Kouluampujan mietteitä

Ai kenen kouluampujan? Minun. Ai, olenko ammuskellut koulussa!? No en. Ajattelinko kenties ampua? No en tosiaan, minulla ei ole aikomuksia, eikä suunnitelmia moiseen. Miksi hitossa sanon sitten itseäni kouluampujaksi? Koska minulla on kouluampujan sielu. Minut erottaa kouluampujista vain se, etten ole joukkomurhia mennyt tekemään. Mutta sielunelämältäni tunnistan itsessäni monia yhtäläisyyksiä noiden hullujen kanssa. Liikaa yhtäläisyyksiä.

Tänään on kulunut seitsemän vuotta Jokelan tragediasta. Muistan tuon päivän edelleen oikein hyvin. Olin lukion ensimmäisellä luokalla ja marraskuun seitsemäs oli normaali koulupäivä. Olimme äidinkielentunnilla esseetä rustaamassa, kun joku luokan tyttö luki älypuhelimestaan uutisen tapahtuneesta. Tämä sähköisti luokan saman tien, vaikka itse yritin aluksi keskittyä esseeseeni. Opettajakin yritti rauhoitella oppilaita, mutta tunnelma karkasi lopulta käsistä, enkä minäkään enää jaksanut keskittyä tehtäviini. Puhuimme ja puhuimme, en tosin muista enää mitä. Biologian tunnille siirryttyämme käänsimme TV:n päälle, josta oli juuri tulossa ylimääräinen uutislähetys, ja eräs kaverini kaivoi luokan tietokoneella netistä Pekka-Eric Auvisen manifestin. Muistan sen kiihtyneen tunnelman, itsekin olin pää pyörällä siitä mitä oli tapahtunut. Koko juttu tuntui oudolta, siihen asti kouluammuskelut olivat olleet jotain epämääräistä touhua Yhdysvalloissa. Oppilaiden kesken vallitsi outo yhteenkuuluvuuden tunne, puhuin tyypeille, joiden kanssa en ollut aiemmin ollut tekemisissä. Koulupäivän jälkeen pääni risteili täynnä ajatuksia ja muistan hyvin myös mikä oli ensimmäinen tunne, kun alkukiihtymys oli ohitse. Se oli pelko. Ei pelko siitä, että tämä sama voisi tapahtua omassa lukiossani ja joutuisin ampujan uhriksi. Vaan pelko, että itse sekoaisin ja lahtaisin tovereitani. Kun uusia ja uusia tietoja tästä ampujasta, hänen elämästään ja ajatuksistaan alkoi tihkua, tunnistin niissä jotain häiritsevän tuttua. Tunnistin itsessäni oudon raivon ja aggression, jotka ovat minussa aina kyteneet. Mitä jos se olen minä?

Minä olen ollut koulussa sikäli onnekas, että minua kiusattiin hyvin harvoin. Tukalampaa oli oikeastaan päiväkodissa, jossa minä olin ajoittain muiden sylkykuppina. Kiusaamista oli koulussakin, mutta se ei koskaan ollut järjestelmällistä eikä kovin vakavaa, onneksi. Olen nimittäin erittäin herkkä tuommoiselle ja onni on ollut siinä, etten ole pahempaa kohdannut. Minulla on nimittäin hyvin äärimmäinen tapa reagoida minuun kohdistuviin loukkauksiin ja nöyryytyksiin. Jo pienenä minulla oli ultaväkivaltaisia ajatuksia minua kiusanneita tyyppejä kohtaan. Tuo aggressio jäi kuitenkin aina sisälleni, en ilmaissut sitä maailmalle. Ja pelkoa tuossa kuviossa aiheutti lukioiässä se, että mitä jos joutuisin niin kovan kiusaamisen kohteeksi, etten enää hallitsisi reaktioitani. Pelkäsin jollain lailla napsahtavani tai päätyväni tilanteeseen, jossa minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin surmata kaikki. Minä voin ymmärtää miksi kouluampujat tekivät niin kuin tekivät, voin ymmärtää sen paremmin kuin hyvin. Mitä jos se olen minä?

Minä en ole varsinaisesti väkivaltainen ihminen. En ulkoisesti ainakaan, koska minulla ei ollut tapana tapella, tai käydä muiden kimppuun, jos satuinkin olemaan vihainen. Kyllä sitä joskus tappeluitakin tuli, mutta harvoin ja viimeisimmän tappeluni matsasin 10-vuotiaana. Teini-iässä minusta tuli hyvinkin pasifistinen, inhosin koko sitä lässytystä hormonimyrskyistä ja kuinka ne pistävät kaikki nuoret vähän ylikierroksille. ”Ja hah, minuahan eivät hormonit määrää”, joten pyrin kontrolloimaan itseäni aika tarkasti. Mutta tuo Jokelan tragedia taisi rikkoa minussa jotakin. Aloin pelätä itseäni ja sitä raivoa, joka itsessäni kyti. Pasifistisimmillaankin olen kuitenkin ollut pohjimmiltani väkivaltainen ihminen. Pohdin mielessäni Auvista ja hänen motiivejaan, ja yritin etsiä mielessäni epätoivoisesti syytä sille, miksi en voisi päätyä samaan ratkaisuun, ikinä, missään olosuhteissa. Vakuuttelut eivät noita pelkoja sammuttaneet, ja yritin olla ajattelematta asiaa sikäli kuin neuroosini sallivat minun olla ajattelematta. Tuosta lähtien aloin nähdä unia, jollaisia en ollut aiemmin nähnyt. Ne olivat väkivaltaisia. Ja väkivaltaisia siten, että se olin unessa minä, joka tein pahaa ihmisille. Minä viiltelin, puukotin, ammuin, hakkasin, moukaroin, teurastin ja kidutin ihmisiä mitä julmimmilla tavoilla. Enkä usein ketä tahansa ihmisiä, vaan tuttuja, kavereita ja – helvetti – jopa perheenjäseniä. Miten sairas täytyy olla nähdäkseen tuollaista paskaa? Näen noita tuon tuosta edelleen, ja ne menevät saman kaavan mukaan: päädyn enemmän tai vähemmän pakosta, kuin sätkynukkena tappamaan ihmisiä. Olen kone, joka ei voi toimia ohjelmointiaan vastaan. Unessa saatan itkeä ja viiltää ihmistä kasvoihin samaan aikaan, ikään kuin en voisi estää tapahtunutta. Harvemmin muistan nauttineeni siitä, mitä unessani on tapahtunut, jos koskaan. Välillä unet ovat olleet niin hirveitä, että olen herännyt itkien ja hikisenä. Nekään unet, joissa minua vuorostaan kidutetaan tai revitään kappaleiksi, eivät ole aivan tavattomia. Ne ilmaantuivat samaan aikaan edellä mainittujen unien mukana ja ovat jokseenkin yhtä hurmaavia. Näin myös ensimmäistä kertaa unia, joissa kuolin. Ne olivat itse asiassa vähemmän ahdistavia, niihin liittyi jopa rauhallinen tunne, kun tunsin elämän virtaavan pois itsestäni. Mahtavatkohan kaikki tällaiset unet olla yleisiäkin, vaiko vain omaa sekopäisyyttäni? Murhaamisunet eroavat selkeästi normaaleista painajaisistani, niiden tunnelma on erilainen. Niissä on aina lopullisuuden tuntua; olen ylittänyt teollani rajan ja olen lainsuojaton, ihmiskunnan ulkopuolella. Tekoni jälkeen teeskentelen hetken muille ihmisille/läheisille, ettei mitään ole tapahtunut ja nautin viimeisestä hetkestäni heidän kanssaan ennen kuin kaikki paljastuu ja minut noudetaan pois.

Valveillaolokaan ei muuttunut sen positiivisempaan suuntaan, koska aggressiiviset impulssini lisääntyivät. Kuten mainitsin, reaktioni tuppaavat olemaan äärimmäisiä, joten jos joku häiritsee minua väärällä hetkellä tai loukkaa minua, ensimmäinen ajatukseni on upottaa moottorisaha henkilön kurkusta sisään. Tai vaihtoehtoisesti iskeä ruuvimeisseli ohimosta sisään tai vaikka repiä pää käsivoimalla irti, nuo lienevät yleisimmät kuvat. Se on kuin punainen välähdys, jota ei oikein voi estää. Voisin ehkä tukahduttaa sen kovalla ponnistuksella, mutta yleensä en edes yritä. Ulkoisesti tämä ei näy mitenkään, saatan jopa nauraa välittömästi impulssin mentyä ohitse. Mahtaako kyseessä olla kuitenkaan harvinainen ilmiö? Muista Stephen Kingin maininneen eräässä haastattelussaan vastaavista mielikuvista, äkillisistä raivoimpulsseista, jotka ovat mitä sairaimpia ja joita ei kuitenkaan toteuttaisi. Toisaalla Suomen Kuvalehti kirjoitti Laurista, joka on elätellyt koko ikänsä murhafantasioita ja potee ns. valkoista raivoa. Tunnistan itseni tuosta kertomuksesta, vaikka en ehkä haluaisi. Sisälläni oleva raivo on valkoista, se ei purkaudu ulospäin väkivaltana, vaan velloo sisälläni unina, fantasioina ja äärimmäisinä tunteina. Kuten edellä mainitsin, löytyy minulta mustaakin raivoa, äkillisiä impulsseja, mutta olen aina hallinnut ne. Kynnykseni väkivaltaan on korkea, joten seurassani ei ole tarvinnut pelätä henkilövahinkoja.

Aloin aktiivisesti fantasioida väkivaltaisilla ajatuksilla, eikä tämä välttämättä ollut hyvä idea. Minulla on aina ollut väkivaltafantasioita, mutta ne saivat brutaalimpaa sisältöä, kun lukioiässä perehdyin ensimmäistä kertaa k-18 –elokuviin. Vedän fantasioihini aina kuvastoa elokuvista, myös väkivaltaisista sellaisista, mitkä myös osaltaan ruokkivat sairaita uniani. Ylipäätään tulin vihaisemmaksi, mikä ruokki fantasioitani, mikä taas ruokki vihaisuuttani jne. En ole ikinä käynyt terapiassa tai puhunut kenellekään näistä asioista, olisikohan pitänyt? Kaiken tämän paskan perusteella vaikuttaa, että päässäni olisi jotakin vikaa, sitä nyt ei käy kiistäminen. Olen kuitenkin ollut aina toimintakykyinen ja perusiloinen ihminen, eikä arkielämäni ole ikinä tuosta kärsinyt. En ole purkanut aggressioitani kehenkään, lähinnä itseeni tai taiteeseen. Kannattaisiko siis oikeastaan huolestua mistään? Terapiat eivät voisi minua auttaa, heillä ei ole minulle mitään sanottavaa, mitä en jo tietäisi itsestäni.

Terveen ajatuksia nämä eivät varmaankaan ole. Olin lukiossa ja sen jälkeenkin onnekas, koska en koskaan kohdannut vakavaa kiusaamista. Kiusaamista oli lähinnä lukion alussa, sekä joitakin yksittäisiä nöyryytyksiä matkan varrella. Tarpeetonta sanoa, että muistan varmaan kaikki tapaukset ja niitä ajatellessani tunnen halua murskata ne ylimieliset virnuilevat kasvot tylpällä esineellä. Viillellä niiden huorien kehoja, joista oli hauskaa nöyryyttää minua. Repiä rintakehä auki niiltä pohjattoman itseään täynnä olevilta kusipäiltä, jotka katsoivat minua nenänvarttaan pitkin ja uskoivat tosissaan olevansa parempia. Minä kyllä tiedän, etten ole hyvä ihminen, mutta jos jokin minua vituttaa niin avoin ylimielisyys ja omahyväisyys vailla substanssia. Nykyään majailen yliopistolla ja olen useampaan kertaan tuntenut houkutusta tappaa ihan jokainen noista teennäisistä, poseeraavista hipstereistä, joille suurinta hupia on kännätä ja katsella nenänvarttaan pitkin, jos on liian nörtti. Olisi mitä suurin ilo viskata käsikranaatti ainejärjestöni huoneeseen sen ollessa täynnä idiootteja ja sulkea ovi perässä. Sirpaloitukaa siihen saatana! Yliopistolla on niin vitusti tyhmää porukkaa, jota vihaan (tähän on varmaan pakko laitta pieni disclaimer: koska viimeaikaisten yliopistoiskun suunnittelijoiden ja Esa Saarisen puukotuksen myötä tällaiseen kirjoitteluun suhtaudutaan hieman vakavammin, mainittakoon, ettei minulla ole pienintäkään aikomuksia tai suunnitelmia oikeaan väkivaltaan. Ei yliopistolla, eikä missään muuallakaan. Joten relatkaa, minä olen aika harmiton veikko, vaikka pääni pursuaa sappea).

Ikävä tosiasia on, että toisenlaisissa olosuhteissa olisin hyvin todennäköisesti päätynyt samaan ratkaisuun kuin kouluampujat. Minä en voi kieltää väkivaltaa itsessäni, sieltä sykkivää pahuutta. Minä en ole uhri, joka olisi päätynyt tekoonsa, koska kiusattiin. Minussa elää valmius ja halu vahingoittaa muita ihmisiä. Olen sadisti. Se on pahuutta, joka ei kumpua kokemistani vääryyksistä tai onnettomasta lapsuudesta. Ei, lapsuuteni oli itse asiassa hyvä, onnellinen ja ihmettelyn täyteinen; normaali lapsuus iloineen ja murheineen. Pahuus on minuun kirjoitettuna, olen valmis ja halukas tekemään sitä ja nauttimaan siitä. Ja edelläoleva on yksi viimeisiä asioita, jonka olen joutunut tunnustaman itselleni. Olen yrittänyt sitä kiistää, mutta enää en voi. Olen sadisti. Minä voin ja haluan vahingoittaa ihmisiä vahingoittamisen ilosta. Raivoni ja aggressioni ovat pohjimmiltaan tätä, eivät reaktiota maailman pahuuteen. Minä kykenen samaan mihin pahimmat hirviöt tällä planeetalla. Mutta minä en sitä tee. Minä olen paha, mutta voin valita toisin. Ja minussa on tai ainakin luulisin olevan empatiaa. Minun tekee pahaa nähdä muiden ihmisten kärsivän, veri ja väkivalta saa minut voimaan pahoin. Raaoissa elokuvissa käännän katseeni pois. Voin joskus tuntea lähes fyysisenä sen kivun, jota elokuvan tai kirjan hahmo tuntee. Samaistun ihmisiin helposti ja olen siksi aina puolueellinen. Mutta tämä samaistuminen pätee kaikkiin inhimillisiin ominaisuuksiin. Minä samaistun hirviöihin ja hyviksiin. Minulla on neuroottinen taipumus etsiä pienin yhteinen nimittäjä jokaiseen ihmiseen, jonka tapaan tai josta kuulen jotain. Pahimmastakin hirviöstä löydän palan itseäni, aina. Minä en haluaisi kenenkään tässä maailmassa kärsivän, vaan silti janoan verta. Mistä tämä ristiriita, mikä minua vaivaa?

Minä vihaan tätä maailmaa ja haluaisin nähdä sen palavan. Rakastan kaikkea kaunista ja hyvää, miksen voisi olla vain tuota jälkimmäistä? Olen täynnä katkeruutta ja kateutta, myrkkyjä, jotka haluaisin oksentaa koko maailman niskaan. Minä en ole paha, koska maailma olisi kohdellut minua väärin. Olen paha, koska taidan olla vitun sekaisin.

Mikään epäinhimillinen ei ole minulle vierasta.

"Syvällä sisimmässäni olen tappaja, kuolemaani asti."