Musiikin olemus

Musiikin olemus on kahta asiaa, muotoa ja sisältöä. Muoto määräytyy äänenvärin, eli - slangitermiä käyttääkseni – saundin mukaan. Se riippuu soittimesta, virityksestä, efekteistä ja kaikesta siitä, millä ei tuoteta uutta sisältöä, vaan muokataan ja ilmaistaan jo olemassa olevaa eri tavoin. Muoto on musiikin ruumis, sisältö sen sielu. Sisältöä ovat melodiat, harmoniat, rytmit eli kaikki se, mikä saa muotonsa äänen värähdellessä. Sielu voi olla olemassa paperilla nuotteina, mutta ollakseen musiikkia sille on annettava ruumis.

Sisältö ja muoto eivät ole siis mielekkäästi erotettavissa toisistaan. Hyvä melodia ei merkitse mitään ilman kunnollista ilmaisua eli muotoa. Konkreettisimmin se havainnollistuu, jos soittaa epävireisellä soittimella tai laulaa nuotin vierestä. Tällöin edes sisältö ei tule ilmaistua oikein. Tilannetta voisi verrata kirjoittamiseen, koska siinäkään eivät muoto ja sisältö ole toisistaan erotettavissa; huono kirjoittaja ei voi välittää ajatuksiaan, jos hänen käyttämänsä kieli on epätarkkaa ja kielen rakenne holtitonta. Kirjoittaminen vaatii spesifisyyttä, sillä siinä ilmaisun tukena eivät ole äänenpainot tai eleet. Ilman hallittua tyyliä ei voi välittää sisältöä, joka saa muotonsa oikein asetelluissa kirjaimissa. Aivan kuten epävireinen soitin tai harjaantumaton soittaja eivät kykene antamaan musiikin sielulle toimivaa ruumista.

Sisällön ilmaisu ei kuitenkaan riipu vain siitä, soivatko juuri oikeat sävelet. Hyvä melodia tai harmonia voi oikeinkin soitettuna kuulostaa mitäänsanomattomalta, jos sitä ei pueta oikeanlaiseen asuun. Kuunnelkaa mitä tahansa biisiä rupisella midi-ohjelmalla ja musiikki kuulostaa paskalta. Soittakaa klassisia kappaleita lelupianolla ja saatte anemian oireita äänen ohuuden vuoksi. Soittakaa thrash metal –kappale funk-saundeilla ilman sovitusta, ja lopputulos on typerä. Muoto ei siis tarkoita vain oikein soitettuja nuotteja tai vireessä olevaa soitinta, vaan ennen kaikkea tyyliä. Kirjoittamisessakin on merkitystä sillä, millä tyylillä ajatuksena ilmaisee; rakkaustarina virkamieskielellä kirjoitettuna jättänee lukijan kylmäksi. Pelkkä viestin välittäminen oikein ei riitä, kuten musiikissa ei riitä pelkkä melodian oikein välittäminen. Jos riittäisi, kaikki musiikki voitaisiin tehdä posetiivilla.

Saundi on ainakin minulle vähintään yhtä tärkeää kuin musiikin sisältö. Huonoa melodia ei voi pelastaa hyvällä tuotannolla, mutta hyvän melodian voi pilata huonolla tuotannolla. Musiikkia voi niin yli- kuin alituottaakin, eikä kumpikaan ole lähtökohtaisesti hyvä asia. Tietyssä kontekstissa kumpikin ratkaisu voi toimia, mutta itseisarvoon noustessaan moisesta tulee myrkkyä luovuudelle. Ylituottaminen koskee lähinnä listamusiikkia, joka tuotetaan tietyllä kaavalla. Siinä ei siis vain muoto määräydy tiettyjen standardiratkaisujen mukaan, vaan myös sisältö, ”käytä näitä sointuja ja tätä rytmiä”. Alituottaminen on taas kaikenkarvaisten underground-porukoiden heiniä, mutta dogmiksi tullessaan sekin tappaa luovuuden yhtä lailla. Kaikenlainen hipsterimusiikki onkin keskimäärin yhtä sietämätöntä kuin listapoppi; molemmissa mennään ulkomusiikilliset tekijät edellä, ensin mainitussa ideologia ja viimeksi mainitussa raha edellä.

Musiikin sisällöstä kannattaa erottaa sanoitukset erilliseksi kokonaisuudekseen. Jotkut nimittäin omaavat sen harhan, että sanoitukset ovat osa musiikin ilmaisua, vaikka ne eivät ole. Ne ovat osa taiteilijan kokonaisilmaisua, mutta musiikki sellaisenaan on riippumaton sanoista. Kuten edellisessä musiikkitekstissä totesin, ääni menee sanojen tuolle puolen, se jyrää niiden yli. Sanoilla on musiikillista merkitystä ainoastaan onomatopoeettisessa, eli äänteellisessä mielessä. Sillä on siis väliä mitä sanoja käyttää, koska on tärkeää löytää sanat, jotka soljuvat toisiinsa luontevasti ja sointuvat. Mutta tästä johtuen sanat voivat olla vain merkityksettömiä tavuja toistensa perään tai vain sanoja sanojen perään ilman tarkoitusta. Se, mitä sanat ilmaisevat, on kuitenkin ulkomusiikillinen elementti. Musiikki kertoo oman tarinansa, se ei ole kiinnostunut kielestä. Siksi sanat yritetään näin pääosin saada linjaan musiikin kanssa; surulliseen musiikkiin surulliset sanat ja iloiseen iloiset (voi toki toimia niinkin, että tiettyihin sanoituksiin sävelletään oikeanlainen musiikki). Mutta niin sanottu ironinen musiikki ei voi koskaan todella toimia. Jos sanoitukset ja musiikki ovat ristiriidassa keskenään, musiikki voittaa. Taiteilija voi ajatella olevansa kovinkin nokkela säveltäessään iloisen kappaleen, johon liittää makaaberit sanat. Mutta se kappale on ja pysyy iloisena. Aggressiivinen ja sotaisa biisi, jossa on sodanvastaiset sanat, herättää ihmisissä aggressiota. Ironinen kappale voi toimia hauskana kuriositeettina, mutta sitä silti kuunnellaan intentiotaan vastaan. Ja tämä siksi, että ääni voittaa sanat.

Olenkin aina ihmetellyt ihmisiä, joille sanoitukset ovat ’se’ juttu. Miksi näin, musiikkihan on tärkeintä? Sanoitukset ovat korkeintaan lisä musiikin yhteydessä, bonus. En ole ikinä antanut erityistä arvoa sanoituksille, kuuntelen kaiken musiikin instrumentaalisena. Laulajan ääni on olemassa minulle soittimena, ei sanojen välittäjänä. Sanotaan nyt toki, että arvostan hyviä sanoituksia. Mutta ne eivät tule todella tarpeeseen, hyvä kappale on hyvä kappale, vaikka sanoitukset eivät merkitsisi minulle mitään. Huonoa kappaletta taas eivät hyvätkään sanoitukset pelasta, nehän ovat ulkomusiikillinen elementti. Hyvät sanoitukset ovat korkeintaan bonus, vaikka viime aikoina olen kylläkin oppinut arvostamaan niitä hieman enemmän. Enhän olisi kirjoittaja enkä mikään, jos en arvostaisi sanojen kauneutta ja liikutun myös musiikin sanoituksista. Mutta silti, musiikki on se, joka potkii. Pääosin sanoitukset menevät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. En tähän päivään mennessä ole oppinut yhdenkään kappaleen sanoja kokonaan ulkoa, en edes Maamme-laulun! En tiedä mikä siinä on, mutta minun on hankala muistaa niitä. Pointti lienee siinä, että en luontaisesti kiinnitä niihin huomiota. Mieleeni palautuu ainoastaan fragmentteja, yksittäisiä lauseita ja sanoja. Kokonaissanoma menee usein kokonaan ohi, ja kappaleen tarina muodostuu musiikin mukaan. Olen usein hämmentynyt siitä, kuinka erilainen kappaleen sanoituksissa ilmaistu tarina on siitä, jonka olen kehitellyt päässäni. Ja hyvä tapa luoda runoja on kirjoittaa ylös väärinkuultuja sanoituksia, sillä varsinkin englanninkielisessä musiikissa kuulen sanoitukset johdonmukaisesti väärin (sikäli kuin saan niistä selvää alun perinkään).

Sanoitukset edellä menevät muusikot eivät ole muusikoita, vaan runoilijoita. Juice Leskinen oli taitava sananiekka, mutta muusikkona räpeltäjä. Gösta Sundqvist oli taas yhdistelmä hyvää sanottajaa ja hyvää muusikkoa; hänellä oli korvaa hyville melodioille ja ennen kaikkea tuotantoarvoille. Tuotanto vain on semmoinen aspekti, jota ei koskaan pidä ylenkatsoa. Arvostan muusikoita, jotka ovat tämän suhteen pedantteja ja luovia. Arjen Lucassen ja Devin Townsend ovat kavereita, jotka ovat kehittäneet oman tyylinsä ja hioneet sen huippuunsa. Ja on niin paljon muitakin. Olisi koko homma kirjoittaa oma juttunsa musiikin tuotannosta ja siitä saundimaailmasta, josta pidän. Saundi on niin tärkeä, ostin syntetisaattorinkin ennen kaikkea ruuvaillakseni kaiken maailman ääniä, soittotaito on toissijaista.