Uni

Nukuin huonosti, näitä öitä joskus tulee. Mutta näin hauskan unen. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellisen randomi tai outo, vain huvittava.

Homma lähti liikkeelle kämpästä, jossa opiskelukaverini viettivät iltaa. Olin mukana ja pyysin erästä tyyppiä näyttämään minulle tarkemmin soitintaan, joka hänellä sattui olemaan mukana. Kyseessä oli akustinen 5-kielinen basso. Kielet olivat sikäli omituisia, että neljä niistä oli tehty kumista ja ainoa metallinen – tässä tapauksessa se paksuin B-kieli – oli väärässä kohtaa ja niin löysä, että sillä sai aikaan pelkkää pärinää. Kysyin, että mikä on homman pointti ja sain vastaukseksi ovelaa hymyilyä. En kysellyt sen enempää, ja vaihdoin ihan tavalliseen akkariin, jolla iskin mollia ja duuria edestakaisin arpeggioina. Jonkun mielestä se kuulosti tosi hyvältä ja ihmettelin onko kyseinen tyyppi koskaan kuullut musiikkia, kun käytännössä soittotaidoton (en osaa soittaa kitaraa, jos paria sointua ei lasketa) tekee näppäilyllään vaikutuksen. Päätän lähteä helvettiin ja otin mukaani basson, jonka halusin esitellä ystävälleni, joka oli toisella puolen Suomea ja jonka luokse transporttasin itseni vain kulkemalla portaat yläkertaan. Unissa on tosiaan se hyvä puoli, että sadat tai tuhannetkaan kilometrit eivät merkitse mitään.

Esittelin bassoa ystävälleni ja päivittelin, kuinka naurettava soitin se on. Ja kaiken huipuksi huomasin vasta siellä, että koko runko olikin tehty pressumuovista, eikä se paska siis pysynyt koossa lainkaan. Epäuskoisena pitelin kädessäni löysää riepua, josta roikkui kumisia kieliä ja josta  ystäväni totesi, että siinäpä todella on paska soitin. Tai oikeastaan hän ei sanonut sanaakaan, hänen ilmeensä kertoi kaiken. Olin juuri kysymässä häneltä jotain, mutta hänen pikkusiskonsa tuli vaatiman huomiota. Päätin siis jälleen vaihtaa maisemaa.

Päädyin Venäläiseen tutkimuslaboratorioon, jossa testattiin höyrykonetta. Se näytti veturin rungolta, ja sen oli suunnitellut herra Walter White. Itse olin paikalla ilmeisesti vaihto-oppilaana ja lupapapereita tutkaillessani presidentti Putin saapui paikalle. Hän kätteli paikallaolleita, myös minua. En ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, taisin vastata hänelle ”prastui”. Panin merkille, että hän oli minua pidempi, vaikka oikeasti hän on lyhyt. Hänellä oli myös paha karsastus, oikea silmä eli omaa elämäänsä. Hänen vierailunsa oli nopeasti ohi, eikä heti tapahtunut mitään mielenkiintoista. Walter White tuli myöhemmin kyselemään minulta jonkun tuolin sijaintia. En aluksi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, kunnes hoksasin: ”niin, se tuoli! Noudan sen teille tuota pikaa”. Tapahtumat alkoivat kuitenkin riistäytyä käsistä. Yksi laboratorion työntekijöistä ryntäsi juosten puukottamaan jotakuta toista, en muista enää ketä. Joku merkittävä tyyppi se oli. Työnjohtajan näköinen kaveri kaivoi astmapiippunsa takistaan, ja tuikkasi sillä ihonsa läpi useita kertoja suoraan keuhkoihin. Joka annoksen jälkeen hänellä posahti ammottava aukko rintakehään, aika kovalla paineella kävi hänen astmapiippunsa! En tiedä, mitä tapahtui. Oletan, että kyseessä oli psyykkinen sekoaminen tai mielenhallinta. Koska olimme Siperiassa ja lumen ympäröiminä, voi olla että kyseessä oli jääkauden aikainen loinen, joka hallitsee mieliä. Miten vain, poistuin vähin äänin paikalta. Pakenin laboratorion kautta, jossa höyrykone olikin nyt käsittämätöntä ufoteknologiaa, jonkinlainen yhdistelmä jäätä ja tuntematonta metallia. Painuin kotiini.

En kuitenkaan päässyt kotiini. Pääsin kyllä perheeni luokse, mutta sain tietää päätyneeni Espanjaan. Oli joulunaika ja perheeni oli päättänyt lähteä etelänmatkalle. Siis jouluksi, aivan sairasta! Hotellimme oli täydellinen kopio omasta talostamme. Ei oma talomme, mutta aivan samanlainen. Se oli sisustettu valmiiksi, eri tavoin tosin. Tietokone oli samassa paikassa rappusten alapuolella, mutta edusti paskaa suunnittelua. Virtapiirikytkimiä ei oltu eristetty ollenkaan ja koko ajan olin vaarassa saada sähköiskun. Ajattelin, että tämä on tätä vetelä-Euroopan kulttuuria ja osaamista. Jätin tietokoneen siis sikseen ja menin tapapihallemme. Tai siis ”takapihallemme”, tämä oli Espanjassa. Yläkerrassamme asui alivuokralainen, joka hillui parvekkeella. Keskustelin hänen kanssaan nahkealehtisestä kasvillisuudesta; jalkojeni alla ruoho oli Välimeren maille tyypilliseen tapaan kovaa. Lähdin Atlantin rannalle. Olin poukamassa, jossa vesi oli vihertävää ja aallot korkeita. Ihmisiä oli paljon uimassa. Ohi mennessäni näin äitini, joka oli syventynyt keskusteluun alastoman naisen kanssa. En muista mistä he puhuivat, mutta panin merkille naisen muhkean pillukarvoituksen. ”Kotona” totesin vitutukseni siitä, etten haluaisi olla täällä, vaan Suomessa. Katsoin ikkunasta takapihalle, jonne oli satanut lunta ja jossa uudenvuodenjuhlinta oli alkamassa. Joku pelle ampui raketteja toisten asuntoihin.

Heräsin. Kuten tavallista, meni pari minuuttia ennen kuin tajusin nähneeni unta. En ollut Espanjassa, vaan omassa kämpässäni. Olin helpottunut.