sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Mänttikuulat potkittu

Futiksen MM-kisat on sitten siinä, eihän siinä mennytkään kuin kuukausi. Ja meinaavat vielä laajentaa kisoja 32:sta joukkueesta 48:aan, ihan hulluja. En kovin aktiivisesti seurannutkaan, pudotuspeleissä kiinnostuin enemmän. Liikaa katsottavaa, vaikka fanille sellaista sanaa on tuskin olemassakaan.

Finaalissa vastakkain olivat eurooppalainen Kroatia ja Ranskan muukalaislegioona. Kun pelaajat eivät edusta kansojaan, menettää kansainvälinen MM-turnaus pointtinsa. Mikä "Ranska" se on, jossa pelaa joukkueellinen neekereitä. Olenkin alkanut viime aikoina arvostamaan jääkiekkoa myös siitä syystä, että se sentään on voittopuolisesti valkoisten miesten laji. Se on pohjoisen väen talviurheilua ja toivon mukaan pysyy sellaisena. Kyllä jalkapalloakin on hauskaa katsella, mutta ei siinä ole samanlaista tunnepanosta kuin lätkässä; miten voisikaan olla, kun useimmat pelaajat eivät edusta maatasi eivätkä edes rotuasi. Vähän ulkopuoliseksi tässä jää.

No, oli loppuottelussa viihdettä sentään. Kuusi maalia on jalkapallossa paljon. Lisäksi näin saksipotkun ja maalivahtimokan, jollaista olin odottanut koko turnauksen. Kelpaa tämä penkkiurheiluksi, rauhallisempi tempo on sopivaa vastapainoa lätkän vauhtiin ja riuhtomiseen. Filmaaminen ja muu neiteily ovat tietysti turhauttavia asioita, mutta joka lajissa on omat sudenkuoppansa. Perustasolla ei vaadita ihmeellisiä puitteita pelaamiseen, vain kenttä ja pallo. Ulkopuolisen on helppoa seurata peliä, joten se vetää yleisöä. Ei ihme, että jalkapallo on maailman suosituinta urheilua.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Alien - Game Over


Aika lopettaa alien-postaukset tältä erää, kenties kirjoitettavaa voi löytyä tulevaisuudessa lisää. Tässä vielä ylijäämähuomioita, jotka eivät mahtuneet varsinaisiin teksteihin:

-Aliens tekee sivuhenkilöistäkin kiinnostavia kontra kaksi viimeisintä elokuvaa. Henkilöt tuntuvat eläviltä ja hengittävilä ihmisiltä, siinä missä nykyiset ovat onttoja. Alleviivaan tunnetta, sillä en osaa pukea vaikutelmaa kunnolla sanoiksi. Amatsoni-Vasquez ei voi olla jäämättä mieleen, jopa hänen varhain kuoleva parinsa Drake on muistettava. Luutnantti Gorman on oivallinen hahmo puhumattakaan kersantti Aponesta tai sotamies Hudsonista. Kaksi viimeksi mainittua ovat varsinaisia sitaattien aarrearkkuja, huuli lentää kuin spitaalisilla pikkujouluissa. Hudsonia voi pitää klassikkohahmona, Bill Paxton tekee hänen nahoissaan särmikkään roolin. Lähes joka kohtauksesta voisi poimia one-linerin; maybe we got them demoralized.

-Hudsonin kuolema on loistokas. Jos asiaan kiinnittää huomiota, ymmärtää että Hudsonilla oli oma hahmoarkkinsa. Hän on alussa poskeaan soittava kovanaama, joka kuitenkin sulaa tosipaikan tullen. Tarinan edetessä hän sitten löytää kadonneen sisunsa ja panee raivolla hanttiin. Mikä olisi parempi tapa kuolla kuin taistellen vihollistensa ympäröimänä, niittäen heitä ja ladelleen solvauksia?

-Alien - Covenant ei ole kiinnostavimmillaan olioidemme vaan kahden androidinsa kautta. Michael Fassbender tekee mainion kaksoisroolin antikristus-Davidin ja toisaalta kiltin Walterin kautta. David on androidiksi liian ihmismäinen, omaa aitoja tunteita ja haluaa luoda uutta kaiken muun kustannuksella. Hän ei tunnusta muuta kuin oman egonsa ja sen pyyteet. Walterilla sitä vastoin ei ole pyyteitä. Hän on päivitetty versio, vähemmän ihmismäinen. Walter ei muodosta omaa agendaa, eikä haasta ihmisiä ympärillään. Hänet on luotu palvelemaan, ja hän viimeiseen saakka toteuttaa ohjelmaansa vailla taka-ajatuksia. Fassbender tuo erot hienosti näkyviin. Davidin seurassa tunnemme olevamme varpaillamme, hän herättää levottomuutta. Walter sitä vastoin huokuu rauhaa ja luottamusta, hänen silmissään ei ole petosta.

-Alien: Isolation teki jo pääkampanjan suhteen hienoa työtä, mutta myös DLC:t antoivat rahoilleni vastinetta. Kaksi tehtävää, Crew Expendable ja Last Survivor sijoittuvat nimittäin avaruusalus Nostromolle. Tekijät ovat hienosti reknstruoineet aluksen interiöörit, tuntui upealta päästä ensimmäistä kertaa kävelemään sen käytävillä. Oli hurjaa väistellä oliota ahtaissa tuuletuskanavissa ja paeta aluksesta itsetuhomekanismin käynnistyttyä. Kaiken lisäksi peliä varten oli kasattu alkuperäinen näyttelijäkaarti Ian Holmia lukuunottamatta. Iästään huolimatta he hoitivat ääniroolinsa hyvin, mikä toi lisäkerroksen autenttisuutta. Ele, joka saa entistä enemmän arvostamaan tekijöiden paneutumista peliinsä. Alien: Isolation on mestariteos.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Alien - Isolation


Vuonna 2014 julkaistu Alien: Isolation ei ole laatuaan ensimmäinen peli olioidemme maailmassa, mutta ensimmäinen jota olen itse pelannut. En omaa siis vertailukohtaa ja voi arvioida sen asemaa suhteessa muihin vastaaviin. Tiedän kyllä, että esimerkiksi tätä ennen julkaistu Aliens: Colonial Marines sai murska-arvostelut siinä missä tämä kehuja. Voin kuitenkin omasta puolestani todeta, että tämä on parhaita pelejä koskaan. Kaikki elokuvat mukaanlukien, on se paras alien-universumiin sijoittuva teos sitten Aliensin (1986).

Creative Assembly, joka parhaiten tunnetaan Total War -strategiapeleistään, astui tämän parissa ulos omalta reviiriltään. Tuloksena ei kuitenkaan syntynyt vasemmalla kädellä sutaistua demoa vaan usean vuoden ja sadan ihmisen pieteetillä hiottu timantti. Tuotantotiimi päätti replikoida alkuperäisen Alienin (1979) estetiikan niin tarkasti kuin mahdollista, ja avuksi he saivat kolmen terabitin verran tiedostoja filmistudion arkistoista; valokuvia, konseptitaidetta, lavastesuunnitelmia, videoita ja ääniefektejä. Tekijät dekonstruoivat koko elokuvan rakentaakseen sen visiolle uskollisen miljöön. Soundtrackia varten lainattiin Jerry Goldsmithin säveltämiä teemoja sekä kehiteltiin niiden pohjalta lisää musiikkia. He todella paneutuivat pienimpiinkin yksityiskohtiin, minkä ansiosta onnistuivat luomaan elävän ja hengittävän maailman. En ole koskaan ennen nähnyt, tai pikemminkin kokenut mitään vastaavaa.

Alien: Isolation imee sisäänsä, en voi kylliksi kehua sen ulkonäköä. Katsoessani lävitse Alien-elokuvia uudelleen, panin nyt merkille kuinka paljon ensimmäisestä elokuvasta onkaan päätynyt peliin. Tekijät ovat myös mielikuvituksekkaasti ekstrapoloineet uutta materiaalia, koska tapahtumaympäristö on suuri. Teknologian design on retrohenkistä. Periaatteena oli, että mikäli esinettä ei olisi voinut olla olemassa vuonna 1979, sitä ei käytettäisi. Näin ollen tietokoneet, näyttöpäätteet, paneelit ja tekniikka yleisesti näyttävät analogisilta, kosketusruutuja ei ole saatavilla. Erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat liikkeentunnistin sekä hakkerointiväline, aivan mainiota vanhan ajan scifityyliä. Olen rakastunut, ahmin silmilläni kaikkea näkemääni pelin edetessä.

Tarina sijoittuu Sevastopol-avaruusasemalle, sankarittaremme on Ellen Ripleyn tytär, Amanda. Hän saapuu asemalle saadakseen selvyyttä äitinsä katoamiseen 15 vuotta sitten. Juoni on kyllin hyvä, mutta ei sittenkään ole pääosassa. Tärkeintä on immersiivinen kokemus ja suuren seikkailun tuntu. Tässä suhteessa peli eroaa huomattavasti elokuvakokemuksesta, joka on aina passiivinen. Pelissä olet itse tapahtumien keskellä ja valinnoillasi luot tarinaa. Alleviivaan edelleen myös miljöön merkitystä, sillä se on oleellisin syvyysvaikutelman kannalta. Sevastopol on massiivinen asema, tuntuu kuin olisi päässyt avaruuskaupunkiin. Ulkoasu lainaa paljon Nostromolta:



Sevastopol on lähes autio, ruumiita on kaikkialla. Tunnelma on yleisesti painostava, mutta toisinaan turvallinen tai jopa kodikas. Peli näet suo ajoittaisia hengähdystaukoja ja suureen asemaan mahtuu moninaisia ympäristöjä: avaruusterminaali, tuotantolinjoja, sairasosastoja, reaktorikammio, poliisiasema, yökerho, ahtaita ilmavaihtokanavia ja luoja ties mitä. Ikkunoista voi tuon tuosta nähdä vilauksia paikallisesta auringosta tai kaasuplaneetasta, jonka kiertoradalla Sevastopol sijaitsee. Sanon sen vielä kerran: rakastan tätä kaunista ja kaameaa asemaa. Miehistön päiväkirjamerkinnät tuovat traagisuuden tuntua, ne välittävät kuvan aiemmin kukoistaneesta ja sittemmin rappeutuneesta kaupungista. Se oli joskus avaruusliikenteen solmukohta, mutta uusien reittien myötä jäänyt sivuun. Mielenkiintoisena lisänä on sen rakennuttaja Seegson, joka on Weyland-Yutanin kanssa kilpaileva korporaatio. He ovat jääneet avaruuden valloituksessa kakkoseksi ja päätyneet lopulta myymään rapistuvan asemansa kilpailijalleen. Siitähän ei tietenkään mitään hyvää seuraa...

Puhutaan kuitenkin hieman myös oliostamme, jonka kynsistä on tehtävänämme selviytyä. Tekijät loivat oman pelimoottorinsa, joka ohjaa alienia hyvin ennustamattomalla algoritmilla. Joitakin ennaltamäärättyjä tapahtumia lukuunottamatta ovat sen liikkeet arvaamattomia ja koskaan ei voi tietää, iskeekö se ja milloin. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun unohdan katsoa ylös tuuletusaukkojen varalta. Alien: Isolation on puhdasta stressiä. Mikään peli ei ole pitänyt minua varpaillani kuten se. Ne kaapeissa vietetyt pitkät minuutit, kun odottelee oliomme häipymistä. Ne hetket, kun ovea auki hakkeroidessasi kuulet ääniä takaasi. Turvanamme on onneksi monennäköisiä aseita, tehokkaimpana armastakin armaampi liekinheitin; se tunne, kun lähentelevän olion saa liekitettyä käpälämäkeen. Ja toisaalta se tunne, kun polttoaine on vähissä (oliota ei voi tappaa, ainoastaan pelottaa pois). Jos jotain voin moittia, niin lähinnä olion liiallista itsepäisyyttä. Aika ajoin se partioi aluetta niin kauan, että pelko vaihtuu ärsyyntymiseksi. Kun moisen kissa ja hiiri -session päätteeksi ja ilman tallennusta sitten kuolee, ilmestyy ruudun eteen spontaani keskisormi. Turhautuminen lienee joka tapauksessa väistämätön osa tämän genrepelin kokemusta, joten en valita sen enempää.

Alien: Isolation on upea, se on taideteos. Pako tuhoutuvalta avaruusasemalta taikka vierailu ensimmäisen Alien-elokuvan kuuluisassa hylyssä kuuluvat huippuhetkiin. Se, että tekijät ovat kaiken muun lisäksi rekonstruoineet myös LV-426 -planeetan eksoottiset maisemat ja mysteerisen aluksen, on miltei liikaa. Astuessani sisään taisin tunnin ajan vain ihailla näkemääni. Fossiloitunut otus tuolissa ja tuhansien munien kammio...olemme viimeisellä rajalla, kosmisilla korpimailla.

Tämä on peli, jolle toivoisin ilman muuta jatko-osaa. Sen toteutuminen on ikävä kyllä kyseenalaista, sillä laadustaan huolimatta se möi vaatimattomasti. Tuotantokustannukset olivat suuret ja peliyhtiön kynnys toisintaa temppu on korkealla. Aika näyttää miten tässä käy, mutta siihen asti tulee tämä tarjoamaan pelattavaa vielä kauan. Paitsi, että pääkampanjan voi seikkailla uudelleen lävitse eri vaikeusasteilla, on lisämateriaalina runsaasti DLC.tä. Hankin kaikki mahdolliset osat yhdessä alennuspaketissa, enkä ole vieläkään pelannut kaikkia. Työn alla on survivor mode, jossa stressitekijä on potenssiin kaksi.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Alien - Covenant


Saagan viimeisin elokuva Alien - Covenant (2017) saapui teattereihin pienemmän hypen ja sitäkin suuremman epäilyksen saattelemana. Prometheus jätti yleisön ristiriitaisiin tunnelmiin, se sai ihailijansa kuin myös vihaajansakin. Yhdet olivat pettyneitä oliomme poissaoloon, toiset kehuivat uutta suuntaa. Ohjaaja Ridley Scott teki kardinaalivirheen ja otti palautteen vakavissaan, tuloksena sekava roikale. Kun samaan aikaan yritettiin tavoittaa niin edeltävän elokuvan mystiikka kuin Aliensin adrenaliini, ei saavutettu oikein kumpaakaan.

Ensinnä sananen ohjaajastamme. Tämä elokuva näet vakuutti minut kahdesta asiasta: ensinnäkin Ridley Scott on seniili, joka ei enää tiedä mitä tekee. Toisekseen Ridley Scott ei ole koskaan ollut suurten ajatusten, ainoastaan suurten kuvien ilmaisija. Hänellä on aina ollut väkevä visio siitä, miltä elokuvien tulisi näyttää. Myös Alien - Covenant näyttää jumalisen hyvältä, kuten voi odottaa. Mutta hän ei ymmärrä, miten kehitellä teemoja. Scott haluaisi sanoa jotain suurta, vaikka ei omaa keinoja siihen. Tämä ilmenee etenkin kahdessa viimeisimmässä alien-installaatiossa, joissa tarkoitettu sanoma jää sillisalaatiksi. Merkityksen kehittely jää pitkälti katsojan mielikuvituksen varaan, mikä toisaalta toimii jopa alkuperäisen Alienin kohdalla. Silloin ei Scott omien sanojensa mukaan edes yrittänyt välittää mitään sanomaa, mutta katsoja saa silti kuvista paljon irti (osa kiitoksesta kuuluu tietysti käsikirjoittajille).

Scott on ohjaaja, joka on tehnyt yhden kaikkien aikojen teoksista ja myös toinen toistaan puisevampia elokuvia. Miten onkaan, että edes kahden katsomiskerran jälkeen en muista Gladiaattorista juuri mitään? Kingdom Of Heaven jäi puoliväliin, kun olin kuolla tylsyyteen. Myös Blade Runner on amnesiaa aiheuttava yliarvostettu tekele, vaikkakin visuaalisesti luova. Sen sijaan Alien - Covenant ja sen edeltäjä eivät vioistaan huolimatta ole ainakaan tylsiä, vaan säilyttävät huomioni loppuun asti. Vaikka Scott yläpilvissä lejuessaan koettaakin teeskennellä että ymmärtää näkemänsä, ei tämä onneksi häiritse viihtymistä.

...

Hahmokaarti ei tällä kertaa ole yhtä imbesillimäinen kuin viime kerralla, mutta ei näissä hurraamista ole. Daniels (Katherine Waterston) on uusi sankaritar, mutta jää kovin värittömäksi. Ei hän antipatioita herätä, muttei suuria sympatioitakaan. Kapteeni Oram (Billy Crudup) on kiintoisa miehistönsä epävarmana johtajana, mutta esimerkiksi hänen uskonnollisuutensa jää irralliseksi elementiksi. Sivuhahamot tulevat ja kuolevat ilman, että heistä jäisi sen kummempaa mieleen. Miksi muuten siirtokunta-aluksen miehistöön on hyväsytty homopari, jos ideana on lisääntyä ja täyttää maa. Jopa tulevaisuudessa poliittinen korrektius asetetaan käytännön järjen edelle, mikä dystopia!

Tarina on kahdeksi tunniksi tiivis paketti veripalttua ja teurastusta. Siihen mahtuu luonnollisesti koko joukko puutteita: joko ajan kulku kuvataan hyvin hassusti tai sitten alienit kypsyvät minuuteissa. Kun yhdessä kohtauksessa facehugger hyppää naamalle ja suunnilleen jo seuraavassa chestbuster poksahtaa ulos, tajuaa vain kuinka kiire elokuvilla nykyään on. Missä on se rauhallinen, jopa verkkainen tahti kuin mitä näimme Alienissa? Meille ei anneta myöskään mitään syytä, miten olio pääsi siirtokunta-alus Covenantille. Ai niin, facehugger ehti halata uhrin naamaa muutaman sekunnin. Heitetään vain kaikki aikaisempi jatkumo roskikseen.

...

Jo riittää nillitys, sain tästäkin elokuvasta riittämiin irti. Kuten jo edellä totesin, se on visuaalisesti upea. Covenant on komea alus niin sisältä kuin ulkoa, suorastaan kusin hunajaa esimerkiksi tämän kohtauksen aikana. CGI ja lavasteet ovat hienoa katseltavaa, ainoastaan oliomme osalta olisin kaivannut enemmän käsintehtyjä tehosteita. Ja oliosta puheen ollen, pidin uuden lajikkeen designista. Kauttaaltaan valkeana ja piirteiltään pehmeämpänä se herättää varsin toisenlaisen elämyksen kuin musta ja biomekaaninen, sanoisinko traditionaalinen alien. Se ei ole silti juuri vähemmän karmiva, eikä sen syntyprosessi vähemmän tuskallinen. Sen elämänsykli kokonaisuudessaan on sitten toisenlainen. Ei ole munia tai toukkia vaan ilmassa leviäviä mikroskooppisia itöitä. Prometheuksessa esitelty mysteerinen musta lieju aiheuttaa uhrissaan valtavia muutoksia DNA-tasolla, se järjestelee perimää uusiksi. Liian suuri altistus rikkoo ruumiin kokonaan, mutta pieni altistus voi johtaa edellämainitun, valkean alienin kehitykseen. Ei mustan liejun logiikkaan lopulta kunnollista selitystä tarjoilla ja paljon jää jälleen mielikuvituksen varaan. Konsepti on kuitenkin kiehtova ja lainaa X-Files -sarjan "mustalta syövältä", joka myös sai aikaan muukalaissikiöiden kehityksen ihmisruumiin sisällä.

David nousee edellisen elokuvan vastuuttomasta tiedemieshahmosta suoranaiseksi antikristukseksi. Hänen kapina luojiansa, eli ihmisiä vastaan on muuttunut täydeksi sotasuunnitelmaksi. Aiemmin ylimielinen asenne on nyt avointa halveksuntaa. Ihmiset ovat hänelle pikkumaisia mitättömyyksiä, mitä demonstroi ikuista elämää tavoitellut herra Weyland, Davidin sunnittelija. Ihmiset ovat hiipuva rotu, joka ei ansaitse jatkoaikaa. David ei myöskään ole vaikuttunut Prometheus-elokuvan humanoideista, joiden planeetalle saapuessaan pyyhkii heidät heidän omalla aseellaan. Elokuvahistorian kenties suurenmoisimmassa kansanmurhassa kokonainen rotu tai ainakin sen osa huuhdellaan olemattomiin. Planeetalle hän perustaa kauhujen laboratorionsa, jossa tekee kokeiluja humanoideilla ja paikallisella eliöstöllä. Musta lieju tuottaa toinen toistaan kiinnostavampia reaktioita lihan kanssa reagoidessaan, eikä Davidin uteliaisuutta voi kylliksi tyydyttää. Suurimpana rikoksenaan hän murhaa Elizabeth Shawn, joka hyvästä tahdosta oli kursinut hänet jälleen kokoon. Shawn ruumis tarjoaa hänelle mahdollisuuden entistä kunnianhimoisempiin kokeisiin, joiden huipentumana David rekonstruoi painajaistemme olion, täydellisen organismin.

Alien - Covenant kuten Prometheus nostavat luomisen kenties tärkeimmäksi teemaksi. Tämä luovuus ei ole kuitenkaan elämää ja kauneutta ylläpitävää vaan korruptoivaa ja sairasta. Humanoidit olivat luoneet ihmisen ja hybriksessään myös painajaisen. Katutumuksessaan he olivat haudanneet luomuksensa liian vaarallisena. Tarvittiin synteettinen olento, androidi, joka olisi kyllin häkäilemätön viemään työn loppuun. David puhuu luomisesta ja rakkaudesta ilman, että ymmärtää mistä puhuu. Hänen käsityksensä molemmista on kieroutunut, hän murhaa humanoidit lahjanaan Elizabethille: I washed this world clean, as a gift to her. Hän ei todella luo mitään vaan ainoastaan rikkoo ja vääristää, David on kuin Silmarillionin Melkor. Viimeksi mainittu kateudessaan luojajumalaa vastaan tuotti vain pimeitä parodioita jo olemassaolevista olennoista. Samalla tavalla on alien ultimaattinen häväistys Jumalaa ja koko luomakuntaa kohtaan. Se ehdottomasti on, mutta kaikkea sitä vastaan mitä pitäisi olla.

En tiedä, mitä kaikkiaan ajatella tästä. Koen elokuvaa kohtaan jonkinlaista Tukholman syndrooma, yhtäältä olin vaikuttanut ja toisaalta järkyttynyt. En osannut varautua siihen, että edellisosan päähenkilö Shaw murhattaisiin. Sitten toisaalta, olinhan jo nähnyt Alien 3:n. Minun pitäisi tietää paremmin; tietää, ettei alien-universumissa kannata olettaa onnellisia loppuja. Ja kuitenkin olen vihainen. Hyvä hahmo ja ennen kaikkea hyvä näyttelijä haaskattiin totaalisesti. Kaikki ne kauhut, jotka Shaw kävi lävitse ja joista hän selvisi, ovat yhtä tyhjän kanssa. Hän taisteli helvetin lävitse vain päätyäkseen seonneen androidin leikkauspöydälle. Ei näin saa tehdä, ei vain saa. Muistan jopa nähneeni unta siitä, kuinka matkaan kaukaisille planeetoille Elizabethia etsimään. Vaihtoehtoisessa todellisuudessani hän on yhä elossa.

Elokuvan loppukäänne ei ole varsinaisesti yllätys. Sen saattoi arvata, että androidi oli oikeasti David eikä päivitetty versionsa Walter. Se ei kuitenkaan vähennä kauhua. Ajatelkaa sitä, että olette nukahtamassa jäiseen uneen ja juuri tajuatte, että itse antikristus peittelee sinut. Myöhäistä rimpuilla, uni tulee ja sen myötä painajaiset vuosien ajaksi. Huipennuksena David astelee Wagnerin sävelien siivittämänä kryokammioon, jossa kaksituhatta pahaa-aavistamatonta siirtolaista lepää. Niin paljon biomassaa, niin paljon materiaalia taideteoksiin...

...

Ridley Scott on nihilistinen, seniili paska. Silti haluaisin nähdä päätöksen tälle tarinalle. Toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa, sillä Alien - Covenant ei ollut menestys. Ennakkokampanja oli hyvä ja odotuksia nostattava, kiinnostavimmassa videossa näimme Shawn ja Davidin matkaamassa avaruuden halki. Juliste, jonka voitte nähdä kirjoitukseni alussa, on yksi parhaista koskaan. Se on kuin näkymä Danten infernosta, loistelias ja sairas yhtäaikaisesti. Davidin piirrokset kokeistaan ovat vaikuttavia ja grotesteja, erinomainen tapa elävöittää tarinan maailmaa. Mutta ei, tulos on jälleen kerran puolittainen kalkkuna ja inspiraatiotarjotin. Mitä tämän jälkeen tulee, mihin saaga suuntaa? En tiedä, mutta onneksi on alien-maailmaan mahdollista astua muuallakin kuin elokuvissa. Siitä lisää seuraavassa tekstissä.

EDIT. Jälkisanoja jälleen, kehun musiikkia. Soundtrack, paitsi toistaa Jerry Goldsmithin säveliä, myös esittelee uuden "teeman". Teeman lainausmerkeissä, sillä kyse on kahdesta nuotista. Niiden herättämä efekti on hyytävä ja eteerinen, joskus vähemmän todella on enemmän. Niin pienellä voi saada niin suurta aikaan, nämä äänet kaikuvat kuin ne olisivat kuuluneet olioiden läsnäoloon aina.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Prometheus - Kiellettyyn tuleen


Kesäkuu, kuusi vuotta sitten: kaveriporukka kasassa ja käymme katsastamassa paljon odotetun blockbusterin. Prometheus (2012) oli ensimmäinen vakavasti otettava yritys jatkaa alien-saagaa 90-luvun jälkeen. Tarkemmin ottaen kyseessä olisi uudelleenkäynnistys, sillä elokuva veisi meidät aikaan ennen Alienin tapahtumia. Ridley Scott päätti tehdä Lucasit, vaan kuinkas sitten kävikään?

Lopputulos on jotakin neronleimauksen ja täydellisen pannukakun väliltä. Minulle tämä on kenties 2000-luvun merkittävin elokuva ja syistä, joihin paneudun myöhemmin. Ongelmat on parasta käsitellä alkuun ja siten päästä yli pahanmakuisimmasta osiosta. Prometheus on nimittäin ajalleen tyypillinen tuotos, se suhtautuu tarinaansa, hahmoihinsa ja yleisöönsä kuin imbesilleihin. Commandossa lähestysmistapa on oletusarvo, korkean sfäärin tieteistarinassa ei. Siinä missä Alien oli johdonmukaisesti etenevä ja hidas marssi, on tämä epätasapainoinen ja joka toisella askeleella kompuroiva köntys. Vuoden 1979 klassikko on saumaton kokonaisuus, tämä taas liian moneen suuntaan harottava raakile.

Aloitetaan hahmoista. Todellisia hahmoja meillä on käytännössä kaksi, tutkija Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) sekä androidi David (Michael Fassbender). Muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän pahvista askarreltuja yhdentekevyyksiä. Kontrasti alkuperäiseen Alieniin ei voisi olla suurempi; siinä meillä oli miehistö eläviä ja hengittäviä ihmisiä. En tiedä onko käsikirjoitusten vaiko näyttelijöiden heikkoutta, että moista näkee nykyään harvemmin. Syytä lienee molemmissa, sillä rappio puree kaikkiin. On kuvaavaa, että aluksen kapteenista tehdään alleviivatun tyhmä. Ei hän tiedä mistään mitään, kunhan lentää alusta. Meredith Vickers (Charlize Theron) on Yhtiön narttu ja tavallaan viihdyttävä, mutta jää vittumaisuudessaan kauaksi kakkososan Burkesta. Pohjat kuitenkin vedetään kahden "tiedemiehen" hahmossa. Voi olla, että heistä tavoiteltiin jonkinlaista Dupond & Dupont -kaksikkoa, mutta luolastoon eksyvä "geologi" ja avaruuskobran kanssa lirkutteleva "biologi" ovat vähän liikaa. Todistamme sentään triljoonan dollarin tutkimusmatkaa, jonka kuvittelisi koostuvan alansa parhaista. Ei, näihin amatööreihin verrattuna Nostromon avaruusduunaritkin ovat tieteellisempiä.

Tarinaan on ladottu irrallisuuksia, jotka eivät lisää mitään mihinkään. Mitä teemme sillä tiedolla, että Yhtiön pomo, herra Weyland on Vickersin isä? Emme mitään. Miksi mutatoitunut miehistön jäsen saa supervoimat ja tappaa melkein kaikki? Syytä ei ole, on vain toimintaa toiminnan vuoksi. Miehistön uhrautuminen loppumetreillä tapahtuu vailla emotionaalista painoa. Tämä irrallisuuden tuntu tekee katselusta sillisalaattia, kun osaset eivät kunnolla nivoudu toisiinsa tai jäävät vaille merkitystä. Onttous on tyypillinen modernismin piirre, asioita vain imitoidaan toistaen niiden pinnalliset piirteet. Yritetään tehdä esimerkiksi suuri kliimaksi ja eeppinen huipennus, joka ulkoisesti näyttää sellaiselta ja jolta silti puuttuu kaikki todellinen lataus.

Miksi sitten innostuin elokuvasta, mikä siinä edelleen kiehtoo? Olen useamminkin sanonut, että itselleni tärkein kriteeri fiktiolle ei ole sen tasapainoisuus taikka muu objektiivista toiminnallisuutta ilmaiseva mittari. Tärkeintä on sen kyky ruokkia fantasoitani. Jos siis elokuva inspiroi ja vie minut toiseen maailmaan, se on onnistunut. Palatessani omaan maailmaamme olen saanut voimia luoda jotain itse. Prometheus teki tämän ja paremmin kuin mikään toinen elokuva tällä vuosituhannella. Sen kuvasto on mystistä, se säteilee itseään suurempaa tarinaa. Läpi elokuvan kulkee salaisuuden virta, olemme tulleet suurten kysymysten äärelle. Meidät valtaa sama tunne kuin ensi kertaa astuessamme outoon muukalaisalukseen LV-426:lla. Tällä kertaa saamme vastauksen siihen, kuka oli sen muumioitunut pilotti. Monet eivät vastauksesta pitäneet ja ovat suhtautuneet siihen H. R. Gigerin ideoiden vesityksenä. Vastalause on perusteltu, sillä humanoidi ei ole lainkaan niin eksoottinen kuin ohjaamostaan kasvanut avaruusnorsu. Pidin kuitenkin suunnasta jonka tarina valitsi, sitä kautta koko mythos sai aivan uuden käänteen. Enää emme vain pakene painajaisten hirviötä, vaan joudumme kysymään miksi edes olemme olemassa. Alien esitteli kummitustalon, Prometheus esittelee arkkitehdin. Se antaa oliollemme lähes uskonnollisen merkityksen, kuin sillä olisi jokin ennaltamäärätty rooli.

Tekoäly saa aikaisempaa suuremman aseman. Fassbender tekee erinomaisen roolin Davidina, joka on komentaja Datan ohella kenties valkokankaiden vaikuttavin robotti. Hän ei ole Ashin tavoin pelkkä Yhtiön sätkynukke, eikä hän ole lainkaan kiltti kuten Bishop. Hän on itsenäisempi kuin edeltäjänsä (tai alien-universumin kronologiassa jatkajansa) ja osoittaa merkkejä omasta agendastaan. Hän hautoo kaunaa luojaansa, herra Weylandia kohtaan; doesn't everyone want their parents dead? Jos kuitenkin hän jotain jakaa Ashin kanssa, niin kaikesta piittaamattoman uteliaisuuden sekä halveksunnan ihmisiä kohtaan. Hän huokuu uhkaa, vaikka osoittaisi ulkokohtaista ystävällisyyttä. Vuorovaikutuksessaan muiden kanssa hän käy jatkuvaa kamppailua, hän ei androidin asemastaan huolimatta alistu vaan haastaa. Kaikki tapahtuu totta kai epäsuorasti, rivien välissä vittuiluna.

David osoittaa erityiskiinnostusta Elizabeth Shawia kohtaan. He ovat vastakohtia toisilleen, Davidin edustaessa moraalista riisuttua järkeä ja Shawn ruumiillistaessa inhimillisen sydämen. Shaw on alussa idealistinen etsijä, joka uskoo saavansa vastauksia humanoideilta tähtien takaa. Hiljaa hänelle sitten valkenee, ettei ihmisiä ehkä luotukaan suopeasta tahdosta. Että ihmiset ovat vain osa suurempaa suunnitelmaa, pelkkää biomassaa jonkin uuden synnyttämiseksi. Shaw taistelee läpi vavisuttavien kauhujen, joiden joukossa on yksi ikimuistoisimmista kohtauksista koko saagassa: alien-abortti. Elokuvateatterissa kokemus oli hurja, muistan muutamien jopa poistuneen salista sen jälkeen.

Seikkailun lopussa Shaw on menettänyt kaiken, miehensä ja unelmansa. Hänellä on kuitenkin uskonsa ja voima jatkaa eteenpäin. Hän matkaa kauemmas tähtiin löytääkseen syyn sille, miksi humanoidit olivat varanneet ihmisille niin tuskallisen osan. David taas ei ymmärrä koko kysymystä, "miksi" on hänelle irrelevantti sana. Näin korostuu ero kahden ymmärryksen välillä. Puhdas rationaalisuus vailla sielua on pelkkää havainnointia, viis seurauksista. Shaw sen sijaan tajuaa virheensä ja katuu hybristään. Tiedonhalu voi paljastaa myös kiellettyjä salaisuuksia, jotka koituvat kohtaloksi kuten elokuvalle nimen antaneelle titaanille. Alkusyiden etsintä johti vain pelon ja kuoleman äärelle. Tiedemies hänessä väistää ihmisen tieltä ja kaikkensa antaen hän taistelee, etteivät kohdatut kauhut löytäisi tietään maapallolle. Kielletty tuli on irti ja jumalat ovat vihaisia. Shaw menee kuitenkin pidemmälle kuin tarujen Prometheus ja huutaa jumalille: "millä oikeudella!?"

Prometheus on tapaus, jolle on mahdotonta antaa arvosanaa. Kuvasto ja mystiikka antavat minulle juuri mitä tarvitsen. Joidenkin mielestä elokuva tekee alkuperäisen arvoituksen tyhjäksi, toisten mielestä se ei selitä läheskään tarpeeksi. On totta, että tarina jätetään itsetatkoituksellisen hämäräksi. Mutta jääpähän ainakin mielikuvitukselle tilaa, sen maailma kutsuu tutkimaan itseään lisää. Tämä sai minut kiinnostumaan myös Noomi Rapacesta toden teolla, hän heittäytyy rooliin intensiivisellä tyylillään. Vioistaan huolimatta on Prometheus tärkeä elokuva, se on antanut ja antaa minulle niin paljon.

Päätän kirjoitukseni kohtaukseen, joka havainnollistaa käsitteen sense of wonder. Ei dialogia taikka toimintaa, neljä minuuttia vain sitä mistä on kaikki hyvä fantasia ja scifi tehty. Tällaisen vuoksi minä elän:

Prometheus - David in the orrey

EDIT. Parit jälkisanat ovat sittenkin paikallaan. Haluan varmasti tehdä selväksi sen, kuinka visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno Prometheus on. Vaikka monet maisemat ja paikat ovat karuja, ne ovat vaikuttavia. Subliimi on oikea sana: kuvasto on uhkaavaa kuin lähestyvä ukkosmyrsky, mutta lumoavan kaunista. Aluksen, josta myös elokuvan nimi tulee, muoto ja interiöörit ovat silmäkarkkia. Tässä mielessä on luotu fiksua kontrastia Nostromoon, joka oli paskainen rahtialus. Prometheus on sitä vastoin kiiltävä ja tuliterä lippulaiva uusimmalla teknologialla varustettuna.

Myös soundtrack on kauttaaltaan erinomainen. Tunnusteema on kaunis ja antaa lupauksen seikkailusta. Se tuo mieleen Star Trekin, se soi toiveikkaasti ja ihmetellen. Tämä kuvastaa koko elokuvan ensimmäistä puoliskoa, joka alkaa retkenä tähtiin. Hitaasti kasvava mysteeri saa auetessaan aina vain uhkaavampia sävyjä, kunnes tutkimusmatka muuttuu selviämiskamppailuksi. Tunnelma ja sen kehitys kuuluvat elokuvan vahvuuksiin, huolimatta tyylirikoista. Kuten sanoin, on Prometheus vikoineenkin avaus uuteen suuntaan. On huomattavaa, että elokuvassa ei varsinaista oliotamme edes nähdä ennen kuin vasta aivan lopussa ja silloinkin eräänlaisena prototyyppinä.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Päivän Noomit


Tulevaa Prometheus-arviota ennakoiden: Elizabeth Shaw. Eikö hän muuten ole kuin ilmetty April O'Neil?