perjantai 7. marraskuuta 2014

Kouluampujan mietteitä


Ai kenen kouluampujan? Minun. Ai, olenko ammuskellut koulussa!? No en. Ajattelinko kenties ampua? No en tosiaan, minulla ei ole aikomuksia, eikä suunnitelmia moiseen. Miksi hitossa sanon sitten itseäni kouluampujaksi? Koska minulla on kouluampujan sielu. Minut erottaa kouluampujista vain se, etten ole joukkomurhia mennyt tekemään. Mutta sielunelämältäni tunnistan itsessäni monia yhtäläisyyksiä noiden hullujen kanssa. Liikaa yhtäläisyyksiä.

Tänään on kulunut seitsemän vuotta Jokelan tragediasta. Muistan tuon päivän edelleen oikein hyvin. Olin lukion ensimmäisellä luokalla ja marraskuun seitsemäs oli normaali koulupäivä. Olimme äidinkielentunnilla esseetä rustaamassa, kun joku luokan tyttö luki älypuhelimestaan uutisen tapahtuneesta. Tämä sähköisti luokan saman tien, vaikka itse yritin aluksi keskittyä esseeseeni. Opettajakin yritti rauhoitella oppilaita, mutta tunnelma karkasi lopulta käsistä, enkä minäkään enää jaksanut keskittyä tehtäviini. Puhuimme ja puhuimme, en tosin muista enää mitä. Biologian tunnille siirryttyämme käänsimme TV:n päälle, josta oli juuri tulossa ylimääräinen uutislähetys, ja eräs kaverini kaivoi luokan tietokoneella netistä Pekka-Eric Auvisen manifestin. Muistan sen kiihtyneen tunnelman, itsekin olin pää pyörällä siitä mitä oli tapahtunut. Koko juttu tuntui oudolta, siihen asti kouluammuskelut olivat olleet jotain epämääräistä touhua Yhdysvalloissa. Oppilaiden kesken vallitsi outo yhteenkuuluvuuden tunne, puhuin tyypeille, joiden kanssa en ollut aiemmin ollut tekemisissä. Koulupäivän jälkeen pääni risteili täynnä ajatuksia ja muistan hyvin myös mikä oli ensimmäinen tunne, kun alkukiihtymys oli ohitse. Se oli pelko. Ei pelko siitä, että tämä sama voisi tapahtua omassa lukiossani ja joutuisin ampujan uhriksi. Vaan pelko, että itse sekoaisin ja lahtaisin tovereitani. Kun uusia ja uusia tietoja tästä ampujasta, hänen elämästään ja ajatuksistaan alkoi tihkua, tunnistin niissä jotain häiritsevän tuttua. Tunnistin itsessäni oudon raivon ja aggression, jotka ovat minussa aina kyteneet. Mitä jos se olen minä?

Minä olen ollut koulussa sikäli onnekas, että minua kiusattiin hyvin harvoin. Tukalampaa oli oikeastaan päiväkodissa, jossa minä olin ajoittain muiden sylkykuppina. Kiusaamista oli koulussakin, mutta se ei koskaan ollut järjestelmällistä eikä kovin vakavaa, onneksi. Olen nimittäin erittäin herkkä tuommoiselle ja onni on ollut siinä, etten ole pahempaa kohdannut. Minulla on nimittäin hyvin äärimmäinen tapa reagoida minuun kohdistuviin loukkauksiin ja nöyryytyksiin. Jo pienenä minulla oli ultaväkivaltaisia ajatuksia minua kiusanneita tyyppejä kohtaan. Tuo aggressio jäi kuitenkin aina sisälleni, en ilmaissut sitä maailmalle. Ja pelkoa tuossa kuviossa aiheutti lukioiässä se, että mitä jos joutuisin niin kovan kiusaamisen kohteeksi, etten enää hallitsisi reaktioitani. Pelkäsin jollain lailla napsahtavani tai päätyväni tilanteeseen, jossa minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin surmata kaikki. Minä voin ymmärtää miksi kouluampujat tekivät niin kuin tekivät, voin ymmärtää sen paremmin kuin hyvin. Mitä jos se olen minä?

Minä en ole varsinaisesti väkivaltainen ihminen. En ulkoisesti ainakaan, koska minulla ei ollut tapana tapella, tai käydä muiden kimppuun, jos satuinkin olemaan vihainen. Kyllä sitä joskus tappeluitakin tuli, mutta harvoin ja viimeisimmän tappeluni matsasin 10-vuotiaana. Teini-iässä minusta tuli hyvinkin pasifistinen, inhosin koko sitä lässytystä hormonimyrskyistä ja kuinka ne pistävät kaikki nuoret vähän ylikierroksille. ”Ja hah, minuahan eivät hormonit määrää”, joten pyrin kontrolloimaan itseäni aika tarkasti. Mutta tuo Jokelan tragedia taisi rikkoa minussa jotakin. Aloin pelätä itseäni ja sitä raivoa, joka itsessäni kyti. Pasifistisimmillaankin olen kuitenkin ollut pohjimmiltani väkivaltainen ihminen. Pohdin mielessäni Auvista ja hänen motiivejaan, ja yritin etsiä mielessäni epätoivoisesti syytä sille, miksi en voisi päätyä samaan ratkaisuun, ikinä, missään olosuhteissa. Vakuuttelut eivät noita pelkoja sammuttaneet, ja yritin olla ajattelematta asiaa sikäli kuin neuroosini sallivat minun olla ajattelematta. Tuosta lähtien aloin nähdä unia, jollaisia en ollut aiemmin nähnyt. Ne olivat väkivaltaisia. Ja väkivaltaisia siten, että se olin unessa minä, joka tein pahaa ihmisille. Minä viiltelin, puukotin, ammuin, hakkasin, moukaroin, teurastin ja kidutin ihmisiä mitä julmimmilla tavoilla. Enkä usein ketä tahansa ihmisiä, vaan tuttuja, kavereita ja – helvetti – jopa perheenjäseniä. Miten sairas täytyy olla nähdäkseen tuollaista paskaa? Näen noita tuon tuosta edelleen, ja ne menevät saman kaavan mukaan: päädyn enemmän tai vähemmän pakosta, kuin sätkynukkena tappamaan ihmisiä. Olen kone, joka ei voi toimia ohjelmointiaan vastaan. Unessa saatan itkeä ja viiltää ihmistä kasvoihin samaan aikaan, ikään kuin en voisi estää tapahtunutta. Harvemmin muistan nauttineeni siitä, mitä unessani on tapahtunut, jos koskaan. Välillä unet ovat olleet niin hirveitä, että olen herännyt itkien ja hikisenä. Nekään unet, joissa minua vuorostaan kidutetaan tai revitään kappaleiksi, eivät ole aivan tavattomia. Ne ilmaantuivat samaan aikaan edellä mainittujen unien mukana ja ovat jokseenkin yhtä hurmaavia. Näin myös ensimmäistä kertaa unia, joissa kuolin. Ne olivat itse asiassa vähemmän ahdistavia, niihin liittyi jopa rauhallinen tunne, kun tunsin elämän virtaavan pois itsestäni. Mahtavatkohan kaikki tällaiset unet olla yleisiäkin, vaiko vain omaa sekopäisyyttäni? Murhaamisunet eroavat selkeästi normaaleista painajaisistani, niiden tunnelma on erilainen. Niissä on aina lopullisuuden tuntua; olen ylittänyt teollani rajan ja olen lainsuojaton, ihmiskunnan ulkopuolella. Tekoni jälkeen teeskentelen hetken muille ihmisille/läheisille, ettei mitään ole tapahtunut ja nautin viimeisestä hetkestäni heidän kanssaan ennen kuin kaikki paljastuu ja minut noudetaan pois.

Valveillaolokaan ei muuttunut sen positiivisempaan suuntaan, koska aggressiiviset impulssini lisääntyivät. Kuten mainitsin, reaktioni tuppaavat olemaan äärimmäisiä, joten jos joku häiritsee minua väärällä hetkellä tai loukkaa minua, ensimmäinen ajatukseni on upottaa moottorisaha henkilön kurkusta sisään. Tai vaihtoehtoisesti iskeä ruuvimeisseli ohimosta sisään tai vaikka repiä pää käsivoimalla irti, nuo lienevät yleisimmät kuvat. Se on kuin punainen välähdys, jota ei oikein voi estää. Voisin ehkä tukahduttaa sen kovalla ponnistuksella, mutta yleensä en edes yritä. Ulkoisesti tämä ei näy mitenkään, saatan jopa nauraa välittömästi impulssin mentyä ohitse. Mahtaako kyseessä olla kuitenkaan harvinainen ilmiö? Muista Stephen Kingin maininneen eräässä haastattelussaan vastaavista mielikuvista, äkillisistä raivoimpulsseista, jotka ovat mitä sairaimpia ja joita ei kuitenkaan toteuttaisi. Toisaalla Suomen Kuvalehti kirjoitti Laurista, joka on elätellyt koko ikänsä murhafantasioita ja potee ns. valkoista raivoa. Tunnistan itseni tuosta kertomuksesta, vaikka en ehkä haluaisi. Sisälläni oleva raivo on valkoista, se ei purkaudu ulospäin väkivaltana, vaan velloo sisälläni unina, fantasioina ja äärimmäisinä tunteina. Kuten edellä mainitsin, löytyy minulta mustaakin raivoa, äkillisiä impulsseja, mutta olen aina hallinnut ne. Kynnykseni väkivaltaan on korkea, joten seurassani ei ole tarvinnut pelätä henkilövahinkoja.

Aloin aktiivisesti fantasioida väkivaltaisilla ajatuksilla, eikä tämä välttämättä ollut hyvä idea. Minulla on aina ollut väkivaltafantasioita, mutta ne saivat brutaalimpaa sisältöä, kun lukioiässä perehdyin ensimmäistä kertaa k-18 –elokuviin. Vedän fantasioihini aina kuvastoa elokuvista, myös väkivaltaisista sellaisista, mitkä myös osaltaan ruokkivat sairaita uniani. Ylipäätään tulin vihaisemmaksi, mikä ruokki fantasioitani, mikä taas ruokki vihaisuuttani jne. En ole ikinä käynyt terapiassa tai puhunut kenellekään näistä asioista, olisikohan pitänyt? Kaiken tämän paskan perusteella vaikuttaa, että päässäni olisi jotakin vikaa, sitä nyt ei käy kiistäminen. Olen kuitenkin ollut aina toimintakykyinen ja perusiloinen ihminen, eikä arkielämäni ole ikinä tuosta kärsinyt. En ole purkanut aggressioitani kehenkään, lähinnä itseeni tai taiteeseen. Kannattaisiko siis oikeastaan huolestua mistään? Terapiat eivät voisi minua auttaa, heillä ei ole minulle mitään sanottavaa, mitä en jo tietäisi itsestäni.

Terveen ajatuksia nämä eivät varmaankaan ole. Olin lukiossa ja sen jälkeenkin onnekas, koska en koskaan kohdannut vakavaa kiusaamista. Kiusaamista oli lähinnä lukion alussa, sekä joitakin yksittäisiä nöyryytyksiä matkan varrella. Tarpeetonta sanoa, että muistan varmaan kaikki tapaukset ja niitä ajatellessani tunnen halua murskata ne ylimieliset virnuilevat kasvot tylpällä esineellä. Viillellä niiden huorien kehoja, joista oli hauskaa nöyryyttää minua. Repiä rintakehä auki niiltä pohjattoman itseään täynnä olevilta kusipäiltä, jotka katsoivat minua nenänvarttaan pitkin ja uskoivat tosissaan olevansa parempia. Minä kyllä tiedän, etten ole hyvä ihminen, mutta jos jokin minua vituttaa niin avoin ylimielisyys ja omahyväisyys vailla substanssia. Nykyään majailen yliopistolla ja olen useampaan kertaan tuntenut houkutusta tappaa ihan jokainen noista teennäisistä, poseeraavista hipstereistä, joille suurinta hupia on kännätä ja katsella nenänvarttaan pitkin, jos on liian nörtti. Olisi mitä suurin ilo viskata käsikranaatti ainejärjestöni huoneeseen sen ollessa täynnä idiootteja ja sulkea ovi perässä. Sirpaloitukaa siihen saatana! Yliopistolla on niin vitusti tyhmää porukkaa, jota vihaan (tähän on varmaan pakko laitta pieni disclaimer: koska viimeaikaisten yliopistoiskun suunnittelijoiden ja Esa Saarisen puukotuksen myötä tällaiseen kirjoitteluun suhtaudutaan hieman vakavammin, mainittakoon, ettei minulla ole pienintäkään aikomuksia tai suunnitelmia oikeaan väkivaltaan. Ei yliopistolla, eikä missään muuallakaan. Joten relatkaa, minä olen aika harmiton veikko, vaikka pääni pursuaa sappea).

Ikävä tosiasia on, että toisenlaisissa olosuhteissa olisin hyvin todennäköisesti päätynyt samaan ratkaisuun kuin kouluampujat. Minä en voi kieltää väkivaltaa itsessäni, sieltä sykkivää pahuutta. Minä en ole uhri, joka olisi päätynyt tekoonsa, koska kiusattiin. Minussa elää valmius ja halu vahingoittaa muita ihmisiä. Olen sadisti. Se on pahuutta, joka ei kumpua kokemistani vääryyksistä tai onnettomasta lapsuudesta. Ei, lapsuuteni oli itse asiassa hyvä, onnellinen ja ihmettelyn täyteinen; normaali lapsuus iloineen ja murheineen. Pahuus on minuun kirjoitettuna, olen valmis ja halukas tekemään sitä ja nauttimaan siitä. Ja edelläoleva on yksi viimeisiä asioita, jonka olen joutunut tunnustaman itselleni. Olen yrittänyt sitä kiistää, mutta enää en voi. Olen sadisti. Minä voin ja haluan vahingoittaa ihmisiä vahingoittamisen ilosta. Raivoni ja aggressioni ovat pohjimmiltaan tätä, eivät reaktiota maailman pahuuteen. Minä kykenen samaan mihin pahimmat hirviöt tällä planeetalla. Mutta minä en sitä tee. Minä olen paha, mutta voin valita toisin. Ja minussa on tai ainakin luulisin olevan empatiaa. Minun tekee pahaa nähdä muiden ihmisten kärsivän, veri ja väkivalta saa minut voimaan pahoin. Raaoissa elokuvissa käännän katseeni pois. Voin joskus tuntea lähes fyysisenä sen kivun, jota elokuvan tai kirjan hahmo tuntee. Samaistun ihmisiin helposti ja olen siksi aina puolueellinen. Mutta tämä samaistuminen pätee kaikkiin inhimillisiin ominaisuuksiin. Minä samaistun hirviöihin ja hyviksiin. Minulla on neuroottinen taipumus etsiä pienin yhteinen nimittäjä jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan tai josta kuulen jotain. Pahimmastakin hirviöstä löydän palan itseäni, aina. Minä en haluaisi kenenkään tässä maailmassa kärsivän, vaan silti janoan verta. Mistä tämä ristiriita, mikä minua vaivaa?

Minä vihaan tätä maailmaa ja haluaisin nähdä sen palavan. Rakastan kaikkea kaunista ja hyvää, miksen voisi olla vain tuota jälkimmäistä? Olen täynnä katkeruutta ja kateutta, myrkkyjä, jotka haluaisin oksentaa koko maailman niskaan. Minä en ole paha, koska maailma olisi kohdellut minua väärin. Olen paha, koska taidan olla vitun sekaisin.

Mikään epäinhimillinen ei ole minulle vierasta.

"Syvällä sisimmässäni olen tappaja, kuolemaani asti."

10 kommenttia:

Sametti kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Korppi on oikeus kirjoitti...

Kiitoksia kommentista Sametti, ilahduttavaa huomata etten ole yksin ajatuksineni. Mitä tulee BDSM-touhuihin, moiset kammottavat minua syvästi. Väkivaltaisuuteni ei liity seksuaalisuuteen, fantasiani ja ideaalini seksistä ovat aika kilttiä kamaa. Se on varmaan juuri sitä, johon viitataan termillä "vanilla sex". Tai no löytyy minulta pervojakin fantasioita, muttei sellaisia, joihin liittyy satuttamista tai kipua.

BDSM-jutuissa tai noissa netin syövereissä, joita vältän kuin ruttoa, minua kammottaa se seikka, että nämä ihmiset ovat okei hirviömäisyytensä kanssa. Minä en ole okei, minä en halua olla. En enää kiellä sitä osaa itsessäni, mutta en tahdo kultivoidakaan sitä. BDSM-skene edustaa minulle inhoa ja ahdistusta.

En kestä myöskään graafista väkivaltaa, voin pahoin jo pelkän veren näkemisestä. Katselen välillä inhottavia elokuvia, mutta graafisissa kohtauksissa on pakko katsoa muualle. Ne kuvat jäävät verkkokalvoille kummittelemaan, joku snuff-materiaali varmaan rikkoisi minut täysin. Minä tiedän, että netistä löytyy todella sairasta kamaa, mutta pysyn siitä niin loitolla kuin mahdollista.

(En siis yllä sano, että BDSM-touhut olisivat yksiselitteisen pahoja, enkä tosiaan syyllistä sinua siitä, että hait vertaisiasi sieltä. Oma asenteen on oma vaikutelmani, jolle en voi mitään.)

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kommenttisi toisesta kappaleesta tunnistan itseäni hyvin. Minullakin on ollut jo suht nuoresta (siis alle kymmenvuotiaasta)asti fantasioita siitä, mikä hirviö olisin. Niihin on unsein liittynyt silkka väkivalta väkivallan vuoksi, toisinaan ne ovat olleet kostofantasioita. Aloin lukioiässä katsella väkivaltaisempia leffoja ja ehkä sympata kaikennäköisiä hirviöitä. Tuntuu, että avasin jonkin lukon itsessäni, tuolta ajalta ovat peräisin yhä jatkuvat painajaiseni, joissa tapan tai vahingoitan vakavasti ihmisiä. Ehkä kurkotin liian syvälle pimeään, kannattaako kaikkein alimpia mielensisältöjä edes nostaa päivänvaloon?

Muistan kun katsoin ensimmäisen kerran elokuvan The Crow, pelästyin kuinka paljon nautin siitä väkivallasta ja päähenkilön kostoretkestä. Vampyyrit olivat myös yksi fantasiani, vaikken ollutkaan genren suurkuluttaja. Alunperin jopa nautin True Blood-sarjan väkivallasta, nyttemmin se on vain tympäännyttänyt kuten koko sarja.

Olet oikeassa sen suhteen, että johonkin näitä ajatuksia tulee purkaa. Itselleni paras tapa on kirjoittaminen ja luova työ, puhuminen tuntuisi aika vaivalloiselta. En ole muutenkaan hyvä verkostoitumaan ja vaikka jostain BDSM-piireistä voisi löytyä järkeviä ihmisiä, joiden kanssa voisi synkata, en näe sitä vaivan arvoiseksi.

Ja niin, vanhat kunnon natsit. Itse en tiedä onko fetissi oikea sana minulle, koska se liitetään seksuaalisuuteen. Ja minulle natsismi on puhtaasti esteettinen ilmiö, seksuaaalisuuden kanssa sillä ei ole tekemistä (vaikka monikin nainen näyttäisi seksikkäältä SS-univormussa. Tai missä tahansa univormussa).

Spämmääminen? Älähän nyt, kommentit ovat vain tervetulleita, anna palaa vain. Ja näitä avautumisia on kyllä vielä tulosssa ;)

Ja ehkä meidän pitäisi tavata, olen jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä. Vaikutat kiinnostavalta kaverilta, ja livenä voisi puhua mutkattomammin kaikenlaista scheissea.

Sametti kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Sametti. Kiitos lisätiedosta, BDSM on siis ilmeisesti kattotermi tietynlaiselle väkivaltafetissille, joka ei ole riippuvainen seksuaalisuudesta. Mutta pakko sanoa, että liian sekapäiseltä se silti minulle vaikuttaa.

Ikävien asioiden kanssa on syytä olla ok sikäli, etteivät ne hallitse itseä. Mutta harrastusmielessä toteutettuna se on ikään kuin pimeän puolen jalostamista, jota ne kovin terveenä pidä. Tietenkään se ei tarkoita, että se johtaisi esim. oikeisiin rikoksiin. Monet toteuttavat tuota puoltaan turvallisissa raameissa juuri siksi, ettei tarvitsisi toteuttaa sitä "oikeasti". Itselleni tärkeimmmät keinot kanavoida tuota puolta ovat kirjallisuus ja musiikki. Kammoan konkreettista väkivaltaa siinä määrin, että voin päästää sen irti vain abstraktilla tasolla.

Olen muuten aika yllättynyt, ettet katsele lainkaan väivaltaleffoja. Itse toisnaan katselen sellaisia, tai jotain muuta ahdistavaa. Syy löytynee jonkin sortin masokismista: elokuvat vaikuttavat minuun, ja yritän tietoisesti suistaa itseäni joskus vähän raiteilta. Ahdistavistakin jutuista saa nimittäin polttoainetta luoviin juttuihin. Kaikki mitä näen tai koen on potentiaalista materiaalia kirjoituksiini.

Minulle on ehdottoman tärkeää, että väkivaltatilanteessa toimija olen minä. Saan kiksit TEKEMISESTÄ, en katsomisesta.

Kiehtovaa, itse olen luonteeltani passiivinen tarkkailija. Tykkään tehdäkin asioita, mutta olen aina nauttinut tarkkailusta enemmän. Jos sitä haluaa hienommalla sanalla kuvata, niin piirre lähentelee voyerismia. Tykkään tarkkailla, mutta en olla tarkkailun kohteena.

Joo tuo sähköpostiosoite olikin minulla jo ylhäällä. Vai Nääsvillen ja Stadin suunnassa sitä hiihdellään, ottanen vielä joskus yhteyttä.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan hyvä, mutta kouluampujista analyysin ja kirjan kirjoittanut ( en muista kuka) teki johtopäätöksen, että kouluampujat ei tehnyt tekojaan koska olisi ollut kiusattuja, itseasissa kouluampumisten ja koulukiusaamisen kanssa on 0 % korrelaatiota.

Kouluampujat on analyysin mukaan joko
a. Psykopaatteja - jotka tappaa esim. jonkin ristiriidan takia . on esim. joku vamma, minkä takia ei saa pillua jne.. mikä on liian iso pala psykopaatin egolle.
b. Psykoottisia - harhat käskee ampua puoli maailmaa.
c. Traumatisoituneita - esim. vauvana raiskattu ja sitten se nousee alitajuisesti pintaan raakoina joukkomurhataipumuksena.

Kouluampujat ei yleensä edes tappaneet niitä jotka olisi heitä kaltoin kohdellut vaan he sensijaan tappoivat satunnaisia ihmisiä.

Mikäli koet olevasi psykopaatti, niin silloin toki voinet samaistua kouluampujiin, mutta jos samaistut koulukiusattuihin niin silloin samaistumisen kohde on väärä mitä tulee kouluampujiin.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää Anonyymi ja hyvää joulua. Valitsitpas vekkulin aiheen kommentoida juuri nyt...

Tuo 0 % korrelaatio kiusaamisen kanssa ei vaikuta kovin mahdolliselta, koska kaikki apmujat ovat olleet syrjäytyneitä, sekä syrjittyjä. Vaikka kiusaaminen ei olisi ollut rankinta mahdollista, sitä on ollut. Ei sitä kuitekaan voi irrottaa tapahtumien syistä.

Kaikki kouluampujat ovat olleet mielenterveyshäiriöisiä, mutta en lähtisi selittämään ongelmaa vain heuidän omasta patologiastaan käsin. Jos ympäristöllä ei ole vaikutusta asiaan, miksei 50 vuotta sitten ollut kouluampumisia tai vastaavia amokeja? Meillä on aina ollut näitä ihmisiä keskuudessamme, jostain syystä he tarttuvat aseisiin juuri nyt.

En taida olla psykopaatti, mutta samaistun koulumapujiin yhtä kaikki. Voin kuvitella toisenlaisissa olosuhteissa ajautuneeni vastaavanlaiseen tekoon, nyt ovat moiset jääneet vain fantasioiden tasolle. Onneksi.

Veden Jakaja kirjoitti...

Noniin kannattaa lukea analyysejä esim. USA:n kymmenistä kouluampujista, itse luin kirjan missä kirjan kirjoittaja oli analysoinyt niitä, lisäksi hän työkseen oli hoitanut ns. potentiaalisia kouluampujia - satojan jos ei tuhansia sellaisia - ja siltä pohjalta hän oli kirjoittanut kirjan.
Hän tutkimuksiinsa vedoten väittää että koulukiusaamisen ja kouluampujien välillä oli 0 % korrelaatiota USA:ssa, kukaan USA:n kouluampujista ei edes ampunut ketään sellaisia jotka olisi heitä kaltoin kohdellut. Monet heistä jopa oli itse koulukiusaajia tai muuten hyvin väkivaltaisia.

Kouluampujat USA:ssa menee yksinkertaisesti kolmeen kategoriaan tai useampaan samanaikaisesti:
1.Psykopaatit.
2.Psykoottiset
3.Traumatisoituneet.

Esim. Tuo Eric Harris - oli analyysien mukaan oikeasti itse koulukiusaaja ja hänen koulukiusattuna olo oli oikeasti liioiteltua, päinvastoin monet pelkäsi häntä. Hänellä oli käsittääkseni jonkin sortin fyysinen vamma, mikä aiheutti hänelle turhautumista kun hän ei siten olisi voinut seurata sukunsa armeija-perinteitä. Hän oli myös perinteinen psykopaatti. Noh niimpä hän sitten päätti jäädä historiaan lahtaamalla niin paljon kuin mahdollista.

Sitten taas esim. tuo Seung-Hui Cho, oli psykoottinen: hänellä oli harhoja ja skitsofrenisia oireita päällä minkä seurauksena hän sitten päätyi lahtamaan puoli koulua. Eihän tuo Cho:kaan mikään koulukiusattu ollut.

Kaikkien analyysien mukaan hän on tullut siihen lopputulokseen että se luokan herkkä itkijä jota kaikki kiusaa ei tilastojen valossa päädy kostoihin ja lahtamaan kouluja, sensijaan se outo hemmo joka istuu luokan takarivissä, jota kaikki pelkää tai välttää - päätyy siihen.

Toki koulukiusattu nyyq saattaa lahdata koulun kostoksi, siinä missä muutkin, mutta sillä ei ole vain tilastollista korrelaatiota- ainakaan USA:ssa

Korppi on oikeus kirjoitti...

Iltaa Veden Jakaja, ja siltä tosiaan näyttää. USA:ssa nämä tapaukset ovat olleet selkeitä sekoboltseja. Toki esim. Suomen tapaukset ovat olleet mielenterveyshäiriöisiä, mutta eivät psykoottisia tai psykopaatteja.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Suomen ampujat olivat siis jollakin tapaa kiusattuja. Enkä väheksyisi sitä seikkaa, että he sattuivat käyttämään aggressiivisuutta lisäävää masennuslääkettä. Järjetöntä tämä kaiken medikalisaatio, kohta kaikki vetävät jotain saatanan nappia.