True Detectiven päätäntö

Sainpa tämän tapitettua loppuun tänään, kiitokset YLE:lle että lähettivät kaksi jaksoa kerrallaan. Yksi jakso ja viikon odotus on tuntunut aina liian pitkältä, kaksi jaksoa per viikko on sopivampi. Sama juttu, jos syö yhden munkin; se jättää nälkäiseksi. Vasta toinen munkki vie makeanhimon. Yksi pulla, yksi mukillinen kaakaota, yksi leipä…ne jättävät vain vihaiseksi. Kaksi on juuri sopiva määrä, kolme tai enemmän taas jättää ähkyn.

Sarja oli hyvä, näyttely oli rautaista alusta loppuun, ja juoni oli kynäilty kiitettävästi. Onko tämä kaikkien aikojen paras sarja, kuten jotkut ovat väittäneet? Ei, mutta HBO:n parhaimmistoa kylläkin. Ihmettelen suorastaan, että näinkin hidastempoinen sarja nousi näin suosituksi, luulin että True Bloodin kaltaiset saippuat ovat pidetympiä. Eikä tämäkään malttanut kantaa tunnelmaansa aivan loppuun asti. Parissa viimeisessä jaksossa vedetään muutamia mutkia suoriksi (mikä sinänsä ei minua niin paljon häiritse, realismi ei ole itseisarvo), ja aikaisempi hiipivä rakenne ja dialogipainotteisuus muuttuivat suoraviivaisemmaksi poliisitarinaksi. Tietyt asiat, kuten Rustin näyt ja visuaaliset teemat jäävät lopulta irrallisiksi elementeiksi, tuntuu että ne olivat mukana vain mausteen vuoksi. Olin nimittäin ennen sarjan alkua odottanut enemmän X-Files –tyyppistä häröilyä, mutta jo ensimmäisten jaksojen jälkeen oli varmaa, ettei mitään yliluonnolliseen viittaavaa tulla näkemään. Tämä oli lievä pettymys, olisin kaivannut edes vähän enemmän twistia ja mahdollisuuden asioiden selittämiseen jollain tuonpuoleisella. Ei sen olisi tarvinnut olla alleviivattua, mutta jo vihje olisi tuonut tiettyihin elementteihin aivan eri tavalla syvyyttä. Nyt esimerkiksi antagonistin puheet transkendenssista rituaalin kautta jäivät vain hullun houreiksi.

Varsinaista katharsista ei sarja tuota, sillä päätekijöitä ja murhien takana piilevää salaliittoa ei saada paljastetuksi. He saavat eliminoitua vain portaan alimman jäsenen, suomaiden mielipuolen, jollainen on helpoimmin korvattavissa. Enkä sano tuota siis moitteena, ratkaisu tuntui uskottavalta. Varsinainen mysteeri ja koko touhun motiivi jäävät sittenkin hämärän peittoon, mikä antaa mielikuvitukselle tilaa spekuloida. Ehkä siellä takana oli sittenkin jotain suurempaa, kenties kultti oli tekemisissä pahojen voimien kanssa.

Pientä motkotusta voi antaa myös loppukohtauksesta. Siinä näemme muuttuneen Rustin, jopa varovaisesti optimistisen. Tämän voi järkeillä sillä, että hän oli kuolettavasti haavoittuneena saanut rajatilakokemuksen, jotka johdonmukaisesti mullistavat ihmisten ajatusmaailmoja. Mutta sittenkin, kaiken sen valossa, mitä Rust aiemmin sarjassa puhui, ei hänen loppukaneettinsa tuntunut totuudelliselta. Ratkaisun voi järkeillä, mutta todennäköisimmin kyseessä on vain käsikirjoittajien halu saada vähän valoisampi loppu, ei väliä vaikka se ei olisi totuudellinen hahmojen olemuksen kanssa. Millä todennäköisyydellä niin pessimistinen hahmo tulisi johtopäätökseen, että ”valo on voitolla”? Hänen kaltaisensa ihminen nyt varmasti tietää, että universumin keskilämpötila on lähellä absoluuttista nollapistettä, ja että näkyvä materia ja energia kattavat vain 4.9 % kaikkeuden massasta. Maailmamme on siis yöllinen kipinä, jonka entropia puhaltaa hetkessä sammuksiin, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuolema ja pimeys ovat jo voittaneet, kyse on vain aikaskaalasta.

Joka tapauksessa tämä oli hyvä sarja, vaikka moittimisen aihetta jääkin. Kuvaus, äänet ja musiikit oli tehty tyylitajulla, mikään ei pahemmin särähtänyt silmään tai korvaan (eikä tosin hivellytkään niitä). Selvästi sarjojen parempaa kastia, vaikkakaan ei ehkä kaiken sen hehkuttamisen arvoinen, mihin jotkut ovat lähteneet. Ja ehdottomasti jälleenkatsomisen arvoinen, ihan vaikka timanttisten kohtauksien vuoksi.