perjantai 31. heinäkuuta 2015

Käsitteet selviksi: monikulttuurisuus



Eilisen vuodatuksen jälkeen voinen omalta osaltani selventää käsitteitä, jotka ovat suurimmalta osalta huutokonsertin osallistujilta hakusessa. Eilen tähdensin, että taistelu voi itsestäänselvästi tarkoittaa myös aseellista yhteenottoa, vaikka siihen ei Olli Immonen ensisijaisesti viitannut. Nyt selvitän isoimman kysymysmerkin, eli monikulttuurisuuden. Sen määrittelyistä kumpuavat väärinkäsitykset ovat suurin syy viime päivien hysteriaan.

Suvaitsevaiset ovat määritelleet monikulttuurisuuden tosiasiaväittämäksi; maailmassa on paljon kulttuureja, jotka myös jakautuvat pienempiin osatekijöihin. Olli Immonen eikä kukaan perussuomalainen kiistä tätä itsestäänselvyyttä, kuten he eivät kiistä maan pyöreyttä tai ilmansuuntien olemassaoloa. Suvaitsevaisilla monikulttuurisuuden määritelmään liittyy lisäksi implisiittinen ajatus, että se on ihmisyyttä itseään. Sen vuoksi heille lause ”vastustan monikulttuurisuutta” on yhtä pitävä kuin jos sanoisi ”vastustan todellisuutta ja ihmisyyttä”. Tällaisen väitteen esittäjä ei olisi vain tyhmä, vaan peräti paha. Hänen kanssaan ei tule keskustella, häntä ei tule kuunnella vaan hänet tulee eristää hullujenhuoneelle.

Onko siis ihme, jos keskustelua ei synny? Kun toisella osapuolella on ilmeisesti vain pahoja idiootteja, asenne on sen mukainen. Kannattaisi siis panna jäitä hattuun ja miettiä sanojen merkityksiä uudelleen. Kun puhutaan arvoista, ei ole mitään mieltä sotkea itsestäänselvyyksiä niihin. Siksi en koskaan esitä, enkä aio esittää monikulttuurisuutta faktana. Monikulttuurisuus todellisuudessa on arvoväittämä ja ideologia, joka tähtää toisistaan poikkeavien kulttuurien saattamiseksi yhdelle alueelle, jossa ne muodostavat keskenään rinnakkaiset systeemit.* Tämä merkitsee yhteiskunnallisen koheesion laskua segretaation myötä; ihmiset ovat syntyjään rasisteja ja haluavat asua kaltaistensa seurassa. Siinä, missä oli aiemmin yksi kulttuuri, onkin toisiaan kyräilevien heimojen tilkkutäkki. Globaalilla tasolla monikulttuurisuus johtaa lopulta loogiseen inverssiinsä, eli monokulttuuriin; kun eri kulttuurien edustajat menevät tapoineen muille alueille, he säilyttävät niistä osan mutta muilta osin sulautuvat maailmanlaajuiseen massaan. Joka maasta löytyvät samat moskeijat, samat mcdonaldsit ja samoja elokuvia pyörittävät teatterit, joissa käyvät ihmiset pukeutuvat samalla tavalla. Mutta tästä yhdenmukaistumisesta huolimatta ihmiset vihaavat toisiaan, eivätkä tule toistensa kanssa toimeen; neekeri syö samaa mäkkiruokaa ja katsoo samoja elokuvia kuin valkoihoinen kantaväestön edustaja, mutta vihaa asuinmaataan ja sen kulttuuria. Kaikki ovat samanlaisia, mutta ehdottoman eriarvoisia niin omiensa kuin muidenkin silmissä

Ei, monikulttuurisuus ei ole edes kaunis ihanne, vaan ainoastaan ruma. Se ei tuota kaunista mosaiikkia, vaan kaoottisen värikollaasin, joka muistuttaa oksennuslammikkoa. Se on itsensä kumoava paradoksi, jonka lopputulemana on alkuperäisen tavoitteen täyskäänös; yhdenmukaistuminen. Sama koskee muitakin totalitaarisia aatteita, jotka lupaavat hävittää maailmasta jonkin epäoikeudenmukaisuuden. Kansallissosialismi lupasi itsenäisen Saksan, mutta tuotti ekspansiivisen imperiumin. Kommunismi lupasi poistaa köyhyyden ja tuotti juuri sitä. Suvaitsevainen vannoo lopettavansa rotusyrjinnän, mutta tuottaa juuri sitä. Kaikki utooppiset aatteet lupaavat varmoja voittoja tässä elämässä, ja juuri siitä syystä saavat aikaan päinvastaista. Siksipä se, joka voi hyväksyä kärsimyksen, hierarkioiden, sukupuoli- ja rotuerojen olemassaolon, tulee ehkä paremmin maailman nurjan puolen kanssa toimeen. Lupaus pahuuden tuhoamisesta antaa lupauksen esittäjälle kaikki keinot käyttöön, mikään ei voi olla liioiteltua jos vastassa on absoluuttinen paha.

*Kyseessä eivät koskaan ole etniset ravintolat tai hassut asut, ne ovat pintavärinää. Kulttuuriset syväarvot ovat ratkaisevassa asemassa, ja tässä suhteessa esimerkiksi islaminuskoisten maahanmuuttajien käsitykset elämästä ja yhteisistä asioista ovat liian erilaisia suhteessa omiimme.


Monikulttuurisuuden vastakohta on monokulttuuri, eikä kukaan järkevä sellaista aja. Suhtaudun aina hieman epäilyksellä ihmisiin, jotka ilmoittavat olevansa anti-jotain. Elleivät he tarkemmin määrittele positiotaan, he ovat minulle pohjimmiltaan saman mitalin kääntöpuolta. Antikommunisti toimii ja ajattelee kommarin tavoin, antifeministi feministin tavoin jne. Siksipä mielisairaan monikulttuurisuuden vastakohta ei voi sekään olla muuta kuin mielisairautta. Molempia vaihtoehtoja kannattaisi ajatella totalitarian ilmentyminä; monokulttuuri tukahduttaa kaiken erilaisuuden ja puristaa sen äärettömään singulariteettiin. Monikulttuuri tekee saman, mutta eri reittiä; se häivyttää erot sekoittamalla kaiken yhteen, ja sitten puristaa sekoituksen tiheään muottiin. Nuo ovat luonnollisesti abstrakteja ideoita, jotka eivät tosimaailmassa sellaisenaan toteudu. Edes natsi-Saksa ei ollut monokulttuuri, fascistinen Italia vielä vähemmän. Mutta monikulttuurista maailmankylää ei ole sen enempää näköpiirissä. Pahoja asioita on järjetöntä arvostella vain siksi, etteivät ne voi koskaan täysimääräisinä toteutua. Jotkin asiat ovat vain riittävän pahoja ja sen seikan, että kaikesta löytyy jotain hyvää, ei pitäisi antaa hämärtää järkeään.

Sana, jota itse käytän ja jonka taakse asetun, on yhtenäiskulttuuri. Sellaista ei voi yksiselitteisesti ja tyhjentävästi määritellä, koska kyseessä on aina orgaanisesti muotoutuva kokonaisuus. Se tarvitsee olemassa ollakseen vakiintuneita traditioita ja instituutioita, eli hierarkioiden voimaa. Kaikki uutta luova lähtee kuitenkin ruohonjuuritasolta ja siksi kulttuuri ei saa olla liian valtiokeskeinen eli totalitaarinen. Kulttuuri on siis ristiriita yksilön ja yhteisön välillä, sitä ei voida lopullisesti sovittaa. Absoluuttiset opit, kannattivat ne sitten valtion tyranniaa tai yksilön täyttä vapautta, yrittävät keinotekoisesti ratkaista tämän ristiriidan tajuamatta, ettei sitä edes pidä ratkaista. Heidän ratkaisunsa on sama kuin Aleksanteri Suurella Gordionin solmuun: miekka.

Monikulttuurisuutta voi vastustaa pragmaattisten faktojen perusteella kuin myös arvopohjalta. Pragmaattisia faktoja ovat esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion väheneminen ja yleinen turvattomuuden ja epäluulon lisääntyminen. Kaikkia näitä saa monikulttuurisuuden näkyvin ilmentymä, eli humanitaarinen maahanmuutto aikaan. Ja toisin kuin suvaitsevaiset valehtelevat, kyse ei koskaan ole ”vain 700:sta maahanmuuttajasta”. Jos olisi, meillä ei olisi yli 15 000 somalia maassamme. Ei, ongelma piilee juuri siinä, että niitä 700 ensimmäistä seuraa toiset 700 lisää. Pakolaisvirta ei koskaan lopu ja on meidän tehtävä kysyä itseltämme, kuinka paljon kykenemme heitä tänne ottamaan. Ja yhtä oleellinen kysymys on, pitääkö heitä ottaa tänne ylipäätään. Viimeksi mainittu on arvokysymys, ja sen olen omalta kohdaltani jo ratkaissut; toisille eri ihonväriä edustavien ihmisten ja etnisten ravintoloiden olemassaolo on itseisarvo, minulle ei. Päinvastoin, varsinkin afrikkalaista alkuperää edustavat ovat minulle vierasesineitä, jotka eivät kuulu kansanruumiiseemme. Länsieurooppalaiset ja myös itäaasialaiset ovat kelpo porukkaa, mutteivät Lähi-Idän asukkaat saati afrikkalaiset. Muutama kappale heitä ei toki haittaa, kyllä heitä voidaan sietää. Mutta en näe ensimmäistäkään syytä heitä tänne varta vasten rahdata, pysyisivät siellä mistä tulivat.

En ole niiden pragmaattisten monikulturistien kannalla, jotka ajavat vahvaa integraatiota. Heillekin maahanmuuttajien saaminen maahamme on itseisarvo, mikäli heidät kyetään kotouttamaan. En ole tuosta välttämättä eri mieltä, lähes kuka tahansa voidaan kotouttaa jos oikealla tavalla panostetaan. Yksi syy Länsi-Euroopan ongelmiin onkin vääränlainen kotouttamispolitiikka, monilta ongelmilta olisi vältytty ilman sitä. Mutta tästä ei päästä maahanmuuton itseisarvoisuuteen. Kotouttaminenkaan ei ole ilmaista, mikä kannattaa pitää mielessä ennen kuin intoilee neekereiden laumoista. Ja jotkut kotoutuvat helpommin ja nopeammin kuin toiset. Esimerkiksi länsimaiset ja itäaasialaiset muuttajat sopeutuvat uusiin isäntämaihinsa sangen mutkattomasti, siinä missä afrikkalaisilla ja ählämeillä tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä ongelmia (jotkin positiiviset esimerkit ovat tosin osoittaneet, ettei sekään mahdotonta ole!). Kristitty maahanmuuttaja sopeutuu helpommin kuin muslimi. Näistä syistä kannatan avoimen rasistista maahanmuuttajien seulontaa, jossa afrikkalaiset ja muslimit tulisi asettaa listalla pannanpohjimmaisiksi.

Tiedän toki, ettei tällainen tulisi menemään missään läpi, ei ainakaan ennen ilmapiirin täyskäännöstä. Vaikka ehdottamaani ratkaisua tukisi pragmatiikka, ei se silti kelpaa. Arvoista on hankalampi keskustella ja monikulttuurisuuden ainoa puolustus piillee niissä. Ehkä siksi vastapuoli ei edes yritä löytää ratkaisuja, eikä suotu miettimään asioita kansallisesta eli itsekkäästä näkökulmasta. Suomi on pieni valtio, jossa asuu pieni kansa. En soisi sen hajoavan erimielisyyteen siitä, kuinka paljon neekereitä maassamme on tarpeeksi. Jos ja kun kaadumme, voisimme tehdä sen saappaat jalassa, emme sormet toistemme kurkuilla. Me emme voi ottaa maailman murheita kontollemme, meillä on täysi työ jo pysytelläksemme globaalissa hirmumyrskyssä ehjinä.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Kansakunnan illankoitto



Perussuomalaisen sana on jykevä, natsien voima suunnaton. Ei tarvita kuin yksi bändi soittamaan väärässä paikassa ja koko sosiaalinen media on sekaisin. Ja ei tarvita kuin yksi päivitys sosiaalisessa mediassa ja 15 000 ihmistä marssii ihmisyyden puolesta. Tiesin kyllä suvaitsevaisten olevan erityisen räjähdysherkkää porukkaa, mutta todellisuus yllättää kerta toisensa jälkeen; he ovat näin helppoja. Kukaan ei ole niin ennustettava ja helposti liikuteltava kuin liberaali suvaitsevainen. Hän on spesifeihin ärsykkeisiin reagoiva kone, jonka olemassaololla ei ole muuta tarkoitusta. Haukkukaa lisää, karavaani kulkee joka tapauksessa.

Vakavasti pohtien tilanne on ainoastaan surullinen. Lyhyt vahingonilo katoaa, kun tajuaa että suhteellisuudentaju on todella kadonnut ja ihmiset sanoutuvat toisistaan kilpaa irti signaloidakseen oikeaa asemaansa arvojen markkinoilla. Totuudella ei ole edes mahdollisuutta tulla kuulluksi hysterian kakofoniassa, jäljellä on vain paranoia siitä tuliko sanottua väärin.

Olli Immosen teksti on uhoavaa nationalistista retoriikka, joka tulkitaan vaaralliseksi vain koska ihmiset ovat vieraantuneet siitä. Se on ollut tabu vuosikymmenien ajan, se on aidosti radikaalia ja siksi pelottavaa. Taistelu, josta Immonen puhui, viittaa tietenkin myös väkivaltaan; taistelulla on monta astetta, joista ensimmäinen lähtee itsestä. Sieltä se purkautuu ulkoiseen maailmaan sanoiksi ja teoiksi, äärimmäisenä päätepisteenään avoin väkivalta. Pidän itsestään selvänä, että Immonen kuten kuka tahansa muukin on tiukan paikan tullen valmis käyttämään väkivaltaa puolustaakseen sitä, minkä kokee oikeaksi. Väkivallan kohde voi olla niin ulkoinen hyökkääjä kuin oman kansan jäsen, ja jälkimmäinen vaihtoehto on se kaikkein traagisin. Nykyisen tulehtuneen ilmapiirin huomioon ottaen en pidä sitä mitenkään epätodennäköisenä.

Siispä sinä mahdollinen suvaitsevainen tai vääränvärinen maahanmuuttaja, mietipä tätä: kotoperäisellä roskaväellämme on matala kynnys väkivaltaan. Jonain päivänä voi tulla piste, jolloin aletaan niskalaukauksia jakamaan juuri teille. Tässä maassa väkivalta kerää itselleen momenttia ja etsii purkauskanavaa: se etsii syylliset. Minä haaveilen joskus tiettyjen ihmisten kasvojen huuhtelemisesta hapolla, vaan kuinka moni muukaan mahtaa samanlaisia ajatuksia hautoa vieläpä toteutus mielessään?* En esitä tätä tietenkään toiveena, vaan mahdollisena tapahtumakulkuna. On turhaa moittia rasismista enää siinä vaiheessa, kun pistoolin suuliekki takaraivoa kutittelee. Enää ei ole edes yhteisöllisyyden illuusiotakaan, eikä antirasismi sellaiseksi riitä. Kun siis koheesion rippeetkin ovat kadonneet, ei tietyllä väestönosalla ole enää muuta tarvetta pidättäytyä kostosta kuin mahdollinen rangaistuksen pelko. Vielä se pidättelee, muttei ikuisesti; väkivalta odottaa vuoroaan ja ensimmäisenä pyyhitään tieltä vassarit, tummaihoiset ja kaltaiseni nyyhkyttäjät. Minulla varsinkaan ei olisi barbarian noustessa mitään voitettavaa.

Kansallinen myytti on kuollut, ei ole enää Suomen kansaa. Ei ole enää suomalaisia intressejä, vain eturyhmiä näennäisesti saman lipun alla. En siis jaa Olli Immosen optimismia, jota hän kirjoituksessaan ilmaisee. Toisaalta, jos kansamme kykeni palautumaan veljessodasta ja asettui yhdessä rintamassa itäistä maahantunkeutujaa vastaan, kykenisikö se vielä vastaavaan? Voisiko yhdistyminen tapahtua ilman verenvuodatusta, hiljaisen toipumisen tuloksena? Tai ehkäpä uusi sisällissota on väistämätön. Ehkä jopa tarvitsemme väkivaltaa ilmapiirin puhdistamiseksi, mikä olisi kaikkein pelottavin vaihtoehto; väkivaltahan on yksi kommunikoinnin muoto, ja sen kieltä kaikki ymmärtävät.

*Minulla on sadistisia ajatuksia, joita ei varmasti ihmisten enemmistö jaa. Ehkäpä vain projisoin tunteitani, eikä maallamme ole mitään hätää? Olisikin näin, sillä historian taustapeili osoittaa ihmisten kyennen raakaan väkivaltaan ennenkin ja ilman kostonhimoisten nörttien panosta. En totisesti toivo väkivaltaa, mutta odotan sitä. Mikään historian esimerkki ei näet anna aihetta olettaa, ettei brutaali sisällissota olisi nykyaikanakin mahdollinen.


Ajaudun tässä toki vain itse hysteeriseksi, koska minua masentaa. Ihmiset eivät tule enää toimeen, mutta sosiaalisen median suunpieksennästä on pitkä matka sisällissotaan. En myöskään pelkää väkivaltaa suvaitsevaisten taholta, he ovat aivan liian pelkurimaisia sellaiseen. Heidän keinonsa on luottaa poliisiin, joka pamputtaisi rasisteja heidän puolestaan (tyypillisesti poliiseja haukutaan fasistien käsikassaroiksi, mutta kiljutaan heitä heti apuun, kun väärä ihminen avaa suunsa). Heidän strategiansa on stasin strategiaa, he luottavat siihen että yleinen kyttäysilmapiiri tukahduttaa erimielisen ajattelun alkuunsa. Tietysti heilläkin on oma väkivaltainen siipensä, likainen työ on delegoitu anarkisteille. Loppupeleissä todellinen väkivaltapotentiaali piilee kuitenkin oikeistossa, sillä heidän turhautumisen lähteensä koskevat ihmisten enemmistöä ja etenkin raakalaismaisinta osaa siitä. Näitä lähteitä ovat jokapäiväisen toimeentulon epävarmuus ja oman viitekehyksen (tässä tapauksessa kansallisvaltion) kurjistuminen yhdistyneenä ulkopuolisten vapaamatkustajien hyysäämiseen ja marginaalisten asioiden (homoseksuaalisuus) nostamiseen etusijalle. Suvaitsevaisten turhautumisen lähteitä ovat miesten liian leveä istuma-asento, mustan ihonvärin liian vähäinen edustus katukuvassa ja ikävät Facebook-päivitykset. Hekin omalta osaltaan ottavat kantaa toimeentuloon, mutta lähinnä sitä kautta, miten saada vapaamatkustusta lisättyä. Heidän murheensa koskettavat aivan liian pientä osaa ihmisistä ja ovat ennen kaikkea liian merkityksettömiä, jotta kukaan niiden puolesta tekisi mitään muuta kuin lähtisi kaikenkarvaisille feelgood-marsseille.

Jos ja kun verenvuodatus alkaa, se alkaa oikeiston aloitteesta ja kulkee heidän ehdoillaan. Tässä mielessä suvaitsevaiset ja antifasistit ovat oikeassa, oikeistolainen väkivalta on uhka. Valitettavasti he eivät vain näe itseään osana ongelmaa, hehän ovat yksi syy Suomen henkiseen pirstoutumiseen ja ilmapiirin kiristymiseen; barbarismin tyrannia ei voi toteutua ilman sitä edeltävää yhden mielipiteen tyranniaa. Selvää on, etteivät tulevat ajat tuo mukanaan mitään hyvää ja ainoina voittajina selviytyvät barbaarit. Vastustan ilman muuta monikulttuurisuutta henkeen ja vereen, mutta näkisin sen tapahtuvan ilman väkivaltaa omaa kansaa kohtaan. Jos siis yhteiskunnan tulehdus pahenee verenvuodatukseksi, lienee peli lopullisesti menetetty. Kuten viimekin kerralla, myös nyt olisivat vastakkain etelän kaupunkien asukit ja koko muu maa. Erotuksena tällä kertaa vain se, ettei jäljelle jää mitään Suomea vaan silvottu tanner, jonka tuhkasta ei uutta suomalaisuutta enää nouse.

Kansaa ei ole, jos todellisuudet eriävät näin paljon toisistaan. Minkä puolesta sotilaskaan enää taistelisi? Hallituksen? Lierojen vuoksi ei kukaan uhraudu. Monikulttuurisuuden ja feminismin? Liberaalit ovat heikkoja, heistä ei ole puolustautumaan tiukan paikan tullen. Ja sen haluaisinkin nähdä, kun armeija lähtee taistoon somalien ja tasa-arvotutkijoiden puolustaminen ainoana johtotähtenään; kansallinen myytti tarvitsee luidensa ympärille jotain muuta kuin liberaalien lässytystä erilaisuuden hyväksymisestä. Ei, ihmisillä on yhä vähemmän mitään, minkä vuoksi uhrautua.

En voi kehua tässä omaa viiteryhmäänikään eli oikeistoa. Useat persut käyttäytyvät sodanaikaisten kommunistien tavoin, jotka möivät isänmaansa Neuvostoliitolle; he vihasivat omiaan niin paljon, että ulkoinen vihollinen näytti pienemmältä pahalta. Jos persujen mentaliteetti on moinen, ei kannata puhua mistään yhteisestä kansasta. Ja kuten jo totesin, tulevaisuuden väkivaltapotentiaali piilee oikeistossa ja se on barbaarien väkivaltaa se. Edessä siintää vain huonoja vaihtoehtoja. Kukaan ei rakenna siltoja, koska niitä ei voi rakentaa. Eri osapuolten näkemykset ovat liian kaukana toisistaan.

Kenties Suomen kansan tarina oli lyhyt virsi, joka on nyt laulettu loppuun. Se kesti yhden sisällissodan ja itänaapurin rynnistyksen, mutta ei enää selviytynyt modernista nihlismistä. Ehkä kansojen aika ylipäätään on ohitse ja tulevaisuudessa siintää barbarian ja uuden tribalismin nousu. Valtiot hajoavat ja väkivalta kukoistaa. On siinä tilanteessa sama, kuka vetoaa ihmisoikeuksiin; se voittaa, jolla on eniten pyssyjä ja resursseja. Kenties olisi syytä jo valmistautua tulevaan romahdukseen, eli kerätä samanhenkisiä ihmisiä yhteiskunnasta riippumattomiksi yhteisöiksi. Millaista ironiaa olisikaan, että isänmaallisista tulee maanpettureita separatismin valitessaan. Kenties siinä toteutuisi historian sykli: isänmaalliset olivat pettureita sanoutuessaan irti Venäjän imperiumista. Nyt, 2000-luvulla pettureita ovat globaalia suvaitsevaisuutta ja internationalismia vastustavat ihmiset, jotka haluavat säilyttää kulttuurisesti ja etnisesti yhtenäisen maansa. Ja koska tuota maata ei sellaisenaan enää ole, tarvitaan uusi maa. Separatismi voi siis olla tulevaisuuden oikeiston tie. Sen oikeiston, joka ei suostu barbaarien lailla kääntymään kansanmiehiään vastaan, mutta jotka eivät halua enää kulkea hulluksi tulleen enemmistön muassa.

En jaksa enempää, kirjoitan aiheesta lisää joskus toiste. Miksi kaikki on niin surullista, miksi synnyin tähän aikaan? Vai onko pessimismini katteetonta, olihan 20-luvun suomalaisillakin toivoa kaikesta huolimatta. Ehkä nihilismi on niellyt minutkin siinä määrin, etten edes kykene kuvittelemaan yhtenäistä Suomea, enkä ainakaan mitään parempaa. Toivon sanoma uupuu tälläkin kertaa. Kuka odottaa parempaa huomista?


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Päivän sitaatti

I'm dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.

                   -Olli Immonen

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Punkkari-sedät ovat hyvin, hyvin vihaisia



Varisverkoston vassaripunkkarit ovat vetäneet herneen nenään, koska ravintolalla oli natsibändejä esiintyjälistallaan. Tuloksena oli ennalta arvattava somekohu, joka päätyi keikan perumiseen.

Jotenkin hauskaa lukea punkkarien ja ex-kapinallisten raivoa siitä, kun joku muu tekee nyt sitä samaa ja vielä röyhkeämmin kuin mihin he itse ikinä kykenisivät. Ei ole tekemistä sanavapauden kanssa? Ehkei, mutta sillä ei ole väliä. Natsipunkkarit ja vihanlietsojat voivat hyväksikäyttää järjestelmää siinä missä muutkin. Ja todellisuudessa koko sanavapaus on illuusio, minkä Halla-ahon ja monien nuivien kohtaama ajojahti median ja oikeuslaitoksen taholta osoittaa. Vapaus koskee sinua tasan niin kauan kuin olet samaa mieltä liberaalin hegemonian kanssa.

Punkkarille rock on kapinaa. Niin onkin, mutta kapina itsessään on arvoneutraalia. Kapina on taistelua vallitsevaa hegemoniaa vastaan siinä kaikki. Vanhat punkkarit haistattivat pitkän ”vanhoilliselle” valtiovallalle. Uusi hegemonia koitti yleishumanistisen vasemmistohössötyksen kumottua aikaisemmat arvot. Nykyajan kapinalliset ja vastarinnankiisket ovat siis natseja, he johdonmukaisesti vastustavat vallitsevaa hegemoniaa. Jos se tarkoittaa perseen pyyhkimistä ihmisoikeuksilla, niin sitten olkoon niin. Oikeasti hauskaa on se, miten entisistä kapinallisista tulee porvareita; punkkarit paheksuvat natsibändejä samassa hengessä kuin ammoin kiljupunkkareita paheksuttiin. Mieleen tulee ammoinen Kauko Röyhkän avautuminen Timo Hännikäisen laulettua Vöyrin marssia joissakin juhlissa. Vanha satanismin kanssa flirttaillut”kapinallinen” olikin hyvää makua peräänkuuluttava kalkkis.

Yhä kuulee joidenkin haikailevan ”vaarallisuutta” rock-musiikkiin. Epäselväksi jää vain, mitä tällä tarkoitetaan. Jos konkreettista vaaraa hakee, sitä löytää parhaiten black metal-skenestä, norjalaisia bläkkiksen kuuntelijoita raivotautisempaa sakkia saa hakea. Vaaraa löytyy myös natseista, heihin identifioituminen on kätevä keino sosiaaliseen itsemurhaan ja ehkä syytteeseen ”kiihottamisesta” tai jonkin liberaalien pyhän lehmän loukkaamisesta. Valtavirtarockissa, punkissa ja grungessa ei koskaan ole todellista vaaraa ollutkaan, punk varsinkin oli alusta asti läpikaupallista paskaa. Syy piilee kapinallisuuden itseisarvoisuudessa rokkareille; kapina vailla muuta sisältöä kuin yksilön oikeus nautintoon on yhtä kuin nihilismi, eikä näin ollen mitään tai ketään ole helpompaa vietellä rahalla kuin omasta ainutkertaisuudestaan vakuuttunut rockstara. Koska rockin ja punkin kapina on sisällöltään tyhjää, se sulautui jo syntyesssään kapitalismiin.

Black metal ja natsiskene ovat olleet vaikeampia sulatettavia. Kumpikin näyttää johdonmukaisesti keskisormea aivan kaikelle, he ovat vieneet kapinan päätepisteeseensä. Individualismi ja nautinnonhalu ovat nihilismistään huolimatta olleet helppoa käsiteltävää kapitalismille, koska juuri noita kahta – individualismia ja hedonismia – se tarvitsee. Black metal konkretisoi kapinansa avoimeksi väkivallaksi ja sabotaasiksi modernia yhteiskuntaa kohtaan ja natsit vähintään saarnaavat samasta. Kiljupunkkarit ovat perimmiltään olleet pelkureita, heistä ei ole ollut mielenosoituksissa ja mellakoissa rähinöintiä kummempaan. Bläkkismiehet ovat toteuttaneet nihilisminsä täysimääräisinä, he palvovat rehellisesti paholaista – kiljupunkkarit eivät edes tunnusta hänen olemassaoloaan.

Natsipaskoja ja vastaavia yritetään toki kaikin tavoin tukahduttaa, ja natsit vetoavat sananvapauteen. Sen he voivat toki tehdä, liberaali systeemi on altis hyväksikäytölle. Onhan toki niin, ettei heille sananvapautta useinkaan suoda ja tämä vain alleviivaa heidän asemaansa todellisina kapinallisina. Sensuurinhalussaan Varisverkosto antoi vain ilmaista mainosta natsibändeille, mikä vain korostaa natsien vaarallisuutta; se mitä sensuroidaan, on kiinnostavaa. Vassareiden touhussa myös paljastuu dialektisen maailmankuvan asenne; liberaalit arvot edustavat historian päätepistettä, joten kapinasta on tullut turhaa. Miksi kukaan kapinoisi hyvyyttä vastaan? Jos taistelet hyvyyttä vastaan, olet absoluuttinen vihollinen ja paha, jolle ei tule suoda sananvapautta ja joka tulee tuhota. Kun demokratiaa uhkaavat yksilöt yksi kerrallaan eliminoidaan pois pelistä eugeniikalla, murhaamisella ja geenimanipulaatiolla, utopia on valmis. Tässä ei syyttä heijastu kansallissosialistien ajattelu, hekin edustavat dialektista maailmankäsitystä; maailma on valon ja pimeyden voimien taistelua ja pimeyden voimat on tuhottava.

Jos vasemmistolaiset tunnustaisivat ajattelunsa juuret osana liberaalia heimoidentiteettiä, taistelu olisi helpompaa. Niin kauan kuin liberaalit näkevät itsensä viimeisinä ihmisinä, kaikki toisin ajattelevat ovat pimeyden joukkoja. Heimoidentiteetistä tässä kuitenkin on todella kyse. Natsipaskojen sananvapautta halutaan rajoittaa juuri syystä, että natsit ovat liberaaleja vastustava heimo. Jokainen hallitseva hegemonia pyrkii märittelemään rajat omalle arvostelulleen ja luo pyhän lehmän, johon ei tule kajota. Liberaalit eivät ole tästä poikkeus ja siksi he joutuvat kumoamaan oman periaatteensa absoluuttisesta sananvapaudesta (sananvapautta nykyään voi toteuttaa vain niin kauan kuin tukee sananvapautta, eli on samaa mieltä liberaalien kanssa). Kun liberaalit viittaavat vihapuheeseen tai ihmisvihaan, se on vain hämäystä. Vain harvat ajavat johdonmukaista ihmisvihaa, kaikkein vähiten natsit. Natsit ovat dialektikkoja ja ajavat vihaa ainoastaan vihollisiaan, eli juutalaisia ja liberaaleja vastaan. Liberaalit ovat myös dialektikkoja ja ajavat vihaa vihollisiaan, eli juutalaisia ja natseja vastaan. Natsipaskojen ja kiljupunkkareiden ero on siis veteen piirretty viiva.

Bläkkisporukka on tässä suhteessa poikkeus äärimmäisessä nihilismissään. He ovat aitoja misantrooppeja ja siksi harmittomia; heidän aatteensa eivät voi koskaan saada laajempaa kannatusta. Sen sijaan olemme nähneet monet kerrat, mitä hedelmiä dialektinen ajattelu kantaa: sen mustavalkoisuus tenhoaa ihmisiin, jotka enemmän kuin mielellään haluaisivat nähdä puolet maanmiehistään kuolleina. Natsit ovat rehellisiä ja myöntävät haluavansa hipit ja jutkut pois päiviltä. Liberaalit ovat sen sijaan määritelleet positionsa tavalla, joka hämärryttää sen heimoidentiteetin; jos heidän ideologiansa on historian päätepiste ja sen vastustaminen koko ihmiskunnan vastustamista, tulee tällainen vihollinen tietenkin murskata keinolla millä hyvänsä. Dialektinen ajattelu on siis partikulaarisen heimoidentiteetin muuttamista universaaliksi: "me" edustaa kaikkea hyvää, ei vain omaa heimoa. "Ne" edustaa kaikkea pahaa, ei vain vierasta heimoa.*

Punkkarit, olivat sitten kommareita tai natseja, ovat molemmat äärivasemmistolaisia. Bläkkärit ovat sen sijaan egoismissaan äärioikeistolaisia ja siksi liian individualistisia, minkä vuoksi skene ei koskaan kerää suuria joukkoja ihmisiä ympärilleen. Edes kapitalismi ei voi imeä itseensä sellaista määrää yksilönpalvontaa ja nihilismiä.

Vassareita vituttaa havahtuminen siihen, etteivät he olekaan enää sankarillisia kapinallisia; heidän kapinansa valjastettiin vetämään kapitalismin vankkureita. He arvostelivat valtaa ja heistä tuli vallanpitäjiä. Todellinen kapina löytyy enää äärioikeistosta ja taantumuksesta. En kuitenkaan arvosta mitään bändiä vain maailmankuvan vuoksi. Olen aina halveksinut punkkareita ja muita musiikkia politiikka edellä tekeviä ihmisiä. Black metal on pääosin tympeää, joskin nihilismissään rehellisempää kuin nössö punk. GG Allin on poikkeus, joka vahvistaa säännön, hän ainoana punkkareista vei nihilisminsä päätepisteeseen.

Sieg Heil o/

*Intiaaneilla tämä ajattelu tavallaan ilmeni heidän ihmisyyden määritelmässään: vain oman heimon jäsenet luettiin ihmisiksi. Toisin sanoen heimoajattelu itsessään ja primitiivisimmillään on dialektista, se tekee absoluuttisen eron "meidän" ja "niiden" välille. On ikuinen dilemma, miten ylittää näin jyrkkä partikulaarisuus ja samalla säilyttää oman heimon vahva identiteetti. Totalitaariset ideologiat yrittävät ratkaista sen "kerralla kuntoon" meiningillä, eli yksinkertaisesti hävittämällä vastapuolen. Tällaista totalitariaa edustaa niin natsismi kuin moderni liberalismi, joka pyrkii yhdenmukaistamaan maapallon eli hävittämään aidon erilaisuuden. Ero ei näy edes ruumiiskasoissa; natsit teollistivat prosessin, siinä missä USA luotti ja luottaa sirpalepommeihin ja napalmiin. Maon Kiina, Pol Potin Kamputsea, valitse mieleisesi. Puhuttiin sitten inhimillisistä uhreista taikka vahingosta ekosysteemille, moderni totalitarismi tuottaa samat tulokset. Moderni Eurooppa on vain näennäisesti ulkopuolella tästä, koska olemme ulkoistaneet ympäristöhaittamme ja ruumiskasamme muille.

Minulla ei ole patenttiratkaisuja tarjottavana. Traditiot ovat hyviä, mutta eivät täydellisiä; luotan vanhaan sanaan, mutta radikaalia eteenpäin riuhtomista tarvitaan. Kannatan jyrkkää heimoidentiteettiä ja nationalismia, mutta nämä eivät takaa rauhaa eivätkä hyvinvointia. Tahtoisin uskoa absoluutteihin, mutten usko vaan olen kiinni modernissa nihilismissä; minulla ei ole toivon sanomaa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Aito avioliitto



Sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi suunnattu aloite on saanut kokoon tarvittavan määrän allekirjoituksia. Aloite epäonnistuu, siitä ei liene kellään järkevällä epäilyksiä. Seuraavassa hieman hajamietteitä aiheen tiimoilta.

Aloitteen kardinaalivirhe on siinä, että se yrittävää naamioida itsensä rationaalisuuden kaapuun puhumalla lapsivaikutuksista ja muusta hölynpölystä. Eihän ole toistaiseksi osoitettu, että samaa sukupuolta olevat vanhemmat olisivat perustavalla tavalla haitaksi lapselleen. Ainoa ja koko keskustelussa paras argumentti, jota niin sanotun ”aidon avioliiton” kannattajat eivät ole tuoneet esille, on traditio. Siinä on kaikki. Ikiaikainen ja eri kulttuurien tuntema miehen ja naisen välinen avioliitto on niin perustavanlaatuinen tekijä, että sen muuttamiseksi tarvittaisiin jotain muuta kuin vaatimus vähemmistön vähemmistön (naimisiin haluavien homoseksuaalien) tarpeiden täyttämisestä.

Kysymys lapsista on toki sikäli relevantti, että biologiset kasvattivanhemmat ovat ideaali. Lapsella kuuluisi olla oma isä ja äiti, kaikki muu on korviketta. Meillä on adoptiota ja yksinhuoltajuutta vain siksi, ettemme elä täydellisessä maailmassa, itsessään ne eivät ole päämääriä. Pidän tosin itsestään selvänä, että esimerkiksi adoptiossa lapsi annettaisiin lähtökohtaisesti eri sukupuolta oleville vanhemmille. Vain jos taas ketään muuta ei ole saatavilla, voitaisiin huoltajuus luovuttaa yhden aikuisen taloudelle tai juuri samaa sukupuolta oleville vanhemmille; tärkeintä lapselle on saada edes jokin koti, jossa häntä kyetään rakkaudella hoitamaan. Mutta mielessä olisi syytä pitää, että nämä ratkaisut ovat tosiaankin vain korvikkeita, eivätkä siten millään muotoa samalla viivalla normaalin perheen kanssa.

Lapsen etu ei siis ole argumentti homoavioliittoa vastaan, muttei sen puolestakaan. Yksinhuoltajienkin tapauksessa lapsen asema on turvattu vanhemman elatusvelvollisuuden muodossa, mitä periaatetta voisi aivan hyvin soveltaa samaa sukupuolta olevien vanhempien tapauksessa; avioliiton venyttäminen vain poikkeustapausten vuoksi ei ole perusteltua. Kuten sanottua, emme elä täydellisessä maailmassa. Siksi jokin ratkaisu esimerkiksi orvoille on oltava olemassa ja adoption myös yksinhuoltajalle oltava hätätapauksessa mahdollista. Perheen ideaali ei usein toteudu, mutta se ei ole syy ideaalin muuttamiseksi.

Nämä niin sanottu vaihtoehtoiset perhemallit eivät koskaan tule olemaan samanarvoisia normaalin perheen kanssa. Kun tarkastelee niin yksinhuoltajia kuin sateenkaariperheitä, jotain niistä puuttuu. Vaikka materiaaliset ja henkisetkin olosuhteet olisivat suunnilleen kohdillaan, uupuisi lapselta yhden sukupuolen esimerkki; tyttäreltä äidin ja pojalta isän esimerkki. Kun lisäksi suurin osa ympärillä olevista perheistä olisi tavallisia, tuottaisi tämä väistämättä jonkin särön identiteettiin. Stigma ei koskaan täysin poistuisi. Vaihtoehtoperheet ovat myös pääosin tavallisten perheiden raunioille syntyneitä, avioerojen ja hajoamisten tuhkista kasvaneita. Eroperheiden lapsilla on aina haavoja sielussaan, uusperheet ovat vain laastaria niille.

En vastusta uusperheiden olemassaoloa, kuten en vastusta ensiavunkaan antamista; parempi tehdä jotain kuin ei mitään. Minulta on kuitenkin turha anoa sen enempää hyväksyntää tai sympatiaa, minulle uusperheet ovat viime kädessä vakavien epäonnistumisten hedelmiä. Syyt epäonnistumisiin ovat moninaiset: yhdet ovat kelvottomia vanhempia, toisilla perheet muuten vain hajoavat. Näistä saatuihin haavoihin on laastareita saatavilla, mutta nykyään se nähdään jopa tavoittelemisen arvoisena; hanki haavoja eli eroa ja riko perheitä, jos et jaksa. Älä ainakaan vaadi itseltäsi mitään. Poikkeuksellisesta onkin tullut normaalia. Se ”tavallinen perhe”, josta aiemmin puhuin, on itse asiassa uusperhe. Lukiossa ainakin puolilla ystävistäni oli eronneet vanhemmat, ja itse elin teinivuoteni vanhempieni eron pelossa.

Perheen ideaalista ei todellisuudessa ole mitään jäljellä. Näin ollen homojen adoptio sun muu on aivan merkityksetöntä nappikauppaa, jolla ei ole tilastollista merkitystä. Perhe instituutiona on jo hajalla, avioliittoa ei ole. Lainsäädäntö tuntee molemmat, mutta ne ovat kuolleita kirjaimia; tosiasiallisesti on vain yksilöiden välisiä sopimuksia, joista pidetään kiinni kun huvittaa. Perhe on sentimentaalinen päiväuni isoista häistä ja täydellisistä lapsista. Naisilla on isoin huoli omasta urastaan, miehillä taas lapsien huoltajuudesta. Ainakaan ketään ei kiinnosta perhe, vanhemmat ja lapset yhdessä. Eroaminen on sääntö, ei poikkeus. Kukaan ei edes oleta liittonsa kestävän, alttarilla lausutut sanat eivät merkitse mitään. En voisi kuvitella vannovani rakkautta kuolemaan asti, ellen olisi todella siihen valmis; ilmeisesti siis minä olenkin se typerä sentimentaalinen pelle. Vituttaa ajatella vanhempaa veljeäni, joka liittyi hetkeksi takaisin kirkkoon vain saadakseen hienot häät. Tai no, kai hän halusi miellyttää morsiantaan.

Tätä ihmiset kaiketi halusivatkin, ”tee mitä huvittaa, kunhan et muita vahingoita”. Olisitte edes rehellisiä. Sanokaa siis:

”TEE MITÄ HUVITTAA!”

Aidon avioliiton kannattajien kannattaisi lopettaa venkoilunsa ja asettua sen taakse, mitä oikeasti haluavat puolustaa: tradition. Se on viime kädessä oikeassa, eivät jonninjoutavat muotivirtaukset, jotka haihtuvat pian savuna ilmaan*. On ainoastaan osoitus modernista rappiosta, ettei argumentteja uskalleta puolustaa sellaisinaan vaan ne naamioidaan rationaalisuuden viitekehykseen. Puhtaat jauhot eivät tietenkään ole vastapuolellakaan pussissa. Useat toki kannattavat homoavioliittoa vilpittömin mielin, mutta hyödyllisiä idiootteja onkin maa täynnä. Vastapuolen argumentoijat ovat niitä, jotka eivät ole tyydyttävästi vastanneet tähän: miksi ikiaikaista traditiota tulisi muuttaa yhden vähemmistön hyväksi? He perustelevat kantansa rationaalisin argumentein, siispä ne voidaan tehdä samoilla keinoin tyhjiksi (jos samaa sukupuolta olevat voivat mennä keskenään naimisiin, niin johdonmukaisesti tulisi sallia ainakin samaa sukupuolta olevien sisarusten insesti sekä moniavioisuus). Itse lähden siitä, että traditio on oikeassa ja sillä hyvä. Rajat on näin vedetty, eikä niistä jousteta.

Homoseksuaalit ovat perinteisesti vieroksuneet avioliittoa. Kyse on omituisesta liberaalien kaksoistaktiikasta; tuomitaan avioliitto sortavana instituutiona, mutta halutaan sisällyttää homoseksuaalit sen pariin. Jos se on kerran niin tukahduttava ja rajoittava, miksi he eivät jätä sitä sikseen? Liberaalit eivät tee sitä, koska haluavat murentaa avioliiton sisällön. Mitä enemmän sen määritelmää muutetaan ja rajoja taivutetaan, sitä enemmän sen merkitys tyhjenee ja lopulta katoaa. Näin on saatu yksi "sorron" pilari kaadettua. Homoavioliiton konkreettinen merkitys on siis vähäinen, mutta symbolinen merkitys suuri, sen kautta perustellaan seuraavat avioliittoa koskevat muutokset.

Arvaukseni on, että osaltaan liberaalien into homoavioliiton puolesta johtuu heidän halustaan yhdenmukaistaa ihmiset; monikulttuurisuus, sukupuoliroolien murtaminen ja nyt tämä ovat kaikki johdonmukaisesti hämärtäneet ihmisten välisiä eroja, vaikka niitä piti ilmeisesti vaalia. Onkin siis ensiarvoisen typerää vaatia naimisiinmeno-oikeutta homoille, jotka siitä vähiten hyötyisivät; vain pieni osa heistä haluaa sitä ja vielä pienempi osa haluaisi lapsen (jota eivät kotikonstein kykene hankkimaan). Homoseksuaalit ovat perinteisesti olleet ja tulevat aina olemaan ulkopuolisia. He jossain vaiheessa elämäänsä havahtuvat identiteettiinsä ja perustavanlaatuiseen eroonsa muihin nähden. Kotoisaksi olonsa homot ovat tunteneet vain toisten homojen kesken tai osana friikkisirkusta, jota gay pride-kulttuuri edustaa. Tämä ulkopuolisuuden tunne on myös toiminut lähteenä usealle taiteilijalle, ja sen tyhjäksi tekeminen olisi näin ollen karhunpalvelus yhteiskunnan luovalle elämälle. Kannattaa vielä muistaa tämä: homoja ei olisi, jos heillä ei olisi ollut mitään evolutiivista tarkoitusta. Heillä siis on paikkansa ihmisyhteisössä, mutta se paikka ei löydy perhe-elämästä*.

*Pidän tulevaisuudessa selviönä uuden barbarismin nousua. Vanha yhteiskunta huuhtoutuu väkivallan aaltojen alle, ja kaikkien ensimmäisenä hukkuvat vaihtoehtoihmiset ja muut sekopäät, itseni mukaan lukien.

*Niin sanotut homojen eheyttäjät ja liberaalit ovat siis sikäli samalla puolella: he pyrkivät sullomaan tietyn ihmistyypin heille sopimattomaan lokeroon. Aikaisemminkin homoseksuaalit toki avioituivat, mutta vastakkaisen sukupuolen kanssa ja pitääkseen yllä kulissia. Enää heidän ei sitä tarvitse tehdä, joten olisi entistä järjettömämpää toivoa avioliiton osaa heille. Siinä ei toki ole mitään pahaa, että kaksi homoa elää suhteessa toisensa kanssa, mutta eivät he siihen kirkon saatikka yhteiskunnan siunausta tarvitse.


maanantai 20. heinäkuuta 2015

Liberaali paradoksi



Jatkanpa vielä liberaalilla teemalla "suvaitsevaisuus ja tasa-arvo". Mitään uutta en tässä kerro, vaan lähinnä tarkennan vanhoja juttuja. Tuli näet mieleen kertoa simppeli havainto: kukaan universaalin tasa-arvon taikka suvaitsevaisuuden nimiin vannova ei todellisuudessa aja arvojaan. Tämä ristiriita johtuu lähtökohtien mielettömyydestä, ne merkitsevät itsetuhoa. Paneudutaanpa syihin tarkemmin.

Lopputulosten tasa-arvoa ei kukaan väitä ajavansa. Tasa-arvon kannattajat ovatkin märitelleet käsitteensä siten, että se merkitsee irrelevanttien ominaisuuksien eliminointia yksilöiden välisestä vuorovaikutuksesta. Ketään ei saisi siis syrjiä työhönotossa sinisilmäisyyden taikka sukupuolen perusteella. Mutta liikuntakyvyttömän sulkeminen pois rakennustyömaalta ei ole syrjintää. Kiista onkin todellisuudessa se, mitkä ovat relevantteja ominaisuuksia? Teoreettisen fysiikan koulutus ja professuuri takaavat sen, että niiden painoarvo tieteenalansa suhteen on suurempi kuin asiasta mitään tietämättömällä maallikolla. Pituus on koripallossa edullista, joten heitä suositaan pelaajavalinnassa. Pituuden puutetta voi kompensoida erityislahjakkuudella, mutta vain tiettyyn rajaan asti; kääpiön ura jäisi lyhyeen. Edellä mainituista ominaisuuksien ratkaisevuudesta ei kukaan täysjärkinen ole eri mieltä, mistä sitten olen oikeastaan eri mieltä egalitaristien kanssa?

Sukupuolta pidetään johdonmukaisesti irrelevanttina asiana, jolla ei ole vaikutusta mihinkään. Olen sinänsä samaa mieltä siitä, ettei sukupuoli jokaisessa mahdollisessa tilanteessa automaattisesti takaa mitään. Mutta egalitaristeille sukupuolettomuus on totaalinen absoluutti: sukupuoli ei merkitse missään mitään. Olen toki eri mieltä. Vain miehet sopivat armeijaan, eivätkä muutamat poikkeusnaiset muuta mitään; sota ei yksilöä kaipaa. Vain naisista on äideiksi. Itsestään selvää, tiedän, mutta äitiys ei tarkoita vain lapsen kantamista kohdussa. Se on rooli, jonka nainen omaksuu lastensa tähden näiden varhaisina vuosina. Mies ei ole hoivaaja vaan suojelija, eli soturi. Yleistyksiä nuo ovat kaikki tyynni, mutta päteviä säännöiksi. Poikkeukset eivät kumoa niitä, vaan vahvistavat ne.

Ikää pidetään yleisesti irrelevanttina asiana tasa-arvointoilijoiden joukoissa. Ikähän on vain numero, sen ei pitäisi vaikuttaa ihmiseen. Olen eri mieltä, ikä tuo mukanaan paitsi fyysisiä muutoksia, myös viisautta – ainakin sen pitäisi tuoda. Ikä tuo mukanaan eri roolit: lapsesta aikuiseksi ja aikuisesta vanhukseksi. Lapset ovat vanhempiensa siipien suojissa, nuoret kokeilevat omiaan. Aikuiset lentävät omillaan ja vanhukset laskeutuvat niillä lepoon. Ikä vie jotain pois, mutta tuo myös uutta tilalle. Vanhoilla ihmisillä on kokemuksen suomaa viisautta, jota nuorempien olisi syytä kunnioittaa. Kaikki sanomani on taas itsestään selvää, mutta osoittaa sen, ettei ikä ole vain numeroita. En esimerkiksi luota samoissa määrin nuoriin poliitikkoihin kuin vanhempiin. Nuoret ovat aina fanaattisempia ja siksi mahdollisesti vaarallisempia. Kreikkalaiset olivat fiksuja, kun pitivät vasta viisikymmentä täyttänyttä miestä kyllin kypsänä yhteisten asioiden hoitoon.

Kuten näkyy, kysymys palautuu siihen, mikä on relevanttia ja mikä ei. Ei ole puhettakaan universaalista tasa-arvosta, kaikki täysjärkiset vassaritkin hyväksyvät hierarkiat vaikka eivät sitä ääneen sanoisi. Äkkiseltään vaikuttaa siis siltä, että heidän kanssaan voisi neuvotella; pitää vain sopia siitä, mihin rajat vedetään, missä tarvitaan tasa-arvoa ja missä ei? Mutta ongelma on syvällisempi. Nimittäin liberaalin vassarin ja oikeistokonservatiivin käsitykset siitä mitä tasa-arvo on, poikkeavat toisistaan liikaa. Minulle tasa-arvo merkitsee vain yhdenvertaisuutta oikeuden edessä, sekä mahdollisuuksien tasa-arvoa esimerkiksi koulutuksessa; jonkinlainen luokkakierto täytyy sallia. Liberaalille tasa-arvo kaikesta käytännössä ajamastaan politiikasta huolimatta merkitsee universaalia periaatetta. Tasa-arvo ei ole keino vaan päämäärä itsessään. Tämä aiheuttaa sen ongelman, ettei egalitaristi voi koskaan vetää lopullisia rajoja; aina löytyy uusia epätasa-arvoisuuksia ratkottaviksi ja raja-aitoja kaadettaviksi. Siinä on kyse ihmisten välisten fundamentaalien erojen häivyttämisestä.

Ainakin paperilla liberaali väittää hyväksyvänsä nämä erot. Kukaan ei väitä ajavansa lopputulosten tasa-arvoa. Mutta tämä implikoisi fundamentaalisten erojen hyväksymistä ja sitähän eivät liberaalit tee. Heille tasa-arvo on näiden erojen häivyttämistä ja yleisten periaatteiden puutuessa ei ole mitään rajaa, mihin häivyttäminen lopettaa. Aina löytyy uusia eroja eliminoitavaksi, koska ne ovat epätasa-arvoisia. Kun on eliminoitu sukupuolen merkitys, eliminoidaan sosioekonomisen taustan merkitys. Tähän olemme päässeet. Seuraavaksi eliminoidaan geenien vaikutus, mitä hiljalleen tapahtuu yhtä enenevissä määrin. Esimerkiksi lisääntymiskyvyttömille suodaan hedelmöityshoitoja ja siten mahdollisuus kiertää oma osansa. Entä vanhempien merkitys lasten elämässä, kasvatushan on oleellisen tärkeää? Siispä kasvatuksen merkitys tulee eliminoida, lapset kuulukoon kollektiiville ja valtio indoktrinoikoon kaikki samaan muottiin. Ja sittenkin, kaiken jälkeen jää edelleen henkilökohtainen yritteliäisyys ja ahkeruus. Sen voi eliminoida kahdella tavalla: voi kartoittaa ihmisen geenit täydellisesti ja tulevaisuudessa tuottaa vain yhdenmukaisia yksilöitä, jottei eroja vain pääse syntymään. Toinen ja vähemmän scifistinen keino on esimerkiksi yhdenmukaistaa verotuksen ja sosiaaliturvan kautta ihmisten tulot, jotta kaikki ansaitsevat panoksestaan huolimatta saman määrän rahaa. Minne vassarit unohtivat Marxin periaatteen, että kullekin tarpeensa mukaan? Tai ehkä se on juuri sitä; kun kaikki saavat ”tarpeensa” mukaan, kaikki saavat juuri sitä yhtä ja samaa. Jos kukaan ei saa enää ”ansionsa” mukaan, ei ole enää mitään normeja tai rajoja, jotka yksilöä pidättelisivät tai avittaisivat. Korkea on matalaa, eikä laiskan ja ahkeran välillä ole eroa. Kukaan ei voi menestyä, koska kukaan ei voi epäonnistua.


Vastakohta universaalille tasa-arvolle on viidakon laki. Tämä tarkoittaa luontaisten erojen toteutumista täysimääräisenä eli valtaisaa polarisaatiota. Tätä pidetään toimivan yhteiskunnan kannalta haitallisena, joten se tarvitsee tasapainotusta. On jopa tutkimalla havaittu, että liian suuret tuloerot syövät yhteiskuntaa sisältäpäin koheesion laskiessa. Mutta tasa-arvo ei silti voi olla tämän vastavoima tai lähtökohta hyvälle elämälle. Mitä enemmän ihmisten välisiä eroja häivytetään, sitä enemmän myös lopputulokset tasa-arvoistetaan. Lopulta ei olisi mitään väliä sillä, kuinka hyvä tai huono olet ollut, kaikki on vain samaa.

Tietenkään ei viidakon laki tai tasa-arvo voi toteutua missään täysimääräisenä. Missä on yhteisöjä, on myös jokin periaate heikoista huolehtimiselle. Mutta missä on yhteisöjä, on myös yksilöiden välistä kilpailua. Jonkin huonon asian ei tarvitsekaan toteutua täysimääräisenä taatakseen katastrofin; riittävän brutaali arvoilmapiiri johtaa kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Mutta tasa-arvo johtaa vain stagnaatioon ja rappioon. Koska täydellistä tasa-arvoa ei lisäksi voida koskaan saavuttaa, löytyy aina uusia epäkohtia ratkottavaksi ja normeja purettaviksi. Mikään ei tule koskaan valmiiksi, eikä mikään uhraus ole kyllin suuri utopian tavoittelussa*.

*Kaikki ideologiat perustuvat enemmän tai vähemmän saavuttamattoman ideaalin periaatteeseen. Mutta tuo ideaali voi olla järkevä tai typerä, sillä on väliä mihin tähtää.


Myös universaali suvaitsevaisuus on paradoksi. Jos suvaitset kaikkea, myös vihollisiasi, huomaat katoavasi maan päältä alta aikayksikön. Tämä ongelma on yritetty kiertää määrittelemällä suvaitsevaisuus tavalla, joka ei sisällytä suvaitsevaisuuden suvaitsemista. Periaatteeksi jää tällöin äärimmäisen löysä liberaalien tunnuslause ”kaikki on sallittua, kun ketään ei vahingoiteta tai pakoteta”. Kukaan niin sanottu suvaitsevainenkaan ei siis todella aja universaalia suvaitsevaisuutta. Niinpä suvaitsevaisuus typistyy neuvottelukysymykseksi, eli mitä voidaan suvaita ja mitä ei. Mutta, mutta: jos uskomme liberaaleja filosofeja kuten Karl Popperia, kyse ei olisikaan siitä:

Less well known is the paradox of tolerance: Unlimited tolerance must lead to the disappearance of tolerance. If we extend unlimited tolerance even to those who are intolerant, if we are not prepared to defend a tolerant society against the onslaught of the intolerant, then the tolerant will be destroyed, and tolerance with them.—In this formulation, I do not imply, for instance, that we should always suppress the utterance of intolerant philosophies; as long as we can counter them by rational argument and keep them in check by public opinion, suppression would certainly be most unwise. But we should claim the right to suppress them if necessary even by force; for it may easily turn out that they are not prepared to meet us on the level of rational argument, but begin by denouncing all arguments by the use of their fists or pistols. We should therefore claim, in the name of tolerance, the right not to tolerate the intolerant. We should claim that any movement preaching intolerance places itself outside the law. And we should consider incitement to intolerance and persecution as criminal, in the same way as we should consider incitement to murder, or to kidnapping, or to the revival of the slave trade, as criminal.

Suvaitsevainen ei siis ole, jos on suvaitsematta jotakin. Suvaitsevainen ei voi olla suvaitsematon. Mutta suvaitsevaisen ei tarvitse suvaita suvaitsemattomuutta, vaan jälkimmäinen pitää voida tukahduttaa tarpeen tullessa vaikka voimalla. Kuten myös John Rawls sanoo:

"While an intolerant sect does not itself have title to complain of intolerance, its freedom should be restricted only when the tolerant sincerely and with reason believe that their own security and that of the institutions of liberty are in danger."

Sanoma on identtinen. En vain tajua, miksi heillä on kova tarve pitää kiinni suvaitsevaisuudesta näin hullulla tavalla: ”olen vain suvaitsevainen ja suvaitseminen tarkoittaa vain suvaitsevaisten suvaitsemista. Ei ole siis mitään asiaa, jota en suvaitsisi, koska suvaitseminen tarkoittaa minulle vain suvaitsevaisten suvaitsemista”.

Kuvatunlainen käsiteleikki on sanamagiaa, jolle minulla ei riitä kärsivällisyyttä. Oikeasti kysymys on koko ajan ollut siitä, mitä voidaan suvaita ja mitä ei. On mahdollista suvaita jotakin vain siksi, ettei suvaitse jotain muuta. Jos suvaitsee kaikkea, en suvaitse mitään. Jos ei suvaitse mitään, suvaitsee kaikkea. Asiat ovat olemassa vain suhteessa toisiinsa, ei mustaa ilman valkoista. Liberaalit filosofit tekevät homman itselleen vaikeaksi takertumalla universaalin suvaitsevaisuuden ideaaliin, johon on loitsujen turvin mahdutettu myös suvaitsemattomuus. Kuten kuka tahansa suvakki, he tasan suvaitsevat yhtä ja ovat suvaitsematta toista, mutta puhuvat vain ensimmäisestä.

(Yhteisö, joka on vain inklusiivinen, ei ole mahdollinen; sen täytyy määritellä itsensä, eli asettaa kriteerit jäsenilleen. Myöskään vain eksklusiivinen yhteisö ei ole mahdollinen. Jos se vain rajaa ihmisiä pois, se rajaa kaikki pois eikä yhteisöä synny.

Olen aiemminkin puhunut tästä ilmiöstä, joka kieltää keskitien mahdollisuuden ja hakeutuu vain ääripäihin. Olemassaolo syntyy vastavoimien kohdatessa, ei niiden kääriytyessä itseensä. Miksei tällaista itsestäänselvyyttä tajuta? Mihin unohtui periaate ”kohtuus kaikessa”?)

Kyse on rajanvedosta, mikä hyväksytään ja mikä ei. Jo liberaalien filosofien sanoista voidaan johtaa tämä, voimme ainoastaan siis kiistellä suvaitsemisen sisällöstä. Rasistikin suvaitsee vähintään oman etnisen ryhmänsä jäseniä. Jos hän olisi täydellisen suvaitsematon, hän olisi itsemurhaan ajautuva erakko jos ei suvaitse mitään, ei suvaitse itseäänkään. Liberaaleilla vain sattuu olemaan monopoli määritelmissä, joissa suvaitseminen tarkoittaakin etnisen erilaisuuden hyväksymistä, eivätkä oman rodun tai kansan jäsenet kuulu suvaittavien objektien joukkoon. Kuitenkin vain tollo olettaisi jaetun etnisyyden tarkoittavan samanlaisuutta kaikessa. Rasistikin siis sietää erilaisuutta, mutta (heh heh) erilaisella tavalla kuin suvakki. Viimeksi mainittu suvaitsee ennen kaikkea vieraiden ryhmien jäseniä ja oikeastaan aivan kaikkia, paitsi oman viiteryhmänsä jäseniä. Rasisti on edelleen suvaitsevainen, joskin eri merkityksessä. Toisin sanoen jako rasismin ja suvaitsevaisuuden välillä on veteen piirretty viiva. Tai itse asiassa: John Rawlsin periaatteilla voidaan oikeuttaa rasismi, koska liberaali suvaitsevaisuus on rasismia:

"While niggers do not themselves have title to complain of racism, their freedom should be restricted only when whites sincerely and with reason believe that their own security and that of the institutions of whites are in danger."

Kaikki vääntö tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta päättyy siis erimielisyyteen sisällöstä. Tunnustan kyllä molempien tarpeellisuuden tietyissä konteksteissa. Minulle tasa-arvo voi olla vain partikulaarista, rajattua kuten suvaitsevaisuuskin. Vastapuolella ajatellaan toisin; heille ne ovat universaaleja maksiimeja. Mutta käytännössä he toimivat kuten minä; tasa-arvo toimii vain oikeassa kontekstissa ja asioita suvaitaan ja ollaan suvaitsematta. Sisältö on siis se, missä raja railona aukeaa. Käsityksemme hyvästä elämästä ja tavoiteltavasta yhteiskunnasta ovat niin erilaisia, ettei mitään yhteistä todella ole.

Summa summarum: vassareiden utopiana ovat universaali tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. Käytännössä he eivät niitä aja, vaan liberaali vasemmistolaisuus on vain yksi heimoidentiteetti muiden joukossa. Traditionalistina voin tunnustaa tämän asian omalta kohdaltani. En edes väitä toivovani hyvää kaikille maailman ihmisille vaan ensisijasssa läheisilleni ja kansalleni. Vassareiden tiedottomuus omille motiiveilleen ja omalle asemalleen tekee entistä vaikeammaksi heidän kanssaan neuvottelun; Carl Schmitt totesi, että vihollinen on hyvä, koska sen tietää olevan vihollinen. Sen sijaan se, joka ei myönnä olevansa vihollinen, on kaikkein vaarallisin. Tunnistan liberaalit vihollisekseni, mutta he eivät tunnista minua sellaiseksi. He eivät ymmärrä koko käsitteen tarkoitusta. He eivät ymmärrä, miten joku voisi olla eri mieltä heidän kanssaan. En ole heille vihollinen, vaan harhautunut yksilö, joka tulisi saada tajuamaan että on väärässä. Emme puhu samalla kielellä. Eikä tämä olisi mahdollista ilman taustaoletusta, että juuri heidän ideologiansa on universaali.

Vastapuoli on kuin yksi iso paradoksi. Mutta en väitä, ettei omassa ajattelussani ole paradokseja. Kyllä on, jokainen ideologia tavallaan rakentuu niille. Niistä vain olisi hyvä olla edes jollain tasolla tietoinen. Muu johtaa kognitiiviseen dissonanssiin ja sellaisiin ristiriitoihin, että seurauksena on vain itsetuho. Ja tämän merkit ovat nähtävissä; liberaalit ovat heikkoja, heistä ei ole viime kädessä puolustamaan itseään ja ideologiaansa, vaan he antautuvat ensimmäisen öykkärin edessä. He ovat kuin ehdoton pasifisti, joka perheineen kaatuu hyökkääjän miekkaan.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

2. Sarastus-artikkelini

Rakenteiden lyhyt oppimäärä

Tämä kirjoitus on hieman muokattu versio kesäkuussa julkaisemastani blogiteksistäni. Se on hierarkioiden ja essentialistisen sukupuoliajattelun puolustus. Haluaisin tässä silti tähdentää sitä, että ymmärrän niissä piilevät ristiriidat. Niin sanottu traditionaalinen järjestys voi muuttua irvikuvakseen, se voi muuttua silkaksi pahuudeksi. En hyväksy kuitenkaan tällaista "potentiaalin argumenttia" sille, että individualismi olisi olemuksellisesti parempi vaihtoehto. Me tarvitsemme sitä, mutta jo sukupuoliroolien ikiaikaisuus on vahva argumentti sille, ettei niitä voi pois heittää. Kivuttomin vaihtoehto olisi hyväksyä ristiriitaisuus: me olemme yksilöitä ja vapaita, mutta myös sidottuja kohtaloomme. Traditioissa piilee viisaus, joka ylittää yksilön ja yksittäisen sukupolven viisauden.

Ikuisuuskysymys on, kuinka luoda tiivis yhteisö, joka mahdollistaisi todellisen yksilöllisen potentiaalin toteutumisen. Liberaali latteus "tee mitä teet, kunhan muita ei vahingoiteta" on käytännössä yhteisön kuolemantuomio; jos ylhäältä asetettuja normeja ei ole, kaikki menevät sieltä missä rima on matalin. Ihmiset tarvitsevat kuria. Mutta liika on liikaa, äärimmäisiin yksityiskohtiin menevät normit muistuttavat pakkoneurootikon elämää; kaikki on reguloitua, minkäänlainen luovuus ei ole mahdollista (aina monimutkaisempien sääntöjen kehittely on toki omanlaistaan luovuutta, mutta, mutta).

Sukupuolirooli vs. yksilö.

Traditio vs. yksilö.

Yhteisö vs. yksilö.

Ei yksilöä ilman yhteisöä ja ei yhteisöä ilman yksilöitään. Ihminen ei ole mehiläinen, muttei hämähäkkikään. Ristiriita on sovittamaton, sitä ei voida tyhjentävästi ratkaista. Minulla ei ole varmoja vastauksia, olen pahoillani. En siis tarjoa tietoa, vain uskoa.

Tämä sitaatti tiivistää olennaisen:

Sèvres-Babylonen metroasemalla näin kummallisen seinäkirjoituksen. Siinä sanottiin: ‘Jumala halusi eriarvoisuutta, ei epäoikeudenmukaisuutta.’ Mietin, kuka mahtoi olla noin hyvin perillä Jumalan tarkoitusperistä?

-Michel Houellebecq, "Halujen taistelukenttä"

lauantai 18. heinäkuuta 2015

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Elokuva-arvio: Terminator - Genisys




Nyt on uusi Terminaattori katseltu, ensimmäinen kerta kun näin iso-Arskan valkokankaalla. Tämä oli myös ensimmäinen katsomani kesäleffa kolmeen vuoteen, edellinen oli Ridley Scottin Prometheus. Jos ihmettelette valintaani, niin voin selittää; ensinnäkin haen valkokankaalta tehoste-elämyksiä, kyllä ryminää pitää jumalauta olla! Taideleffat ja kaikki syvälliset elämykset jätän yksityisiin hetkiin kotikoneeni näytölle. Elokuvissa käynti on aina ollut myös sosiaalinen rituaali, en voisi kuvitella astuvani yksin teatteriin; se on sirkushuvia puhtaimmillaan.

Valittavana oli yksi elokuva kolmen ehdokkaan joukosta: Mad Max, Jurassic World tai Terminator Genisys. Ensin mainittu on varmasti visuaalisesti hieno ja tyylikäs elokuva, objektiivisesti katsoen varmasti paras noista kolmesta. Kaikki ovat sitä kehuneet, mikä tosin minulle on varma merkki siitä, että jokin on vinossa. Isoin ongelma on kuitenkin siinä, ettei minulla ole mitään kiinnikettä Mad Max-universumiin, en ole nähnyt sarjan elokuvia eikä niiden maailma herätä minussa innostusta. Nostalgiaa minä lähdin monien muiden tapaan etsimään, enkä sitä Maxista löytäisi. Jurassic World oli toinen pätevä ehdokas, kuuluuhan vuoden 1993 klassikkoelokuva suosikkeihini. Mutta uusi elokuva ei seuraa vanhan henkeä, vaan on silkkaan toimintaan redusoitua tietokonegrafiikkaa; alkuperäinen elokuva oli jotain paljon muutakin kuin toimintaa, se oli seikkailua ja scifiä samassa paketissa.

Voittajaksi selviytyi siis alun perin epätodennäköisin vaihtoehto. Elokuvan traileri vaikutti sen verran skeidalta, että olin lyödä epäuskosta naamaani. Mutta eliminoituani kaksi mahdotonta ehdokasta jäi jäljelle juuri epätodennäköinen ehdokas. Päätin ottaa riskin. Riski kannatti. Irtokarkkipussin ja jaffapullon kera varustautuneena uskalsin odottaa pahinta, mutta poistuin salista sittenkin tyytyväisenä.

Oliko Terminator Genisys siis oikeasti hyvä, omilla jaloillaan seisova elokuva? Ei ollut, viehätys syntyi nostalgiasta ja rakkaudesta saagan mytologiaa kohtaan. Ja koska Terminator-elokuvat ovat aina olleet ytimeltään toimintaa, en sittenkään lähtenyt paljoa muuta hakemaan. Tiesin nimittäin, että Jurassic Worldista olisi turhaa hakea samaa ihmeen tuntua kuin alkuperäisestä elokuvasta. Uusi Terminator ei sen sijaan luvannut mitään. Elokuva, jonka trailerin nähtyäni tuomitsin alimpaan helvettiin, osoittautuikin viihdyttäväksi. Tunteeni on toki subjektiivinen ja ymmärrän miksi filmi on pääosin lytätty; se, joka hakee syvällisiä hahmoja, hahmonkehitystä tai koherenttia juonta, pettyy. Elokuva onkin rakennettu ensimmäisen ja toisen osan elementtien varaan ja siten vanhoja faneja miellyttämään. Mutta siinä missä Terminator 3 oli vain vanhan toistoa ja Terminator Salvation epäonnistunut avaus uudelle ja toteutumatta jääneelle trilogialle, Terminator Genisys tekee omalla tavallaan kunniaa kahden ensimmäisen hengelle. En kehota teitä menemään katsomaan sitä, luultavasti petytte. Omat mieltymykseni lienevät liian idiosynkraattisia, jotta niiden perusteella voisi arvioida muiden standardeja. Katson elokuvia ja koen taidetta lähinnä siitä näkökulmasta, miten voin hyödyntää niiden sisältöä fantasioissani; Terminatoreiden maailma on tämän suhteen osoittautunut aarreaitaksi ja oli siten looginen valinta viralliseksi kesäelokuvakseni.


Seuraava osio sisältää spoilereita, joten jos sittenkin olet päättänyt katsoa elokuvan, lopeta lukeminen tähän.


Kuten sanoin, Terminator Genisys ei ole sellaisenaan kaksinen elokuva. Mutta se on parempi kuin turha kolmososa ja esteettisesti onnistuneempi kuin Terminator Salvation. Viimeksi mainittu yritti ilmeisesti tehdä saman minkä Nolan teki Batmaneille: tehdä sen maailmasta realistisen ja uskottavan, eli epäestetisoida sen. Batmanien suhteen tämä vielä menetteli, muttei terminaattorien. Salvationilla oli omat ansionsa, olihan vihdoin kiehtovaa nähdä elokuva, joka sijoittui Tuomiopäivän jälkeiseen tulevaisuuteen. Mutta ongelmaksi osoittautui visuaalinen ilme, joka oli kiinnostavista aspekteistaan huolimatta tylsä. Minulle konesotien maailma näyttäytyy sellaisena, kuin se kahdessa ensimmäisessä elokuvassa näytettiin; mustana, pimeänä, toivottomana ja krominkiiltävien koneiden piinaamana. Olinkin varsin tyytyväinen Genisyksen pitkään intro-osioon, jossa pääsimme näkemään Cameronin visiolle uskollisen tulevaisuudenkuvan. Minä vain pidän niistä violetin sävyissä räiskyvistä sädeaseista ja punahehkuisin silmin varustetuista ja säihkyvän kiiltävistä tuhoajakoneista. Mjoo, ei ole varmaan realistista mutta kuka todella haluaa taiteelta saatikka viihteeltä realismia? Sitä näkee arjessa ihan tarpeeksi. Olennaista ei ole todellakaan se, onko kuva visuaalisesti realistinen vaan impressio, jonka se sisältää (muun olettaminen tekisi esimerkiksi maalaustaiteesta turhaa). James Cameronin ja myös Genisyksen kuvat välittävät tuon pimeän tulevaisuuden emootiot ja atmosfäärin ihan eri tavalla, kuin Salvationin mitäänsanomaton estetiikka.

(Ketä muuten edes kiinnostaa tuo osuus noista elokuvista? Minulle kaksi ensimmäistä Terminatoria ovat kokonaisuudessaan tärkeitä teoksia, niiden anti ei jää vain pariin hienoon toimintakohtaukseen tai Arnoldin one-linereihin. Niiden mytologia, tarina siellä taustalla on aivan yhtä tärkeä.)

Genisys näyttää kuinka kaikki alkoi: Tuomiopäivä, sota koneita vastaan ja Skynetin tappio. Mutta kuten hyvissä tarinoissa, pahiksella on aina ässä hihassaan; hetkeä ennen tuhoutumistaan oli Skynet lähettänyt ajassa taaksepäin tuhoaja-soluttautujan tehtävänään eliminoida ihmisvastarinnan johtajan John Connorin äiti, Sarah Connor. Tulevaisuudessa Johnin oikea käsi, Kyle Reese, ilmoittautuu vapaaehtoiseksi ja lähtee matkalle, jonka kulun tiedämme ensimmäisestä elokuvasta. Mutta tällä kertaa menevät asiat toisin: hetkellä, jona Reese siirtyy vuoteen 1984, hän näkee soluttautujan tarttuvan Johnista kiinni. Tämä tapahtuma käynnistää uuden aikajatkumon ja Reeseen mieleen tulvii muistoja elämästä, jota hän ei koskaan elänyt; elämä ilman ydinsotaa. Niinpä menneisyys, johon hän saapuu, ei ole enää se sama. Vuoteen 1984 matkannut ja nuorelta Arnoldilta näyttävä T-800 ei ehdi kuin vaatteita pyytää, kun hän kohtaa vanhemman version itsestään. Seuraa elokuvan parhaisiin kuuluva kohtaus, kun vanha Arska antaa isän kädestä nuoremmalle versiolleen. Tai no, lopulta homman hoitaa Sarah Connor panssarinläpäisevällä luodillaan. Seuraa lisää melko hengästyttävää toimintaa, kun Kyle Reese saa menneisyyteen tupsahdettuaan kannoilleen T-tonnisen. Koko osio, jossa ikään kuin kirjoitettiin uusiksi koko ensimmäisen osan aikajana, oli kiinnostavin. Genisyksen ote koko aikamatkailuparadoksiin on kunnianhimoisinta koko sarjassa, se uskaltaa vetää överiksi. Sikäli tämä on mainiota jatkoa kakkoselle, mihin muuhunkaan suuntaan tämä voisi enää mennä? Myönnetään toki, Genisys jättää paljon aukkoja ja jää lopulta melko sekavaksi. Mutta ainakin on yritetty, enemmän kunnianhimoa tässä on verrattuna kahteen viimeisimpään osaan.

Sarah Connor ei enää ole pelokas tarjoilijatar, vaan vuodesta 1973 lähtien terminaattorin taistelijaksi kouluttama nainen. Kyle Reese onkin se, jonka nahka saadaan pelastaa. Onhan hänen kuitenkin tarkoitus olla suuren John Connorin isä, joten häntä ei olisi varaa menettää. Mutta petipuuhat jäävät väliin, kun konkkaronkka siirtyy tuhoajan rakentamalla aikakoneella vuoteen 2017. Koska aikajana on muuttunut, Tuomiopäivä ei toteutuisi 1997 vaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin; tuona vuonna käyttöön otettava ja kaiken elektroniikan toisiinsa yhdistävä super-appi Genisys ollaan aktivoimassa. Paha vain, että Genisys sattuu olemaan Skynet ja on valmis laukaisemaan hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan (kiintoisaa, että armeija olisi kyllin tyhmä yhdistääkseen järjestelmänsä siviiliverkkoon. Kahdessa ensimmäisessä elokuvassa selitys oli paljon loogisempi, niissä Skynet oli nimenomaisesti sotilastietokone. Koko Genisys-homman pointtina onkin olla lähinnä kömpelö kommentaari nykyistä älypuhelimien ja 24/7-median ylivaltaa vastaan).

Elokuvan loppu on sitä samaa toimintaa, mitä kaikkialla muuallakin on totuttu näkemään. Kyllähän siinä viihtyi, pidin jopa uudesta tuhoaja-mallista, jollainen on aina uudessa elokuvassa tapana esitellä. En sittenkään paljasta siitä sen enempää, eihän toimintakohtauksien referoiminen kovin mielekästä olisikaan. Huomauttaisin myös, että kakkostraileri spoilaa kaikki tärkeimmät juonenkäänteet kuten nykyisin tapana on. Jos haluatte siis edes hieman yllättyä, jättäkää ne väliin.

Jos elokuva pitäisi kylmän objektiivisesti arvioida itsenäisenä teoksena, ei se korkeita pisteitä saisi. Näyttelijävalinnat eivät ole kehnoja, joskin eivät kehuttaviakaan. Huumori tökkii, välillä ehkä toimii. Kohtaukset on ympätty täyteen cgi:tä, mikä panee toisaalta tympimään; eikö 170 miljoonaa maksavassa elokuvassa olisi ollut varaa panostaa myös fyysisiin tehosteisiin? Fyysisiä tehosteita näkyi jopa Salvationissa, mikä antoi joihinkin kohtauksiin tuhoajaroboteille hieman lisäuskottavuutta. Realismi ei ole itseisarvo, mutta immersio syntyy kun katsoja saadaan todella uskomaan näkemäänsä. En siten ymmärrä cgi:n ylivaltaa, paitsi ehkä laiskuuden kautta. Se on helppoa ja halpaa, joten on suuri kiusaus turvautua vain siihen. Kaikkien näyttävin tulos saadaan luonnollisesti fyysisten ja optisten tehosteiden yhdistämisestä, mutta se vaatisikin panostusta toden teolla (uusin Mad Max on ainakin kuulopuheiden perusteella tehnyt tämän suhteen tyydyttävää jälkeä).

Mutta subjektiiviselta perustalta sanon, että tämä on onnistunein avaus kolmososan, Salvationin ja TV-sarjan jälkeen. Tässä oli luotettu paljon ensimmäisten elokuvien painoon, mikä osaltaan loi tunteen, että katson Terminator-elokuvaa. Sitä samaa nostalgiaahan tämä on, mitä kaikki muukin nykyään. Genisys ei ole klassikko eikä sitä sellaisena tulla muistamaan. Sikäli se ei tee poikkeusta muihinkaan tämän kesän ja koko vuoden elokuviin; mitä muuta on tarjolla kuin rebootteja tai sitä samaa vanhaa? Uusi Star Wars, Poltergeist, James Bond, Terminator, Jurassic World, Mad Max ja mitäköhän vielä? Mad Maxista on leivottu jo uutta klassikkoa, mutta sehän nähdään aikaisintaan kymmenen vuoden kuluttua.

Terminatorit ovat kuitenkin tärkeä juttu minulle ja Genisys oli nostalgiaa. Ykkösosa on objektiivisestikin arvioituna parhaita toimintaelokuvia koskaan, sitä epätoivon tunnelmaa ei monessa muussa elokuvassa ole koettu yhtä vahvana. Kakkososa oli kliinisempi, mutta hienompi esteettisesti. Termninator 2 oli pesunkestävä jatko-osa, joka sellaisena nosti panokset toiseen potenssiin ja toi lisää mielikuvitusta peliin. Osat yksi ja kaksi ovat komplementaarisia elokuvia, ne kuuluvat yhteen. Molemmat sisältävät vahvan emotionaalisen vireen, joka on ennen kaikkea surullinen. Useille nuo elokuvat saattavat olla pelkkä adrenaliinin lähde tai kauhuvisio. Itse näen niiden maailman surun kautta; maailma on menetetty, historia pyyhitty. Kauneus, mitä menneisyydessä vielä oli, ei ole enää. Tuomiopäivää yritettiin estää, mutta ehkä sitä vain lykättiin. Ehkä koneiden nousu on väistämätön tapahtuma, looginen seuraus ihmisjärjen hybriksestä. Mutta tuli tuho sitten koneiden taikka ihmisten kädestä, vain yksi asia näyttäisi olevan varmaa: kauneus ei voi kestää.

Säästän enemmät pohdinnat näistä elokuvista toiseen kertaan. Loppuun musiikkia, Brad Fiedelin tunnusteema vuodelta 1984:



sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Uni, nro. 4



Nyt oli mageita unia, jospa voisin vain muistaa ne jotenkin. Tunne jäi jäljelle, oli ainakin merta, hiekkaa ja kangasmetsiä. Oli myymälän kassa, kaupunki ja ystäviä. En voi kirjoittaa tarkemmin, jospa vain muistaisin; tunne on jäljellä. Hyviä unia.

Tai no, loppuhuipennuksen unestani muistan. Se oli komein ilotulitus koskaan, melu oli valtaisaa. Yksi paukku kuulosti ydinpommilta, minä ja muut ihmettelimme aluksi mistä ihmeestä ääni tulee. Ääni oli niin kova, että puista putosivat lehdet ja odottelimme maailmanloppua. Päivä vaihtui yöksi minuutissa ja näimme taivaalle. Yksi ilotulite täytti kerrallaan koko taivaankannen, siitä kasvoi aivan ihmeellisiä fraktaalinomaisia kuvioita ja ornamentteja. Lienee turhaa yrittää kuvailla moista enempää, eihän tällaisia oikeassa elämässä näe. Ensimmäinen spekulaationi oli, että avaruusoliot ovat tulleet ja ilmoittavat itsestään fanfaarilla. Totuus oli kuitenkin tylsempi: ilotulitus muutti muotoaan ja muodosti taivaalle tekstiä ja kuvia kasvoista, aivan kuin elokuvan introssa. No, kyseessä olikin taas jonkin kalleimman mahdollisen TV-sarjan traileri. Ihan komea sinänsä, mutta ei piru vie kiinnosta! Olisin halunnut nähdä avaruusolentoja.

Off-topic: Kesä plis, oikeasti. Haluaisin tuntea lämpöä, ei tällaista heinäkuuta ole koskaan elinaikanani ollut. Mitä vittua, oikeasti? Tällaistako tämä tulee olemaan, en kestä. Minä pyydän, minä rukoilen.

Ennen oli paremmin.

Rakastan ihmisiä



Tai ainakin ystäviäni. Ultimate Werewolf lienee paras korttipeli ikinä, aivan mahtavan ihana. Idea on yksinkertainen: on kolme tai useampi pelaaja, joista yksi tai useampi on ihmissusi. Kyläläiset haluavat tappaa ihmissudet, jotka yrittävät uskotella olevansa jotain muuta. Jos ihmissudet säästyvät eli onnistuvat kusettamaan pelissä, he voittavat. Jos taas kyläläiset onnistuvat identifioimaan suden ja tappamaan sen, he voittavat. Tämä peli on mitä hauskinta taktiikan ja psykologian yhdistelevää autismipelleilyä.

Mainitsin Juhannuksena erään ystäväni ripuliäänitteistä. Noh, niitä on tullut lisää; ilmeisesti hän ei voi enää käydä paskalla äänittämättä sessioitaan. Olivathan ne toki taas hauskaa kuultavaa. Vielä hauskempaa oli tosin se, että näin miesporukalla saimme puhua niin paljon paskaa ja aivan kaikesta mahdollisesta. Estotonta verbaalioksennusta ja väkivallalla hekumointia kaikui talo täynnä. Tuomio lankesi monen vihattavan asian päälle, saimme haukuttua yhteen syssyyn niin naiset kuin koulukiusaajat. Eräs tovereistani esitteli haaveitaan sen suhteen, mitä tekisi erinäisille kusipäille. Väkivallan ja vihan sammio on minullakin pohjaton ja siellä paskaa, mistä ammentaa. Jakelisin innolla kuolemantuomioita ja brutaalia väkivaltaa vihaamilleni ihmisille. Enhän tunnusta universaaleja ihmisoikeuksia, vaan moraalini on partikulaarista. Tunnustan feministit, vassarit ja monet muut halveksittavat hengen kääpiöt ihmisiksi vain siksi, että minulle sanotaan niin. En luota omiin moraalisiin vaistoihini tässä asiassa, syntyjäni olen vain impulsiivinen ja väkivaltainen: ajattelen kuin intiaani, vain läheiseni kuuluvat ihmiskuntaan, koska kukaan heistä ei ole gay ass nigga. Jospa sitoisin räjähdelangalla anarkistien päät yhteen ja posauttaisin heidät helvettiin. Takoisin rumien feministien päät veriseksi muhjuksi. En sittenkään koskisi heihin pitkällä tikullakaan, joten parasta olisikin ampua heitä sarjalla kasvoihin. Hienoa olisi odottaa koulukiusaajan menestyvän elämässään ja lopulta murhata tämän puoliso ja lapset tämän itsensä katsellessa. Haluan kusta sen päälle, mitä ihmisyydeksi nimitetään. Tahdon hävittää elämän, olemassaolon ja onnen, omat viholliseni. Minulla on loputtomasti vihaa ja katkeruutta, voisin helposti realisoida ne silmittömäksi murhaamiseksi. Polttaisin mielelläni koko naiskunnan elävältä, ja hukuttaisin loput ihmisistä happamaan oksennukseeni.

Gay ass nigga, burning nigga.

Täällä on KKK-huput ja roviot valmiina, musta rotu paistuu makkaraksi valkoiselle kuluttajalle. Uunit on lämmitetty, paska valuu pitkin seiniä ja tissieläimet syövät itsensä. Uskon, että loppupeleissä maailma on sieni-itiöiden tuottama hallusinaatio ja tälläkin hetkellä sulan limaisessa vehreydessä, sienen sisällä; ravitsen rihmaostoja, ei ole suurempaa elämää kuin biologinen hajoaminen.

Polttakaa huorat!

Ampukaa hanhet!

Voi vittu, pitää herätä muutaman tunnin päästä töihin. Ei vittu, ei saatana. Ei perkeleen, pillun, kirvanesteen siitin. Tapan vittu kaikki, jättäkää minut hetkeksi yksin. Koko ajan ihmisiä, joka puolella ja suunnassa, joka ajassa. Syvennyn, mutta vain minuutiksi kerrallaan, keskeyttäminen on ainoa logiikka, jolla tämä maailma toimii, se ei suostu jättämään minua rauhaan. Ei sitä päivää ettei. Joku haluaa aina jotain. Lakatkaa kaikki haluamasta.

Peace On Earth! Peace On Earth! Peace On Earth!

Peace On Earth! Peace On Earth!

Peace On Earth!

Peace On Earth!

Peace On Earth!

Peace On Earth!


Voi pähkinä…

HUORAA TURPAAN!

lauantai 11. heinäkuuta 2015

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Batman Returns



En ollut nähnyt Tim Burtonin Batmaneja sataan vuoteen ja tästä leffasta muistin ainoastaan sen, kuinka pingviini puraisee mieheltä nenän. Kannattaa TV aukaista näemmä joskus, Batman Returns on sangen viihdyttävä elokuva. Parasta on se, ettei se edes yritä olla järkevä tai realistinen, vaan on silkkaa absurdia fantasiaa alusta loppuun. Gotham ei ole kuin mikä tahansa kaupunki jossain puolella Amerikkaa, vaan goottimainen fantasiakylä. Christopher Nolanin Batmanit ovatkin hyvistä puolistaan huolimatta liikaa nykysensibiliteettiä palvelevia, sen maailma on kovin arkinen. Batman Returns on taasen hervoton ja sen maailma myyttinen.

Kukahan mahtoi keksiä pääpahikseksi niin älyttömän hahmon kuin pingviini? Nolanin tosikkomaisiin Batmaneihin tuskin olisi voitu siirtää tätä hahmoa, mikä Jokerin kanssa vielä onnistui. Danny DeVito on selvästi päässyt pitämään hauskaa tässä. Syy sille, miksi näyttelijät ottavat tällaisia rooleja tuskin selittyy taiteellisella kunnianhimolla, vaan silkalla perseilynhalulla. Ja hyvä niin, hahmon järjettömyys tarjosi hupia, oikea friikkien friikki. Pingviinin motiivit esimerkiksi valtaan pääsemiseksi ovat ilahduttavan suoraviivaiset: paljon pillua!

I could really get into this mayor stuff. It's not about power, it's about reaching out to people - touching people - groping people!

Jos itse pääsisin valtaan, tuskin tekisinkään muuta kuin kourisin ja ahdistelisin naisia. Panisin ja panisin, toteuttaisin jokaisen perversioni. Tarpeeksi korkeassa asemassa ilman vastuuta elämä olisi helppoa redusoida peruselementteihinsä. Totta kai minulla on halua hyvään, mutten usko haluni hyvään ylittävän seksuaalisia halujani. Totisesti, elämäni olisi silkkaa aistinautintojen kulutusjuhlaa. Kyllä, haluan ulottua ihmisiin, siis naisiin – kosketella ja kouria, paijata ja painaa, kosketella ja kouria; kiimapillua, märkää tussua, suloista ja kuumaa naisen vittua, litisevää lovea ja tiukkaa pimppaa.

I'd like to fill her void.

Kissanainen on aika sexy, haluaisin hänet lemmikiksi. Paijaisin ja rynkyttäisin – aina takaapäin. 




Just the pussy I have been looking for!

torstai 9. heinäkuuta 2015

Uni, nro. 3

En olekaan kirjoittanut vähään aikaan unistani. En kirjoita nytkään paljon:

Näin eroottista unta Helena Erosesta.

Off-topic: Myytinmurtajista tuttu Kari Byron on muuten aika seksikäs gimma. Jokaisen miehen märkä päiväuni, kuuma ja kaiken päälle fiksu nainen. Kelpaisi minulle orjattareksi, jota voisin päivittäin nussia suuhun ja sitten laueta sen kasvoille.



maanantai 6. heinäkuuta 2015

Käsitteistä



Yksi syy, miksi en enää jaksa ryhtyä keskusteluihin tai nettivääntöihin johtuu käsitteiden hämäryydestä. Ei ole vain niin, että mielipiteet eroaisivat toisistaan jyrkästi; kaiken kukkuraksi ei edes päästä yksimielisyyteen siitä mitä sanat merkitsevät. Minkäänlaiseen analyysiin ei ehditä, jos kaikki aika kuluu käsitteiden määrittelyyn. Banaaleimmillaan kyse on siitä, ettei saisi ”yleistää”. Kun puheena pitäisi olla sisältö, keskustellaan vain siitä mikä tai ketkä voidaan määritellä sisällöksi. Tämä on toki johdonmukaista modernin atomismin kanssa, joka hahmottaa yksilön ainutlaatuiseksi ja kaikesta erilliseksi kokonaisuudeksi. Ei ole mitään kansoja, ideologioita tai uskontoja, vain yksilöitä.

Feminismi on yksi aate, johon kohdistettu kritiikki ohitetaan sillä, että ”on monenlaista feminismiä”. Niin onkin, kyseessä on varsin eklektinen seurakunta. Mutta feminismi kattokäsitteenä määrittyy yksinkertaisella tavalla: miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia ja pohjimmiltaan samanlaisia. En olekaan yleensä kohdistanut kritiikkiäni feministeihin ihmisinä, vaan kyseenalaistan ja kiellän heidän premissinsä. Näin ollen minun ei tarvitse vaivata päätäni sillä, että kaikki feministit eivät ole samasta puusta veistettyjä. Mikään ideologia ei ole yhteen muottiin puristettavissa, mutta ne voi tästä huolimatta musertaa ytimensä kautta.

Ateismin kritiikki ohitetaan kiistämällä termin ideologisuus. Kyseessähän ei olekaan mikään oppi doktriineineen, koska se on pelkistettävissä yhteen ilmoitukseen: ei ole jumalia. Laveasti tulkittuna ateismilla voisikin oikeuttaa yliluonnollisen, koska se kiistää vain persoonalliset yliluonnollisuudet. Mutta tällaiseen ateismiin ei törmää, minkä vuoksi ajatusta on mielekästä arvioida niitä ideologioita vasten, joihin se kiinnittyy. Niitä onkin runsaasti, ja ateismi vaikuttaa olevan varsin pieni yhteinen nimittäjä; joukosta löytyy niin optimistisia vasemmistohumanisteja kuin kaikenlaisen arvon – paitsi rahan arvon – kieltäviä libertaareja. Mutta yhteinen nimittäjä löytyy ja se on sekulaari modernismi. Ateismi kiinnittyy moderniin dekadenssiin, jota vasten ateismin yleinen kritiikki on mielekkäintä. Näin ollen meillä on ateismin määritelmä ja tausta, jota vasten kyseenalaistaa sen ydinajatus; ateismi oikeuttaa materialismin ja materialismi johtaa nihilismiin. Siispä ateismi on perseestä.

Nihilismi on monimerkitysellinen käsite, jossa on myös blankotermin vikaa; sillä leimataan vähän kaikkea mistä ei satuta pitämään. Mutta kuten ateismilla ja feminismillä, on nihilismilläkin yksi ydinajatus: asioilla ei ole sisäistä, objektiivisesti määrittyvää arvoa. Termistä tulee siis mielekäs, jos liitämme sen määrittelyineen oikeaan kontekstiin. Siispä esimerkiksi subjektiivisen tunteen totuudeksi korottava yksilö on nihilisti. Nihilismin voi määritellä toki minkäänlaisten arvojen puutteeksi, mikä tekisi käsitteestä mielettömän. Tällaiseen nihilismiin sisältyy paradoksi; jos kieltää arvojen olemassaolon, on jo siinä arvo. Kukaan elävä ihminen ei siis näin ollen voisi olla todella nihilisti, vain kuolleet kykenevät siihen. Nihilismi kannattaakin asettaa makrotason kontekstiin, yhteisötasolle. Siinä missä yksilöillä on tosiasiallisesti arvoja, joita he elämässään toteuttavat, ilmenee todellinen nihilismi yhteisöissä.

Konservatiivien puhe hedonismista ja arvotyhjiöstä tulisi siis ymmärtää yhteisöllisen tason kautta; objektiiviset arvot korvaava yksilöllinen totuus on nihilismiä. Hedonismi johtaa juuri tähän, koska se ottaa tähtäimekseen henkilökohtaisen nautinnon ja kiistää yhteiset arvot. Mikään yhteisö ei voi rakentua hedonismille, yrityskin suistaa sen turmioon. Ja ihmiselle, joka on sosiaalinen eläin, yhteisön kuolema merkitsee myös henkilökohtaista kuolemaa. Tästä näkökulmasta nihilismiin kiinnittyviä ideologioita ovat hedonismin lisäksi esimerkiksi monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus ja tasa-arvo.

(Taidan itse liittää tässä nihilismiä juuri niihin ideologioihin, joista en pidä. Mutta ainakin olen määritellyt käsitteen. Mutta varmaan taidan olla ristiriitainen. Itseironikko tekisi tämän havainnon, jotta häntä ei voitaisi arvostella, "katsokaas tiedostan ristiriitaisuuteni". Teenkö minä? Ehkä, mutta arvostelkaa toki. Oma ajatteluni on paradoksien täyttämää ja sortuu, jos vähänkin sitä tökkii. Haistakaa siis kaikki pitkä vittu.

Näettekö, itsereflektiolla päätyy loppupeleissä kumoamaan vain oman ajattelunsa. Mitä helvettiä itsekritiikillä siis tekee, jos ajautuu väistämättä umpikujiin. Ja jos ei ajaudu, ei itsekritiikki ole rehellistä. Mitä minäkään vatvoisin enää omia motiivejani, paskaahan sieltä vain löytyisi.

Meteorologikos mit Pola. Scorchio, scorchio, scorchio.)

Tietenkään kukaan ei tunnusta olevansa nihilisti sanan negatiivisen painolastin vuoksi. Siksi olisikin tärkeää tunnistaa heidät, koska pahin vihollinen on näkymätön vihollinen. Vaikeus tulee kuitenkin siinä, että nihilismiä on mahdotonta johtaa yhteen ideologiaan. Kyse on enemmänkin zeitgeistista kuin aatteesta. Nihilismi on modernismin henki, joka versoaa materialismista, joka taas on kapitalismin ja kommunismin ydinmehua. Nuo kaksi kilpailevaa ideologiaa ovat vain näennäisesti antagonistisia, sillä niiden juuret ovat nihilismissä – materialismi kiistää sisäiset ja objektiiviset arvot ja jättää jäljelle välinearvon. Tämä jos mikä on nihilismiä par excellence.

(Nietzsche puhui taasen yksilöllisestä nihilismistä, mutta hänen ajattelussaan kyse on vain pienestä määrittelyerosta juuri edellä kertomaani. Hänellekin nihilismi näyttäytyi koko yhteisön laajuisena merkitystyhjiönä, johon yksilöillä oli omat ratkaisut. Ne, jotka mukavuudenhalussaan alistuvat ja mukautuvat merkityksestä tyhjenneeseen maailmaan, ovat passiivisia nihilistejä. He ovat sellaisia kuin minä, eli välttelevät kärsimystä, unelmoivat pienistä mukavuuksista ja tajuntansa sammumisesta; viimeisten aikojen ihmisiä. Yli-ihminen taas ylitti nihilismin määrittelemällä uudet arvot sisimmästään käsin ja hyväksymällä kärsimyksen osaksi elämäänsä. Periaatteessa hyvä ratkaisu, mutta sekin kaatuu yksilöllisyyden korostukseen, joka on yksi nihilismin alkulähteistä.)

Fasismi on vasemmiston käyttämä blankotermi kaikesta mistä eivät satu pitämään. Hyvin tiukassa mielessähän fasismia – eli fascismia – oli Mussolinin totalitarismi. Se oli nationalistinen, sosialistinen ja totalitaristinen liike, joka vastusti sekä demokratiaa että internationalistista kommunismia. Käsite on siis yksinkertaisesti määriteltävissä. Kuvaa kuitenkin sotkevat historialliset versiot kyseisestä ideologiasta, jotka tekevät siitä eklektistä massaa. Saksan kansallissosialismi oli rotuopeilla höystettyä fasismia, kun taas Francon Espanjassa oli fasistisia piirteitä. Fasismi on loppupeleissä epämääräinen käsite ja riippuu määrittelijästä, mitä sen osa-aluetta halua korostaa. Antidemokraattisuus kuului fasismiin, mutta onko se itsessään fasismia? Jos näin on, voidaan kommunismi ja kapitalismi määritellä myös fasismiksi, koska ne eivät sellaisinaan tarvitse demokratiaa toteutuakseen. Jos nationalismi on fasismia, on kansallisen itsemääräämisoikeuden kannattaminen sitä. Onko valtion rankka puuttuminen talouteen fasismia? Ei ole, tällöin Rooseveltin Amerikka tai nykyinen Suomi määrittyisivät fasistisiksi. Fasismi on totalitaristista, mutta onko totalitarismi fasismia? Ei ole, totalitaria voi toteutua muillakin kuin fasismin ehdoilla.

Kun oikeistoon viitataan fasisteina, ei tässä ole lähtökohtaisesti mitään mieltä. Esimerkiksi kansalliskonservatiivien joukosta löytyy sangen runsaasti klassisen liberalismin nimiin vannovia, jopa suoranaisen libertaareja henkilöitä. Sen sijaan on totta, että oikeistosta sinänsä löytyy fasisteja. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä, ainakaan tästä ei pitäisi olla häpeissään. Ymmärrän kyllä miksi oikeistolaisia turhauttaa termin holtiton käyttö, mutta aitojen fasistien kannattaa ylpeinä kantaa nimeään. Sama juttu rasistien kanssa, ei heidän kannattaisi luikerrella sanamagian taakse, tyyliin ”en ole rasisti, mutta.” Olisi rehellisintä tunnustaa missä asemassa on, eikä välittää vastapuolen haukuista. Päinvastoin, rasisti- ja fasistisyytöksistä kannattaisi olla vain tyytyväinen. Jos antaa vastapuolen määritellä, mitkä termit ovat pahoja ja vältettäviä, ajautuu vain selittelemään. Jos joku siis minultakin asiaa tiedustelee, voin sanoa olevani fasisti ja rasisti. Ja kivenkova sadisti.

Äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat kaikkein pahiten väärinymmärretyt käsitteet. Äärioikeisto on fasismin kaltainen blankotermi sillä erotuksella, että sen määritelmä on yksiselitteisen virheellinen. Se, mikä nimittäin mielletään äärioikeistolaisuudeksi, onkin todella vasemmistolaisuutta.

Kansallissosialismi tulisi ymmärtää kirjaimellisena; se oli sosialismia, joka oli rajattu yhden kansan sisälle. Ainoa ero Neuvostoliiton kommunismiin tuli juuri kansan korostamisessa, talouskin oli ylhäältä käsin johdettu. Neuvostoliitossa kaikki oli valtion käsissä ja Saksassa vallitsi keskitetty korporaatiokapitalismi (oliko se siten kapitalismia ollenkaan, on oma kysymyksensä). Äärivasemmistolaisuutta olisi siis määritelmällisesti sosialismiin ja kollektiiviseen yhteisöllisyyteen tähtäävä ajattelu, ja niin Italian fasismi kuin Saksan kansallissosialismi olivat sitä itseään.

Äärioikeistolaisuutta olisi äärimmäiseen individualismiin ja anarkiaan perustuva ajattelu, jota Puhtaimmillaan edustaa Ayn Rand. Syy siihen, miksi emme ole nähnet äärioikeistolaisia diktatuureja, johtuu ajatussuunnan egoismista. Sellaisesta lähtökohdasta ei aloiteta vallankumouksia eikä rakenneta valtakuntia. Äärioikeistolaisuus lienee siis vain yksi narsismin oireista, eikä näin ollen kovin relevantti yhteiskunnallinen tekijä. Se voi olla relevantti sitä kautta, että omasta ainutlaatuisuudestaan sokaistuneet yksilöt alkavat lahdata kanssaihmisiään (ja toki sitä kautta, että kapitalismi siunaa ahneuden. Mutta tämä olisi toisen kirjoituksen aihe). Siten äärioikeistolaisuus koskettaa juuri nykyaikaa, koska on sen tuote. Lähimmäisten surmaamiseen johtava nihilistinen riehuminen olisi tuskin ollut mahdollista vielä parisataa vuotta sitten.

Jos on jokin äärivasemmistoa ja -oikeistoa yhdistävä tekijä, niin se lienee petomaisuus. Molemmat aatesuunnat ovat kumouksellisia (vaikka vain toinen niitä toteuttaa) ja ne päästävät ihmisestä pedon irti. Vasemmisto lupaa täydellisen yhteisön ja tuottaa murhakoneiston. Oikeisto lupaa täydellisen vapauden ja tuottaa murhaajan.

Suvaitsevaisuus on käsite, jonka merkitys on muuttunut. Se ei tarkoita enää sietämistä vaan aktiivista hyväksymistä. Maailmassa on vain vähän asioita, joita siedän eli suvaitsen. Mutta vielä vähemmän on asioita, jotka hyväksyn. Ja hyväksymisestä on tehty ideaali, se on päämäärä itsessään. Ajatus on mielisairas, miksi keinosta tehtäisiin tarkoitus? Elämä on vaikeaa ja sen muassa joutuu sietämään ja hyväksymään asioita pitkin hampain, todelliset päämäärät ovat olemassa ilmankin sitä. Kuitenkin, joskus on kaikkien kannalta helpompaa katsoa asioita läpi sormien, siis sietää. Suvaitsevaisuus voi siis olla kätevä väline, aivan kuten tasa-arvokin; on reilua jos oikeuden edessä ollaan yhdenvertaisia, ja on inhimillistä jos ei aivan joka rikkeestä joudu häpeäpaaluun.

Jos suvaitsevaisuudesta tulee itseisarvo eli päämäärä itsessään, olemme vaikeuksissa. Nimittäin suvaitsevaisuus päämääränä tarkoittaa asioiden hyväksymistä hyväksymästä päästyäänkin (modernin määritelmän mukaan siis). Ja päämäärä on eufemismi hyvälle, ei kukaan väitä tavoittelevansa pahuutta. Ja jos suvaitsevaisuus on automaattisesti hyvää, kaikki muu hyvä seuraa siitä. Tällainen ajattelu kohtaa paradoksin: jos suvaitsevaisuus on päämäärä, josta seuraa vain hyvää, pitääkö suvaitsemattomia suvaita? Jos heitä suvaitaan, he syrjäyttävät suvaitsevaiset eikä päämäärä toteudu. Jos heitä ei suvaita, ei taas voi olla suvaitsevainen, eikä päämäärä taaskaan toteudu. Tätä ongelmaa ovat yrittäneet liberaalit filosofit – kuten John Rawls – kiertää määrittelemällä suvaitsevaisuus uudelleen. Määritelmä menee jokseenkin niin, että suvaitsevaisuutta on antaa ihmisten tehdä mitä huvittaa, kunhan nämä eivät vahingoita muita. Näin ollen suvaitsemattomat jäävät pelistä ulkopuolelle, koska heidän suvaitsemisensa ei sisälly suvaitsevaisuuden määritelmään. Tällainen sanamagia on toki vain toinen keino ilmaista, että suvaitsevaisuus päämääränä on sittenkin älytön; se on vain väline, jota voidaan soveltaa. Välineeksi redusoituna voidaan väitellä enää sen sisällöstä, rasistikin näet soveltaa suvaitsevaisuutta oman yhteisönsä jäseniin. Niinpä koko keskustelu palautuu lopulta siihen, mitä voidaan suvaita ja mitä ei. Kuitenkin ainoastaan vasemmistolaisilla suvaitsevaisuus on päämäärä, josta seuraa utooppinen ajatus yhdistyneestä ihmiskunnasta. Mutta ei, suvaitsevaisuus päämääränä on yhtä kuin itsetuho.

(Suvaitsevaisuuden vertailukohdaksi voi ottaa suvakkien hellimän inklusiivisuuden; se on päämäärä eksklusiivisuuden ollessa synti. Mutta johdonmukaisesti toteutettuna se johtaisi yhteisöjen tuhoutumiseen, koska ne voivat olla vain tiettyyn rajaan asti inklusiivisia. Samaan tapaan suvaitseminen päämääränä eli kaiken suvaitseminen on mahdotonta, koska se johtaisi itsetuhoon. Vain keinoina niissä on järkeä. Ollakseen olemassa yhteisön täytyy olla samaan aikaan eksklusiivinen ja inklusiivinen, se ei voi olla vain jompaakumpaa. Ollakseen suvaitsevainen, on oltava myös suvaitsematon. Huomaamme siis, että vastinparit luovat toisensa, eivät suinkaan kumoa toisiaan. Asiat voivat kumota vain itsensä: jos kaikki on kaunista, mikään ei ole kaunista.)

Viimeisenä käsittelen konservatiivisuuden itseni kautta. Tämä on muiden tavoin erinomaisen hämärä käsite, se viittaa sangen moniin asioihin. Olenko itse konservatiivi sanan poliittisessa merkityksessä? En ole, tällainen konservatiivi haluaa suojella ainoastaan status quota, oli se mikä tahansa. Jos taas konservatismi pitäisi määritellä aatejatkumona, jonka toisessa päässä on klassinen liberalismi, olisimme jo lähempänä omaa määritelmääni. Tällöin kuitenkin päätyisimme jo uuteen termiin, eli traditionalismiin. Enhän ole klassinen liberaali, jotka ovat nykyajan näkökulmasta konservatiiveja.

Semanttisessa mielessä sen sijaan olen konservatiivi; haluan ennen kaikkea säilyttää. Uusi rakentuu vanhan päälle, ja tuo vanha on minulle länsimainen sivilisaatio. Haluaisin säilyttää tuosta perinnöstä sen, mikä siinä arvokkainta on. Tämä perintö on vuosituhansien kuluessa muodostunut, eikä sen ydin ole näin ollen altis päiväpolitiikan heilahteluille tai muutamien sukupolvien harha-askelille. En keksi mitään muuta mielekästä tapaa olla konservatiivi tässä ajassa, kaikki muu on antautumista nykyajan vaatimusten äärellä. Edessä voi kaikesta huolimatta odottaa tuho, mikään sivilisaatio ei ole ikuinen. Mutta yrittää pitää, säilyttää voi mitä on säilytettävissä. Pitkässä juoksussa olemme kaikki kuolleita, mutta avaamme silti silmämme uuden päivän koittaessa.