Olen sanonut olevani sadisti. Niin olenkin, mutta
mitä sillä oikeastaan tarkoitan? Sadismihan on yksinkertaisimmillaan toisen
ihmisen kärsimyksestä nauttimista, aste-erot ovat vain suuria. Lievimmillään se
on vahingoniloa, riemua siitä ettei itse sössinyt ja joku toinen sai nenilleen.
Vakavimmillaan se on tietoista kärsimyksen toiselle tuottamista. Sadismiin,
toisin kuin voisi kuvitella, liittyy samaistumisen kokemus; älyllisellä tasolla
ymmärtää mitä toiselle on tapahtunut ja miltä se itsestä tuntuisi. Kun siis
näkee toisen kärsivän ja tuntee samalla helpotusta siitä, ettei itse ole juuri
siinä, on ymmärtänyt toisen ihmisen aseman. Se on vahingoniloa, koska toinen
kärsii ikään kuin itsensä puolesta. Tämä on kuitenkin lievintä mahdollista
sadismia, vaikka vahingonilokin voi muuttua euforiaksi. Ei kai syyttä suotta
sanota, että vahingonilo on paras ilo. Me tunnemme mielihyvää vihamiehemme
epäonnistuessa tavalla tai toisella Kun vittumainen pomo joutuu
auto-onnettomuuteen, voimme tuntea iloa hänen kärsimyksistään. Älyllisellä
tasolla ymmärrämme, ettei niin saisi tuntea, mutta aivojen mielihyväkeskus ei
tästä piittaa.
Kostaminen tai rikollisen lynkkaus ovat sadismin aktiivisia
muotoja, vaikkakin jokamiehelle paremmin perusteltavissa. Kärsimyksen tuottamiselle
on jokin syy, lynkkaajalla on varma maa jalkojensa alapuolella. Hän voi
lyhyeksi hetkeksi heittää sivistyksen kuoret päältään ja tuottaa valtaisaa
kärsimystä nauttien joka hetkestä. Raiskaus- tai pedofiiliuutisten yhteydessä
olevat verenhimoiset kommentit ovat sitä itseään. Niiden takana on ymmärrettävä
motiivi ja ehkä jopa oikeutus, mutta niiden tavoite ei siitä muuksi muutu:
valtaisan kärsimyksen aiheuttaminen toiselle, euforian tuottaminen itselle.
Sadismin viimeisenä muotona voi pitää toimintaa, jossa
aktiivisesti etsitään mielihyvän lähteitä ja verenhimon kohteita. Tällainen
sadismi on usein kytköksissä psykopatiaan, jossa normaalit inhimilliset estot
ovat karisseet. Psykopaattien kohteet ovat heikkoja, puolustuskyvyttömiä
ihmisiä ja eläimiä. Vahingon tuottaminen toiselle on itseisarvo ja päämäärä,
eikä uhreja valikoida muuten kuin sen perusteella miten helppoja he ovat. Ei
ole väliä onko kohde tuttu vai tuntematon, kunhan se tarjoaa mielihyvää eikä vastustele.
Siinä missä kostonhimo on reaktiivista sadismia, on tämä aktiivista sellaista.
Mitään syytä sille on turha etsiä paitsi tekijästä itsestään.
Empatia onkin sitten toinen juttu. Kuten alussa mainitsin,
sadismi kumpuaa samaistumisesta. Samaistuminen on puhtaasti älyllinen prosessi,
jossa tiedostetaan mitä toiselle tapahtuu. Jos tätä samaistumista ei
tapahtuisi, henkilö olisi välinpitämätön muiden kärsimyksistä, kyvytön
nauttimaan tai myötäkärsimään. Ja myötäkärsiminen on avainsana empatiassa.
Älyllinen samaistumisprosessi voi johtaa kahdenlaiseen
reaktioon, myötäkärsimiseen tai toisen tuskasta nauttimiseen, mikä tekee
empatiasta ja sadismista saman mitalin kääntöpuolet. Suurimmalla osalla
ihmisistä on kyky molempiin, osuus vain vaihtelee spektrin sisällä. Lähes
kaikki kykenevät vahingoniloon ja kostonhimoiseen raivoon, joka syntyy
epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Sen sijaan viattomien ihmisten kidutus ja
tarpeeton väkivalta ovat jotain, johon harvemmat ihmiset kykenevät ja johon
enemmistökin olisi kykenevä vain ääritilanteessa. Ei toisaalta unohdeta sitä
seikkaa, että ihmisten valtaosa nauttii esimerkiksi väkivaltaisista
urheilulajeista. Ihmisten enemmistö seurasi antiikin Roomassa julmia
gladiaattoritaisteluita ja kautta aikain on nautittu, kun eläimet tappavat
toisiaan koira- tai kukkotappeluissa. Elokuvat ja pelit, joissa väkivalta on
itsetarkoitus, ovat suosittuja. Lienee siis selvää, että valtaosassa ihmisiä
piilee aktiivinen halu nauttia kärsimyksen tuottamisesta vain huvin vuoksi.
Kysymys on siis sublimaatiosta, jossa tämä pimeä osa ihmistä kanavoidaan
johonkin muualle kuin elävään kanssaihmiseen (orjathan eivät olleet ihmisiä,
eläimistä puhumattakaan). Julmin väkivalta on mahdollista vain, jos kohde
esineellistetään ja riisutaan ihmisyydestään. Tätä kautta myös jokamies voi
vapauttaa sisäisen demoninsa ja ryhtyä tekoihin, joihin ei normaalitilanteessa
kykenisi. Suurin osa ihmisistä kykenee nimittäin myös empatiaan, joka viime
kädessä estää ketään ryhtymästä kaikkein julmimpiin tekoihin lähimmäisiään kohtaan.
Siksi ei riitä, että sisäistää älyllisellä tasolla teon moraalisen vääryyden.
Jos näin olisi, psykopaatit olisivat moraalisia esimerkkejä. Kyky hyvään vaatii
myös kykyä empatiaan, eli myötäkärsimään toisten tuskista. Ja sadisteilta tämä
kyky puuttuu, heillä ei ole muita pidäkkeitä vahingoittaa muita paitsi
rangaistuksen pelko.
Olen toisinaan miettinyt, onko psykopaateille olemassa
vastakohtaa? Kuten sanoin, sadismi ja empatia sijoittuvat samalle spektrille,
jonka toisessa ääripäässä meillä on empatiaan kykenemättömät psykopaatit ja ihmishirviöt.
Kysymys kuuluu, mitä meillä on toisessa päässä? Loogisesti siellä pitäisi olla
sadismiin kykenemättömiä ihmisiä. He olisivat empaatteja, joilta puuttuu kyky
nauttia kärsimyksestä. Siinä missä suurin osa ihmisistä – minä mukaanlukien –
sijoittuu spektrillä siten, että omaa ominaisuuksia molemmista päistä, empaatit
ja sadistit ovat totaalisia ääripäitä. Kuitenkin vain sadisteista puhutaan. He
vilisevät televisiossa, kirjallisuudessa, peleissä, aivan kaikkialla. On
karismaattisia pahiksia, Hannibal Lectereita, Jigsawia ja sun muuta härveliä.
Psykopaateista ja heidän vaarallisuudestaan puhutaan medioissa (sinänsä ihan
hyvä asia), ja heidän psykologiaansa innostuneesti tutkitaan. Missä ovat siis
empaatit, onko heitä? Nopea googlaus tuottaa tulokseksi vain rajatiedettä ja
muuta new age –huuhaata, jotka eivät näytä vastaavan siihen kysymykseen, johon
haluan vastauksen. Millaisia ovat empaatit?
Heiltä on ainakin puututtava kyky nauttia toisen
kärsimyksestä, kuten psykopaateilta puuttuu kyky asettua toisen kärsimykseen.
Heidän on oltava tunne-elämältään intensiivisiä , koska äärimmäinen
samaistuminen toisiin ihmisiin kysyy juuri sitä. Jos psykopaatteja
leimaa tunne-elämän köyhyys ja primitiivisyys, on empaateille ominaista sen
intensiivisyys ja hienostuneisuus. Heillä on todennäköisesti suuri tarve auttaa
hädänalaisia ihmisiä ja uhrata oma hyvinvointinsa muiden puolesta. Samalla he
syyllistävät ankarasti itseään siitä, etteivät voi auttaa kaikkia tarvitsevia,
koska heillä on herkkä omatunto. He eivät pidä melua itsestään, koska kokevat
tekevänsä vain velvollisuutensa eivätkä odota palkkiota. Psykopaatit toimivat
juuri päinvastoin yrittäessään kerätä ihailua, alamaisia ja valtaa. He haluavat
ja pyrkivät pääsemään vallan ja huomion keskipisteeseen, missä he
häikäilemättömyytensä ja piittaamattomuutensa vuoksi usein onnistuvat. Ehkä
tämä selittää, miksi he alhaisesta esiintyvyydestään huolimatta ovat paljon
esillä. Sen sijaan huomiota kaihtavat ja vaatimattomat empaatit jäävät
varjoihin. Heidän uhrautuvaisuutensa otetaan itsestäänselvyytenä ja voi jäädä
vaille minkäänlaista kiitosta. Tämä narsismia ja julkisuudenkipeyttä ruokkiva
aikamme myös luo oivan toimintakehyksen psykopaateille. Velvollisuudentuntoiset
empaatit jäävät tässä jalkoihin, koska velvollisuus on nollautunut arvo.
Itseään vartenhan täällä enää eletään.
Minkälainen tämä maailma olisi ilman empaatteja? Se olisi jo tuhoutunut, ehkä juuri he ovat se pieni liima, mikä vielä
pitää kaiken kasassa. Heiltä riittää rakkautta ja myötätuntoa teoissa niin
paljon, että he kykenevät korjaamaan vahinkoja, joita vähemmän hyvät ihmiset,
jokamiehet ja psykopaatit ovat saaneet aikaan. He uhraavat itsestään ja antavat
kärsiville sitä voimaa, joka on pahojen ihmisten takia heistä imetty. Kuitenkin
he taistelevat tuulimyllyjä vastaan, koska tulee vielä piste, että heidän
ponnistuksensa eivät enää riitäkään. Heitä ei ole paljon, eikä vain heidän
panoksensa riitä.
Mutta keitä he todella ovat? Voinko osoittaa jonkun
henkilön, joka oikeasti olisi tällainen? Usein sanotaan, ettei täysin hyviä tai
pahoja ihmisiä oikeasti ole. Että pahimmassakin hirviössä on jokin
inhimillisyyden häivä, ja suurimmassakin pyhimyksessä synnin särö. Näin
varmasti onkin, mutta on kiistatta niin pahoja ihmisiä, ettei ole enää
mielekästä puhua hyvyydestä ja heidän teoistaan samassa lauseessa. Jos heidän
hyvyytensä on vain teoreettinen potentiaali hermostossa, on se laiha lohtu
heidän syntiensä rinnalla. Siispä on pakko olla ihmisiä, jotka ovat niin hyviä,
että sanan pahuus käyttäminen heidän tekojensa yhteydessä tuntuisi synniltä.
Uskon, että jokainen ihminen tuntee jonkun tällaisen,
empaatin. Kun ajattelette heitä, tajuatte, etteivät he ehkä olekaan aina hyviä
ja mukavia, vaan kärttyisiä ja masentuneita. Mutta silti heitä ajatellessanne
tunnette piston itsessänne, koska ymmärrätte, ettette itse ole heidän
veroisiaan. He ovat uhrautuneet vuoksenne, eivät ole kiitosta pyytäneet ja
antaneet teille anteeksi. Omassa lähipiirissäni tällainen ihminen olisi äitini.
Hän ei ole pyhimys, hän on tempperamenttinen, kärsimätön ja torunut ankarasti,
jos on ollut tarvis. Mutta hän on työteliäs, uhrautuvainen, on ollut aina hyvä
minulle, vaikken ole tarpeeksi kiitosta ymmärtänyt aina antaa. Hän on rakastava
ja empaattinen ihminen, jonka en usko voivan iloitsevan toisen ihmisen
kärsimyksestä millään tavoin. Ilman hänen panostaan ja hyvää tahtoaan olisin
huonompi ja onnettomampi ihminen, ehken olisi enää olemassa.
Mikähän mahtaisi olla sadistien ja empaattien
sukupuolijakauma? Kumpaistakin löytyy molemmista sukupuolista, mutta molempien
erityisluonnot huomioon ottaen uskon, että suurin osa sadisteista löytyy
miehistä ja empaatit naisista. Ei voi olla sattumaa, että suurin osa
sarjamurhaajista, vangeista ja maailman pahimmista teurastajista ovat olleet ja
ovat miehiä. Väkivalta kuuluu miehen luontoon ja se voi saada äärimmäisiä
muotoja. Naiset ovat äidin ja hoivaajan osansa vuoksi olleet luonnollisesti yliedustettuina
empaateissa. En usko, että miehet yhtä suurissa määrin kykenisivät sellaiseen
uhrautumiseen ja hellyyteen kuin naiset. Uhrauksia tekevät miehetkin, mutta eri
tavalla, väkivallan kautta. He uhrautuvat sodassa henkensä antaen, kun taas
naisen uhrautuminen on pitkämielisempää omasta hyvinvoinnista ja pyyteistä
kieltäytymistä. Mies kuluttaa itsensä nopeassa räjähdyksessä, nainen antaa
itsestään pitkään, he elävätkin pidempään.
Loppuun lainaan Michel Houellebecqia, joka Alkeishiukkaset -romaanissaan
kuvailee empaattista ihmistyyppiä tavalla, jonka minäkin osaan tunnistaa:
Historically, such human beings have existed. Human beings
who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their
love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love
and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who
cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out
of love and devotion. In general, such human beings are invariably women.
5 kommenttia:
Uskoisin että kaikki miehet on sadisteja pohjimmiltaan, kukapa ei nauttisi nähdessään vihamiehensä kituvan, etekin jos kyseessä on vihamies ihan oikeasti eikä vaan leikisti.
Mielestäni on kuitenkin väärin kutsua kaikkia miehiä sadisteiksi vain tuosta syystä. Jos nauttii viattoman kissan kiduttamisesta hitaasti kuoliaaksi, niin silloin on sadisti ihan oikeasti.
Suosittelen kokeilemaan, jos nautit siitä niin tule sitten tänne sanomaan "että olen sadisti"
Jos et, niin on vähän lapsellista väittää olevansa sadisti.
No, jaottelinhan sadismin eri asteisiin. Siksi on perusteltua sanoa, etä kaikki ovat jossaon määrin sadisteja. Ymmärrän tietysti sen, että arkimääritelmä sadistille tarkoittaa juuri ääri-ihmisiä, jotka aktiivisesti kiduttavat eläimiä tai ihmisiä. Arkiajattelussa pahuus usein ulkoistetaan niin äärimmäisiin ihmisiin, että ihmisten valtaenemmistön on helppo sanoutua moisesta irti, ja siksi jättää minkäänlainen itsereflektio sivuun. Halusin tekstillä sanoa sen, että pahuutta ja sadismia löytyy meistä kaikista, eri määrissä toki. Ja kuten monista muistakin, myös minusta löytyy niin isadismia kuin empatiaa. EN siis ole sadisti siten, että olisin vain sitä. En suinkaan.
Mitä tulee tuohon esimerkkiisi, en tiedä kykenisinkö moisesta nauttia. Voin kuvitella, että siihen voisi ikään kuin treenata itseään, kiduttaa ensin lievästi ja sitten yhä enemmän. Eli porttiteoria jne. jne.
Mutta joo, olen mä lapsellinen. Ja hysteerinen, olen puristi ja neurootikko. Siksi minua häiritsee, jos edes ajatukseni eivät ole 100 % puhtaat. Eli omat patologiani eivät ole erotettavissa kaikista väittämistäni, ehkä pitäisi liittää teksteihini jokin disclaimer.
Ihmisessä voi olla puhdasta pahuutta, mutta ei puhdasta hyvyyttä.
Kaikkein hyveellisimmässäkin ihmisissä on varjonsa ja demoninsa, jotka tietyissä tilanteissa astuvat esiin. Mutta kaikkein tunteettomimmissa ihmisissä ei vastaavasti piilekään mitään valoa, joka jossakin erityistilanteessa pilkahtaisi esiin.
Pahuus on luonnonlaki.
Terve Ano ja kiitos kommentistasi.
Ehkäpä, väitän kyllä edelleen että joillakin ihmisillä kynnys pahuuteen on huomattavan korkea. Jos on olemassa ihmispetoja, on ihmisiä, joista luonnolla on vain hento ote. Nämä ihmiset kuolevat ennemmin kuin tekevät pahaa, koska ihminen kykenee myös vahvaan altruismiin.
Lähetä kommentti