Nyt tulee vähän sanomista. Aiheesta, joka ei ole ihan mieliaiheeni eikä ainakaan mielimaani. Se Venäjä. Aloitetaan ihan vaikka sanomalla, että Venäjä on paska maa. Venäjällä kaikki on paskaa paitsi kusi. Merkinnän voisi oikeastaan lopettaa jo tähän, mutta lienee paikallaan perustella näkemystä, jonka esittää. Siispä vähän asiaa.
Tästä aiheesta on jo kaikki sanomisen arvoinen sanottu. Tämän tekstin tarkoituksena ei siksi ole kartuttaa uutta informaatiota tai näkökulmia, vaan jäsentää aihetta omassa päässäni. Aloitan taustoituksen lähihistoriasta ja etenen siitä mielivaltaisella logiikalla tähän päivään ja välillä menneisyyteen tannehtien, jos tarve vaatii.
Kun synnyin 1991, Neuvostoliitto oli muodollisesti vielä olemassa. Maa ja koko Itäblokki olivat ajautuneet kriisiin, jonka tuloksena saimme uusia vapaita valtioita ja maailman toinen napa - sosialistinen supervalta - lakkasi olemasta. Eurooppa eli uuden toivon aikaa, ja Scorpions lauloi Muutoksen Tuulesta. Francis Fukuyama lupasi historian loppua, ja USA:sta tuli maailman ainoa supermahti - hetkellisesti.
Neuvostoliitto hajosi ja sosialismin ies tempaistiin pois. Mihail Gorbatshov katosi politiikasta ja Boris Jeltsin nähtiin Venäjän pelastajana sekä Venäjällä, että lännessä. Todellisuus kuitenkin paljastui venäläisille odotettua karummaksi: he olivat vapaita sosialismista, mutta he eivät vielä ymmärtäneet mihin olivat vapautuneet. Neuvostoliiton taru oli ohi, mutta kriisi - se ei ollut vielä ohi, eikä ole sitä vieläkään. Kun Putin puhui NL:n hajoamisesta 1900-luvun pahimpana geopoliittisena katastrofina, on siinä totuuden siemen. Vaikka Putin itse viitannee katastrofilla vain Venäjän poliittisen ja sotilaallisen vaikutusvallan romahtamiseen, voi sitä tulkita toisellakin tavalla. Kommunistidiktatuurin hajoaminen nimittäin syöksi Venäjän pahimpaan kaaokseen sitten Stalinin aikojen. Kommunismin romahdus ei suinkaan merkinnyt vaurauden saapumista, vaan sai aikaan katastrofaalisen talouslaman ja demografisen kriisin (edellinen kolkuttelee talouspakotteiden vuoksi jälleen ovella ja jälkimmäinen on yhäti akuutti ongelma). Rikollisuus ja korruptio räjähtivät käsistä, ja kaikki taloudellinen sekä poliittinen valta alkoivat luisua entisten puoluepamppujen, joita nyt kutsuttiin oligarkeiksi, käsiin. Jeltsin oli heikko presidentti ja täysi juoppo, joka ei onnistunut vakauttamaan tutisevaa systeemiä ja jonka jäljiltä Venäjän humanitaarinen tilanne oli katastrofaalinen verrattuna Gorbatshovin vuosiin.
Mihail Gorvatshov, viimeinen NL:n pääsihteeri, oli kaikin tavoin viisaampi kuin Jeltsin. Ja nimenomaan viisaampi; vaikka hän oli kommunisti ja halusi säilyttää Neuvostoliiton, pyrki hän uudistamaan järjestelmää tavalla, joka ehkä loppupeleissä olisi ollut kivuttomampi Jeltsinin meuhkaamiseen verrattuna. NL olisi hajonnut joka tapauksessa, mutta se vauhti, jolla hajoaminen toteutettiin, oli tuhoisaa. Jo ennestään heikko järjestelmä ei kyennyt mukautumaan nopeisiin ja radikaaleihin uudistuksiin ja seuraukset on lueteltu edellä. Neuvostoliitto oli köyhä ja staattinen maa, ja juuri tuon jälkimmäisen seikan uudistajat kiihkossaan unohtivat. Kaikesta huonoudestaan huolimatta NL oli kuitenkin vakaa ja pystyi tuottamaan edes siedettävät ja ennustettavat olosuhteet ihmisille, eikä systeemiä yhdessä yössä korjattaisi. Jälleen yksi osoitus siitä, ettei vallankumous tuota mitään hyvää. Jos Gorbatshov olisi pysynyt vallassa, NL:n hajoaminen olisi voitu toteuttaa inhimillisemmin ja hitaammin. Gorbatshovin tragedia oli pohjimmiltaan sama kuin Ludwig XVI:lla. Molemmat olivat hiljaisia uudistajia, jotka antoivat liekaa kansalle. Koska kansa oli ennen uudistuksia ollut ikeen alla, se saattoi nyt tuoda tyytymättömyytensä ilmoille ja kuka muu siitä kärsisi kuin diktaattori, johon koko hallinto personoituu. Vaikka juuri he ovat olleet mahdollistamassa olojen kohentamista, kansa syö heidät. Vanha viisaus pelätyn hallitsijan eduista rakastettuun nähden pitävät ikävä kyllä paikkansa. Kiittämättömyys on maailma palkka.
Edellä sanottu on spekulaatiota ja yhtä lailla voi arvioida, missä määrin kaikki oli väistämätöntä? Koska se kuitenkin tapahtui, se oli väistämätöntä. Venäjä on aina Venäjä ja Neuvostoliitto oli venäläinen. Venäjällä on oma kansaluonne, oma sielu, joka on erilainen kuin kaikki muut. Kun maapallo jaetaan eri kulttuuripiireihin, venäläinen sivilisaatio nousee sieltä aina esiin erillisenä. Siinä missä Pohjois-Amerikka ja Eurooppa voidaan vielä niputtaa läntiseksi kulttuuripiiriksi, on Venäjä edelleen oma kokonaisuutensa idän ja lännen välissä. Se ei ole länttä eikä itää, mutta molemmat ovat painaneet siihen jälkensä. Idän paimentolaiskulttuureista Venäjään on juurtunut julmuus, laumasieluisuus ja tyrannien perinne. Stalinille ei kannata hakea vertailukohtaa läntisistä diktaattoreista vaan Tsingis-Kaanin kaltaisista idän pedoista. Venäläiset ovat aina rakastaneet pahimpia tylyttäjiään, jotka ovat näyttäneet heille kaapin paikan heidän omalla verellään. Näistä lähtökohdista katsoen ei ole mikään ihme, että kommunistinen vallankumous ja sitä seurannut hulluuden ja tyrannian aikakausi kulminoitui juuri Venäjällä.
Kun puhutaan Venäjän historiasta, tärkeimmäksi avainsanaksi nousee 'trauma'. Venäjän koko historia on silkkaa trauman historiaa. Hunnien ja mongolien valloituksista Iivana Julmaan, tsaareihin, vallankumoukseen ja Staliniin. Venäjä on idän ja lännen välissä monet väkivallan marssit nähnyt, yhä uudelleen ja uudelleen (tässä on tiettyjä paralleeleja Suomeen). Kun tarkastelee Venäjän nykyelämää, joka sekin on monin tavoin sairasta, tuleeko sen hulluus oikeastaan yllätyksenä? Jos maa menetti vallankumouksen alusta toisen maailmansodan loppuun mennessä ehkä 50 miljoonaa ihmistä kuolleina, eikö tämä jätä jälkeään kansaan? Itse asiassa sellainen jättää traumat, joista ei selvitä ennen kuin on vuosisata taas vaihtunut. Jos kokonaisia ikäluokkia pyyhkäistiin menemään, ei kansakunta sellaista noin vain unohda. Eliitti ja julkinen media toki vaikenevat, kuten ne ovat aina vaienneet. Mutta kansa - se muistaa.
On tavallaan pieni ihme, että Venäjä on vieläkin olemassa. Ehkä se kertoo venäläisten piilevastä voimasta, kenties venäläinen sielu todella on suuri? Se on kaikista orjuuttajistaan ja vihollisistaan huolimatta pysynyt kasassa ja jaloillaan. Vielä parikymmentä vuotta sitten Venäjä oli vaarassa luisua anarkiaan, niin sekaisin maa oli. Vasta Putin - niin kusipää kuin onkin - on tuonut Venäjälle turvallisuutta ja vakautta. Ensimmäistä kertaa maan historiassa maalla näyttäisi olevan jopa alkeellinen keskiluokka. Maa, joka oli 90-luvulla aallonpohjassa ja heikko, on vuosituhannen alusta asti kerännyt taas voimaan ja sen kansallistunto kasvaa. Maa, joka joutui nöyristelemään länttä vielä äsken, on jälleen valmis haastamaan meidät.
Miten lännen tulisi tähän haasteeseen vastata, siitä lisää seuraavassa jaksossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti