perjantai 10. heinäkuuta 2020

Hell defeated!

Into the pandemonium and back: eli kuinka lakkasin huolehtimasta ja pelasin Doom I:en kokonaisuudessaan lävitse. En ihmettele, että tähän päivään asti on säilynyt sille omistautunut faniyhteisö. Doom on yksinkertainen, mutta edelleen haastava ja ennen kaikkea hauska peli. Ihmettelen kylläkin, miten saatoin pärjätä siinä nelivuotiaana; vaikeustason täytyi olla helpoin, eli "I'm roo young to die". En koskaan myöskään edennyt ykkösepisodia pidemmälle, koska kuvittelin tarinan todella päättyneen päähahmon kuolemaan helvetissä. Mutta ei, sankarimme sukelsikin syvimpään pimeyteen ja sai kadotuksen legioonat katumaan päivää, jona kuulivat hänen nimensä.


lauantai 4. heinäkuuta 2020

Knee-deep in the Dead


Kenties 25 vuoden tauon jälkeen hakkasin tuossa muutaman tunnin vanhaa kunnon Doomia. Pelin nimi oli ensimmäinen sana, jonka opin kirjoittamaan; kysyin isältäni oikeat kirjaimet ja näppäilin ne DOS:in komentoriville. Ei ehkä aivan 4-vuotiaiden pikkulasten peli, mutta alkeellisten grafiikoiden vuoksi väkivalta on etäännytettyä.

Pelin lähtökohta on kuin 80-luvun toimintaelokuvasta: yksinäinen avaruusjääkäri käärii hihat ja otta asiakseen siivota demonien armeijan Marsin kuusta. Eikä homma jää suinkaan siihen, vaan lopulta sankarimme laskeutuu helvetin syvyyksiin antamaan paholaisille isän kädestä. Pienelle minälleni ajatus miehestä, joka pelottomasti hyppää manalaan oli suorastaan eksistentiaalinen kokemus.