sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Voisiko demokratia voittaa?

Niin paljon kuin demokratiaamme halveksin, olen yrittänyt miettiä sille tuloksetta vaihtoehtoja. Jos siis ylipäätänsä oletamme, että Suomi-niminen kansallisvaltio on säilyttämisen arvoinen. Koska vielä näin oletan, on maallamme oltava myös hallintomuoto. Parlamentarismi ja kaikenlainen kansalaisvaikuttaminen ovat umpikujassa, sillä olemme heikompia ja tyhmempiä kuin aikasemmin. Kaiken lisäksi olemme jälleen eripuraisia, mutta sen ratkaistaksemme meiltä puuttuu edeltävien sukupolvien viisaus. On yhä houkuttelevampaa ajatella, että tarvitsemme vahvan miehen tai joukkion meille suuntaa osoittamaan. Olen ottanut kantaa sotilasvallankaappauksen puolesta. Mikä muu meidät saisi yhdistymään, paitsi mahtikäsky ylhäältä?

Olen kuitenkin individualisti. Vapaus on minulle tärkeä arvo ja taiteenvapaus sen korkein ilmaus. Haikailen diktatuuria, mutta historiaa lukeneena olisi erityisesti minun katsottava sen taustapeiliin ja rehellisesti kerrottava mitä siellä näen. Moniko diktatuuri on sallinut vapaan sanan ja vapaan ilmaisun? Ei yksikään. Mikä oli se diktatuuri, joka ei harjoittanut sensuuria ja ajatuskontrollia? Ei mikään. Helpoksi vastalauseeksi tälle voi todeta, ettei demokratiamme ole juuri parempi. Kenties se on jopa pahempi siinä mielessä, että se uskottelee meidän olevan vapaita. Kuitenkaan ei vielä ketään toisinajattelijaa ole kyyditetty leirille taikka saunan taaksen ammuttavaksi. Eliittimme ei pidä kritiikistä sen enempää kuin yksivaltiaatkaan, mutta mielenosoituksia ei jyrätä panssareilla. Elämme yhä enemmän henkisessä totalitariassa, jonne mahtuu vain yksi valhe kerrallaan. Mutta mitä muutosta sotilasvallankaappaus tähän toisi?

Entä jos demokratia todella on – jos ei paras, niin vähiten huono tapa hallita. Että tässä langenneessa maailmassa se on huonoine puolineenkin hallinto, joka tuottaa alamaisilleen vähemmän kärsimystä kuin muut ja sallii korkeamman vapauden. Tunnen värisyttävää inhoa kuunnellessani manipuloivan median valheita ja ruskeakielisten poliitikkojen lupauksia. Keskinkertaisuutta palvova hegemonia latistaa ylvään ja kauniin. Mutta ainakin valtamedialle on mahdollisuus rakentaa vaihtoehto ilman pelkoa väkivallasta. Pitkäänkin hallinnut poliitikko voidaan tiputtaa paikaltaan yksissä vaaleissa, vailla verenvuodatusta.

Tiedän kyllä vastalauseet: vaaleilla valitut poliitikot eivät ole tilivelvollisia, mutta yksinvaltias maksaa hengellään. Se on totta ja demokratiassa samat ihmiset palaavat johtajan pallille virheistään huolimatta, sillä äänestäjän muisti on lyhyt. Lisäksi vaalikausi estää pitkäjänteisen suunnittelun. Kuitenkin nämä samat tekijät tasapainottavat systeemiä sikäli, että kukaan ei ehdi järjestellä asioita liikaa omaksi edukseen. Ja eikö pitkäjänteisyyden puute ole enemmänkin seurausta kulttuurisesta rappiosta kuin demokratiasta itsestään. Ainakin sotia ennen ja sen jälkeen politiikassa tehtiin kauskantoista työtä (tosin silloin valta oli keskittyneempää presidentti-instituution kautta).

Ehkä demokratia on säilyttämisen arvoista, sillä mikä tahansa vaihtoehto tarkoittaa tavalla tai toisella keskitetympää valtaa. Demokratia ei ole hyvä, mutta ei anna vallanhimoisille liikaa aseita. Kuitenkin on järjestelmämme rappiolla ja jos se jatkaa, on seurauksena jotain pahempaa kuin sotilasjuntta: tyrannia. Tämä on tuttua jo antiikin poliittisesta filosofiasta, jossa ymmärrettiin että korruptoitunutta demokratiaa seuraa barbaria. Kaaoksesta lunastetaan verellä uusi järjestys eli despotia. Kysymys siis kuuluu, voiko demokratiaa enää pelastaa? Jos voi, tuhon vuorovesiaalto on käännettävissä. Jos ei, on pelastus sotilashallinnossa. Vain siten voitaisiin estää suistuminen sisällissotaan ja avoimeen teurastukseen.

Minulla on myös itsekkäät syyni kannattaa demokratiaa. Ensinnäkin olen mukavuudenhaluinen ja arvostan rauhaa. Mitä sivistyneemmin asiat voidaan hoitaa, sen parempi minulle. Toisekseen, ei minunlaisellani yksilöllä ole voitettavaa edes kansallismielisessä diktatuurissa. Tyrannia ja fasismi olisi pahinta, mutta jo sotilashallinto vaatisi liian kovaa kuria. Olen luontainen vastarannankiiski, enkä tahdo pitää suutani kiinni ristiriitojen ja vääryyksien edessä. Koska yksinvaltius merkitsisi sensuuria ja tahdon silti puhua, olisin lopulta leirillä taikka lyijyannostuksen kera joukkohaudassa. Joka ikinen diktatuuri alkaa väkivallasta, elää siitä ja päättyy siihen. Aste-erot ovat tietysti suuria, eivätkä kaikki yksivaltiaat ole hirmuhallitsijoita. Mutta yhteiskunnallista vapautta ei ole ollut historiallisesti missään muualla kuin länsityyppisissä demokratioissa. Olen lännen mies ja lännen mukana elän ja kaadun. Ryssät, neekerit ja kiinalaiset elävät iloisesti ruoskan taikka rautanyrkin alla. Minulle ja maanmiehilleni se on toista ja mitä meistä on jäljellä, kun vapautemme on viety. Tulevaisuudessa siintävät myrsky ja yö, mutta tiedämmekö mitä teemme manatessamme vahvoja miehiä vapahtajiksemme?

Men trust an ordinary man because they trust themselves. But men trust a great man because they do not trust themselves. And hence the worship of great men always appears in times of weakness and cowardice; we never hear of great men until the time when all other men are small.

                               -G.K. Chesterton: Heretics (1905)

perjantai 17. marraskuuta 2017

Jääkiekko ja väkivalta



Viime viikonlopun EHT-turnaus sujui suomalaisittain oikein voittoisissa merkeissä, eritoten nuorten lupausten Eeli Tolvasen ja Miro Heiskasen astuessa esiin. Kovan tason laukojia taikka kiekollisia puolustajia ei leijonilla ole koskaan ollut liikaa ja olen kiitollinen jokaisesta nousevasta tähdestä.

Mutta eräs yksityiskohta jäi askarruttamaan minua, nimittäin Venäjä-ottelun pienoinen tappelu Veli-Matti Savinaisen ja Andrei Zubarevin välillä. Kahakka kirvoitti isästäni odotettavaa paheksuntaa, johon saatoin itse yhtyä. En ole koskaan voinut oikein sietää kaukaloväkivaltaa, en varsinkaan tappeluja. Nyrkkeilykehät ovat sitä varten, jos tahtoo kiekonsiirtelyn sjasta tyrmätä vastustajansa. Luistimet päällä tappeleminen lisäksi näyttää juuri niin kömpelöltä kuin se varmaan tuntuukin. Kuitenkin tappelut tuntuvat edustavan joillekin suurta näytöstä, varsinkin pohjoisamerikkalaiselle yleisölle. Matseja suorastaan odotetaan. Tuomarit eivät mene väliin ja tappelun päätyttyä riitapukarit poistuvat suosionosoitusten siivittäminä suihkuun.

Olen tyytyväinen, ettei nykyaikainen kiekko ole yhtä väkivaltaista kuin ennen. Kentän poliiseilla eli gooneilla ei ole onneksi enää käyttöä – vai mihin kummaan tarvitaan miestä, joka juuri ja juuri pysyy luistimilla, tekee muutaman pisteen per kausi ja istuu tuhansia minuutteja jäähyillä. Eikä heidän roolissaan ollut muutenkaan hurraamista, kuten Derek Boogaardin kohtalo osoittaa. Suomen oma murheenkryyni – Jarkko Ruutu – osasi parhaimmillaan edistää peliäkin, mutta typerine tempauksineen hänestä oli aina enemmän haittaa kuin hyötyä.

Entäpä taklauspeli? Tästä videosta voinee katsastaa millaista teurastusta se pahimmillaan voi olla. Päähän kohdistuneilla tööteillä ja polvitaklauksilla on tuhottu useampiakin uria. Jääkiekkokaukalossa sallitaan tekoja, joista siviilielämässä saisi syytteen pahoinpitelystä. Ja sikäli kuin tiedän, ei jääkiekkoareena ole sotatoimialuetta; normaalien sääntöjen ja lakien tulisi sielläkin päteä. Oman näkemykseni mukaan törkytaklauksista tulisikin pelikiellon lisäksi tarjoilla rikostuomiota. Mikäli lajin idea on olla taito- ja maalintekopeli, ei vastustajien vammauttaminen palvele mitään tai ketään. Se palvelee vain yleisön verenhimoa.

Verenhimosta kuitenkin puheen ollen, en voi kiistää väkivallan energisoivaa vaikutusta. Välitön reaktioni Venäjä-ottelun tappeluun oli innostus, kuin kipinä olisi sytyttänyt sähäkän roihun. Se sama atavistinen tunne, joka nyrkkeilyä seuratessa vallitsee, siirtyy yllättäen väärään kontekstiin. Vai siirtyykö? Kenties väkivalta on oleellinen ja erottamaton osa jääkiekkoa, yksi syy sen viehätykseen. Toisin kuin monessa muussa joukkuelajissa, on jääkiekossa vaara aivan eri tavalla läsnä. Pelaajien koko yhdistettynä kovaan vauhtiin tuottaa jo itsessään vaarallisia tilanteita liukuhihnalta. Jokainen pelaaja liukuu terävien luistimien päällä ja pelaa keihäisiin verrannollisilla mailoilla. Kiekko on kivenkovaa kumia ja ampaisee laukauksesta jopa 160 kilometrin tuntinopeuteen; tuskin missään muussa lajissa keräillään yhtä paljon irronneita hampaita pelikentältä.

Kun lajin inherenttiin vaarallisuuteen lisätään kontaktia ja fyysisesti ankaraa peliä kannustava ilmapiiri, on tuloksena ihmisromurallia. Ainoastaan amerikkalainen jalkapallo vetää fyysisen tuhoisuutensa tasolla vertoja jääkiekolle ja ehkä jopa ylittää sen. Toisaalta kenenkään jenkkifutispelajan kaulaa ei ole taidettu viiltää kesken peliä auki...

Yhdellä tasolla ajattelen, että kontakti voitaisiin kieltää jääkiekosta kokonaan. Näin on laita naisten jääkiekossa ja siellä tila jää taitopelaajille. Kuitenkaan en voi kiistää sitä hyökyvää tunnetta, kun suosikkijoukkueen pelaaja lanaa vastustajan sileäksi pommillaan. Niin, huomatkaa myös sanojen käyttö: pelaaja laukoo, tykki puhuu, vastustaja murskataan/teurastetaan, hyökkäys, puolustus jne. Koko jääkiekosta tulee vertauskuva sodalle, jopa niin paljon että jotkut sanovat sodan imitoivan jääkiekkoa. Joukkueiden nimet petoeläimineen, aseineen ja peliasut aggressiivisine logoineen eivät voisi alleviivata asiaa yhtään enempää.

Ehkä vaaran tuntu on se, mikä osaltaan tekee jääkiekosta jääkiekkoa. Jokainen pelaaja tietää, mihin leikkiin ryhtyy lajin valitessaan. He uhmaavat elinikäisiä vammoja, jopa kuolemaa. Neitimäisiä jalkapalloilijoita kohtaan tunnen tiettyä halveksuntaa: heidän ”tappelunsa” ovat läpsyttelyä ja suurin osa loukkaantumisista filmauksia. Kun lätkässä tapellaan, otetaan senkat nokasta. Kun lätkässä sattuu, niin silloin sattuu aivan aikuisten oikeasti. Jos jääkiekkoilijoiden päät ovatkin jatkuvista tööteistä keskimääräistä pehmeämpiä, herättää lajin teeskentelemätön aggressiivisuus kunnioitusta.

Suhteeni jääkiekon väkivaltaan on siis kaksijakoinen. Totta kai se on tyhmää ja on tuhonnut ihmisiä. Mutta tunnetasolla pidän siitä, innostun tappeluista ja taklauksista. Laji on vauhdikkuudessaan niin intensiivinen, että tunteiden kuohuminen on väistämätöntä – myös katsomossa. Ehkäpä jonkinlaisena kompromissina tulisi pyrkiä mahdollisimman puhtaaseen peliin fyysisesti, eli likaisesta pelistä rankaistaisiin ankarimman mukaan, mutta puhtaista ja loukkaantumiseen johtuvista niittauksista ei seuraisi mitään – mikä käytäntö on ollut vuosien ajan vallitsevana ainakin periaatteessa.


Lyhyenä kommenttina jo hyvän aikaa käynnissä olleeseen lätkäkauteen Euroopassa ja rapakon takana: Eeli Tolvanen on ollut syksyn innostavin tapaus, kaveri dominoi KHL:ssä yli piste per peli -tahdissa. Lämäri ja rannari ovat jäätävää tasoa, vertailukohtana on Winnipegissä toista kauttaan pelaava Patrik Laine. Viimeksi mainittu ei ole saanut aivan yhtä myrskyisää starttia toiselle kaudelleen, ainakaan ei hattutemppuja ole nähty ensimmäistäkään. Mutta yhdeksän maalia ja 13 pinnaa 17:ään peliin on kohtuullinen alku sekin. Sanotaan kuitenkin, että kohtuullinen ei pitkällä aikavälillä riitä; Laineelta on lupa odottaa enemmän.

Mielenkiintoa on herättänyt Tampa Bayn tutkapari Steven Stamkos ja Nikita Kutšerov. Ensin mainittu tarjoilee ja jälkimmäinen latoo kiekkoa maaliin kuin kuumeessa. Tällä menolla molemmat ylittävät sadan pisteen rajan niin että paukkuu.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Islamin noidankehä

The philosophy of the desert can only begin over again. It cannot grow; it cannot have what Protestants call progress and Catholics call development. There is death and hell in the desert when it does begin over again. There is always the possibility that a new prophet will rediscover the old truth; will find again written on the red sands the secret of the obvious. But it will always be the same secret, for which thousands of these simple and serious and splendidly valiant men will die. The highest message of Mahomet is a piece of divine tautology. The very cry that God is God is a repetition of words, like the repetitions of wide sands and rolling skies.

                             -G.K. Chesterton: The New Jerusalem (1920)


tiistai 31. lokakuuta 2017

Päivän Noomit



Raydar - Satan

Peace is a lie, there is only passion
Through passion I gain strength
Through strength I gain power
Through power I gain victory
Through victory my chains are broken
The Force shall set me free

lauantai 28. lokakuuta 2017

Matematiikka on rasismia

Näin on, mikäli uskomme amerikkalaisen yliopiston professoria, ja miksi emme uskoisi. Totta kai Pythagoraan lause ja pii ovat valkoista ylivaltaa. Tietysti kyky abstraktiin ajatteluun on loukkaus etnisiä vähemmistöjä kohtaan.

Jos kuitenkin jätetään vitsit sikseen, on huomionarvoista kuinka suvaitsevaiston keihäänkärki tulkitsee maailmaa samalla sapluunalla kuin paatuneimmat rasistit. Heille yksilö edustaa vain ja ainoastaan viiteryhmäänsä, oli tämä sitten sukupuoli taikka rotu. Näin ollen edes matematiikka ei voi jäädä objektiivisen ilmaisun välineeksi, vaan taantuu subjektiiviseksi itseilmaukseksi. Totuusarvo ei riipu sanottavasta vaan yksinomaan sanojan identiteetistä.

Joku voisi sanoa, että tulkitsen pahantahtoisesti. Tämä on totta, mutta mitä järkevää matematiikan relativisoinnilla voitaisiin saavuttaa? Mitä apua on siitä, jos matematiikan opiskelijoilta ei edellytetä kykyä prosessoida saamaansa opetusta? Jos kykyjä ei edellytetä, joutuu olettamaan kaikkien pystyvän matemaattiseen päättelyyn yhtälaisesti. Tämä ei ole totta ja hitaimman ehdoilla tarpominen torpedoisi parempien opiskelua.

Mutta ei tällaisia näkemyksiä olekaan tehty argumentoitavaksi ja itsekin tässä vain lämpimikseni kirjoitan. On tärkeää ymmärtää, että vasemmistolainen pyrkii aina ja kaikkialla julistamaan valheen evankeliumia alamittaisille. Mitä tämä tarkoittaa? Ei sitä, että olisimme syntymässä moraalisesti samalla viivalla; se on vain totuus. He julistavat sen sijaan, että olemme samanmittaisia kyvyiltämme ja ansioiltamme. Jos aloittaisimme samalta viivalta, se implikoisi kilvoittelua itsensä ja muiden kanssa. Koska vasemmistolaiset inhoavat kaikkea kilvoittelua, he tahtovat kaikkien aloittavan samalta viivalta ja myös jäävän sinne.

Minä olen matemaattisilta kyvyiltäni heikko tai korkeintaan keskinkertainen. Tietysti voisin harjoittelemalla kykyjäni parantaa, mutta vain tiettyyn rajaan asti; lahjakkaat pääsisivät samalla työllä pidemmälle. Olen tässä asiassa alamittainen, eikä se haittaa minua. Kuulumme kaikki lukuisiin hierarkioihin ja joku on aina itse kutakin ylempänä taikka alempana. Yksi on kauniimpi, toinen rumempi ja joku ajattelee muita nopeammin. Meillä kaikilla on paikkamme maailmassa ja kun voimme sen hyväksyä, on helpompi kilvoitellakin. Suuret unelmat ovat hyvästä, mutta eivät pienille ihmisille.

Voluntarismi - eli ajatus ihmisen kyvystä muokata maailma tahtonsa mukaiseksi - ei mitä ilmeisimmin ole totta. Yhtä lailla kuin syntymässä meille annetut kyvyt avaavat ovia, niiden puute myös sulkee ovia. Ei kuitenkaan pidä antaa determinismin sokaista itseään, kuten pahimmat rasistit sekä suvaitsevaiset tekevät. Me voimme nousta olosuhteidemme ja syntyperämme yläpuolelle. Tosin, kiista menee tässä lopulta rasistien eduksi: edes junteimmat punaniskat eivät hylkää nollaa, joka on intialaista alkuperää ja arabien kautta meille annettu.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Parasta juuri nyt


Kyborgeja, salaliittoja sekä yliluonnollinen kolmiodraama: miltä näyttäisi yö neonvalojen scifikaupungissa? Vaikea kuvailla, mutta ainakin tiedän miltä se kuulostaisi.

Ottakaa saman tien koko albumi kuunteluun, mutta tehkää se sopivalla hartaudella; aarteita ei löydä joka päivä.

torstai 19. lokakuuta 2017

Tasa-arvo turmelee

Kokoomusnuoret: Missä ovat lasketelukeskusten tai rantakohteiden sääkorvaukset?

Katsokaa, mitä se tekee jopa kokoomusnuorille. Ei niin, että olisin koskaan näistä rahanahneista nilkeistä välittänyt, mutta ainakin he olivat elitistejä. Tämä paljastaa, kuinka hekin pohjimmiltaan jakavat idean asioiden samanarvoisuudesta. Kun kaikki on samanarvoista, kaikkea arvotetaan samoilla standardeilla; jos noilla on, niin sitten meillekin. Ikään kuin ei tosiaan olisi mitään eroa, tuetaanko ensisijaisesti elintärkeää ruokahuoltoa vai turismia.

Tasa-arvo on alzheimeriin verrattava sairaus, sillä se johtaa aivovammaan. Nämä niin sanotun kykypuoleenkin jäsenet ovat sen ansiosta pikkumaisia päsmäreitä, joilla ei ole hajuakaan todellisesta suuruudesta. Ymmärrän miksi vanhan ajan aristokraatit halveksivat porvareita, jotka eivät ymmärrä muuta kuin mammonan kieltä.