maanantai 16. syyskuuta 2019

Heureka!

Tunne, joka on enemmän kuin pelkkää tajuamista. Kaikenlaista sitä nimittäin on tajunnut tässä matkan varrella, mutta on vaikea osoittaa tarkkoja ajankohtia. Heureka taasen on kokonaisvaltainen ja pysäyttävä kokemus, se jää muistiin. Muutamia hetkiä elämäni varrelta:

-Kun opin pyöräilemään kuusivuotiaana. En meinaa oppia tasapainoa millään, kunnes lasken pienen mäen alas. Aivan yllättäen pysyn pystyssä, kuin palaset loksahtaisivat paikoilleen sisimmässäni. Aivan huumaava tunne.

-Kun opin laskemaan ensimmäisellä koulumatkallani. Kukaan ei ollut vaivautunut selittämään minulle, mitä tarkoittaa yksi plus kaksi: "laske sormilla", sanottiin. Mutta mitä tarkoittaa "laskea", mitä muuta kuin yksi, kaksi, kolme, neljä, jne. Mutta kävellessäni kaikki yhtäkkiä valkenee, "niin se siis on että on yksi sormi ja sitten kaksi sormea lisää. Ja sitten on kolme sormea, VAU!"

-Kun opin lukemaan. Aapinen on kädessäni, istun sohvalla. Isäni istuu vieressä lehteä selaillen, hän vartioi että tekisin ensimmäiset läksyni. Yritän lukea ensimmäisen sanan, "a-a...aave, se on 'aave'". Isäni sanoo: "missä näet V:n, missä näet E:n? Otapa uusiksi". Luen saman sanan uudelleen ja uudelleen, kunnes alan hahmottaa kirjaimia: "aa...aamu...avaa...aak...aakkoset". MEIN FÜHRER. I CAN READ!

-Olen yhdeksännellä luokalla ja sairaana koulusta. Luen lähestyviin matematiikankokeisiin sängyssäni. Siihen asti olin mekaanisesti tehnyt läksyni ilman, että olisin yrittänyt sisäistää opetettavaa asiaa. Nyt pohdiskelen aihealuetta ajatuksen kanssa ja lopulta ymmärrän, mitä derivaatta merkitsee.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Japanilainen estetiikka

Katsoin hiljattain anime-elokuvan Your Name (2016), japanilaisittain Kimi No Nawa. Se lienee Akiran (1988) ohella visuaalisesti mykistävin japsianimaatio koskaan. Se osoitti jälleen, että tuon kaukaisen saaren asukkailla on erityinen suhde kauneuteen. He katselevat maailmaa ainutlaatuisen filtterin lävitse, aivan arkinenkin maailma saa heidän käsittelyssään uuden ulottuvuuden.



Tyyliä voisi kutsua eräänlaiseksi maagiseksi realismiksi. Kohteet löytyvät tästä maailmasta, mutta niitä ei kuvata sellaisenaan vaan idealisoituina. Jokapäiväinen elämä näyttäytyy näin katsottuna fantasialta.



Ei ole sattumaa, että kawaii on kokonainen alakulttuurinsa Japanissa. Ei ole sattumaa, että Shiba Inu on Japanissa jalostettu koirarotu. Saaren ihmisillä on nälkää kauneudelle, sitä on niin paljon ettei sitä suomalaisen arkirealismin ympäröimänä voi täysin sisäistää. Siksi monet asiat - kuten edellämainittu kawaii - näyttäytyvät lähinnä kitschinä, japanilaiset menevät kaipuussaan äärimmäisyyksiin.

Kauneudenpalvonnalla on myös kääntöpuolensa. Se ilmenee japanilaisten viehtymyksessä julmuuteen, raakaan väkivaltaan ja perversioihin. Yukio Mishima sanoi, ettei japanilaisuutta voi ymmärtää ellei kirsikankukan lisäksi näe samuraimiekkaa. Kumpuaako tämä vastakohtaisuus sitten itäisessä uksonnollisuudessa vaikuttavasta dualismista vai useammastakin lähteestä, mene ja tiedä. Siinä missä Kimi No Nawa edustaa puhtaasti japanilaisuuden romanttista puolta, näyttää Akira päivän lisäksi yön. Kyseisessä animessa kaunis kohtaa groteskin, se tuottaa subliimin alueella kuultavia riitasointuja.

Japanilaiset ovat outoa väkeä. Saari ja sen asukkaat kiehtovat minua, mutta olen iloinen ettei minun tarvitse asua siellä. En tiedä, haulaisinko edes käydä siellä. Se on oma maailmansa, jonka kulttuuri on kuitenkin jättänyt jälkensä minuunkin. Anime on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan, sen esteettinen ilme on pysyvä osa mielenmaisemaani. Vaikka en kutsuisi itseäni faniksi, olisi elämäni eittämättä hieman köyhempää ilman näitä itäisiä elämyksiä.