HSP - Erityisherkkä

Natsipatologiasta pääsemmekin kepeää aasinsiltaa pitkin tämänpäiväiseen aiheeseen, joka on herkkyys. HSP, eli highly sensitive person on tutkija Elaine Aronin lanseeraama termi, jolla viitataan poikkeavan neurologian omaaviin herkkiin ihmisiin. HSP:a, eli erityisherkkiä ihmisiä on ehkä 15-20 prosenttia väestöstä, ja heille ominaisimmat piirteet ovat stimulaatioherkkyys (koskee niin aisti- kuin tunneherkkyyttä), huono sopeutuminen muutoksiin tai stressiin ja pohdiskeleva luonne. Herkkä ihminen ei ole välttämättä introvertti, vaan voi olla sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut. Ekstroverteilla herkilläkin on tosin selvä raja, missä vuorovaikutus muuttuu taakaksi. He tarvitsevat tällöin aikaa palautuakseen, mikä on korostuneempi piirre introverteilla. Herkille voivat normaalilta näyttävät asiat tuottaa suuria vaikeuksia niiden kuormittavuuden vuoksi.

Tuon enempää en aio itse asiaa esitellä, voitte itse tutustua siihen, vaikkapa wikipediasta tai täältä. Aion miettiä tässä lähinnä omaa näkökulmaani asiaan.

Törmäsin kyseiseen käsitteeseen ensi kertaa viime vuoden syksynä Helsingin Sanomissa. Koin sen kuvauksessa jotain todella tuttua ja päätin ottaa asiasta selvää. Päädyin tekemään pari testiä ja lukemaan aiheesta lisää, minkä perusteella identifioin itseni HSP:ksi. Se tuntui selittävän montakin asiaa itsessäni, ja tunsin jopa pientä helpotusta. Tässä on nyt kuitenkin yksi asia, jossa tämän töksähtää. Minua nimittäin arveluttaa suuresti nykyinen taipumus diagnosoida joka vihinviimeinen piirre ihmisessä ja varsinkin itsediagnostiikka. Mitä noihin HSP-testeihin tulee, koostuvat ne vain vajaasta kolmestakymmenestä kysymyksestä, jotka nekin ovat johdattelevia tai hieman arveluttavia malliin ”onko sinulla rikas ja monipuolinen sisäinen elämä?” Mitä tuohon voisi vastata tuntematta itseään egoistiksi? Siitä varmasti saa jotain osviittaa, mutta kyllä sen pitäisi olla spesifimpää. Eli tutustunpa siis kuvauksiin, millainen ihminen on HSP? Tämä avaa asioita huomattavasti paremmin, useammankin kerran tulee tunne, kuin omaa elämääni selitettäisiin. Mutta sitten taas, mitä tarkoitusta tämän palvelee? Mitä teen tällä tiedolla? Tarvitseeko tätäkin asiaa diagnosoida erikseen, eikös herkkyyden olemassaolo ole vähän niin kuin itsestäänselvyys? Kyseessähän ei tokikaan ole sairaus tai häiriö siinä mielessä kuin joku masennus. Se on ominaisuus, jota voi olla itsellä enemmän tai vähemmän. Mutta edelleen, mitä teen näillä määritelmillä? Nykyään puhutaan paljon myös aspergerin syndroomasta, jota minulla ei ole tai ADD:sta. Jälkimmäisestä tunnistan itseäni kyllä jossain määrin, en kykene keskittymään asioihin kovin hyvin, huomioni on helposti kiinnitettävissä muualle ja minun on vaikea pysyä paikallani. Jos istun paikallani, liikuttelen vaikka käsiäni, jalkojani tai pyörittelen peukaloita. Mutta en silti usko olevani ADD-ihminen, enkä mitään diagnoosia kaipaakaan, hyvin olen pärjännyt ilmankin.

Näissä herkkyysjutuissa ja sun muissa psykologisissa määrittelyissä tulee usein vastaan  ajattelutapa, jossa halutaan oikeuttaa omat paskamaisuudet. ”Ahaa, olen herkkä. Sehän selittääkin miksi käyttäydyn huonosti ja voin käyttäytyä vastedeskin”. ”Olen kusipää, mutta olenpas autisti!”. Ihmisillä tuntuu olevan kova tarve rationalisoida huonotkin ratkaisunsa ja on kätevää, jos niitä takaamaan saa diagnoosin. Sillä voi sitten kävellä menemään miten huvittaa, koska ”en ole normaali”. Pelkäävätkö ihmiset vapaata tahtoa? Tällaiset ihmiset tekevät mitä tahansa, jotta he voivat osoittaa, ettei heidän väärä tekonsa johtunut tietoisesta valinnasta: ”en voinut itselleni mitään”. Se on niin kovin helppoa, yleisimmillään tämä ajattelutapa tulee ilmi känniselittelyssä: ”tein sitä ja tätä, mutta hei, olin kännissä”. Ikään kuin vapaaehtoisesti tuotettu humalatila vähentäisi vastuuta. Ja sanottakoon tähän, että en ole vapaa tuosta minäkään. Se olisi niin mukavaa sanoa, että teen niin taikka näin koska olen herkkä. Mutta se olisi valhetta. Minä en ole hullu, koska hulluilla on oikeasti legitiimi syy teoilleen. He ovat syyntakeettomia, minä en ole. Kunpa olisinkin hullu, olisin vapaa vastuusta. Tai olenhan minä hullu, mutta en tarpeeksi hullu. Olen tehnyt jokaisen teon elämäni varrella tietoisena sen oikeellisuudesta tai vääryydestä. Jokainen väärä valinta on ollut tietoinen valinta, enkä voi viime kädessä vierittää syytä muiden tai olosuhteideni niskaan. Pahojen tekojeni syntisyyttä ei vähennä mikään tekosyy.

Herkkyyden varjolla ei voi oikeuttaa kusipäisyyttä. Herkkyyden tunnistaminen itsessä auttaa parhaiten sen ymmärtämisessä, mikä itseltä onnistuu ja mikä ei. Sen sijaan, että hakkaisi päätään ikuisesti seinään, voi keskittää voimansa sinne missä ne riittävät. Juuri sinun ei tarvitse olla yhtä tehokas kuin se kuusikymmentuntista työviikkoa pakertava työnarkomaani. Kaikki eivät ole yhtä tuottavia, yhtä tehokkaita, joten kannattaa valita se, mikä itselle sopii. Vaikka maailman töistä 90 % on niitä, jotka vain pitää saada tehtyä, on niidenkin joukossa vähemmän huonoja vaihtoehtoja, joista valita.

Edellä kuvaamani itsekeskeisen lähestymistavan lisäksi on olemassa myös vastakkainen, jantelainen asenne herkkyyteen. Nämä ihmiset tulevat ensi sijassa vittuilemaan, että ”mitäs valitat, kaikki me olemme vähän herkkiä”. Niin, jos kaikki olisivat herkkiä, se ei enää tarkoittaisi mitään. Jos kaikki olisivat yhtä pitkiä, yhtä lahjakkaita, ei noita käsitteitä olisi. Jantelainen asenne perustuu tasapäistämisen vaatimukseen, erilaisuuden vihaan. Kaikki erilainen muodostaa potentiaalisen uhan, koska se voi olla jantelaista ylempiarvoisempaa. Vaikka kukaan ei ole sanonut, että herkkä olisi ihmisenä automaattisesti parempi, ainoastaan erilainen, on tätä jantelaiselle turha selittää. He tulevat hysteerisiksi jo mahdollisuudesta, että toinen ihminen voisi olla parempi. He tulevat välittömästi mitätöimään kokemuksesi erittäin älykkäällä huomiolla siitä, kuinka muillakin on hankalaa. Itse asiassa he kiistävät herkkyytesi kokonaan, koska sinun täytyy olla huomionkipeä ja erityskohtelua vaativa narsisti ja kusipää (kuten edellä kuvasin, näitäkin löytyy runsaasti.). Nämä porukat kannattaa jättää omiin liemiinsä kiehumaan, heillä ei ole mitään relevanttia sanottavaa.

Tieteellistä tutkimusta ei ole aiheesta vielä paljon, mutta ilmiö on todellinen, siitä emme pääse mihinkään. Koska heitä on, löytyy herkille oma paikkansa yhteiskunnasta ja yhteisöistä. He eivät sovi kaikkialle, mutta kukapa sopisi? Koska nykymaailma vain suosii lyhytjänteisiä, narsistisia ja muutoksista piittaamattomia ihmisiä, voi heille olla hankalampaa löytää sopivaa ekologista lokeroa. Nämä ihmiset voivat helposti pudota työelämästä, koska uupuvat muita helpommin. Uskon, että mennyt maailma kaikkine vitsauksineenkin oli herkälle ihmiselle parempi, koska se lupasi pysyvyyttä. Asiat tapahtuivat hitaasti ja laajoilla aikajänteillä ja kukin saattoi olla varma, että maailma jatkuisi muuttumattomana vielä sadankin vuoden päästä. Elämä oli kovaa, mutta se oli vakaata. Joo joo, oli sotia, hävitystä, kurjuutta ja lässyn lää. En kuitenkaan heti osaa vakuuttua siitä, miksi puolen vuoden välein vaihtuva työ- ja asuinpaikka sekä täydellinen toivon puute tulevaisuuteen olisivat hyviä asioita. Jokainen joka uskoo kirkkaaseen tulevaisuuteen, sanokoon sen ääneen kaksi sormea raamatulla. Jos nykypäivän länsimaita kuvaa mikään paremmin, niin epätoivo.