Mikä minä olisin ollut natsi-Saksassa? Luoteeni tuntien
olisin voinut olla mitä tahansa. Olisin voinut olla Joseph Mengelen
assistentti, hänen koekaniininsa, keskitysleirivartija, kaasukammioon
talutettava uhri, puoluevirkamies, vastarintamies, antisemitisti, juutalaisten
suojelija, valtakuntaa ylistänyt taiteilija tai maasta karkotettu taiteilija. Olosuhteet
olisivat sanelleet paljon, ja väärässä paikassa luonteeni hirviömäiset
ominaisuudet olisivat varmasti puhjenneet pahaan kukkaansa. En sano, että olisin
halunnut olla tai haluaisin olla paha. Mutta en voi sanoa, ettenkö olisi voinut
olla sitä. Vaikka usein sanotaan, että kuka tahansa voi olla hirviö, niin
hieman epäilen sitä. Joillakin ihmisillä vain on korkeampi kynnys ja suuremmat
pidäkkeet pahaan, ja he ennemmin tuhoutuvat kuin sille antautuvat. Itsestäni en
voi sanoa samaa.
Mitä kaikenlaisiin hirviömäisyyksiin tulee, olenhan
maininnut olevani sadisti. En erityisemmin kultivoi tätä puolta itsessäni,
mutta pelkään että tietyt ominaisuudet itsestäni sammuttamalla voisin täysin
rinnoin nauttia murhaamisesta ja kiduttamisesta. Voin kuvitella itseni
tilanteeseen, jossa minulla on konekivääri ja joukkueellinen teloitettavia ja puolustuskyvyttömiä
ihmisiä. Jos vähän psyykkaisin itseäni, voisin luultavasti nauttia heidän
ampumisestaan seulaksi. Minä nautin tulesta ja asioiden polttamisesta. Ei varmaan
tarvitsisi ottaa isoakaan askelta, kun jo nauttisin ihmistenkin polttamisesta.
Olen erityisen mielistynyt liekinheittimiin ja voisin saada suurta tyydytystä,
jos sillä vähän liekittäisin vaikkapa koululaisia. Minusta saisi hilpeän
pyövelin ISIS:lle.
Muistan kuinka lukiossa kuuntelin erästä keskustelua
peliväkivallasta, minkä aikana eräs poika totesi: ”se väkivalta ei ole ikinä se
pointti ja tarkoitus, vaan se tehtävien ratkominen ja ilo”. Ensimmäinen ajatuksen oli ”eikö?” Minulla on pelejä pelatessani ollut aina tapana nauttia juuri
väkivallasta. Pelaan pelejä toki tehtävien suorittamisen ilosta, mutta varmaan
yhtä usein myös väkivallan ilosta. Nautin lahdatessani ihmisiä peleissä eri tavoin. Esimerkiksi
Thief-nimisessä hiiviskelypelissä on helpoimmalla tasolla mahdollisuus tappaa
ihmisiä (vaikeimmalla tehtävät tulee suorittaa ilman verenvuodatusta). Joissakin kentissä murhaan kaikki vartijat, jonka jälkeen ihailen
tulosta esteettiseltä kannalta. Esimerkiksi oviaukko, jonka edustalla lojuu
kolme kuollutta vartijaa verilammikoissaan ja juuri oikeissa asennoissa,
herättää melkoista esteettistä mielihyvää. Kartano täynnä kuolleita vartijoita
on proosallinen ilmestys, joka herättää miettimään tarinaa; mikä heidät
oikeastaan tappoi? Miksi tämä tapahtui juuri täällä? Kyseisessä pelissä myös
aseettomien siviilien tai heikkokuntoisten vankien tappaminen on hyvää
viihdettä. Saatan esimerkiksi vapauttaa vangit selleistään, välittömästi pinkaisten heidän peräänsä murhaten heidät yksitellen. Kaikkein hauskinta on järjestää pieni ihmiskoe ja houkutella
vankilan hylätyistä alakerroksista zombi teurastamaan koko roskasakki.
Pelitapani kuulostavat aika sairailta, mutta en minäkään
ihan mitä tahansa pelaa. Joku GTA:n kaltainen peli on minulle liian graafinen,
vaikka voisin siitäkin ehkä oppia nauttimaan. Tässä on veikeä Call Of Duty -modi,
jossa ammuskellaan siviilejä lentokentällä. Voisi olla taas mitä
nautinnollisinta, vaikka en tosiaankaan haluaisi moista pelata (tuo vetää sen verran överiksi, että jo naurattaa. Mutta paha mieli jää, kun tuollaisia katselee). Olisi muuten hauska tietää, pelaavatko monetkin näin?
Nautitteko te ihmiset väkivallasta peleissä? Nautitteko silkasta tappamisesta?
Ehkä olen tässä asiassa jossain perverssissä vähemmistössä, siis yksin.
Olen tuhovimmainen ihminen. Asioiden, esineiden ja ihmisten
hävittäminen ovat jotakin, jota haluaisin tehdä. Ei aktiivisena toiveena tai
toteutumistaan hakevana unelmana, vaan sielun tietystä osasta kumpuavana
viettinä. Olisi helpottava ajatella, että kyseessä on kaikille ihmisille
ominainen sadismi, mutta ehkä se johtuukin omasta patologiastani. Kenties minä
olen vain sairas paska, joka haluaisi mässäillä kidutuksella ja murhalla.
Ylipäätänsä koen kaiken aineellisen ja varsinkin rakennetun tuhoamisen mitä
tyydyttävimmäksi toiminnaksi. Se on puhdasta, raakaa kaaosta ja katharttista
väkivaltaa. On erinomaisen mahtavaa katsella tulen syövän taloja, esineitä. Kun
hyökyaalto nielee taloja, romua ja autoja, ei sitä voi kuin ihailla.
Tulivuoret, myrskyt, tornadot, sota, ydinräjähdykset ja kaikki tuhoon liittyvä
ovat suuren esteettisen mielihyvän lähde. Kuolema on kaunista, kaaos riemua.
Hävitysvimmaan löytyy silti vastinparinsa. Hävittäminen ja
tuhoaminen ovat nopeita energianpurkauksia, silmänräpäys atavistista hekumaa.
Tuon vimman vapauttamista seuraa kuitenkin aina ja väistämättä tyhjä olo.
Melankolia, katumus ja suru siitä mitä tuli tehtyä. Tietoisuus siitä, että
rikottu on korjaamisen ulottumattomissa, lopullisesti särkynyt. Tuhon aikaansaama
hekuma on nopeaa ja ohikiitävää eläimellistä vaistoa, josta seuraa pitkä suru
ja huono omatunto. Ymmärrys siitä, että teko on peruuttamaton ja ehdottoman
väärin. Vihanpuuskassa katkaistu kynäkin aiheuttaa katumusta ja surua siitä,
että tuon esineen olemus on tuhottu. Sen joku loi ja sillä oli tarkoitus,
muttei ole enää. Miksi rikoin sen, ehkä tuolla kynälläkin oli tunteet. Tämä
itku lyhyestä ilosta on jyrkässä kontrastissa taas luomistyöhön. Ei syyttä
puhuta luomisen tuskasta; työstä, joka sitoo voimia ja sysää vietit
tietoisuuden taakse. Se on pitkällistä, kärsivällistä ja keskittynyttä
toimintaa. Ja kun se on ohi, tuska ja kipu muuttuvat iloksi. Iloksi, joka
kestää pitkään. Sitä ei seura suuri tunnemyrsky vaan tyytyväisyys ja
mielenrauha. Kenties luovan työn onnistuminen ja rakentamisen saaminen
päätökseen ovat jotakin, joka lähestyy puhdasta onnea. Voiko lähemmäs onnea
päästä kuin nähdä oman työnsä hedelmien kasvavan maailmassa ja toisissa
ihmisissä?
Ihminen on niin helppo rikkoa, mutta kysyy työtä parsia
hänet kokoon. Ihmisen voi tappaa sekunnissa, mutta esimerkiksi sairaan ihmisen
pelastaminen voi vaatia vuosikausien työn ja uhraukset muilta ihmisiltä. Elämä
on niin haurasta, se voi taittua niin vähästä. Ja ylläpito, luominen ja
pelastaminen kysyvät valtavia voimanponnistuksia. Tätä taustaa vasten
ajateltuna selkenee itselleni miksi vallankumoukset ovat huono idea: ne
rikkovat paljon, ja se mikä kerran on rikottu, ei enää palaudu entiseen
muotoonsa. Vaurioituneen esineen voi paikata, mutta tuhoutunutta ei. Tuhoaminen
ja vallankumous ovat niin helppoja, luominen tuskallista ja vaikeaa. Tämän
näkee luonnossakin, jossa tarpeeksi suuri asteroidi voi hetkessä pyyhkiä
miljardit vuodet evoluutiota unholaan.
Pahuus on kovin helppoa, siihen riittää jo sormityöskentely.
Yksi iljettävimmistä teoistani elämäni varrella on, kun lapsena pyydystin
neitoperhosen ja aloin yksitellen irrottaa sen raajoja; ensin siivet, sitten
jalat ja viimeisenä tuntosarvet. Lopuksi en edes tappanut sitä, vaan heitin sen
ruohikkoon muurahaisten syötäväksi. Ja vähän myöhemmin toistin saman ”kokeen”.
En muista nauttineeni siitä mitä tein, vaan tein sen, koska kykenin. Muistan
sen ajatuksen: ”tätä ei oikeastaan pitäisi tehdä, perhonen on ehjä ja kaunis.
Mutta minä voin tuhota sen, jokainen irtoava raaja vähentää sen olemusta.” (en
tietenkään ajatellut noilla sanoilla, mutta tuota se tunne sanoiksi tulkattuina
suunnilleen tarkoitti). Ikään kuin minun oli pakko tehdä se, ihan vain
nähdäkseni miltä se näyttää ilma raajoja. Muistan, kuinka äitini järkyttyi ja
torui minua. Ja hyvä niin, sekin osaltaan sai minut ymmärtämään, vaikka tiesin
tekeväni väärin. Kun ajattelen tuota asiaa, minun tekee mieli käpristyä kaksin
kerroin kivusta ja itkeä. Minut pitäisi tappaa tuosta hyvästä, ei kukaan kunnon ihminen
tuollaista tekisi.
Olen ollut piittaamaton
ja ilkeä muita ihmisiä kohtaan, kiusannutkin. Olen ollut lapsena oikea
pikkupsykopaatti ja terroristi, josta oli hauskaa piinata naapurustoa toisen
pikkupsykopaatin kanssa. Miten on mahdollista, että minulle on kehittynyt
omatunto? Tai onko minulle kehittynyt? Ehkä se onkin vain sentimentaalista
tunnevatvomista, jolla ei ole mitään tekemistä oikean katumuksen kanssa. Jokin
rangaistus on vielä osakseni tuleva. On pakko tulla.
4 kommenttia:
Tuo CoD-pätkä ei ole modi, vaan ihan virallinen tehtävä Modern Warfare 2:ssa. Muista tehtävistä poiketen sen saa kuitenkin optionseista pois päältä, jos ei kantti kestä suorittaa sitä.
Itsekin pelaan paljon Call of Dutyjä ja muita vastaavia, lähinnä tarinan takia. Nykyään räiskintäpeleissä alkaa olla niin vivahteikkaat juonikuviot, että ne vetävät helposti vertoja toimintaelokuville.
Toki pelaan niitä monta kertaa läpi vielä senkin jälkeen, kun jo osaan juonen ulkoa. Yleensä normaalilla vaikeustasolla, vaikka varmasti pärjäisin vaikeammallakin. Emäntä kerran ihmetteli, että mitä hauskaa siinä on, kun eihän siinä ole mitään haastetta. Vastasin, että "Mitä ihmeen haastetta? En minä haastetta halua, haluan vain ampua porukkaa."
Se vasta onkin hauskaa, kun GTA 4:ssä lähtee ammuskelemaan vastaantulijoita kadulla. Pitäisi vain ladata joku modi, jolla saa poliisit pois, koska nykyisellään tapporeissut eivät kestä kuin pari minuuttia, ja sen jälkeen edessä onkin väistämättömään kuolemaan päättyvä takaa-ajo- tai piirityskohtaus.
Lähestulkoon kaikki osaavat kyllä erottaa viihdeväkivallan ja oikean väkivallan, enkä suhtaudu pelolla enkä epäluulolla itseni kaltaisiin digitaalilahtareihin. Oikeastaan päin vastoin, pidän terveen ihmisen merkkinä sitä, että osaa suhtautua väkivaltaan asiallisesti ja kiihkottomasti, mihin sisältyy myös aggressioviettien toteuttamisen jättäminen harmittomaan viihteeseen. Hyvin usein ne, jotka eniten sanovat vihaavansa ja inhoavansa väkivaltaa kaikissa muodoissaan, ovat juuri niitä, joiden päässä saattaa napsahtaa sillä seurauksella, että he hakkaavat ihmisiä sairaalaan sattumanvaraisista ja mitättömistä syistä.
No joo. En saa unta, koska nukuin liian pitkät päiväunet, joten taidan mennä pelaamaan nyt Counter-Strikea.
Päivää Pekka ja kiitos kommentistasi. Kiintoisaa, että moinen tehtävä on ihan virallinen :D . Vaikka toteutus ei ole graafisesti mitenkään sairaimmasta päästä, on se idealtaan aika kylmäävä.
Itse en nykyisin hirveästi pelaa, uuvun peleihin nopeasti. Pari tuntia on minulle riittävä määrä, siitä ylimenevä alkaa turruttaa. Pelaan Thief 1 ja 2 - pelejä edelleen vuosikymmenen jälkeenkin, nekin ovat haastavimmillaan ja jännittävimmillään expert-tasolla, jossa todella täytyy hiiviskellä ja välttää kontaktia. Pidän muutenkin erityisen paljon kaikenlaisesta stealth- pelleilystä. Ehkä pitäisi kokeilla genren muita klassikoita kuten Metal Gear Solidia tai Assassins Creedia.
Mukava sinänsä kuulla, etten ole ainoa, joka pitää hauskaa silkan väkivallan parissa. Tähdennettäköön, etten saa suuria kickseja siitä, enemmänkin kyse on juuri hauskasta. Eniten tykkään leikkiä hullua, joka yksin pistää vaikka viisikymmentä vartijaa, zombia tai muuta hirviötä halki poikki ja pinoon. Siinä on kunnon samurai-meininkiä. Thief 1 pelin viimeisessä kentässä saapuu koko ajan uusia vihollisia portaalin kautta ja kerran teurastin näitä tuntikaupalla. Ottaen huomioon, että tein kaiken tappamisen miekalla ja muutamilla nuolilla, siinä oli rehkimisen meininkiä. Kyllä siitä ihan kiitettävän ruumiskasan sain aikaan, esteettisesti tyydyttävän pinon kuolleita, rumia hirviöitä.
GTA:ta olen pelannut pariin kertaan kaverini luona, ja se on tietysti mennyt siihen, että menemme satunnaiseen paikkaan ammuskelemaan. Erityisesti mieleen jäi, kun ”raidasimme” nettikahvilan. Varsinaisia sankarin elkeitä :D
Lienet ehkä oikeassa siitä, että peliväkivalta voi olla jopa ihan hyvä purkauskanava aggressioille. Minä en ole käynyt toimittamassa ihmisiä sairaalakuntoon kuitenkaan, joten ehkä tyydyn mätisemään örkkien ja vihujen kanssa. Strategiapelit ovat myös hyviä: ne tarjoavat älyllistä haastetta, mutta niissä voi myös panna asioita halki poikki ja pinoon vähän isommassa mittakaavassa.
Väkivaltaviihteestä voisin suositella elokuvaa Rampage: http://en.wikipedia.org/wiki/Rampage_%282009_film%29
Jos et ole nähnyt, aikanaan lord Selibacy mainosti ;). Mitähän nyt kertoisi liikaa spoilaamatta, elokuvan päähenkilö on kovin samaistuttava misantrooppi, asuu vanhempien luona ja sitten pitää lähteä tappamaan. Vähän niin kuin joku koulusurmaaja, mutta ei koulussa. Muutamat kohdat tuntuivat aika vapauttavilta. Vai pyritkö tarkoituksella välttämään materiaalia, joka vie pimeälle puolelle?
Peleissä tykkään lähinnä strategiasta, civ4 on kova. Saa nautintoa rakentaa valtakuntaa, vallantunnetta ja sitten pääsee kukistamaan ja alistamaan muut. Saa sekä rakentaa, että tuhota.
Tervehdys Anonyymi ja kiitos kommentista.
Hah, vanha kunno Lord Selibacy. Meni sekin pirulainen saamaan pillua, ja kaveri lopetti bloggaamisen kokonaan. Ninn se vain tekee ihmeitä miehelle se nainen.
Kuulostaa hieman b-luokan meinigiltä tuo Rampage, mutta ovathan nekin toisinaan viihdyttäviä. En katsele väkivaltaisia tai ahdistavia elokuvia usein, koska ne tuppaavat vaikuttamaan mielialaani päivän tai pari. En kykene oikein olemaan täysin normaalisti elokuvan nostattamien ajatusten pyöriessä mielessä.
Pimeälle puolelle pääsee ihan kätevästi jo liiallisella introspektiolla. Moinen on oikeastaan aivan perseestä, ei sisimmästään löydä tietyn rajan jälkeen kuin yhä uusia kerroksia mutaa.
Strategiapelit ovat nautittavia, omia suosikkejani ovat hyvin vanhat ja yksi uusi: Master Of Magic, Master Of Orion 2, Civilization 2 ja Total War: Medieval 2. Niissä on kieltämättä palkitsevaa, sekä rakentaminen että tuhoaminen. Master of orionissa on hauskana ominaisuutena se, että tietyn teknologisen rajan jälkeen on mahdollista päättää, miehittääkö valloitetun planeetan vai räjäyttääkö sen sädeaseella paskaksi (vaihtoehtoihin kuuluu tietysti myös nukettaminen tai biologinen joukkotuho). Oikein niin kuin totaalista sotaa.
Mutta sanoisin, että se rakentaminen ja ongelmanratkaisu lienee paras osuus. Loppumähinät isoine pyssyineen onkin sitten nopeasti ohi.
Ja niin, ei unohdeta Rts-pelejä: Command & Conquer: Tiberian Dawn ja Red Alert 1. Generals ja Tiberian Sun ovat kans hyviä.
Lähetä kommentti