Tahdon verta ja väkivaltaa

Pariisin tapahtumien valossa mietin tarkemmin väkivaltaa ja sen potentiaalia meissä, kantaväestössä. Voisin kuvitella, että me eurooppalaiset olisimme jo ottaneet opiksi kokemuksista viime vuosisadalta. Ja jos se vuosisata opetti mitään, niin sen, että nöyryytetty kansa palaa kostamaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa ympärysvallat tulivat siihen lopputulokseen, että on mitä mainioin idea vierittää sodan syy yksinomaan Saksan niskaan ja vieläpä kaataa heidän niskaansa paskaa nöyryyttävällä rauhansopimuksella. Tästä nöyryytyksestä ponnistivat natsit ja Hitler. Sama ilmiö voi olla käynnissä Venäjällä, jossa janotaan revanssia sen menettämästä asemasta kylmän sodan jälkeen. Ei pidä unohtaa, että suurvalloille, kuten öykkäreille näin ylipäätään, arvovalta on kaikki kaikessa. Tämä heijastuu myös kansan mentaliteettiin, tappio sodassa on kollektiivinen häpeä. Ja nyt uudenlainen nöyryytys on käynnissä Euroopassa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kaavussa.

Tyytymättömyys nykyistä politiikkaa kohtana on tullut ilmaistuksi moneen kertaan, monissa eri muodoissa. Kantaväestössä yhä kasvava joukko kokee itsensä avuttomaksi uudessa todellisuudessa, joka on sekoitus Kafkaa, Orwellia ja Huxleyta. Kantaväestö näkee yhä kasvavan joukon vapaamatkustajia ja loisia, jotka kaiken muun hyvän lisäksi sylkevät heidän naamaansa. Ja sekään ei riitä, loisia tukee omasta kansasta koostuva viides kolonna sekä valtaeliitti. Viideskolonnalaiset ovat lähes yksinomaan ideologiansa sokaisemia neofiileja sekä hyödyllisiä idiootteja, joilla ei ole hajuakaan todellisuudesta. He uskovat edistykseen ja siihen, että rasismi, sodat ja kärsimys katoavat maan päältä ennemmin tai myöhemmin. Loiset käyttävät heitä hyväkseen ja valtaeliitti käyttää loisia ajaakseen omaa plutokraattista ja globalistista politiikkaansa. He haluavat tänne lisää halpatyövoimaa, joka ei kysele työehtojen perään. Heidän ainoa jumalansa on raha, isänmaan etu tai kunnia eivät merkitse heille mitään. Heidän ideologiansa on surrealistinen symbioosi sosialismin ja kapitalismin kesken, sieluton äpärälapsi. Kantaväestö jää tässä tilanteessa paitsioon, jossa muutoksen eroosio rapauttaa heidän arvonsa ja elämänsä. Heille ei jää muuta kuin nöyryytys ja viha; epätoivo, joka vie väkivaltaan.

Minä janoan verta ja väkivaltaa. Haluaisin vahingoittaa ja murhata niitä ihmisiä, jotka syövät maata tämän kulttuurin jalkojen alta. Haluaisin vahingoittaa ja kiduttaa maanpettureita ja partaansa päristeleviä rättipäitä. Osa minusta toivoo vallankumousta, sisällissotaa ja kaaosta. Ei siksi, että muuttaisin sillä mitään. Vaan siksi, että pääsisin vain murhaamaan. Vain siksi, että pääsisin estotta riehumaan ja kostamaan pettureille, naisille, ihan kenelle tahansa. Osa minusta toivoo sotaa, jossa pääsisin lahtaamaan ihmisiä ja kuolemaan kranaatinsirpaleiden rikki silpomana. Elämällä ei ole minulle enää muuta tarjottavaa kuin pettymystä ja nöyryytyksiä, edes kollektiivisia unelmia ei enää ole. Ei ole enää suomalaisuutta, jonka ylisukupolvisesta olemassaolosta voisin lohduttautua. Olisi helpompaa hyväksyä henkilökohtainen tuhonsa, jos tietäisi että elämä jatkuu suvussa ja kulttuurissa. Olisi hienoa uhrata itsensä sodassa, jos uskoisi uhrin arvoon. Vaan kuka uhrautuisi nykyisen valtion – kasvottoman koneiston – puolesta? Johtajalle voi olla lojaali ja hänenkin puolesta uhrautua, jos voi vakuuttua tämän sitoutuneisuudesta ja vastuunkannosta. Käsi pystyyn, jos yksikin suomalainen nykypoliitikko herättää uskollisuuden tunteita. Hävityssäkin taistelussa on tosin oma kauneutensa, ehkä sukupolveni vielä kaatuu saappaat jalassa, kun länsimaiden aurinko vajoaa pimeään.

Minä janoan verta ja väkivaltaa, ja rakastan vihaa sisälläni. Tiedän kuitenkin jo, etten tule tekemään mitään. En vain ole sellainen, olen passivisti ja yliherkkä itkupilli, joka ei kestä verta. Minusta ei olisi väkivaltaan monessakaan tilanteessa, joten synkät puheeni jäävät vain lätinäksi. Minusta ei tarvitse huolta kantaa. Mutta entä ne ihmiset, jotka tuntevat samoin? Entä ne varmasti tuhannet suomalaiset ja miljoonat eurooppalaiset, jotka tuntevat samoin? Heidän määränsä kasvaa, ja siinä porukassa on niitä, jotka ovat oikeasti valmiita väkivaltaan. He eivät ole vain halukkaita, vaan valmiita murhaamaan. Nuorissa miehissä on suurin väkivaltapotentiaali, me olemme vaarallisimpia kaikista. Ei ole sattumaa, että totalitaariset liikkeet ovat aina halunneet valjastaa juuri heidän voimansa. Nuoret miehet ovat aggressiivisia ja helposti ohjailtavissa, he huokuvat väkivaltaa. Kun heidät saadaan palvelemaan ideologiaa, he menevät sen mukana innolla ja hurjalla voimalla. Heidän suunnaton energiansa on helppo ohjata väkivaltaan, ja mitä turhautuneempia he ovat aikaisemmin olleet, sitä parempi. Mies, joka kokee elämänsä suunnattomaksi ja tarkoituksettomaksi on erityisen altis lähtemään mukaan hulluuksiin. Jos hän on vielä vihainen, hän lähtee enemmän kuin ilomielinen rikkomaan paikkoja ja tappelemaan. Jos minä en muodosta riskiä, niin entä ne miljoonat nuoret, joilla ei ole samoja estoja ja jotka tuntevat samoin? Suvaitsevaisten kannattaisi herätä huomaamaan, että kantaväestöä ei voi nöyryyttää enempää. Nuoriso on toivottomampaa ja vihaisempaa kuin koskaan, rasismista moralisointi ei enää auta. Nuoret ovat niitä, jotka ovat omin silmin nähneet monikulttuurisuuden siunaukset ja kuinka media ja valtaeliitti pitää heitä etuoikeutettuina hylkiöinä. Niin, puhun edelleen nuorista miehistä, koska heissä se väkivaltapotentiaali on. Ja valkoiset nuoretkin, jotka ovat kasvaneet naisten emansipaation ja tasa-arvon ihmemaassa, saavat kuulla olevansa koko rotunsa syntien kantajia. He eivät saa olla vihaisia vieraiden maiden röyhkeille tulokkaille, jotka syövät heidän pöydästään ja juhlivat heidän rahoillaan.

Jonain päivänä kamelin selkä taittuu. Suvakit varoittelevat oikeiston väkivallan uhasta ja ovat tavallaan oikeassa. Kantaväestöä vastaan hyökätään ja se puolustautuu. Ensin asialla ovat ekstremistit, sitten tavalliset ihmiset. Heitä on jo nöyryytetty tarpeeksi pitkään, rasistinen väkivalta tulee lisääntymään, eikä sitä pidä ihmetellä. Fasismi on tulevaisuuden tie, ja väkivalta nuorison työ; väkivalta maahantunkeutujia, siis pakolaisia kohtaan. Siinä vaiheessa viimeistään on yhdentekevää vedota ihmisoikeuksiin tai syytellä rasismista. Kun sisällissota alkaa, maanpetturit – siis suvaitsevaiset ja vasemmiston hyödylliset idiootit – tapetaan ensimmäisinä.

Haluanko minä tuota? En, minä rukoilen, ettei tuohon mennä. Tai rukoilisin, jos uskoisin jumalaan. Toivon olevani väärässä. En halua Euroopan tuhoa, mutta en halua, että asiat korjaantuvat vasta väkivallan myötä. Ja sen toivoisin vastapuolenkin ymmärtävän: te ette voi loputtomiin syyllistää kantaväestöä. Minä pyydän, ymmärtäkää, etteivät muslimit ole ystäviämme ja ettei näin laaja maahanmuutto ole hyväksi. Miettikää ihmisen peruspsykologia uudelleen, ja pohtikaa miten nurkkaan ajettu reagoi. Tajutkaa se, ettei monikulttuurisuus voi toimia. Voi olla vain yksi maa ja yksi kulttuuri, muiden on sovitettava tapansa sen raameihin. Kansallismieliset eivät ole teidän vihollisianne, olemme samaa kansaa. Vihollisia ovat valtaeliitti ja meille vihamieliset kulttuurit. Älkää siis tehkö itsestänne vihollisiamme.

Haluan ajatella, että toivoa vielä on. Jos ja kun keskiluokka toden teolla herää, on heissä todellinen avain muutokseen. Ei anarkisteissa tai kiljuskineissä, vaan keskiluokassa. Tavalliset, porvarilliset suomalaiset ovat niitä, joissa on tarpeeksi joukkovoimaa. Tarvitaan sukupolvenvaihdos politiikassa, nuoret ovat konservatiivisia toisin kuin 70-luvun radikaalit. Jos hyvin käy, näemme arvopohjan muutoksen ja hegemonian kallistumisen traditionalismia ja nationalismia kohden, ei fasismia ja totalitariaa kohden. Ehkä näemme hitaan, mutta väistämättömän muutoksen kohti parempia aikoja, ilman väkivaltaa ja romahdusta. Länsimaat syntyvät uudelleen, mutta eivät tuhkasta vaan omasta maaperästään, siitä joka on ikiajat heidän jalkojensa juuressa maannut.