Mikä sinä olisit ollut natsi-Saksassa?

Mikä minä olisin ollut natsi-Saksassa? Luoteeni tuntien olisin voinut olla mitä tahansa. Olisin voinut olla Joseph Mengelen assistentti, hänen koekaniininsa, keskitysleirivartija, kaasukammioon talutettava uhri, puoluevirkamies, vastarintamies, antisemitisti, juutalaisten suojelija, valtakuntaa ylistänyt taiteilija tai maasta karkotettu taiteilija. Olosuhteet olisivat sanelleet paljon, ja väärässä paikassa luonteeni hirviömäiset ominaisuudet olisivat varmasti puhjenneet pahaan kukkaansa. En sano, että olisin halunnut olla tai haluaisin olla paha. Mutta en voi sanoa, ettenkö olisi voinut olla sitä. Vaikka usein sanotaan, että kuka tahansa voi olla hirviö, niin hieman epäilen sitä. Joillakin ihmisillä vain on korkeampi kynnys ja suuremmat pidäkkeet pahaan, ja he ennemmin tuhoutuvat kuin sille antautuvat. Itsestäni en voi sanoa samaa.

Mitä kaikenlaisiin hirviömäisyyksiin tulee, olenhan maininnut olevani sadisti. En erityisemmin kultivoi tätä puolta itsessäni, mutta pelkään että tietyt ominaisuudet itsestäni sammuttamalla voisin täysin rinnoin nauttia murhaamisesta ja kiduttamisesta. Voin kuvitella itseni tilanteeseen, jossa minulla on konekivääri ja joukkueellinen teloitettavia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Jos vähän psyykkaisin itseäni, voisin luultavasti nauttia heidän ampumisestaan seulaksi. Minä nautin tulesta ja asioiden polttamisesta. Ei varmaan tarvitsisi ottaa isoakaan askelta, kun jo nauttisin ihmistenkin polttamisesta. Olen erityisen mielistynyt liekinheittimiin ja voisin saada suurta tyydytystä, jos sillä vähän liekittäisin vaikkapa koululaisia. Minusta saisi hilpeän pyövelin ISIS:lle.

Muistan kuinka lukiossa kuuntelin erästä keskustelua peliväkivallasta, minkä aikana eräs poika totesi: ”se väkivalta ei ole ikinä se pointti ja tarkoitus, vaan se tehtävien ratkominen ja ilo”. Ensimmäinen ajatuksen oli ”eikö?” Minulla on pelejä pelatessani ollut aina tapana nauttia juuri väkivallasta. Pelaan pelejä toki tehtävien suorittamisen ilosta, mutta varmaan yhtä usein myös väkivallan ilosta. Nautin lahdatessani ihmisiä peleissä eri tavoin. Esimerkiksi Thief-nimisessä hiiviskelypelissä on helpoimmalla tasolla mahdollisuus tappaa ihmisiä (vaikeimmalla tehtävät tulee suorittaa ilman verenvuodatusta). Joissakin kentissä murhaan kaikki vartijat, jonka jälkeen ihailen tulosta esteettiseltä kannalta. Esimerkiksi oviaukko, jonka edustalla lojuu kolme kuollutta vartijaa verilammikoissaan ja juuri oikeissa asennoissa, herättää melkoista esteettistä mielihyvää. Kartano täynnä kuolleita vartijoita on proosallinen ilmestys, joka herättää miettimään tarinaa; mikä heidät oikeastaan tappoi? Miksi tämä tapahtui juuri täällä? Kyseisessä pelissä myös aseettomien siviilien tai heikkokuntoisten vankien tappaminen on hyvää viihdettä. Saatan esimerkiksi vapauttaa vangit selleistään, välittömästi pinkaisten heidän peräänsä murhaten heidät yksitellen. Kaikkein hauskinta on järjestää pieni ihmiskoe ja houkutella vankilan hylätyistä alakerroksista zombi teurastamaan koko roskasakki.

Pelitapani kuulostavat aika sairailta, mutta en minäkään ihan mitä tahansa pelaa. Joku GTA:n kaltainen peli on minulle liian graafinen, vaikka voisin siitäkin ehkä oppia nauttimaan. Tässä on veikeä Call Of Duty -modi, jossa ammuskellaan siviilejä lentokentällä. Voisi olla taas mitä nautinnollisinta, vaikka en tosiaankaan haluaisi moista pelata (tuo vetää sen verran överiksi, että jo naurattaa. Mutta paha mieli jää, kun tuollaisia katselee). Olisi muuten hauska tietää, pelaavatko monetkin näin? Nautitteko te ihmiset väkivallasta peleissä? Nautitteko silkasta tappamisesta? Ehkä olen tässä asiassa jossain perverssissä vähemmistössä, siis yksin.

Olen tuhovimmainen ihminen. Asioiden, esineiden ja ihmisten hävittäminen ovat jotakin, jota haluaisin tehdä. Ei aktiivisena toiveena tai toteutumistaan hakevana unelmana, vaan sielun tietystä osasta kumpuavana viettinä. Olisi helpottava ajatella, että kyseessä on kaikille ihmisille ominainen sadismi, mutta ehkä se johtuukin omasta patologiastani. Kenties minä olen vain sairas paska, joka haluaisi mässäillä kidutuksella ja murhalla. Ylipäätänsä koen kaiken aineellisen ja varsinkin rakennetun tuhoamisen mitä tyydyttävimmäksi toiminnaksi. Se on puhdasta, raakaa kaaosta ja katharttista väkivaltaa. On erinomaisen mahtavaa katsella tulen syövän taloja, esineitä. Kun hyökyaalto nielee taloja, romua ja autoja, ei sitä voi kuin ihailla. Tulivuoret, myrskyt, tornadot, sota, ydinräjähdykset ja kaikki tuhoon liittyvä ovat suuren esteettisen mielihyvän lähde. Kuolema on kaunista, kaaos riemua.

Hävitysvimmaan löytyy silti vastinparinsa. Hävittäminen ja tuhoaminen ovat nopeita energianpurkauksia, silmänräpäys atavistista hekumaa. Tuon vimman vapauttamista seuraa kuitenkin aina ja väistämättä tyhjä olo. Melankolia, katumus ja suru siitä mitä tuli tehtyä. Tietoisuus siitä, että rikottu on korjaamisen ulottumattomissa, lopullisesti särkynyt. Tuhon aikaansaama hekuma on nopeaa ja ohikiitävää eläimellistä vaistoa, josta seuraa pitkä suru ja huono omatunto. Ymmärrys siitä, että teko on peruuttamaton ja ehdottoman väärin. Vihanpuuskassa katkaistu kynäkin aiheuttaa katumusta ja surua siitä, että tuon esineen olemus on tuhottu. Sen joku loi ja sillä oli tarkoitus, muttei ole enää. Miksi rikoin sen, ehkä tuolla kynälläkin oli tunteet. Tämä itku lyhyestä ilosta on jyrkässä kontrastissa taas luomistyöhön. Ei syyttä puhuta luomisen tuskasta; työstä, joka sitoo voimia ja sysää vietit tietoisuuden taakse. Se on pitkällistä, kärsivällistä ja keskittynyttä toimintaa. Ja kun se on ohi, tuska ja kipu muuttuvat iloksi. Iloksi, joka kestää pitkään. Sitä ei seura suuri tunnemyrsky vaan tyytyväisyys ja mielenrauha. Kenties luovan työn onnistuminen ja rakentamisen saaminen päätökseen ovat jotakin, joka lähestyy puhdasta onnea. Voiko lähemmäs onnea päästä kuin nähdä oman työnsä hedelmien kasvavan maailmassa ja toisissa ihmisissä?

Ihminen on niin helppo rikkoa, mutta kysyy työtä parsia hänet kokoon. Ihmisen voi tappaa sekunnissa, mutta esimerkiksi sairaan ihmisen pelastaminen voi vaatia vuosikausien työn ja uhraukset muilta ihmisiltä. Elämä on niin haurasta, se voi taittua niin vähästä. Ja ylläpito, luominen ja pelastaminen kysyvät valtavia voimanponnistuksia. Tätä taustaa vasten ajateltuna selkenee itselleni miksi vallankumoukset ovat huono idea: ne rikkovat paljon, ja se mikä kerran on rikottu, ei enää palaudu entiseen muotoonsa. Vaurioituneen esineen voi paikata, mutta tuhoutunutta ei. Tuhoaminen ja vallankumous ovat niin helppoja, luominen tuskallista ja vaikeaa. Tämän näkee luonnossakin, jossa tarpeeksi suuri asteroidi voi hetkessä pyyhkiä miljardit vuodet evoluutiota unholaan.

Pahuus on kovin helppoa, siihen riittää jo sormityöskentely. Yksi iljettävimmistä teoistani elämäni varrella on, kun lapsena pyydystin neitoperhosen ja aloin yksitellen irrottaa sen raajoja; ensin siivet, sitten jalat ja viimeisenä tuntosarvet. Lopuksi en edes tappanut sitä, vaan heitin sen ruohikkoon muurahaisten syötäväksi. Ja vähän myöhemmin toistin saman ”kokeen”. En muista nauttineeni siitä mitä tein, vaan tein sen, koska kykenin. Muistan sen ajatuksen: ”tätä ei oikeastaan pitäisi tehdä, perhonen on ehjä ja kaunis. Mutta minä voin tuhota sen, jokainen irtoava raaja vähentää sen olemusta.” (en tietenkään ajatellut noilla sanoilla, mutta tuota se tunne sanoiksi tulkattuina suunnilleen tarkoitti). Ikään kuin minun oli pakko tehdä se, ihan vain nähdäkseni miltä se näyttää ilma raajoja. Muistan, kuinka äitini järkyttyi ja torui minua. Ja hyvä niin, sekin osaltaan sai minut ymmärtämään, vaikka tiesin tekeväni väärin. Kun ajattelen tuota asiaa, minun tekee mieli käpristyä kaksin kerroin kivusta ja itkeä. Minut pitäisi tappaa tuosta hyvästä, ei kukaan kunnon ihminen tuollaista tekisi.

Olen ollut piittaamaton ja ilkeä muita ihmisiä kohtaan, kiusannutkin. Olen ollut lapsena oikea pikkupsykopaatti ja terroristi, josta oli hauskaa piinata naapurustoa toisen pikkupsykopaatin kanssa. Miten on mahdollista, että minulle on kehittynyt omatunto? Tai onko minulle kehittynyt? Ehkä se onkin vain sentimentaalista tunnevatvomista, jolla ei ole mitään tekemistä oikean katumuksen kanssa. Jokin rangaistus on vielä osakseni tuleva. On pakko tulla.