsalaisten pöytiin, saisimme miettiä mitä voimme oppia heiltä. Miksi he ovat onnellisempia, löytyykö selitys tiiviistä yhteisöllisyydestä? Ja jos löytyy, mikä tuossa yhteisöllisyydessä luo sitä hyvää henkeä? Nämä ovat avoimia kysymyksiä, joihin en lähde tässä vastaamaan. Pointti on, että suomalaisten olisi aika korjata asenteensa. Kansallismielisten ja etenkin perussuomalaisten suuri virhe on ollut ryhtyä painimaan pakkoruotsikysymyksen kaltaisten trivialiteettien kanssa ja ryhtyä lietsomaan pinnan alla kytevää katkeruutta. Realiteetti on joka tapauksessa tämä: suomenruotsalaisilla on rahaa ja valtaa, heillä on henkistä pääomaa. Ei ole ollut järjen hiventäkään vieroittaa näin tärkeää vähemmistöä isänmaan asialta vain halvan retoriikan vuoksi.

Suomenruotsalaiset olivat avainasemassa, kun maamme identiteettiä rakennettiin. Uskon, että kansallinen renessanssi tarvitsee taas heidän panostaan. Kysymys kuuluukin, voiko heitä saada enää puolellemme? Jos jakolinjat ovat peruuttamattomia, vahinko on jo tapahtunut. Tämä on harmillista ja siinä piilee myös varoituksen sana ruotsia puhuvalle vähemmistöllemme: ryhtyessänne globalisimin ja monikulttuurisuuden airuiksi, asuitte vaaralliseen peliin. Teille kysymys on epäilemättä eksoottisista ravintoloista ja uusista mielenkiintoisista ihmisistä. Me suomalaiset näemme asiat kuitenkin toisin. Kun maamme oli nuori, olitte eliittiä ja silti kansamme puolella. Tänään olette yhäti eliittiä, mutta kansaamme vastaan. Historia opettaa, että näistä asetelmista on syntynyt veristä jälkeä kerta toisensa jälkeen. Suomalaisten puolesta olen huolestunut sielumme tilasta, teidän osaltanne jostain konkreettisemmasta. Me jaamme saman maan, mutta jaammeko enää samaa kohtaloa?

PS. Jos joku luulee minun puhuvan suotuisasti hurreista, koska minulla olisi oma lehmä ojassa, ei se luulo ole tiedon väärti. Olen neljänneshurri, mutta vain biologisesti. Tuttava- ja perhepiiriini ei kuulu ensimmäistäkään suomenruotsalaista. Elämäni olen viettänyt pottunokkana pottunokkien seurassa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Good, good vibrations


Todd Terje - Inspector Norse

Iloisia säveliä. Tällä on suorastaan ihmeellinen vaikutus, kertakuuntelu sai minut hyväntuuliseksi jälleen. Onko se pomppiva basso vai kupliva, semmoinen hymyilevä melodia, mikä sen tekee?

Aikaindeksi 1:10 on se, mikä aloittaa ja samalla tiivistää kappaleen spirituaalisen ulottuvuuden. Se ensin kutsuu tanssiin, saa vartalon hytkymään avaruusyökerhon pöydän ääressä. 1:44 mysteerinen tyttö on tempautunut tanssiin, muut katsovat. He katsovat ja yksi kerrallaan liittyvät mukaan. Ilo tarttuu ja aaltoilee miehestä ja naisesta toiseen, tyttö liitää kevein askelin.

Ja kuten kaikki hyvät asiat, myös tämä taivaallinen tuokio päättyy galaktisten turvallisuusjoukkojen ratsiaan. Tyttö on vaarallinen, lainsuojaton ja jahdattu. Hän juoksee, hän jatkaa pakoaan avaruuden halki.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Valtamedia = Valhemedia


Milo Yiannopoulos lienee lukijoille sen verran tuttu nimi, ettei hän juuri esittelyjä kaipaa. Parin viime vuoden aikana hän on noussut uuden oikeiston näkyvimmäksi kasvoksi amerikkalaisessa mediassa, eräänlaiseksi rockstaraksi. Koska hän on vieläpä homo ja katolinen, muodostaa hän erityisen uhan vasemmistolaiselle hegemonialle. Heidän tarinaansa ei sovi, että seksuaalivähemmistön edustaja ajattelisi myös omilla aivoillaan ja uhriasetelmien ulkopuolella. Karismaattisena ja supliikin hallitsevana hän on saattanut avoimesti haastaa vastapuolen edustajia niin mediassa kuin yliopistomaailmassa, ja tehnyt sitä menestyksekkäästi. Reaktioista voimme huomata, millaista kauhua hän herättää: väkivaltaisia mellakoita kampusluentojen yhteydessä, häirintää, uhkailuja sekä pysyvä esto twitterissä. Vihollinen ei tiedä kuinka käsitellä Miloa, sillä media leipoo hänestä klovnia ja toisaalla vasemmisto käyttää avointa väkivaltaa. Naurettavaksi pelleksi Miloa vastustetaan kiinnostavan vimmaisella aggressiolla, ja niin totisesti onkin että kaikki vastustus on vain lisännyt mielenkiintoa häntä kohtaan. Vihollinen tekee kaikkensa osoittaakseen, että hän todella on vaarallinen, kuten on itse julistanut olevansa.

Hiljattain media pelasi viimeisen korttinsa. Jos häntä ei voida pelotella hiljaiseksi eikä nauraa hiljaiseksi, jäljelle jää maineen mustaaminen. Ja mikä muu olisi tehokkaampaa kuin syyttäminen pedofiiliksi. Tai ei aivan syytetä suoraan, vihjaillaan epämääräisesti ”pedofilian puoltamisesta”. Suurelle yleisölle kun riittää, että se näkee tunnetun nimen ja ruman sanan samassa otsikossa. En vaivaudu antamaan linkkejä, en uutisartikkeleihin enkä videoihin. Tämä on juuri niin posketonta, ettei kannata maksaa vaivaa perehtyä asiaan sen kummemmin. Teidän tarvitsee tietää vain, että mitä Milo yli vuosi sitten eräässä haastattelussa lausui, oli perverssiä. Siinä kaikki. Vain valehtelija tai toimittaja voisi saada päähänsä syyttää häntä pedofilian puolustamisesta. Motivaatio tämän mediaoffensiivin takana oli vain ja ainoastaan eliminoida Milo Yiannopoulos, joka oli kasvanut liian vaarallisiin mittoihin. Jälki oli kieltämättä tehokasta, kun käytännössä vuorokauden sisällä hän menetti kustannussopimuksensa kirjalleen, työpaikkansa oikeistolaisessa verkkomediassa ja puhujanpaikkansa konservatiivisessa suurtapahtumassa.

Mikä oli tyrmistyttävintä tässä skandaalissa? Ei suinkaan se, että valtamedia oli välittömästi Milon kurkulla vaan se, että omat koirat purivat. Aloitekin tuli alun perin oikealta, kun anonyymi ryhmä levitti julkisia haastatteluvideoita kuin paljastuksina. Kohun aikana ja sen jälkeen on monin puolin oikeistoa irtisanouduttu kilpaa irti Milosta ja toivotettu hänelle tervemenoa. Nämä sankarit epäilemättä uskovat varjelevansa oman puolensa moraalista puhtautta, mutta pelaavat vain ja ainoastaan vihollisen pussiin. Jos nimittäin median sekundaarisena tavoitteena oli kylvää eripuraa oikeistossa, se onnistui siinä paremmin kuin hyvin; divide et impera. Tämä erän vei vihollinen selvin numeroin.

On pakko ihmetellä, miten uskollisuus voi olla oikealla tuntematon käsite? He puhuvat kyllä kunniasta, mutta jättävät omansa pulaan kovassa paikassa. Heitä huolettaa enemmän se, mitä vasemmisto ajattelee kuin mitä liittolaisille käy. Tapaus Milo Yiannopoulos osoittaa, ettei niin sanottuihin ”konservatiiveihin” voi luottaa. Cuckservative, tuo törkyturpien keksimä oiva pilkkanimi kuvaa noita omasta selkärangattomuudestaan kiihottuvia nilviäisiä paremmin kuin hyvin. Myös Milo on varmasti oppinut tässä paljon. Että hänen liiankin innokas tunkeutuminen valtavirtaan oli vain lyhyt kuherruskausi, sillä ei hänestä koskaan aidosti pidetty. Vasemmalla häntä sentään vihataan avoimesti, kun taas nämä puritaaniset koshervatiivit antoivat Juudaksen suudelman.

On tietysti otettava huomioon, että osaltaan voimakkaat reaktiot oikealla johtuvat naiiviudesta. Jotkut kuvittelevat, että käsillä oli oikeasti jotain merkityksellistä ja että heidät oli pakotettu arvioimaan Miloa uudelleen. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka uskovat valtamedian puhuvan edes joskus totta. Triviaalissa mielessä se puhuukin, ei sen tarvitse valehdella urheilutuloksista tai yrityskonkursseista. Kun kyseessä ovat sitten vähääkään merkityksellisemmät asiat, se ei voi puhua totta. Naiivi uskoo, ettei näin isoista asioista valehdeltaisi vaikka juuri niistä valehdellaan. Mitä isompi on vale, sitä parempi. Ja mitä isompi on kala, sitä parempi. Aivan sama kuinka merkittävä tai pieni olet, kukaan ei ole turvassa. On merkityksetöntä, kannatatko valkoista ylivaltaa vai oletko Milon tapaan klassinen liberaali. Jokainen voidaan murskata, sillä kenenkään ei pidä hegemoniaa vastaan asettuman.

Viimeisenä osoittaa tapaus strategisen ajattelun puutetta oikealla. Kun syytöksiä alkaa lentää, ei liittolaisen kimppuun pidä koskaan hyökätä yhtä aikaa median kanssa. Emme voi antaa moraalisen hysterian pimentää arvostelukykyämme ja ottaa kohuja vakavasti. Niissä ei koskaan ole kyse todellisista moraalisista dilemmoista, ne ovat median organisoimia hyökkäyksiä yksilöiden tuhoamiseksi ja omien riviemme jakamiseksi. Tilanne voi olla vaikea, mutta silloinkin on parempi vaieta kuin sanallaankaan osallistua vihollisen offensiiviin. Ei ole väliä myöskään sillä, pidätkö henkilökohtaisesti hyökkäyksen kohteesta vai et. En erityisemmin välitä Milo Yiannopouloksesta, joka pitää omasta äänestään vähän liikaa. Kysymys kuuluu, mitä sitten?

Tämä olkoon oppitunti myös minulle. Blogini on sinänsä merkityksetön, ollen vain yksi ääni suuressa kuorossa. Mutta voi perustellusti kysyä, oliko esimerkiksi postaukseni Sebastian Tynkkysestä viisas? Kritisoin häntä voimakkaasti tilanteessa, jossa ei ehkä olisi pitänyt. Ei niin, ettei omiaan voisi kritisoida. Mutta ajoitus on tärkeää, eli median tulitusta ei pitäisi omilla panoksillaan tuplata. Kirjoitukseni ei tietenkään ollut mikään irtisanoutuminen, eikä hänen saamansa tuomion puolustus. Arvostelin Tynkkysen huonoa esiintymistä, mutta olisin voinut jättää sanottavani toiseen hetkeen. Mitä tahansa hänestä ajattelinkaan, on hän joka tapauksessa samalla puolen rintamaa.

Uskollisuus on tällaisina aikoina vaikea, mutta sitäkin tärkeämpi hyve. Vasemmistolta ei tule pyytää mitään, heidät tulee unohtaa. He tuomitsevat meidät joka tapauksessa, ei siis tuomita toisiamme. Milo Yiannopoulos on dekadentti, mutta niin olen minäkin. Kaikilla meillä on syntimme kannettavanamme, eikä kivien viskomista kannata ensimmäisenä harkita.