keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Pakkomielteitä, perkele!



Blogger kieltää maaliskuusta lähtien alastomuuden ja seksuaalisen materiaalin näyttämisen. Aika paskaa, minä kun olin ajatellut kirjoittaa parhaista alastonmaalauksista vertailua. Mitä minä nyt teen, perkeleen puritaanit. Mitä väliä, jos blogissa olisikin seksuaalista materiaalia, on jokaisen oma päätös lukea tai olla lukematta. Mutta ei, pitää kieltää. Sekin paviaanit, komeljanttarit, bassi-basuukit, sinappihauteet, kurjat, makean veden piraatit, kaviot, tamppuurimajurit, kissanpiiskaajat, moraalinvartijat, kuvainraastajat, kaapelitehtaat, kaakeliuunit, vinosilmät, häijyt, rotanmyrkyttäjät, makutuomarit, idiootit, hajun erittäjät, spagettikullit, marakatit, maidonjuojat…

No, minäpä annan piut paut moisille ja esitän vaihteeksi pornografiaa. Eli nyt siis vuorossa uusi mentaalistrippaussessio, sitä eivät voi nuo pyroforit ja kurjat lierot kieltää. Että pitääkin, isot ihmiset perkele. Lehtikirvat!

No niin, itse asiaan. Olen aiemminkin maininnut olevani neuroottinen, mikä siis tekee minusta tyypillisen nykyihmisen edustajan. Onko nimittäin tavanomaisempaa länsimaisen ihmisen mielenhäiriötä kuin neuroottisuus tai ahdistuneisuus? Kyseessä lienee liiallisen informaation ja helpon elämän synnyttämä tila. Helppo elämä tarkoittaa ennen kaikkea runsasta vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa enemmän ajatuksia. Kun koko ajan vireillä oleva ajatusprosessi saa syötettä kaikkialta tulevan informaation muodossa, sekoitus takaa paranoidisuuden. Oleellista on luonnollisesti informaation laatu; uutisissa ja muuallakin meitä pommitetaan uhkakuvilla ja peloilla, tiedämme myriadeja tapoja kärsiä ja kuolla. Me tiedämme liikaa, ja erityisesti kaikkea sellaista mitä ei edes tarvitsisi tietää. Vainoharhat ja pakkomielteet kasvavat tällaisessa ympäristössä kuin bakteerit pilaantuneessa lihassa.

Neuroottisuus ja paranoidisuus eivät ole sama asia, mutta omien havaintojen mukaan menevät käsi kädessä. Vaikka ne ovat tyypillisiä ilmiöitä, tarvitaan myös oikeanlainen persoonallisuus niiden puhkeamiseen. Tietyt ihmiset ovat immuuneja murheille ja stressille. He eivät kehitä pakkomielteitä, eivätkä he pelkää liikoja. Tietty ihmistyyppi sen sijaan pelkää enemmän ja juuttuu kiinni ajatuksissaan. Näitä ihmisiä on aina ollut, mutta nykyaika tuntuu vahvistavan heidän tiettyjä piirteitään. Itse lukeudun myös tähän ihmistyyppiin. Olen maininnut, etten kestä stressiä hyvin. Sen lisäksi minä stressaan herkästi. Minä murehdin ja senkin jälkeen murehdin, mietin aina miten asiat voivat mennä vikaan. Jos jokin voi mennä pieleen, se voi mennä pieleen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Neuroottisuus ja paranoidisuus ovat menneet myös minussa rinnakkain. Aloin kehittää näitä piirteitä jo alle kymmenvuotiaana, 12-vuotiaana en ollut enää huoleton vaan vähän kaikkea pelkäävä lapsi. Olen ollut ja olen edelleen epäluuloinen ihmisiä kohtaan, joskus vainoharhainenkin. Kumma kyllä, minusta löytyy sille myös täysin vastakkainen piirre. Olen nimittäin myös sinisilmäinen, tavallaan uskon hyvää jokaisesta vastaantulijasta. Saatan joskus luottaa ihmisiin tavalla, joka ei ole välttämättä järkevää. Ja tämä piirteeni on yhtä lailla luonteeseeni kuin myös kokemuksiini perustuva; olen voinut lapsuudessani ja myöhemminkin luottaa aikuisiin ja läheisiini, kukaan ei ole koskaan pettänyt minua todella pahasti. Mutta paranoidisuuteni on myös ilmiselvä ominaisuus, joskin lieventynyt vuosien varrella. Aloin toden teolla kehittää sitä joskus 11-vuotiaana. Muistan kuinka kouluruokalassa en uskaltanut lisää ruokaa noutaessani jättää maitolasia paikalleen, koska ajattelin jonkun voivan myrkyttää tai pilata juomani jollain. Minä tosissani ajattelin noin, mutta ymmärsin samalla kuinka hullu ajatus se oli. Ajattelin esimerkkejä hulluista ihmisistä elokuvissa, kuten ”Kaunis mieli” ja totesin, etten halua päätyä samaan. Päätin siis tyrehdyttää kehkeytyvän vainoharhaisuuden alkuunsa ja taistelin tietoisesti sitä vastaan. Jätin maitolasini paikoilleen, jos noudin lisää ruokaa. Vastaavia esimerkkejä löytynee muitakin, joita nyt en vain muista. Mutta uskon, että pelastin itseni joltain pahemmalta. Jos olisin vain noudattanut paranoideja impulssejani, ne olisivat varmasti kehittyneet pahemmiksi ja pahemmiksi vuosien varrella. Suvussani ei ole skitsofreniaa tai muutakaan, mutta mielenterveydellään ei kannata leikkiä liiaksi. Nykyisellään paranoidisuus ilmeneekin lähinnä ajatusten ja impulssien tasolla, pelkään kaikenlaista. Mutta päätän olla ajattelematta kaikkia pelkojani liikaa ja varsinkaan toimimasta niiden pohjalta. Sen verran olen tehnyt, että esimerkiksi teippasin läppärini webbikameran umpeen; en kestänyt sitä tunnetta siitä, että joku saattaisi vakoilla.

Neuroottisuus taas lähti paljon pahempaan suuntaan. Siitä tuli pahimmillaan niin ultimaattista ettei mitään rajaa. Kehitys alkoi jo alle kymmenvuotiaana, mutta oli aluksi lievää. Aivan ensimmäiseksi tuli pakkoliikkeitä, ähkimistä ja kaikenlaista tarpeetonta nykimistä (sanotaanko, että liikuttelen itseäni yleisesti aika paljon. Mutta siinä ei ole aina kysymys pakkoliikkeistä. Minun on vain vaikeaa istua täysin paikallani ja liikkumatta, saan mielihyvää eriasteisesta heilumisesta). Tämä ei ollut sinänsä niin pahaa, mieleni ei ollut vielä saastunut. Mutta sinnekin nuo kirotut pakkotoiminnot alkoivat hivuttaa itseään, aina vain kiinteämmäksi osaksi. Mielenrituaalit, joita kutsuin litanioiksi, tulivat osaksi päivittäistä rutiiniani. Litania kuvaa rituaalien toisteisuutta, ne pysyivät samoina aina tietyn ajan. Ne olivat komplekseja ajatuskuvioita, jotka oli pakko käydä läpi ennen kuin sain ”luvan” rentoutua. En saanut nauttia tai tehdä mitään, ennen kuin litania olisi käyty läpi. Kaikkein pahinta oli, jos tuli tarve toistaa tuo litania kesken leikin tai vaikka elokuvan katselun. Käytännössä se merkitsi koko kokemuksen vesittymistä, en antanut itseni täysin rentoutua. Hyvin usein tein asioita puolittaisesti, olin leikissä läsnä vain osaksi. Toisaalla yritin leikkiä, toisaalla yritin saada litanian käydyksi läpi. Asiaan nimittäin kuului, että litanian täytyi mennä oikein. Jos tein virheen ajatuksissani, kaikki alkoi alusta. Siksi kävin ne läpi mieluiten yksin, leikin tai elokuvan aikana ei pystynyt täysin keskittymään. Saatoin aloittaa sen kymmeniä kertoja uudelleen, kunnes pääsin loppuun.

Litaniat laukesivat, jos tein tai ajattelin jotakin väärää tai koin jotain järkyttävää. Kuten tässä tekstissä mainitsin, minulla oli vaihe, jossa yritin tukahduttaa seksuaalisuuteni kokonaan. Jos siis ajattelin vääriä seksuaalisia ajatuksia tai muuta vastaavaa, täytyi minun käydä litania rangaistukseksi läpi. Rangaistuksesta siinä olikin ennen kaikkea kysymys. Koska olen puritaaninen luonne, oli vain johdonmukaista että kehitin pakkomielteen mielen puhtaudesta. Vaivalloiset litaniat olivat siihen oiva keino, tein niistä ikään kuin tieten tahtoen vittumaisia. Litaniat myös ajan myötä pitenivät ja pitenivät ja saatoin keksiä niitä useita. Saattoi olla kaksi tai kolme rinnakkaista litaniaa, jotka täytyi käydä läpi, riippuen siitä mitä sisäistä periaatetta oli loukattu. Toisinaan kävin jonkin litanian läpi, jos näin esimerkiksi minua järkyttäneen elokuvan. Se oli kenties oma, pakkomielteinen tapani prosessoida kokemus mielessäni ja vähentää järkytystä. Mutta se oli ennen kaikkea vittumaista. Litaniat jatkoivat pitenemistään, ikävuosien 13 ja 16 välillä minulla saattoi mennä tuntikaupalla niihin aikaa. Pyörin huoneessani ympyrää yrittäen saada ajatuskuvion loppuun. Hirveintä oli jos joku tuli keskeyttämään. Olin aivan palasina sellaisesta, vetäydyin tyynen näköisenä toiseen huoneeseen samaan hysteerisen – mutta äänettömän – raivokohtauksen. Joskus litania saattoi alkaa väärän ajatuksen takia jo heti aamulla, mutta en saanut litaniaa käytyä onnistuneesti läpi iltaan mennessä. Niinpä saatoin nukahtaa litaniat vielä mielessäni, vain herätäkseni seuraavana aamuna aloittamaan alusta. Joskus litania muuttui niin monimutkaiseksi ja pitkäksi, että vain luovutin sen suhteen. Saattoi käydä siis harvinaisesti, että ikään kuin annoin anteeksi itselleni. Mutta eivät litaniat silti kadonneet.

Seksuaalineuroosini lisäksi minua vaivasi ikävuosien 12 ja 15 välillä ankara basillikammo. Pesin käsiäni jatkuvasti, kehitin siitäkin lähes saatanallisen itsekidutusrituaalin. Puolikin tuntia saattoi kulua minun hinkatessani käsiäni, minulla oli tietty kuvio ja järjestys, jossa sen toteutin. Voisi jopa puhua koreografiasta. Niin syvään tuo tapa minuun juurtui, että tänä päivänä toistan käsiä pestessäni tietyt liikkeet samalla lailla (pesen käteni siis ihan normaalisti ja normaaleissa tilanteissa nykyään). Tämä oli jotain, jota en pystynyt muilta salaamaan, perheeni rupesi ihmettelemään jatkuvaa lutaamistani lavuaarin äärellä. He kyselivät jatkuvasti, miksi teen sitä. Isäni yritti keskustella asiasta ja saada minua huomaamaan touhun irrationaalisuus. Se olikin, sen minä ymmärsin täysin. Mutta en voinut mitään sille äänelle, joka sanoi että kuolen, jos en pese ja juuri tietyllä tavalla, ”do you want to live or not?” Ihonikin meni rikki, ei se kestä semmoista veden ja saippuan kansssa lotraamista. Käsienpesuintoni tosin asettui jonkin verran, pahimmillaan se oli 13-vuotiaana. Mutta varsinainen rituaali ja basillifobia säilyivät, vaikka toimitus muuttuikin vähemmän mielisairaaksi. Pelkäsin koskea tiettyihin paikkoihin. Kadulla kävelin 12-vuotiaana vahingossa käytetyn kondomin yli ja mietin, mahtoiko kengänpohjiini tarttua HI-virusta? Ja jos tarttui, sehän tarkoittaisi että ne tarttuvat myös eteisen matollemme ja siitä sukkiin. Ja kun nukkumaan mennessä otan sukat jalastani, ne siirtyvät käteeni ja siitä ehkä huomaamatta suuhuni…aivan niin, minä tosissani ajattelin tuommoisia. Oli jopa jotain niin noloa, etten kaikesta kehtaa avautua.

Basillifobiastani vapauduin yhdessä rytäkässä vahingossa tapahtuneen sokkiterapian jälkeen. En kerro yksityiskohtia, mutta tuon yhden hetken aikana minä vapauduin täysin. Koska olin vältellyt koskemasta tiettyihin asioihin, koskin nyt jotain sellaista, joka oli jo liian likaista. Saastaisuus ylitti kaikki skaalat, enkä voisi enää puhdistautua millään. Se kokemus mursi pohjan koko fobialta, käsienpesuneuroosi katosi myös sen siliän tien. Muistan seuraavana päivänä koulusta tullessani kuinka huojentunut olin, kivi oli siirtynyt sydämeltäni. Ripaus tuosta fobiasta tosin jäi, edelleen tunnen tietyt asiat saastaiseksi ja pesen käsiä enemmän kuin ehkä jotkut. Esimerkiksi vessanpytyn puhdistaminen on erityisen vastenmielinen toimitus, jonka jälkeen pesen käteni normaalia huolellisemmin. Mutta mistään pakkomielteestä ei ole kysymys, asia ei vaivaa minua millään tasolla. Ihoni on kunnossa, joten en sikäli pese käsiäni selvästikään liikaa. Minulla on myös tapana kostuttaa kädet välillä, koska nautin siitä tunteesta. Se on vain omanlaisena pikku rituaali, nopea huuhtelu. Nyt voin muistella kauhulla menneitä neuroosejani ja olla tyytyväinen, että tietyt hulluudet ovat jo takana.

(Intti oli hyvää aikaa piilevän basillifobian kannalta. Siellä vietti usein aikaa niin epähygieenisissä oloissa, että joskus oli vain pakko olla välittämättä. Oli vain pakko ottaa asenne ”not give a shit”. Riitti, että huolehti perushygieniasta, muuten saattoi olla aika huoleton. Enkä silti sairastunut kertaakaan mahapöpöihin enkä Aidsiin.)

Seksuaalineuroosistani vapauduin 16-vuotiaana ja se tapahtui samanlaisessa rytäkässä kuin edellä kuvaamani. Yhdellä kertaa koko huolellisesti laatimani konstruktio oli palasina. Tunsin itseni vapaammaksi kuin koskaan, oli kuin sisäiset Berliinin muurit olisivat murtuneet ja sisäinen Stasini tuhottu. Mutta neuroottisuudestani en vapautunut. Yritin sitäkin kyllä, halusin murtaa viimeisetkin kahleet. Mutta nyt olen jo ymmärtänyt, että siitä on valitettavasti tullut integraali osa minua. Neuroottisuus ei minusta lähde ennen kuin kuolen, sen kanssa on vain elettävä. Nykyisin se ilmenee ennen kaikkea taipumuksessani jäädä jumiin tiettyihin ajatuksiin. Saatan pohtia ajatusta päiväkaupalla, kiertää kehää sen kanssa. Jämähdän kiinni johonkin konseptiin, en saa mieltäni siitä irti (missä voi olla hyvätkin puolensa). Ihan jokapäiväisessä elämässä minulla on taipumusta toistaa tiettyjä ajatuksia, toistaa tiettyjä ajatuksia, toistaa tiettyjä ajatuksia tai lauseita päässäni. Minulla on edelleen vaikeuksia antaa ajatusteni vain virrata estottomasti ja vapaasti eteenpäin. Edelleen tunnen pistosta siitä, että olen saattanut ajatella jotain moraalitonta. Ei ole minusta oikein edes ajatella eroottisia vaikkapa veljen vaimosta tai kavereiden tyttöystävistä. Jos moinen ajatus pomppaa vahingossa mieleeni (kuten nyt voi odottaa välillä käyvän), tunnen oloni hieman niljakkaaksi. Eikös Raamatussakin lue, että jo himokkaalla katseella on tehnyt huorin mielessään? Jokin osa minussa siis varjelee edelleen ajatusteni puhtautta. Toisessa ajassa ja paikassa minusta olisi saanut fanaattisen pillupoliisin.

Neuroottisuus ei ole mukavaa. Ei, se on vain ja ainoastaan paskaa. Haluaisin olla siitä vapaa, mutta en täysin ole. Minussa on vieläkin jälkiä noista litanioista, ja joskus toistelen tiettyjä turvalauseita päässäni vain rauhoittaakseni ajatukseni. Ainoa hyöty voisi olla tietynlainen pedanttisuus, pyrin olemaan huolellinen. Tämän vuoksi kassan laskeminen kesätöissä ei ollut hauskaa, tein sen tuskallisen tarkkaan. Ja oli musertava fiilis havaita kassassa vajausta. Se oli itse asiassa niin musertava, että laitoin omaa rahaani vain saadakseni sen täsmäämään. Kulutin onneksi vain reilu kolmekymppiä koko kesän aikana tähän. Kyllä, aivan naurettavaa touhua, mutta ahdisti liikaa (kerran paikkasin kassaa tosin ihan syystä: olin veloittanut tuotteesta liian vähän). Mutta kuten näkyy, mitään todella hyödyllistä ei neuroottisuudestani koidu. Siksi minua myös ärsyttää hulluuden tai mielenhäiriöiden romantisointi. Tätä asennetta tapaa erityisesti taiteellisesti orientoituneissa ihmisissä, heistä mielialahäiriöt tai psykoosit ovat cooleja juttuja, koska hulluus ja luovuus on niinq käsi kädessä. Voin sanoa kyllä, että neuroosien suhteen tuo ei pidä paikkaansa; neuroosit ovat isoin tulppa omalle luovuudelleni, neuroottisuus on luovuuden antiteesi. Pakkomielteisyys ylipäätänsä lähtee siitä, että asioita toistetaan ja toistetaan. Se on kehämäistä ajattelua, siinä missä luovuus virtaa eteenpäin. Luovuus on se joki, johon ei astuta kahta kertaa. Neuroosit ovat sitä yhtä ja samaa ikuisesti. Ehkä se hyvä puoli pakkomielteisyydessä on, että keskittyy intensiivisesti yhteen ja samaan asiaan kunnes siihen kyllästyy. Puolistaan huolimatta neuroosit ovat sinällään vain paskaa. Psykoosit eivät ole sen luovempia tiloja, hullu ei ole välttämättä taiteellinen. Veikkaan, että nämä romantisoijat eivät ole ikinä todistaneet oikeaa psykoosia, siksi nuo jutut ovat heistä siistejä. Onhan niitäkin tapauksia, joissa legitiimisti skitsofreenista taiteilijaa on ensin ihasteltu, mutta psykoosin lauettua on paettu pää kolmantena jalkana. Eivät nuo hinttarit kestä oikeaa hulluutta. En minäkään koe hulluja mukavaksi seuraksi, heitä pitää vähän kuin eläiminä, jotka eivät hallitse itseään ja voivat tehdä mitä tahansa (mikä ei siis ole välttämättä toivottava asenne, mutta siitä ehkä joskus toiste).

Loppua voisi keventää hieman huumorilla. Katsokaapa huviksenne tämä ja tämä kohtaus elokuvasta ”The Aviator”. Siinä Leonardo DiCaprion näyttelemä miljonääri-eksetrikko Howard Hughes demonstroi aika hyvin, miltä vakava neuroosi näyttää. DiCaprion maanisesti toistelemat lauseet tuntuvat tutuilta, itselläni se meni varsinkin nuorempana joskus tuohon (ei tosin julkisilla paikoilla, kykenin pidättelemään sitä). Pakonomainen toistaminen ei jäänyt aina pelkästään ajatusten tasolla ilmaistuiksi kaavoiksi, vaan saatoin sylkeä lauseita suustani. Se oli mekaanista toimintaa, tietty liike oli vain pakko toistaa esimerkiksi puheena. Vittu se oli paskaa, noita kohtauksia katsellessa tekee mieli alkaa taas nykimään. Minulla on edelleen lieviä pakkoliikkeitä ja joskus koen tarvetta lukkiutua paikoilleni, jotta voisin toistaa jonkin kuvion. Joskus on vain pakko koskettaa jotain, pakko naputella tai heilutella niitä sormia ja toistaa ja toistaa ja toistaa…aivan kuten kutittaessa tekee mieli raapia. Kokeilkaa olla raapimatta aina kun teitä kutittaa, ehkä ymmärrätte hieman.

Vessakohtaus ja pyyhedilemma ovat myös kuvaavia. Jokainen neurootikko ymmärtää miltä hahmosta tuossa tuntuu. Itse olen päässyt moisesta jo yli, mutta minä muistan (no okei, julkisissa vessoissa tyrkkään kahvan auki kyynärpäälläni). Voin nyt katsoa tuota huumorilla, mutta silti tunnen ja sisäistän kokemuksen.

Ja aivan loppuun erinomainen stand-up –esitys neurooseista. Taas kerran, kuka tahansa neurootikko tietää mistä hän puhuu. Nuo neuroosit ovat itselläni yhä, esimerkiksi kämpän tyhjilleen jättäminen on tuskallista touhua. Hella: nolla, nolla, nolla, nolla, nolla…kylmä, kylmä, kylmä, kylmä. Ovi: kiinni, kiinni, kiinni, kiinni. Valot: pois päältä, pois päältä…ai niin hana: kiinni, kiinni, kiinni…

Ai että, tämä on maino. En ole stand-upin ystävä, mutta tämä naurattaa niin vietävästi.



3 kommenttia:

Juho kirjoitti...

"Blogger kieltää maaliskuusta lähtien alastomuuden ja seksuaalisen materiaalin näyttämisen. Aika paskaa, minä kun olin ajatellut kirjoittaa parhaista alastonmaalauksista vertailua. Mitä minä nyt teen, perkeleen puritaanit."

Jos kirjoittaisit kommentin kustakin maalauksesta ja jättäisit kuvat pois. Lukijat voi sitten halutessaan etsiä ne omatoimisesti. Ei se google niin vaikea ohjelma ole oppia.

Jefferson Smith kirjoitti...

Niinpä, niinpä... Kotoa lähteminen: Tuliko se avain mukaan (kokeile taskua) "siellä se vielä on", melkein suljen oven... "ei mutta oliko se nyt varmasti taskussa", testaan uudestaan "siellä se vieläkin on", sitten voin sulkea oven (mutta hyvin mahdollisesti pidän toista kättä taskun päällä jotta voin tuntea, että se avain todellakin on siellä samalla kun painan oven kiinni). Ennenkuin olen hissillä ehdin testata vielä uudestaan "tulihan se avain mukaan", sitten vielä hississä kaksi kertaa... Minun jokapäiväinen pieni rituaalini. Aiemmin piti lähteä tarkistamaan kahvinkeitintäkin, että onko se kirottu valo palamassa, mutta sitten aloin repimään johdon seinästä pois (jostain syystä en lähde tarkistamaan revinkö sen johdon pois seinästä).

Minulla ei ikinä ole ollut noin pahaa bakteerikammoa, pesen käsiäni varmasti keskivertoa enemmän ja julkisten vessojen ovien kahvat... hirveää, varsinkin jos vedettävä (miten ihmeessä sen saa kyynärpäällä auki?). Sitten roskien vieminen, vaikka pitää ulkohanskoja käsissään niin silti voi lähes tuntea kuinka bakteerit kulkevat niitä pitkin etsien paljasta ihoa... Olen kuitenkin kehittynyt hieman: enää ei ole pakko lähteä pesemään käsiä roskien jälkeen, on vain nieltävä se pieni kihelmöinti.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ehtoota Juho ja Jefferson.

Juho: Juu, käy se noinkin. Olisi vaan kätevämpää olla kuvat mukana sen sijaan, että tarvitsee erikseen mennä räpeltämään. Linkkien suhteen en osaa sanoa, Blogger kieltää suorasanaisesti vain aikuisviihdesivustoille vievät linkit.

Jeferson: Tuo avainten tarkistelu on meikäläisellä kanssa normaali rituaali, yleensä useita kertoja varmistan että se on mukana. Kodista poistumisen hankaluus vaihtelee, joskus onnistuu taistelemaan sitä halua vastaan, eikä mene tarkistamaan mitään uudelleen. Ajattelen toisinaan, että entä jos jokin syttyy palamaan niin "antaa palaa". Jos ovi ei ole lukossa, murtovaras voi päästä sisään, "no pääskööt sisään". Jos yrittää parhaansa mukaan olla välittämättä siitä epämukavasta tunteesta, se menee ohi.

Bakteerikammo on aika lailla jo minulta ohi. Tietyissä tilanteisssa voin ignoroida sen kokonaan, esimerkiksi roskia viedessä tai pihatöitä tehdessä en välitä lainkaan, vaikka kuinka käteni likaantuisivat. Sitä vain antaa mennä. Mutta kun tulee aika puhditautua, sen tekee toki huolella. Eli ei oikein voi puhua mistään pahasta "kammosta" enää, muutki neuroosini ovat jo talttuneet pahimmista ajoista. Jos ne joskus hallitsivat elämääni, ovat ne enää korkeintaan pikkuriesa.

miten ihmeessä sen saa kyynärpäällä auki?

Taitaa olla taitolaji ;)