perjantai 28. marraskuuta 2014

Homokysymys



Tänään äänestetään niin sanotusta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Laki menee läpi. Jos se ei mene läpi tänään, niin ensi kerralla tai sitä seuraavalla kerralla. Tämä on vastustajien puolesta hävitty taistelu, vastarinta on turhaa. Niin paljon kuin se kenties ketuttaa, kannattaa miettiä mihin järkevään sitä voisi oikeasti voimiaan keskittää. Minäkin aion tässä käsitellä tätä aihetta ensimmäisen, ja toivottavasti viimeisen kerran.

Timo Hännikäinen ehti kirjoittaa jo erinomaisen esseen, ja sanoi jokseenkin kaiken mitä minä olisin sanonut. Yritän tässä tuoda vielä joitakin näkemyksiäni esiin, jotka ehkä täydentävät Hännikäisen näkemystä.

Mikä se avioliitto olikaan? Avioliitto on miehen ja naisen yhteenliittymä, pohja, jonka päälle perhe rakentuu. Se on historian sivu kuulunut aina miehen ja naisen välille, koska vain eri sukupuolta olevat kykenevät lisääntymään. Avioliitto on siis etuoikeus. Se on etuoikeus, kuten seksikin. Vain jälkimmäisen seikan nostavat esiin feministit, jos heillä on tarvetta vittuilla naisen puutteessa oleville heteromiehille. Katsokaas, naisen puutteessa olevan heteromies – ei väliä kuinka onneton tai heikommassa asemassa – ei ole uhri vaan saamaton nahjus, jolle saa vittuilla kuinka paljon hyvänsä. Se, ettei seksi ole perusoikeus, on täysin oikea huomio, mutta feministit käyttävät sitä vain yhteyksissä, jossa he voivat pyyhkiä sitä alemman tason miesten naamaan. No, en minä, eikä monikaan muu ole vaatimassa miehille taattua seksiä, koska seksi ei tosiaan ole ihmis- saatikka perusoikeus. Ja avioliitto on seksiäkin suurempi etuoikeus, mutta jotenkin feministit ja suvakit ovat onnistuneet luomaan siitä ihmisoikeuskysymyksen. Minä en tiedä, kuinka yksinäisten miesten ongelmat voitaisiin ratkaista, mutta yhteiskuntarauhan ja yleisen hyvinvoinnin kannalta se on aika vitusti merkittävämpi ongelma, kuin homoavioliitto, joka ei merkitse suurimmalle osalle homoseksuaaleista yhtään mitään.

Miksi siis juuri homot on nostettu tapetille, miksi juuri heidän mahdollisuutensa mennä naimisin on niin tärkeä juttu monille? Puhutaan nyt siis asioista niiden oikeilla nimillä: kyseessä ei ole tasa-arvoinen avioliittolaki, koska avioliitto laajennettaisiin koskemaan vain yhtä seksuaalivähemmistöä. Mutta miksi vain homot, onhan sitä muitakin parafilioita. Tähän saa luonnollisesti vastaukseksi, että tärkeintä on ihmisten oma tahto ja se, ettei ketään vahingoiteta. Tämä toki rajaa esimerkiksi pedofilian tai zoofilian pois, mutta entä sisarusten väliset avioliitot? Samaa sukupuolta olevat tai steriloidut eri sukupuolta olevat sisarukset voisivat samojen argumenttien mukaan mennä naimisiin: jos he ovat täysi-ikäisiä ja tekevät sen vapaasta tahdostaan, miksi heitä pitäisi estää? Mikseivät vanhempi ja täysi-ikäinen lapsi voisi mennä naimisiin, jos on ilmeistä että vapaaehtoisesti ollaan mukana. Ja nyt argumentit, että ”se tuntuu väärältä/iljettävältä” eivät tietenkään käy päinsä, koska niillähän ei voi vastustaa homoavioliittoja suvakkien mielestä.  ”He ovat todella marginaalisia”, no niin ovat muuten homotkin. Myöskään Nekrofilia ei aiheuta vahinkoa kenellekään. Se, että jonkun sukulaisen tunteet saattavat loukkaantua, ei toki ole mikään vasta-argumentti. Odotan innolla sitä päivää, kun myös ruumin kanssa voi astua maistraattiin tai kirkkoon siunattavaksi avioliittoon.

Samoilla argumenteilla, joilla puolustetaan homojen avio-oikeutta, voidaan siis puolustaa muiden parafilioiden oikeutta samaan. Mutta jotenkin vain homot koetaan avioliiton arvoisiksi. Koska suvakit eivät ole valmiita viemään ajatuksiaan johdonmukaisesti pidemmälle, todistustaakka lankeaa heidän niskaan: miksi tuhansia vuosia vanhaa traditiota pitäisi juuri nyt muuttaa ja vain yhden vähemmistön hyväksi? Jos lakia ei muuteta muiden vähemmistöjen eduksi, miksi aloittaa ollenkaan? Lakiuudistus koskisi marginaalin marginaalia, koska vähemmistö homoista menisi naimisiin ja näistä vähemmistö adoptoisi lapsia. Tämän pienen pienen joukon vuoksi siis on tapahtunut kaikki riekkuminen, kaikki aika ja vaiva kulutettu turhuuteen.

Tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat naamioita, joiden suojissa tätä agendaa edistetään. Kyseessä ei ole tasa-arvoasia eikä ihmisoikeuskysymys, mutta molemmat ovat homoasiaan juurtuneet erottamattomasti. Ja agendana on avioliiton tuhoaminen, joka ei tietenkään tähän jää. Homoavioliitto ei itsessään riko avioliittoinstituutiosta mitään, mikä siinä ei olisi jo rikki. Uuden lain hyväksyminen on kuitenkin pieni, mutta looginen askel puolen vuosisadan mittaisessa rappiossa.  Nykyinen laki ei paranna saatikka huononna käytännön asioita suuntaan eikä toiseen, vaikutus on enemmänkin symbolinen; tämä on ennakkotapaus, jolla tullaan perustelemaan seuraavia avioliittoon ja perheeseen tehtäviä muutoksia. Pikku hiljaa rappiosta tulee täydellinen. Huh, ei varmasti tämä ollut mielessä YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijoilla. Vaikka mokomaakin paperia, jolla itse pyyhin vessanlattioita, käytetään perustelemaan nykyistä lainmuutosta, olisivat silloiset julistuksen laatijat nauraneet päin naamaa sukupuolineutraalin avioliiton ehdottajille. Vaikka suvakit nyt nauravatkin Päivi Räsäselle, tarkoittivat julistuksen laatijat avioliiton miehen ja naisen väliseksi, muun väittäminen on aatehistoriasta piittaamatonta valetta.

Seuraava askel on moniavioisuuden vaatiminen, siitä olemmekin jo nähneet viitteitä. Vihreät nuoret ehdottivat aikanaan moniavioisuuden sallimista, minkä lisäksi asia on jo saanut kasvavaa huomiota osakseen mediassa; tällä hetkellä vielä rajallisesti, mutta pikku hiljaa yhä enenevissä määrin. Moniavioisuus tulee todennäköisesti olemaan yksi suvaitsevaiston seuraavista pyhistä lehmistä. Mikäli rappeutuminen jatkuu entiseen malliin, tullaan moniavioisuus hyväksymään parinkymmenen vuoden kuluessa. Avioliitto redusoituu yksilöiden väliseksi sopimukseksi, pieneksi yhtiöksi, jossa voi vapaasti päättää osakkaiden lukumäärän. Koska yhteiskunnan byrokratia ja hallintokoneisto tulevaisuudessa jatkavat kasvuaan, ei sille tuota ongelmia selvitä moniavioisuuden tuottamista monimutkaisista juridisista vaikeuksista. Erot myös jatkavat kasvuaan, jolloin aviosopimuksia aletaan solmimaan määräaikaisina. Voi siis olla perhe, jossa henkilöt A ja B ovat ”sitoutuneet” (sopimuksen voi purkaa seuraamuksitta, joten sana sitoutua lainausmerkeissä) naimisiin kymmeneksi vuodeksi ja heidän lisäkseen on henkilö C, joka on B:n kanssa namisissa puolitoista vuotta. Henkilö C on myös naimisissa kaksi vuotta henkilön D kanssa, joka on…ad infinitum. Lainaan tähän Timo Hännikäistä:  

Lopputuloksena olisi todellinen 60-lukulainen vapaan rakkauden paratiisi: lopulta kaikki olisivat naimisissa keskenään eikä kukaan kuuluisi kenellekään. Yhtä suurta perhettä kaikki; tätä seksuaaliradikaalit kaiketi haluavatkin. Kaavasta puuttuvat vain sellaiset inhimilliset tekijät kuin mustasukkaisuus ja omistushaluisuus, mutta sellaisethan ovat vain markkinavoimien turmelemien ihmisten kypsymättömyyttä, ja katoavat kuin itsestään vapaaseen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen siirryttäessä.

Eli lyhyesti: moniavioisuus olisi perheen ja yhteiskunnan täystuho.

Kyllästyin tähän aiheeseen kaksi vuotta sitten. Homoavioliitto oli minullekin alun perin tärkeä juttu, jota puolustin tunteella. Kun aloin ymmärtää, kuinka merkityksettömästä asiasta onkaan kyse, tunnesiteeni alkoi väljetä. Muutuin pikku hiljaa skeptisemmäksi asian suhteen, ja lopulta koin pienen valaistumisen. Ymmärsin, että avioliiton etuoikeutus ja tuhatvuotinen traditio sen takana ovat asioita, joita ei tule muuttaa. Avioliitto ja perhe ovat olemassa syystä, eikä siihen asiaan homoilla taikka sosiologeilla ole nokan koputtamista.

Kuten yllä on ehkä tullut ilmi, en vastusta homoavioliittoa mitenkään henkeen ja vereen, koska se ei ole tarpeen. Kyseessä ei ole niin iso asia, ja toisin kuin jotkut luulevat, ei se johda mihinkään homosaatioon tai perversioiden yleistymiseen. Vielä kerran: homoavioliitto ei voi rikkoa mitään sellaista, mitä yleinen rappio ei olisi jo rikkonut. Vastustan asiaa periaatteellisista syistä, mutta tunnesitoutumiseni asiaan on heikkoa. Ymmärrän molempien puolien argumentteja ja niissä on hyviä ja huonoja. Paras puoltava argumentti lienee se, että avioliitto saattaisi vähentää promiskuiteettia homojen parissa. Tämä taas ehkä pitäisi parit yhdessä ja sitoutuneena lapsiin. Toisaalta ei ole mitenkään varmaa, toimisiko tämä todella, koska homoilla ei yleisesti ottaen ole suurta hinkua avioon. Juuri he ja muut suvakit olivat sitä porukkaa, jotka nauroivat avioliitolle ja sen rajoittavuudelle. Mistä siis moinen mielenmuutos? Tulee mieleen, ettei homoyhteisö ole todella muuttunut tippaakaan vähemmän hedonistiseksi, vaan suvakit käyttävät heitä vain hyväkseen. Ja näin asia mitä todennäköisimmin on.

Tradition puolustajilta löytyy kosolti idioottimaisia argumentteja, joihin en jaksa sen enempää puuttua. He ovat kuitenkin viime kädessä oikeassa. En minä, eikä kukaan järkevä ihminen vastusta homojen oikeutta ihmisarvoiseen kohteluun taikka elää taipumustensa mukaisesti. Sen verran liberaalia minusta löytyy, että tämän heille mielelläni suon. Sen sijaan avioliitto ei kuulu ihmisoikeuskysymyksien pariin, eikä se ole homoseksuaalien aluetta. Avioliitto on miehen ja naisen välinen side perheen ja lasten eteen, eikä tätä seikkaa mikään määrä lakia tule pohjimmiltaan muuttamaan. Avioliitto ei ole, eikä koskaan voi olla tasa-arvoinen instituutio, miehen ja naisen side on lähtökohtaisesti arvokkaampi kuin kahta samaa sukupuolta olevan vastaava.

Ehkä olisi oikeastaan parasta, että laki menisi läpi. Loppuisi tämä helvetillinen elämöinti ja suvaitsevaisten riekkuminen. Loppuisi myös medialta ja muilta keinot rahastaa aiheella, tavoite kun olisi saavutettu. Mädättäjät olisivat kaataneet yhden raja-aidan. Seuraavaksi he kävisivät uuden raja-aidan kimppuun, joka – mikä ikinä onkaan – voi jäädä heidän viimeisekseen. Voi nimittäin olla, että seuraava aita on se, johon suvaitsevaiset vielä kaatuvat. Ja sitten puhaltavat taas oikean muutoksen tuulet.

3 kommenttia:

Sametti kirjoitti...

Avioliitto etuoikeutena on mielenkiintoinen ajatus.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve taas. Ajatus seuraa johdonmukaisesti siitä, että avioliitto ei itsestäänselvästi kuulu kaikille, vaan siihen on aina täytynyt osoittaa kelpoisuutensa. Ei vanhaan aikaan sulho syyttä pyytänyt vanhemmilta tyttären kättä, ei kukaan halunut lapsensa tulevaisuuden mennä piloille kenen tahansa huitelijan kanssa.

Sametti kirjoitti...

Tuo on totta ja erittäin hyvä huomio.