Musiikista

Music is everything. God himself is nothing more than an acoustic hallucination.

                     

                    -E.M. Cioran

Olen aiemmin tuonut ilmi rakkauteni musiikkia kohtaan. Haluaisin sukeltaa nyt hieman syvemmälle tuohon teemaan, kertoa mitä oikeastaan ajattelen musiikista. Se on elämäni tärkeimpiä asioita, tuskin menee päivääkään ilman musiikkia. Voi puhua jo addiktiosta; addiktiosta, josta en kärsi.

Musiikki on kaikista voimakkain, manipulatiivisin ja primitiivisin ärsyke. Mikään ei ilmaise ja ohjaa tunteita niin tehokkaasti kuin musiikki. Se menee sanojen, kuvien ja minkään hienostuneemman tuolle puolen. Se on voimakkuudessaan kompleksinen ja selittämätön ja siis sanoinkuvaamattomuudessaan mystinen; se parhaiten kykenee välittämään jotain sellaista, jota ei muuten voisi ilmaista. Musiikin voi yrittää selittää: se on pohjimmiltaan matematiikkaa (kaikki on matematiikkaa), murtolukuja. Syystä tai toisesta tietyt sävelet soidessaan tietyssä suhteessa tulkitaan miellyttäviksi ja toiset epämiellyttäviksi. Joidenkin mielestä tämä on musiikin inherintti ominaisuus, toisten mielestä kulttuurisidonnaista. Kumpi on totuus?

Ne, jotka uskovat ihmisen loputtomaan muokattavuuteen, uskovat myös musiikin kulttuurisidonnaisuuteen. Heidän mukaansa asioilla on vain se arvo, joka niille sopimusluontoisesti annetaan. Ei ole inherinttejä ominaisuuksia, vain konstruktioita (luonnollisesti kaikki länsimaiset konstruktiot tulee tällaisen ihmisen mielestä purkaa, mikä pätee varmasti myös musiikkiin). Tällainen näkemys on silkkaa paskaa, joten keskitytään siihen oikeaan. On itsestään selvää, että musiikki vaihtelee suuresti kulttuurista toiseen siirryttäessä, mutta tarkoittaako tämä, ettei mitään universaaleja totuuksia ole? Ei tietenkään, musiiki jos mikä on harvoja universaaleja kieliä, se menee niin syvälle meissä. Tätä on testattukin, jopa sademetsien alkuasukasheimot kykenivät tunnistamaan, milloin musiikki ilmaisi surua ja milloin iloa (kyse oli siis länsimaisesta taidemusiikista).

Olosuhteilla on luonnollisesti merkitystä, ja musiikki onkin kehittynyt moniin suuntiin eri puolilla maapalloa. Afrikassa painotettiin rytmiä, idän pentatonia soi puhtaasti, Intiassa vietiin melodisuus pitkälle mikrointervallien myötä ja länsimaissa taas harmoniat olivat keskeisimpiä. Länsimainen taidemusiikki vei kompleksisuuden pisimmälle, ja populaarimusiikki syntyi afrikkalaisen ja länsimaisen musiikkiperinteen kohdatessa. Mutta kaikesta tästä diversiteetistä huolimatta ei ole mielekästä väittää, että musiikki olisi konstruktio. Jos se olisi näin, miksi ihmiset tanssivat nopeasti, kun rytmi on kiihkeä? Varmasti ihmiset voisivat vetää hitaita, kun tahti on 250 bpm? No ei, rytmi on liitoksissa sydämen toimintaan ja äänellinen stimulaatio nopean tahdin muodossa kiihdyttää ihmistä. Et saa ihmisiä tanssimaan villisti, kun tahti matelee. Samaan tapaan ihan mikä tahansa sointukulku tai melodia ei voi ilmaista eri asioita vain kulttuurista riippuen. Ne mollit ja duurit ilmaisevat tiettyjä tuntemuksia, koska ne värisyttävät meitä niin alitajuisella tasolla, ettei kulttuurinen adaptoituminen sinne yllä.

Musiikin ilmaisukykyä ei tietenkään voi pelkistää mihinkään molli/duuri-dikotomiaan. Musiikin tunneilmaisu on hienovarainen ilmiö ja riippuu niin monesta asiasta. Hitaassa temmossa soitettu ja laskeva melodiakulku duurissa voi kuulosta surulliselta. Hyvänä esimerkkinä käy tämä Ennio Morriconen sävellys, joka duurisävellajistaan huolimatta kuulostaa haikealta. Nouseva ja nopeassa tempossa soiva mollimelodia voi kuulostaa kohottavalta ja pirteältä. Duurisointu tietyssä kontekstissa ei kuulosta välttämättä iloiselta tai molli surulliselta. Ei voida siis täysin tyhjentävästi selittää, mistä musiikin tunteet kumpuavat. Yleistäviä johtopäätöksiä voidaan tehdä, mutta nekään eivät kerro kaikkea. Musiikin lopullinen luonne lienee jotakin, joka tulee pysymään mysteerinä.  Aivotutkijat voivat selvittää, mitä musiikki saa aikaan päässämme. Mutta hekään eivät kykene selittämään, mikä musiikin salaisuus on. Musiikki on matematiikkaa, mutta se ei itsessään riitä kertomaan mitään.

Musiikin selittämättömyys kumpuaa sen kompleksisesta ja primitiivisestä luonteesta yhtä aikaa. Se kuvailee sanoinkuvaamattomia asioita ja iskee syvimpään osaan meitä. Sanat ovat musiikkiin nähden heikkoja, ne ovat tulkinnanvaraisia ja perustuvat sopimukseen. Sanoilla voi huijata, musiikilla ei. Samat sanat voivat merkitä eri ihmisille eri asioita, mutta sama musiikki tuskin. Jos henkilöitä pyydetään kuvailemaan kappaleen tunnetta, vastaus on sama. Sillä ei ole mitään merkitystä sen kanssa pitääkö kyseisestä kappaleesta vai ei, tunne on musiikissa objektiivista. Aivan kuten voi toisen kasvoista päätellä tämän tunnetilan riippumatta siitä pitääkö naamasta vai ei.

Sanat ovat hauraita, kuva on jo vähän tehokkaampi. ”Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”, mikä on totta, koska kuva sisältää rutkasti informaatiota. Siksi myös kuva on sanoja manipulatiivisempi; teksti ”tupakointi tappaa” askin kyljessä ei vielä paljoa hetkauta. Mutta teksti tehostettuna kuvalla tervatuista keuhkoista tai kalkkeutuneista verisuonista tekee jo vallan muuta. Jos joka kerran tupakkaa sytyttäessään kuulisi päälle ahdistavaa musiikkia, vaikutus olisi jo tyrmäävä. Teksti ”täällä vartioi koira” ei ehkä vielä herätä sen kummempaa pelkoa, mutta kuva vihaisesta koirasta iskee jo paremmin. Kuvat ovat siis sanoja voimakkaampia, mutta noita kahta voimakkaampaa on musiikki. Musiikki ja äänet murskaavat kuvankin alleen, minkä voi havaita elokuvissa. Kohtauksien tunnelmaa alleviivataan perinteisesti sopivalla musiikilla, mikä on ehkä tehokkain draaman keino. Katsokaapa tiettyjä elokuvia ilman musiikkia ja huomaatte, kuinka kaikki tunne katoaa. Tai vielä parempaa, liittäkää kohtaukseen väärää musiikkia; soittakaa kauhuelokuvan päälle Benny Hill –sarjan tunnaria ja huomaatte kauhun kaikkoavan. Soittakaa romanttisen elokuvan taustalla dark ambientia ja kiemurtelette ahdistuksesta. Jos sanat ja kuva ovat ristiriidassa, kuva voittaa. Jos kuva ja ääni ovat ristiriidassa, ääni voittaa.

Don’t underestimate the power of…