Totuus Venäjästä V

Tähän ollaan tultu. Viime episodissa käsittelin Venäjän myötäilijöitä ja heidän virheellisiä oletuksiaan maan luonteesta. Tässä kirjoituksessa käyn läpi viimeisiä mieleen tulevia huomioita. Miksi länsi nöyristelee Venäjän edessä, kuinka meidän todellisuudessa tulisi reagoida? Onko uusi kylmä sota alkamassa, onko hyviin suhteisiin paluuta? Oliko niitä alun alkaenkaan?

Monessakin ihmisessä on herännyt ihan oikeutettua suuttumusta lännen hampaattomuus Venäjän edessä. Kerta toisensa perään heilutellaan sormea ja uhataan ”toimenpiteillä”. Barack Obaman ja hänen kollegoidensa ulostulot ovat olleet lähinnä koomisia, mahtavatko he itsekään uskoa sanoihinsa? Venäjään eivät puheet pure, ainoastaan todelliset sanktiot. Enkä nyt niin tyhmä ole, että kaipaisin suoraan aseellista yhteenottoa Venäjän ja lännen välillä, vaan toimenpiteitä kylläkin. Siksi iloitsen kauppapakotteista, vaikka olin aluksi skeptinen niiden suhteen. Näyttää nimittäin vahvasti siltä, että ne ovat purreet ja Suuren Karhun talous alkaa yskiä. Ikävämpi juttu on se, että tavallinen kansahan tuossa eniten kärsii ja todennäköisesti myös Suomi, jonka idänkauppa on verrattain suurta. Mutta Suomella ei ole syytä laistaa pakotteista, vaikka se merkitsisikin uhrauksia. Nyt otetaan todellista mittaa Venäjän taloudesta, joka tunnetusti on heikko ja perustuu raaka-ainevientiin. Venäjän talous on alkeellinen ja siksi altis raaka-aineiden hinnanmuutoksista aiheutuville heilahteluille. Kun otetaan huomioon vielä se seikka, että tulevaisuudessa Länsi-Eurooppa voi päästä vaihtoehtoisten energiamuotojen (fuusio on ehkä utopiaa, mutta liuskekaasussa on potentiaalia) ansiosta riippumattomaksi Venäjän energiantuotannosta, tämä syventää iskua Venäjää vasten. Venäjä on suunnitellut yhdessä Kiinan, Brasilian ja Intian kanssa (BRICS-maat) dollarista riippumatonta taloussysteemiä, joka kilpailisi lännen johtaman talouden kanssa. Itse en panisi liikaa pelimerkkejä tämän yhteistyön puolesta, Venäjä ja Kiina ovat vanhastaan vihollisia, joten heidän välinsä eivät ole liian lämpimät. Samaa voidaan sanoa myös Kiinasta ja Intiasta. Tokihan on mahdollista, että he kehittävät työnjakoon perustuva systeemin, jossa esimerkiksi Kiina toimii teollisuusveturina ja Venäjä raaka-aineaittana. Haasteen BRICS-maat varmasti tarjoavat, vaikka on mielenkiintoista nähdä, kuinka he toteuttaisivat lännestä riippumattoman järjestelmän, kun globaali talous on jo nyt juurtunut kaikkialle. Sikäli myös kuin talouspakotteiden pitkäaikaiset vaikutukset alkavat näkyä ja tuntua, on myös odotettavissa Putinin suosion laskua. Hänen suosionsa keskiluokassa on pohjautunut taloudelliseen kasvuun ja jokseenkin vakaisiin oloihin, jotka voivat olla jo historiaa…

Olen edellisissä teksteissä puhunut paljon Venäjästä vihollisena ja haukkunut sitä. Siihen on syynsä ja varmasti joku tulee syyttämään russofobiasta. No, aivan vapaasti vain, minua ei sinänsä kiinnosta. Sitä paitsi minä olen russofobi. Minä pelkään Venäjää, koska se uhkaa maatani. Minä vihaan Venäjää, koska pelkään sitä. Uhka luo pelkoa ja pelko johtaa vihaan. Aika yksinkertaista psykologiaa ja jollakin on vielä otsaa tulla taivastelemaan tämän vuoksi. En erityisesti haluaisi vihata Venäjää, mutta näin vain on. Russofobiasta syyttelevät ihmiset ovat luultavasti sellaisia, jotka ihmettelevät miksi nurkkaan ahdistettu rotta on vihainen tai miksi musta leski puree. Ne ovat aggressiivisia, jos ne ovat uhattuja ja purevat puolustaakseen, simple as that. En aio kantaa syyllisyyttä itsesuojeluvaiston omaamisesta.

Kuten sanoin, en sinänsä haluaisi vihata Venäjää. Kaikkien kannalta olisi mukavampaa, jos Venäjä olisi luotettava ja hyvä naapuri. Vähän samaan tapaan kuin Norja ja Ruotsi, jotka eivät ole sotineet kunnolla satoihin vuosiin. 90-luvulla asiat näyttivät toiveikkailta. Tätä videota, jossa Clinton ja Jeltsin naureskelevat pressitilaisuudessa, katsellessa tulee tunne, että vastaava emme enää ikinä tule näkemään.

Voisivatko asiat paremmin olla, välit sydämellisemmät? Johtajiinsa valtiot personoituvat, eikä tällaisten tilaisuuksien merkitystä tule vähätellä. Videon näkemisestä tulee haikea tunnelma, vaikka usko Venäjän muuttumiseen perustui vain heidän tilapäiseen heikkouteensa ja valheellisiin otaksumiin maan olemuksesta. Kuitenkaan en kaikesta huolimatta haluaisi ajatella, että Venäjä on ikuisesti predestinoitu osaansa hylkiönä. Ehkä jonakin päivänä oikeasti voimme nähdä kahden suurvaltojen johtajien paiskaavan kättä hyvässä ymmärryksessä, kilpailijoina mutta ymmärryksessä. Se jäätävä tunnelma, mikä on vallinnut Putinin ja Obaman välillä kertoo kommunikaatiokuilusta; keskusteluyhteyttä ei ole, osapuolet eivät puhu samalla kielellä.

Vaikka kannatan Suomen liittymistä Natoon, en siltikään halua Suomen ottavan avoimen vihamielistä suhdetta Venäjään. Me olemme vihollisia, ja Suomen on oltava jämäkkä ja periksiantamaton. Mutta se ei tarkoita, että meidän tulisi olla vastapuolen suhteen ylimielisiä tai halveksia heitä. Kaupankäynnin tulisi olla edelleen mahdollista ja suotavaa. Matkailu ja kulttuurivaihto niissä puitteissa, kuin se on mielekästä, jatkukoon. Olemmehan kuitenkin rajanaapureita, eikä rajaa ole syytä sulkea Itä-Saksan tyyliin. Venäläisten omistuksia ja liiketoimintaa Suomessa olisi rajoitettava sikäli, kuin se on strategisesti tärkeää. Kaksoiskansalaisuudet olisi peruutettava, jotta maahamme ei syntyisi viidettä kolonnaa. Nythän on kuitenkin niin, että maassamme asuvat venäläiset ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä, mutta Putin tai kuka tahansa seuraava johtaja voisi vallan mainiosti käyttää heitä poliittisiin tarkoituksiinsa vastoin heidän tahtoaan. Kaikessa valtiollisessa kanssakäymisessä on pidettävä mielessä, kenen kanssa sitä ollaankaan tekemisissä. Venäjän kanssa ei ole varaa olla naiivi.

Edellä lausuttu on toiveikasta spekulaatiota, joka ei ehkä ikinä toteudu. Me emme menneet Natoon silloin, kun olisi pitänyt. Voi siis olla, että ns. Nato-ikkuna on jo sulkeutunut, mutta asiaa ei ole julkisesti kerrottu. Ja jos näin on, on tulevaisuutemme huomattavasti epävarmempi. Tällöin voimme laittaa toiveemme ennen kaikkea Venäjän sisäiseen kehitykseen ja omaan puolustukseen. Mikäli Venäjällä poliittiset erimielisyydet, etniset jännitteet ja muu sisäinen levottomuus alkavat eskaloitua, voi edessä olla jopa maan hajoaminen. Tämä voisi olla Suomen kannalta edullista. Vaikka Suomen naapuri olisi tällöin huomattavasti epävakaampi, sillä voi olla sisäisten ongelmiensa kanssa niin suuret ongelmat, ettei sillä riitä resurssit ulkoisista vihollisista huolehtimiseen. Toinen skenaario on toki se, että sisäisten jännitteiden kasvaessa huomio kiinnitetään juuri ulkovaltoihin, jotta saataisiin katse pois sisäisistä ongelmista. Ja tätähän Venäjä nykyisellään tekee. Siinä missä länsi on hajoamassa päättymättömään itsereflektioon, tehdään Venäjällä kovasti työtä sen eteen, että huomio kotimaan ikävyyksistä kääntyisi ulkomaisiin ”syyllisiin”.

Yksi seikka, miksi Venäjän hajoaminen ei olisi suotavaa, on tietysti globaali voimatasapaino. Vaikka maailma on jo nyt moninapainen, epävakauttaa yhden navan hajoaminen sitä. Valtatyhjiöt täyttyvät aina, eli joku toinen supervalta korjaisi potin. Itse en kaipaa yksi- enkä kaksinapaista maailmaa, vaan moninapaista. USA, Kiina, Intia, Venäjä, Brasilia ja Eurooppa, siinä muutamia voimakeskuksia, joiden soisin säilyttävän itsemääräämisoikeutensa. Tällöin myös maailmanpoliiseille ja imperialismille jäisi vähemmän toimintavaraa.

Maailma on nyt tullut siihen mihin se on tullut. Näyttää vahvasti, että kylmän sodan asetelmat ovat palaamassa idän ja lännen osalta. Erotuksena on tällä kertaa useiden voimakeskuksien olemassaolo, mikä lieventää asetelmaa. Siitä huolimatta suhteiden jäätyminen ei ole lainkaan hyvä asia, ja jos Venäjän 90-luvun kurjuudessa mitään hyvää oli niin se, että he olivat suhteellisen rauhallisia. Onko voimakas ja rauhallinen Venäjä mahdoton yhtälö, kuuluuko aggressio sen perusolemukseen? Venäjän historian valossa vastaus on yksiselitteinen. Tämä on todellisuus ja sen kanssa on meidän elettävä.

Vaikka ensimmäisessä tekstissä totesin jo alkuun, että kaikki on Venäjällä paskaa, ei se nyt hitto paikkaansa pidä. Kaikkine kirouksineenkin Venäjä on omalakisensa sivilisaatio, joka on tuottanut suuria saavutuksia. 1800-luku oli Venäjän kulttuurin kulta-aikaa, tuolta ajalta maa tuotti parhaat säveltäjänsä, kirjailijansa ja maalarinsa. Ei liene sattumaa, että juuri tuohon aikaan Venäjä tuntui poikkeavan rutiineistaan, ja oli Suomelle hyvä isäntä. Ikävä kyllä sitten tuli Neuvostoliitto, joka päätti tuon kulta-ajan ja rikkoi…kaiken. Neuvostoliitto oli yksi suuri tragedia, josta Venäjän kansa pääsi ikävä kyllä osalliseksi. Kaikki se kaunis ja hyvä, jolla oli mahdollisuus tsaarien Venäjällä kehittyä huippuunsa, kuoli lokakuun vallankumouksessa (juu, tiedetään, Nikolai II:n aikana Venäjä oli valtavissa vaikeuksissa ja syöksykierteessä. Mutta väittääkö joku, että bolsevikit korjasivat mitään?). Neuvostoliitto oli virhe ja on kyseenalaista tuleeko Venäjä ikinä toipumaan noista ajoista. Semminkään kun ottaa huomioon, että Putin on itse todennut Neuvostoliiton hajoamisen olleen tragedia. Jos venäläisten mielestä maan suurin sankari oli Stalin, ja nykyinen johtaja haluaa vanhat ajat takaisin, onko heillä edes toivoa? Neuvostoliiton hajottaminen toteutettiin liian nopeasti ja epäviisaasti, mutta nyt siellä halutaan jo takaisin. Ota tuosta Venäjästä sitten selvää. Minä voin sanoa, etten lopulta voi syvällisesti Venäjää ymmärtää. Ehkä sitä ei kukaan voi ymmärtää, ehkä pitää vain hyväksyä Venäjän omalakisuus ja ennustamattomuus; yrittää sopeutua todellisuuteen, jota myös naapuriksi kutsutaan.

Täältä tähän, johon myös tämä Venäjä-aiheinen minisarja päättyy. Jos sinulla on tullut ajatuksia mieleesi, asioita jotka minä olen unohtanut, tai virheitä jotka pitäisi oikaista, sano se toki ääneen. Minä olen ihminen, joka on usein väärässä. Kerro se minulle.