tiistai 28. huhtikuuta 2015

Maisemanvaihdos

Olen taas kotopuolessa, opiskelupaikkakunta on toistaiseksi selän takana. Huomaan kuinka hyvää maisemanvaihdos välillä tekee. Tarvitsen rutiineja ja pysyvyyttä, rakastan tasaisena lipuvaa harmaata arkea. Ulkopuolisen silmissä elämäni on varmasti tylsää, mutta itselleni se on juuri sellaista kuin tahdon. Elän päässäni ja tarkkailen maailmaa, siinä on tarpeeksi tekemistä itselleni. Mutta moisessa on vaarana jämähtäminen liiaksi paikoilleen; ajatukset alkavat kiertää kehää, koska en saa tarpeeksi ulkoista stimulaatiota. Jos viivyn liian kauan yhdessä ja samassa paikassa samoja rutiineita toistellen, menetän innostuksen ja mietteeni sulkeutuvat itseriittoiseen ympyrään. Kun rutiinit edes hetkeksi murtuvat ja jokapäiväinen maisema ympärilläni muuttuu, tutuu kuin koko kehoni ja mieleni saisi rebootin. Saan uusia näkökulmia ja ideoita, sieluni uudistuu.

Nauttiessani tänään kevään lämmöstä ja tiirailtuani kirjastoreissun ohessa valko- ja sinivuokkoja, olen tuntenut levollisuutta. Mieleni ei ole aikoihin ollut näin kirkas. Aivan kuin olisin käynyt virkistävässä kylvyssä, tunnen kihelmöivää innostusta jälleen. Pinkka romaaneja ja yksi esseekokoelma odottavat lukemista. Pian alkavat työtkin, katsotaan kuinka ne vaikuttavat mielialaani.

Hellurei!

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Poliittisista vihollisista



Valtakunnanääliö Tiina Rosenbergin ja poliitikko Oras Tynkkysen keskustelutuokio radiossa on herättänyt huvittuneita reaktioita, eikä ihan syyttä. Taas näemme yhden suvaitsevaisen osoittamassa suvaitsemattomuuttaan ja äärimmäistä absolutismiaan. Juuri Rosenbergin kaltaiset panevat kynät sauhuamaan teloituskäskyjä allekirjoittaakseen, jos vain pääsisivät valtaan.

Luonteenpiirteet sikseen, tajusin nimittäin että Rosenbergillä on kuin onkin pointti. Hän korosti kahta asiaa: sitä, ettei kompromissi voi olla politiikan lähtökohta, ja ettei liian erimielisten kanssa kannata keskustella. Eihän tuohon voi muuta kuin nyökytellä hyväksyvästi. Lähtökohtana ei voi olla kompromissi, vaan omien tavoitteiden ajaminen. Rosenbergkin tajuaa, että käytännön politiikka johtaa joka tapauksessa kompromisseihin, joten niihin ei pidä varta vasten tähdätä. Erimielisten - sikäli kuin he edustavat aivan toista laitaa - kanssa käyty keskustelu on ajanhukkaa. Oras Tynkkynen taas korosti sovinnollisuuden merkitystä ja puheyhteyden säilyttämistä kaikkiin. Tynkkysellä vaikuttaisi tässä kohtaa olevan kuitenkin väärinkäsitys, jonka yritän selittää.

Mitä tulee yksityiselämään ja arkipäivän kanssakäymiseen ihmisten kanssa, ovat sovinnollisuus ja hyvä käytös välttämättömiä. Tunnen monin eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Itse asiassa oikein kukaan ystävänikään ei jaa kaikkia ajatuksiani, kukaan ihminen tuskin jakaa. Tämä ei silti ehkäise mielekästä kanssakäymistä, ideologiset erot eivät paljoakaan ystävyydessä paina. En välitä siitä, onko joku feministi, kommunisti vai randilainen objektivisti. Tärkeintä on se, ettei ole kusipää ja kusipäitähän löytyy joka aatesuuntauksesta. En voi olla kaikkien kaveri, mutta lähtökohtaisesti pyrin tulemaan jokaisen kanssa toimeen. Edellä sanomani on itsestäänselvyys, mutta tähdennän sitä pointtini vuoksi.

Poliittisessa päätöksenteossa eivät nimittäin vallitse samat periaatteet kuin arkielämässä. Osoittaa poliitikolta hyvää asennetta, mikäli tulee juttuun erimielistenkin kanssa. Mutta tällä ei ole paljoa tekemistä päätöksentekoprosessin kanssa, jossa sovitaan koko valtakuntaa koskevista asioista. Arkielämässäsi ei mielipiteilläsi ole väliä, pystyt pelaamaan pingistä sellaisenkin kanssa, joka on jokaisesta poliittisesta kysymyksestä eri mieltä kanssasi. Mutta kuinka voit tehdä päätöksiä tällaisen ihmisen kanssa? Jos mielipiteet ja arvot ovat vastakkaiset, onko edes kompromissi mahdollinen? Monilla liberaaleilla (eli vihreillä ja vasemmistolaisilla) tuntuu olevan sellainen käsitys, että kaikki erimielisyydet ja vastakkainasettelut ovat ratkaistavissa. Jos poliittinen vastustajasi on mukava ihminen, teet johtopäätöksen, että voit automaattisesti päätyä yksimielisyyteen hänen kanssaan. Moinen harha johtuu vain kyvyttömyydestä tehdä eroa yksityiselämän ja politiikan välille, kuten olen edellä kuvannut.

Koko poliittisella kentällä tulisi sisäistää poliittisen vihollisen käsite. Se tarkoittaa sitä, että tietyn rajan jälkeen erimielisyydet nousevat ylittämättömiksi. Se tarkoittaa, ettei tietyn pisteen jälkeen ole saavutettavissa yksimielisyyttä ja siksi myös keskustelun jatkaminen on turhaa. Arvojen ollessa liian etäällä toisistaan, pienin yhteinen nimittäjä redusoituu yhdentekevään seikkaan, mikä ehkäisee mielekkään päätöksenteon. Siksi liberaalien keskustelua ja yhteisymmärrystä korostavasta hengestä olisi tässä suhteessa päästävä eroon. Tämä ajattelu nimittäin heijastui viimeisimmässä hallituksessamme, joka koostettiin hyvin erilailla ajattelevista puolueista ja ihmisistä. Olemme nyt nähneet, mihin tämä tie vei; tuloksena oli halvaantunut ja kyvytön hallitus, emmekä halua kulkea samaa tietä uudelleen.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, ettei poliittinen vihollinen ole sama asia kuin totaalinen vihollinen. Jos joku onkin poliittinen vihollisesi, sen ei tarvitse merkitä välirikkoa. Voit suhtautua tai oikeastaan sinun on syytä suhtautua vastustajaasi kunnioituksella. Voit viettää iltaa tai käydä lenkillä poliittisen vihollisesi kanssa. Jos hyväksyy eron yksityisen ja poliittisen välillä, hyväksyy myös tämän – ehkä hupsulta kuulostavan – tilanteen (ajatus vihollisen kanssa veljeilemisestä tuntuu epäintuitiiviselta, mutta ”poliittinen vihollinen” on vain sana, jolla on spesifi merkitys). Tiina Rosenberg edustaa taas totalitaarista ajattelutapaa ja siinä tulee ero hänen ja minun välille. Hänelle erimielisyys merkitsee totaalista vihollisuutta, toisen kanssa ei kommunikoida missään tilanteessa. Hän sanoo ”herranjumala”, kun kuulee Oras Tynkkysen tulevan juttuun Jussi Halla-ahon kanssa. Katsokaas, Halla-aho edustaa Rosenbergille absoluuttista pahaa, jonka kanssa ei vain voida tehdä päätöksiä, vaan joka tulee aktiivisesti eristää ja ehkä jopa tuhota yhteiskunnasta.

Kultainen keskitie, sanon minä. Yhteistyöllä on rajansa, ja vastapuolen kanssa keskusteluun käytetty aika on usein ajanhukkaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi laittaa itsensä ihmistapojen ulkopuolelle. Arkielämään kuuluvat käytöstavat ja toisten kunnioitus, vaikka jälkimmäinen ei Rosenbergin kaltaisten osalta luonnistukaan. Kunnioitus on nimittäin mahdollista vain molemminpuolisena.

EDIT. Kannattaa lukea Mika Keräsen kirjoitus samaisesta teemasta.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Iltapäivä kaupungilla

Jouduin käymään kaupungin keskustassa asioilla, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Tuli taas hyvä muistutus siitä, miksi inhoan kaupunkien vilinää. Paitsi, että ilmanlaatu on näin keväisin erityislaatuisen huono, melua piisaa entiseen malliin ja auringonkin valo näyttää hiekkaisessa ilmanalassa sairaalta. Vitutus on väistämätöntä, ja murhanhimoinen raivo iskee, kun väkijoukot pakkaantuvat liikaa. Kun olisi ollut edes se kirves mukana, olisin voinut pilkkoa koko sakin palasiksi. Miten kukaan voi elää kaupungeissa, saatikka niiden keskustoissa? Kuinka kukaan jaksaa katsella vetelehtivää ja huonosti käyttäytyvää nuorisoa ja muita apinalaumoja, joiden näkeminenkin laukaisee aggression. Saatana, kun tippuisi ydinpommi joka kaupunkiin, se olisi vain oikein.

Tai ehkei kuitenkaan, pitää varoa mitä toivoo. Koputa puuta. Olen taikauskoinen.

No, oli kapungilla jotain hyvääkin. Söin Rosson pannupitsaa ensi kertaa seitsemään vuoteen. Olin ehtinyt unohtaa miten taivaalliselta se maistuu. Jo ensimmäinen pala maistui niin hyvältä, että alkoi naurattaa. Neljänneksen pitsasta säästin iltapalaksi, jonka viimeistelin juuri. Kyllä ny kelepaa!

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Pikahuomio puolueista

Mielenkiintoista, että suvaitsevaisiksi julistautuneet ja epädemokraattisuudesta milloin missäkin mouruavat vasurit valittavat nyt, että kansa äänesti väärin. Heidän kaksilla korteillaan pelaaminen on hienoa: he eivät koskaan kyseenalaista demokratian mielekkyyttä ja syyttelevät muita fasismista, mutta vain silloin kun tulokset miellyttävät itseä. Nyt kyllä demokratia voitaisiin jyrätä oikeiden mielipiteiden tähden, vähän sama juttu nähtiin EU:n perustuslakiäänestysten uusimisessa, kunnes tuli haluttu tulos.

Itsehän en pidä demokratiaa itseisarvona ja se voidaan kernaasti jyrätä, jos tarve vaatii. Demokratia voi olla vähiten huono hallitusvaihtoehto, mutta ei kaikissa tilanteissa ja kaikkina aikoina. Myös demokratia voi rappeutua ja halvaantua tavalla, joka vaatii autoritääristä korjausliikettä. Moitittavaa ei siis ole vasurien demokratianvastaisuus, vaan heidän kaksinaamaisuutensa. Myöntäkää asiat suoraan, niin teidät voi ottaa vakavammin.

Samaa kaksilla korteilla pelaamista on myös heidän suhteessaan perussuomalaisiin. Vasurit nimittäin esiintyvät heikkojen ja sorrettujen puolustajina ja samaan aikaan pilkkaavat perussuomalaisia kiljua kittaavien luusereiden puolueeksi. Jos puhe kääntyy vähemmistöihin, persut muuttuvat taas etuoikeutetuksi enemmistöksi. Vasurit syövät kakkua säästäen; he viestivät olevansa "systeemiä" vastustavia kapinallisia ja samaan aikaan korostavat voittajan asemaansa luusereihin eli persuihin nähden. Persut ovat joko etuoikeutettuja tai luusereita ja vasurit kapinallisia tai voittajia, kuten heille itselleen sopii. Vaikea sanoa, kuinka tietoinen tämä silmänkääntötemppu on ollut, mutta taidokas se on. Vasureihin identifioimalla voit saada altavastaajan ja voittajan edut ilman kääntöpuolia. Persut saavat yksioikoisen luuserin viitan ollen samalla syrjinnän avulla asemaansa nostettuja etuoikeutettuja.

Tokihan sitä voi olla altavastaaja ja voittaja samaan aikaan, siinä ei ole sinänsä ristiriitaa. Mutta jos vasurit olisivat rehellisiä, he eivät väittäisi tukevansa sorrettuja häviäjiä. He puolustavat vain valikoituja vähemmistöjä, jotka ovat jo vuosikausien ajan olleet median lellikkejä ja saaneet äänensä kaikin tavoin kuuluville. Eikä siinä, että on voittajien puolella, ole sinänsä vikaa. Kaipaan vain rehellisyyttä. Voin itsekin myöntää ihailevani voimaa ja valtaa, vaikka tunnen sympatiaa heikkoja kohtaan.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Vaalien tulokset

Ja niinhän siinä kävi, että kepulit voittivat aivan odotetusti. Aivan sellaista rökälevoittoa, jota hurjimmat gallupit ennustelivat, ei onneksi tullut. Kakkoseksi ylsi perussuomalaiset 38 edustajallaan, menettäen vain yhden paikan viime vaaleihin nähden, mikä on hyvä tulos. Kolmantena on sekoomus ja viimeisenä demarit kaikkien aikojen huonoimmalla tuloksellaan.

Seuratessani sosiaalisessa mediassa vasemmistolaisten ja vastaavien oikeinajattelijoiden tyrmistystä, olen saanut mitä suurinta sadistista mielihyvää. Jytky ei sulanutkaan, kuten jotkut ennakoivat. Keskusta ja persut ovat suurimmat puolueet, siis porvarit voittivat. Tätä on luonnollisesti vaikea sulattaa, uumoilevatpa jotkut Suomelle jopa dystooppisia tulevaisuudenkuvia tämän johdosta. Ilmeisesti viimeistään nyt pannaan rajat kiinni ja lopetetaan sosiaalituet kaikissa muodoissaan. Uunit pistetään vähemmistöjen varalta lämpenemään. Kaikki hyvä ja kaunis tuhotaan. Olisi varmaan täytynyt käydä jossain vasurien vaalivalvojaisissa, voin vain kuvitella sitä vitutuksen määrää. Edellisissä vaaleissa tunnelma taisi lähennellä jo silkkaa pakokauhua.

Olen huomannut myös maininnan Suomen jakautumisesta. Yhtäällä ovat pääkaupunkiseudun suvaitsevaiset ja toisaalla muun maan taantumukselliset, jotka ovat rasisteja, koska eivät ole koskaan olleet tekemisissä maahanmuuttajien kanssa. Tässä on kyse vain suvakkien virheoletuksesta, jonka mukaan maahanmuuttajien kanssa tekemisiin joutuminen muuttaa asenteet automaattisesti suvaitsevammiksi. Ihan kiva, jos se vain pitäisi paikkansa. Todisteena tästä nimittäin käytetään Helsingin vaalituloksia, joissa persut eivät ole olleet kärjessä. Mutta tässä jätetään huomiotta persujen alueellinen kannatus, joka on - kas kummaa - suurinta alueilla, joissa myös maahanmuuttajien osuus on suurin. Myös Lieksassa on viime aikoina saatu nauttia monikulttuurisuuden hedelmistä ja persujen kannatus on noin 27 %. Suvaitsevaisten logiikan mukaan juuri näillä alueilla persujen kannatus pitäisi olla pienintä, eli jälleen huomaamme suvakkien irrallisuuden todellisuudesta. Punavihreän kuplan sisältä on helppoa huudella, jos ei ole joutunut tekemisiin monikulttuurisuuden paskojen puolien kanssa. Tyypillinen reaktio suvakeilta siis - jos monikulttuurisuus ei toimi, sitä vaaditaan lisää; ihmiset opetettakoon suvaitsevaisiksi vaikka väkisin. Ne, jotka ovat toistaiseksi säästyneet harmeilta, eivätkä halua samoja ongelmia takapihalleen, ovat vain uudelleenohjelmoitavia rasisteja.

Saapa siis nähdä kuinka käy, muuttuuko mikään? Pessimistinä uskon nimittäin, ettei mikään muutu. Maahahnmuuttajia ei palauteta maihinsa, rikollisia ei karkoiteta, heidän tuloaan ei vähennetä vaan ehkä jopa lisätään ja slummiutuminen kiihtyy. Suomi ei mene Natoon, puolustusmeoja leikataan, velkaa otetaan lisää, ja asiat menevät yleisesti ottaen päin helvettiä, kuten ne usein tuppaavat menemään.

Toivon olevani väärässä. Voin yllättyä vain positiivisesti.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Vaaleista

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, jos kerron äänestäneeni persuja. Syitähän on monia ja tässä on linkkiä pariin kirjoitukseen, joissa kerrotaan oleellisin.

Äänestä Perussuomalaisia!

Kymmenen hanttiässää ja jokeri

En äänestänyt Perussuomalaisia, koska he olisivat erityisen hyviä. Äänestin heitä, koska kaikki vaihtoehdot ovat vielä huonompia. Perussuomalaiset ovat puolueena täynnä moukkia ja sivistymättömiä mädänsyöjiä, jopa suoranaisia rikollisia. Missään muussa puolueessa ei liene yhtään suurta määrään rikollisia kuin persuissa, pari raiskaajaa ja pedariakin löytyy. Persujen yleinen sivistyksen vastainen eetos ja dogmaattinen antielitismi ja rahvaanomaisuus ovat minun silmissäni vastenmielisiä piirteitä. Puolueen ongelmana on suhteeton heterogeenisyys, mikä takaa ehdokasaineksen epätasaisuuden. Puolueesta löytyy kenties älykkäimpiä ihmisiä poliittisella kentällä, mutta myös vastenmielisimpiä idiootteja. 

Persujen heterogeenisyydessä on myös puolensa. Iso osa ehdokkaista on asioista oikeasti kiinnostuneita ja muutostahtoa omaavia ehdokkaita, jotka eivät pyri käyttämään politiikkaa ponnahduslautana henkilökohtaiseen menestykseen. Jokainen persu ottaa ison riskin ehdokkaaksi lähtiessään: hän voi olla varma, että saa niskaansa lokaa ja paheksuntaa medialta. Hänellä ei ole vastaavaa mahdollisuutta suhmuroida itseään hyviin virkoihin, kuten tapahtuu asemansa vakiinnuttaneissa puolueissa. Uskon siis, että persuehdokas on suuremmalla todennäköisyydellä poliittisilla motiiveilla liikenteessä, ei opportunistisilla. Lyhyesti sanottuna: persut eivät ole vielä täysin korruputoituneita, kuten on isojen puolueiden laita. Turmeltuminen tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, mutta toistaiseksi persut ovat ainoa mahdollinen kanava yhteiskunnalliseen muutokseen.

Vastenmielisistä piirteistään huolimatta ovat persut se vähiten huono puolue. He ainoana ajavat akuutteja ja pitkän aikavälin tulevaisuutta koskevia asioita kuten maahanmuuton rajoittamista. Jos sinä siis siellä harkitset, äänestääkö persuja, kokoomusta, demareita vai äänestääkö ollenkaan, muista tämä: jokainen ääni nykyisille hallituspuolueille (tai kepuleille) sekä päätös äänestämättä jättämisestä on mandaatti nykymeiningin jatkamiselle. Sen sijaan jokainen ääni persuille on mandaatti muutoksen mahdollisuudelle. Kyllä, puhun mahdollisuudesta, koska mikään ei ole varmaa. Mutta kaikkein epävarminta on äänestää nykyisiä hallituspuolueita.

Jos siis vielä mietit, niin älä suotta: äänestä Perussuomalaisia.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Sentimentaalisuuden kirous



Luettuani Theodore Dalrymplen tekstin brutaaliuden ja sentimentaalisuuden yhteydestä, tulin mietteliääksi. Tämä piirre on nimittäin vallitsevana minussa, olen sentimentaalinen ja julma ihminen. Sentimentaalisuus on sidoksissa vahvaan tunteellisuuteen, mutta siihen kuuluu osana tunteidensa hallitsemattomuus. Sentimentaaliselle ihmiselle, kuten minulle, tunteet ovat monin tavoin elämää ohjaava asia niin hyvässä kuin pahassa, ja ehkä enemmän pahassa.

Sentimentaalisuus on empatiaa vähentävä tekijä. Empatian edellytys nimittäin on, että ihminen kykenee myös rationaalisesti ymmärtämään toisen ihmisen aseman. Jos ei ymmärrä tämän asemaa, ei ole mitään mihin samaistua. Ja esimerkiksi intensiiviset vihantunteet ehkäisevät tehokkaasti samaistumisprosessin alkuunsa, koska ei tunteiltaan näe toisen asemaa. Siinä missä psykopaattikin kykenee rationaalisesti hahmottamaan toisen tilanteen, muttei tunnetasolla samaistu siihen, sentimentaalinen ihminen ei hahmota asemaa alun perinkään ja ei siksi samaistu. Asian hahmottaa natsi-Saksan johtohenkilöstöä tarkastelemalla. Adolf Hitler ja Heinrich Himmler eivät olleet psykopaatteja vaan sentimentaalisia. Molemmat olivat syvästi tuntevia ihmisiä, jotka tekivät hirmutekoja. Heillä oli abstrakteja ideaaleja ja tunteita, jotka jyräsivät muun muassa sellaisen vähäpätöisen seikan kuin etiikan. Seuraava Anekdootti Himmleristä on kuvaava: tutustuessaan juutalaisia tuhoavan leirin toimintaan, hän oksensi nähtyään ruumiit. Tyypillinen sentimentalisti, joka kykenee toimeenpanemaan hirviömäisyyksiä, muttei kestä katsoa niitä itse silmästä silmään. Siis juuri sellainen kuin minä olisin.

Olen empaattinen ihminen. Mutta tunteet ovat useammin sen tiellä, kuin sitä luomassa. Minä vihaan ja halveksin monia asioita niin syvästi, että tunteideni ylittäminen vaatii paljon tietoista työtä. Minä olisin juuri Himmlerin tai Hitlerin kaltainen diktaattori, joka elättelee kauniita ideaaleja, mutta toimeenpanee helvetin. Artikkelin kirjoittaja Dalrymple mainitsee eläinsuojelijat, jotka suutuspäissään lähettelevät eläintarhan johtajalle tappouhkauksia ja toivovat hänen lastensa kuolemaa. Hyvin sairaita ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan poikkea yhtään siitä, kun olen itse vihainen jollekulle. Olen aiemminkin kuvannut tunnereaktioideni äärimmäisyyttä, ne eivät olisi kaunista kuultavaa. En ole koskaan sortunut lähettämään tai sanomaan kenellekään moista moskaa, mutta houkutus minussa on. Kukaan ei katsokaas loukkaa tunteitani! Ja piru periköön, jos joku loukkaa ideaalejani; siitä tulisi rankaista vähintään kuolemalla.

Omassa tapauksessani tasapainottava tekijä on kyky nauraa itselleni, mistä olen kiitollinen. Sekin kysyy joskus tietoista asennetta, mutta perustekijät ovat onneksi luonteessa. En kuitenkaan voi välttyä voimakkaalta kiusaantumiselta, kun ajattelen näitä asioita. Olen tunteellinen, mutta entä sitten? Se ei ole tae empatiasta ja vielä vähemmän hyvyydestä. Mafiosot ja mitä pahimmat hirviöt ovat kuunnelleet oopperoita liikuttuen kyyneliin asti. Idi Amin oli varmasti mitä tunteellisin ihminen, mutta hirviö. Tunteet ovat yliarvostettuja, ikään kuin kyky liikuttua vielä kertoisi mitään. Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että politiikkaan hakeutuvat tylsän virkamiesmäiset teknokraatit, koska heilläkin on ehkä sittenkin kykyä paremman yhteiskunnan luomiseen kuin tunteellisimmallakaan idealistilla. Natsit olivat idealisteja, kaikki tyynni.

Samat ajatukset kumpusivat myös Tupliksen kirjoituksesta, jossa hän kertoo armottomuudesta. Koska olen sentimentaalinen, olen myös brutaali. Ja koska olen brutaali, olen perusasetuksiltani armoton ihminen. Minä en anna helposti anteeksi, en unohda ja kannan kaunaa. Heitetään päälle vielä katkeruus niin saadaan henkilö, joka osaa rypeä vihassaan. Mutta kuitenkin; olen antanut joillekin anteeksi. En enää kanna pahempaa kaunaa ihmisille (ainakaan kaikille), joita uskoin vihaavani ikuisesti. Ajallinen etäisyys tietysti auttaa aina, mutta myös tietoinen irtipäästäminen auttaa. Kaikki tämä tuntuu kuitenkin väärältä, koska olen kostonhimoinen. Minun on vaikea hyväksyä kristillistä käsitystä ansaitsemattomasta armosta, ajatus on epäintuitiivinen. Mutta ehkä nimenomaan siinä piilee sen vahvuus. Kosto ja raivo tulevat ihmiselle luontaisesti, anteeksianto ja armo eivät. Vaatii suuren määrän henkistä ponnistelua, että kykenee aidosti sisäistämään ajatuksen armosta lahjana. Ja henkinen ponnistelu, kuten ponnistelu ylipäätänsä, ovat ainoita teitä ihmisen kasvuun. Se, joka elää vaatimatta itseltään mitään, ei kehity eikä edes kykene kehitykseen.

Itse en ole sinut kristillisen armon kanssa kuten en ole koko uskonnonkaan kanssa. Enkä tiedä tulenko koskaan olemaan, minun on vaikeaa vakuuttua mistään. Enhän edes usko, enkä tiedä. Olen hukasssa.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Päivän Noomit


Kevään aurinko paistaa huoneeseeni ja lämmittää, kuten tämän kaunottaren kasvot. Tekisi mieli mennä ulos ja pyytää joku tanssimaan kanssani, puun alla.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Kirjallisuus ja monikulttuurisuus



Muutama päivä sitten väänsin kättä kirjallisuuden monimuotoisuudesta kirjailija Magdalena Hain blogissa. Itse keskustelua ei oikein syntynyt, epäonnistuin ilmaisussani ilmeisesti sen verran. Kommenttini jäivät epämääräisiksi, joten asia jäi vaivaaman minua. Tässä siis jäsennellympää pohdintaa kirjailija Hain kirjoituksen pohjalta. Suosittelen teitä siis lukemaan sen ennen tätä.

Hain kanta on, että suomalaisessa spefissä (spekulatiivinen fiktio) ja kirjallisuudessa ylipäätänsä tarvitaan lisää monimuotoisuutta (monimuotoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä eri vähemmistöjen ja naisten edustusta kirjoissa). Keskeisimmät argumentit ovat seuraavat: 1) kirjallisella kentällä on liian vähän maahanmuuttajia, 2) kirjoittaja on henkilökohtaisesti kyllästynyt konservatiivisiin maailmoihin spefissä ja 3) valkoihoisia heterohahmoja sisältävä kirjallisuus ei enää riitä todellisuuden kuvaajaksi.

Aion ensinnä tarkastella kolmatta väitettä, koska se on omituinen. Kirjailija Hain mukaan kirjallisuus on todellisuuden peili, minkä vuoksi monimuotoisuuden pitäisi näkyä enemmän. Ihan hyvää päättelyä, jos se vain olisi totta. Esitän asiaa havainnollistaakseni kolme väitettä, jotka eivät voi kaikki olla totta samaan aikaan:

A)    Valkoihoiset heterot muodostavat suomalaisten ylivoimaisen enemmistön
B)    Kirjallisuus on todellisuuden peili
C)    Kirjallisuus tarvitsee lisää monimuotoisuutta

Jos A ei ole totta, kirjallisuuden monimuotoisuutta tarvitaan loogisesti lisää, koska se kuvaa silloin paremmin todellisuutta. Jos B ei ole totta, monimuotoisuutta voidaan lisätä huolimatta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Jos taas C ei ole totta, suomalainen kirjallisuus sisältää vastedeskin pääosin valkoihoisia heterohahmoja, koska fiktio on todellisuuden peili. Ja me tiedämme, että tosia ovat väistämättä vain A ja B*. Etniset vähemmistöt ja varsinkin ihopigmentiltään poikkeavien määrä ovat kokonaispopulaatioon nähden pieniä, ja sama pätee seksuaalivähemmistöihin. Nykykirjallisuus kuvaa jo nykyisellään sangen hyvin todellisuutta. Ja koska A ja B ovat tosia, väite C ei ole, koska se on ristiriidassa aiempien kohtien kanssa: ei ole mitään syytä varta vasten lisätä monimuotoisuutta, jos kirjallisuuden tehtävä on kuvata todellisuutta. Heteronormatiivisuus on ja pysyy vastedeskin.

(Argumentti olisi validimpi, jos kyseessä olisi moderni Lontoo ja Yhdysvallat. Nämä paikat ovat monietnisiä, mikä varmasti heijastuu myös taiteessa.)

Kolmas argumentti oli ainoa objektiiviseen perusteeseen pyrkivä ja se on nyt osoitettu epätodeksi. Kaksi muuta ovat sen sijaan subjektiivisia ja käyn ne käänteisessä järjestyksessä läpi, eli seuraavaksi argumentti numero kaksi: jos kirjailija Hai on kyllästynyt omien sanojensa mukaan ”hyperkonservatiivisiin” maailmoihin, se on hänen ongelmansa. Sitä paitsi hänen valituksenaiheensa olisi ollut relevantti ehkä viisikymmentä vuotta sitten, muttei enää. Vai väittääkö joku vakavissaan suomalaisen nykykirjallisuuden olevan liian konservatiivista? Onko siellä edes mitään konservatiivisuutta? Jos joku tietää tällaisia kirjoja, saa huikata minulle, luen mielelläni. Hain väite on muutenkin epätarkka, viittaako hän yleisesti kirjallisuuteen, historialliseen fiktioon vai keskiaikatyyppisen high fantasyyn? Hän nimittäin mainitsee naiset historiallisina toimijoina, kuin tämä seikka olisi oleellinen kaikelle spefille. Kaikki spefihän ei ole historiallista tai sijoitu kuviteltuun menneisyyteen, ja puhehan oli spefistä ja kirjallisuudesta yleisesti?

(Ja mitä tulee niihin naisiin toimijoina, niin muistetaan että naishallitsijoita, -sotureita ja -kauppiaita oli paljon vähemmän kuin miehiä. On aivan mielekästä pitää heitä poikkeuksina, vasta 1900-luku toi tähän selvän muutoksen. Sama juttu keksijöissä, naiskeksijät yleistyivät 1800-luvulta eteenpäin. Nämä faktat eivät kuitenkaan tee tyhjäksi naisten muita saavutuksia ja heidän elintärkeyttään historiallemme. Tarvitseeko tällaista itsestäänselvyyttä edes sanoa? Ihmisiä hämännee se, että kirjallisia lähteitä on eniten ”tärkeistä” ihmisistä, eli hallitsijoista ja suurista sotureista. Siksi naiset ja tavallinen kansa ylipäätänsä ovat jääneet historiassa helpommin pimentoon.)

Kirjailija Hain ensimmäinen argumentti on silkka arvokysymys. Maahanmuuttajakirjailijoiden tai muita vähemmistöjä edustavien kirjailijoiden lukumäärä ei ole minkään sortin itseisarvo. Heitä on juuri sen verran kuin on, ja jos maahanmuuttajien joukosta ei nouse kirjailijoita, onko se suomalaisten ongelma? Pitääkö meidän jotenkin paikata tämä aukko kirjoittamalla maahanmuuttajahahmoja sisältäviä tarinoita? Tiedoksi vain, tätä on jo tehty. En näe myöskään kirjallisuustapahtumien valkoihoisuutta ongelmana. Jos etnisiä vähemmistöjä ei kiinnosta kirjallisuus tai mikään siihen liittyvä, se on heidän häpeänsä. Ottaen huomioon somalien vähäisen määrän ja alhaisen sivistystason, ei ole ihme että maassamme on vasta yksi somalikirjailija. Onko Veijo Baltzarin lisäksi muita romanikirjailijoita?

Suomessa on vain parituhatta kirjailijaa, mikä ei tee paljoa asukasta kohden. Kun ottaa huomioon, kuinka pieniä etniset vähemmistöt Suomessa ovat, ei liene siis ihme, ettei heidän joukostaan löydy montaa kirjoittajaa tai yleisöä kirjallisuustapahtumiin. Ja mitä tulee seksuaalivähemmistöihin, on heillä taas yliedustus, kun tarkastelee taiteilijoita eri aikakausina. Meinaan, katsokaa kuinka moni näistä tunnetuista homoista on taiteilijoita. Uskon, että tulevaisuudessakin seksuaalivähemmistöt tulevat olemaan taidemaailmassa isossa roolissa, koska heidän olemukseensa kuuluu lähtemätön ulkopuolisuuden tunne. Ulkopuolisuus yhdistää taiteilijoita ympäri maailman, ja homoseksuaalisuus on yksi sen mahdollinen aikaansaava tekijä.

Kirjailija Hai huomauttaa fiksusti, ettei kirjoittajan taustalla ole aiheen kannalta väliä. Tämä tarkoittaa, että keski-ikäinen valkoinen mies voi kirjoittaa kurditytön tarinan. Mutta keskusteltu kysymys oli, tarvitaanko tätä? Maahanmuuttajien oma näkemys olisi tietysti monipuolisempi kuin ulkopuolisella, mutta asiaa ei voida auttaa, jos heillä ei ole kiinnostusta kirjoittamiseen. Kirjoituksensa kommenttiosiossa Hai kiistää myös, ettei kyseessä ole ideologinen asia, koska monimuotoinen kirjallisuus kuvaa todellisuutta paremmin. Yllä osoitin, ettei näin ole, mikä nimenomaan tekee kysymyksestä ideologisen. Ja siinä kysymyksessä olemme eri puolilla; kirjailija Haille monikulttuurisuus on hyvä ja edistämisen arvoinen asia niin yhteiskunnassa kuin taiteessa, minulle se on yksi tätä maata mädättävistä voimista.

Eli kysymykseen, tarvitaanko monimuotoisuutta lisää, on yksinkertainen vastaus: ei. Sitä on jo aivan tarpeeksi, jo nimikkeiden valtava määrä käytännössä takaa sen. Kirjallisuus ei ole koskaan ollut yhtä monimuotoista, ja on absurdia puhua hyperkonservatiivisuudesta aivan kuin eläisimme 50-luvun Suomessa. Ei, monimuotoisuutta ei tarvita yhtään lisää. Sitä ei tarvita kirjallisuuden ohjesäännöksi.

Nyt, olen puhunut monimuotoisuudesta erittäin kapeassa merkityksessä. Ja monimuotoisuus, joka ei ole pelkistettävissä LGBT-tumputtamiseen, on se mitä itsekin kannatan. Monimuotoisuus, joka tarkoittaa genrerajojen laajuutta, runsaita nimikkeitä ja monipuolisia aiheita, on arvokasta monimuotoisuutta. Suomalaisessa fantasiakirjallisuudessa esimerkiksi oman kansaperinteen hyödyntäminen on erittäin suotavaa pelkän kelttiläis-kesiaikatyyppisen fantasian sijaan. Esimerkkeinä suomalaista mytologiaa hyödyntävistä teoksista käyvät Helena Wariksen ”Uniin piirretty polku” ja Jenna Kostetin ”Lautturi”, hyviä kirjoja molemmat (viimeksi mainitussa on jopa sitä kaivattua monikulttuurisuutta, mikä ei onneksi kirjaa pilaa). Monimuotoisuus tällaisena, joka pitää sisällään myös monikulttuurisuuden yhtenä alaviitteenä, on arvokkainta. Se on kirjallisuuden elinehto, koska kirjallisuus on luonteeltaan vapaata. Sitä voi kirjoittaa kuka tahansa, ihan missä vain. Jo tämä vahva individualistinen elementti tuo väistämätöntä monimuotoisuutta, kirjallisuus on idiosynkraattista. Sitä on turha edes yrittää kontrolloida ja puristaa muottiin.

En sinänsä vastusta monikulttuurisuutta taiteessa. Se olisi typerää, koska kannatan taiteilijan vapautta. Vastustan vain tällaisen asian nostamista yleiseksi itseisarvoksi, yksilö voi kyllä omalta osaltaan näin tehdä. Antaa siis suomalaisten kirjoittaa, mitä he kirjoittavat. Me olemme pieni kansa suuressa maailmassa, meidän on syytä ilmaista omaa kulttuurista ainutlaatuisuuttamme ja tapaamme nähdä maailma. Meidän ei tule unohtaa, keitä me olemme. Ei ole meidän tehtävämme kirjoittaa Ahmedin ja herra Lin kokemuksista. He tehkööt sen itse. Ja koska ryvemme postkolonialistisessa syyllisyydessä, emme vaadi monikulttuurista ilmaisua maahanmuuttajilta. Pidämme nimenomaan itsestään selvänä, että juuri he kirjoittavat omasta näkökulmastaan. Kukaan ei vaadi heitä kirjoittamaan valkoisten näkökulmasta, ja eiväthän he sitä teekään. Japanilaiset, kiinalaiset, intialaiset ja kaikki ei-valkoiset maailman ihmiset ovat armoitettuja kirjoittamaan täysin oman kulttuurinsa lähtökohdista käsin, meidän tapauksessamme moisessa on taas mukana epäilyttävä valtaelementti. Onhan eurooppalainen valkoihoinen kirjailija nimittäin automaattisesti valta-asemassa muiden maiden ei-valkoisia kollegojaan kohtaan, ja siksi hänellä myös suurempi vastuu. Näin siis, jos tähän todella haluaa uskoa. En tiedä, enkä usko, ajatteleeko arvon Magdalena näin, mutta sangen yleinen tämä ajatus tuntuu olevan akateemisissa kulttuuripiireissä.

Vaikka kirjailija Hai aiheellisesti huomauttaa, ettei hänkään vaadi monikulttuurisuutta tarinan kustannuksella, niin siltä se käytännössä kuulostaa. Kyse on imperatiivista, tietyn ideologisen tendenssin korottamisesta kirjallisuuden johtotähdeksi. Tällaista suunsoittoa ei kannata ottaa vakavissaan, eikä edes kuunnella. Jos on kaksi asiaa, jotka ovat kirjoittajalle ylitse muiden, niin totuus ja vapaus. Sillä hetkellä, kun kirjoittaja epäilee kirjoittavansa epäkorrektia tai loukkaavaa materiaalia, täytyy painaa eteenpäin. Vain totuudelle tulee olla uskollinen. Arvon Magdalena Hai myös tämän ymmärtää:

”Ei saa olla pelkuri. Mahdollisen lukijan mahdollinen loukkaantuminen ei saa estää kirjailijaa kirjoittamasta. Kirjailija ottaa aina riskin. Aina joku voi loukkaantua.”

En ole eri mieltä.

 *Lisäys 26.7.2016: luettuani tekstin jälkikäteen läpi, tajusin jättäneeni jotain oleellista sanomatta: kirjallisuus ei ole todellisuuden peili sikäli, että se olisi sen tehtävä. Totuus on ainoa tehtävä, eli pyrkimys kuvata pysyvää ja ajatonta. Mutta kirjallisuus myös peilaa todellisuutta väistämättä, koska kukin kirjoittaja on kiinni ajassaan. Vallitseva todellisuus hiipii aina mukaan, ja siksi sitä on turhaa yrittää varta vasten kuvata.

Argumentin kannalta tämä oletus ei toki ollut erityisen oleellinen.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Nazi music video



Hitler, Himmler, Rudolf, Auschwitz, München, Führer...Berlin

Erinomainen laulucover Rammsteinin kappaleesta "Sonne". Taisin kuolla nauruun, kun ensimmäisen kerran kuulin kertosäkeen. Aivan täyttä timanttia, en voi edelleenkään kuunnella tätä nauramatta tai hymyilemättä.

Heil Adolf Hitler o/

Hail Heinrich Himmler o/

EDIT 17.4. Joku saatanan molopää on hiljentänyt videon ääniraidan tekijänoikeussyistä. Kuvaavaa on, että ääniraita on poistettu muistakin "epäilyttävistä" videoista. Sen sijaan varsinainen biisi on kuultavissa Youtubesta monina eri versioina. Bändin diivoja loukkaa näemmä, jos biisistä on joku tehnyt natsiremixin ja humoristisen sellaisen. Tai no, humoristinen se on minulle.

Vitun natsihysteria. Tässä linkki samaiseen biisiin, eri video on vain kyseessä.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Turtles ja perkele



Kaikkihan tietävät Turtlesit? Ja nyt puhutaan tietysti siitä ainoasta oikeasta, eli 80-luvun TV-sarjasta, jota tuli pienenä tapitettua. Tai no oikeastaan en nähnyt koskaan kuin kourallisen jaksoja, koska katselin niitä aina vhs:ltä, ostettuina tai telkkarista nauhoitettuina. Suosikkini oli viidestä ensimmäisestä jaksosta tiivistetty "Kuinka kaikki alkoi" -video, jota luukutin monet monituiset kerrat. Sittemmin näitä jaksoja olen edelleen saattanut nostalgian puuskissa katsella vain huomatakseni, ettei se ehkä ollut niin ihmeellinen kuin muistin...

No, ei haukuta Turtleseja, kyllä ne lapselle olivat ihmeellistä katsottavaa. Edelleen niistä voi saada irti paitsi nostalgiaa, myös huomata pieniä yksityiskohtia, joita ei pienempänä tajunnut. Dubbauksen laatu - kuten Suomessa näin yleensä - vaihteli paljon. Kakarana ei osannut moisesta välittää, mutta nyt huomaa kuinka huonoa sekin välillä oli. Asialla saattaa olla tekemistä sen kanssa, että suomenkielisiä ääninäyttelijöitä oli vain vähän - vain kolme siinä, missä amerikkalaisessa versiossa heitä oli yli kaksikymmentä. Resursseja oli ilmeisesti vähän eri tavalla käytössä, mistäköhän mahtoi johtua?

Dubbaus ei ole onneksi niin huonoa kuin Digimonissa tai Hopeanuolessa (Jeesus, nuo ovat sitten kamalia). Oikeastaan taso on ihan hyvä suurimman osan ajasta. Huonille kohdille on sitten saanut nauraa. Mutta aina sitä löytää jotain, mitä ei olisi ajatellut piirretystä löytävänsä. Seuraavassa linkisssä ensimmäisen kauden 2. jakso:




Kelatkaapa kohtaan 7:18 ja kuunnelkaa. Mikäs sieltä tippuu? Kun joukko juoksee yhtenä päänä ulos ovesta ja mölisee, kuulen yhden heistä sanovan seuraavaa: "älä siinä nyt puhu siinä, kyllä mä perkele kato sulle näytän!" Kun kuulin tuon ensi kertaa, olin pudota tuoliltani. Oli pakko kuunnella uudelleen, oliko se todella siellä? Ja kyllähän se oli. Tällaiset lipsahdukset ovat mahtavia, ne eivät suinkaan huononna mitään vaan parantavat kokemusta näin myöhemmällä iällä. Taisi olla sensuuri väljempää tuolloin, mahtaisiko moinen mennä nykyään läpi?

(Pakko mainita yksityiskohdasta 1:49. Muistan, kuina upeaa se oli, kun Technodrome näytettiin ensimmäisen kerran. Se oli taas se hienoin asia koskaan, se ulkomuoto oli vaan niin siisti. Vitun awesome, palaavat vanhat fiilikset mieleen.)

Hauskoista dubeista puheen ollen, en voi olla mainitsematta Prätkähiiriä. Siinä vasta olikin sarja, 5/5. Lapselle sopivaa katsottavaa, mutta aikuisenakin sitä on itse asiassa hauskaa tsiigata, koska huomion kiinnittää eri asioihin. Dubbauksen taso on tietysti sellainen, jolle saa aika ajoin nauraa sen typeryyden vuoksi. Mutta pääosin sekin on ok, ja ennen kaikkea huomaan vasta nyt, mitä ne hiirulaiset oikeastaan puhuivat. He heittävät jatkuvasti läppää ja referenssejä asioihin, joita vain aikuiset voivat huomata. Vai miten selittäisitte tämän: "No, eiköhän se riitä että se jyrää tän Leipiksen uuden dildon!" Tykkään kans epämääräisistä yksityiskohdista, kuten erään ruman hepun perverssistä ähkimisestä. On näillä tekijöillä ollut vissiin hauskaa saatana, mitäköhän nekin ajattelivat, kun lausuivat repliikkejään? Puolet kuulostaa improvisoidulta, sen verran perseestä revittyjä ne jutut ovat.

Oudon läpän vuoksi ymmärrän, miksi faijani katsoi tätä sarjaa kanssani. Sikäli ihan hyvä veto tekijöiltä, kun tätä voivat katsoa viihtyen sekä perheen isommat että pienemmät. Samasta syystä Disneyn piirrettyihin piilotettaneen kaikenkarvaisia pervouksia, ihan vain aikuiskatsojia varten. Hevihemmo -jakso on aika hyvä esimerkki tästä. Hahmon Andy Mccoy-imitaatiota eivät tajua kuin aikuiset, mikä tekeekin jaksosta hauskan. Lapsena sitä tietysti katseli, "hitsi, kun on siistejä motskareita ja räjähdyksiä". Nyt sitä katsoo huonojen läppien ja dubbauksen vuoksi. Ja kyseisen jakson kruunaa vielä hirveä laulu.
 

torstai 9. huhtikuuta 2015

Poliittinen biologia



Luinpa artikkelin konservatiivien psykologiasta. Mitään uuttahan tässä ei todella ole, vitsi on jo aika vanha. Menipähän taas aikaa hukkaan, mutta en malta olla kirjoittamatta pientä pärettä tästä.

Perusväite kuuluu, että konservatiivit ajattelevat tavallaan, koska pelkäävät enemmän. En ole sinänsä eri mieltä, jokin korrelaatio varovaisten asenteiden ja pelokkuuden välillä tietysti on. Konservatiivit näkevät riskit eri tavalla ja korostavat niiden negatiivisia seurauksia. Niin sanotulla liberaaleilla on taas alentunut riskien kaihtaminen, he etsivät koko ajan uutta vaaroista huolimatta. Molemmat asenteet ovat hyödyllisiä pienessä yhteisössä, eli lyhyesti ilmaistuna: ilman riskinottajia olisimme aikanamme jääneet puuhun, ja ilman riskien kaihtajia leijonat olisivat syöneet meidät kaikki. Mutta kuten olettaa saattaa, artikkeli ei tyydy tähän vaan selittää, miksi konservatiivisuus onkin käytännössä aivovamma.

Liberaalit ovat artikkelin mukaan oikeinajattelijoita eli realisteja. Heillä ei ole ns. negatiivisuusharhaa, joka vaivaa konservatiiveja, muttei myöskään positiivisuusharhaa. He osaavat ottaa siis vaarat huomioon, mutta eivät ylikorosta niitä; täydellinen ihminen. Olisi vain kiintoisaa tietää, ketä ovat sitten ne positiivisuusharhaiset? Loogisesti ajatellen asenteet menisivät normaalijakauman mukaan, jolloin vastakkaiset ominaisuudet olisivat suunnilleen yhtä yleisiä. Ja ainakaan liberaalit eivät olisi realisteja, vaan nimenomaan positiivisuusharhaisia. Mutta kirjoittaja katsoo liberaalien edustavan normaaleja ihmisiä ilman harhoja, siinä missä konservatiivit ovat mielisairaita. Mikäs siinä.

Artikkelissa tuodaan useampaan kertaan esille, ettei haluta tuomita konservatiiveja, mutta käytännössä lytätään heidät passiivis-aggressiiviseen tyyliin; heidän pelkonsa johtuvat väärästä kasvatuksesta, eli lapsena hakattiin liikaa. Lisäksi he ovat ilmeisesti vähemmän empaattisia, ja vastustavat kaikkea hyvää ja kaunista. Lisäksi spekuloidaan mahdollisilla geneettisillä tekijöillä, eli konservatiivisen aatteen takana on biologinen ja kasvatuksellinen predestinaatio (liberaaleilla ei tietenkään ole näin, vaan he päätyvät kantaansa aina rationaalisen prosessin kautta).

Tämä kaikki on periaatteessa kiinnostavaa, ellei se olisi niin rasittavaa. Hyvä, että asioita tutkitaan, mutta korrelaatioista luonteenpiirteiden ja ideologioiden välillä ei kannata muotoilla argumentteja itse ideologian puolesta taikka vastaan. Poliittinen ajattelu on jotain, jota ei voi redusoida pelkkiin persoonallisuuspiirteisiin. Kaikkia ihmistyyppejä löytyy kaikista poliittisista karsinoista, vastapuoli ei ole koskaan niin monoliittinen kuin omalta puolelta näyttää. Jos kuitenkin halutaan välttämättä lähteä patologisointiin, niin sitä peliä voi pelata kaksikin. Mikäli konservatiivit pelkäävätkin enemmän, liberaalit eivät taas kykene ymmärtämään moraalin eri tasoja. Liberaalien samaistumiskyky on pienempi, minkä vuoksi he eivät ymmärrä eivätkä edes halua ymmärtää. Esimerkiksi lojaalius on heille tuntematonta, minkä vuoksi aviorikos tai isänmaan pettäminen eivät merkitse mitään. Mutta onko aina näin, ei tietenkään. Tämä kuten muut vastaavat kartoitukset kuvaavat aina sitä, millaisia ovat liberaalit/konservatiivit keskimäärin.

En siis kiistä psykologisia eroja eri tavoin ajattelevien välillä, kiistän vain niiden relevanttiuden. Mitä asioille pitäisi niiden pohjalta tehdä? Kirjoittaja ottaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen, jonka ratkaisemiseksi konservatiivinen ajattelu ei riitä (käsittämätön argumentti sikäli, että luonnonsuojelu on jokaisen todellisen konservatiivin asialistalla). No, miten ongelma ratkaistaan? Lopetetaanko demokratia, jotta konservatiivit eivät voisi enää äänestää? Tämähän olisi vain loogista, koska se olisi edistyksellistä ja mitäpä uutta kunnon ”novelty-seeker” ei kannattaisi? Pitäisikö tietyiltä ihmisiltä evätä äänioikeus psykologisen profiloinnin perusteella? Entä eugeeninen projekti, jolla konservatiiviset sikiöt seulottaisiin pois populaatiosta? Mitäpä jos lapset pakkohuostaanotettaisiin konservatiivisilta ja pahoinpiteleviltä vanhemmilta, jotta ei syntyisi enää uutta väärässä olevien sukupolvea?

Kuten näkyy, tällaisesta asetelmasta ei päästä pitkälle. Jos konservatiivien ”väärä” maailmankuva olisi pelkästään lapsuuden väkivaltaisuudesta kiinni, miksi neekerit äänestävät USA:ssa liberaaleja demokraatteja? Jos konservatiivit pelkäävät liikaa, niin mitä liberaalit pelkäävät? No, esimerkiksi ydinvoimaa, joka on tuottavimpia ja turvallisimpia energiamuotoja. Joku vääräleuka voisi siis sanoa, että konservatiivit pelkäävät enemmän, mutta oikeita asioita ja liberaalit vähän, mutta kuviteltuja uhkia. Kumma myös, ettei kirjoittaja havaitse pientä ironiaa tekstissään; konservatiivit korostavat ”me vastaan muut” -ajattelua, mutta kummasti kirjoittaja jakaa ihmiset poliittisen kannan perusteella ”meihin hyviin ja niihin lapsena pahoinpideltyihin idiootteihin”.

(On oikeastaan odotettavissa, että juuri edistykselliset käyttävät biologiaa argumenttina. Hehän olivat nimittäin aikanaan myös innokkaimpia eugeniikan kannattajia, ja muutenkin halusivat kaiken vanhan tuhoamista uuden tieltä. Valkoihoinen väärinajattelija on siis ikävästi edistyksen tiellä ja tulisi jotekin poistaa kuviosta.)

Poliittisten vastustajien patologisointi on halpaa. Molemmilla puolilla tehdään usein se virhe, että vastapuolesta halutaan vain eroon, ikään kuin kompromissi ei voisi tulla kyseeseen. Vastapuolen edustajat ovat vain ”väärässä, ja heidät pitäisi saada tajuaman se”. Mutta yhteiskunta ei toimi niin. Se rakentuu yhteispelin ja ristiriitojen kautta, vastapuolet tarvitsevat toisiaan. Kulttuurisodaksi muuttuva antagonismi ei ole enää rakentavaa ristiriitaa, vaan hajottavaa.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Selektiivinen abortti



Kiina ja Intia ovat kuuluisia tyttösikiöihin kohdistuvista aborteista ja ensin mainittu vieläpä lainsäädännöllisistä pakkoaborteista. Näitä asioita on nostettu liberaalien puolesta esille, koska toiminta polkee heidän mukaansa naisten oikeuksia. Tämä kuitenkin nostattaa esiin kiintoisan ristiriidan heidän ajattelussaan; abortti ei ole heidän mielestään väärin, koska kyse on naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, ja sikiöllä ei ole oikeuksia. Mutta tyttösikiöihin kohdistettu selektiivinen abortointi onkin väärin, koska se rikkoo naisten oikeuksia. Eli onko sillä sikiöllä oikeuksia vai ei? Koettakaa päättää.

Liberaaleille siis, joiden mielestä vapaa abortti kuuluu naiselle ja sikiö on osa naisen ruumista, on vaikeaa perustella miksi tyttölasten abortointi olisi enemmän väärin. Niissä maissa, joissa tätä valikoivaa aborttia tapahtuu, kyse on tietty harvoin naisen omasta tahdosta vaan valtion pakkovallasta yhdistettynä kulttuurisiin normeihin. Mutta oletetaan, että kyse olisi vapaasta tahdosta. Olisiko se silloinkin enemmän väärin? Abortithan ovat järjestään valikoivia, vammaisia abortoidaan herkemmin kuin terveitä. Ja jos abortin tulee olla oikeus, jonka legitimiteetti perustuu ainoastaan naisen tahtoon, onko syillä mitään väliä? Liberaalin logiikan mukaan ei. Nainen voisi vaikka vapaasti synnyttää viisi poikalasta ja abortoida kymmenen tyttösikiötä, jos niin haluaa. Se ei olisi yhtään enempää väärin kuin ”normaali” abortti.

Oman kantani aborttiin olen tuonut esille aiemminkin, mutta lyhyt kertaus lienee paikallaan: abortti on lähtökohtaisesti väärin, mutta joskus välttämätön paha. Näin jos kyseessä on esimerkiksi terveyttä uhkaava raskaus, sikiön vaikea vammaisuus tai raiskauksesta alkanut raskaus. Muutoin en hyväksy aborttia, joten sukupuoliselektiivinen abortti on tietenkin väärin. Se ei ole kuitenkaan vain moraalisesti väärin, mutta myös demografian kannalta typerää. On järjetöntä eliminoida tyttöjä, jotka ovat lisääntymisen kannalta pullonkaula. Lisäksi tyttöjen abortointi johtaa pitkällä aikavälillä suhteettomaan miesenemmistöön, mikä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Jos siis joku abortoi sikiönsä sukupuolen perusteella, pidän sitä vääränä, mutta en yhtään enempää vääränä kuin sosiaalista aborttia. Sosiaalista aborttiahan perustellaan usein sillä, että lapsen täytyy syntyä haluttuna. No, jos tyttöä ei haluta, niin antaa mennä vain; näin siis liberaalin logiikan mukaan.

Kiinan harjoittamaa pakkoaborttipolitiikkaa on syytäkin vastustaa, vastenmielistähän koko touhu on. Mutta jostain syystä tyttölasten abortoiminen nostetaan erityiseksi moraaliseksi ongelmaksi. Se on toki ongelma yhteiskunnalliselta ja demografiselta kannalta, mutta moraalisesti se ei ole ongelma sen enempää kuin pakkoabortointikaan. Jos vastustaa pakkoabortteja ja sosiaalisia abortteja, vastustaa myös selektiivisiä abortteja sukupuolen perusteella. Mutta liberaalit nostavat tyttöjen selektiivisen abortoinnin suurimmaksi moraaliseksi ongelmaksi pakkoabortoinnin sijaan, koska naiset nyt ovat enemmän uhreja ja sitä rataa.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Nirvana

Yöllä olin melkoisissa fiiliksissä. Tohkeissani jälleen, pursuin innostusta. Tuollaisina hetkinä en kykene nukkumaan, sydän pamppailee ja kasvoilleni pakottautuu hymy ihan silkasta hyvästä olosta. Hauskaa miten päivää aiemmin olin saanut pahimman raivokohtauksen pitkään aikaan erään pelin takia (pelejä ei kannata ottaa liian vakavissaan, mikä valitettavasti unohtuu joskus. Mutta kun joutuu pelissä tilanteeseen, jossa on täysin avuton ja päälle sattuu vielä satumaisen huonoa onnea, tuntuu että maailma yrittäisi heittää paskaa päälle. Avuttomuuden tunne on ehkä yksi suurimpia aggression lähteitä mitä voin kuvitella). Silmissäni kipunoi tähtiä ja vaivoin pidätin haluni rikkoa esineitä ja hakata raajani mustelmille. No, nopeasti ne tunnetilat muuttuvat ja yöllä kävin jonkinlaisessa hybriksessä, sen verran lujasti puhkuin intoa ja outoa itseluottamusta. Tämä kykyni innostua on niitä syitä, miksi olen edelleen elossa. Olen aina välillä lapsi, joka taputtelee tohkeissaan käsiään.

Mielenkiintoista muuten, miten paras inspiraatio ja innostus tulevat lähes poikkeuksetta yöllä. Silloin pursuan ideoita ja olen niistä haltioissani. Mutta aamu palauttaa maan pinnalle, ja edellisen yön mestariajatus on muuttunut paskaksi. Paras tekstini on yhtäkkiä kuraa (siksi yritän välttää julkaisemasta blogitekstejä yöllä, en luota liikaa yölliseen hybrikseen). Nytkin poden jonkinlaista krapulaa edellisen yön tunteista, oli ikään kuin liian hyvä olo; ei niin saisi tuntea. Aamu lienee jonkinlainen välttämätön tasapainottaja, joka auttaa pitämään jalat maan pinnalla. Yöllä ajatukset lähtevät sen verran lentoon, että tarvitaan sarastuksen lahjomatonta tuomaria, joka armottomasti erottelee käyttökelpoiset ideat paskasta.

Mutta yhtä kaikki, tarvitsen tuota innostusta. Hybris ja nemesis, mahtaako jollakulla olla päinvastoin? Eli aamulla tulevat hyvät ideat, jotka yöllä muuttuvat paskaksi?

Öisin olen muuten järjestään myös sentimentaalisempi, mitä saa joskus aamuisin hävetä. Kun muistaa aamulla sen, mitä yöllä tunsi, voi vain kauhulla ajatella "olenko tosiaan näin naurettava?"

(En muuten inhoa aamuja, päinvastoin. Herääminen ei ole koskaan ollut liian helppoa, mutta aamun hengestä pidän. Kaikki on taas uutta ja mieli selkeä. Varhaiset kesäaamut ovat tunnelmallisimpia. Vaikka heräisi liian aikaisin, se viileys ja kasteen haju ilmassa ovat oma pieni maailmansa, josta aina nauttii.)

Häpeä, se on hyvä asia se.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Haa!

Tämä laiskuri viettää kesän sitten töiden parissa. Sama museo, samat kuviot; kyllä kelpaa. Tai no, lempiharrastukselleni lorvimiselle jää paljon vähemmän aikaa. Oikeasti, runsas vapaa-aika on tärkeimpiä asioita elämässäni ja tanssisin mielelläni ruusuilla vaikka tuomiopäivään asti. Mutta tässä ei ole haluamisesta kyse, minulla ei ole oikein vaihtoehtoja (kenellä nyt todella olisi). Mutta lempo vieköön, joudun palvelemaan asiakkaita. Joudun puhumaan, ihmisille! Noh, Selvisinhän viime kesästä, joten selvinnen tästäkin. Onneksi työympäristö on kaunis ja mukava, minulla ei ole siis tippaakaan varaa valittaa.

Tässä sopivaa musiikkia tunnelmaan, onnellinen olen:



Ai niin, hyvää pääsiäistä ihmiset!