sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Eva Wahlström



Satuin eilen näkemään tämän naikkosen haastattelun töllöttimessä. Luoja, en muistanutkaan kuinka kuuma kissa hän on, aivan sairasta. Välillä ymmärrän muslimeja, jotka ovat kieltäneet naiskauneuden lailla, onhan tuollainen jo vähän liikaa. Nämä esimerkit havainnollistavat mitä syntisen hyvä tarkoittaa, jotkin asiat voivat olla liian kauniita ja liian kuumia. Uhhuh...

Melkein hirvittää ajatella, että hän on myös nyrkkelijä. Olisi onnettomuus, jos noin nätti purukalusto menisi lunastuskuntoon. Aivan mahtavaa kuitenkin, että siinä on suomalainen maailmanmestari omassa lajissaan.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Dogmaattisuudesta



Dogmeilla on paha kaiku, itse asiassa kaikki halveksivat niitä. Joka tuutista opetetaan niin sanottua itsenäistä ajattelua ja korostetaan kriittisyyttä kaikkea kohtaan. Mitä me saimme? Saimmeko valveutuneen sukupolven, joka on vihdoin luopunut illuusioistaan ja joka johdattaa meidät valistukselliseen utopiaan. Ei, saimme vain ison joukon oman itsensä herroja, joiden ajattelu on vapautta valita mieleisensä salaliittoteoria.

Sillä hetkellä, kun dogmeista tehtiin lähtökohtaisesti pahoja ja kyseenalaistamisesta lähtökohtainen hyve, jouduimme sivukujalle. Molemmat voivat olla tarpeellisia, mutta koska nykyaika tunnustaa vain manikealaisuutta, toisen täytyy kuolla; kuten valkoisen täytyy kuolla mustan tieltä, täytyy koko maailman yhdenmukaistua. Meillä ei saa olla dogmeja paitsi kyseenalaistamisen dogmi. Joskus skeptisyys ja dogmit kävivät dialektista kamppailua, mutta lopulta edellä mainitun lapsi huuhdeltiin pesuveden mukana aatehistorian viemäriin.

Me emme ole viisaampia, älykkäämpiä tai paremmin perillä maailmasta kuin aiemmin. Olemme ainoastaan yksin, koska emme enää saa luottaa auktoriteettiin. Yksilö on suurin auktoriteetti ja on loukkaus hänen suvereniteetilleen, jos hän turvautuu viisaampiensa apuun; ei ole ketään viisaampia. Auktoriteettikin on vain ihminen ja ihmisillä ei ole eroja. Ei ole instituutiota, ei perinnettä, johon luottaa. Ja siksi me vapisemme ja pelkäämme tietoa, mutta imuroimme huuhaata netistä. Ei syntynytkään rationaalista ihmistä, joka omin nokkinensa valikoi arvonsa. Ihmiseltä riistettiin vanhan viisauden ja yhteisön tuki ja jäljelle jäi paranoidi, tutiseva hyytelö.


Mitä dogmi oikeastaan merkitsee? Se on todistamatta pätevä väite, jota ei kyseenalaisteta. Dogmeihin sitoutuminen on dogmaattisuutta, josta on kuitenkin tullut pilkkatermi. Dogmaattisuus voi tietenkin olla vain löysää ajattelua ja varsinkin nykypäivänä saa olla tarkkana, minkä suhteen on dogmaattinen. Koska ollaanpa rehellisiä, me kaikki olemme dogmaattisia monissa asioissa. Minulla ei esimerkiksi ole pätevyyttä, kykyä eikä aikaa arvioida kvanttifysiikan, kosmologian tai ilmastotieteen löydöksiä, joudun kyseenalaistamatta nielemään mitä tiedemiehet sanovat. En ihan heti kyseenalaista teologienkaan oppeja, koska en tunne aihetta syvällisesti. Meidän on kaikkien oltava niin monien asioiden suhteen dogmaattisia. Kuten todettua, kaikelle skeptinen kriittinen ajattelu tuottaa vain paranoiaa. Eri asia ovat aidosti skeptiset ihmiset, joita löytyy hyvin vähän; ihminen ei ole luonnostaan epäilijä.

Minä en ole ainakaan skeptikko. En ole itsenäinen ajattelija, enkä luonnostani kyseenalaista; uskon mitä auktoriteetit sanovat. Ajatukset, joista täällä pauhaan, ovat suurimmaksi osaksi peräisin muualta kuin omasta päästäni. Olen höynäytettävä ja taikauskoinen pösilö, jota on helppo manipuloida ja johtaa harhaan (ei tietenkään kannata yrittää mitään. Tiedostan nämä piirteeni ja osaan siksi olla varuillani. Kompensoin luontaista skeptisyyden puutettani juuri edellä kritisoimallani ylikriittisyydellä). Haluan, että tulisi joku, joka ottaisi kädestäni ja näyttäisi maailman salaisuudet. En haluaisi ajatella, koska ajattelemalla ei tule onnelliseksi. Minä kaipaan dogmeja ja auktoriteetteja, jotka vuoren varmuudella kertoisivat minulle Totuuden. Haluaisin uskoa johonkin Totuuteen, tulisi maailmasta siedettävämpi paikka.

Olen kuitenkin mihinkään uskomaton ja päättämätön uuno, joka kyhjöttää tietämättömyydessään ja ymmärtämättömyydessään. On vaikea tehdä valintoja, kun ei ole ketään neuvomassa ja kun ei tiedä kehen luottaa. Koska jokainen, joka sanoo jotain, on ihminen. Ja ihminen on syntinen olio, hänen sanaansa ei pidä uskoa. Mutta johonkin pitää uskoa. Mihin, kertokaapa se minulle.

Off-topic: Sain kunnon ASMR-kicksit tänään töissä. Eräs naisasiakas puhui sellaisella äänellä, ettei mikään taas ole tuntunut yhtä hyvältä vähään aikaan. Mielessäni ajattelin "oi puhu vielä vähän lisää, älä herran tähden vaikene". Jos eläisimme paremmassa maailmassa olisimme vielä päälle nussineet, minkä jälkeen hän olisi hieronut päänahkaani.

Nykyvasemmisto yhdessä sloganissa

”Kaipaisin häneltä jotain kannanottoa, ulostuloa, jossa hän vaikka sanoutuisi näistä irti tai pyytäisi anteeksi.”

                   -Nazima Razmyar

perjantai 29. toukokuuta 2015

Sademusaa

Alkukesän sateet vaaleanvihreässä värissä ja voimistuneissa tuoksuissa soivat tämän kappaleen sävelillä:

Rush  - The Enemy Within

Harmaa taivas ja tiheän tuomen hämärän läpi suodattuva valo ovat niitä tilannekuvia, joihin tämä musiikki muistoissani kiinnittyy.

torstai 28. toukokuuta 2015

Suvimusaa

Myöhäiskevät on ollut kovin sateinen, mutta viime päivinä on vihdoin tuntunut jo kesäiseltä. Puut ovat jokseenkin jo lehdessä ja tuomet kukkivat. Tuoksut huumaavat ja mustarastaan hivelee. Kyllä kesä on kaikista vuodenajoista parhain, se on lämmin ja kaunis. Ja kesän alku on se lyhyt hetki ennen juhlia, kun tunnelma on todellisuudessa parhaimmillaan. Pidän toukokuusta.

Mutta tässäpä alkavan suven musiikkia virren jatkoksi:

Star one - The Two Gates

Kyseinen kappale on muutaman vuoden ajan ollut osa myöhäiskevään/alkukesän soundtrackiani. 0:34 alkaa musiikkiosuus ja millainen osuus! Kitaralla arpeggiona soitettu sointukierto vie minut valkovuokkojen, tuomien ja vain alkukesällä havaittavan vihreän sävyyn. Taas kerran, se ei ole vain sointukierto ja sävelet itsessään, vaan myös saundi; kaiutettu, pienellä choruksella ryyditetty ja aika simppeli mutta kaunis saundi.

Ja kaiken kruunaa juuri oikealla Minimoog-soundilla loihdittu syntikkkamelodia, joka sekin noudattelee sointukiertoa päätyen pieneen juoksutukseen. Tämä on ylöspäin kohoavaa musiikkia, ei ihme että se tuo mieleen heräävän luonnon maisemat.

Intro onkin paras osuus, vaikka loputkin biisisitä on hyvää. Uriah Heep-tyylinen Hammond-riffi johdattelee vanhan ajan rockbiisiin (vaikka kappale on tehty vuonna 1998), joka nousee parhaimmilleen kertosäkeessä.

Nyt lähden taas kävelemään, kuulen pihalla mustarastaan.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Suvi suloinen

Kouluissa on koittanut taas kevätjuhlien aika ja kaunis suvivirsi raikaa. Kevätjuhlat olivat suosikkihetkiäni, kyllä mielen valtaa nostalginen lämpö niistä muistoista. Ja tarkoitan tietysti ala-aste-ajan juhlia, silloin nämä asiat olivat merkityksellisimmillään. En koskaan enää koe niitä lauluja, kevätnäytelmiä ja kesän odotuksen tunnelmaa kuten silloin.

Kevätjuhlia oli aina kaksi, iltajuhla viimeisellä viikolla ja päiväjuhla viimeisenä lauantaina. Iltajuhlassa katsottiin näytelmät ja laulettiin suvirisi. Päiväjuhlassa kuunneltiin kuudesluokkalaisten jäähyväislaulu, saatiin todistukset ja jäätelötuutti kouraan. Siitä oli upeaa lähteä pitkän kesäloman viettoon. Jos vain voisin palata noihin hetkiin ystävieni seurassa, edes jotenkin. Mutta vaikka olisi omia kouluikäisiä lapsia, en kokisi sitä enää samoin. Niin se vain menee, mikään mennyt ei palaa.

Olen kuitenkin hengessä mukana kaikkien ala-asteikäisten kanssa, vähänpä olen niistä ajoista muuttunut.

Kyllä kesä on kaunis. Ja tähän aurinkoiseen iltaan sopii tämä, lähdenpä kävelylle tunnelmoimaan:


Urheilukoulu ja erioikeudet

Apulaisoikeusasiamies haluaa lopettaa urheilijoille annettavat erivapaudet varusmieskoulutuksessa, koska - kuinka ollakaan - se on epätasa-arvoa. Joo-o, tasa-arvolla ja jollain abstraktilla epäoikeudenmukaisuudella voidaan nykyään perustella mitä tahansa muutoksia ihan missä tahansa. Mistään konkreettisesta ongelmasta ei tietenkään ole kysymys, vai muistaako joku kuulleensa mieheltä valitusta siitä, että urheilukoulun käytäntö on epäoikeudenmukainen?  Mitä sitten jos heillä onkin erioikeuksia, niille on perustellut syyt ja kyse on erittäin pienestä osasta varusmiespalveluksen suorittavia.

Miksi kaikki pitää yhdenmukaistaa, miksi kaikki on välttämättä laitettava saman mankelin läpi abstraktin oikeudenmukaisuuden nimissä? Nämä esimerkit osoittavat jälleen, kuinka vähän ymmärrystä joillakin on todellisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Sillä, että kukaan ei ole valittanut asiasta aiemmin, ei ole väliä. Käytäntö, josta ei ole ollut haittaa kenellekään ja jolla voidaan helpottaa pienen porukan ponnisteluja, ymmärrettävästi herättää raivoa egalitaristeissa.

Tai no, tämän uutisen mukaan valitusta on ollutkin: " Varuskuntatarkastusten yhteydessä käydyissä keskusteluissa ja kanteluissa on toistuvasti noussut esille urheilijoiden erityskohtelu ja pitkät urheilukokomennukset." Mutta entä sitten? Urheilijat eivät ole muutenkaan ainoa ryhmä, jolla on mukautettu palvelus.

Tarkoituksenmukaisuudesta tässä on kyse. Sodassakaan eivät kenraalit ole rynkky kädessä etulinjassa, koska siinä ei ole järkeä. Mutta tasa-arvon nimissä heidänkin kuuluisi olla. On väärin, että joku saa olla esikuntakirjurina, rintamalle vaan. Poistetaan aselajit, koska ne epätasa-arvoisina asettavat miehet vaarallisuudeltaan eri tehtäviin.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Päivän sitaatti, nro. 2

"Ne ilmiöt, joita Suomessa on hämmästelty jytkyn ja jatkojytkyn aikaan, eivät ole tulleet yllätyksenä niille, jotka seuraavat politiikkaa myös muualla. Kulttuurimarxilaisuus on samanlaista kaikkialla, koska sen alkulähde on akateemisessa maailmassa ja akateeminen maailma on aina ollut kansainvälistä, nyt virtaukset nettiaikana tietysti leviävät entistäkin nopeammin. Se tuottaa samanlaista politiikkaa kaikkialla, ja se politiikka epäonnistuu suunnilleen samalla tavalla kaikkialla. Epäonnistuminen tuottaa suunnilleen samanlaisen vastareaktion kaikkialla, ja se oikeistokonservatiivinen vastareaktio synnyttää prosessin käynnistäneessä vasemmistossa samanlaisen vihareaktion kaikkialla."

                    -Marko Hamilo

lauantai 23. toukokuuta 2015

Euroviisuista



Teki tänään töissä mieli puristella pinkeissä kollareissa kulkeneen tytön persettä. En puristellut.

Mutta siis, en ole koskaan seurannut Euroviisuja. Joskus olen katsellut vain kuullakseni kuinka huonoa voi musiikki olla. Ymmärrän Euroviisujen alkuperäisen idean, ne olivat uusi juttu silloin joskus. Eurooppaa yhdennettiin ja luotiin yhteinen ohjelmaformaatti, jossa esitettiin juuri kullekin maalle omaleimaista musiikkia. Mutta olisi paksua väittää, että nykyisissä Euroviisuissa olisi mitään jäljellä siitä alkuperäisestä tarkoituksesta. Niiden ”musiikki” on liukuhihnalta tuotettua sielutonta tehdaspaskaa, koreografiat samaa haukotuttavaa keikistelyä. Tai ehkä se oli koko homman tavoite, johon nyt on päästy: yhdenmukaistuminen ja tasapäistyminen. Esiintyjiä ei pidä voida erottaa toisistaan, muuhan olisi merkki nationalismista ja kansallissosialismista.

Muusikoita, jotka epäonnekseen Euroviisuihin päätyvät, käy vain sääliksi. Voittoa seuraavat lyhyet 15 minuuttia valokeilaa, eli jokseenkin sama juttu kuin kaikenkarvaisilla kykyjenetsintäkilpailuilla. Maailma ei menettäisi mitään, vaikka voittajia ei olisi. Vai onko maailma saanut Antti Tuiskusta, Conchita Wurstista tai Anna Abreusta korvaamattomat taiteilijat? Sillä ei ole mitään merkitystä, että nämä voittajat saattavat myydä albumeitaan. Kyllähän Matti Nykänenkin möi kultaa, mutta muistavatko jälkipolvet hänet suurena laulajana? Musiikilla voi tehdä travestiaa ja myydä vaikka miljoonia samaan aikaan, mutta mistään pysyvämmästä on turhaa haaveilla.

Onhan näistä Talent-souveista sun muista jäänyt hauskaakin materiaalia katsottavaksi, kuten tämä intialaisten gurujen esitys. Mutta siihen niiden merkitys jääkin, hauskoiksi kuriositeeteiksi. Euroviisuista mukavin muistoni liittyy tietenkin Lordin voittoon. Koska kyse oli Suomen voitosta, tunsihan siinä väistämätöntä ylpeyttä taas kerran. Mutta miksi pitäisi tuntea ylpeyttä musiikkitravestian kilpailuista? Lordin salaisuuskaan ei ollut heidän erinomaisuutensa, vaan muiden huonous. Ne kostyymit ja heidän biisinsä olivat niin normista poikkeavia, ettei sellainen voi olla jäämättä niiden mieleen, jotka kyseistä travestiaa seuraavat.

Tärkein Lordin voittoa seurannut asia oli tietysti helvetin jäätyminen, Suomen ei pitänyt vain koskaan voittaa. Ja mukavaa oli kuulla joidenkin Euroviisuentusiastien valitusta, kun Lordi ei ollutkaan heille mieleinen voittaja. No, kuten todettua, ihan peruspsykologiasta se oli kiinni. Työhakemus ei jää mieleen, jos siellä mainitaan avoimuudesta ja yhteistyökyvykkyydestä. Euroviisuissa eivät voi missit jäädä mieleen, jos yksi bändeistä pukeutuu älyttömiin larppausasuihin.

No, on Euroviisuissa ollut joku hyvä kappale. Ehkä parikin. Tykkäsin ikäväksi yllätyksekseni Suomen viisuedustajasta 2012. Tämä Pernilla Karlssonin kappale on minusta sympaattinen ja nätti, Ruotsin kieli sopii hienosti laulettuun musiikkiin. Vielä nätimpi on laulaja itse, haluaisin kovasti kosketella noita käsivarsia. Hitsi, alkaa taas melkein tehdä pahaa katsella moista kauneutta. Samaisen vuoden voittajakappale oli myös hyvä, ysärityylinen tanssikipale. Loreen on aika laiha tyttö, mutta söpö.

PKN:stä ei ole minulla paljoa sanottavaa. ”Aina mun pitää” on ihan hauska biisi, muttei hyvä biisi. Sinänsä olen tyytyväinen heidän valinnastaan, Suomen kannattaa jatkaa samalla linjalla jatkossakin. Nimittäin toinen toistaan paskempien bändien lähettäminen kisoihin olisi erinomainen keskisormi koko Saatanan travestialle. Toivonkin, että jonain päivänä Suomen edustajaksi pääsisi The Black Satans. Alta löytyvä kappale on kaikkien aikojen black metal -parodia, olin kuolla naurusta kyseisen aarteen löydettyäni:



PS. Luojan kiitos, ettei Nightwish päässyt koskaan karsintoja pidemmälle. Sleepwalker onkin paras biisi, joka on koskaan sivunnut vitun viisuja.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Sivilisaatiokriittistä jupinaa



No, nyt ei vituta enää yhtään. Ei sinänsä yllätä, mielialani sahaavat miten sattuvat. Nihilistisestä epätoivosta hyppään ekstaasiin ja siitä sitten neutraaliin. Eipä näistä kannattaisi suurta numeroa tehdä, hyvinhän asiani ovat. Kesätöitä on ja kotona odottavat puhdas vesi, ruoka, taide ja puhtaat lakanat. Aina näistä asioista vain joutuu itseään muistuttamaan. Sellaisia ihmiset ovat, mihinkään emme tyydy.

Museollakin oli taas vitusti ryhmiä, mutta oli silti mukava päivä. Hyvä työpari edesauttaa asiaa, ei ole tässä paljoa valittamista. Toisin kuin yöllä ja aamulla kuvittelin, ihmisten näkeminen ja puhuminen jopa piristivät todella.

Mutta nyt asiaan. Viime päivät ovat kuluneet vammailun merkeissä, joten voisin kirjoittaa vaihteeksi jotain järkevää. Tulin nimittäin ajatelleeksi seuraavaa: oliko sivilisaation syntyminen virhe, ja entä jos Rousseau olikin oikeassa?

Sivilisaatioiksi määrittelen tässä kaikki maatalouden ilmestymisen myötä syntyneet kulttuurit. Metsästäjä-keräilijä –kulttuurit näen sivilisaatioita edeltävänä vaiheena, ne ovat ikään kuin ihmiskunnan oletustila. Rousseau oli väärässä monilta osin; en usko paratiiseihin maan päällä, enkä ”jaloihin villeihin” harmonisessa alkutilassa. Sota ja kärsimys ovat luonnollisia olotiloja, mutta Rousseau saattoi olla oikeassa seuraavilta osin: kaikkine vitsauksineenkin sivilisaatiota edeltänyt vaihe oli ehkä vähemmän huono. Ja tätä näkemystä voi tukea sekä ekologisilla että ihmisen hyvinvointiin liittyvillä seikoilla.

Kenellekään järkevälle lienee selvää, että ympäristökatastrofeja ovat toden teolla kyenneet aiheuttamaan ainoastaan sivilisaatiot. Metsästäjä-keräilijät saattoivat aiheuttaa paikallista tuhoa tai jonkin sukupuuton, mutta kaikki massiivisemmat vahingot ilmestyivät kaupungistumisen myötä. Sillä on nimittäin eroa aiheuttaako yhden metsän tuhon ja sukupuuton, kuin jos saa aikaan metsien massatuhon ja massasukupuuton. Jo varhaisina aikoina nähtiin merkkejä sivilisaatioiden tuhoisista ympäristövaikutuksista: eroosiota, metsien holtitonta käyttöä (Suomesta oli kaskeamisen seurauksena iso osa puista hakattu 1800-luvulle mentäessä) ja paikallista vesien saastumista. Ympäristötuhojen laajuus on korreloinut hyvin sivilisaation kehitysvaiheen ja populaation koon kanssa ja nykyinen alati paisuva ekokatastrofi hakee vertaistaan. Ainoat vertailukohdat löytyvät luonnon itse aiheuttamista suurtuhoista joko vulkaanisen toiminnan tai taivaankappaleiden törmäyksien seurauksina. Lyhyesti ilmaistuna, ristiriita ympäristön kantokyvyn ja sivilisaatioiden kulutustarpeen välillä on sovittamaton.

Joku voi aina irvailla siitä, etteivät kivikauden ihmiset saaneet enempää tuhoa aikaan, koska heillä ei ollut tehokkaampaa laitteistoa. Kyse ei siis ollut väistämättä paremmasta luontosuhteesta. Tässä he saattavat olla vinksahtaneesti oikeassa; nykyihminen on luolamies, jolle on annettu ne tehokkaammat laitteet ja nyt näemme, mihin se johtaa. Ihmiselle ei ole tarkoitettu tällaisia olosuhteita, eikä ympäristö voi niitä ylläpitää. Ihmisen ei kenties pidäkään saada tällaista tekniikkaa käsiinsä, koska se ei kykene sitä käyttämään.

Tämä niin sanottu linkolalainen näkemys on yksi tapa hahmottaa sivilisaatioiden tuhoisuutta. Toinen taas liittyy ihmisten perusolemukseen. Me emme nimittäin ole kaupunkien asukkeja luonnostamme, vaan pienien heimojen kiertolaisia. Anonyymit kaupungit ja samaa kuviota toistavat ja alati mieltä stressaavat työt eivät kuuluneet alkuihmisten elämäntapaan. Tämä niin sanottu hyvinvointi on seurausta lähinnä parantuneesta lääketieteestä, jolla on saatu lapsikuolleisuus pienemmäksi. Nimittäin se, mikä vähensi kivikauden ihmisten ja vähentää nykyistenkin metsästäjä-keräilijöiden elinajanodotetta, on lapsikuolleisuus. Jos tämä otetaan laskuista pois, elinajan odote muuttuu lähelle omia lukemiamme. Maatalouteen siirtyminenhän oli se todellinen ja sangen valtaisa huononnus elinolosuhteisiin. Elinaika lyheni ja ravinnon laatu heikkeni. Siinä, missä heimot muodostavat hierarkioita pienissä yhteisöissä, syntyi nyt ensimmäistä kertaa tyrannimaisia hierarkiakoneistoja kaupunkivaltioiden muodossa. Orjuutta ei tunnettu kivikaudella, vasta sivilisaatiot toivat sen mukanaan. Ne suuret monumentit, joita ihailemme kuten Egyptin pyramidit ja Kiinan muuri syntyivät orjatyöllä. Pietarin kaupunki on rakennettu kuolleiden orjien luille. Kun katson sivilisaatiota, näen kerros kerroksilta paskaa, joka on rakennettu vanhan paskan päälle. Tuntuu, että sivilisaatio on ollut vain keino, jolla ripulilta haiseva luolamies pääsi helpommin hyväksikäyttämään heikompiaan.

Ehkä laupiasta olisi, jos kävelisimme käsi kädessä kollektiiviseen itsemurhaan. Se olisi ihmiskunnan moraalisin teko ikinä, vapaaehtoinen luopuminen kaikesta. Ehkä me olemme ihmisinä luonnon oikku; virhe, joka pitää korjata. Meidän ei pitäisi olla olemassa, meidän pitäisi olla eläimiä. Koska toisin kuin eläimet, me ihmiset haaveilemme. Ja haaveilu on se syy, miksi maailmassa on syntiä. Sillä hetkellä, kun lakkasimme olemasta tyytyväisiä eläimiä, jotka eivät osaa kuvitella tuonpuoleista, synti tuli maailmaan. Joka kerta kun haaveilemme paremmasta, teemme itsestämme onnettomampia ja pidättelemme itseämme maailmasta. Kaikki haaveiluun käytetty aika on pois siitä, että elää maailmassa ja tekisi hyvää.

Ja kuitenkin, ehkei asia ole aivan niin yksinkertainen. Sivilisaatio on ollut suurimman kärsimyksen ja pahuuden lähde, mitä kuvitella saattaa. Mutta onko se ollut tai voisiko se edes olla suurimman hyvän lähde? Kaikki ei voi olla vain paskaa. Jos maailma koostuisi pelkästä paskasta, kaikki romahtaisi heti huomenna. Jos ihminen on lajina virhe, ehkä se on kohtalomme. Meillä on kyky luoda helvetti, mutta onko meillä kykyä luoda taivasta? En usko. Helvetin uskon todeksi minä hetkenä hyvänsä, mutten taivasta maan päälle. Mutta se ei liene tarkoituksemme. Jos voimmekin tehdä pahaa, meillä on edes kyky ymmärtää tämä ja siksi yrittää nousta sen yläpuolelle. Jokainen sukupolvi, jokainen yksilö kamppailee pahuutensa kanssa, mutta apunaan heillä on vanhempiensa ja esi-isiensä muistot, traditiot. Ja mitä olisivat traditiot ilman kirjoitettua sanaa, ja kirjoitettu sana on sivilisaation perusta. Jos maanviljelyksen alkuaskelet olivatkin erityisen paskaisia ja viheliäisiä, ehkä jotain on opittu. Pieninä hetkinä ihmiskunta on sivilisaatioidensa kautta tuottanut jotain arvokasta, mitä mikään määrä hyvinvointia tai pidempiä elinajanodotteita ei voi painaa alas. Sivilisaatioiden historia ei ole pelkkää sorron ja mielivallan historiaa, se on myös ihmiskunnan todellisen heräämisen aikaa. Jos pakanallisen maailman monumentit rakennettiinkin orjatyöllä hallitsijoiden turhamaisuutta palvelemaan, ajatelkaapa kristikunnan katedraaleja. Niitä rakennettiin valtaisalla pitkäjänteisyydellä satojen vuosien aikana ja vapaaehtoistyöllä! Samat suvut saattoivat pystyttää vuosisatojen ajan saman yhteisön tarjoamien puitteiden turvin monumenttia, joka ei palvellut ihmistä vaan jumalaa. Jos siis ihmiskunta lyhyenä hetkenään kykeni tähän, niin ehkä sivilisaation ei tarvitse merkitä vain orjuutta ja viheliäisyyttä.

Sivilisaatio ei ole olemassa tehdäkseen ihmisistä jumalia. Me emme koskaan tee todellista parannusta, vaikka meillä on mahdollisuus yrittää. Ihmiskunnan tehtävä ei ole rakentaa paratiisia tai olla onnellinen, vaan tulla vähemmän syntiseksi. Eläimet eivät voi tulla enempää syntisiksi, koska eivät syntiin alun alkaenkaan kykene. Ihminen kykenee ja se on kirouksemme. Sen asiantilan kanssa on meidän elettävä viimeiseen hengenvetoon asti, voittoa ei maallisessa maailmassa ole tiedossa.

Minä olen sivilisaation ihminen henkeen ja vereen. Elän ja kuolen sen mukana, minulla ei ole halua olla survivalistina postapokalyptisessa maailmassa. Ennemmin kuolen saappaat jalassa taistellen sivilisaation tuhon aattona kuin elän eläimen elämää saastassa. Se olisi jopa hienoa, hävityssä taistelussa on oma kauneutensa. Maailma ei tule valmiiksi, eikä sen pidäkään tulla. Mutta koska olemme ihmisiä, meidän on pystyttävä parempaan kuin pelkkään selviämiseen. Selviäminen on eläinten hommaa, ne takertuvat elämän korteen vihoviimeiseen hetkeen saakka. Ihmisen, joka on luonnon friikki, on syytä opetella kuolemaan eli luopumaan. Selviytyminen ei merkitse mitään, vaan synnistä puhdistautuminen. Elämä ei ole hengissä säilymistä, vaan pitkällistä odotusta kuolemaan, johon valmiit tyyninä laskeutuvat.

Ihmisen osa on nyt ja täältä ikuisuuteen kuolla. Mitä kauheaa lääketiede vielä tekisikään, jos se joskus kykenee suomaan meille ikuisen elämän. Koska sitä me salaa kaipaamme ja jos sitä jonain päivänä vakavasti havittelemme, on silloin viimeinen tuomio lähellä.

”Itään oli heidän määrä purjehtia, mutta länttä kohti kurottuivat heidän sydämensä.

Ja tämä kaipuu kasvoi vuosien myötä; ja númenorilaiset alkoivat kaivata kuolemattomaan kaupunkiin jonka he kaukaa näkivät, ja ikuisen elämän toivo vahvistui heissä ja halu välttää kuolema joka lopetti ilot; ja sitä mukaa kun heidän mahtinsa ja loistonsa kasvoi eneni myös heidän levottomuus. Sillä vaikka valar olivat antaneet dúnedainille palkkioksi pitkän iän, eivät he voineet ottaa heiltä pois maailman väsymystä joka lopulta heihin tulee ja he kuolevat, jopa Eärendelista siinneet kuninkaat; ja heidän elonsa kaari oli lyhyt eldarin silmissä. Niin tapahtui että heidän päälleen lankesi varjo; ja ehkä siinä teki työtään Morgothin tahto joka liikkui yhä maailmassa. Ja númenorilaiset rupesivat napisemaan, aluksi sydämessään, ja sitten avoimin sanoin, ihmisen kohtaloa vastaan, ja ennen muuta sitä Pannaa vastaan joka kielsi heitä purjehttimasta länteen.

[...] Väitätte että eldar ovat jääneet vaille rangaistusta, kun edes kapinalliset heistä eivät kuole. Mutta se ei ole heille palkkio eikä rangaistus vaan siinä toteutuu heidän olemisensa. He eivät voi paeta eivätkä jättää tätä maailmaa niin kauan kuin se pysyy, sillä sen elämä on heidän elämänsä. ja te sanotte että teitä on rangaistu ihmisten kapinoinnista vaikka te ette ottaneeet siihen osaa, ja että siksi te kuolette. Mutta kuolemaa ei ole säädetty alun alkaen rangaistukseksi. Se suo teille paon, pääsyn pois maailmasta johon ette ole sidottuja, ette toivon päivänä ettekä väsymyksen tullen. Kumman pitäisi siis kadehtia toista?"

Ei rauhaa meidän aikanamme

Eilisen piti olla rentouttava lomapäivä. Ei se onnistunut, koko vitun päivä kului neuroosien selvittelyyn. Jokainen hetki tahriutui, en pääse ajatuksiani koskaan pakoon. Niin kauan kuin hengitän  en löydä rauhaa tästä elämästä. Möykky sisälläni ei koskaan katoa, sen käsi puristaa sydäntäni niinä hetkinä kun yritän rentoutua kauneuden ääressä. Haluaisin voida oksentaa sen ulos itsestäni, happona ihmisten päälle. Helpottaisiko jos tappaisin jonkun tai useampia? Miltäköhän todella tuntuisi iskeä kirves kallosta sisään?

Ei rauhaa mään päällä, ei koskaan. Joinakin hetkinä olen niin uupunut, että haluaisin vain nukkua. Nukkua pois. Vittu, pitää vielä töihin raahautua. Mikseivät ihmiset jätä minua rauhaan? Voisivat vain kadota maan päältä. Helvetti, että pitää aina puhua.

Ehkä piristyn. Työparinani on tänään iloinen ja nätin vaalea tyttö.

Fucking People

                                                        And every night,
                                                         I look to the sky
                                               And pray the god to hear me...

                                                        Leave me alone

                                          (...I finally found a way out of here...)

                                                             Just die


 

maanantai 18. toukokuuta 2015

lauantai 16. toukokuuta 2015

Olen oppinud uusia kirosanoja

Ripuli, kyrpä, kusi, pillu, perse, muna, pimppi, smegma, kommunisti, vittu, paska, pissa, siitin, anaali, natsi, haarukka, Hitler, itsetyydytys, uloste, pukama, Kalle Havumäki, Kim Jong-Il, perkele, homo, svedupelle, hinuri, redtube, Hitler, vagina, saatana, sukka, hintti, Stalin, jumalauta, saakeli, pedofiili, Afrikka, Alexander Stubb, autofellatio, kyrpä.


No voi saatana, päivitykset sen kuin lyhenee ja otsikot pitenee pitenemistään täältä ikuisuuteen

Näin on.

Ja seuraava biisi on omistettu...Matti Vanhaselle


perjantai 15. toukokuuta 2015

Koffgate

Eihän näitä vesilasimyrskyjä voi enää kommentoida. Ei pysty, ei jaksa. Taas saatiin todistettua vain, että nuoret miehet käyttäytyvät huonosti (ihan tosi!?).

Tietysti saatiin todistettua myös feminismin tarpeellisuus. Syytäkin olisi, onhan kaltaisiani yksilöitä vielä olemassa. Olen kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti sekä valtakunnanmisogyyni numero uno. Siitä minä nautin.

Seuraava kappale on omistettu kaikille naisille. Olkaa hyvä, Korpin Huoralaulu:


PS. Ei ole oma videoni kyseessä.

Voi rähmä!

Ei tuu kiakkokultaa tänä vuonna. Jagr oli liian kova pala, nostan hattua.

Vittu.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Yksi kevätbiisi

Tänään on ollut sateista ja harmaata, siispä päivälle sopii Children Of Bodomin Needled 24/7. Se, mihin vuodenaikaan kukin biisi soveltuu, perustuu lähinnä assosiaatiolle. Tätä biisiä satuin kuuntelemaan runsaasti vuoden 2012 toukokuussa, joten siitä otsikko.

Hate Crew Deathroll on soundillisesti Bodomin paras albumi, tasapaino kitaroiden ja basson välillä on täydellinen. Soundi ei ole liian kompressoitu, vaan jopa lämmin. Jos teiltä siis löytyy hyvät kuulokkeet, laittakaa korville ja kiinnittäkää huomiota erityisesti kohtaan 0:55. Basso kuulostaa syötävän muhevalta ja syntikka tuplaa osuuden, jossa on jumalaton draivi. Taidan saada orgasmin.

Ja ne orchestra hitit alussa, yess...

Metal! \m/

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äitienpäivän sitaatti

"Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women."

                    -Michel Houellebecq

lauantai 9. toukokuuta 2015

Kovuudella Jutilan!

Lejjonien kiakkovoiton kunniaksi laitetaan äijämusaa soimaan:



Tämä biisi ei koskaan epäonnistu piristämään päivääni, joka kerta suuni taipuu virneeseen. Parasta mahdollista junttiparodiaa, parhaita mahdollisia musiikkivideoita. Ja löytyy kappaleesta muuten oikeasti hyvä kitarasoolokin. Samainen kaveri - Supermoniveto -  on tehnyt runsaasti muutakin huumorimusiikkia, kannattaa vilkaista.

Tänään ei ole panettanut enää niin paljon, ehkä sykli on kääntymässä loppuun ja voin taas ajatella. Tekisi kuitenkin mieli hukuttaa itseni maallisiin nautintoihin kuin loputtomaan yöhön. Pimeän puoltahan nautinnot edustavat, jotain pahaa niissä on. Voisin siitä huolimatta pelkistää elämäni seksiin, kirjallisuuteen ja musiikkiin, mitä muuta tarvitsisin?

Minä se vaan vedän kessua, ryyppään ja runkkaan.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Kuulumisia



Julkaisutahtini tullee olemaan hitaampaa näin alkukesän/koko kesän ajan, nimittäin työni alkoivat vähän aikaa sitten. Juttuja kyllä tulee tänne, mutta silloin kun jaksan niitä kirjoittaa.

Hommat ovat lähteneet sutjakasti käyntiin tutussa museossa. Paha vain, että tällainen oikea elämä vie aikaa kaikilta tärkeiltä asioilta kuten lorvimiselta ja haaveilemiselta. Saatana, kun voisi vain linnoittautua erämaakartanoon ja olla astumatta ulkomaailmaan enää ikinä. Ja niin paljon joutuu taas puhumaan, moinen on täysin luonnotonta minulle. Jättäisivät ihmiset minut rauhaan. Mutta eivät ne museokävijät ihmisiä olekaan, vaan asiakkaita. Pakko puhua.

(No, en oikeasti valita, hyvä paikka tämä on työskennellä. Museot ovat juuri oikeita paikkoja kaltaiselleni ihmiselle, joka ei halua olla tekemisissä minkään modernin kanssa. Ja on puhuminen miellyttävääkin. Eläkeläiset katsokaas, joita suurin osa asiakkaista on, ovat esimerkillistä yleisöä; kiinostuneita ja hyvin käyttäytyviä.)

Tietynlaatuisten ärsykkeiden vuoksi en ole hetkeen ajatellut juuri muuta kuin panemista. Kun näet viettää koko talven pääosin omissa oloissaan ja sitten tupsahtaa oikeaan maailmaan asiakaspalvelijaksi, on siellä ihmisten joukossa myös naisia. Yläkoululaisryhmät ovat vaikeimpia, sitä sakkolihan määrää tekee pahaa katsella. Kädet syyhyävät kourimaan, kerran yksikin istui oikein kutsuvasti haarat levällään. Ajatukset on kuitenkin pidettävä kurissa, stondis housuissani ei olisi vissiin ylevä näky. Ja onneksi eivät ole tytöt vielä kesäkuteissaan, muutoin olisin jo putkassa seksuaalisesta ahdistelusta kuin somali konsanaan!

Olen taantunut eläimen tasolle. Päässäni ei pillun, jääkiekon ja musiikin lisäksi pyöri oikein mitään. Onneksi nämä asiat käyvät sykleissä ja muutamassa päivässä tai viikon päästä jo helpottaa. Mutta eivät ne kirotut halut mihinkään katoa, voin vain toivoa niiden laantumista. Pahimpia painajaisiani onkin olla seksuaalisesti vireä vielä vanhuksena.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Kultainen keskitie



Milloinkohan viimeksi on pidetty ihanteena kohtuutta? Vähääkään yleisiä tendenssejä seuraamalla huomaa, että ihmisen olisi syytä ottaa kaikesta ”kaikki irti”. Oli kyseessä sitten nautinto, työ, raha tai elämä ylipäätänsä, tulisi ottaa kaikesta kaikki irti. Koskaan ei voi eikä ennen kaikkea saa olla tyytyväinen, vaan on syöksyttävä eteenpäin. Lepotila on myrkkyä, liike liikkeen vuoksi on ihanne.

Jokainen tietää, missä vallitsevat edellä kuvaamani lait; luonnossa. Juuri luonnossa vain muutos on pysyvää, biologisen elämän ohjelmointiin kuuluvat kasvaminen ja ahmiminen, koskaan se ei voi tulla tyytyväiseksi. Ihmiselle jää myös nälkää, viimeistä savuketta, ateriaa, panoa tai urheilumitalia ei ole. Tyytyväisyys on lunastettava joka kerta uudelleen, emme koskaan lakkaa haluamasta. Nämä ovat tosiasioita, mutta milloin tosiasioista tuli myös filosofisia ihanteita? Ihmisen luonteeseen kuuluu eläimellisyys, mutta samaan pakettiin kuuluu myös kulttuuri-olio. Sen ihanteeksi ovat uskonnot ja filosofia asettaneet itsensä yläpuolelle nousemisen, maallisten pyyteidensä voittamisen. Kristinusko ei kehottanut luopumaan maailmasta kokonaan, mutta kehotti kilvoittelemaan sen kiusauksia vastaan. Ainoa asia, jossa tyytyväisyyttä ei sallittu, oli moraali. Sen sijaan tyytyminen jokapäiväisiin antimiin – vähäisiinkin sellaisiin – ja osaansa elämässä oli kannustettavaa. Ketään ei kehotettu olemaan oman elämänsä sankari, vaan elämään uskossa ja syntisyyttä välttäen; tämä elämä oli vain välivaihe, tuolla jossain odotti paremmat oltavat. Maallistumisen myötä on siis vain loogista, että täyttymys tässä elämässä on asetettu ihanteeksi. Mutta paradoksi tulee tässä: se, joka etsii viimeistä täyttymystään, ei sitä koskaan löydä. Se, joka kohtaloonsa alun perinkin tyytyi, ei etsi suurempaa ja suurempaa ja voi jättää elämän rauhallisin mielin.

Kohtuus ja kultainen keskitie ovat olleet niin länsimaisen kuin itäisen filosofian hyveitä. Ihmisen kaltaiselle olennolle ne eivät vain tule helposti ja siksi niitä tulisi toistamastakin päästyä toistaa; mikään määrä kertausta ei ihmisen tapauksessa ole liikaa. Itsehän olen erittäin kohtuuton ja helposti addiktoituva ihminen. Mikään määrä nautintoja ei ole tarpeeksi ja osaan rypeä niissä. En ole hedonisti, mutta voisin olla sellainen. Jos saisin vaikkapa nussia ja vieläpä niin paljon kuin sielu sietää, tuskin muuta tekisinkään. Nukkuisin, söisin ja naisin. Olenhan sangen alkukantainen luonne, hienostuneemmat piirteet saisi minusta äkkiä karistua pois. Ymmärrän niitä lukemattomia hallitsijoita maailman sivu, jotka hukuttivat itsensä nautintoihin ja jättivät valtakunnan hoidon muille. Tekisin itse luultavasti samoin, onneksi en olekaan vastuullisessa asemassa. Kohtuuttomuuteni selittänee ajoittaisen taipumukseni askeesiin ja halveksivaan suhteeseen nautintoihin, pelkään suistuvani helvettiin joka hetki. Teini-iässä juuri ennen lukiota oli tämä asenne huipussaan, tahdoin olla kuin munkki. Jotain on tuosta ihanteesta vielä jäljellä, esimerkiksi tarinat itseään kivulla ja kieltäymyksellä rääkänneistä pyhimyksistä herättävät minussa edelleen syvää kunnioitusta.

Keskitien periaatteen halveksiminen ei näy vain hedonismin lisääntymisenä, vaan se heijastuu myös politiikkaan ja ideologioihin. Esimerkiksi kompromissien mahdollisuus edes periaatteellisella tasolla nähdään mahdottomaksi, ja tätä ilmenee riippumatta katsantokannasta. Yksi esimerkki on sukupuolikeskustelu; jos en kannata feminismiä ja naisten ”täydellistä tasa-arvoa”, kannatan Saudi-Arabian mallia. Tässäkö ovat vaihtoehtomme? Jos en kannata tasa-arvoa, minun on todella valittavana vain islamin tulkinta sukupuolista? Miksi on mentävä yhdestä ääripäästä toiseen, haluaisin vain meritokratiaa. Jos en pidä seksuaalista holtittomuutta ja epäsiveellisyyttä hyvinä asioina, en ilmeisesti voi vaatia tilalle mitään muuta kuin sharia-lakia? Sukupuolirooleja ei pitäisi mielestäni dekonstruoida, ja senkö takia olen islamisti? Pitääkö lapsi heittää pesuveden mukana pois? En halua kääntää sukupuolirooleja kaakkoon ja siten tavattoman ahtaiksi, koska se tekee yhteiskunnasta tukahduttavan ja tehottoman. Mutta roolit meillä tulevat aina olemaan, joten niille olisi syytä löytää järkevät muodot. Sellaiset löytyvät perinteestämme, Euroopassa on suhtautuminen sukupuoliin ollut aina terveellä pohjalla. Mutta kompromissiahan ei voi olla, jos on nykyaikaa uskominen. Milloin vain ajattelun äärimuodoista tuli totta?

Kultaisen keskitien halveksiminen on johtanut enemmän tai vähemmän oman kulttuurimme hitaaseen syöpymiseen. Koska lapsi huuhtoutuu aina pesuveden mukana, kaikki uudistukset rikkovat jotain. Takaisin ei ole paluuta, koska eurooppalaiset perinteet ovat lähtökohtaisesti rasistisia ja kaikkia hyviä ihmisiä alistavia. Ei ole ihme, jos kasvava määrä naisia kääntyy islamiin; meille ei ole jätetty ensimmäistäkään keinoa uudistaa kulttuuria ja esimerkiksi sukupuolirooleja omista lähtökohdistamme ja perinteistämme käsin. Jokainen, joka edes yrittäisi, tukehtuisi paskaan ensimetreillä. Kun ihmiset alkavat olla sekaisin sukupuoli-identiteettinsä kanssa, he hakeutuvat selkeimmän vaihtoehdon puoleen; he hakeutuvat islamiin. Kukaan ei nimittäin kyseenalaista islamin oikeutta neuroottisiin sukupuolirooleihinsa, koska muslimit ovat yksi uhriryhmä. Meillä ei ole omaa, eurooppalaista vaihtoehtoa. Jäljellä ovat vain kulttuurimädättäjien dekonstruktio ja islam. Ja koska islam on toinen kohtuuttomuuden filosofiaa harrastava aatesuuntaus, se jyrää vahvempana ja aggressiivisempana postmodernin dekonstruktion. Tulevaisuus kuuluu islamille.

Tai sitten ei, jos muutos tulee. Ja jos se muutos tulee omista etnisistä ja kulttuurisista lähtökohdistamme käsin, meillä on toivoa. Kulttuurisen paradigman vaihdos edellyttäisi uuden uskonnon syntyä tai ainakin vanhojen renessanssia. Kohtuuden filosofia, joka kulki läpi antiikin ja kristittyjen aikojen, voi ehkä vielä palata ja tuoda osaltaan järkeä ja malttia päähämme. Koskaan ei voi korostaa keskitien ja kohtuuden merkitystä liikaa. Ja kuten aiemmin totesin, myöskään mikään määrä kertausta ei ole liikaa.


lauantai 2. toukokuuta 2015

Valta ja demokratia



Herrakerhoista pääsemme köykäistä aasinsiltaa tämänpäiväiseen aiheeseen. Olen kirjoittanut vallasta aiemminkin, enkä pääse mihinkään siitä, että suhteeni siihen on parhaimmillaan ristiriitainen. Ymmärrän vallan ja hierarkioiden olevan pysyvä osa ihmisluontoa, niistä on edes turha yrittää eroon. Osa minusta tuntee kuitenkin inhoa valtaa kohtaan, näen vallankäytön vain välttämättömänä pahana. En voi kuitenkaan kiistää tuntevani ihailua vallan ja voiman ilmauksia kohtaan. Valta on myös välttämätön hyvä.

Osa inhostani selittyy vastenmielisyydelläni käyttää valtaa itse. En halua päättää muiden ihmisten puolesta ja olla heistä vastuussa. Tunnen kuitenkin oloni kotoisaksi hierarkioissa, osaan totella. Mutta olen myös individualistinen, enkä haluaisi kenenkään päättävän puolestani mitä tulee omaan elämääni. Inhoan valtaa, enkä halua sitä. Ihailen valtaa ja haluan polvistua johtajalle, janoan sitä. Hellin ihanteellista kuvaa oikeudenmukaisesta ja rautaisesta johtajasta. En ota itsestäni tämän enempää selvää.

Mutta asiaan, allekirjoitan edelleen sen mitä Tolkien sanoi:

"The most improper job of any man ... is bossing other men. Not one in a million is fit for it, and least of all those who seek the opportunity.”

Tämä lainaus olisi kuitenkin syytä asettaa kontekstiin. Vallankäyttö, sikäli kuin se nykyaikana toimii, on linjassa Tolkienin ajatuksen kanssa. Johtajat eivät tunne kaikkia alaisiaan, yksi mies voi käskeä tuhansia tai miljoonia ihmisiä. Ihmistä ei tribaalisena olentona ole suunniteltu sellaiseen. Vain Dunbarin luvun kokoisissa yhteisöissä johtajan on aidosti mahdollista olla yhteydessä kaikkiin alamaisiinsa, hänen valtansa on ihmiskasvoista. Kaupungin, kunnan tai valtion kokoisissa yksiköissä johtaja menettää kosketuksensa ihmisiin, valta muuttuu koneistoksi. Tästä pääsemme vallan suhteeseen demokratiaan, jälkimmäinen ei näet voi toteutua kuin paikallisella tasolla ja seuraavaksi tarkennan miksi.

Valta edellyttää hierarkiaa ja hierarkia edellyttää legitimiteettiä. Ainoa keino, jolla ihminen voi vapaaehtoisesti antaa legitimiteettinsä, vaatii suoraa yhteyttä alamaisen ja johtajan välille. Ja tämä on todella mahdollista vain Dunbarin luvun kokoisissa yhteisöissä, joissa kaikki tuntevat toisensa. Siispä suora paikallisdemokratia, jossa kaikkien mielipiteet voidaan ottaa todella huomioon, voi teoriassa toteutua vain pienissä heimoissa tai kylissä. Kun liikutaan yhtään korkeammalle tasolle, muuttuu vallankäyttö autoritaarisemmaksi, yhden ihmisen mielipide hukkuu. Ja mitä enemmän yhteisön koko kasvaa, sitä totalitaarisempi on hallinto ja sitä vähäpätöisempi on yksilö. Toisin sanoen monimijoonainen kansanvalta ei voi koskaan olla aito demokratia, vaan perustuu enemmän tai vähemmän autoritaariselle johtamiselle. Suomi ei ole demokratia, kuten ei ole mikään muukaan kansallisvaltio. Sveitsi on demokraattisempi, muttei demokratia.

Kun haikailemme demokratiaa ja korostamme sen välttämättömyyttä, mistä oikeastaan puhumme? Niin sanottu edustuksellinen demokratia on sitä vain pinnallisella tasolla, valtaa käyttää muutama tuhat ihmistä kansanedustajat ja virkamiehet mukaan lukien. Tämä ei ole toki sama asia kuin yksivalta, mutta demokratian kanssa sillä on vähän tekemistä. Ihmiset voivat äänestää johtajansa, mutta systeemi ei toimi, koska äänestäjien enemmistö ei tunne johtajien todellista karvaa. He tekevät valintansa hatarien vaikutelmien pohjalta, tietoa ei ole tarpeeksi. Ja tuhansien ehdokkaiden joukosta ei ole aikaa käydä jokaista syvällisesti läpi.

Voidaan siis puhua demokraattisista piirteistä valtioissa eikä demokratiasta. Ja näitä piirteitä on valtiosta riippuen eri määrät. Sveitsissä on pitkät vaikuttamisen perinteet ja demokratia vahvempi. Suomi on historiallisista syistä mukautunut autoritaariseen tyyliin, eikä tähän ole luvassa muutoksia vuosisatoihin. Suoran demokratian haikailijat ovat siis pahasti hakoteillä, jos he todella uskovat Suomeen syntyvän mitään sellaista muistuttavaa. Tai no, se on mahdollista, mutta vain tietyllä ehdolla: kansallisvaltio hajotetaan pieniin paikallisyksiköihin, jotka päättävät asioistaan täysin itsenäisesti ja suoran demokratian keinoin. Jos haluamme taasen pitää kansallisvaltiomme, emme todennäköisesti koskaan saa todellista demokratiaa maahamme. Tätä maata ei yksinkertaisesti kyetä hallitsemaan siten, valtaa käytetään aina yksilön yli.

Yhdysvaltojen tai Venäjän kokoisia valtioita on mahdotonta hallita edes alkeellisen demokraattisesti Kiinasta tai Intiasta nyt puhumattakaan. Yhdysvallat on tästä syystä korostanut paikallishallinnon ja osavaltojen autonomian merkitystä, mutta valtakunnanlaajuisesti ei USA:ta demokraattisesti hallita. Kiinan kokoista väestömammuttia ei voi edes teoriassa johtaa muuten kuin autoritaarisesti; miljardi ihmistä on liian suuri määrä, jotta väestöllä voisi todella olla tarpeeksi yhteisiä intressejä. Minkäänlainen demokratia ei toimi, kaikki on vain liian suurta. Intia yrittää pyristellä ”demokratiansa” kanssa, mutta luultavasti häviää taistelun korruptiolle ja valtapyyteille.

Ihmisluonto on mitä on, ja yhteisiä intressejä voi muodostaa vain rajallisen ihmismäärän kesken. Todellinen demokratia voi toimia vain, jos kaikki hyväksyvät nuo intressit pääpiirteissään. Pienissä yhteisöissä tämä on helppoa, mutta jo tuhansien ihmisten kokoisissa yhteisöissä se on vaikeampaa. Kun intressit menevät ristiin, demokratia lakkaa toimimasta ja eturyhmäajattelu tulee tilalle. Suomen kokoisessa maassa ei koskaan tule olemaan todellista demokratiaa. Se ei ole välttämättä huono asia, jos asiat muuten hoituvat. Näen kansallisvaltiot kompromissina imperiumien ja heimojen välillä; paikallistason nurkkakuntaisuus voidaan ylittää ja samalla tunnustaa kansallisesti jaetut intressit yli globaalien valtapyyteiden.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Teekkareiden jormakerhot



Teekkareiden herrakerhot ovat herättäneet feministeissä närää. Ongelma heidän mukaansa on lyhyesti kuvattuna tämä: teknillisessä korkeakoulussa on vain miehiä jäsenikseen hyväksyviä kerhoja, jotka ovat vuosikymmenien saatossa institutionalisoituneet osaksi teekkarikulttuuria ja jotka siis ovat kytköksissä valtaan. Okei, mistähän sitä aloittaisi?

Yhdistymisvapaus ei ole siis ilmeisesti ole ongelma. On ok, jos joku haluaa perustaa vain miehiä jäsenikseen ottavan salaseuran. Mutta se ei ole ok, jos tällä on kytköksiä valtaan. Mutta mitä valtaa nämä kaksi herrakerhoa, Sitsimiesliitto ja Luolamiehet, oikeastaan käyttävät? He julkaisevat kahta vappulehteä Äpyä ja Julkkua, jotka ovat ilmeisesti maineikkaita Otaniemen teekkareiden keskuudessa. Kerhot tienaavat lehden myymisellä rahaa, jota käyttävät rahoittaakseen omaa toimintaansa yliopistolla. Missä on ongelma? He käyttävät itse tienattuja rahojaan itse valitsemiinsa projekteihin. Kritiikissä olisi perää, jos kyseessä olisi ylioppilaskunta tai siltä rahoitusta saava kerho. TKK:ssa kun opiskelee paljon naisiakin, joten heidän sulkemiselleen ylioppilaskunnasta ei olisi perusteita. Herrakerhot ovat rekisteröityjä yhdistyksiä, mutta itsenäisiä. Sillä, että niiden juuret saattavat olla ylioppilaskunnassa, ei ole mitään väliä. Aikana, jolloin teekkarit olivat lähes yksinomaan miehiä, myös heidän kerhonsa olivat mieskerhoja. Siinä, että tietyt kerhot siis haluavat säilyttää tämän tradition, ei ole mitään moitittavaa. Myös niiden institutionalisointi on ollut vain luonnollista kehitystä.

Se, että verkostoitumalla näihin herrakerhoihin saa etua tutustumalla oikeisiin ihmisiin, ei myöskään ole väärin. Se on maailman laki, ja kuka tahansa voi niin tehdä. Itse olen huono verkostoitumisessa ja vihaan koko sanaa. Mutta valitettavasti on vain niin, että ekstrovertit ja menevät ihmiset ovat niitä, jotka luovat eniten kontakteja ja saavat niistä etua. Sama sääntö pätee niin miehiin kuin naisiin ja mikään ei estä naisia perustamasta omia kerhojaan. Naisilla on jo nyt eksklusiivisia teekkarikerhoja, joskin niillä ei ole ollut aikaa vakiinnuttaa asemaansa. Tämä ilmeisesti suututtaa feministejä, jotka eivät kykene pitkäjänteisyyteen. Sen sijaan, että he rakentaisivat oman hyvä sisar-järjestelmänsä, he haluavat päästä valmiiseen pöytään. Avaimet ovat heillä: heillä on jo nyt omat sisarkerhonsa, jotka voivat perustaa omat lehtensä. Vaatii tietysti vuosikausien työn, että lehti voisi vakiinnuttaa asemansa osana teekkarikulttuuria. Veisi aikaa myös muuttaa sisarkerho sitsejä järjestävästä vapaa-ajan toiminnasta jäsenilleen etuja ja oikeita kontakteja luovaksi valtakeskittymäksi. Jos tämän eteen ei ole valmis näkemään vaivaa, on syytä pitää suunsa supussa. Jos taas kaipaa sukupuolineutraalia kerhoa, on niitäkin jo olemassa. Myös niitä voi kehittää edellä mainitsemaani suuntaan, pois vapaa-ajan kerhoista kohti mystistä ja eksklusiivista salaseuraa.

Kannattaa muistaa, ettei näihin herrakerhoihin oteta kuin vähän jäseniä ja ainoastaan kutsumalla. Ne ovat siis suurimmalta osalta miesopiskelijoitakin suljettuja, jolloin ”ongelma” ei edes ole ensisijaisesti sukupuolittunut. Mutta koska naiset rajataan jo lähtökohtaisesti pois, nähdään kuviosta vain tämä osa. Sama ilmiö näkyy naistutkimuksen suhteessa historiaan; koska suurin osa hallitsijoista ja päättävästä eliitistä on historian saatossa koostunut miehistä, todistaa se naisten järjestelmällisestä syrjinnästä. Tässä vain unohdetaan, että eliittiin kuului miesten pieni vähemmistö ja näin ollen miehet eivät olleet sen etuoikeutetumpia kuin naisetkaan. Kyse oli yhteiskuntaluokasta, ei sukupuolesta. Se, että päättäjät olivat miehiä, johtui heidän ominaispiirteistään. Jos miehiä keksitään arvostellaan tämän takia, on se yhtä mielekästä kuin arvostella urheilua siitä, että maailman kolme parasta keihäänheittäjää ovat miehiä. Näin on, koska mitalisijoja on vain kolme. Jos kaikki naiset jäävätkin lähtökohtaisesti ulkopuolelle, kannattaa muistaa että niin lähes kaikki miehetkin.

Herrakerhojen arvostelijat eivät muutenkaan tunnu olevan johdonmukaisia. Onko ongelma siis se, etteivät naiset pääse näihin kerhoihin, vai näiden kytkös valtaan? Jos ongelma on jälkimmäinen, se pätisi vaikka naisetkin pääsisivät näihin kerhoihin. Jos on meinaan lähtökohtaisesti väärin perustaa kerhoja, jotka ajavat jäseniensä etuja, pätee se kaikkiin sukupuoliin. Miksi feministit siis haluavat näihin kerhoihin, jos jo niiden olemassaolo on väärin? Vaatikaa kerhojen lakkauttamista, älkää niiden muuttamista.

Näyttää vahvasti myös siltä, että herrakerhojen valta-asemaa on liioiteltu. Kerrataanpa niiden toiminta: ne julkaisevat lehtiä ja tukevat omilla rahoillaan erilaista harrastustoimintaa. Mikä tahansa muukin kerho voi tehdä tätä, oli sitten naiskerho tai sukupuolineutraali kerho. Missä on siis ongelma? Joidenkin mukaan nämä herrakerhot hallitsevat koko TKK:ta ja vievät ”naisia syrjivät rakenteet” mukanaan työelämään. Vertaus oli, että jos TKK on pörssiyhtiö, ovat herrakerhot sen hallitus. Mielenkiintoista, Aalto-yliopiston (johon TKK siis kuuluu) ylioppilaskunnan hallituksessa on viisi miestä ja viisi naista. ”Mutta herrakerhot hallitsevakin salaa!” No niin, jos salaliittoteorioihin lähdetään, on todistuksen taakka väitteen esittäjällä. Yksittäinen opiskelija ei tarvitse näitä kerhoja yhtään mihinkään, opiskelijapolitiikka on toissijaista. Mistä lähtien esimerkiksi opintomenestys olisi riippunut joistain kerhoista? En ole itse ollut missään tekemisissä oman yliopistoni piirien kanssa, eikä se ole häirinnyt opintojani tipan vertaa. Miksi nämä kerhot ovat joillekin näin tärkeitä?

Jos herrakerhojen kautta verkostoituneet tukevat toisiaan työelämässä, ei tässäkään ole mitään vikaa. Korruptio ja kavereiden perusteeton suosiminen on asia erikseen, mutta ainahan tuttavia ja sukulaisiakin voi tiettyyn pisteeseen asti auttaa. En kylläkään pidä ns. hyvä veli-kulttuuria kovin positiivisena asiana, koska se usein sotii meritokratiaa vastaan. Mutta olisi epäinhimillistä vaatia olemaan suosimatta ihmisiä, joita tuntee. Jos voit mennä ystävästäsi tai sukulaisestasi takuuseen, missä on taas se ongelma? Koska kyseessä on myös sangen näkymätön toiminta, vaatisi siihen puuttuminen totalitaarista valvontaa. Mutta se ei yllätä, totalitaria on feministien ainoa keino toteuttaa utopiansa.

Tämä kohu on osoitus laajemmasta aatteellisesta tendenssistä. Joidenkin pöyristyminen joistain kerhoista kertoo ihmisten vääristä asenteista hierarkioita kohtaan. Hierarkioita on ja tulee aina olemaan, ne ovat ihmiselämän laki. Jossain on joku joka osaa ja tekee paremmin, hän on korkeammassa asemassa ansaitusti. Minä olen aina tuntenut oloni kotoisaksi hierarkioissa, minun on helppo katsoa ihmisiä ylöspäin. Voin katsoa ylöspäin niin eläviä kuin kuolleita; jotkut kirjalliset esikuvani ovat aikaa sitten manan maille menneitä ja kumarran heille silti. He ovat mestareita, minä kisälli. Koska nykyaika kuitenkin korostaa egoistista individualismia, on ihmisten vaikeampi sopeutua hierarkioihin ja siihen, että joku todella voi olla parempi. Kaikki haluavat valtaa, mutta kukaan ei halua vastuuta. Jotkut luulevat, että valta on hauskanpitoa ja muiden alistamista. Mutta todellisuudessa valta on aina tuonut mukanaan musertavan vastuun. Itse en pidä vastuusta ja siksi olen tyytyväinen siihen, ettei minulla ole absoluuttisesti mitään valtaa. Roolini alamaisena sopii minulle, minulta puuttuu suomalaisille tyypillinen herraviha. Vihaan epäoikeudenmukaisuutta, en valtaa ja vallanpitäjiä sinänsä.

Osaltaan tässä teekkarijupakassa on kyse siitä, ettei eksklusiivisuutta hyväksytä. Onhan niin, että rasismi ja ”me vastaan muut” -ajattelu ovat nykyajan kuolemansyntejä. Siksi on väärin muodostaa yhteisöjä, jotka sulkevat lähtökohtaisesti ketään ulkopuolelle. Harmi vain, että yhteisö on olemassa vain määrittelynsä kautta. Ja määrittely tapahtuu suhteessa muihin yhteisöihin, jotka edustavat jotakin muuta. Kaikki asiat ovat olemassa vain suhteessa toisiinsa, erojen kautta. Jos erot häivytetään, käsitteet ja asiat lakkaavat olemasta. Suvakit eivät tajua, että he tekevät paradokseillaan koko aatteensa tyhjäksi. On turhaa haikailla yhteisöllisyyttä, jos koko yhteisön käsite on rasistinen. Jos ei ole määritelmiä, ei ole yhteisöjäkään vaan pelkkiä yksilöitä. Mutta totta tosiaan, sitähän he haluavat. Ei ole eikä tule olla yhteisöjä, on vain yksilöitä. Vaikka koko ajatus on täysin mielisairas, on se tämän hetken valtavirtaa. Onneksi emme koskaan pääse eroon yhteisöistä, aina ovat ”me” ja sitten ovat ne ”muut”. Jopa suvakeille ovat samalla lailla ajattelevat ”meitä” ja ilkeät persut niitä ”muita”.

Eksklusiivisuus on luontaista. Voin havaita tämän itsestänikin, muodostan saman tien tunnesiteitä yhteisöön, johon tunnen kuuluvani. Välittömästi teen itselleni selväksi, ketkä ovat niitä muita. Kyse ei ole edes tietoisesta prosessista, vaan yksinkertaisesti identiteetin muodostumisesta. Olen aina ollut kotiinpäin vetävä ihminen, suosin omiani viiteryhmästäni riippuen. Koulussa, armeijassa, penkkiurheilussa ja makuasioissa ovat aina olleet ”me” ja ne ”muut”.

Perustakaa yhteisöjä hyvät ihmiset. Perustakaa salaseuroja. Luokaa siteitä, luokaa yhteenkuuluvuutta. Aionkin tältä istumalta perustaa Einsatzgruppen Finlandin. Kuka tulee mukaan?