perjantai 20. huhtikuuta 2018

Strapping Young Lad




Taannoisen vihatekstin vanavedessä on sopivaa kirjoittaa bändistä nimeltä Strapping Young Lad. Vuonna 1995 muodostettu ja vuonna 2007 hajotettu yhtye oli Devin Townsendin luomus, hänen negatiivisten tuntojensa väylä. Mies itsessäänkin ansaitsisi oman postauksensa, hän lienee aikamme monipuolisimpia muusikoita. Hän on säveltänyt musiikkia metallista progeen ja ambientista countryyn, seuraavana vuorossa on vielä julkaisematon sinfonia. Hän on kitaristi ja laulaja, mutta on soittanut myös bassoa, ohjelmoinut rumpuja sekä kosketinsoittimia. Paitsi soittajana, myös laulajana hän on monipuolinen. Devin kykenee raastavaan huutoon ja kirkunaan kuin myös lähes oopperamaiseen jylinään ja herkkään falsettiin.

Devin Townsend nousi pinnalle jo 19-vuotiaana hänen päästyään laulajaksi kitarasankari Steve Vain yhtyeeseen. Varhainen julkisuus ja omien sanojensa mukaan viheliäinen kokemus musiikkibisneksessä rikkoivat hänen illuusionsa ja tekivät hänestä nuoren vihaisen miehen. Los Angelesissa vietetty aika sai hänet vihaamaan kaupunkia ja Beverly Hillsin teeskenteleviä pepsodent-ihmisiä. Tuo aika tuotti Strapping Young Ladin, haisevan vastalauseen kaikille halveksimilleen paskapäille. Tulevaisuus tuotti sittemmin viisi albumia, joiden historian käyn lyhyesti lävitse.


Ensimmäinen albumi oli raakileenomainen kasa vaihtelevan tasoisia biisejä, joista oikeastaan vain kaksi ensimmäistä ovat todella toimivia. S.Y. L sekä In The Rainy Season ovat ekstorverttia, in your face-raivoa. Nämä kappaleet ovat olleet itselleni tärkeä henkireikä suodattamaan pois omaa aggressiota, edelleen isken nämä aika ajoin soimaan. Kappaleet toimivat käytännössä parina, jossa sitovana aasinsiltana toimii jo klassikoksi noussut repliikki, ”my name is Devin, can I take your stinking order?”

Satans Ice Cream Truck toimii huumorina ja Happy Camper on verrattominta kohkausta, mitä lienee levylle kuunaan äänitetty. Se on niin äärimmäinen, että muuttuu jo komiikaksi ollen silti hyvää tuuletusta. Tarinan mukaan Devin olisi pyörtynyt kiljuttuaan viimeiset nuotit ja koko homman huipentaa biisin päättävä huomautus: ”what a miserable guy!”


Klassikko, industrialia ja puhdasta raivoa yhdistävä maaninen räjähdys. Se on huomattavasti ahdistuneempi ja vakavampi kuin osin kieli poskessa tehty debyyttialbumi. Devin etsiytyi jälleen Los Angelesiin, jonka rumuus inspiroi häntä kirjoittamaan uutta materiaalia. City kuulostaakin albumilta, jonka tekijä ei ole suurkaupunkien fani. Itselleni tämä on toiminut aika ajoin soundtrackina, kun olen vaeltanut kaupungeissa hämmästelemässä niiden rumuutta. Tämä soi kuin väkivaltainen huuto yhtä väkivaltaiselle rumuudelle, joka hyökkää kaikkia aisteja vastaan. Kuin huutamalla voisit saada betonikuutiot sortumaan ja modernit kauhistukset katoamaan.

Aloitusraita on oma suosikkini, ahdistunutta ja samalla kostoa vannovaa mättöä. Heti alussa otetaan luulot pois, ”can you believe this shit people!” Puberteettista, mutta kenelle tahansa vihan hehkussa lämmittelevälle sähäkkää. Äänimaailma on kylmä, kolkko ja lohduton. Soonista väkivaltaa, jolla voisi tasoittaa vuoria.

Oh My Fucking God osoittaa, miksi Deviniä kutsutaan moottoriturvaksi. Se on yksi maailman raskaimmista kappaleista, sataprosenttista tappoa. Ensimmäisiä SYL-biisejäni, rakkautta ensi kuulemalla. Home Nucleonics ja Underneath The Waves ovat muut kohokohdat levyllä, joka on silkkaa aggression juhlaa. Viimeisessä kappaleessa tahti hyytyy, kuin viha olisi kulutettu hetkellisesti loppuun. Jäljellä on vain tukahduttavaa epätoivoa, ”And pray the God to hear me”.

Jos jotain, tämä albumi on totisesti avunhuuto maailmalle. Kaiken vihan alla on kaveri, joka ei enää kestä. Mutta kaikki on aitoa, dokumentti erään ihmisen mielenliikkeistä 90-luvun puolivälissä.


Bändin oma nimikkoalbyumi julkaistiin muutaman vuoden tauon jälkeen, kun Devin oli löytänyt jälleen energian tehdä vihaista musiikkia. Omien sanojensa mukaan kuitenkin iso osa motiivista tehdä uusi SYL-albumi ei ollut niinkään aitoa vihaa kuin tahtoa saada lisää huomiota, jota City oli tuonut. Devin ei koskaan ollut ollut suosittu poika ja maine rankkana metalliartistina tuntui päihdyttävältä. Jos City oli vilpitön yritys kanavoida sisäisä demoneja ulos, luo kuuluisuus houkutukse toistaa sama temppu. Vihasta tuleekin itsetarkoitus. Motiivit olivat sekavat ja sen kuulee lopputuloksessa, joka on suodattamattoman hulluuden sijasta genreuskollista death-metallia.

En välitä albumista kokonaisuudessaan, en itse asiassa ole tainnut koskaan kuunnella sitä alusta loppuun. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat joka tapauksessa ässäkamaa, Relentless jopa pienoinen klassikko. Itsetarkoituksellista tai ei, on tämäkin albumi ehtaa ja asenteella tehtyä metallia. Aftermath ja Dirt Pride ovat muut mainitsemisen arvoiset biisit.

Tuotanto on tukkoista, mikä tekee albumista vaikean kuunneltavan. Paras sana, minkä voin keksiä sitä kuvaamaan, on ”nuhainen”. Devin on itse todennut, että albumi on yksi hänen henkilökohtaisista inhokeistaan soundinsa osalta.


Tulemme suureen hetkeen, magnun opukseen. Albumi on virranjakaja, on aika ennen Alienia ja aika sen jälkeen. Devin antoi tälle kaikkensa, mutta suurella hinnalla. Hän oli kolmenkymmen ohittaneena vaiheessa, jossa viha ei tullut samalla tavalla luonnostaan kuten nuorempana. Hän ei hyväksynyt tilannetta ja päätti yrittää vielä kerran. Resepti: huumeita, viinaa, ahdistusta ja hermoromahduksen kynnykselle astuminen. Lopputulos: yksi suurenmoisimpia metallialbumeja koskaan. Se kuulostaa isolta, se ON iso. Musiikki on kompressoitua paranoiaa ja vesikauhua, ei enää angistista kohkaamista kuten aiemmin. Kaikki on nyt mustempaa, albumi on sooninen happosade ja hurrikaani. Alien sykkii pahuutta, se on toksista kuunneltavaa; se antaa katharsiksen, mutta tietyllä hinnalla. Joka kerta, kun sitä kuuntelen, jotain menee rikki.

Devin meni pitkälle, tällä kertaa liian pitkälle. Mutta en tiedä voinko valittaa. Alien kuulostaa jumalalliselta, vai olisiko infernaalinen oikea sana. Siinä on majesteettisuutta, jota ei muissa Devinin albumeissa ole. Hulluuden rajoilla käyneen miehen sinfonia siitä, mitä hän tuolla puolen kuuli. Imperial ja Skeksis tekevät heti kättelyssä selväksi, että hommasta on leikki kaukana. Ensin mainittu lyö turpaan ja viimeksi mainittu rummuttelee niin villejä rytmejä, että ulottuvuuksien välinen raja repeilee. Teknisenä suorituksena Skeksis lienee SYL:in kunnianhimoisin luomus, yhdistelmä Townsendin maanista hulluutta ja rumpali Gene Hoglanin mielikuvituksellista kannuttelua. Majesteettista, jälleen kerran. Helvetillistä, mustaa magiaa.

Shitstorm on neljä minuuttia puhdasta mielisairautta. Kaikista Devinin tekeleistä se on hurjin, mitään ei pidätellä eikä iskuja säästellä. Tältä hulluksi tuleminen kuulostaa, eli hyvältä. Kappale, jota voi kuunnella ainoastaan tietyssä ahdistuksen ja alhaisimman vihan tilassa. Laulu, kitarointi ja rummutus hipovat täydellisyyttä kuin hiotussa sysimustassa timantissa.

Levyltä ei huonoja biisejä löydy, Shine ja Zen ansaitsevat erityismaininnan. Ensin mainittuun lienen suodattanut enemmän pahaa oloa kuin mihinkään muuhun yksittäiseen biisiin. Devinin eläimelliset huudot saavat oikean pisteen minussa värähtelemään, edelleen voin sopivassa mielentilassa kokea mielihyvän aallon hyökyvän ylitseni kappaleen soidessa.

Äänimaailmaltaan albumi on kuin vastine Citylle. Siinä missä City on kylmä ja raivokas, on Alien tulikuuma ja raivohullu. Siinä on erikoisen lämmin, suorastaan murea soundi. City kuulostaa teolliselta ja betoniselta, Alien esoteeriselta ja orgaanisemmalta. Kaikki on kyllä tappiin kompressoitua siinä määrin, että pieniä nyansseja on vaikea kuulla. Tämä on harmi, sillä Alienin kaltainen superproduktio hyötyisi dynaamisemmasta miksauksesta. Hieman vähemmän bassoa ja kitaraa, jolloin syntetisaattorit ja muu äänimaisema pääsisivät oikeuksiinsa. Toisaalta yksi osa levyn tehoa on sen armottomuudessa, mitä brutaali soundi tehostaa.


Devin oli tässä vaiheessa kulkenut SYL-polkunsa loppuun. Mutta levytyssopimuksessa oli vaatimus vielä yhdestä albumista. Se hoidettiin alta pois velvollisuudesta ja sen kuulee. Alien oli kuilun reuna, josta ei ollut enää reittiä eteenpäin vaan pohjalle. Sinne ei Devin tahtonut hypätä, joten uudella albumilla ei soinut lähimainkaan sellainen energia kuten edellisellä. Jo avausraita tuntuu väsyneeltä, kuin se olisi vasemmalla kädellä pykätty laiska biisinkuvatus. Paikoitellen The New Black kuulostaa parodialta bändin aikasemmasta tuotannosta, mikä oli ainakin jossain määrin intentionaalista. Anti-Product on silkkaa vittuilua faneille, kaiken kruunaa hulvattoman tökerö torvisektio keskellä biisiä.

Vaikka Devin oli ilmeisen kyllästynyt bändiinsä, kykeni hän muutamiin hyviin vetoihin viimeiseksi jääneellä SYL-albumillaan. Almost Again ja Wrong Side saavuttavat hetkittäin maanisuutta, joka lähentelee Alienin tasoa. Kenties Devinillä oli Alienin jäljiltä vielä annos hehkuvaa vitutusta, jonka sitten kanavoi TNB:en. Myös viimeiset kaksi kappaletta ovat hyvää tasoa ja toimivat oivana päätäntönä. Nimikkobiisi tamppaa hitaasti menemään, kunnes lopussa kiihdyttää. Pikku hiljaa kappale kuitenkin vaimenee kuuluvista ja jäljelle jää yksinäisiä syntetisaattoreiden säveliä. Sopiva päätäntö projektille, joka alkoi raivosta ja lopulta haipui olemattomiin.

Soundiensa puolesta selkein ja kuulain SYL-tuotanto, teknisessä mielessä jopa paras. Kuuntelukokemuksen intensiteetti ei kuitenkaan tavoita lähimaikaan samoja sfäärejä kuin City tai Alien.


Sellainen on Strapping Young Ladin tarina. Pyyhkeen kehään iskettyään ei Heavy Devyllä ole ollut haluja palata äärimetallin pariin, eikä hän ole ollut paria poikkeusta lukuunottamatta halukas soittamaan SYL-materiaalia edes livenä. Kyseinen bändi ja viha ovat hänelle taaksejäänyttä elämää. Olen sen olemassaolosta kuitenkin kiitollinen, sillä se oli vihan vuosinani elintärkeä purkausvälyä tunteilleni. Ilman Deviniä ja tätä bändiä olisin vankilassa tai kuollut. Tätä nykyä sen kuunteleminen on jäänyt vähemmälle, mutta aika ajoin tunnen tarvetta mennä takaisin. Edellistä tekstiä ja tätä arvostelua varten palasin menneiden tunteideni ja tämän musiikin pariin tavallista intensiivisemmin. Hetkeksi aikaa löysin vihaajan uudelleen, sen kaverin joka tahtoi hypätä kuilun reunalta pimeyteen. Edelleen viha tuntuu myös hyvältä, vaikka se onneksi niin nopeasti katoaa. Jossain muodossa viha kulkee mukanani hautaan saakka ja Devinin synkeät sävelet myös siitä muistuttavat.

Strapping Young Lad rocks my hairy anus.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

NHL:n runkosarja ohi


Runkkaripelit on taputeltu ja saldo näyttää suomalaisittain erinomaiselta: suomalaispelaajat tekivät enemmän maaleja ja pisteitä kuin millään aikaisemmalla kaudella, ja se tekee kuluneesta runkosarjasta yhden kaikkien aikojen parhaista. Yksi pelaaja ylitti 80 pisteen rajan, kolme pelaajaa 70 pisteen rajan ja peräti kuusi pelaajaa 60 pisteen rajan. Vertailua voi tehdä kahden vuoden päähän, jolloin ainoastaan yksi suomalaispelaaja yli 60 pisteeseen. Kolme vuotta sitten ei ollut ensimmäistäkään edes 50 pisteen ylittäjää. Sukupolvenvaihdos on tapahtunut ja uudet tähdet ovat tarttumassa ohjaksiin.

Colorado Avalanchen Mikko Rantanen ylitti minun ja muidenkin odotukset. Tiesin kaverin kelpo pelaajaksi, mutta en odottanut 84 pojon ässäkautta. Hän on Teemu Selänteen jälkeen esimmäinen suomalainen, joka on pelannut täydet ottelumäärät yli piste per peli -keskiarvolla. On toki selvää, että Nathan MacKinnonin tutkaparina olo avitti huimaa tehojen nousua. Mutta olisi väärin sanoa hänen lentäneen keskushyökkääjänsä siivellä, molemmat täydensivät toisiaan. Mainiota joka tapauksessa on, että suomalainen oli tällä tavalla isossa roolissa nostamassa viime kauden jumbojoukkuetta pudostuspeleihin. Rantanen on isokokoinen voimahyökkääjä, josta vielä riittää kerrottavaa tulevina vuosina.

Patrik Laineesta tuumasin ennen kautta, että 70 pistettä tai yli ja olen tyytyväinen. No, sieltä napsahti se tasan 70. Tyytyväisyyttä lisää 44 maalia, joilla hän kamppaili pitkään esikuvansa Alexander Ovetškinin kanssa maalipörssin voitosta. Mestari vastaan oppipoika -asetelma oli herkullinen ja päättyi tällä kertaa kokoneemman venäläisen voittoon. Laine kuitenkin antoi näytön siitä, kenelle parhaan maalintekijän valtikka tulevina vuosina siirtyy. Vajaa kaksikymmentävuotiaana kaveri tehoilee pelottavalla tasolla, emme ole todellakaan nähneet vielä parasta. Se laukaus hyvät ihmiset, se laukaus...

Florida Panthersin Alexander Barkov pelasi vihdoin ja viimein täyden kauden, ainakin melkein. Mikä parasta, nousi hän vihdoin odotetulle tasolle. 78 pistettä on hyvä määrä, eikä sekään kerro kaikkea. Barkov pelaa heikossa joukkueessa isoilla minuuteilla, tulitukea ei ole liikaa. Tunnollisuus puolustuspäähän tekee hänestä yhden liigan parhaista kahden suunnan hyökkääjistä, ja hän lieneekin ehdolla Selke Trophyn saajaksi. Uskaltaisin väittää, että Barkov on jo nyt monipuolisin ja taitavin sentteri suomalaisen jääkiekon historiassa. Kehityspotentiaalia on edelleen ja 80-90 pisteen kaudet ovat täyttä realismia. Saas nähdä pääseekö Sasha MM-jäille mittelemään, hiljattaisen loukkaantumisen aste ratkaissee asian.

Mainitsemisen arvoisia pelaajia on muitakin:

-Sebastian Aho, joka 65 pisteellään paransi tulokakaudestaan ja puskee jatkuvasti eteenpäin. Älykäs ja juonikas kaveri, Aho on totista eliittiainesta.

-Teuvo Teräväinen nakutti 64 pistettä ja lunasti tätä myöten osan häneen kohdistetuista odotuksista. Pelasi Ahon tutkaparina, yhteinen sävel tuntui löytyvän helposti. Edelleen voi nostaa tasoaan.

-Mikael Gralund osoitti 67 pisteellään, ettei edellinen kausi ollut vain suonenveto. Ei ole edelleenkään se odotettu supertähti, mutta kelpo pelaaja kaikin puolin.

-Erik Haula, jota moni piti korkeintaan keskinkertaisuutena, posautti 29 maalia ja 55 pistettä. Liigan uusin laajennustiimi Vegas Golden Knights ryöväsi hänet Minnesota Wildilta ja varmasti myhäilivät jälkikäteen. Vegas, jolta kukaan ei odottanut joukkueena yhtään mitään paitsi epäonnistumista, iski aikaisemmin taka-alalle jääneitä janttereita isoihin rooleihin. Haula kiitti ja pelasi elämänäsä kauden. Entä muuan William Karlsson, joka ei ollut koskaan tehnyt yli kolmeakymmentä pistettä? Hän loihti vaatimattomat 43 maalia ja 78 pistettä. Vegas meni ja voitti oman divisioonansa, seuraavaksi se syöksyy vailla paineita pleijareihin. Joukkue on osoitus siitä, ettei NHL:ssä juuri heikkoja pelaajia ole. Jämäminuuteilla operoivasta nevaristakin voi kuoriutua säkenöivä tähti tilaisuuden tullen. Tästä syystä olisinkin innokas näkemään Winnipeg Jetsin Joel Armian suuremassa roolissa, siinä miehessä on potentiaalia.

Suomalaiset maalivahdit pelasivat omalla tasollaan, eli hyvin. Pekka Rinne on ehdolla parhaan maalivahdin palkintoon ja katastrofaalisen alun kaudelleen saanut Antti Niemikin paransi loppukaudesta otteitaan reippaasti.

Puolustajat eivät säkenöineet, jos eivät epäonnistuneetkaan. Rasmus Ristolainen pelaa sysipaskassa Buffalossa, ja siihen nähden suoriutui hyvin. Sami Vatanen oli nukuksissa viime kauden ja 2017 syyspuoliskon, mutta joukkuetta vaihdettuaan on piristynyt. Olli Määttä sai lopulta alleen ehjän kauden ja pelasi siten, kuin voi peruspakilta odottaa.

Loistavaa materiaalia on lejonille kypsymässä. Kuumottavaa ajatellakin sitä, kun nämä hemmot pukevat maajoukkupaidan ylleen samassa turnauksessa. Mikä parasta, ovat tämän hetken parhaimmat pelaajat kaikki nuoria. Jopa Granlund on vasta 26-vuotta eli parhaassa iässään. Toisin sanoen hupia on luvassa moniksi vuosiksi eteenpäin.

...

Tämä kausi merkitsee yhden aikakauden päättymistä jääkiekon historiassa. Legendojen legenda Jaromír Jágr lopetti NHL-uransa, kun kehon rajat tulivat vastaan. Ihmekaksoset Henrik ja Daniel Sedin päättivät myös pitkän taipaleensa tähän kauteen, ei siis enää telepaatista yhteispeliä Vancouverissa. Miettikääpä sitä epätodennäköisyyttä, että kaksoset voittavat vuoron perään maailman kovatasoisimman jääkiekkoliigan pistepörssin; niin hyviä he olivat.

Suomalaisittain voi olla myös jäähyväisiä luvassa, jos Jussi Jokinen ei saa enää jatkoa. Ajan lehdet kääntyvät ja eilisen starat ovat kohta kehäraakeja. Muistan vielä, kun Jokinen oli nuori tulokas. Voihan nenä.

...

Vuorossa on siis play-offit. Moni joukkue, joka viime vuonna onnistui ja meni jatkoon, putosi. Kääntäen, moni edellisen kauden epäonnistujista puski nyt itsensä mestaruuskamppailuun. Liputan Winnipeg Jetsin puolesta, sillä pitäähän suosikkipelaajani joukkuetta kannustaa. Ja jos eivät he pääse jatkoon, on muistettava aina tämä: tärkeintä on, että kannun voittavassa joukkueessa pelaa suomalainen.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Viha

Yksi syy siihen, miksi ryhdyin blogiani kirjoittamaan, oli viha. Kaikista yksittäisistä tekijöistä se oli kenties suurin, olin nurkkaan ahdistettu rotta. Paniikissa aloin huutaa, räjähdin tekstimassana verkkoon. Kun vertailee alkuaikojen julkaisutahtia nykyiseen, voi panna merkille niin kutsutun ketsuppipulloilmiön; korkin auetessa purkautuu suurin paine ja sitten tasaantuu. Puhun imperfektissä, sillä implikoin muutosta motivaatioissani.

Ensinnä käsitteet selviksi. En käsittele tässä vihaa sen reaktiivisessa muodossa. Hetkellinen suuttumus, jota tunnemme koetusta vääryydestä, on tarpeellinen ilmiö. Se potkii meitä perseelle, sen aikaansaamat väristykset yllyttävät toimintaan. Se on voimaa, jolla ajaetaan rahanvaihtajat temppeleistä. Puhun siis tyystin toisenlaisesta vihasta. Täsmällisimmin ilmaistuna kyse on kaunasta, Nietzschen ressentimentistä. Jos suuttumuksen ytimessä on koettu vääryys, on kaunan ytimessä kuviteltu vääryys. Vihaaja näkee itsensä uhrina, jolta on viety aloite. Hänen elämänsä on varastettu, kuin joku tai jotkut pitäisivät sitä panttivankina. Tilanne yksikertaistuu, kun jäljellä on enää kosto; vihollisen raivaaminen tieltä suurenmoisessa, katharttisessa purkauksessa.

Olen vihannut paljon, sillä en ole uskaltanut katsoa peiliin. On helppoa projisoida omat puutteensa muihin, kuvitella heidät epäonnen lähteeksi. Minä en suinkaan ole vihjeetön ja laiska, vaan kovikset huijaavat. Siksi he saavat kaikki naiset, he ovat pahoja! Edellinen esimerkkinä ajatusprosessista, joka oli suurimmaksi osaksi alitajuinen. Traagiselta kuulostavan tilanteen koomisuuden ymmärtää, kun pitää mielessään vihan lähteen: terve nuori mies. Jos minulla ei pysy elämäni langat käsissä, kenellä pysyy? Keneltä voidaan odottaa enää itsekuria, jos ei vähintään kaltaisiltani. Ulkopuoliselle tuottanee suurinta hupia, että antimodernia saarnaa paasaava kaveri on mitä modernein. Olen kaulaani myöten postmoderni yksilö, myös sen uhriutta janoavan julkisuuden osalta. Olen äärioikeistolaisen karikatyyri, se mille vasemmisto nauraa: kaunainen, naiseton, laiha, akateemisesti epäonnistunut, työtön, perverssi ja paranoidi luuseri. Sanalla sanoen, olen narri. Jumalauta, että vitutti.

Edustan myös toista arkkityyppiä, nuorta vihaista miestä. Kostonhimoiset kynäilijät ja taiteilijat ovat vanha ilmiö. Viha on itse asiassa niin yleinen motiivi, että tulee ajatelleeksi sen mahdollista välttämättömyyttä. Ehkä ei ole mahdollista tehdä hyvää taidetta ilman sen polttavaa tulta. Kuinka moni onkaan ajatellut, "kyllä minä vielä näytän". Eikä sittenkään voida puhua vain taiteilijoista, nuoret vihaiset miehet ovat myös historiallisten muutosten nyrkki. Tämä tunne, tämä kauna näin tuhoisana ja kuluttavana voimana on totisesti miehistä perua. Nainen tai kukaan vihaa koskaan kokematon ei voi ymmärtää sen voimaa ja houkutusta. Viha antaa energiaa ja tarmoa, jollaista ei mikään muu asia voi maailmassa antaa. Kaiken se kestää ja kärsii, sillä se suo epäinhimillisen keskittymiskyvyn ja loputtoman kärsivällisyyden. Kostoa janoava on vihollisensa tuhotakseen valmis odottamaan viimeiseen hengenvetoonsa, kuumista kuumin viha kantaa sukupolvienkin yli.

Vain vihan mustassa hehkussa kylpenyt ymmärtää, miten hyvältä se tuntuu. Kipinä minussa on aina kytenyt, mutta teini-iässä sallin sen syttyä. Vanhetessa annoin liekkien levitä ja kasvaa. Mitä kuumemmin se paloi, sitä voimakkaampi olin. Nousin ylös sängystä vihani pakottamana, elin sen epäpyhällä hengellä. Koska olen kuitenkin teoreettisesti orientoitunut ja pelkuri, kanavoin vihani joukkomurhien tai terrorismin sijasta fantasioihin, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Kenties onni onnettomuudessa on, että olen vihaisen lisäksi myös laiska yksilö. Vahinko rajoittui lähinnä itseeni, enkä tehnyt mitään liian peruuttamatonta. Kouluampujakirjoitukseni lukeneet kuitenkin ymmärtävät, millaisista asioista aikanani haaveilin.

Olen paitsi kaunainen, myös luontaisesti aggressiivinen. Reaktioni loukkauksiin tai kuviteltuihin sellaisiin ovat itse asiassa täysin kohtuuttomia. Silmissäni vilahtaa punainen verho, jossa näen itseni upottamassa ruuvimeisseliä kalloon taikka moottorisahaa kurkkuun. Lähipiirissäni ei ole ketään ihmistä, jota en olisi joskus tahtonut murhata. Perheenjäsenet taikka ystävät, raivoni ei diskriminoi. Myös itsehillintäni on onneksi vahvaa, joten aggressio purkautuu vain mielessäni. Tämä psykoottinen raivo ei kuitenkaan ollut vihastani erillinen ilmiö. Ne ruokkivat toisiaan noidakehässä, jossa krooninen kauna pahensi raivokohtauksiani ja alentunut ärtymiskynnys piti yllä perusvitutusta. Viha ei nimittäin helpota, vaikka sitä kuinka purkaisi. Lopulta sitä etsii vain uuden kohteen, kun edellisestä on mennyt maku. Kosto ei ratkaisekaan mitään, yksikään fantasia ei jää viimeiseksi. Aina löytyy uusia ja yhä lukuisampia syitä raivostua.

Jos ensimmäisinä vuosina vihaamista kuvasi euforia, kuvasi sitä tulevina vuosina ahdistus. Alussa se antoi voimaa ja kantoi minua eteenpäin, se oli ulospäin suunnattua ja atavistista. Se kuulosti tältä:

Strapping Young Lad - S.Y. L

Fantasian tasolla se on kallojen murskausta kera pesismailojen. Reflektoimatonta ja puhdasta tulta, metallia syövää termiittiä. Euforia ei kuitenkaan jatkunut ikuisesti. Mitä pidemmälle aika eteni, sitä enemmän energiaa viha alkoi viedä antamisen sijasta. Hehkuva avoliekki muuttui siniseksi ja suljetuksi, häkä myrkytti elimistöä. En ollut enää vihasta virkeä, vaan väsynyt ja ahdistunut. Nukuin huonosti ja olin tukkoinen. Kuin olisi ollut puolittaisessa horroksessa, näin maailman haalistuneen lasin lävitse. Jälkikäteen katsoen tässä toteutui huumeiden logiikka: euforia väheni ja annoskoot kasvoivat. Taustalla olleet fyysiset oireet puskivat etualalle ja palkinto jäi aina vähäisemmäksi. Viha, joka ensin soi voimaa, heikensi minua. Kuin amfetamiini, jonka potkulla pärjää aikansa, kunnes sydän pettää alta. Ulospäin näytin normaalilta, mutta sisäisesti olo oli kuin tässä kuvassa:


Star Wars-tematiikka sopii aiheeseen kuin nenä päähän. Pimeää puolta kuvataan sairautena, josta ei halua parantua. Se on oikotie kykyihin, jotka eivät olisi muuten mahdollisia. Tämä kaikki kuvaa vihaa, se sairastuttaa mielen ja ruumiin sekä antaa helppoa energiaa. Se on helppoa, sillä viha vaatii vain itsehillinnästä luopumista. Se on helppoa, sillä vihan tavoite on tuhoaminen. Luominen vaatii vaivaa ja tuskaa, tuhoaminen onnistuu sekunneissa ja minimaalisella ponnistuksella.

Kun ensimmäinen asia, jonka herätessään kuulee päässään on tämä, alkaa huumorintaju olemaan vähissä. En silti missään vaiheessa tehnyt erillistä päätöstä lakata vihaamasta. Kyse oli päätösten sarjoista ja eräänlaisesta loppuunkulumisesta. Yksi tärkeä käännekohta oli, kun lopetin perheelleni valehtelun ja menin ensimmäisiin kesätöihini 2014. Opintoni olivat jo pitkään olleet pysähdyksissä, mutta uskottelin homman olevan hanskassa. Se oli harvinaisen viheliäistä aikaa, sillä harva asia tuottaa samanlaista tuskaa kuin valehtelu. Tilanteen tunnustaminen ja normaaliin arkeen pääsy kesätöissä selkiyttivät mieltä huomattavasti. Mutta viha oli ja pysyi, kuitenkin yhä enemmän sisäänpäin kääntyneenä itseinhona. Kun käynnistin blogini, haaveilin yhä edelleen kostosta.

No niin, se kosto. Mitä vihani oikeastaan oli, mitä mina halusin kostaa ja miten? Se oli kaunaa menestyneitä ja onnellisia ihmisiä kohtaan, se oli lopulta kaunaa elämää ja olemassaoloa kohtaan itsessään. Elämä oli kärsimystä ja onni oli ansa, jolla pedattiin entistä pahempaa helvettiä. Mikään ei ollut yhtä kammottava asia kuin onnellinen ihminen, mitään en yhtä paljon halunnut kuin hävittää onnen. Halusin tuoda muut omalle tasolleni, haaveissani koko ihmiskunnan.  Kuvittelin vihani mustaksi sapeksi, jonka oksennan maailman päälle. Tuo hapan neste syövyttäisi illuusiot ja jättäisi sen ainoan asian, mikä on totta: piinan.

Kun elämäsi sen hetkinen soundtrack on seuraava kappale, on huumorintaju kuollut:

Strapping Young Lad - Shitstorm

Blogini auetessa, motiivini olivat ristiriitaiset. Yhtäältä halusin ilmaista itseäni, mutta toisaalta halusin myös kostoni. Nämä motiivit olivat jossain määrin myös yhtälaiset, olihan viha oleellinen osa identiteettiäni. Ulos purkautui monenlaista tunnetta ja siksi päätin jakaa ilmaisuni kahteen osaan. Unilaaksoon kirjoittaisin pohdinnat, Vessasanomiin kuonan. Jälkimmäisen blogin olen sittemmin sulkenut, sillä aika ajoi sen ohitse. Se oli alusta alkaen eräänlaista sivutuotetta, kokoelma häröilyä ja huonoja runoja. Julkaisukelvotonta tavaraa kaiken kaikkiaan, vaikka oli joissakin jopa ideaa. Ohessa muutama työnäyte:

Wrong Side


Everythig I like is wrong
Everything beautiful in my eyes is ugly
Because they say so

And they must be right

I am wrong thus I cannot speak the truth
I see the truth but shall not speak of it
Therefore I lie
By a conscious choice
Because they say so

And they must be right

Everything I feel is wrong
Because they say so

Every inch of feeling
Mere sentimentality
Form of manipulation

They say so and they are right

Every cry
Nothing but biased contamination
Tears of lies

Read my eyes and
See my falsehood

Not a man of contradictions
Like the great men in history
Tortured souls
Not me
One story
Maleficent all round

Nothing in this world is easier than speaking the truth
Nothing harder than flattery
Just look at me
And speak

Indeed, they speak the truth

(Promoting myself by demotion
Craving for the last bits of sympathy
With no honesty whatsoever
Beware of my lies

Self-reclection is not a savior
Awarness of my awarness
Bottomless well
Infinite regress
Amplifies my guilty
Duplicates my lies)

I
Not born of God
But of my own void of thought
Burning infinity
An offence to God and his children

[Infinite punishment for infinite crime!]

How wrong I was
So please
Condemn me
Erase me

You people in God

...

Frozen Lake

The gathering of spirits
Souls trapped under my ice
Who watch me, feed me
I smile for them and hear the increasing pains
My friends, my brothers, my mother and dad
Once I cried and hurt you
Now I laugh and hurt you, but still
The last drop of God in soul reminds me
Of better days and mothers child
Who once was

It's getting colder and darker
Ice getting thicker, voices fading thinner
Under the ice I stalk on
Feeding off the victims
Tears frozen

This is the point of no return
Division of hell and heaven

I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry, I'm sorry
So sorry...mother

...

Black Hole

Soul implosion, mass formation 
Infinite density at mind horizon 
Scream from the singularity 
Of me and no-one hears

...

Hell regained

'I' am not
'I' imitate, lies of a human simulator
Which was not, which was not born, which was built
Off life, collected of scars
Masked into face

'I' do not
'I' replicate, byproduct of a human algorithm
'I' did not, 'I' did not feel, 'I' did hide
From men, my true essence
Lightborn death

Nobody sees, nobody knows
True evil under vision
Some may feel, they shall not speak
Nobody cares

All deceived, my nature disease
Inseminated to mankind, degenerate fools
Embrace the new flesh, kneel to the lord
King of all light, carnal and infernal
All hail!

Ei tosiaankaan kummoista tavaraa ja vastaavaa tuli suollettua enemmänkin ulos. Itseinho, prometeusmainen ylpeys sekä intohimoinen misoteismi ovat useissa kantavana ajatuksena. Nämä olivat kuitenkin sivutuotetta, vain ulos oksennettavaa kuonaa. Kostoni oli sen sijaan oleva jotain muuta. Tavoitteeni oli kirjoittaa rumin ja kauhistuttavin kirja, mitä kuvitella. Halusin kirjoittaa jotain, joka vahingoittaisi ihmisiä. Kirja, joka satuttaisi ja yllyttäisi väkivaltaan. Ei tietenkään suoraan vaan manipuloivasti. Kirja, joka loisi kouluampujia. Halusin luoda kirjallista pahuutta. Se olisi kostoni modernille maailmalle, ihmiskunnalle ja elämälle.

Elämäni ei ollut sentään yhtämittaista sapenmuodostusta. Se oli aaltoliikettä parempien ja huonompien kausien välissä, vihaa ei voinut kestää pitkiä aikoja. Tämän vuoksi liekki pysyi yllä vuosien ajan, sillä paremmat kaudet pitivät minut järjissäni. En vajonnut liian alas, eivätkä normaalin ihmisen kulissit romahtaneet ympäriltäni. Koska en täysin torjunut naiivia puolta itsessäni, en lopulta kävellyt nihilismissäni loppuun asti. Siksi jopa kostoni motiivit olivat ristiriitaiset. Jos halusin vain vahingoittaa, halusin toisaalta myös sanoa vastalauseen kaikelle rumalle ja valheelliselle. Nykyajan taiteilijat ovat poseeraajia, jotka rankistelevat toinen toistaan kammottavimmilla asioilla. Ajatuksissani oli nihilistinen kirja, joka tekisi itsessään nihilismistä lopun. Kävisin rumuudella rumuutta vastaan. Se veisi pahuuden loogiseen huipentumaansa, kiveäkään ei jäisi kiven päälle.

Jos haaveeni kuulostavat hybriksenomaisilta, sitä ne olivatkin. Yksi osa luonnettani on ylpeys ja nimeomaan ylpeys kuolemansyntinä. Olen aina katsonut ihmisiä alaspäin oli siihen substanssia tai ei. Jokaisella ihmisillä on erityinen sudenkuoppansa ja minulla se on gnostilaisuus, kuvitelma salatusta tiedosta kuolevaisten ulottumatomissa. Ylpeä katsoo ansaitsevansa koko maailman ja kun niin ei tapahdukaan, seurauksena on hellittämätön kauna. Kuin elämä tai Jumala olisivat minulle velassa ja  minun niille kostettava. On sanottu, että kuusi kuolemansyntiä ovat ylpeyden johdannaisia ja näin on laita vihani kanssa. Kateus, laiskuus ja muut synnit kumpuavat pohjimmiltaan siitä väärästä luulosta, että juuri sinä olet maailman keskipiste.

Urakka osoittautui lopulta mahdottomaksi. Paitsi, etteivät lahjani olisi riittäneet, myöskään voimani eivät kantaneet. Tarina oli hahmoteltu, mielessäni siinsi jopa useampi vihakirja. En kuitenkaan kykene erottamaan itseäni siitä, mitä kirjoitan. Koen simuloidutkin tunteet ominani ja sadat sivut mustaa kuonaa olisivast tienneet sanoinkuvaamatonta henkistä kidutusta. Viha alkoi kuluttaa lopulta itseäänkin loppuun, kuin polttoaine olisi ollut käymässä vähiin. Suurpalo väheni kokoksi ja siitä nuotioksi ja hiillokseksi. En pitänyt siitä lainkaan ja pyrin tietoisesti lietsomaan vihaani. Altistin itseäni ahdistaville asioille ja sain hiilloksen roihuamaan yhä uudellen ja uudelleen. Tahdoin vahingoittaa itseäni, sillä muutoin kadottaisin voimani kostaa maailmalle.

Henkisen tilani absurdius valkeni pikku hiljaa. Pohdin motiivejani kirjoittaa, mistä se kaikki alkoi? Kauan sitten olin 11-vuotias poika, joka vaikuttui kirjasta Taru Sormusten Herrasta. Kokemus muutti minua ihmisenä ja sytytti kipinän, "tahdon tehdä jotain samanlaista". Fantasia on aina ollut leipälajini niin taiteessa kuin elämässä. Koska asiat kuitenkin menivät kuten menivät, matkaan tuli mutkia. Teini-iässä romanihahmotelmani alkoi vääristyä vihasta, seikkailutarinasta kehkeytyi raaka ja sadistinen. Hylkäsin lopulta koko ajatuksen ja päätin pitää vihani ja fantasian erillään. Syntyi ajatus esteestä, joka minun tuli ylittää. Viha oli muuri, joka esti minua tekemästä tahtomiani tarinoita. Kunhan siis selvittäisin sen, voisin jatkaa elämässäni eteenpäin. Huomaamattani vihakirja, jonka oli tarkoitus olla terapeuttinen tapa tuulettaa pääkoppaani, muuttuikin itsetarkoitukseksi. Viime kädessä itse viha, josta olin halunnut vain eroon, muuttui sellaiseksi. Tajusin suunnittelevani kirjaa, jonka alkuperäinen tarkoitus oli kadonnut. Ilmaisin tunnetta, joka oli nyt täysin itseaiheutettua. Kaunastani oli tullut keinotekoinen rutiini, jonka vuosikausien totuttautuminen oli saanut aikaan. Olin narri.

Itse asiassa, minä olen narri. Kuten taaempana kuvasin, olen elävä karikatyyri. Vuosia sitten sen ajatteleminenkin sai minut raivoihini. Nyt olen sinut asian kanssa, joidenkin osa on olla klovni. En ole vakavasti otettava, vaan koominen hahmo. En väitä, ettei arvostuksen taikka naisten puute olisi ajoittain tuskaa tuottava asia. Mutta kääntöpuolena on vapaus, teen elämässäni sitä mistä iloitsen. Totuus nimittäin on, että kyse on kohdallani valinnasta. Muistetaan edelleen, mikä minä olen: terve nuori mies. Jos tahdon naisia, panostamalla asiaan voin onnistua. Arvostusta ja sosiaalista statusta saa samalla kaavalla. Minä yksinkertaisesti valitsen tehdä jotain muuta, tahdon yrittää jotain luovaa. Kun ymmärsin, miten paljon langat ovat omissa käsissäni, vitutus väheni valtavasti. Kaunalta putosi pohja pois. Kukaan ei sorra minua, kukaan ei pidä minua paikoillaan. Olen vapaa, myös olemaan klovni.

Kokonaan viha ei tule jättämään minua koskaan. Hiillos kytee hautaan saakka ja joskus se roihahtaa. Näin käy aina vain harvemmin, mutta en ole siitä huolissani. En tee varhaisen teini-ikäni virhettä ja tukahduta vihan tunteitani vaan annan niiden tulla ja mennä. Aika ajoin viihdyn niissä edelleen, kun atavistinen hurmos valaa kuumuutta kehoon. Viha tulee ja katoaa nopeasti. Hitaamminen sen sijaan katoavat arvet, joita se jätti. Annoin tulen levitä liian laajalle ja palon jättämät vammat paranevat vain ajan kanssa. Täydellisesti en tässä elämässä parane koskaan ja minussa tulee aina olemaan osa, joka halveksii elämää ja ihmisiä. Kysymys on vain siitä, hallitseeko se minua vai minä sitä. Meissä kaikissa elää demoninen varjo, joka tahtoo levittää infernaalista tuskaansa kaikkialle. On valintamme, päästämmekö pirun ulos itsestämme.

Vitutus sinällään on osa suomalaisen miehen arkea, enkä sitä sormella osoittele. Purnaaminen ja väärällä jalalla nousu vuoteesta ovat elämää, eikä mitään sen vakavampaa. Ahdistus ja neuroosit ovat edelleen rutiinejani, niin paljon kuin niitä inhoankin. Vuodenvaihteessa päättynyt työharjoittelu tuotti omanlaistaan vihaa, sillä tunsin itseni niin paikalleen sidotuksi. Se ei silti tuntunut samalta kuin murhanhimoinen kaunani, joka kohdistui hyvin epämääräiseen viholliseen. Harjoittelullani oli alku ja loppu, minulla oli maali jota tavoitella. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, etten viihtynyt työssäni. Mutta kukapa nykyaikana viihtyisi, kaikki duuni on paskaduunia. Jollakin se on leipänsä ansaittava ja mikäs sen riemukkaampaa kuin jättää kulloinenkin työ taakseen, kunhan on saanut siitä tarpeekseen.

Aggresiivisuuteni on edelleen tallella, mutta sekään ei ole enää yhtä intensiivistä. Toisinaan näen punaista ja tunnen halua tappaa ihmisiä, mutta harvemmin. Mielikuvat ovat muuttuneet maltillisemmiksi ja ylitsevuotavan sairaat ajatukset jättävät likaisen ja syyllisen olon. Pidän tätä vain hyvänä, sillä en halua hautoa mielessäni murhia ja verenvuodatusta. Impulsseilleen ei aina voi mitään, mutta ainakin voin yrittää. Muutos koskee motiivejani yleisemminkin. Vaikka voisin kirjoittaa kaikkien aikojen sairaimman ja rumimman teoksen, miksi tekisin niin? Onko maailmassa liian vähän kärsimystä ja pahaa niin, että sitä tulisi tuottaa ehdoin tahdoin lisää. Palaan mielessäni siihen, miksi alun perin halusin kirjoittaa: tahdoin luoda jotain kaunista ja hyvää. Olen kulkenut täyden ympyrän ja löytänyt oikean, alkuperäisen intentioni, fantasian. En tahdo tuhota vaan luoda. En tahdo piinata vaan inspiroida. Vihani arvet jääköön muistutukseksi vain minulle itselleni, kenenkään muun ei niitä tarvitse kantaa. Jos voin loihtia jotain kaunista, niin sitä minun on yritettävä. Riippumatta siitä onnistunko, voi tuo yritys rikastuttaa ainakin omaa elämääni.

Unilaakso on ollut kanava tunteilleni, hyville ja huonoille. Yritän mielummin ilmaista hyviä asioita, mutta en tahdo tukahdutta pahoja. Kun siis aika tulee, on tänne edelleen odotettavissa paskanheittoa. Kuitenkin voin aina tehdä paremmin. Muistelen sitä mitä äitini minusta sanoi, että olin iloinen sunnuntailapsi. Totisesti oli lapsuuteni suloista ja elämänkantsomukseni valoisa. Tunneihmisenä minulta tietenkin luonnistuvat suurellinen synkistely ja raivoaminen siinä missä palavan intohimon ilmaisut. Ajattelen silti, että musta synkkyys ei ole sitä mitä olen. Minä voin olla sitä, jos valitsen niin. Mutta minun on määrä olla jotain muuta, olla se iloinen sunnuntailapsi. Kohtalo on tie, joka jokaiselle on pedattu elämänsä alussa. Kohtalo ei kuitenkaan ole väistämätön osa vaan siitä voi kieltäytyä, kun on siitä kerran tietoiseksi tullut. Oma osani on olla nolo sivustakatsoja, joka kenties voi sanoa jotain aidosti ilahduttavaa aika ajoin.

Loppukaneetiksi käyköön seuraava kuolematon roomalainen lausahdus:

Go fuck yourself, you cunts. You suck!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Mitä on pääsiäinen?

Kuten kaikki hyvät juhlat, se on sekoitus kristinuskoa ja pakana-aikoja. Ja kuten kaikki idiootit aina ja kaikkialla tekevät, tämä kiistetään kahdesta suunnasta. Joko uushomot koettavat väittää pääsiäisen olevan puhtaasti pakanallista perua tai sitten anaalikristityt julistavat pääsiäisen pakanalliseksi synniksi. Tasan sama poru kuullaan joulusta, että miten se on pakanoilta omittua tai sitten liian maallinen juhla. Paitsi että ilonpilaajia, he ovat myös väärässä.

Alkujaan juhla olikin vain maallinen, vuodenkiertoa kunnioittava tapahtuma; se hetki kun valo pääsee voitolle pimeydestä kevätpäiväntasauksen jälkeen. Englannin kielessä easter viittaa itään ja siis nousevaan aurinkoon, mikä sopii kuvioon. On kuitenkin huomattava, että tämä ei ole ristiriidassa kristinuskon kanssa. Vuodenkierron juhliminen ei ole sen enempää epäkristillistä kuin auringonlaskun ihailu. Kuitenkin myös juhlan kristillinen osa on vanha kuin mikä, eikä mitään ylimääräistä lisää. Pääsiäisen etymologiset juuret ovat vahvasti kristinuskossa viitaten edeltävän paaston päättymiseen. Kuten jouluna juhlitaan pimenemisen päättymistä ja Kristuksen syntymää, juhlitaan pääsiäisenä valon voittoa pimeydestä ja Kristuksen voittoa kuolemasta. Ei ole sattumaa, että niin taivaallinen kuin maallinen teema yhdistyvät näissä kauniilla tavalla. Niin on tarkoitettu.

Virpominen on traditio, jota voisi kuvitella pakanalliseksi, mutta on itse asiassa kristillinen. Pajunoksilla huiskivat lapset siunaavat virpomalla perhettään ja naapureitaan, jäljitellen Jeesuksen saamaa palmutervehdystä. Tämä ortodoksinen ja siis itäinen tapa yhdistyi myöhemmin läntisempään ja luonteeltaan kierompaan pääsiäisnoitaperinteeseen. Lankalauantaina pitkäperjantain jälkeen katsottiin pahan vallitsevan maailmassa voimakkaampana, jolloin noidat saattoivat mellasta vapaammin. Noitaperinteestä otettiin virpomiseen kuitenkin lähinnä räikeät kuteet, mikä teki siitä viatonta leikkiä.

Pääsiäistä voidaan pupuineen ja munineen syyttää liiasta synkretismistä kuten joulua liiasta materialismista. Mutta on aina katsottava asioiden ytimeen: ovatko joululahjat itsessään epäkristillinen asia? Eivät ole. Ovatko noidiksi pukeutuvat lapset taikka koristellut munat epäkristillisiä itsessään? Eivät ole. Kun sanoma ei huku kauniiden puitteiden sekaan, mitään ei ole menetetty. Kristillisen sanoman pilkkaajat taikka kristilliset tosikot on syytä jättää omiin liemiinsä hautumaan. Ensin mainitut kärsivät itseaiheutetusta vampirismista, mikä tekee herkäksi kristilliselle symboliikalle. Viimeksi mainitut edustavat teologista autismia, jossa kaikki kaunis on perkeleellistä ja rumuus jumalallista; pönöttäkäämme hymy pyllyssä.

Täältä tähän, hyvää pääsiäistä ja hyvää iltaa.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Pornolle stoppi


Käsillä on runkkareiden mieliaihe ja modernismin ydin: pornografia. Kaiken se paljastaa, siis kaikki on jo paljastettu. Esirippu on revennyt ja kaikkeinpyhin riisuttu verhostaan. Mysteeri on tuhottu, kaikki ovat jo nähneet kaiken. Mitä on enää jäljellä? Spiraalisyöksy tyhjyyteen, jossa pohja ei tule koskaan vastaan. Ei ole silloin mahdollista sanoa, kumpuaako halu minuudesta vai minuus halusta. Kummin päin vain, himo hallitsee.

Toteamalla arkipäivän pornoistumisen, totean itsestäänselvyyden. Todellisuus jäljittelee pornoa, minkä voi nähdä mainonnasta elokuviin ja pukeutumisesta musiikkiin. Samalla kun seksuaalisuutta tuodaan julki entistä hyökkäävämmin, tehdään sen toteuttaminen entistä hankalammaksi. Ote Michel Houellebecqin kirjasta Mahdollinen Saari:

Haluja lietsotaan sietämättömyyteen saakka ja sitten tehdään niiden toteuttaminen yhä mahdottomammaksi; se oli ainoa periaate, jolle länsimainen yhteiskunta perustui.

Halu herätetään ja sen kohde viedään pois. Porno ja moraalifeminismi lyövät kättä. Ensin mainittu tuo yksityisen julkiseen ja viimeksi mainittu julkisen yksityiseen. Porno näyttää sen, mikä aiemmin kuului makuukammariin. Feminismi tuo samaan paikkaan tukahduttavan moralismin, jossa miehen on kysyttävä naiselta sanallinen lupa. Porno on tehnyt seksistä kulutustavaraa, feminismi harrastuksen. Kuin seksi ei liittyisikään lisääntymiseen. Kuin seksi ei olisi mysteeri, jossa suostumuksen kaltainen asia ilmaistaan useimmiten sanojen ulkopuolella.

Naisellisen seksuaalisuuden ala laajenee samalla kun miehisen seksuaalisuuden ala kapenee. Lutkamarssit ja aina vain paljastavampi pukeutuminen ovat kutstu, joka on samanaikaisesti lähestymiskielto; varo sanojasi tai syyllistyt häirintään. Katsoa saa, paitsi ettei saa. Ymmärrän yhä paremmin muslimeja, jotka ratkaisivat ongelman säkittämällä naiset. Samaan tapaan kuin kutsumaton käsi naisen hosuissa on tunkeilevaa, on naisellinen alastomuus tunkeilevaa. Se hyökkää aisteja vastaan, kuten hien löyhkä tai liian voimakas parfyymi. Jos miehisen käytöksen mittari on pidättäytyä rivoista puheista, olisi naisellisen käytöksen mittari pukeutua säädyllisesti. Ratkaisun ei onneksi tarvitse olla säkittäminen, sillä länsimaissa on arvostettu kohtuutta. Paljastaa voi, muttei liikaa.

Menemättä sen enempää nykyhetken sisäisiin ristiriitaisuuksiin, olisi kai jo aika puhua pornosta itsestäänkin. Ilmiö ei sinällään ole uusi, miehet ovat tuhertaneet pillukuvia jo aikojen alusta. Roomassa pornoa painettiin mosaiikkiin ja ylhäisö katsoi, kun orjat rynkyttivät toisiaan. Paitsi, että ihmiset tykkäävät nussia, he tykkäävät katsella nussimista. On kuitenkin mahdollista, että voyerismi on ensisijaisesti miehinen erikoisuus. Miehinen seksuaalisuus on ulospäin suuntautuvaa, se tarvitsee objektin. Nainen kokee saman omassa kuplassaan, itseriittoisena subjektina. Visuaalisena viihdykkeenä porno sopii miehille, siinä missä naisille se on joko tarpeetonta tai vaatisi erilaisen tyylin.

Nykyajassa ainutlaatuista ei siis ole pornon olemassaolo, vaan sen saatavuus. Tekniikan ansiosta sitä voi katsella missä vain ja milloin vain. Sitä kulutetaan, siis nimenomaan kulutetaan tähtitieteellisissä määrissä. Maailman suurimmat sivustot hakukoneiden ja sosiaalisten medioiden ohella ovat pornosivuja. Ihmisluonteen tuntien tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska pilluhan se on aina mielessä.  Mielenkiintoista vain on, että maailmassamme jo miljardit ihmiset ovat todistaneet rivouksia, jotka aiemmin olivat varattuna vain dekadentille yläluokalle. Porno itsessäänkin on muuttunut. Vuosikymmenien takaisista pin-up-tytöistä on siirrytty aina vain karkeampiin ja nöyryyttävämpiin akteihin, Bettie Page oli viatonta kaiken uuden rinnalla. Nyt voi tulla jokainen perversio tyydytetyksi, sairaimmallekin löytyy jotain. Edelleen voimme sanoa, että ennen oli paremmin.

Pornosta ja sen koukuttavuudesta lienee sanottu muualla jo tarpeeksi. Se vääristää aivojen palkitsemisjärjestelmää, uudelleenohjelmoi radat. Tällä tavoin seksuaalisuus tehdään riippuvaiseksi pornosta, vaikka se ei olisi sitä alun perin ollutkaan. Kuinka tyydyttävää porno sitten lopulta on? Aika vitun, ei sitä muuten katsottaisi. Se operoi kuitenkin samalla logiikalla kuin huumeet. Se tuottaa hyvin lyhytaikaista, joskin intensiivistä nautintoa. Tuota nautintoa sitten koettaa toisintaa, mutta aina vain kasvavilla annoksilla tai rivommalla materiaalilla.

Pornon paradoksi on siinä, että lietsoessaan haluja se on samanaikaisesti epäesteettistä ja epäeroottista. Iso osa kaupallisista videoista on kaavamaisia, joissa toistetaan tietyt asennot ja kuvakulmat rituaalin lailla. Aitoa kiihottumista esiintyjissä voi havaita vain aniharvoin. Ehkä näistäkin syistä oma tapani katsoa pornoa saattoi olla hieman omalaatuinen. En ensinnäkään koskaan ajatellut sitä fantasiaa, jonka video yritti minulle tarjota. Video oli ainoastaan kuvallista materiaalia mielikuvitukselleni. Lisäksi tyypillisin tapani oli katsoa yksittäistä valokuvaa, kuunnella pornovideota taustalla ja näiden pohjalta syntetisoida fantasia päässäni. Vain tällä tavoin mukaan saattoi saada estetiikkaa ja erotiikkaa. Kiihottavimmat fantasiat olivat aina omiani ja porno toimi lisukkeena.

Oma pornon katselun historiani menee jo kymmenen vuoden taakse. Alkujaan se oli eräänlaista tuurijuoppoutta, satunnaista katselua tietynlaisen himon iskiessä. Yliopistoaikoina se saattoi olla päivittäistä, rutiininomaista katselua uudesta tottumuksesta. Vaikea sanoa pääsinkö varsinaisen addiktion tasolle koskaan, sillä toisinaan pidin pidempiäkin taukoja. Mutta enemmän tai vähemmän säännöllistä katseluni oli. Viime vuosina aloin kyseenalaistaa tapaani ja aloin harkita lopettamista. Katumus kasvoi, mutta tapa jatkui. Se muuttui jälleen tuurijuoppouden kaltaiseksi. Saatoin mennä kuukauden tai parikin ilman, kunnes ratkesin viikon kestävään putkeen. Tämä tapahtui taas vastikään, kun puolentoista kuukauden tauon jälkeen vedin edelliset kaksi viikkoa hanskaan pornon  tahdistamana. Totesin, että nyt saa riittää. Olen venkoillut päätöksen kanssa jo vuosia. Olen hokenut itselleni toistamiseen "ei vielä" ja koettanut kehitellä kohtuukäyttöä tai muita sopivia rajoja. Tässä asiassa ei kuitenkaan voi tehdä kompromisseja. Porno on syntiä, se on lopetettava. Muutama päivä sitten tein tuon päätöksen, en enää katso pornoa. Kiusaus tulee epäilemättä olemaan suuri ja lähes varmuudella lankean jossakin kohtaa. Oleellista kuitenkin on, että päätös on nyt tehty. En voi enää venkoilla, enkä rationalisoida. Jos lankean, minun tulee katua ja yrittää uudelleen. Se on loppu nyt.

Porno ei ole ainoastaan rumaa vaan väärin. Se turmelee pyhää. Se ei turmele vain seksiä vaan myös esiintyjänsä. Joista puheen ollen, moniko kärsii tai on kärsinyt vakavista ongelmista? Alalla sikiää jos jonkinnäköisiä mielenterveysngelmia ja ryvetään huumeissa. Tuntuu, että koko teollisuus perustuu viime kädessä hyväksikäytölle. Kun selaa suurimpia sivuja, törmää hämäräänkin materialiin. Esimerkiksi joistakin amatöörivideoista on mahdotonta sanoa, onko esiintyjä alaikäinen vai hyvin nuoren näköinen vain. Moderointi näyttää löyhältä, mikä vahvistaa epäilyn etteivät ylläpitäjät välitä sivujensa sisällöstä. Pääasia on vain tehdä rahaa. Sivustot itsessäänkin ovat rumia ja luotaantyöntävän näköisiä, ne löyhkäävät synniltä. Mainokset ja bannerit hyökkäävät silmille ja sivustot ovat kuin miinakenttä, jossa saa varoa mitä klikkaa.

On kuitenkin sanottava, että jo nyt on vähän ikävä. Vaikka porno voidaan tuomita, niin parhaimmillaan siitä on löytänyt aidosti eroottisia, jopa kauniita hetkiä. Joissain amatöörivideoissa esiintyjillä on hauskaakin. Eräässä videossa he vuoroin huohottivat ja nauroivat, ja lopussa miehen lauetessa nainen repesi käkättämään. Ettekä usko kuinka vaikeaa oli löytää oikealta kuulostavia videoita. Liian usein miehet ääntelivät idioottien lailla ja naiset vain huusivat, ei sellaisessa ole tippaakaan erotiikkaa. Vaan hyvältä kuulostavat videot olivat täyttä kultaa. Kun naisella oli oikea nuotti voihkimisessaan, se oli parasta mitä tiesin. Tästä syystä en voinut sietää japanilaisia videoita, joissa naiset vikisevät kuin pienet eläimet.

Mitä seuraavaksi? Houkutuksia ja kiusauksia, vaikeita aikoja. Eroottisia kuvia en sinällään aio itseltäni kieltää, pehmokuvat menettelevät siinä missä maalaukset alastomista naisista. Viimeinen asia mitä nimittäin tahdon olla, on puritaani. Pahimmillani olen juuri sitä, eikä minulla ole aikomustakan palata varhaisen teini-ikäni seksuaalineuroottiseen aikaan. Yksi ongelma kuitenkin pysyy, sillä olen runkkareiden ruhtinas. Kristillinen etiikka sanoo tästä tavasta selvät sanansa: se on syntiä. Tästä ovat niin Raamattu kuin traditio yhtä mieltä. Se ei ole suuri synti, eikä siitä siksi juuri puhuta (toisin kuin sekularistit kuvittelevat). Mutta synti se on pienikin synti ja jokaista on kaduttava. Tilanne on kuitenkin se, että runkkaamista en voi lopettaa, en vielä. Jos yrittäisin, tulisin hulluksi. Etenen siis yksi askel kerrallaan ja ajan saatossa yritän luopua tästäkin tavastani. Helppoa se ei tule olemaan, olen himojeni riivaama. Vitun Jeesus Kristus, miksei elämä ole helpompaa!

Mitä kuitenkin pornoon tulee, suosittelen muille samaa. Lopettakaa se, lopettakaa viipymättä. Porno on rumaa ja pornoteollisuus pahasta. Se elää kilkkauksista ja jokainen klikkauksesi edesauttaa asiaa. Älä klikkaa, lopeta tykkänään. Lopettaminen on vaikeaa, mutta se on miehinen velvollisuutesi.

Stop watching porn.


Thulen poika katsoo sinua ja velvoittaa sinua. Sanotaan se siis uudelleen:

Stop watching porn.

Sama useilla kielillä.

Vieläkö mietit? Älä mieti, lopeta.

STOP.