sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Top 10 jääkiekkoilijaa


Stanley Cup-finaalien jälkilämmössä on hyvä viivähtää lätkän parissa vielä hetkinen. Kun tulee puhe kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tahdon ainakin omalta osaltani tehdä selväksi, ettei kyse ole objektiivisesta paremmuusjärjestyksestä. Suosikkipelaajani ovat sellaisia, joiden pelityylistä ja persoonasta satun pitämään. Kaikki he ovat tietenkin oikeasti hyviä, sillä pidänhän ennen kaikkea näyttävistä taitopelaajista. Tahdon jääkiekkoni kauniina, ja sitä toteuttavat ennen kaikkea yksilöt. Niin hienoja kuin viisikkokuviot voivat olla, ei kunnon sooloa voita mitään. Asenteeni on hieman paradoksaalinen, kun otetaan huomioon lajin olemus joukkueurheiluna. Lisäksi yksilösuoritukset ovat aina harvinaisuuksia, jos etenkin Suomen maajoukkuesuorituksia katsotaan. Mutta ne ovat lajin suola ja elämä, estetiikka ennen kaikkea. Luovuus ei ole koskaan ollut varsinkaan Suomikiekon sydänasia, mutta olen toiveikas tulevaisuuden suhteen.

Siispä, arvon naiset ja herrat, Unilaakson Top 10 –jääkiekkoilijat:

1) Mario Lemieux

Super Mario, Le magnifique: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä mies on monen listalla, kun keskustellaan kaikkien aikojen parhaasta kiekkoilijasta. Mitäpä hänestä voisin sanoa? Paketti, jossa yhdistyivät koko, voima, laukaus, taitavuus ja pelinluku. Hän oli mies, joka pystyi parhaimmillansa mihin tahansa. On pelaajia, joilla on jumalmoodi, ja Mariolla se oli aivan erityinen. Voitte valita minkä tahansa koosteen ja ihailla absoluuttista dominointia. Otetaan työnäyte:

Koko video on suositeltavaa katsottavaa, mutta kiinnittäkää huomiota näytteeseen numero 8. Katsokaa kuinka hän liikkuu. Mestarin tunnistaa siitä, että toiminnot tapahtuvat sulavasti kuin vailla ponnistusta. Ja "tuuletus" on ylivertainen, siinä liukuu kuningas jäällä. Aristokraattisen viileä olemus vetoaa minuun, pois turha vaatimattomuus.

En ole nähnyt ensimmäistäkään Marion peliä, synnyin liian myöhään ehtiäkseni. Mutta koosteita olen nähnyt enemmän kuin tarpeeksi, enkä niihin silti kyllästy. Marion tarinassa vetoaa myös se, että hän useista loukkaantumisistaan ja sairastamastaan syövästä huolimatta punnersi itsensä aina takaisin huipulle. Hän oli todellinen taistelija ja sankari, kaikkien aikojen jääkiekkoilija.

2) Jaromir Jagr

Tshekkiläinen kynämies ja individualisti. Hän on pelaaja, jonka highlight reelejä kelpaa katsoa. Mario Lemieuxin ketjukaveri ja ratkaisija, joka osaa ottaa joukkueen reppuselkäänsä. Tai ainakin osasi. Suorastaan hullua on, että 45-vuotiaana hän vieläkin pelaa NHL:ssä. Voi tosin olla, että kulunut kausi jää hänen viimeisekseen. Mutta kävi miten hyvänsä, on takana jo pitkä ja tuottelias ura. Ja kuitenkin, voitti hän ensimmäiset ja viimeiset mestaruutensa jo alussa 18-19-vuotiaana. Hän oli kuitenkin jo viimeistään toisella kaudellaan yksi joukkueensa avainpelaajista.

Jagrissa kiehtoo paljon myös persoonansa. Hän on aina pelannut ensisijaisesti itselleen, mitä en kuitenkaan pidä huonona asiana. Pelattuaan ensimmäiset kymmenen vuotta Pittsburghissa, on hän sittemmin vaihtanut seuraa kuin paitaa. Tämä osoittaa, että maajoukkuetta lukuun ottamatta, ei hän kovin seurauskollinen mies ole. Hän on suunnistanut aina sinne, missä hänellä on ollut hauskaa pelata. Hän ei ole helpoin mahdollinen ihminen ja pelin taso riippuu mielialasta. Koska hän on niin lahjakas kuin on ja ahkerampaakin ahkerampi harjoittelija, saa hän moiset erikoisuudet anteeksi.

Sitten on takatukka. Ja massiivinen ahteri: kun sen tunkee vastustajan eteen, ei kiekko häneltä hevin lähde.

3) Patrik Laine

Miten näin nuori jannu voi olla listalla korkealla? Ymmärtänette, että katson sinivalkoisten lasien lävitse. Laine on yksinkertaisesti parasta, mitä suomalaisessa jääkiekossa on aikoihin tapahtunut: 196-senttinen karpaasi, joka omaa lisäksi maailman parhaimpiin kuuluvan laukauksen ja valtaisaa taitoa mailansa kanssa. Heikkoudet ovat luistelussa ja kiekon suojaamisessa, mutta kunhan hän kehittää kovuutta kroppaansa ja tekniikkaa luisteluunsa, voi hänestä tulla liki pysäyttämätön.

Lyhyen uran koosteita kelpaa jo nyt katsella. Suomalainen jääkiekko on kärsinyt aina maalintekijöiden puutteesta, mutta nyt Laine jatkaa Kurrin ja Selänteen jalanjäljissä. Hän ei pelkisty laukaukseensa vaan osaa myös ohjata ja kuljettaa. Hän ei ole nopea, joten läpiajoja ei liene syytä odottaa paljoakaan. Koska hänen pelaamisensa ei kuitenkaan ole riippuvaista vauhdista, ennustan hänelle pitkää jatkoa. Nopeuteensa tukeutuvat pelaajat ovat taipuvaisempia tippumaan kyydistä iän myötä, laukoa voi vaikka kuinka pitkään.

4) Alexander Ovetškin

Venäläinen höyryjyrä, joka on harvinainen yhdistelmä nopeutta ja kokoa. Häneltä löytyy maailman paras laukaus ja kuitenkaan hän ei ole yksin siitä riippuvainen; kädet ovat pehmeät ja kiekko tottelee lapaa. Hän taklaa kovaa ja paljon, ei säästele itseään fyysisesti. Hän on voittanut parhaan maalintekijän palkinnon neljä perättäistä kertaa, mikä kertonee hänen tasostaan nyky-NHL:ssä. 50 maalia kausi toisensa jälkeen ei vielä 80- ja 90-luvulla olisi ollut kovin ihmeellistä, mutta nyt on.

Ovetškinia on syystä pidetty itsekkäänä ja puolustushaluttomana pelaajana. Hän pelaa myös ajoittaista sikaa, mitä en kenessäkään arvosta. Joka tapauksessa hänen häikäisevän viihdyttävä pelityylinsä korvaa monia puutteita. Sidney Crosby – hänen pitkäaikainen kilpakumppaninsa – on objektiivisilla mittareilla parempi pelaaja. Esteettisyyskerroin nostaa Ovetškinin kuitenkin edelle, siitä ei ole kahta sanaa.

5) Peter Forsberg

Tämä viikinki on kaikkien aikojen paras ruotsalaiskiekkoilija ja lukemattomien suomalaisten murhe. Tiedän kyllä, mitä ajattelette. 2003 puolivälierässä Foppa rynnäköi koko kentän lävitse ja tasoitttaa pelin vanhanaikaisella, ”ei voi olla totta”. Hänen ansioitaan ei kuitenkaan voida kiistää. Hän pelasi ja hallitsi ajanjaksolla, jolloin peli oli rikkonaista ja puolustusvoittoista. Hän kumosi ajatuksen, että Ruotsista tulisi hentoja pelaajia. Forsberg pelasi armottoman kovaa fyysistä peliä, taklasi ja otti niitä vastaan kuin betoniseinä. Ruotsalaisia on pidetty jääkiekossa periksi antamattomina ja juuri hänessä tuo piirre tiivistyi. Mutta ennen kaikkea hän oli taitava kaveri, joka rakensi älykkäästi peliä. Hän ei ollut suuri maalintekijä eikä laukoja, mutta kyllä sekin puoli onnistui tarpeen tullen. Foppa oli tahtopelaaja, joka voitti kaiken: stanley cupin, olympiakullan ja maailmanmestaruuden, kaksi kutakin lajia.

Harmi, että ura loppui ennenaikaisesti. Mutta niin kuluttavalla pelityylillä se oli tavallaan väistämätöntä, kroppa antoi lopulta periksi.

6) Pavel Bure

Venäläinen raketti on myös pelaaja, joka tarjosi suomalaiselle jääkiekkokansalle karvasta kalkkia: joo joo, Nagano ja viisi maalia. Ei nyt muistella menneitä sen enempää. Bure ei ollut vain häikäisevän nopea luistelija vaan myös poskettoman taitava ryssä. Hän on Ovetškinin sukulainen sikäli, että oli maalintekijä ennen kaikkea. Hän oli puolustushaluton ja pelasi itselleen, aidon individualistin tavoin. Mutta kyllä sitä kaikkea kelpaa katsella, edelleen.

Pavel Bure on muuten komea mies.

7) Erik Karlsson

Tämä ruotsalainen herra on ensimmäinen listalle päässyt pakki. Mutta hänpä ei olekaan kuka tahansa peruspakki, vaan maailman paras hyökkäävä puolustaja. Hän on NHL:n nopeimpia ja sulavimpia luistelijoita, pelkästään jalkatyötä on silmiä hivelevän ihanaa katsella. Mailankäsittely ja kiekonhallinta ovat myös sillä tasolla, että hän pitää muita pilkkanaan. Rannelaukaus ja lämäri lähtevät terävästi. Mitä tämä kaveri siis ei osaa? Joidenkin vääräleukojen mukaan juuri puolustaminen on heikkoa, mutta sekään ei pidä aivan paikkaansa. Hän on uhrautuva pelaaja, joka pelaa ensi sijassa joukkueelleen. Aikaisemmin saattoivat uhkarohkeat ratkaisut kostautua, mutta ikä on tuonut kypsyyttä.

Mr. Everything, kuten he häntä kutsuvat.

8) Teemu Selänne

Mitä voin sanoa - taaskaan? Suomalainen salama oli se pelaaja, jonka halusin aina nähdä maajoukkuepaidassa. Se oli loppujen lopuksi harvinaista herkkua, olympialaiset olivat ainoa varma nakki. Hän oli ja on legenda, asioita alkoi tapahtua hänen päästessään jäälle. Minulla ei kuitenkaan ollut omakohtasta käsitystä hänen taidoistaan ennen olympialaisia 2006. Hän olikin sitten leijonien ja kisojen tehokkain pelaaja, hän täytti odotukseni juuri prikulleen. Hän oli jo 35-vuotias tuolloin, mutta sain nauttia pelistään vielä vuosien ajan. Sotshin kisat 2014 muodostuivat hienoiksi jäähyväisiksi, hän johti joukkuetta hengellään ja esimerkillään. Kaksi maalia pronssiottelussa jäivät erityisesti mieleen, kun Yhdysvallat tähtineen haudattiin numeroin 5-0.

9) Dominik Hasek

Hän ei liene objektiivisilla mittareilla se maailman paras maalivahti, vaikka kärkeen kuuluukin. Mutta ainakin hän on näyttävin, torjuntatyyli oli varsin omintakeinen. Hän näytti siltä, ettei ollut sisäistänyt ensisijaisesti tekniikoita vaan syyn, miksi maalivahteja ylipäätänsä on: jotta oma pää pysyisi puhtaana. Hasek torjui vimmalla, hän tahtoi vartioida veräjää kaikin mahdollisin keinoin, joskus likaisinkin keinoin. En voi varmaksi sanoa, näinkö häntä ensimmäistäkään kertaa suorassa lähetyksessä, mutta koosteet onneksi helpottavat elämää – jälleen.

10) Petteri Nummelin

Numppa on kiekkoilijana aliarvostettu ja tarkoitan sitä. Hän oli vuosikausia leijonien avainpelaajia. Hän ei koskaan pärjännyt NHL:ssä, mutta sitäkin paremmin maajoukkuejäillä (osoitus siitä, ettei menestys tai sen puute taalaliigassa välttämättä kerro mahdollisuuksista muualla). Nummelin on mielestäni paras hyökkäävä puolustaja suomalaisessa jääkiekkohistoriassa. Hän ei ole isokokoinen eikä fyysinen palaaja, mutta omasi hyvän lämärin ja rannarin sekä rakensi peliä älykkäästi. Lisäksi hänen avaussyöttönsä olivat vailla vertaa, kuinka monia läpiajoja hän mahtoikaan saattaa alulle? Lopetettuaan maajoukkueessa, ei hänelle ole löytynyt korvaajaa. Se on ollut sääli, sillä Numpan profiililla varustettua pelaajaa tarvitsisimme; pelinavaajaa ja –rakentajaa, joka ei myöskään epäröi laukoa.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Takinkäännöksiä & hopearahoja



Petturi Timo Soinin sanoin:

Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä. Kolmellakymmenellä hopearahalla, jotka kavaltaja sai, ostettiin savenvalajan pelto muukalaisten hautausmaaksi

Paitsi Juudas, on Soini myös fariseus. Valehteleva kanalja, joka kavaltaa omansa hopearahojen – siis Audin takapenkin tähden. Sammakko-Jabba möi perustamansa puolueen jatkaakseen rosvohallituksen kumileimasimena. Ylensyönyt sika teki tempun, jota hän ei millään sutkauksella enää voi selittää; peli on ohitse, ura lopussa. Hän voi kätyreineen nostaa liksaa vielä kaksi vuotta, mutta poliittista tulevaisuutta heillä ei ole. Pettureiden nimet muistetaan.

Kaksikymmentä nimeä, painakaa ne mieliinne. Shimon Eloh, tuo Israelia mielistelevä rotta toimii joukkion puhemiehenä. Oinonen, Lindström ja kaikki, luopion kuva on otsassa ikuisesti. He sössöttävät arvoista ja nimesivät käpykaartinsa mitä ironisimmalla tavalla: Uusi vaihtoehto. Vitsi vetää vertoja vuoden 1938 Münchenin sopimukselle.

On selvää, että tämä oli hallituksen ja takinkääntäjien yhdessä junailema operaatio. Mitään hallituskriisiä ei ollutkaan, vain teatteria. Petturit ovat niin syvällä vallan liemissä marinoituneet, että he eivät lähde venettä keikuttamaan. He kyllä tekevät mitä käsketään ja riemumielin. Loikkarit puhuvat selkärangan säilyttämisestä, vaikka sitä ei heillä alun perin ollutkaan. Mitä he sanovatkaan, voi päinvastaisen olettaa todeksi.

Tämä on synkkä päivä perussuomalaisille, ei siitä mihinkään pääse. Mutta on katsottava pidemmälle. Saimme verettömän version pitkien puukkojen yöstä, ja vieläpä pettureiden oma-aloitteisesti orkestroimana. Tämä puhdistaa jyvät akanoista ja antaa vapaat kädet kansallismielisen politiikan ajamiseksi. Kompromissien aika on ohitse, keskustelut eivät johda mihinkään. Luopioita on turha surra, sillä heistä ei ollut koskaan mitään hyötyä. Ei ole masennuttava yksittäisistä gallupeista ja vaaleista, sillä hyvä tulee hitaasti. Takaiskuja tulee, mutta taistelua ei tule jättää. On aina muistettava se tärkein työ, joka ei tapahdu Arkadianmäellä vaan ihmisten mielissä. Me kansallismieliset olemme jo nyt saaneet agendamme pinnalle, olemme normalisoineet näkemyksiämme. Sen sijaan, että pyytelisimme anteeksi, olemme jo muuttaneet politiikan parametrejä. Työ on vasta alussa, mutta henkisen ilmapiirin vähittäinen muutos osoittaa voiton mahdolliseksi. Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.

Taistelu käy kuumana ja siitä on syytä nauttia. Emme ole täällä antautuaksemme vaan voittaaksemme. Kansallismieliset joutuvat hakemaan vauhtia alhaalta, mutta se terävöittää rivejämme. En ole ahdistunut vaan biletunnelmissa. Historia ei lopu vaan saamme olla osana sitä, todistamme kansojen vuoroveden nousua.

Are we having fun yet?


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Stanley Cupia & hallituskriisiä





Stanley Cup –finaalit on sitten taputeltu ja viime vuoden mestari Pittsburgh Penguins voitti toisen putkeen. Joukkue on oma suosikkini, ja silti en ole varauksettoman iloinen. Oikeastaan olen aika pettynyt. Enemmän toivoin Nashvillen voittoa Pekka Rinteen maalivahtipelin vuoksi. Hän oli joukkueensa selkäranka läpi pudotuspelien, vaikkakin pelasi pari hutipeliä finaalisarjassa. Hänellä oli potentiaalia voittaa ensimmäisenä suomalaisena parhaalle pelaajalle myönnettävä Conn Smythe Trophy, joka sitten meni jo toisen kerran peräkkäin Sidney Crosbylle. Ja hänestä puheen ollen, on nostettava hattu päästä moisen voitontahdon edessä. Hän ja koko joukkue edustaa voittamisen kulttuuria parhaimmillaan, heiltä löytyy se tehovaihde oikeiden otteluiden hoitamiseksi. Crosby ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava pelaaja, mutta hän on tämän hetken kiistaton valtias jääkiekkomaailmassa. Joukkue hänen ympärillään venyi rampanakin loppuun asti, mikä kertoo taistelutahdosta. Pingviineissä pelataan juuri sellaista iloista taitokiekkoa, joka toivon mukaan määrittää myös lajin tulevaisuutta.

Eikä unohdeta puolustaja Olli Määttää, joka nosti kannua myös viime vuonna. Tärkeintähän ei ole, että oma suosikkijoukkue finaalisarjassa voittaa vaan se, että voittajajoukkueessa pelaa suomalainen. Olen murheellinen Pekka Rinteen puolesta, mutta iloinen Määtän puolesta. Hänessä on potentiaalia suomalaiseksi eliittipuolustajaksi. Harmi vain, että kehitystä ovat haitanneet monet loukkaantumiset ja syöpä niin paljon, että voidaan puhua jopa taantumisesta. Olen kuitenkin toiveikas.


Suomen hallituksen aisankannattajat osoittivat todellisen karvansa ja laskivat alleen. Halla-ahon valinta puheenjohtajan paikalle oli liikaa ja perussuomalaiset erotetaan hallituksesta. Tämä on puolueelle ja koko Suomelle huonoa kahdesta syystä: ensinnäkin ennenaikaiset vaalit pudottaisivat persujen kannatusta roimasti. Toisekseen, uusissa vaaleissa vasemmisto keräisi suurimman potin ja saisi vapaat kädet maahanmuuttopolitiikan suhteen. Sekin vähä, mitä tähän mennessä on saatu aikaan, voitaisiin torpedoida alta aikayksikön.

Hyvät puolet löytyvät ennen kaikkea siitä, että kenties viimeisetkin soinilaiset pyrkyrit saadaan savustettua ulos puolueesta. Kun tuuli yltyy, hylkäävät hyvän sään kipparit laivan. On aika erottaa jyvät akanoista ja nähdä, ketkä todella ovat valmiita seisomaan isänmaan eivätkä palkkapussinsa takana. Tilanne selkiyttää viholliskuvia myös, sillä nyt on selvää että elämme kaksipuoluejärjestelmässä. On kansallismieliset vastaan kaikki muut, yksi puolue vastaan media ja sateenkaariväki. Vasemmistoliitto taikka kristillisdemokraatit, ei mitään olemuksellisia eroja.

Vaihtoehdot kapenevat kahteen, ja tulee valinnan aika.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kiitos mestari


Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja on valittu ja juuri oikea mies valittiinkin. Soinilaiset takinkääntäjät taikka ministeriliksoja himoitsevat pyrkyrit eivät tahtipuikkoa enää heiluta. Tästä alkaa uusi komento ja toivon mukaan uusi alku puolueelle. Perussuomalaiset ovat edelleen ainoa poppoo, jossa on tahtoa tehdä kansallismielistä politiikkaa ja Halliksen johdolla heitä voidaan ohjata entistä enemmän siihen suuntaan.

Tänne asti voin kuulla myös valhemedian, opposition ja valtapuolueiden älämölön. Aisankannattajat ja muut nilviäiset tikahtuvat oikeamielisyyteensä, kun Paha-Jussi ottaa ohjat käsiinsä.

Tästä minä nautin.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Deus Vult!




Pasifistinen tulkinta kristinuskosta valtaa alaa näinä väärien profeettojen päivinä. Mikä sopisikaan paremmin heille, joiden suunnitelmissa siintää lännen perikato. Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta, sillä pasifismi on pelkuruutta ja pelkuruus antikristillistä. Unohtakaa tarkoitushakuiset tulkinnat toisen posken kääntämisestä, on katsottava uskontomme koko traditiota laajemmin ja kysyttävä yksi kysymys: olivatko ristiritarit vähemmän kristittyjä kuin valtionkirkkomme lammasmaiset leipäpapit? Myönteisen vastauksen absurdius on niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse erikseen perustella.

Muslimit tekevät parhaansa kerjätäkseen verta nenästään. Vasemmalla ei ehditä edes sanoa ”ei saa antaa pelolle valtaa”, kuin jossain jo jytisee, ammutaan, kaahaillaan tai puukotetaan. Sikäli kuin tilanne jatkuu entisellään, meidän täällä oikealla ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään; vihollisemme ja heidän parrakkaat lemmikkinsä hoitavat homman puolestamme. Muslimien vesikauhu ja valtavirtapoliitikkojen henkinen impotenssi sen edessä avaavat silmiä yksi kerrallaan. Tilanteen kaikkinainen päättömyys pakottaa etsimään vaihtoehtoja, kuka voisi pysäyttää spiraalisyöksyn pohjalle?

Systeemi lupaa ihmisille lisää samaa, lisää muukalaisia ja islamia. He lupaavat lisää omien kansalaisten valvontaa ja syvempää EU:n integraatiota. Heidän mukaansa terrorismi ja muut vitsaukset ovat väistämätön osa monikulttuurista todellisuutta, kasvukipuja matkalla maailmankylään. Meidän on sopeuduttava, meidän on muututtava. Ja kuinka ollakaan, meidän todella on muututtava. Mutta ei siten kuin he tahtovat. On olemassa vaihtoehto, ja se on taistelu. Muslimit kutsuvat sotaansa pyhäksi, eikä omamme ole sitä yhtään vähemmän. Uusi reconquista tulee ja islam ajetaan ulos Euroopasta. Vaikka siinä menisi edeltäjänsä tavoin satoja vuosia, se lopulta tapahtuu. Maanosamme ja sen ihmisiä on koeteltu ennenkin: milloin hunnit ja mongolit, milloin maurit ja turkkilaiset. Idässä ja etelässä, rajoillamme on kautta aikain kamppailtu. Nyt on vihollinen porttiemme sisäpuolella, mutta me näemme ja tunnistamme heidät. Piiloutua ei voi, ja he vielä pakenevat kannoillaan.

Ajat ovat synkät, mutta pelko on aiheetonta. Vaikka kuolisimme miljoonissa ja maanosamme islamisoituisi, se ei olisi loppumme. Jeesuksen ristiinnaulitseminen oli sekin apokalyptisten mittojen kuolinisku, tai siltä se vihollisillemme näytti. Vaan kuinka monta Hänen seuraajaansa tarvittiin, ennen kuin uskonnostamme tuli myöhempinä aikoina maailman suurin?

11