Blogger kieltää maaliskuusta lähtien alastomuuden ja
seksuaalisen materiaalin näyttämisen. Aika paskaa, minä kun olin ajatellut
kirjoittaa parhaista alastonmaalauksista vertailua. Mitä minä nyt teen,
perkeleen puritaanit. Mitä väliä, jos blogissa olisikin seksuaalista
materiaalia, on jokaisen oma päätös lukea tai olla lukematta. Mutta ei, pitää
kieltää. Sekin paviaanit, komeljanttarit, bassi-basuukit, sinappihauteet,
kurjat, makean veden piraatit, kaviot, tamppuurimajurit, kissanpiiskaajat,
moraalinvartijat, kuvainraastajat, kaapelitehtaat, kaakeliuunit, vinosilmät,
häijyt, rotanmyrkyttäjät, makutuomarit, idiootit, hajun erittäjät,
spagettikullit, marakatit, maidonjuojat…
No, minäpä annan piut paut moisille ja esitän vaihteeksi
pornografiaa. Eli nyt siis vuorossa uusi mentaalistrippaussessio, sitä eivät
voi nuo pyroforit ja kurjat lierot kieltää. Että pitääkin, isot ihmiset
perkele. Lehtikirvat!
No niin, itse asiaan. Olen aiemminkin maininnut olevani
neuroottinen, mikä siis tekee minusta tyypillisen nykyihmisen edustajan. Onko
nimittäin tavanomaisempaa länsimaisen ihmisen mielenhäiriötä kuin neuroottisuus
tai ahdistuneisuus? Kyseessä lienee liiallisen informaation ja helpon elämän
synnyttämä tila. Helppo elämä tarkoittaa ennen kaikkea runsasta vapaa-aikaa, mikä
tarkoittaa enemmän ajatuksia. Kun koko ajan vireillä oleva ajatusprosessi saa
syötettä kaikkialta tulevan informaation muodossa, sekoitus takaa
paranoidisuuden. Oleellista on luonnollisesti informaation laatu; uutisissa ja
muuallakin meitä pommitetaan uhkakuvilla ja peloilla, tiedämme myriadeja tapoja
kärsiä ja kuolla. Me tiedämme liikaa, ja erityisesti kaikkea sellaista mitä ei
edes tarvitsisi tietää. Vainoharhat ja pakkomielteet kasvavat tällaisessa
ympäristössä kuin bakteerit pilaantuneessa lihassa.
Neuroottisuus ja paranoidisuus eivät ole sama asia, mutta
omien havaintojen mukaan menevät käsi kädessä. Vaikka ne ovat tyypillisiä
ilmiöitä, tarvitaan myös oikeanlainen persoonallisuus niiden puhkeamiseen. Tietyt
ihmiset ovat immuuneja murheille ja stressille. He eivät kehitä pakkomielteitä,
eivätkä he pelkää liikoja. Tietty ihmistyyppi sen sijaan pelkää enemmän ja
juuttuu kiinni ajatuksissaan. Näitä ihmisiä on aina ollut, mutta nykyaika
tuntuu vahvistavan heidän tiettyjä piirteitään. Itse lukeudun myös tähän
ihmistyyppiin. Olen maininnut, etten kestä stressiä hyvin. Sen lisäksi minä
stressaan herkästi. Minä murehdin ja senkin jälkeen murehdin, mietin aina miten
asiat voivat mennä vikaan. Jos jokin voi mennä pieleen, se voi mennä pieleen
pahimmalla mahdollisella tavalla.
Neuroottisuus ja paranoidisuus ovat menneet myös minussa
rinnakkain. Aloin kehittää näitä piirteitä jo alle kymmenvuotiaana,
12-vuotiaana en ollut enää huoleton vaan vähän kaikkea pelkäävä lapsi. Olen
ollut ja olen edelleen epäluuloinen ihmisiä kohtaan, joskus vainoharhainenkin.
Kumma kyllä, minusta löytyy sille myös täysin vastakkainen piirre. Olen
nimittäin myös sinisilmäinen, tavallaan uskon hyvää jokaisesta
vastaantulijasta. Saatan joskus luottaa ihmisiin tavalla, joka ei ole välttämättä
järkevää. Ja tämä piirteeni on yhtä lailla luonteeseeni kuin myös kokemuksiini
perustuva; olen voinut lapsuudessani ja myöhemminkin luottaa aikuisiin ja
läheisiini, kukaan ei ole koskaan pettänyt minua todella pahasti. Mutta
paranoidisuuteni on myös ilmiselvä ominaisuus, joskin lieventynyt vuosien
varrella. Aloin toden teolla kehittää sitä joskus 11-vuotiaana. Muistan kuinka
kouluruokalassa en uskaltanut lisää ruokaa noutaessani jättää maitolasia
paikalleen, koska ajattelin jonkun voivan myrkyttää tai pilata juomani jollain.
Minä tosissani ajattelin noin, mutta ymmärsin samalla kuinka hullu ajatus se
oli. Ajattelin esimerkkejä hulluista ihmisistä elokuvissa, kuten ”Kaunis mieli”
ja totesin, etten halua päätyä samaan. Päätin siis tyrehdyttää kehkeytyvän vainoharhaisuuden
alkuunsa ja taistelin tietoisesti sitä vastaan. Jätin maitolasini paikoilleen,
jos noudin lisää ruokaa. Vastaavia esimerkkejä löytynee muitakin, joita nyt en
vain muista. Mutta uskon, että pelastin itseni joltain pahemmalta. Jos olisin vain
noudattanut paranoideja impulssejani, ne olisivat varmasti kehittyneet
pahemmiksi ja pahemmiksi vuosien varrella. Suvussani ei ole skitsofreniaa tai
muutakaan, mutta mielenterveydellään ei kannata leikkiä liiaksi. Nykyisellään
paranoidisuus ilmeneekin lähinnä ajatusten ja impulssien tasolla, pelkään
kaikenlaista. Mutta päätän olla ajattelematta kaikkia pelkojani liikaa ja
varsinkaan toimimasta niiden pohjalta. Sen verran olen tehnyt, että esimerkiksi
teippasin läppärini webbikameran umpeen; en kestänyt sitä tunnetta siitä, että
joku saattaisi vakoilla.
Neuroottisuus taas lähti paljon pahempaan suuntaan. Siitä
tuli pahimmillaan niin ultimaattista ettei mitään rajaa. Kehitys alkoi jo alle
kymmenvuotiaana, mutta oli aluksi lievää. Aivan ensimmäiseksi tuli pakkoliikkeitä,
ähkimistä ja kaikenlaista tarpeetonta nykimistä (sanotaanko, että liikuttelen
itseäni yleisesti aika paljon. Mutta siinä ei ole aina kysymys pakkoliikkeistä.
Minun on vain vaikeaa istua täysin paikallani ja liikkumatta, saan mielihyvää
eriasteisesta heilumisesta). Tämä ei ollut sinänsä niin pahaa, mieleni ei ollut
vielä saastunut. Mutta sinnekin nuo kirotut pakkotoiminnot alkoivat hivuttaa
itseään, aina vain kiinteämmäksi osaksi. Mielenrituaalit, joita kutsuin
litanioiksi, tulivat osaksi päivittäistä rutiiniani. Litania kuvaa rituaalien
toisteisuutta, ne pysyivät samoina aina tietyn ajan. Ne olivat komplekseja
ajatuskuvioita, jotka oli pakko käydä läpi ennen kuin sain ”luvan” rentoutua.
En saanut nauttia tai tehdä mitään, ennen kuin litania olisi käyty läpi.
Kaikkein pahinta oli, jos tuli tarve toistaa tuo litania kesken leikin tai
vaikka elokuvan katselun. Käytännössä se merkitsi koko kokemuksen vesittymistä,
en antanut itseni täysin rentoutua. Hyvin usein tein asioita puolittaisesti,
olin leikissä läsnä vain osaksi. Toisaalla yritin leikkiä, toisaalla yritin
saada litanian käydyksi läpi. Asiaan nimittäin kuului, että litanian täytyi
mennä oikein. Jos tein virheen ajatuksissani, kaikki alkoi alusta. Siksi kävin
ne läpi mieluiten yksin, leikin tai elokuvan aikana ei pystynyt täysin
keskittymään. Saatoin aloittaa sen kymmeniä kertoja uudelleen, kunnes pääsin
loppuun.
Litaniat laukesivat, jos tein tai ajattelin jotakin väärää
tai koin jotain järkyttävää. Kuten tässä tekstissä mainitsin, minulla oli
vaihe, jossa yritin tukahduttaa seksuaalisuuteni kokonaan. Jos siis ajattelin
vääriä seksuaalisia ajatuksia tai muuta vastaavaa, täytyi minun käydä litania
rangaistukseksi läpi. Rangaistuksesta siinä olikin ennen kaikkea kysymys. Koska
olen puritaaninen luonne, oli vain johdonmukaista että kehitin pakkomielteen
mielen puhtaudesta. Vaivalloiset litaniat olivat siihen oiva keino, tein niistä
ikään kuin tieten tahtoen vittumaisia. Litaniat myös ajan myötä pitenivät ja
pitenivät ja saatoin keksiä niitä useita. Saattoi olla kaksi tai kolme
rinnakkaista litaniaa, jotka täytyi käydä läpi, riippuen siitä mitä sisäistä
periaatetta oli loukattu. Toisinaan kävin jonkin litanian läpi, jos näin
esimerkiksi minua järkyttäneen elokuvan. Se oli kenties oma, pakkomielteinen
tapani prosessoida kokemus mielessäni ja vähentää järkytystä. Mutta se oli
ennen kaikkea vittumaista. Litaniat jatkoivat pitenemistään, ikävuosien 13 ja 16
välillä minulla saattoi mennä tuntikaupalla niihin aikaa. Pyörin huoneessani
ympyrää yrittäen saada ajatuskuvion loppuun. Hirveintä oli jos joku tuli
keskeyttämään. Olin aivan palasina sellaisesta, vetäydyin tyynen näköisenä
toiseen huoneeseen samaan hysteerisen – mutta äänettömän – raivokohtauksen.
Joskus litania saattoi alkaa väärän ajatuksen takia jo heti aamulla, mutta en
saanut litaniaa käytyä onnistuneesti läpi iltaan mennessä. Niinpä saatoin
nukahtaa litaniat vielä mielessäni, vain herätäkseni seuraavana aamuna
aloittamaan alusta. Joskus litania muuttui niin monimutkaiseksi ja pitkäksi,
että vain luovutin sen suhteen. Saattoi käydä siis harvinaisesti, että ikään
kuin annoin anteeksi itselleni. Mutta eivät litaniat silti kadonneet.
Seksuaalineuroosini lisäksi minua vaivasi ikävuosien 12 ja
15 välillä ankara basillikammo. Pesin käsiäni jatkuvasti, kehitin siitäkin
lähes saatanallisen itsekidutusrituaalin. Puolikin tuntia saattoi kulua minun
hinkatessani käsiäni, minulla oli tietty kuvio ja järjestys, jossa sen
toteutin. Voisi jopa puhua koreografiasta. Niin syvään tuo tapa minuun
juurtui, että tänä päivänä toistan käsiä pestessäni tietyt liikkeet samalla
lailla (pesen käteni siis ihan normaalisti ja normaaleissa tilanteissa
nykyään). Tämä oli jotain, jota en pystynyt muilta salaamaan, perheeni rupesi
ihmettelemään jatkuvaa lutaamistani lavuaarin äärellä. He kyselivät jatkuvasti,
miksi teen sitä. Isäni yritti keskustella asiasta ja saada minua huomaamaan touhun irrationaalisuus. Se olikin, sen minä ymmärsin täysin.
Mutta en voinut mitään sille äänelle, joka sanoi että kuolen, jos en pese ja
juuri tietyllä tavalla, ”do you want to live or not?” Ihonikin meni rikki, ei
se kestä semmoista veden ja saippuan kansssa lotraamista. Käsienpesuintoni
tosin asettui jonkin verran, pahimmillaan se oli 13-vuotiaana. Mutta varsinainen rituaali ja basillifobia säilyivät, vaikka toimitus muuttuikin vähemmän
mielisairaaksi. Pelkäsin koskea tiettyihin paikkoihin. Kadulla kävelin
12-vuotiaana vahingossa käytetyn kondomin yli ja mietin, mahtoiko
kengänpohjiini tarttua HI-virusta? Ja jos tarttui, sehän tarkoittaisi että ne
tarttuvat myös eteisen matollemme ja siitä sukkiin. Ja kun nukkumaan mennessä
otan sukat jalastani, ne siirtyvät käteeni ja siitä ehkä huomaamatta
suuhuni…aivan niin, minä tosissani ajattelin tuommoisia. Oli jopa jotain niin
noloa, etten kaikesta kehtaa avautua.
Basillifobiastani vapauduin yhdessä rytäkässä vahingossa
tapahtuneen sokkiterapian jälkeen. En kerro yksityiskohtia, mutta tuon yhden
hetken aikana minä vapauduin täysin. Koska olin vältellyt koskemasta
tiettyihin asioihin, koskin nyt jotain sellaista, joka oli jo liian likaista.
Saastaisuus ylitti kaikki skaalat, enkä voisi enää puhdistautua millään. Se
kokemus mursi pohjan koko fobialta, käsienpesuneuroosi katosi myös sen siliän
tien. Muistan seuraavana päivänä koulusta tullessani kuinka huojentunut olin,
kivi oli siirtynyt sydämeltäni. Ripaus tuosta fobiasta tosin jäi, edelleen
tunnen tietyt asiat saastaiseksi ja pesen käsiä enemmän kuin ehkä jotkut.
Esimerkiksi vessanpytyn puhdistaminen on erityisen vastenmielinen toimitus, jonka jälkeen pesen
käteni normaalia huolellisemmin. Mutta mistään pakkomielteestä ei ole kysymys,
asia ei vaivaa minua millään tasolla. Ihoni on kunnossa, joten en sikäli pese
käsiäni selvästikään liikaa. Minulla on myös tapana kostuttaa kädet välillä,
koska nautin siitä tunteesta. Se on vain omanlaisena pikku rituaali, nopea
huuhtelu. Nyt voin muistella kauhulla menneitä neuroosejani ja olla
tyytyväinen, että tietyt hulluudet ovat jo takana.
(Intti oli hyvää aikaa piilevän basillifobian kannalta.
Siellä vietti usein aikaa niin epähygieenisissä oloissa, että joskus oli vain
pakko olla välittämättä. Oli vain pakko ottaa asenne ”not give a shit”. Riitti,
että huolehti perushygieniasta, muuten saattoi olla aika huoleton. Enkä silti
sairastunut kertaakaan mahapöpöihin enkä Aidsiin.)
Seksuaalineuroosistani vapauduin 16-vuotiaana ja se tapahtui
samanlaisessa rytäkässä kuin edellä kuvaamani. Yhdellä kertaa koko
huolellisesti laatimani konstruktio oli palasina. Tunsin itseni vapaammaksi
kuin koskaan, oli kuin sisäiset Berliinin muurit olisivat murtuneet ja sisäinen
Stasini tuhottu. Mutta neuroottisuudestani en vapautunut. Yritin sitäkin kyllä,
halusin murtaa viimeisetkin kahleet. Mutta nyt olen jo ymmärtänyt, että siitä
on valitettavasti tullut integraali osa minua. Neuroottisuus ei minusta lähde
ennen kuin kuolen, sen kanssa on vain elettävä. Nykyisin se ilmenee ennen
kaikkea taipumuksessani jäädä jumiin tiettyihin ajatuksiin. Saatan pohtia
ajatusta päiväkaupalla, kiertää kehää sen kanssa. Jämähdän kiinni johonkin
konseptiin, en saa mieltäni siitä irti (missä voi olla hyvätkin puolensa).
Ihan jokapäiväisessä elämässä minulla on taipumusta toistaa tiettyjä ajatuksia,
toistaa tiettyjä ajatuksia, toistaa tiettyjä ajatuksia tai lauseita päässäni.
Minulla on edelleen vaikeuksia antaa ajatusteni vain virrata estottomasti ja
vapaasti eteenpäin. Edelleen tunnen pistosta siitä, että olen saattanut
ajatella jotain moraalitonta. Ei ole minusta oikein edes ajatella eroottisia
vaikkapa veljen vaimosta tai kavereiden tyttöystävistä. Jos moinen ajatus
pomppaa vahingossa mieleeni (kuten nyt voi odottaa välillä käyvän), tunnen oloni
hieman niljakkaaksi. Eikös Raamatussakin lue, että jo himokkaalla katseella on
tehnyt huorin mielessään? Jokin osa minussa siis varjelee edelleen ajatusteni
puhtautta. Toisessa ajassa ja paikassa minusta olisi saanut fanaattisen
pillupoliisin.
Neuroottisuus ei ole mukavaa. Ei, se on vain ja ainoastaan
paskaa. Haluaisin olla siitä vapaa, mutta en täysin ole. Minussa on vieläkin
jälkiä noista litanioista, ja joskus toistelen tiettyjä turvalauseita päässäni
vain rauhoittaakseni ajatukseni. Ainoa hyöty voisi olla tietynlainen
pedanttisuus, pyrin olemaan huolellinen. Tämän vuoksi kassan laskeminen
kesätöissä ei ollut hauskaa, tein sen tuskallisen tarkkaan. Ja oli musertava
fiilis havaita kassassa vajausta. Se oli itse asiassa niin musertava, että
laitoin omaa rahaani vain saadakseni sen täsmäämään. Kulutin onneksi vain reilu
kolmekymppiä koko kesän aikana tähän. Kyllä, aivan naurettavaa touhua, mutta
ahdisti liikaa (kerran paikkasin kassaa tosin ihan syystä: olin veloittanut tuotteesta
liian vähän). Mutta kuten näkyy, mitään todella hyödyllistä ei
neuroottisuudestani koidu. Siksi minua myös ärsyttää hulluuden tai
mielenhäiriöiden romantisointi. Tätä asennetta tapaa erityisesti taiteellisesti
orientoituneissa ihmisissä, heistä mielialahäiriöt tai psykoosit
ovat cooleja juttuja, koska hulluus ja luovuus on niinq käsi kädessä. Voin
sanoa kyllä, että neuroosien suhteen tuo ei pidä paikkaansa; neuroosit ovat
isoin tulppa omalle luovuudelleni, neuroottisuus on luovuuden antiteesi. Pakkomielteisyys
ylipäätänsä lähtee siitä, että asioita toistetaan ja toistetaan. Se on
kehämäistä ajattelua, siinä missä luovuus virtaa eteenpäin. Luovuus on se joki,
johon ei astuta kahta kertaa. Neuroosit ovat sitä yhtä ja samaa ikuisesti. Ehkä
se hyvä puoli pakkomielteisyydessä on, että keskittyy intensiivisesti yhteen ja
samaan asiaan kunnes siihen kyllästyy. Puolistaan huolimatta neuroosit
ovat sinällään vain paskaa. Psykoosit eivät ole sen luovempia tiloja, hullu ei
ole välttämättä taiteellinen. Veikkaan, että nämä romantisoijat eivät ole ikinä todistaneet oikeaa psykoosia, siksi nuo jutut ovat heistä siistejä.
Onhan niitäkin tapauksia, joissa legitiimisti skitsofreenista taiteilijaa on
ensin ihasteltu, mutta psykoosin lauettua on paettu pää kolmantena jalkana.
Eivät nuo hinttarit kestä oikeaa hulluutta. En minäkään koe hulluja mukavaksi
seuraksi, heitä pitää vähän kuin eläiminä, jotka eivät hallitse itseään ja
voivat tehdä mitä tahansa (mikä ei siis ole välttämättä toivottava asenne, mutta
siitä ehkä joskus toiste).
Loppua voisi keventää hieman huumorilla. Katsokaapa
huviksenne tämä ja tämä kohtaus elokuvasta ”The Aviator”. Siinä Leonardo DiCaprion näyttelemä miljonääri-eksetrikko Howard Hughes demonstroi aika hyvin,
miltä vakava neuroosi näyttää. DiCaprion maanisesti toistelemat lauseet tuntuvat tutuilta, itselläni se meni varsinkin
nuorempana joskus tuohon (ei tosin julkisilla paikoilla, kykenin pidättelemään sitä). Pakonomainen toistaminen ei jäänyt aina pelkästään ajatusten tasolla ilmaistuiksi kaavoiksi, vaan saatoin sylkeä lauseita suustani. Se oli mekaanista toimintaa, tietty liike oli vain pakko toistaa
esimerkiksi puheena. Vittu se oli paskaa, noita kohtauksia katsellessa tekee mieli alkaa taas nykimään. Minulla on edelleen lieviä pakkoliikkeitä ja joskus koen tarvetta lukkiutua paikoilleni, jotta voisin
toistaa jonkin kuvion. Joskus on vain pakko koskettaa jotain, pakko naputella
tai heilutella niitä sormia ja toistaa ja toistaa ja toistaa…aivan kuten kutittaessa tekee mieli raapia. Kokeilkaa olla raapimatta aina kun teitä kutittaa, ehkä ymmärrätte hieman.
Vessakohtaus ja pyyhedilemma ovat myös kuvaavia. Jokainen neurootikko ymmärtää
miltä hahmosta tuossa tuntuu. Itse olen päässyt moisesta jo yli, mutta minä
muistan (no okei, julkisissa vessoissa tyrkkään kahvan auki kyynärpäälläni). Voin nyt katsoa tuota huumorilla, mutta silti tunnen ja
sisäistän kokemuksen.
Ja aivan loppuun erinomainen stand-up –esitys neurooseista.
Taas kerran, kuka tahansa neurootikko tietää mistä hän puhuu. Nuo neuroosit
ovat itselläni yhä, esimerkiksi kämpän tyhjilleen jättäminen on
tuskallista touhua. Hella: nolla, nolla, nolla, nolla, nolla…kylmä, kylmä,
kylmä, kylmä. Ovi: kiinni, kiinni, kiinni, kiinni. Valot: pois päältä, pois
päältä…ai niin hana: kiinni, kiinni, kiinni…
Ai että, tämä on maino. En ole stand-upin ystävä, mutta tämä naurattaa niin vietävästi.
Ai että, tämä on maino. En ole stand-upin ystävä, mutta tämä naurattaa niin vietävästi.
3 kommenttia:
"Blogger kieltää maaliskuusta lähtien alastomuuden ja seksuaalisen materiaalin näyttämisen. Aika paskaa, minä kun olin ajatellut kirjoittaa parhaista alastonmaalauksista vertailua. Mitä minä nyt teen, perkeleen puritaanit."
Jos kirjoittaisit kommentin kustakin maalauksesta ja jättäisit kuvat pois. Lukijat voi sitten halutessaan etsiä ne omatoimisesti. Ei se google niin vaikea ohjelma ole oppia.
Niinpä, niinpä... Kotoa lähteminen: Tuliko se avain mukaan (kokeile taskua) "siellä se vielä on", melkein suljen oven... "ei mutta oliko se nyt varmasti taskussa", testaan uudestaan "siellä se vieläkin on", sitten voin sulkea oven (mutta hyvin mahdollisesti pidän toista kättä taskun päällä jotta voin tuntea, että se avain todellakin on siellä samalla kun painan oven kiinni). Ennenkuin olen hissillä ehdin testata vielä uudestaan "tulihan se avain mukaan", sitten vielä hississä kaksi kertaa... Minun jokapäiväinen pieni rituaalini. Aiemmin piti lähteä tarkistamaan kahvinkeitintäkin, että onko se kirottu valo palamassa, mutta sitten aloin repimään johdon seinästä pois (jostain syystä en lähde tarkistamaan revinkö sen johdon pois seinästä).
Minulla ei ikinä ole ollut noin pahaa bakteerikammoa, pesen käsiäni varmasti keskivertoa enemmän ja julkisten vessojen ovien kahvat... hirveää, varsinkin jos vedettävä (miten ihmeessä sen saa kyynärpäällä auki?). Sitten roskien vieminen, vaikka pitää ulkohanskoja käsissään niin silti voi lähes tuntea kuinka bakteerit kulkevat niitä pitkin etsien paljasta ihoa... Olen kuitenkin kehittynyt hieman: enää ei ole pakko lähteä pesemään käsiä roskien jälkeen, on vain nieltävä se pieni kihelmöinti.
Ehtoota Juho ja Jefferson.
Juho: Juu, käy se noinkin. Olisi vaan kätevämpää olla kuvat mukana sen sijaan, että tarvitsee erikseen mennä räpeltämään. Linkkien suhteen en osaa sanoa, Blogger kieltää suorasanaisesti vain aikuisviihdesivustoille vievät linkit.
Jeferson: Tuo avainten tarkistelu on meikäläisellä kanssa normaali rituaali, yleensä useita kertoja varmistan että se on mukana. Kodista poistumisen hankaluus vaihtelee, joskus onnistuu taistelemaan sitä halua vastaan, eikä mene tarkistamaan mitään uudelleen. Ajattelen toisinaan, että entä jos jokin syttyy palamaan niin "antaa palaa". Jos ovi ei ole lukossa, murtovaras voi päästä sisään, "no pääskööt sisään". Jos yrittää parhaansa mukaan olla välittämättä siitä epämukavasta tunteesta, se menee ohi.
Bakteerikammo on aika lailla jo minulta ohi. Tietyissä tilanteisssa voin ignoroida sen kokonaan, esimerkiksi roskia viedessä tai pihatöitä tehdessä en välitä lainkaan, vaikka kuinka käteni likaantuisivat. Sitä vain antaa mennä. Mutta kun tulee aika puhditautua, sen tekee toki huolella. Eli ei oikein voi puhua mistään pahasta "kammosta" enää, muutki neuroosini ovat jo talttuneet pahimmista ajoista. Jos ne joskus hallitsivat elämääni, ovat ne enää korkeintaan pikkuriesa.
miten ihmeessä sen saa kyynärpäällä auki?
Taitaa olla taitolaji ;)
Lähetä kommentti