perjantai 25. toukokuuta 2018

Makutestissä Fanny-vanukas!


90-luvun jälkiruokaherkku on palannut takaisin! Päiväkodissa sitä joskus jaettiin, mutta luonnollisesti vittumaisen pienin annoksin. Juuri sen verran, että himo vasta herää ja lisäannoksen puutteessa tulee vihaiseksi. Tiedossa oli, että jossain jääkaapin perukoilla oli pieni kaunis purkki täynnä ihanaa, sakeaa makuiloa. Se oli kerrassaan legendaarista tavaraa. Kuten ajan kuluessa sitten usein käy, tulee legendasta myytti. Aistikokemuksesta jää vain muisto. Mutta myytti on nyt herännnyt eloon. Näin kuvaili tuntojaan eräs Ida:

Lapsuudestani muistan tällaisen ihanuuden kuin Fanny-vanukas. Vanukasta sain aina vain pienen kupillisen koska vanhempien mielestä ei liika herkuttelu ollut hyvästä, joten muistankin vannoneeni kovaan ääneen että sitten kun joskus olen aikuinen, niin ostan Fanny-vanukas törppösen ja huitasen sen yhdellä kertaa kurkusta alas. Näin sitten kuitenkin kävi, että Fanny-vanukkaan tuotanto lopetettiin ja en ole päässyt tekemään tätä lapsuuteni suurta haavetta. Ehdotukseni olisikin, että voisiko Valio tehdä nostalgisuuden nimissä erän tätä jumaltenherkkua ja mahdollistaa tuo vuosien takainen pikku-Idan harras unelma!

Rukouksiin on vastattu ja jumalainen herkkujen herkku on palannut myyntiin. Riensin kaupasta kotiin kahden purnukan kera, piti ottaa kumpaakin lajia yksi: maitosuklaata ja karamellia. Lyhyen hartaushetken jälkeen kumosin lasikippoon pohjallisen juoksevaa myyttiä. Lusikallinen suuhun ja sielu taivaaseen. Suklaa maistuu juuri niin hyvältä kuin voi vain toivoa. Vastaako se muistojani? Vaikea todella sanoa, kun lienen viimeksi saanut tätä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Maku oli silti ehdottomasti tuttu ja oletan, että tämä on ehtaa tavaraa. Kiitos Valiolle, että yleisötoiveitakin kuunnellaan.

Ja nyt, kun saatoin sen tehdä, niin sen myös tein: kaadoin itselleni lisäannoksen. En vetänyt koko purkkia yhdellä hömpsyllä, en ahnehtinut itseäni ähkyyn. Mutta saatoin tehdä sen symbolisen teon, että todella kaadoin tuota juoksevaa herkkua lisää.

Karamellin jätin vielä maistamatta, nautiskellaan nyt suklaat ensin.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Identiteettipolitiikka on täällä

On, halusimme tai emme. Kun Suomi oli vain valkoinen, ei rotua tarvinnut ajatella. Käsitys meistä muodostettiin kansallisella tasolla, "ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla". Oli suomalainen identiteetti, jonka puitteissa ratkottiin asioita ja kiisteltiin niistä. Saamelaiset ja romanit menivät siinä sivussa, yritetiin heitä tuloksettomasti assimiloidakin. Oleellista oli kuitenkin, ettei maassa ollut valtaväestön lisäksi muita merkittäviä etnisiä ryhmiä ajamassa asiaansa. Ei ole nytkään, ainakaan sikäli että ne voisivat valtaväestöä haastaa. Mutta suunta on sitä kohti, kohti etnisten eturyhmien tulevaisuutta.

Valkoinen Suomi ei ollut yhtenäinen maa. Poliittisia kamppailuja ei kuitenkaan käyty etnisellä tasolla vaan luokkatasolla, kiistat koskivat yhden kansan taloutta ja sosiaalisia olosuhteita. Kun kuvioon sotketaan etninen ulottuvuus, sotketaan politiikkakin. Ei ole enää kansaa vaan useita kansoja. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla oli sentään omat maansa, tulevaisuudessa kansat kamppailevat samojen rajojen sisällä. Jos luokkien välillä on kyllin vaikeaa, miten vaikeaa onkaan kansojen välillä samassa maassa? Eikä ole globaalia työväenluokkaa vaan kansalliset työväenluokat. Suomalainen proletariaatti saatikka köyhä ei jaa yhteisiä etuja kehitysmaalaisten kollegojensa kanssa.

Ei auta, jos me valkoiset uskottelemme jakavamme yhteiset edut muiden kanssa. Ei auta, jos me luovumme identiteetistämme. Muut eivät ajattele samoin. Oli kyse sitten arabialaisista, arfikkalaisista taikka kiinalaisista, eivät he katso meitä valkoisia tasavertaisina. He ajavat etujaan, eivätkä jousta identiteetistään. Monikulttuurinen malli voisi toimia vain, jos kukaan ei vedä kotiinpäin. Kukaan ei siis voisi muodostaa identiteettiä syntyperänsä perusteella. Malli onnistuisi vain autoritaarisella kurilla, jos silläkään. Autoritariassakin eri ryhmät lopulta säilyttäisivät identiteettinsä ja intressinsä, mutta ajaisivat niitä vain ylhäältä sanellun sapluunan puitteissa.

...

Vasemmiston premissi on, että identiteetti on illuusio. Toinen premissi on, että illuusioillakin on todellisia vaikutuksia. Käytännön politiikassa nämä oletukset heijastuvat siten, että valkoisten on unohdettava identiteettinsä ja väistettävä vähemmistöjen tieltä. Rodullistetut ovat niitä, joille valkoinen hegemonia on iskostanut keinotekoisen identiteetin sorron oikeutukseksi. Vaikka ei siis periaatteessa ole olemassa mustia taikka naisia, ryhmät ovat todellisia valko-maskuliinisen riiston kohteina. Näin ollen ne ovat oikeutettuja ulossulkevaan identiteettiinsä, jotta voisivat ryhminä rikkoa ylhäältäpäin sanellut alistavat rakenteet. Vasta valta-asetelman tasoituttua voidaan lakata puhumasta mustista, naisista tai rodullistetuista.

Mitä valkoisille tässä kuviossa jää? Ei mitään. Eihän ylipäätänsä ole olemassa mitään valkoisia, joten ei ole oikeutta eikä edes mahdollisuutta identiteettiin. Valkoisille jää vain syyllisyys sekä velvollisuus väistää. Rodullistettu on lähtökohtaisesti alistetussa asemassa, jota valkoinen pahentaa jos vie häneltä tilaa sopimatomalla puheella tai jopa läsnäolollaan. Rodullistetut sen sijaan kantavat ylpeinä identiteettiään ja ajavat etujaan. Jos valkoiselle jää ylpeyttä, niin korkeintaan omista tekemisisistään solidaarisuuden hyväksi. Hän on yksin, vailla viiteryhmää. Hän on atomina tasoittamassa tietä rodullistetuille teräsmonoliiteille.

Vasemmisto on tämän pelin hävinnyt. Vain mielisairaat suostuvat pitkässä juoksussa ei-identiteettiinsä. Vihollisemme eivät tajua alkeellisintakaan asiaa ihmisluonnosta. He näkevät maailman syyllisineen ja syyttömineen, valkoiset sortamassa kaikkia muita. Heille tämä kaikki on epäilemättä yksinkertaista: me valkoiset olemme vain ryövänneet ja nyt jaamme muillekin. "Me" dekonstruoimme oman identiteettimme ensin ja muut seuraavat perässä, kunhan ovat saaneet omansa takaisin. Sitten voimme kaikki olla värisokeita ihmisiä. Maailmankylässä ei ole kreikkalaista, ei juutalaista, ei miestä taikka naista.

Eivät ihmiset kuitenkaan aivan noin tyhmiä ole, eivät edes neekerit. He laulavat monikulttuuriohjaajan kanssa kumbayaa ja nauravat matkallaan sossuun. Identiteetit eivät ole mitään kuvitelmaa. On kansoja, on rotuja. Ne ovat erilaisia, niillä on omat intressinsä. Ne eivät aina tule toimeen keskenään, huonoiten silloin kun ne tungetaan samalle reviirille. Jotkut ovat vaaleita, jotkut tummia, yhdet pitkiä ja toiset lyhyitä, on tyhmempiä ja on älykkäämpiä. Sekoittumista tapahtuu, mutta sen myötä syntyy vain uusia identiteettejä.

Tämä on tilanteemme: vasemmalla ei ole tarjota valkoisille yhtään mitään, oikealla on tarjota jotain. Oikeisto muistuttaa siitä, että me kuulumme johonkin itseämme suurempaan. Kuulumme uskontoomme, rotuumme, kansaamme, heimoomme ja sukuumme. Jos on syytä hävetä esi-isiemme rikoksia, on syytä olla myös ylpeä saavutuksista. Meillä on valkoisina suomalaisina intressimme, muukalaisilla omansa. Meillä Suomessa ei tilanne ole kärjistynyt kuten Amerikoissa tai edes Ruotsissa, mutta jakolinjoja tullaan näkemään. Kun tulee selväksi intressien yhteismitattomuus, niitä aletaan myös ajaa. Alkaa identiteettipolitiikan aika. Sen, mitä arvostelin aiemmin.

Kerrankos sitä on väärässä.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Parempi voittaa

Kun olen nyt toipunut viimeisimmistä kiekkopettymyksistä, voin onnitellakin voittajia. Sveitsi olisi voinut voittaa vaan ei voittanut. Ruotsi oli parempi. He olivat niskan päällä ison osan ottelusta ja viimeistään rankkarikisassa astui esiin voittamisen kulttuuri. Ruotsalaisilla onnistui siinä missä sveitsiläiset näyttivät silminnähden haparoivan. Edes hannuhanhi ei osunut svenssoneille, jatkoajallakin he kilauttivat kahdesti tolppaan. Sveitsi taisteli hyvin ja väläytteli nopeuttaan ja osaamistaan, voittoon se vain ei riittänyt.

Vegas Golden Knights pelasi paremmin kuin Winnipeg Jets, siksi he ovat jatkossa. Näin vain osan viimeisestä ottelusta, mutta siinäkin näki kuinka Vegasin miehet luistelivat nopeasti eivätkä päästänet Jetsejä juuri paikoille. Maalissa Marc Ande Fleury hoiti hommansa ja on varma Conn Smythe-kandidaatti.

Joskus puhutaan siitä, kuinka häviäjä olisi ansainnut voittaa. Mutta vain voittaja lopulta ansaitsee. Kuinka hieno tuhkimotarina kilpailevalla yksilöllä taikka joukkueella onkaan takanaan, ei mitään ole ansaittu ennen kuin peli on ohitse. Vaikka kasvutarina päättyisi viimeiselle sekunnille, niin siinäpä päättyisi. Vain jos häviö on tullut vilunkipelillä tai tuomarien avustuksella, ovat protestit paikallaan. Esimerkiksi Suomen tappio vuoden 2014 lätkäfinaalissa oli osaltaan naurettavan tuomaroinnin syytä. Reilulla pelillä niin Suomi kuin Venäjäkin olisivat voineet voittaa, nyt parempaa ei saatu todella ratkaistua.

Uskon, että niin Sveitsi kuin Winnipeg Jets voivat ottaa kokemuksesta kotiin muutakin kuin pettymyksen. Sveitsi oli lähempänä kultamitalia kuin koskaan, jatkoajallakin saivat pari herkullista paikkaa. Winnipeg meni pudotuspeleissä pidemmälle kuin koskaan, saavutus siis tämäkin. Nälkä kasvaa syödessä ja Winnipegin nuori ja hyökkäysvoimainen rosteri on tulevaisuuden mestariehdokkaita.

Voi hevosen kyrpä!

Sveduhomot voitti taas. Kyllä olisivat sveitsiläiset saaneet viedä voiton kotiin, olisi tehnyt jääkiekolle hyvää. Mutta kun vittu ei, niin ei. Kyllä taas saatana niiden sveduhomojen kelpaa.

Ja nyt kun vielä Winnipeg Jets putosi jatkosta, on vitutus maksimoitu. Ennustan jo nyt, että Stanley Cupin voittaa joukkue, jonka toivon vähiten voittavan, eli Tampa Bay Lightning. Vegasin mestaruus taikka Ovetškin nostamassa kannua olisivat liian hienoja tarinoita, vähän kuten Sveitsin maailmanmestaruus olisi ollut nyt. Harvoin sellaiset toteutuvat oikeassa elämässä. Moni tarina alkaa hyvin ja päättyy huonosti. Nousua ei seuraa kliimaksi vaan antikliimaksi. Tunnelma kohoaa lässähtääkseen. Odotukset nousevat, jotta voimme todeta kullan muuttuneen paskaksi. Näemme tähtipelaajan seäkenöivän vain, jotta voimme todistaa jäätymisen ratkaisuhetkillä.

Ei pitäisi sitoutua tunteella yhtään mihinkään. Kun siihen ryhtyy, on lopputuloksena aina vitutusta. Se on joku muu, joka aina voittaa jossain.

Nyt, kun olen saaanut tämän sanotuksi, olen toivottavasti manannut hyvät voittotsänssit suoksikkijoukkueilleni. Ole pessimisti ja maalaa pahin vaihtoehto taululle. Näin maagisesti parannan mahdollisuuksiani. Katedraalien seiniä koristivat gargoilit, jotta näkisimme ne. Pelkäämme vähemmän sitä, minkä voimme nähdä. Maalataan siis piru uudelleen: Vegas ja Capsit eivät voita, se olisi liian hyvä tarina. Winnipeg ei ainakaan enää voita ja se olisi ollut se paras tarina.

Sitoudun ja petyn, aina yhä uudelleen. En silti luovu sidoksistani. Vaikka vittu elämä olisi yhtä häviötä, on vain uskottava. Suomi voittaa vielä, Sveitsi voittaa vielä (ei Suomen kustannuksella), Winnipeg voittaa vielä, Laine voittaa vielä, Ovetškin voittaa vielä: uskottava se on.

Suomalainen häviää aina. Kohti seuraavia pettymyksiä. Kohti kaukaisia voittoja. Kyllä me voitamme. Kyllä, kyllä me sittenkin voitamme: MM95 never forget, kiakkokulta 2011!

Suomalainen voittaa lotossakin, neekeri ei:

Perkeleen pallopelit, oikea vitutuksen multihuipennus.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Mikä meni vikaan?

"Mikä meni vikaan" oli muistikuvieni mukaan tyypillinen otsikko Mika Niemen jääkiekkokolumneille Hearissa, kun Suomi oli hävinnyt puolivälierät. En tiedä, pitääkö muistikuvani lainkaan paikkansa eikä kiinnosta ottaa selvää. Pääasia on, että voin nyt itse kirjoittaa nuo sanat, joita vihasin yli kaiken lapsuudessani.

No, aloitetaanpa. En kaada hommaa yksin Marjamäen niskaan, hän on saanut jo kyllikseen. Käy oikeastaan jo ukkoa sääliksi. Hänen pestinsä on ilman muuta ollut epäonnistunut, hän on ensimmäinen valmentaja ilman mitalia 30 vuoteen. World Cup oli fiasko ja MM-kisat 2017 surkeat neljännestä sijasta huolimatta. Olympialaiset olivat paha alisuoriutuminen ja nämä kisat...niin. Peli ei voi ailahdella tällä tavalla, ei tällä tasolla. Hyvänä päivänä Suomi pelasi vapautuneesti, huonoina päivänä ahdistuneesti. Lilliputtimaat jyrättiin, huippumaat pestiin mutta keskikastin mailta otettiin kaikilta nolosti turpiin 2-3. Tuntumani on, että Marjamäki ei osaa psyykata pelaajiaan oikealla tavalla. Suomi ei todellakaan jää taitotasossa Tanskaa, Saksaa taikka Sveitsiä jälkeen, joten jokin on mennyt valmistautumisessa pieleen.

Vikaa on täytynyt olla myös asenteissa. Minäkin aikaisemmissa postauksissa puhuin hupimaista, mikä ei taida sittenkään vastata todellisuutta. Eivät ne enää ole heittopusseja, eivät hupimaita. Kyseiset maat ovat kehittyneet kovasti, Sveitsikin on MM-hopeamitalisti viiden vuoden takaa. Lisäksi viime vuoden ykkösvaraus NHL:ssä oli sveitsiläinen Nico Hischier. Eivät kyseiset maat Suomen tasolla ole, mutta erot ovat kaventuneet. Jos huippumaat ovat Kanada, USA, Venäjä, Suomi Ruotsi ja Tshekki, niin keskikastin maita olisivat kolme Suomen päihittänyttä maata sekä Slovakia. Ehkä heitä ei nyt otetty tosissaan. Voi olla, että matseihin mentiin takki auki-asenteella, joka kostautui pahemman kerran. Taktinen osaaminenkin näyttää parantuneen noilla mailla, sillä he enemmän tai vähemmän pimensivät Suomen maalintekopotentiaalin.

Suomen joukkue oli myös epätasainen. Suomella oli kaksi kärkikenttää, joita peluutettiin liikaa. Siinä lienee yksi syy, miksi sveitsiläisten luistin liikkui niin vilkkaasti verrattuna suomalaisten polkemiseen. Kolmoskenttä pelasi vaisusti, neloskenttä hoiti joten kuten tonttinsa. Mörkö Anttila oli mies paikallaan ja nestori Pesonen osoitti kokemuksen voimansa. Mutta eivät nekään riittäneet. Pakisto oli epävarmaa, vaikka Nutivaara pelasi pisteiden valossa hyvin. Leijonat olisivat kaivanneet senttereitä, joita oli joukkueessa nyt pyöreät nolla. Esimerkiksi Barkov ykköskentässä olisi tuonut sellaista taitoa pelkästään aloituksiin, että se olisi voinut olla se ratkaiseva ero.

Yksittäisiä pelaajia on tarpeetonta tehdä syyllisiksi, vaikka toivomisen varaa jäikin. Mikko Rantanen olisi voinut pelata paremmin, vaikka ei tämä huono turnaus ollut. Pientä huhua oli, että olisi pelannut käsivamman kera. Tiedä tuosta, mutta saattaa selittää ajoittain vaisummat otteet. Kulta-Mikeltä odotin paljon enemmän, ei oikein väläytellyt parasta osaamistaan. Ei huono, mutta...

Sebastian Ahoa voin kuitenkin vain kehua. Tehot 9 + 9 on kaikkien aikojen maajoukkue-ennätys yhdessä turnauksessa. Yritti puolivälierän lopussa ottaa joukkuetta reppuselkäänsä siinä onnistumatta. Kovasti muistuttaa minua Saku Koivusta ja omaa potentiaalia jopa parempaan. Tulevaisuuden johtavia pelaajia Leijonissa, mahdollinen kapteeni.

Parhaimmillan tässä turnauksessa nähtiin kiekkoa, jota toivon tulevaisuudelta lisää: iloista taitokiekkoa, jota pelataan vauhdilla. Kun touhuun saadaa vielä tasaisuutta, alkavat palikat olla kasassa. Marjamäelle siis sikäli hatunnosto, että uskalsi kokeilla uudenlaista sapluunaa. En odota erityisen luottavaisena Jukka Jalosen tulevaa kautta, mutta toivon hänen ottavan noottia tästä. Kaksi kultamitalia hänellä kuitenki jo on, joten kenties hän kykenee jalostamaan kypsyvästä nuorisostamme voittavia joukkueita. Tällä kertaa taisi mennä epäonnistuminen osin kokemattomuuden piikkiin, joten katsotaan seuraavissa kisoissa sitten.

torstai 17. toukokuuta 2018

tiistai 15. toukokuuta 2018

Jenkkipellet nurin

Pohjois-Amerikan pösilöt nuijittiin ja jälleen TYLYIN lukemin, 6-2. Lohkovoitto messiin ja puolivälierässä vastaan Sveitsi, nyt ollaan matkalla kiakkokultaan. Sebastian Aho mälläsi hakkutempun ja kasvatti pistesaldoaan 17:ään, mikä on kaikkien aikojen leijona-ennätys MM-kisoista. Aivan hurjaa.

EDIT. Kirotaan tähän muuten maikkari ja kaupalliset mediat maan rakoon. Jatkuvat mainostauot ovat täyttä tuskaa. Mainosten kehittelijöille tulisi antaa palkkioksi ruoskaa, mainokset ovat rikos ihmiskuntaa vastaan. Vihaan maikkaria ja muita hömppämedioita, saisi vittu YLE hankkia lätkän takaisin itselleen.