tiistai 22. tammikuuta 2019

Äänisuunnittelun huippua




Kun Ghostbusters-postauksen kommenteissa tuli puheeksi elokuvien äänidesign, tuli mieleen nostaa esille tämä kohtaus. Star Warseista tunnettu Ben Burtt pistää parastaan, jopa siinä määrin että kohtaus toimii pitkälti ilman musiikkia; avaruusaluksien moottoriäänet, aseiden tulitusäänet ja kaiken kruununa musertava räjähdysääni. En unohda sitä hetkeä, kun koin tämän teatterissa. Räjähdysääni on järisyttävä ja uniikki, enkä ole sellaista sen koommin kuullut.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Mik-ko Ran-tanen




Aika vitun hirveä "biisi", mutta sehän on merkki arvostuksesta. Mikko Rantasen eilisiltainen maali muistutti eräästä toisesta Coloradon pelaajasta.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Ghostbusters 3: an apology

On eräs elokuva, josta emme puhu täällä. Mutta kenties, kenties iso studiokin voi oppia jotain elokuvasta, josta emme puhu täällä. Tulevan installaation peräsimessä on alkuperäisten Ghostbusters-elokuvien ohjaajan poika Jason Reitman. Ehkä, ehkä uskallan odottaa tältä jotain:




Protonitykin latausääni...uhh!

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

"Tervetuloa", he sanoivat

Voin yrittää kuvitella, mitä Jussi Halla-ahon päässä liikkuu näin päivinä. Hän ei ollut ensimmäinen eikä ainoa, mutta on ollut varmasti profiloitunein maahanmuuton arvostelija jo 15 vuoden ajan. Sen, mitä olemme tähän asti nähneet, hän näki jo alussa. Matujen keppostelut Oulussa ja Helsingissä eivät tulleet yllätyksenä. Miltä mahtaa tuntua toistaa samaa varoitusta vuosien ajan vain joutuakseen todistamaan, kuinka juuri nimenomaiset virheet tehdään. Halla-ahon suomalaisuudesta todistaa, että miehellä on selvästi pitkän pitkä pinna.

Pääministeri lupaa kotinsa, jonka ovet eivät koskaan aukea. Kulttuuririkastajia viedään päiväkoteihin(!) tuoman etnistä värinää. Nuorille hempukoille resitoidaan koulussa ja mediassa, kuinka ihania tummajaiset ovatkaan. Tässä ei ole enää kyse vain sinisilmäisyydestä, kuten Iltalehdessä epäillään. Pikemminkin tänne varta vasten halutaan muukalaisia raiskaamaan ja alistamaan. Nuoret tytöt valikoidaan uhreiksi, kuten on läpi aikojen tehty. Tytöissä on tulevaisuus kenties enemmän kuin missään muussa, siksi heitä halutaan erityisesti turmella. Kun rikot tytön, rikot samalla hänen vanhempansa ja lapset mitä hänellä olisi voinut olla. Näin valloittaja murtaa henkeä, joka alistettavassa kansassa vielä elää.

Mutta henki ei murru, muukalaiset ja eliitti leikkivät tulella. Heitä hämää se, että suomalaiset syttyvät hitaasti. Mutta kun he syttyvät...

Reconquista tulee ja ruskea vihollinen ajetaan takaisin.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Mistä elämässä on kysymys?

Jostain tällaisesta:



Miksi onkaan, että seikkailut vetoavat meihin? Asiat tuntuvat tärkemämmiltä, kun ne liittyvät osaksi tarinaa. Itse asiassa väittäisin, että merkitys vaatii syntyäkseen tarinan. Asia ilman tarinaa ei tule mistään, eikä ole menossa mihinkään. Mitään ei siis ole olemassa ilman tarinaa, ellei korkeintaan mustan aukon kaltaisena anomaliana. Paikka, josta valokaan ei pakene, on kuin muusta todellisuudesta irtileikattu suikale.

Akateemisemmat henkilöt puhuisivat kontekstista. Tarina on heille liian rahvaanomainen, se edustaa mielivaltaa. Heille tarinat ovat porvarien narratiivia työväen manipuloimiseksi, miesten juonia naisten alistamiseksi, vahvojen tyranniaa heikkojen yli, valkoisten ennakkoluuloja muiden rotujen yli, normaalien vihaa erilaisia kohtaan, pappien valheita taikauskoisten peloksi, laihojen ilkeyttä lihavia vastaan ja kauniiden itsetehostusta rumien kustannuksella. Tarinat ovat pahuutta, eikä jäljelle jää muuta kuin yksilö luomaan omat merkityksensä. Mihin vertasinkaan kokonaisuudesta irrotettua suikaletta?

Tarinat voivat johtaa harhaan, mutta myös totuus välittyy tarinan muodossa. Jo antiikin pakanat ymmärsivät draaman päälle. Kristinuskon myötä sen kaari pyhitettiin, sillä eivätkö evankeliumit ja Raamattu kerro tarinan jolla on alku, keskikohta ja loppu? Yksilö tulee osaksi tarinaa suhteessaan muihin. Hän tulee vanhemmistaan ja esivanhemmistaan, hän kasvaa ja aikuistuu. Hän avioituu ja tulee puolisonsa kanssa yhdeksi lihaksi. Soihtu siirtyy uudelle sukupolvelle ja seuraava luku alkaa. Ja kuten lauluissa, tulee kertosäkeiden aika jolloin vanhat teemat toistuvat. Mutta mikään ei toistu sellaisenaan, jokainen hetki on ainutkertainen. On ystäviä ja seikkailuja heidän kanssaan, eri suunnista tulevat elämäsäikeet kietoutuvat toisiinsa. Kaikki tulevat jostain ja menevät johonkin.

Tekstiin valitsemaani videota voisi katsoa näin: on satunnainen kappale, jonka päälle on editoitu otoksia satunnaisista elokuvista. Kukaan ei katso sitä niin. Kuvat soljuvat toisiinsa seikkailullisen musiikin tahdistamina. On kuin ikkuna maailmaan, joka voisi olla. Kuin pikakelauksella näkisi elämänsä kultaisen langan, siis ne hetket jotka todella merkitsevät. Maailma on kaunis ja myytissä sen ydin hetkeksi välähtää näkyville.

tiistai 8. tammikuuta 2019

En kadu mitään?

Tuomo Hämäläisen katumusaiheinen essee kirvoitti minut ajattelemaan. Moni on kuullut latteuden "en kadu mitään", mikä pinnallisella tulkinnalla vaikuttaa lähes sosiopaattiselta lausunnolta. Katumushan ilmaisee yhtäältä tunnustuksen, että on tehty moraalisesti väärä valinta ja toisaalta kärsimyksen asian johdosta. Jos joku todella ei katuisi mitään valintaa elämässään, tarkottaisi ettei hän tunnustaisi tehneensä koskaan mitään väärää. Sanontaa ei siis ilmaista aivan kirjaimellisessa merkityksessään, vaan sillä viestitetään jotain muuta.

Kyseiset sanat kuullessaan voi olla melko varma, että puhujalla on tavalla tai toisella villi menneisyys eli viinaa, huumeita, irtoseksiä: sitä tavallista. Asioita, joita ei enää pidetä rikoksina taikka moraalisesti tuomittavina, mutta jotka tuppaavat aiheuttamaan häpeää. Jos kyseessä olisi uskovainen taikka entinen alkoholisti, hän korostaisi häpeäaspektia. Iän myötä rauhoittuneet voivat myös käydä läpi toilailujaan, mutta korostaen häpemättömyyttään. He sanovat "en kadu mitään", koska näkevät elämänsä huonoine ja hyvine puolineenkin pitkänä kouluna. He sinänsä siis tunnustavat tehneensä typeryyksiä, mutta kuitenkin niin että ovat oppineet niistä jotain arvokasta. Ja jos eivät ole oppineet mitään muuta, niin ainakin olla toistamatta virheitään.

Kuitenkaan ei sanonta oikeuta itseään edes jälkimmäisessä tulkinnassa. Jotta ihminen voisi oppia, hänen on tiedettävä milloin on onnistuttu ja milloin menty mönkään. Ja jos tietää epäonnistuneensa, ilmaisee jo tämä eräänlaista katumusta. Katuva tietää, että teki erilaisista valinnoista väärän. Jos jonkun elämä olisi vailla minkäänlaista katumusta, ei tämä kokisi syyllisyyttä tai olisi edes tietoinen virheistään. Hän ei oppisi mitään mistään ja toistaisi samat erheet kerta toisensa jälkeen.

Sanonta on pohjimmiltaan reaktiivinen latteus, jolla ennaltaehkäisevästi todetaan ettei sitten kannata alkaa syyllistämään. Että rapatessa roiskuu ja omelettia tehdessä särkyy. Tekevälle eittämättä sattuu, mutta #yolo ja #carpediem vievät leveällä tiellä kadotukseen. En voi kuvitella elämää ilman katumusta. Syyllisyyteni ja häpeäni ovat osaltaan asioita, jotka tekevät minusta minun. Kaikki hyvä ja paha elämässäni on opettanut jollain tavalla, kaikki on osa tarinaani. Kuitenkin sanoakseni "en kadu mitään", olisi sanottava "kaikki meni niin kuin pitikin". Mutta kun kaikki ei todellakaan ole mennyt kuten pitääkin. Olen tehnyt asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä. Olen jättänyt tekemättä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Virheistäni ja synneistäni olen oppinut vain tunnustuksen ja katumuksen kautta. Kuitenkaan ei paha ole itsessään hyvää siksi, että siitä jotain oppii. Paha on pahaa ja hyvä on hyvää, riippumatta seurauksista.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä kertaalleen anteeksiannettua kannata kaivella. Liiallinen syyllisyydessä rypeminen ei palvele yhtään ketään. Mutta ilman syyllisyyttä ei ole elämää. Sinä päivänä, kun lakkaamme tuntemasta häpeää, ei meissä ole jäljellä enää mitään kunnollista.