Totuus Venäjästä II

Viime jaksossa pohdin Venäjän olemusta lähihistorian ja yleisen historian valossa. Se oli suurella pensselillä sudittu vesivärityö vailla yksityiskohtia.  Olennaista oli lopun toteamus siitä, mitä nyky-Venäjä on: voimiansa kokoava suurvalta. Tämä tieto yhdistettynä viimeaikaisiin tapahtumiin itäisemmässä Euroopassa oikeuttavat johtopäätöksen siitä, että haaste on esitetty. Ja se haaste on huitaistu vasten meidän kasvojamme, lännen kasvoja Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Ensiksi vähän asiaa Ukrainan sodasta. En käytä sanaa kriisi, koska se antaa ymmärtää kuin kyseessä olisi jonkinlainen luonnonkatastrofi, ihmisestä riippumaton tapahtuma. Ei, se on sotaa, jossa kaksi toisilleen vihamielistä puolta ottaa mittaa toisistaan. Meillä on toisaalta Ukrainan kansa, ja toisaalta Venäjä ja heidän tukemansa separatistit sekä muut viideskolonnalaiset. Ei ole väärin sanoa, että ensisijaisesti vastakkain ovat Ukrainan itsemääräämisoikeus alueeseensa ja Venäjän suurvaltapoliittiset intressit siellä. Toissijaisesti kyse on Ukrainan etnisesti hajanaisesta rakenteesta ja aidosti vapaata Itä-Ukrainaa ajavien separatistien toiminnasta.

Voiko Venäjän toimia ymmärtää, saatikka oikeuttaa? Kyllä voi ymmärtää. Muistakaamme, että kyseessä on suurvalta ja suurvalloilla on suurvaltojen elkeet. Ukrainan tapahtumat ovat osa laajempaa valtapeliä, jossa Venäjä pyrkii minimoimaan lähialueidensa sotilaalliset uhat ”emämaalle”. Itä-Eurooppa on vanhastaan ollut osa Venäjää tai Neuvostoliittoa, ja edelleen noiden maiden jo itsenäistyttyä Venäjä yhä mieltää naapurivaltionsa etupiirikseen. Ne ovat puskurivyöhykettä, jonka on mahdollisen länttä vastaan käydyn sodan alkaessa tarkoitus toimia sodan ensinäyttämönä, suojakilpenä ensi-iskulle. Näin strategisesti tärkeät alueet Venäjän omalla kamaralla pysyisivät edes sodan alkaessa turvassa (tämä doktriini oli toteuttamiskelpoisin kylmän sodan aikaan, jolloin Venäjän etupiiri ulottui Saksaan asti. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen, kun NATO kolkuttelee jo Pietarin porteilla). On siis täysin ymmärrettävää, ettei Venäjällä haluta Naton laajenemista naapurimaihin. Koska mitä enemmän naapurivaltioita on Natossa, sitä vähemmän strategista liikkumavaraa Venäjällä on. Yhtä lailla USA ei olisi ollut lainkaan huvittunut, mikäli Meksiko olisi aikanaan liittynyt Varsovan liittoon, kuten se ei ollut huvittunut Kuubaan rahdatuista neukkujen ohjuksista.

Entäs siitä oikeutuksesta? Oikeudesta ja Venäjästä ei liene syytä puhua samassa lauseessa, niin härskiä heidän toimintansa on. Edes Krimin valtaus ei ollut millään muodoin perusteltu toimi. Juu, alue on noin 60 % venäläinen ja Krim liitettiin 50-luvulla Ukrainaan hallinnollisella toimenpiteellä, eli Krim ei oikeastaan edes ole osa Ukrainaa. Se ei silti tarkoita, että Venäjän hyökkäys olisi ollut oikeutettu. Se oli hyökkäys itsenäisen maan kamaralle, sotatoimi. Hyökkäyksen jälkeisistä ”vaaleista” kannattaa puhua vain lainausmerkeissä, me kun edelleen tiedämme, mikä on venäläinen tapa järjestää vaalit. Selvää on, että Ukrainan uusi hallinto teki virheitä, kuten asetti uuden kielilain, joka loi tyytymättömyyttä juuri Krimillä ja antoi Venäjälle tekosyyt toimiinsa. Krimin miehitys oli reaalipoliittinen pakkotilanne; Ukrainalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin niellä mitä oli juuri tapahtunut. Krim oli menetetty, eikä sitä seikkaa voisi ainakaan väkivalloin muuttaa, avoimeen sotaan Venäjän kanssa Ukrainalla ei ollut eikä ole varaa.

Venäjä oli kuitenkin päässyt veren makuun ja se halusi lisää. Melko pian levottomuudet Itä-Ukrainassa kiihtyivät ja separatistit nousivat yhä näkyvämmäksi voimaksi. Venäjän propaganda on halunnut kuvata tämän liikehdinnän spontaanina reaktiona Ukrainan (muka) uusfasistisen hallinnon toimiin, vaikka nämä ovat valheita. Missään vaiheessa itäukrainalaiset eivät ole yleisesti ottaen olleet esimerkiksi Venäjään liittämisen kannalla, vaan kyseessä oli pitkälti Venäjän masinoima ja tukema liikehdintä. Ukrainan hallitus reagoi käynnistämällä terrorisminvastaisen operaation, joka nopeasti muuttui avoimeksi sodaksi. Verenvuodatusta ei kaihdettu kummankaan puolen ja siviiliuhreja kertyi. Venäjältä vuosi kapinallisille kalustoa, josta parhaimmin on mieliimme jäänyt BUK-M1 –ohjuspatteri. Tällä vehkeellä separatistit ilmeisesti juovuspäissään ja vailla tulenjohtoa ja maalintunnistusta menivät ampumaan kaakkoisaasialaisen matkustajakoneen alas (tästä liikkuu paljon villiä teoriaa, kuten että kyseessä olisi ollut Ukrainan false flag –isku. Kummaa sikäli, että Ukraina ei ole mitenkään hyötynyt tapauksesta. Venäläisille aiheutuneesta propagandatappiosta huolimatta sota jatkui entisellään). Venäjä pyrki välttämään suoraa osallistumista mahdollisimman pitkään, kunnes oli pakko. Separatistit alkoivat jäädä alakynteen Ukrainan armeijan painostuksessa, mutta sitten tapahtuikin outo käänne. Kuin tyhjästä separatistit nyhjäsivät lisävoimia, joilla iskeä hyökkäävät ukrainalaiset takaisin ja paikoitellen jopa hajalle. Turhaa edes mainita mistä separatistien lisävahvistukset tulivat. Separatistit (siis Venäjä) pakottivat ukrainalaiset aselepoon, mikä käytännössä merkitsi heidän voittoaan. Tähän ollaan tultu.

Noh, tiedän, että konflikti on sittenkin monisyisempi kuin ehkä edellä olen antanut ymmärtää. Ukrainan etninen jakaantuminen ukrainalaiseen länteen ja venäläiseen itään on tosiasia. Vaikka Itä-Ukraina ei ole etnisesti samoissa lukemissa venäläinen kuin edes Krim (58.3 %), on siellä myös aidosti laajaa tyytymättömyyttä nykyhallintoon. Siinä missä Viktor Janukovitsh oli venäläismielinen ja käytännössä Putinin vasalli, on nykyhallinto avoimen nationalistinen ja sisältää tukijoukoissaan kohtalaisesti myös poliittisia ääriaineksia. Väitteet, että Ukrainan hallinto olisi kokonaisuudessaan fasistinen, kannattaa jättää omaan arvoonsa, mutta virheitä hallitus on siitä huolimatta tehnyt, eikä se vaikuta yhtään vähemmän riitaisalta kuin edeltäjänsä. Itse toki annan tukeni länsiukrainalaisille ja toivon heille voimia ja onnea taistelussaan Venäjää vastaan. Nationalistina näen myös, että paras ratkaisu Ukrainan sotaan olisi jakaa maa. Vaihtoehtoja on kolme: 1) Itä-Ukraina liitetään Venäjään, jonka näen huonoimpana vaihtoehtona. 2) Itä-Ukraina itsenäistyy, jota en myöskään näe kestävänä vaihtoehtona. Kokonaan omillaan kumpikin valtio kärsisi taloudellisesti, niin itä kuin länsi. Kovimmin kärsisi luultavasti Itä-Ukraina, joka Venäjän varjossa ja vanhentuneen teollisuutensa kanssa näivettyisi pystyyn. 3) Konfederaatiomalli. Liittovaltioratkaisu olisi kestävin vaihtoehto, koska se takaisi eri alueille (myös Krimille, jos se vielä olisi osa Ukrainaa) laajan itsehallinnon, mutta pitäisi valtion yhtenä. Tässä ratkaisussa maan eri etniset ryhmät eivät voisi liikaa määräillä toistensa yli, mikä vähentäisi katkeruutta. Tämä aidosti mahdollistaisi maan rakentamisen yhdessä kohti kasvua.

Tilanne on tällä hetkellä mitä on. Edellä spekuloimani Ukrainan jakautuminen on tosiasiassa jo tapahtunut. Se vain ei ole mennyt täysin yhdenkään luettelemani kohdan mukaisesti. Palaneen Käryä –blogissa oli juuri oivaltava kirjoitus aiheesta: Ukrainan konflikti on ns. jäätynyt konflikti. Löyhä tulitauko on, mutta myöskään suurempia sotilaallisia operaatioita ei ole käynnissä. Itä-Ukraina on tukevasti separatistien ja Venäjän hallinnassa, eikä asian tilaan ole odotettavissa muutosta. Ukraina ei kyennyt pääsemään sisäiseen sopuun alueidensa jaosta, vaan se pakotettiin siihen. En puolustele mitään Ukrainan armeijan tekemiä rikoksia, mutta olin alusta asti sen puolella, koska katsoin, ettei vastapuolella ollut mikään aito ja spontaani separatistiliike, vaan Venäjä asevoimineen. On totta, että Ukrainan hallituksella olisi pitänyt olla enemmän viisautta, mutta reilu kamppailu tämä ei ole ollut missään vaiheessa. Nyt käsillä on jäätynyt, ratkaisematon konflikti ja kaikkia vituttaa. Itä-Ukrainalla ei ole, eikä tule olemaan mitään virallista asemaa, kuten ei ole millään muullakaan Venäjän ”itsenäiseksi” rusikoimalla pseudovaltiolla (Transnistria, Abhasia, Etelä-Ossetia). Jos konflikti olisi ratkaistu rauhanomaisesti, meillä voisi olla Ukrainan konfederaatio tai kaksi Ukrainaa. Tämän travestian jälkeen meillä on murjottu Itä-Ukraina, jonka itsenäisyyttä minä, eikä kukaan järkevä ihminen lännessä tule tunnustamaan niin kauan kuin Venäjän saapas sitä painaa.

Entäs se haaste ja lännen osuus? Hähää, juksasin, siitä tulee juttua sitten ensi jaksossa.