lauantai 1. marraskuuta 2014

Esittäytyminen, otto II

Väärä päivä avata blogi. Kuten on aina väärä päivä aloittaa yhtään mitään. Helvetti, että vituttaa. Ja eniten tässä vituttaa minä itse. Ette uskokaan kuinka paljon osaan vituttaa itseäni aika ajoin. Tunnen suorastaan vastustamatonta halua lyödä itseäni naamaan, lyödä niin oikein kunnolla että veri lentää. Posauttaa nenääni voimalla ja sitten vielä uudestaan ja vielä uudestaan ja vielä kerran! Sikäli mielenkiintoinen tunne, että vasta parin viime vuoden aikana olen alkanut tuntea tarvetta vahingoittaa itseäni vitutuksen sattuessa. Kyseessä lieneekin vitutusriman nousu sille tasolle, jossa en enää kykene pitämään sitä sisälläni, vaan minun on päästävä purkamaan se johonkin. Pään hakkaaminen seinään, jalan takominen mustelmille tai esineiden runttaaminen hajalle ja kädet haavoille ovat kokeiltuja keinoja. Tänä kesänä taisin itse asiassa rikkoa enemmän esineitä kuin koskaan ja viime kesän jäljiltä taas kirjoituspöydässäni on ikävä lommo ja orastava halkeama. No okei, loppujen lopuksi olen rikkonut esineitä aika vähän, eikä viime aikoina pahempia raivokohtauksia ole ollut. Joku varmaan ehdottelisi  tässä vaiheessa vihanhallintaterapian tarvetta allekirjoittaneelle, mutta moiset mölyt kannattaa pitää mahassa. Minun kynnykseni väkivaltaan ja aggressiiviseen käyttäytymiseen ovat kuulkaat korkealla, tapellut olen viimeksi 10-vuotiaana.

Inhoan itseäni monin tavoin, enkä näe sitä negatiivisena asiana. Itseinhoon kun on hyvät syyt, enkä alkuunkaan niele sitä valhetta, että muita rakastaakseen on ensin rakastettava itseä. Miksiköhän helkkarissa tuotakin latteutta toistellaan papukaijana paikasta toiseen? Mene ja tiedä. Inhoan tuota huhtikuista postaustakin, hyi olkoon. Kankeaa kieltä ja sentimentaalista lässytystä. Vaikka jälkikäteinen editointi on epärehellistä, minun oli pakko siivota muutamaa kohtaa, en muuten kestäisi mokomaa tekstiä. Tai enhän minä sitä kestä nytkään. En ole hyvä kirjoittaja, mikä ei ole hyvä asia kirjailijuudesta haaveilevalle. Mutta haluan vielä uskoa kehittyväni, joten josko se harjoitus tekisi - jos ei mestarin - edes siedettävän kynäilijän.

Minulla on tosiaan kertakaikkisen pähkähullu toive tulla kirjoilla itsenä elättäväksi kirjailijaksi. Ja tämä siis huolimatta siitä, etten ole ensimmäistäkään kirjaa vielä kirjoittanut, enkä voi olla varma tulenko kirjoittamaankaan. Minulla on ideoita, mutta koska ne eivät ole vielä paperille siirtyneet, en voi olla varma toimivatko ne oikeasti. Koska paperi on joka idean tosi koitos, siellä otetaan sanasta mittaa.

Mitäköhän muuta hävytöntä tähän keksisin? Ai niin, olin kesällä töissäkin. Kuvitelkaa, minun kaltaiseni laiskimus oli töissä. Tietenkään en ollut missään tuottavassa työssä, vaan kunnallisena museo-oppaana. Hoidin toki tehtäväni moitteettomasti, en myöhästellyt ja tulin asiakkaiden ja työtovereideni kanssa toimeen. Kokemus oli sikälikin mielenkiintoinen, että tähän asti melko lailla homososiaalista elämää viettäneenä jouduin ensi kertaa naisvaltaiseen porukkaan. Yllätyin itsekin siitä kuinka helposti tulin juttuun näiden naisten kanssa ja kauniitakin olivat, joten ei siinä valittelemista sen puoleen ole. Koska en ole ikinä seurustellut, suudellut tai rakastellut naisen kansssa, pysyy heidän maailmansa yhä suljettuna. Mitä minun olisi tehtävä, kuinka helvetissä lähestyisin naista siinä tarkoituksessa? Kaikenlainen arkikommunikaatio ja jutustelu sujuu kyllä, mutta kuinka ylitän sen rajan, jossa muutun kiinnostavaksi. Tuntui väärältä alkaa suoraan ehdottelemaan mitään deittejä (helvetti, minä vihaan tuota sanaa. Vihaan muutenkin aika paljon kaikkea), koska tunsin että ehdottelu olisi epäonnistuessaan pilannut työilmapiiriä. Ikään kuin olisi jokin myyttinen taso, jossa kaikki tämä todella tapahtuu ja johon minulla ei ole pääsyä. Ja...tai no palataan asiaan myöhemmin. Kolmen kuukauden jaksoni työelämässä voisi tiivistää tähän: ei se työelämä sen kummemmalta maistu.

Tällä hetkellä olen takaisin opintojeni parissa. Tai siis "opintojeni" parissa, en ole kahteen kuukauteen tehnyt yhtään mitään, pannut tikkua ristiin. Pari kurssia on menossa, mutta mitään en ole saanut aikaan. Tässä kohtaa on toki huomautettava, että mikäli joku nyt syyttää minua loisimisesta, niin en ole tammikuusta alkaen saanut mitään yhteiskunnallisia tukia yhtään mistään. Ihan omilla rahoillani olen elänyt, ja elän tälläkin hetkellä.

Täältä tähän, katsotaan mitä tuleman pitää.

Edit. Ja vielä yksi asia: olen piinkova runkkari, enkä usko jumalaan.

11 kommenttia:

Viilipytty kirjoitti...

Itsereflektiosi on melkeinpä järkyttävää, etenkin tuossa myöhemmässä tekstissä, jossa rinnastat itsesi kouluampujiin. Toisaalta on hyvä, että sait kakaistua sen ulos, vaikka vain anonyyminä tekstinäkin. En ole koskaan kuullut, että kukaan olisi katunut sitä, että on purkanut tuntojaan sanallisesti.

Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen lienee harrastus paremmasta päästä, jos kaipaa paineiden purkamista. Teurasta romaanihahmoja, niin psykologinen taipumuksesi sadismiin saattaa lieventyä, eikä silloin tarvitse niin paljon pelätä teurastavansa todellisia ihmisiä. Romaanin kirjoittamisessa aloittaminen voi olla korkean kynnyksen takana, mutta sitä on mahdollista madaltaa. Kirjoita aluksi ylös muistiinpanoja, esimerkiksi juonitiivistelmä tai henkilöhistorioita, ja siirry vaihe vaiheelta yksityiskohtaisempiin asioihin. Kun haavemaailmat on ikuistanut paperille tai nykyaikana biteiksi, saattaa todellisuuteen kiinnittyminen olla helpompaa.

En oikeastaan edes usko, että tekstissäsi esittämistäsi kysymyksistä huolimatta kaipaat ohjeita siihen, miten saat naisia iskettyä. Päätin kuitenkin kertoa neuvoja, siitä kun ilmeisesti voi ihmishenkiä olla kiinni. Voithan aina jättää viestin julkaisematta, jos koet sen sellaiseksi, jota et halua ihan kenen hyvänsä lukevan.

Feminismitekstistäsi päätellen ymmärrät sukupuolten psykologiset erot. Miehet pitävät liki kaikkia naisia potentiaalisina parittelukumppaneina, kun taas naisilla on varaa nirsouteen. Miesten voi olla vaikeaa olla naiseen tavallisessa ystävyyssuhteessa, ainakin sinkkunaisiin, koska jossain vaiheessa vietit todennäköisesti tulevat sotkemaan tilannetta. Naiset puolestaan voivat helpommin ystävystyä miesten kanssa, mutta sellaiset miehet ovat pariutumismielessä erittäin kaukana niistä naisista, jotka pitävät heitä ystävinään. Jos mies haluaa lähestyä naista pariutumismielessä, se on järkevää tehdä varsin nopeasti selväksi. Ei nopeasti niinkään ajallisesti, vaan siten, ettei nainen tunne sinua siinä vaiheessa vielä syvällisesti. Ystävästä ei kumppaniksi yletä. Tietty ”likaisuus” on valttia, koska se kertoo ainakin hyvästä itsetunnosta, kun taas arkuus ja epävarmuus ovat naisista varsin epäviehättäviä asioita.

Koska naisiin vetoaa korkea status, naiset pitävät miehistä, joista uskovat muiden naisten pitävän. Jos sinulla on esimerkiksi sisar tai serkkutyttö, joka on halukas auttamaan, voit yrittää kohderyhmänäsi olevien naisten hämäämistä. Samalla kun teet heihin tuttavuutta, sisar/serkkutyttö luo sinuun palvovia katseita ja nauraa tyhmemmillekin jutuillesi. Tällöin naiset, jotka eivät tiedä kyseessä olevan suunniteltu hämäys, olettavat arvosi pariutumismarkkinoilla olevan todellista korkeampi. Se, että olet tekemisissä naisten kanssa, parantaa naismenestystä, vaikka lähtökohtaisesti kukaan niistä naisista ei sinua hurmurina pitäisikään. Eiväthän muut naiset sitä tiedä!

Deittiehdotuksetkin on mahdollista hoitaa ovelasti. Tiedät varmaan, mikä ero on valehtelulla ja harhaanjohtamisella? Valehdellessa puhutaan vastoin totuutta ja herätetään kuulijassa väärä kuva todellisuudesta, harhaanjohtamisessa puhutaan totuudenmukaisesti mutta herätetään kuulijassa väärä kuva todellisuudessa. Jos pyrit lähestymään naista, mutta et halua riskeerata työilmapiiriä, hoida deitti käänteisellä harhaanjohtamisella: viesti totuudenmukaisesti haluavasi lähestyä häntä pariutumismielessä, mutta jätä kaiken varalta pako-ovi auki eli älä toimi niin ilmeisesti, ettetkö voisi tien noustessa pystyyn edes jotenkin uskottavasti perustella olleesi liikkeellä ihan vain ystävänä ja vailla likaisia pyrkimyksiä. Tokkopa nainenkaan haluaa työilmapiiriä riskeerata, joten hän voi ainakin esittää uskovasi perustelusi vilpittömyyteen, jolloin kiusallisilta tilanteilta vältytään molemmin puolin.

Ja vielä yhden neuvon osaan antaa, jonka uskoisin ainakin suomalaisten kohdalla olevan pomminvarma valtti kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä: ole itseironinen! Kun osaat pilkata itseäsi, se antaa kuulijalle mielikuvan henkisesti vahvasta ja lannistumattomasta luonteesta, oli totuus mikä hyvänsä.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Viilipytty ja kiitos kommentista. Ja vau, tulipahan pitkä, niin että pureskeltavaa riittää :)

Vinkkisi myös lienevät oikeita. Romaaniaihioita minulla on useampiakin, henkilöhahmoja, rakenteita, juonikuvioita ja omaa mytologiaa löytyy. Niistä suurin osa on tosin vielä pään sisällä, joten en voi todella tietää, mitkä ideat toteuttamiskelpoisia ovat. Tällä hetkellä keskittymiskykyni ei myöskään aivan tunnu riittävän kokonaisen romaanin suoltamiseen. Se, mikä tulee ulos, tulee fragmentteina kuten tällaisina blogiteksteinä tai runoina (joita löytyy täältä, minne kirjoitan saastaa). Olen kuitenkin suht inspiroitunut tämän blogin suhteen, enkä juuri nyt edes halua kirjoittaa muualle. Olkoon tämä siis lämmittelyä tulevaan, vaikken mene lupaamaan, että minusta mitään kirjailijaa tulee.

Naisten suhteen lienet myöskin oikeassa. Olisin varmasti voinut lähestyä työtovereitani sillä tavalla, etteivät aikeeni olisi vaikuttaneet liian ilmiselviltä. Eli pyytää ulos, mutta pitää asenne rentona. Ja sen suhteen minulla ei sinänsä ongelmia ole, tulen siis kyllä juttuun naisten kanssa. Se, kenen kanssa tulee juttuun, riippuu oikeastaan enemmän persoonasta kuin sukupuolesta. Jotakin tuntuu silti puuttuvan, voin käydä kiinnostavaakin keskustelua, mutta olen silti vain kaveri. En tunnu pääsevän yhteyteen sillä tasolla, jolla pariutumista tapahtuu. En osaa tehdä vaikutusta naisiin.

Kaksi naispuolista serkkua löytyy, joskin olen heidän kanssa muutaman kerran vuodessa tekemisissä. Sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot sallittuja, mutta vähän tuntuu alhaiselta moinen. Että ottaisin hänet nauramaan jutuilleni yms. Ultimaattisen kieroa olisi varmaan pujottaa sormus sormeen ja väittää, että olen naimisissa. Sellaista olen kuullut, että naisia (onko tämä nyt taas tämmöistä yleistämistä? Ainakaan en toivo, että suurin osa) kiinnostavat avioituneet miehet, koska heillä on erityisen legitiimi status: he ovat laillisesti ainakin yhden naisen suosiossa. Taidan vaan jättää moiset väliin, silläkin uhalla, etten onnistu ikinä.

Mitä itseironiaan tulee, siitä ei pitäisi olla puutetta. Luulen, että vedän sen nimenomaan siihen pisteeseen, jossa se ei ole enää ”seksikästä”, vaan merkki huonosta itsetunnosta. Ja se on totta, koska itseironia on minulle defenssimekanismi, pilkkaan itseäni ennen kuin muut kerkeävät. Osaan tosin nauraa itselleni myös oikeasti, varsinkin jos kuvittelen miltä vaikutan ulkopuolelta käsin. Toisinaan lähes kuolen häpeästä, toisinaan en voi olla nauramatta.

Anonyymi kirjoitti...

Minustakin Villipytyn idea serkuista/sisaruksista menee kieltämättä yli liiaksi. Voinen vannoa, ettei kukaan maalaisjärkeä tai edes ritusen itsekunnioitusta omaava naikkonen katso hyvällä epärehellisyyttä. Ehkäpä yhden yön suhteen tuolla saa, mutta olen saanut oletuksen (tai sitten en vain alitajuisesti tahdo myöntää itselleni totuutta), että haluat kuitenkin vakaan suhteen ja hyvä niin, peruskoulun naismagneetit kun eivät ole enää vanhemmalla iällä naaraiden makuun.

"Likaisuus", joka tulikin jo samaisen kommentoian tekstistä bongattua ei kerro mahtaisasta itsetunnosta. Se kertoo ainoastaan sen, kuinka epätoivoinen sitä on kun oikein panettaa.

Harhaanjohtavuus on oivallinen tapa oikein tehtynä, kaveripohjalta ei pääse pitkälle, ellet sitten ole luonnostaan kaikkien naisten märkä päiväuni.

Itseasiassa pitkän ystävyyden jälkeen tunnustettu ihastus voi saada kohteessaan varsin ahdistuneita tunteita; "Entä jos hän onkin ollut ystäväni vain tähdätäkseen suhteeseen? Merkitsenkö hänelle enää mitään, jos torjun hänet? Ajatteliko hän vain seksuaalisia avujani?"

Eteenkin sinun ikäryhmässäsi naiset kun nääs tuppaavat olemaan vainoharhaisia asiasta kuin asiasta.

Mutta jottei kommenttini olisi vain toisten menetelmien arvostelua, kerrottakon oman, hyvin kliseisen, mutta toimivan vinkkini olkovampi; Ole oma itsesi.

Ei, en tarkoittanut, että tepsuttelet nyt tunteitesi kohteen luo tunnustamaan mitä imelämpiä tunnustuksia tai otat rennosti päästämällä ilmoille mojovan pierun.

Lähinnä meinasin käyttäytymistä, joka on juuri sinun persoonallesi ominaista. Juttu käy nimittäin melkoisen mutkikkaaksi feikatulla luonteella, etkä saa sillä mitään muuta kuin murtuneen sydämen. On varmasti myös itse daamillekin edullisempaa tutustua häiskään, jonka kanssa oikeasti tullaan juttuun. Täytyy muistaa, että vaikka ulkokuori saakin ihastuksen vellaamaan, sisus on se joka ratkaisee pidemmällä tähtäimellä ja tönäisee siististi tieltään kaiken kansan tittelit ja rahavuoret.

Ennen kaikkea kuitenkin; Onnea. ;)

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Ano ja kiitos kommentista. Olet ihan oikeassa, haluaisin vakaata suhdetta, yhden yön jutut eivät ole minulle (vaikka puhtaasti viettien mukaan toimimalla yrittäisin nussisia varmaan jokaista maailman naista. David Foster Wallace pohti aikoinaan, mahtaakohan hänen ainoa tavoitteensa elämässä sittenkin olla peniksensä survominen mahdollisimman moneen emättimeen.)

Lienet myös oikeassa, että pitkän ystävyyssuhteen jälkeen voi olla epäluontevaa tunnustaa tunteensa. Toisaalta kyllähän näitäkin nähdään. Mies ja nainen ovat vuosikausia samalla työpaikalla, ennen kuin päätyvät romanttiseen suhteeseen, tai kaksi hyvän päivän kaveria syventävät suhdettaan. Harvinaisempaa tuo varmasti on, en minä sitä.

Toivon myös, että vinkkisi toimii. Minä en koe feikkaavani mitään edes julkisessa roolissani. Olenhan toki aina vähän erilainen riippuen siitä, missä porukassa kuljen, mutta tietyt elementit kulkevat aina mukana. Voi olla, että joskus käyttäydyn enemmän julkisen roolini mukaan, kuin ehkä haluaisin, mutta yleensä roolini on minua aivan yhtä lailla kuin se, mitä tänne kirjoitan.

On myös itsestäänselvää, että jokin määrä teeskentelyä ja tanssimista on jokaisessa ihmissuhteessa, uusissa varsinkin. Ihmiset ovat vieraita toisilleen, joten on tunnusteltava missä mennään. Mutta mikään ei voisi olla vieraampaa kuin sellaisen esittämisen, jota en lainkaan ole. Lämpenen uusille ihmisille hitaasti, mutta en ole täysin epäluonteva. Ehkä pitäisi vain olla suoraviivainen ja todella ehdottaa jotain jo varhaisessa vaiheessa. Erään netistä bongaamani naisen kanssa etenin itse asiassa juuri liian suoraviivaisesti, eikä homma sitten lähtenyt mihinkään, vaikka yhdessä vaiheessa näytti, että se olisi mahdollista.

Itsestänihän tämä on lopulta kiinni. Koska en vain ole luontaisesti naisia puoleeni vetävä, joudun tekemään hieman toisella tavalla töitä sen eteen. Kaiken lisäksi tunnen lähes kouristuksenomaista inhoa nettideittailua, tinderiä ja baarissa metsästystä kohtaan. Nämä ovat valitettavasti nykyajan pariutumiskenttiä, ja neuroosini ja puritaaninen luonteeni pitävät minut niistä loitolla.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ja kiitos ano toivotuksista. Katsotaan, mitä tapahtuu. Tällä hetkellä ei ole mitään meneillään, eikä kyllä olisi aikaakaan saatikka henkisiä resursseja. Mielessä olisi eräs uskovainen nainen, mutta tämä on piru kyllä vaihdossa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

...opiskelijavaihdossa siis.

Sametti kirjoitti...

Suosittelen fyysistä treenaamista. Juoksua ja raudannostoa. Auttaa vitutukseen ja kuntokin kasvaa.

T. toinen vittuuntunut sadisti

Korppi on oikeus kirjoitti...

Itse asiassa lenkkeilyä olen harrastanut 12-vuotiaasta asti, viime aikoina vaihetelevasti. Kesällä olin kiitettävässä kunnossa, nyt olen taas laiskistunut.

Voimaharjoittelussa olen tyytynyt voimisteluun, lihaskuntoharjoituksiin yms. Raudan nostaminen ei varmasti olisi huono ajatus, joskin minä kammoan kuntosaleja. Parasta olisi vissiin hankkia puntit himaan.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ja hitto hiihtäminen. Sitä en ole tehnyt armeijan jälkeen, en edes omista suksia. Monet inhoavat sitä, mutta kyllä olisi hyvä päästä taas ladulle pitkästä aikaa. Semminkin, kun asunnostani ehkä kilometrin päässä on metsälatuja mäkimaastossa.

Sametti kirjoitti...

Juutuubassa on hemmetin hyviä videoita, missä neuvotaan, että miten treenata ilman kuntosalia. Esim: https://www.youtube.com/channel/UCRFHN6P57B4MqntXD_iIPhQ

Olen käynyt viimeiset 4 vuotta viikoittain kuntosalilla, mutta nyt kun löysin nuo treenivideot, niin en enää viitsi. Rahaakin säästyy.

Lisäksi kandee kävellä tai fillaroida joka paikkaan. Itselläni tulee tällä viikolla fillaroitua pelkkiä duunimatkoja 100 km. Aikaakin kuluu saman verran kuin jos menisi bussilla, tosin sillä edulla, että aikatauluja ei tarttee katsoa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Hmm, kiitti vinkistä. Neuvot ovat aina tervetulleita.

100 km pyöräilyä viikossa! Nostan hattua, mitäs duunia muuten teet? Itekin sotkin kesätöihin pyörällä reilu kymmenen kilomteriä päivässä eli noin 50 km viikossa.