tiistai 20. helmikuuta 2018

Päivän Noomit


Devin Townsend - Efferverscent! & True North

Helmikuu on talvikuukausista mieluisin: on valkoista, aurinkoista ja kylmää. Kuitenkin valo jo lämmittää, hanget sädehtivät. Helmikuu on iloinen jakso ja vuodenajat ihmeellinen asia. Vierimme maapallon mukana ja taivas kieppuu, koko ajan näemme ja koemme jotain erilaista. Ja kuitenkin käy kierto luotettavasti, aina samalla tavalla.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Silta loppu



Sen pituinen se. Hyvät hahmot ja hyvä tarina, vaikka minun makuuni sarjassa sattui turhan julmia käänteitä aina tuon tuosta. Dekkarit ovat vähän liiankin jännittäviä, kun päätösjaksoakin katsellessa tärisin holtittomasti.

Saga Noren, tai siis Sofia Helin on vain niin kaunis. Todellinen arjalainen kaunotar:


Tämä haastattelupätkä toimii hyvänä ASMR:nä, pehmeä ääni ja aksentti tekevät siitä sen.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Kun ihmisiä kuolee

Maanantaina julkaistiin uutinen, jossa kerrottiin Irakiin karkotetusta ja surmansa saaneesta pakolaisesta. Vasemmisto vuodattaa krokotiilinkyyneliään, mutta en voi minäkään sanoa surevani asiaa juuri. En tuntenut ihmistä, hänen elämänsä ei koskettanut omaani. Tämä onnettomuus on kuitenkin siitä merkittävä, että sillä on metapoliittisia ulottuvuuksia. Kyse ei näet tietääkseni ole yksittäistapauksesta, muitakin käännytettyjä on kuollut. Nämä kuolleet eivät myöskään ole olleet onnenonkijoita vaan rikollisten tai muiden hämärämiesten vainoamia. Toisaalta tosiasia on, että Irak ja kehitysmaat yleisesti ovat vaarallisia ja monille kuolettavia. Vain tämä seikka ei voi olla turvapaikan oikeutus, taikka muuten jokainen rajan ylittävä arabi ja afrikkalainen voi sellaista vaatia. 

Metapoliittisen kaavan voi joka tapauksessa ilmaista seuraavasti:

Jos käännytetty pakoainen kuolee kotimaassaan, voin todeta sen olevan väistämätöntä; maat ovat niin kaaottisia, ettemme voi sille mitään. Vasemmistolainen voi kiistää tämän sanomalla, että kyllä voimme: emme olisi saaneet käännyttää. Siihen voin vastata, ettei kyseistä henkilöä olisi alun perinkään tullut laskea maahamme.

Jos pakolainen tekee terrori-iskun tai raiskaa, vasemmistolainen voi sanoa sen olevan väistämätöntä; emme voi sille mitään, että pakolaisten joukossa on myös mätämunia. Tämän voin kiistää sanomalla, että kyllä voimme: emme olisi saanet laskea näitä ihmisiä maahamme alun perinkään. Siihen voi vassari vastata, että niin kauan kuin yhtään maahanmuuttoa sallitaan, jotkut heistä välttämättä syyllistyvät rikoksiin. Siihen voin myöntyä, mutta vastata ettei meidän ainakaan tarvitse laskea näitä ihmisiä tänne niin suurissa määrin.

Vasemmistolaisen näkemys terrorismista ja muusta harmista on siis seuraava: emme voi sille mitään, se on väistämätöntä. Se on välttämätön paha ja pieni hinta siirryttäessä kohti monikulttuurista yhteiskuntaa, kasvukipuja.

Itse voisin oikeistolaisena todeta seuraavasti: se, että käännytettyjä pakolaisia kuolee on väistämätöntä, emme voi sille mitään. Se on välttämätön paha ja pieni hinta siirryttessä kohti kansallisvaltiota, kasvukipuja.

Kuka tässä on sitten oikeassa jos kukaan? Vasemmistolaisen mukaan kaikkien ihmisryhmien edut ovat yhteneväiset ja siksi sovitettavissa. Oikeistolainen katsoo, että ne ovat eriäväiset ja sovittamattomat. Itse uskon, että ne ovat sekä että: joiltain osin sovitettavissa, muilta osin sovittamattomat. Toisin sanoen ristiriita on todellisuutta, mutta ei väistämättä konfliktiin johtava: asioista voi neuvotella. Kuitenkin on tärkeää olla unohtamatta sitä ristiriitaa. Siis se, että meidän etumme ei ole aina heidän etunsa ja päinvastoin. Voittomme voi olla heidän häviönsä ja päinvastoin. 



Vassari voi kysyä minulta, eikö tämä pakolaispolitiikka ole juuri sitä mitä haluankin: suurin osa (ainakin irakilaisista) saa kielteisen päätöksen ja karkotetaan. Tavallaan, mutta mielivaltaa en halunnut. Kukin turvapaikkahakemus tulisi käsitellä yksilökohtaisesti (tai perhekohtaisesti), eikä prosessia saa kiirehtiä. Emme saisi lähettää ihmisiä hengenvaaraan, se on epäoikeudenmukaista. Systeemi ei toimi. Karkotamme niitä, joita ei pitäisi, ja emme karkota niitä, jotka pitäisi.

Toisaalta voi sanoa, että tämä on käytännön seuraus joka tapauksessa. Että kuinka idealistiset motiivit kaltaisillani onkaan, tulee tiukka pakolaispolitiikka johtamaan aina tähän: viattomien kärsimykseen ja kuolemiin. Se on mahdollista, enkä voi sanoa siihen oikeastaan mitään.

Kuitenkin voi vasemmistolaisilta tivata samaa. Nykyinen yhteiskunta on sitä monikulttuurisuutta, jota he halusivat. Eikö? Kas, kuten näemme, eivät idealistiset motiivit toisellakaan puolella vastaa todellisuutta. Kuinka hyviä tarkoituksia heidän takana onkaan, on endeeminen sodankäynti jokaisen monikulttuurisen yhteiskunnan arkea. Se on avoimien rajojen ja massamaahanmuuton väistämätön seuraus: ghettoutuminen, rikollisuus, työttömyys ja terrorismi. Siis balkanisaatio.

Kuka tässä on siis oikeassa ja kuka väärässä? En enää tiedä. Näen vain sen, että maailma on langennut ja että ihminen ei tätä maailmaa omin voimin pelasta vaikka kuinka yrittäisi. Joku jossain kärsii, köyhät ovat aina keskuudessamme. Paratiisi on mennyttä, eikä taivasten valtakunta tule ennen kuin vapahtajamme sen meille suo.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Transu puhuu

Musta Orkidea kertoo blogissaan rankan tarinan lähimenneisyydestään. Leikkaus, johon monia miehiä ja naisia astuu, on peruuttamaton. Onko se sittenkään niin hyvä idea?

Nyt olen löytänyt sen oman itseni ja naisena oleminen on osa tuota itseä. Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Miljoonan taalan kysymys kuitenkin on, että olisiko näitä ongelmia ollut mahdollista hoitaa ja ratkaista jollain muulla tavoin kuin hormoneilla ja leikkauksilla, esimerkiksi terapialla. Muihinkin vaikeisiin mielenterveyshäiriöihin on olemassa toimiva terapiamuoto (kuten anoreksiaan). Miksei siis sukupuoli-identiteettivammaankin? On paljon toistettu klisee, että kukaan ei hoida anoreksiaa rasvaimuilla. Minun kohdallani on tosin jo myöhäistä. Minua ei koskaan edes yritetty hoitaa terapialla, joten emme saa koskaan tietää, että olisiko se auttanut. Minä olen jo mennyt yli sen rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta.

Tuo tarina todella kannattaa lukea. Musta Orkidea on ainutlaatuinen kaveri blogosfäärissä, ja hän antaa kuvan monille niin oudosta maailmasta. Se ei ole ruusuinen eikä kaunisteltu kuva.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Veljessota

Kuten itsenäistymisestämme, myös vuoden 1918 rähinästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Mitäpä tuosta voisi vielä sanoa, mitä ei ole sanottu. Millä epiteetillä puhumme, ensinnäkin? Oliko se sisällissota, kansalaissota vai luokkasota? Ensin mainittu on neutraalein termi, jos tahtoo olla korrekti. Punakapinan mainitseminen on taas helppo tapa lämmittää vasemmistolaisia; katsokaa vain kuinka aatteen väri nousee kasvoillensa.

Minä puhun kuitenkin veljessodasta. Teen niin, koska se korostaa sodan traagista luonnetta. En halua, enkä osaa katsella sitä yksinomaisena vapaustaisteluna. Se oli myös sitä ja molemmille osapuolille. Se vapaus vain lunastettiin omalla verellämme meidän lahdatessa toisiamme. Kyllä siinä jonkin verran ryssiäkin sai osansa, mutta se oli ennen kaikkea suomalaisten keskinäinen välienselvittely. Sitä ei olisi pitänyt alun perinkään tapahtua, se oli virhe ja erehdys. Luokat eivät kamppailleet niinkään vapaan Suomen kuin omien etujensa tähden, torpparit paremman elämän ja porvarit etuoikeuksiensa edestä. Vasta talvisota oli todellinen vapaussota, sillä siinä Suomi taisteli kansana olemassaolonsa puolesta. Vasta siinä otettiin todella mittaa elinvoimastamme ja tahdostamme jäädä eloon.

Punaisilla oli syynsä nousta taisteluun. Torpparit olivat kansakunnan pohjasakkaa ja porvarit joustamattomia. Sosialismi antoi lupauksen paremmasta, ja voiko sen ajan työläisiä syyttää koska he uskoivat? He eivät tienneet mitään tulevista kauhuista ja vankileireistä, Stalin ja miljoonat ruumiit odottivat vasta tulevaisuudessa. Kun Venäjän tsaari oli juuri syösty vallasta ja uudet tuulet puhalsivat, tuoksui ilmassa aitoa innostusta ja toivoa oikeudenmukaisemmasta huomisesta. Me tiedämme kyllä mikä V.I. Lenin oli miehiään, mutta tiesivätkö aikalaiset? Jälkiviisauden voimalla on helppoa sanoa, että sodan lopputulos oli maallemme edullinen. Sota on meille historiaa, heille se oli elämää. Moralistien tässä ajassa on mahdoton ymmärtää sitä pimeyttä, johon menneisyyden ihmisten tulevaisuus oli kätkeytynyt.

Veljessodassamme ei ollut yksipuolisia syyllisiä ja syyttömiä. Voidaan sanoa, että punaiset nousivat ensinnä laillista hallitusvaltaa vastaan ja syyllistyivät maanpetokseen. Se on totta. Kuitenkin tuota ennen olivat porvarilliset poliitikot vehkeilleet Kerenskin väliaikaishallituksen kanssa vasemmistoenemmistöisen eduskunnan hajottamiseksi. Valmisteilla oli ollut valtalaki, joka olisi sementoinut sosiaalidemokraattien vallan ja sitä porvarit pelkäsivät. Uusissa vaaleissa vasemmisto menetti enemmistönsä ja porvarit myöhemmin toteuttivat valtalain, mutta omilla ehdoillaan. Kyse oli reaalipoliittisesta pelistä, jossa oman eturyhmän valta merkitsi enemmän kuin itsenäisyys. Kumpikin osapuoli turvautui Venäjään aina, kun näki sen hyödylliseksi. Oli siis lopulta sattumaa, että valkoisilla oli laki puolellaan ja punaisilla ei. Molemmat puolet tahtoivat itsenäisyyttä, mutta vain jos saisivat olla vallassa.

Sota meni sitten niin kuin meni. Punaisessa terrorissa alhaiso osoitti luontaisen kaunaisuutensa ja kateutensa purkamalla sitä "syyllisiin", eli keihin tahansa yläluokan edustajiin. Voimme myös vain arvailla millaista jälki olisi ollut, mikäli punikit olisivat sattuneet voittamaan. Sen sijaan valkoisten kostosta tuli hirmuinen. Punaisten rikokset maksettiin moninkertaisina takaisin overkill-metodilla. Jotkut epäilemättä näkevät valkoisen terrorin ansaittuna rangaistuksena, minulle se merkitsee vain irtipäästettyä petoa. Summittaista "ammutaan paikalla"-teloittamista ei voida perustella syyllisten ojentamisella, puhumattakaan yli kymmenestätuhannesta vankileireille menehtyneestä ihmisestä. Ajan oloissa voi ymmärtää, että juuri kapinoineen luokan jäseniä ei haluttu heti laskea yhteiskuntaan. Mutta oliko se todella tarpeen, aseistariisunnan ja venäläisten vetäytymisen myötä ei valkoisten asema ollut käytännössä uhtattuna.

Sisällissota ja sen jälkeinen murhaaminen on häpeäpilkku historiassamme. Punaisten tappiolla on turha ilkamoida ja heidän tuhollaan paheellista hekumoida. Valkoisten voitto oli etumme, mutta heidän rikoksensa muistettava. Kuitenkaan ei nykyinen hallitusvalta tai kukaan elävä suomalainen ole velkaa anteeksipyyntöä, sillä sotineiden synnit olivat heidän omiaan. Mannerheim oli käskyineen osavastuussa, eikä sitä tule unohtaa. Hän oli kuitenkin myös kansamme sankari ja ratsastajapatsaansa ansainnut. Historiamme antaa meille aihetta juhlaan, mutta veljessodassamme verisen oppitunnin. Otimmeko jo opiksi?

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Star Wars-introt

Listaan Star Wars-elokuvien aloituskohtaukset huonoimmasta parhaimpaan:

VIII: The Phantom Menace

Vähiten vaikuttain ja epädramaattisin tapa aloittaa uusi trilogia: kauppareitit, verotus, neuvotteluja...ei kovin mieleenpainuvaa. Ei spektaakkelia, ei mitään näyttävää, yhdentekevin kaikista aloituksista.

VII: The Empire Strikes Back

Jos joku ihmettelee, miksi tämä on niin alhaalla, on syy yksinkertainen: huolimatta siitä, miten monta kertaa olen elokuvan nähnyt, olen aina unohtanut alkukohtauksen. Se ei syystä tai toisesta ole jäänyt verkkokalvoilleni ja eilen vilkaisin töllöstä tätä elokuvaa ihan vain virkistääkseni muistia. Niin joo, jääplaneetta ja jotain vakoojadroideja.

VI: The Last Jedi

Tämä olisi listassa alempana, ellei se olisi niin tuoreessa muistissa. Alkuteksteistä en muista enää mitään, mutta kohtauksesta jo enemmän. Kameran kera syöksytään planeetalle ja on hälinaa ja hulinaa. Imperiumi* saapuu ja vitsaillaan.

*Heh, eihän se edes ole imperiumi virallisesti. No, ihan sama.

V: Attack Of The Clones

Okei, orastavaa levottomuutta ja separatisteja, kuulostaa jo kiinnostavammalta. Alkutekstejä seuraava otos planeetasta ja ohittavasta avaruusaluksesta jäi jo kymmenvuotiaana mieleeni. Sitten räjähtää ja joku kuolee. Ei mitään ihmeellistä, mutta ainakin muistan tämän jos ei muuta.

IV: Return Of The Jedi

Kamera panoroi Kuolontähteen ja tähtihävittäjä vyöryy ruudun ylitse heijastellen ensimmäisen elokuvan aloitusta. Darth Vaderin sisääntulo on jo kohtuullisen vaikuttava ja Imperial March soi komeasti.

III: The Force Awakens

Jos ei muuta, niin ainakin tämä elokuva potkaisi itsensä käyntiin hyvin. Stormtrooperit vaikuttavat oikeasti pelottavilta ja kylä pannaan matalaksi. Sith pysäyttää blasterin kudin ilmaan ja kaikkea. En löytänyt kunnollista klippiä, kaikkia on editoitu typerästi. Mutta menköön, saa tuosta käsityksen.

II: A New Hope

Miksei tämä ole listassa ensimmäisenä? Objektiivisilla kriteereillä se varmasti sinne kuuluisikin ja on klasikkojen klassikko. Valkokankaalla tämä on varmasti ollut jopa shokeeraavaa joillekin katsojille. Sieltä se alus tulee, ja tulee, ja tulee...

I: Revenge Of The Sith

Oma voittajani on tämä, sillä se teki suurimman vaikutuksen. Se menee suoraan asiaan, toiminnan ytimeen. Katsoja heitetään toden teolla keskelle tähtien sotaa, aluksia vilisee enemmän kuin on mahdollista laskea. Teatterissa tämä iski hermoihini niin kovaa, että olin pyörtyä silkasta aistiylikuormituksesta. Hienoimpia kohtauksia mitä olen valkokankaalla koskaan nähnyt.