Intromortti ja ekstrovertti

Ihmiset jakautuvat karkeasti ottaen kahteen tyyppiin suhteessaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Introvertit ovat yleistäen heitä, jotka pitäytyvät omissa oloissaan, ekstrovertit hakeutuvat ihmisten seuraan. Introvertit eivät ole antisosiaalisia, vaan he kuluttavat energiaa sosiaalisessa kanssakäymisessä siinä missä ekstrovertit saavat sitä. Siksi introverttien pitää – sisäänpäin kääntyneisyyden tasosta riippuen – ladata akkuja omissa oloissaan. Ekstrovertit sen sijaa menettävät energiaansa vietettyään liikaa aikaa yksin, jolloin he hakeutuvat seuraan. Molemmat tarvitsevat sekä sosiaalista vuorovaikutusta että yksinoloa, pitoisuudet vain vaihtelevat. Kukaan ei siis ole täydellisen introvertti tai täydellisen ekstrovertti, sellainen ihminen olisi invalidi. Jaottelu on jatkumo, jolle ihmiset sijoittuvat.

Introvertti ihminen ei välttämättä ole ujo tai ekstrovertti supliikkimies. Introverttikin voi olla luonteva esiintyjä ja seuramies, jonka erottaa ekstrovertista vastaavasta se, että hänen energiansa kuluu seurassa nopeasti. Samaan tapaan ekstrovertti ihminen voi olla ujo tai sosiaalisesti estynyt, mikä luultavasti on erityisen haitallista, koska he tarvitsevat introvertteja enemmän muiden ihmisten seuraa. Introversion ja ujouden välillä on toki vahva korrelaatio, sisäänpäin kääntynyt ihminen todennäköisemmin omaa hermoston ja kehityshistorian, jossa sosiaalinen ulottuvuus ei ole painottunut. Ekstrovertti hakeutuu ulospäin suuntautuneena ihmisten sekaan, ja sitä kautta oppii ja adaptoituu sosiaalisiin kuvioihin.

Kenellekään lukijalle ei varmaankaan tule yllätyksensä, jos paljastan olevani introvertti. Kyllähän minä voisin olla ekstrovertti, mutta näin yleisesti ottaen kirjoittavat ihmiset ja internetissä tällaista epäsosiaalista blogia pitävät ihmiset ovat suurella todennäköisyydellä introvertteja, enkä ole tässä suhteessa poikkeus. Minä viihdyn ylivoimaisesti parhaiten omissa oloissani lähes erakkomaisuuteen saakka. Mitä tahansa haluankaan tehdä, teen sen mieluiten yksin oli se sitten lukemista (kaikki lukevat joo ”yksin”, mutta haluan ympärille myös rauhaa ja hiljaisen huoneen), elokuvien katselua, lenkkeilyä, ruoan valmistusta, piirtämistä, soittamista, musiikin kuuntelua, kävelyä tai ihan vain istumista ja luonnon tiirailemista. Jos joku häiritsee minua ollessani varta vasten syventynyt johonkin, ärsyynnyn saman tien ja saan tehdä kunnolla töitä pitääkseni kiukun sisälläni. Kun minut keskeytetään askareistani, se on kuin minut revittäisiin ulos jostakin. Ehkä parhaiten sen ymmärtää, jos sitä vertaa nukkumiseen: olet sikeässä unessa ja joku TÖKKII SINUT SORMELLA HEREILLE!! (tuollaiset pitäisi tappaa kyselemättä). Toisinaan syvennyn ihan vain ajattelemaankin ja tuntuu lähes väkivallalta, kun joudun jättämään ajatukseni kesken.

Voin mennä yksinolossani melko pitkällekin, koska – kuten mainitsin – olen erakkomainen. Hyvin suuri osa johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisten seura tuntuu usein sietämättömältä. Mikään ei ole yhtä taivaallista kuin viikko yksin vanhempieni talolla. Jos he ovat matkoilla ja minä talonvahtina, siinä hermot lepäävät aika tavalla. Opiskelijakämppäni ei ole yhtä viihtyisä, mutta aina kun kämppikseni poistuu, tuntuu helpottavalta olla taas yksin. Viime vuoden kesällä tein ennätyksen, kun olin kolmeen viikkoon puhumatta kenellekään. Ellei lasketa ”terve” ja ”kiitos”, jotka lausuin kaupassa, en varsinaisesti keskustellut kenenkään kanssa. Edellinen kämppikseni oli reissussa, joten koko kämppä oli käytössäni. Lisäksi hän jätti minulle huoneen ovensa auki, jotta pääsisin hänen parvekettaan käyttämään (oma parvekkeeni antaa vasten muita kerrostaloja ja näkymä on sietämätön, kämppiksen puolelta näkyy metsää). Se oli oikein, oikein hyvää aikaa se. Puhetaukoni keskeytyi, kun törmäsin Greenpeacen punapäiseen naisfeissariin, jonka kanssa antauduin väittelyyn ja sain varsinaisen puheripulin. Siinä taisi tulla muutaman viikon höyryt ulos (olin siis ihan kiltti, väitin vain hanakasti vastaan ^_^ ), ja kaiken hupuksi vielä päädyin lahjottamaan! No, minusta se feissari oli ylen sisukas, joten halusin palkita sen. Kai hän sai siitä hyvän mielen, muutenhan olisin vain hukannut hänen aikaansa. En tietenkään lahjoita moiselle järjestölle enää.

Minulta löytyy siis ekstrovertti puolikin, saatan olla aika ajoin puhelias. Itse asiassa minulla on tapana pälpättää kuin papupata, jos siihen vain tilaisuuden saan. Minä olen puhuessani sangen äänekäs ihminen ja toisinaan saatan vahingossa olla ”valokeilassa”. Muutenkin spedeilen ja häröilen (tuttujen) ihmisten seurassa niin, että saatan herättää huomiota. Tarvitsen siis ihmisseuraa ja puhumista siinä missä kuka tahansa muukin. Puhuminen silkkana mekaanisena toimintonakin on joskus rentouttavaa, joten en pane ns. small talkia pahakseni. En tykkää puhua paskaa, jos sillä tarkoitetaan ihan mitä tahansa lätinää, jolla vain yrittää miellyttää toista. Ja toisaalta jos small talk määritellään puheena, jolla ei ole mitään sisältöä, ei se silloin mielekästä ole. Kyselen ihmisiltä kuulumisia, koska olen kiinnostunut kuulemaan niistä, en small talkin vuoksi. Sää on itse asiassa yksi intohimoni, joten ainakaan minulle se ei ole small talkin aihe. Mutta toisinaan puhuminen puhumisen vuoksi tuntu hyvältä, mutta tällaista teen lähinnä hyvien ystävieni seurassa. Koska puheen, jossa äänen tuottaminen on itsetarkoitus, sisältö muuttuu randomiksi siansaksaksi, ei sitä ihan joka paikassa viitsi huudella. Onneksi kaverini sentään ymmärtävät tapaani pulputtaa randomeita lauseita, joiden yksittäiset sanat tai lause itsessään eivät liity yhtään mihinkään yhtään mitenkään. Tykkään riehua ja urpoilla aina tuon tuosta.

Osaan siis jopa nauttia ihmisseurasta ja koska sentään kasvoin viisihenkisessä perheessä, olen tottunut siihen, että ympärilläni on ihmisiä. Mieluiten olen yksin, mutta voin niellä sen faktan, etten ole. Voin niellä sen, että minulla on kämppäkaverikin. Edellinen kämppis oli tosin vanha lukiokaveri, joten hänen kanssaan hommat sujuivat vanhalta pohjalta. Hänen muutettuaan tyttöystävän kanssa muualle, sain uuden kämppiksen kolme vuotta nuoremmasta jampasta, joka tuli uunituoreena intistä. Ensimmäinen päivä menikin meidän puhuessamme noin kymmenen tuntia putkeen pelkästään armeijasta (joka olikin toisinaan todellista painajaista, kun ei ollut hetkeäkään todellista omaa rauhaa). Uusi kämppikseni on asunut kanssani nyt tammikuusta lähtien ja tulemme mitä mainioimmin toimeen. Hän on reipas ja älykäs nuorimies, jonka kanssa kelpaa keskustella lähes päivittäin eri asioista. On oikeastaan ihan hyvä, että minulla on kämppis, koska en ole käynyt yliopistolla paljon paskaakaan yli vuoteen. Suhteeni opiskelijatovereihini ovat jossain määrin haipuneet, joten lienee tervettä, että minulla on päivittäistä ihmisseuraa. Olen näet huomannut sen tendenssin, että liian pitkiä aikoja yksin viettäneenä (vaikka siitä nautinkin), muutun vainoharhaiseksi ja mökkihöperöksi. Eli tapahtuu se, mitä voisi kuvitella tapahtuvan. Tuosta syystä minusta ei olisi täydeksi erakoksi, minä vain tarvitsen ihmisseuraa tietyn määrän, edes pysyäkseni järjissä. Kämppikseni on myös siitä hyvä, että hänen kanssaan voi keskustella tieteestä jääkiekkoon tai pelata vaikka shakkia. Ihmiset ovat pääosin sietämättömiä ja haluaisin olla yksin. Mutta ovat he kaikesta huolimatta ihan jees. Kaiketi.

Ai niin, ja työelämä. Olinhan kesätöissä museossa, eikä se ollut luonteeni huomioon ottaen paras paikka. Hyvä työpaikka ja mielelläni siellä olin, mutta se oli henkisesti uuvuttavaa asiakaspalvelutyötä. Jos olikin hiljaisempaa ja saatoin kaivaa kirjan esille, eiköhän joku asiakas pamahtanut paikalle juuri syventymään ehdittyäni. Siinä sai taas taistella itseään vastaan, ettei olisi humauttanut turpaan. Asiakkaiden lyöminen lienee kuitenkin epäsuotavaa, joten ei muuta kuin hymyä huuleen ja ”hyvää päivää ja tervetuloa”. Museo-oppaana sain olla päivästä toiseen sosiaalisena ja kertoa asiakkaille, mitä he ikinä halusivatkaan tietää. Jouduin myös useasti pitämään opastuksia isoille ryhmille, mikä oli käytännössä esiintymistä. Noita juttuja en sinänsä jännittänyt sen kummemmin, oikeastaan nautinkin niistä aina välillä. Esiintyminen on aina mennyt about saman kaavan mukaan: ensimmäiset parikymmentä sekuntia ovat pahimmat. Sitten alkaa rullaamaan ja parhaimmillaan siitä  todella nauttii. Mutta kuluttavaa se on, hyvin kuluttavaa. En mieluiten tekisi moista päivittäin.

Kuten kaikissa muissakin, minussa on introverttia ja ekstoverttia. Oleellisemmin olen kuitenkin introvertti, minulle päänsisäinen maailmani ja mielikuvitus lienevät tärkeimmät asiat maailmassa. Lapsesta saakka olin tällainen, leikin ja rellestin muiden lasten seurassa myös, mutta eniten tykkäsin omasta rauhasta. Minulla on kuin kaksi tankkia energiaa, yksi kuluu ihmisten seurassa ja täyttyy yksinolosta. Toinen kuluu yksin ollessa ja täyttyy ihmisten seurasta. Yksinäisyydellä täyttyvä tankki on vain pienempi, joka kuluu nopeasti ja jota pitää täyttää useasti. Ihmisten seurasta täyttyvä tankki on suuri ja kuluu hitaasti ja vaatii vain vähän tankkaamista (jos tämä tankki pääsee tyhjäksi tosin, niin se vaatiikin huolellista täyttämistä). Semmosta se on.