tiistai 19. kesäkuuta 2018

Aliens - Paluu helvettiin


                                         And now for something completely different:

Aliens (1986) on erilainen, aivan toista maata. James Cameron ei yrittänyt toisintaa Alienin kaavaa, vaan lähti uuteen suuntaan. Lopputuloksena oli maailman paras jatko-osa kuunaan. Vain Terminator 2 samalta ohjaajalta vetää vertoja, mutta ei päihitä tätä. Elokuva ei ole kauhua vaan toimintatrilleri kauhumausteella. Se on klassikko ja rakastettu, mutta myös mielipiteitä jakava. Jotkut niistä, jotka ensimmäisestä osasta pitävät, eivät välitä tästä. On sanottu, että tämä vie pois oliomme mysteeriä ja tekee siitä hyönteisen. Ei ole yhtä vaan lauma, joka parveilee kuningattarensa ympärillä kuin muurahaiset. Ymmärrän kritiikin, joskaan en sitä allekirjoita. Aliens jatkaa tarinaa uudella, mutta loogisella tavalla.

Tähän väliin on pakko muistella sitä, kun elokuvan ensi kertaa näin. Meillä on kotona VHS-kasetti, jolle nauhoitimme sen 90-luvulla. Vanhin veljeni oli piirtänyt alienin pahanenteisen hahmon kasetin kanteen. Joskus 11-12 -vuotiaana ensi kerran laitoin kyseisen kasetin pyörimään ja vilkuliin leffaa sieltä täältä. Päätin kuitenkin suojella mielenterveyttäni ja jätin katsomatta sen enempää. Ymmärsin, etten ollut sittenkään kyllin kypsä. Vasta lukioiässä talvella 2008 rohkaistuin katsomaan koko rainan, olinhan jo nähnyt edeltävän osan. Kello oli yhdentoista maissa ja vanhempani nukkumassa alakerrassa, päätin iskeä jo vanhan kasetin nauhuriin. Seurasi kenties viihdyttävin elokuvailta koskaan, pari tuntia silkkaa nautintoa. Aliens iski kaikkiin oikeisiin hermoihin, tuo ilta kuuluu elämäni parhaisiin kokemuksiin. Jännitystä ja pelkoa, seikkailua ja täysi draaman kaari, tässä on kaikkea. Aliens ei ole vain paras jatko-osa vaan yksi parhaista elokuvista koskaan.

James Cameronilta ei puutu visuaalista kunnianhimoa Ridley Scottiin nähden, mikä oli jatko-osalle tuiki tarpeellista. Uusi avaruusalus, sotilasajoneuvot, aseet, olioiden pesä sekä tietysti itse kuningatar (Cameronin omaa designia) ovat kaikki viimeisen päälle tehtyjä. H. R. Giger ei ollut suunnittelussa mukana, mutta väittäisin ettei visvaa ja limaa tihkuva pesä jätä ahdistuskertoimia liian alas. Tehostepuolella oli elokuvamaailma ottanut suuria askelia ja Aliens jättää edeltäjänsä tässä kakkoseksi. Mikä parasta, on valtaosa tehosteista konkreettisia miniatyyrejä, lavasteita ja matte-maalauksia. Yksi visuaalisten tehosteiden suurenmoisimmista taidonnäytteistä tähänkin päivään saakka on Ripleyn ja kuningattaren välinen eeppinen lopputaisto. Se on kohtauksia, joissa immersio on täydellistä.

Jos ensikohtaaminen oli demonstraatiota olion vaarallisuudesta suljetussa ympäristössä, on uusintaottelu demonstraatiota siitä mitä olio saisi aikaan maapallolle päästyään. This time it's war, ja vaikka asialla ovat kovapintaisimmat avaruusjääkärit, turpaan tulee. Vaikka tunnemme hirviön, elokuva rakentaa jännitettään mestarillisesti. Katsoja odottaa pahinta, mutta ei sittenkään osaa varautua iskuun. Sotilaat joutuvat epäjärjestykseen, paniikki valtaa niin hahmot kuin yleisönkin: sarge is gone, let's get the fuck out of here! Tuholaistorjunta muuttuukin selviämiskamppailuksi ihmiselämästä putsatussa siirtokunnassa.

Cameronin teos on ekspansiivinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä, se laajenee moneen suuntaan. Miljöö on suurempi, olioita on enemmän ja Ellen Ripleyn merkitys nousee. Alien ei alussa nosta hahmoja toistensa yli, se kuvaa Nostromon miehistöä kuin kaikki olisivat päähenkilöitä. Ripleystä nousee vasta lopussa olosuhteiden pakottama selviytyjä, kun ketään muuta ei enää ole jäljellä. Hän ei ole soturi, vaan epätoivoinen ja itku kurkussa pyristelevä nainen. Jatko-osassa hänet herätetään 57 vuotta myöhemmin tyhjän päällä ja trauman piinaamana. Vastentahtoisesti hän lähtee kohtaamaan vainoojansa ja jälleen joutuu ottamaan ohjat käsiinsä, kun kaikki muu ympärillä pettää. Yhdessä upeassa kohtausten sarjassa hän laskeutuu alimpaan manalaan ja kohtaa sen, mitä hän on tietämättään pelännyt: kauhun lähteen ja kuningattaren. Kun demonin kasvot on paljastettu, ei Ripleyn silmissä ole enää pelkoa vaan päättäväisyyttä. Koko tarina saa uuden käänteen, kun vastakkain asettuu kaksi äitihahmoa. On jälkikasvuaan suojeleva kuningatar sekä orpotyttöä suojeleva Ripley. Kumpi äidinvaisto voittaa, inhimillinen vai epäinhimillinen?

Kysymys koneesta ja tekoälystä on myös läsnä. Paitsi, että jo Gigerin design teki alienista biomekaanisen hybridin, on keinotekoinen elämä kulkenut alusta saakka temaattisena lankana. Alienissa Ash on eräänlainen soluttautuja, salaperäisen yhtiön etuja varjeleva, kävelevä algoritmi. Häiriintyneessä kohtauksessa totuus selviää ja ihmisen luomuksena syntynyt androidi voi vain ihailla toista, kehittyneempää elämänmuotoa. Aliens esittelee Bishopin, joka on Ashista poiketen lojaali ihmisille. Ripley ei alussa luota tähän, mutta lopussa Bishop osoittautuu elintärkeäksi. Tällä tavoin teknologiassa, joka toisaalta edustaa uhkaa, on myös pelastuksen mahdollisuus (huomatkaa myös loppukohtauksen taistelu, jossa Ripley käyttää apunaan mekaanista tukirankaa). Kaksi ensimmäistä Alien-elokuvaa heijastelevat tässä myös ensimmäisiä Terminatoreita. Kone on tyhjä taulu, josta vasta ohjelmointi tekee hyvän taikka pahan. Kyvyttömyys tehdä itsenäisiä valintoja asettaa sen moraalin tuolle puolen, voimme tuomita ainoastaan ihmiset teknologian takana.

Alienissa taka-alalle jäänyt yhtiö nousee jatko-osassa suurempaan rooliin. Weyland-Yutani, joka oli valmis uhraamaan Nostromon miehistön saadaksen olion hyppysiinsä, oli nyt valmis heittämään susille kokonaisen siirtokunnan. Meille piirtyy kuva tulevaisuudesta, jota megakorporaatiot hallitsevat ja jossa raha määrää. Se on dystopia totalitariaksi kasvaneesta kapitalismista, avaruusjääkäritkin ovat vain palkkasotureita. Burke on pelastusretkikunnan mukaan lähetetty yhtiön edustaja, todellinen konsultin arkkityyppi. Hän kuuluu dystopian selviytyjiin, hän osaa pelin ja myy kenet tahansa voittoprosentin tähden. Burke hallitsee pehmeän tunnediskurssin, jossa toista manipuloidaan ja satutetaan nyrkkiraudalla, mutta iskut kätketään silkkihansikkaan alle. Hän on niin mammonan pauloissa, ettei todella ymmärrä tilanteen vakavuutta ja lopulta kokee arvattavan kohtalonsa.

Kun puhutaan toimintaelokuvista, Aliens on genrensä paras. Kuten edeltäjänsä, se on kokonainen paketti: tarina, hahmot ja estetiikka luovat saumattoman kokonaisuuden, täydellisen elokuvan. Koska se on niin erilainen edeltäjäänsä nähden, on vertailu vaikeaa, ei edes kovin mielekästä. Mutta puhtaasti oman makuni pohjalta väitän seuraavasti: Aliens on parempi.

Ulkona ukkostaa ja painan julkaise-nappia. Hurr, kivaa.

EDIT. Rakastan ukkosta!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Alien - Uteliaisuus on kuolemaksi


                                                                            I

Elokuva, josta kaikki alkoi. Kauhugenre ei jäänyt entiselleen, ei edes maailma. Meille oli esitelty olio, jota ei voisi enää pyyhkiä mielestä. Alien kuuluu tapahtumiin, joissa juuri oikeat ihmiset kohtaavat oikeaan aikaan. Oli ohjaaja Ridley Scott, käsikirjoittaja Dan O'Bannon, pieni mutta lahjakas näyttelijäkaarti sekä mielisairas taiteilija H. R. Giger. Scott oli visuaalisesti orientoituneena sopiva toteuttamaan visiota avaruuskauhulle, O'Bannon sai mahdollisuuden jalostaa kirjoittamansa Dark Starin (1974) ideoita vakavammassa hengessä, Sigourney Weaver tekisi muistettavimman roolinsa ja Giger sai mahdollisuuden tuoda pimeät näkynsä valtavirtayleisön verkkokalvoille. Resepti oli valmis.

                                                         /             I                              

Alien on malliesimerkki täydestä paketista: tarina ja hahmot kohtaavat estetiikan. Kaikki elementit tukevat toisiaan luoden immersiivisen kokonaisuuden, elokuvan sekundaarinen maailma on omalakinen ja tuntuu todelta. Tarina on ytimeltään yksinkertainen, scifistiseen ympäristöön sijoitettu kertomus kummitustalosta. Miehistö on kuin perhe aluksessa, joka on heille toinen koti. Tuohon miljööseen asettuu ulkopuolinen uhka, mutta yliluonnollisen sijasta luonnollinen. Uhka ei ole kuitenkaan juuri vähemmän pelottava kuin kummitus, sitä ei voi käytänössä tappaa eikä sitä juuri näe. Se iskee kun vähiten odotat, sen muoto ja alkuperä jäävät käsittämättömiksi. Hahmot jäävät oliota vastaan yhtä neuvottomiksi kuin jäisivät tuonpuoleisen demonin kanssa.

Aluksen miehistö ei koostu urheista tutkimusmatkailijoista taikka jaloista sankareista vaan rasvaisia puhuvista duunareista, eräänlaisista avaruuden rekkakuskeista. Nostromo ei ole tieteen lippulaiva vaan paskainen rahtialus, jota vuodet ovat jo kuluttaneet. Pimeillä käytävillä voi haistaa hien ja ruosteen. Tämä on elokuvan kekseliäimpiä osasia, epäkliininen versio tulevaisuudesta jossa metalli ei säihky. Idean tähän visioon Ridley Scott sai Star Warsista, joka ensimmäisenä esitteli konseptin "used future". Voi olla, että se antaa samaistumispintaa; Alien näyttää, millaista voisi olla jokamiehen avaruusmatkailu pitkien aikojen päässä.

Jos tarina on luonteeltaan yksinkertainen ja duunarihahmot näppärä idea scifin kontekstissa, on estetiikka elokuvan aintulaatuisin ja mullistavin osanen. Nostromo on ulkoapäin kuin goottilainen katedraali ja sisäosat on suunniteltu ja toteutettu pieteetillä. Koska bluescreeniä ei tunnettu, lavasteet ovat oikeita ja yksityiskohtaisia. Interiöörit paneeleineen ja säätimineen ovat silmäkarkkia, äänimaisema piippauksineen ja huminoineen saa tuntemaan olevansa paikan päällä. Aluksessa haluaisi käydä, mutta toisaalta sinne ei haluaisi jäädä. Ahtaat käytävät ja koruton olemus olisivat ahdistavia pitkässä juoksussa.



H. R. Gigerin perverssit luomukset ovat se viimeinen silaus. Jos Alien jäisi vain Nostromoon, se olisi yksi hieno avaruusseikkailu muiden joukossa. Mutta planeetalta LV-426 löytyvä mysteerinen hylky sekä oliomme design tuovat mukaan lähes tuonpuoleista outoutta. Voiko kukaan unohtaa sitä eteeristä näkyä, kun kummallinen hylky paljastuu horisontissa. Kun kypäräkamerat lähettävät suttuista näkymää. Tuntemattoman eliön fossilisoitunut ruumis eksoottisessa kammiossa herättää epämukavia tunteita. Olemme todellakin saapuneet käymättömille korpimaille, mutta emme oikein pidä näkemästämme. Emme ymmärrä missä olemme, emmekä halua tietää: "let's get out of here", sanoo Lambert. Ja kuitenkin he tunkevat nokkansa liian syvälle ja vapauttavat uinuvia voimia. Muna, toukka ja täysikasvuinen alien ovat jotakin muuta. En tiedä missä vesissä Giger on uinut, mutta pimeitä ne ovat olleet. Omien sanojensa mukaan hän kärsi unihalvauksista, mikä inspiroi hänen luomaansa biomekaanista estetiikkaa. Alien on kauhistuttava ja groteski ja silti jollain perverssillä tavalla symmetrinen ja kaunis. Falloksen muotoinen pää ja penetroituva kieli alleeviivaavat selkeää symboliikkaa ja sitä, että olento on kuin luotu tappamaan. Tämä symmetrinen rumuus on tyypillistä Gigerin taiteelle ylipäätänsä. Kaikki on mekaanisen funktionaalista, mutta biologiseen yhtyneenä vääristynyttä ja sairasta.




Jerry Goldsmithin sävelet tuovat myös oman kerroksensa outoutta. Hän yhdisti työssään romanttisen ajan melodisuutta modernin ajan atonaalisuuteen, mikä Alienin kontekstissa toimii paremmin kuin hyvin. Toisaalta on tutkimaton avaruus ja sen kauneus, mitä heijastelee lopputeksteihin tehty sävellys (jota ei kuitenkaan julkaistussa elokuvassa käytetty). Kaukaisten tähtien käymättömillä mailla odottavat meitä seikkailut, joissa vain mielikuvitus on rajana. Ihmeen tuntu, sense of wonder on tässä läsnä. Kuitenkaan ei tässä ole tosiaankaan kaikki vaan kaukana tähtien takana odottaa myös pimeys. On arvoituksia sekä mysteeri, joka on vastausten tuolla puolen. Emme ymmärrä ja se ahdistaa. Eikä se vain ahdista vaan pelottaa ja liian syvälle mieleen hiipiessään lamauttaa. Avaruuden kylmyys jäädyttää ja sisältämme kumpuava huuto jää tyhjyyteen, jossa kukaan ei kuule. On kauhun tuntua, sense of dread.

                                                        /     I     I     I     \           

Alien ei olisi merkkiteos, ellei sitä olisi analysoitu puhki. Eikä mitään analyysia voi tehdä sivuamatta seksuaalisuuden teemaa, jolla elokuvan kuvasto on kyllästetty. Paitsi että jo olennon design huokuu seksuaalista väkivaltaa, sen elämäsykli perustuu sille. Munasta kuoriutuva toukka, facehugger, kuristaa uhriaan ja pakottaa sikiön tämän kurkusta alas. Kehityttyään kylliksi olio repii tiensä rintakehästä ulos, tappaen uhrinsa. Täysikasvuisena se etsii uusia uhreja lisäätymiseen tai kenties ravinnokseen, terävähampaisella kielellään se penetroi heitä. Kuka tahansa voi joutua sen kynsiin, se ei katso sukupuolta. Olento antaa miehellekin mahdollisuuden kokea raiskaus, se tekee hänetkin avuttomaksi. Se tunkeutuu ja se saattaa raskaaksi, syntymää ei voi mikään estää. Seksi on aina ollut vaarallinen asia, mutta kenties ennen kaikkea ilon lähde. Tälle olennolle on sen sijaan olemassa vain lisääntymisen yöpuoli, sen koko olemassaolo on pelkkää väkivaltaa. Syntymä ja kuolema nivoutuvat olemuksellisesti yhteen, se voi vain raiskata ja repiä rikki. Suostumuksen käsitettä ei ole olemassa.

Elokuvan kauhu menee kuitenkin seksuaalisuutta syvemmälle. Olento ja sen toteuttama seksuaalinen väkivalta eivät uhkaa vain itsemääräämisoikeuttamme tai henkeämme vaan koko identiteettiämme. Olento ei ainoastaan tee väkivaltaa vaan alistaa meidät pelkiksi kasvualustoiksi. Raiskaaja on vielä ihminen ja rikollinen. Olento on absoluuttinen muukalainen ja kaiken moraalin tuolla puolen. Se riistää ihmiseltä ruumiin peruuttamattomasti, tekee meistä alaviitteen elämänsykliinsä. Slasher-elokuvien psykopaatit toimivat jossain määrin inhimillisen ymmärryksen puitteissa, alien on käsittämätön elämänmuoto. Sen motiiveja ei voida ymmärtää, sen kanssa ei voida neuvotella. Se on täydellinen organismi, jonka rakenteellista täydellisyyttä kompensoi vain sen vihamielisyys. Se toteuttaa ultimaattisella tavalla elämän biologista imperatiivia, lisääntymistä. Kaikki muu on sille toissijaista. Pelottavaa on ajatella, että tämä voisi olla pimeä, salattu totuus maailmankaikkeudesta. Että meidän unelmamme eivät merkitse mitään ja tietoisuutemme hautautuu raivokkaan ja voittamattoman vaiston alle - ennemmin tai myöhemmin.

Alien jatkaa H.P. Lovecraftin filosofista perintöä. Universumi on käsityskykymme tuolla puolen, eikä sen kaikkia nurkkia ole syytä penkoa. Uteliaisuus on pikemmin synti kuin hyve, se usein johdattaa meidät kiellettyjen asioiden äärelle. Alien ei ole vain eläin, se on demoni painajaisista. Se ei ole vain organismi vaan kosminen uhka koko ihmiskunnalle. Tapa, jolla ihminen redusoidaan sen elämänsyklissä välineeksi, kertoo maailmankaikkeuden välinpitämättömyydestä. Ja kuitenkin, voi tätä tulkita toisella tavalla. Olennon toukka istuu naamallemme kuin valettu, ruumiimme on kuin juuri sitä varten tehty. Välinpitämätöntä universumia pelottavampi olisi se, jossa on olemassa suunnitelma juuri meitä varten. Mutta ei mikä tahansa sunnitelma vaan sadistinen, kylmä ja pohjaan saakka paha. Välinpitämättömässä universumissa voisimme jäädä huomaamatta. Mutta jos ja kun Suurten Muinaisten katseet ovat kääntyneet juuri meitä kohden, olemme varmuudella tuomittuja. Mikä tahansa alien onkaan, ei se ole olemassa sattumalta vaan saatanallisen tahdon suunnittelemana.

                                                        /\    I    I    I    I\

Alien on hirviönä ollut tajunnassani niin kauan kuin muistan. Näin kuvia siellä sun täällä, olento kiehtoi minua. Rohkenin katsoa elokuvan kuitenkin vasta teini-iässä. Ensimmäinen katsomiskerta oli lähes legendaarinen. Koska olen herkkää laatua, muodostui kokemus vähän liiankin piinalliseksi. Jo ennen kuuluisaa ruokailukohtausta ahdistus kävi liian suureksi ja paniikkikohtauksen kirittämänä syöksyin takaovesta ulos pihalle pakkasilmaan. Roikotin päätäni polvissani, etten pyörtyisi. Päätin jättää homman sillä kertaa sikseen. Seuraavana päivänä katsoin elokuvan päivanvalossa ja veljeni läsnäollessa. Ahdistus oli asteen verran siedettävämpää, joskin muistan pikku hiljaa valuneeni sohvalta lattialle kauhun lamauttamana. Kokemuksestani tulee mieleen, kuinka Alienin ensimmäisissä näytöksissä ihmiset kertoman mukaan syöksyivät ulos teattereista.

Elokuvan ja sen jatko-osien hirviöstä on tullut yksi painajaisteni ajoittainen vieras ja osa sielunmaisemaani. Miten on, että juuri tästä? Kuten olen edellä kuvannut, olento on kokonaisuudessaan ainutlaatuinen. Sen elämänkaari ja estetiikka ovat luovan, mutta mustan mielikuvituksen riemuvoittoja. Vaikka on olemassa tavoiltaan samankaltaisia parasitoideja, ei luonnossa voisi aivan mitään näin saatanallista syntyä. Olento on elegantti, mutta inhottava. Se on eliömaailman huipulla, biologinen tappokone. Sen ilmestyttyä ovat elokuvien hirviöt voineet vain jäljitellä sen olemusta. Se ahdistaa ja kiehtoo, unohtumaton painajaisten asukki: Perfect organism.

                                                         A   L   I   E   N


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Tulossa: matka Alien-elokuviin



Jo pidemmän aikaa on mielessäni ollut kirjoittaa Alien-sarjan elokuvista ja hirviöstä, joka on minun ja lukemattomien tajuntaan jäänyt. Minulla ei ole välttämättä mitään sanottavaa, mitä ei olisi jo sanottu. Voin siis vain liittyä jo olemassaolevaan kuoroon ja vahvistaa sitä äänelläni. Käyn filmit lävitse aikajärjestyksessä ja viimeisenä puhun pelistä nimeltä Alien: Isolation, jota voi laatunsa vuoksi pitää kanonisena teoksena.

Alien versus Predator -elokuvat jätän toiseen yhteyteen. Predator on oma petonsa ja vaatii itsenäisen käsittelynsä. Siinä sivussa voi sitten luodata ideaa, jossa kaksi avaruushirviötä keksittiin laittaan vastakkain.

...

Matka universumin laidoille on kylmä. Uteliaisuus tuo päivänvaloon sen, minkä olisi kuulunut jäädä pimeään.

I admire its purity. A survivor, unclouded by conscience, remorse, or delusions of morality.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Aleksanteri Suuri


Stanley Cup meni tänä vuonna aivan oikeaan osoitteeseen. Alexandr Ovetškin, The Great Eight, sai vihdoin 13 vuotta jahtaamansa kannun. Mies, jota pidettiin kyvyttömänä johtamaan joukkuettaan ja voittamaan, hiljensi kriitikkonsa viimein. 44 vuoden odotuksen jälkeen hän toi Washington Capitalsille seurahistorian ensimmäisen mestaruuden. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, pettymyksestä toiseen. Epäonninen organisaatio, jolla aina nousi seinä vastaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt ovat pilkkalaulut vaienneet ja kiroukset murrettu. Stanley Cup on plakkarissa ja millä tavalla: joukkue nousi playoffien jokaisessa sarjassa tappioasemasta voittoon. Capsien pitkäaikainen mörkö Pittsburgh Penguins nuijittiin ratkaisuottelussa makealla jatkoaikavoitolla, myös Ovetškin kukisti pitkäaikaisen kilpakumppaninsa, Sidney Crosbyn. Sen jälkeen oli tie auki ja loppu on historiaa.

Lukuisten epäonnistumisten ja etenkin viimekautisen alisuoriutumisen jälkeen oli puhetta, että  Ovetškinin tähti olisi laskussa. Kritiikkiin onkin ollut aihetta, sillä kaveri on tunnettu ajoittaisesta laiskuudestaan. Hän on eittämättä modernin jääkiekon legenda ja armoitettu maalintekijä. Hän on fyysinen friikki, jossa suuri koko yhdistyy nopeuteen. Hän on armoton taklaaja ja pehmeäkätinen laukoja, lämäri lähtee äkäisemmin kuin kenties kenelläkään muulla. Mutta se suurin palkinto oli jäänyt uupumaan, mikä sai monet kyseenalaistamaan hänen sitoutumisensa joukkueelleen. Lienee niin, että ripityksestä on otettu noottia, sillä tällä kaudella on nähty nälkäisin Ovetškin koskaan. Jo kauden alkajaisiksi tehtiin selväksi, että arvostelijat tullaan jauhottamaan: seitsemän maalia heti kahteen ensimmäiseen otteluun sanelivat tahdin.

Ovetškin palkittiin pudotuspelien parhaan pelaajan Conn Smythe Trophylla. Se ja maalipörssin voitto kuluneella kaudella osoittavat, että hänestä oli kuin olikin siihen. Kukaan ei voi enää kiistää hänen asemaansa maailman parhaiden joukossa. Hän on nyt voittanut kaiken: Stanley Cupin, Conn Smythen, runkosarjan pistepörssin kertaalleen (Art Ross Trophy), maalipörssin seitsemän kertaa (Richard Rocket Trophy), runkosarjan arvokkaimman pelaajan Hart Trophyn kolmesti sekä parhaan tulokkaan Calder Trophyn vuonna 2006. Hänellä on myös Venäjän entisen Superliigan mestaruus sekä KHL:n Gagarin Cup. Lisäksi palkintokaappiin on kahmaistu kolme maailmanmestaruutta sekä yksi nuorten maailmanmestaruus. Vain olympiakulta puuttuu, mihin saattaa tulla seuraava tilaisuus vuonna 2022 (jolloin tietysti Suomi voittaa).

Hieno kausi sai hienon päätöksensä. Koska finaaliottelut pelattiin täältä Suomesta katsoen niin julmetun myöhään, jaksoin katsoa vain ratkaisuottelun ensimmäisen erän. Jo siitä kuitenkin näki, että pelattiin parhaan kiekkoliigan ottelua. Vauhti ja kiihko olivat hurjalla tasolla, silmät lähtivät pyörimään päässä siitä temmosta. Vaikka erä oli maaliton, oli se viihdyttävä. Lähimpänä kävi, kukas muu kuin Ovetškin, joka posautti patentoidulla one-timerillansa tolppaan. Koosteista päätellen mahtiottelu se näyttää joka tapauksessa olleen.

Vegasin puolesta harmittaa ehkä hivenen. Muiden seurojen jämäpelaajista koottu laajennusjoukkue, jonka ei pitänyt saavutaa ensimmäisenä vuonnaan mitään, trollasi koko liigaa urakalla. He voittivat runkosarjassa oman divisioonansa ja pyyhkivät pleijareissa Kalifornian joukkueilla lattioita. Myös oma suosikkini Winnipeg Jets joutui antautumaan. Vasta finaalissa tuli Wahington Capitalsin materiaaliero näkyviin, eivätkä Vegasin paukut enää riittäneet. Erik Haula pelasi uransa parhaan kauden ja edusti ainoana suomalaisena finaalisarjassa. Hieno tarina ei saanut kruunuaan, mutta en voi sanoa olevani todella pettynyt. Molemmat joukkueet olivat mieluisia mestaruusehdokkaita ja - kuten aina - paras voitti.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Eila Kännö


Ajat muuttuvat: me odotamme portsarin vaihtumista. Kenestä tulee Eila II Kännö?

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Aika lentää

Eilen lakitettiin serkkuni, vuosikertaa -99. Kaunis blondi ja elämä edessä, kyllä nuoren neidon kelpaa. Samalla tulin miettineeksi sitä seikkaa, että viimeisetkin ysärit poistuvat kouluistamme. Poislukien jotkut kouluaan jäljessä kulkeneet, ei ala-asteelta lukioon ole enää muita kuin 2000-luvulla syntyneitä. Kahdeksan vuotta on jo siitä, kun sain itse lakkini, eikö se ollutkaan eilen? Sukupolvet tulevat ja menevät, ajan veturi jättää itse kunkin asemalle ihmettelemään. Mitä tapahtui ja keitä ovat nämä uudet ihmiset?

Eilen pidimme myös muutaman lukiokaverin kesken läksiäiset meistä yhdelle, joka muuttaa Hollantiin naisen ja työn perässä. En ollutkaan syönyt hapurilaista kahteen vuoteen, kyllähän se maistui. Nuorempien iloa on elähdyttävää katsella, valkolakkeja oli runsain mitoin liikkeellä pääkaupungissamme. Siinä missä kadut vallanneella nuorisolla avautuu uusi luku, ovat useimmat meistä vakiintumassa jollakin tapaa. Joko opiskelut ovat loppusuoralla tai ammatti jo plakkarissa. Paikalla olleista ei kenellekään vielä lapsia ole, mutta tulee varmasti olemaan. Heidän seurassaan oli jälleen hyvä olla, sai nauraa enemmän kuin aikoihin. Vaikka suuria kaupunkeja vierastan, on Helsinkikin näin kesäaikaan viehättävä paikka. Kun vielä paria päivää aiemmin olin erään toisen ystäväni johdattamana tallustanut Suomenlinnan kamaralla ensi kertaa, olen totisesti saanut oiva annoksen kaupunkielämää.

Loppu-ilta baarissa, tappio Aliaksessa ja voitto Trivial Pursuitissa. Reissun kruunasi paluumatka kotikonnuille, minkä aikana luukutimme diskoa nupit kaakossa, näytimme keskisormea puolelle Helsinkiä ja huusimme ohikulkijoille hävyttömyyksiä. Tukehduin takapenkillä nauruun, melkein. Kotikulmilla paskarinkiä vanhan lukion pihalla ja yleistä häröilyä pitkin raittia, ei tullut pillua. Sitten nukkumaan.