sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Uutta Houellebecqia
Jaahas, Michel Houellebecqilta pukkaa ulos uutta kirjaa. Pitäisiköhän peräti ostaa uusi teos englanninkielisenä vai odottaakko suomennosta? Tämän haastattelun perusteella on hyvän kuuloista settiä tulossa, ei ole kaveri huonoa kirjaa tehnyt. Jos ette ole häneltä mitään lukeneet, aloittakaa Alkeishiukkasista, se on parhaita kirjoja ikinä. Houellebecq osaa sukeltaa modernin pimeyden ytimeen ja kiduttaa sillä lukijaa. Hän on vain siitä erikoinen kiduttaja, että kärsii itse yhtä paljon tai enemmänkin kuin lukija.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Hmmm tämä Michel Houellebecq on täysin uusi kirjailija minulle. Pienellä tutkimuksella sain sellaisen kuvan, että hän kirjoittaa varsin masentavia kirjoja.
Kirjailija vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta olen taipunut välttelemään liian masentavia kirjoja. Minulla on taipumuksena hyvin voimakas samaistuminen/eläytyminen kirjojen juoneen ja ihmisiin. Tämän takia välttelen esimerkiksi liian raakoja/julmia kirjoja.
Tosin esimerkiksi splatter ym. elokuvat eivät juurikaan häiritse, vaikkakin Se7en oli hirveä elokuva. Kaipa kirjoissa olemme paljon intiimimmässä "yhteydessä" hahmoihin.
Tervehdys Jefferson ja kiitos kommentistasi.
Houellebecw ei kirjoita erityisen mieltäylentäviä kirjoja. Mutta ne ovat useimmat tavalal tai toisella katharttisia, nihilistisiä ne eivät ole. Hän on ehkäpä tärkein elossaoleva nykykirjalija, hurjaa kynänäjälkeä. Jos haluat lukea merkintöjä kaverin tuotannosta, kannattaa tsekata Tommi Melenderin blogista. Hän fanittaa H:ta ja on kirjoittanut hänestä useita merkintöjä. Hänen bloginsa kautta kyseiseen kirjailijaan alunperin tutustuinkin, suosittelen ehdottomasti Alkehishiukkaset on hänen tuotantonsa kulmakivi, aloita vaikka siitä.
Outoa, että itselläni ahdistukertoimet ovat suuremmat juuri elokuvien - varsinkin graafisten sellaisten - suhteen. Kirjat ovat siitä armollisempia, että ahdistavankin materiaalin voi työstää ja kuvitella omilla eväillä. Kenties ahdistuksesi kumpuaa siitä, että kirjoittaja voi kirjoissaan tai vähemmän päästää ajatuksensa täysin suodattamattomina paperille. Tietysti ajatukset on estetisoitu, mutta silti ne ovat paljaita ja vaikuttavat raaoilta. Kirja pakottaa syvällisempään introspektioon myös itsensä suhteen, mikä tuntuu usein epämukavalta. Lähes joka kirja, jota luen, saa itseni pohtimaan omia syntejäni ja huonouttani.
Pari Melenderin merkintää Houellebecqista:
Kummallinen nihlisti
Depression poetiikkaa
Noiden tekstien perusteella kirjailija vaikuttaa siltä, että voisin rakastua hänen kirjoihinsa. Kuitenkin niin paljon luettavaa niin vähän aikaa (no, ei oikeasti, mutta siltä se joskus tuntuu). Pitää laittaluettavien listalle.
Elokuvat tv-sarjat ym. vaikuttavat minuun vaihtelevasti. Varsinaiset splatterit ja muut verimässäilyt ovat niin epärealistisia, että en koe ahdistusta. Saw elokuvat ym. vastaavat, ovat mielestäni vain kidutuspornoa, enkä koe ahdistuneisuutta niissä. Sen sijaan olen huomannut viimeisen 5 vuoden aikana, kuinka suhtautumiseni rikossarjojen uhreihin on muuttunut. Nykyisin en voi katsoa montaa jaksoa peräkkäin sarjoja, joissa nuori (tietenkin kaunis) nainen raiskataan/tapetaan/kidutetaan. Näissä tapauksissa koen ahdistuneisuutta ja sääliä hahmoa kohtaan. Ja kyse on nimenomaan pelkästä ajatuksesta, puhun siis sarjoista joissa ei näytetä kuin ehkä pakollinen 10 sekunnin pituinen itku/kirkumis pätkä.
Huolimatta tästä, toistan, että kirjallisuudessa koen raakuudet paljon kovempina järkytyksinä itselleni. Voit olla oikeassa psykologisesti, en osaa sanoa, mutta selitän itselleni asian juurikin eläytymisenä. Kirjassa pääset hahmon "pään sisälle". Itse ainakin eläydyn ja ikäänkuin istun hahmojen vieressä kirjan kuvailemien tapahtumien keskellä... Nyt kun ajattelen, niin syypää voisi olla ajatus omasta voimattomuudesta, tieto siitä, että "jos nyt lopetat lukemisen niin kirjan tulevia hirveyksiä ei tule tapahtumaan. Voi olla myös, että kirjat edustavat minulle usein "parempaa maailmaa" ja raakuudet tai pahuus rikkoo tämän illuusion.
Huvittavaa on se, että katsellessani game of thronesin uusimman kauden, tajusin, etten ikinä tule lukemaan niitä kirjoja. Syynä on juurikin erinomainen havaintosi "suodattamattomista ajatuksista". En voi enää hyväksyä Martinin luomaa raadollista maailmaa. Tuskinpa jatkan sarjan katsomistakaan.
Tulipas pitkä teksti... no joskus ajatus kulkee liian pitkälle ja haarautuu liiaksi.
Erikoista kuinka päinvastaisia ajatuksemme tuntuvat tässä olevan. En kestä splatteria sun muuta, ja jos katselen niitä sisältävää elokuvaa, katson taktisissa kohdissa muualle. Kyse on eläytymisestä: tiedän kyllä, ettei ruudulla tapahtunut ole totta, mutta tunteeni sanovat toista. Ja kaikenlainen veriroiske ja suolenpätkien lentely tehdään vieläpä niin uskottavan näköisesti, ettei sitä vain voi katsoa.
Tietenkään elokuvan ahdistavuus ei synny vain tehosteista, vaan maailmankuvasta. Pelkät tehosteet lähinnä tympäisevät, mutta pimeä maailmankuva niihin yhdistettynä puree.
En ole GOT:ta katsonut, mutta kirjat olen lukenut kaikki. Pidän Martinin luomasta maailmasta ja seikkailuista. Se on julma maailma, mutta kirjojen perusteella en kutsuisi Martinina vielä nihlistiksi; hänen kirjoissaan on pelastuksen mahdollisuus. Monet hänen hahmoistaan ovat käyneet läpi älyttömiä kärsimyksiä, mutta sellaista se usein on. Vailla toivoa ja valoa en hänen kirjojaan pidä, vaikka en Weterosiin asettuisi kyllä asumaan.
Lähetä kommentti