Ei liene yllätys, että olen ollut altistuneena musiikille
koko ikäni. Perheemme oli ja on sikäli sangen musikaalinen, että musiikki soi
koko ajan ja hyllyt pullistelivat cd:stä ja älppäreistä. Olimme aikamoinen
rokkiperhe, harva se päivä ärjyivät kitarat alakerran ämyreistä. Isäni maku painottuu suoraviivaisempaan tavaraan, kuten bluesiin
ja perusrockiin. Hänelle ovat sydäntä lähellä sellaiset bändit kuin Hurriganes,
Rolling Stones, 22 Pistepirkko, Dave Lindholm, Ted Nugent, The Shadows ja mitä vielä. Äitini kuunteli jossain määrin samoja bändejä kuin isäni, musiikkimaku se aikanaan heidät yhteen veti.
Äidissäni on rokkimimmiä, mutta hän ei taas välitä bluesista isäni tapaan, vaan
suuntautuu enemmän poppiin. Hänellä on myös enemmän korvaa hienostuneemmallekin
musiikille tai tanssimusiikille, jotka menevät isältäni yli hilseen (no okei,
hänkin kuuntelee jotain semi-progea kuten Rainbowia ja Rushin 2000-luvun
tuotantoa).
Mutta musiikki siis pauhasi taloudessamme melko
säännöllisesti, joten se on tullut minulle käytännössä äidinmaidon mukana. Jossakin
vauvakirjassa, johon kerättiin merkintöjä ensimmäisiltä elinvuosiltani, on äitini
kirjoittanut kuinka tanssahtelin kaksivuotiaana U2:n Achtung Babyn tahtiin.
Selvää innostusta on siis ollut selvästi havaittavissa jo alusta asti. Olin jatkuvassa soonisessa pommituksessa, mutta en aktiivisesti alkanut
kuuntelemaan musiikkia ennen kuin 7-vuotiaana. Aktivoitumiseni tapahtui samaan
aikaan veljieni kanssa, he nimittäin aloittivat kitaransoiton. Muistan vieläkin
sen akustisen kitaran ja ne CCR:n biisit, joita he ensimmäisenä opettelivat. Ja
pian akkari sai rinnalleen sähkiksen, jonkinlaisen halpisversion
Stratocasterista. Aloin itsekin siinä sivussa kiinnostua musiikista ja eritoten
niistä bändeistä, joita veljeni kuuntelivat. Yksi niistä osui hermoon ylitse
muiden: Guns N’ Roses. Tämän bändin levy Appetite For Destruction oli
jonkinlainen herätys minulle, sen jälkeen ei ollut enää paluuta. Kuuntelin
tuota samaa levyä yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Olin kuin hullu, sille
luukutukselle ei meinannut loppua tulla. Oli henkinen maanjäristys löytää tuo
bändi ja juuri tuo levy.
Edelleen olen sitä mieltä, että se on erinomainen levy.
Yhtään huonoa biisiä se ei sisällä, olkoonkin että arvosteluani varjostaa
erittäin vahvat nostalgiakertoimet. Mutta biisit kuten Paradise city, Welcome To The Jungle tai Sweet Child Of Mine ovat kiistatta klassikoita ja omia
suosikkejanikin. WTTJ:n kaiutettu alkuriffi ei koskaan lähde mielestäni, koko
biisissä on lähes kaikkea mistä musiikissa pidän. Kaksi muuta suosikkibiisiä
ovat Nightrain ja Rocket Queen, joista jälkimmäistä voin nyt kuunnella hieman
naureskellen; nimenomaiseen biisiin liitettiin studiolla äänitettyä nussimista,
mitä en tietenkään viattomana ekaluokkalaisena ymmärtänyt. Luulen myös, että
tuon levyn tuotanto ja saundimaailma jättivät itseeni ikuisen jäljen sen
suhteen, mitä pidän parhaimpana: kunnolla kaiutettua ja ilmavaa saundia, joka
soi isosti. Tämä selittänee osittain, miksi hurahdin myöhemmin U2:een.
Isoveljieni soittoharrastus syveni, minkä ohella heidän
kuuntelurepertuaarinsa laajeni. Tämä ei jäänyt minulta luonnollisestikaan
huomaamatta, ja näin minäkin tulin kosketuksiin progressiivisen rockin ja
metallimusiikin kanssa. Omaan repertuaariini tulivat vähäksi aikaa sellaiset
bändit kuin Led Zeppelin ja Metallica. Kuuntelin molempia bändejä kuitenkin
suht rajoitetusti, esim. Zeppelinilta iski toden teolla vain yksi biisi, Black
Dog. Metallicalta kuuntelin isoveljeni ostamaa live-cd:tä, jossa bändi soittaa
sinfoniaorkesterin kanssa. Muistan luukuttaneeni Master Of Puppetsia
mielettömän monta kertaa, en ollut koskaan kuullut mitään sen kaltaista. Tuosta
levystä jäi minulel myös pitkäksi aikaa väärinkäsitys, että Metallica olisi
nimenomaan orkesterin kera soittava yhtye.
Ollaan jossain vuoden 1999 ja 2000 kieppeillä. Kuuntelen
isoveljeni piraattikopiota erään tuoreen suomalaisorkesterin levystä. Bändi on
nimeltään Nightwish, kiekko kulkee nimellä Oceanborn. Tämä oli jälleen jotain
ennenkuulumatonta, oopperalaulajaa, orkesteria ja ihan kaikkea (Nightwishin
levyillä ei vielä tuolloin soinut oikea orkesteri, mutta Korg N364:n erinomaiset jousisaundit menivät kyllä minuun
täydestä). Kaksi biisiä jäi tuolta ajalta mieleen ylitse muiden, Stargazers ja
Moondance. Etenkin jälkimmäistä soitin taas lukemattomia kertoja, rakastin sitä
satufiilistä ja folktanssimeininkiä. Kuuntelin Nightwishia verrattain lyhyen
aikaa, ja tavallaan unohdin bändin vuosiksi eteenpäin (sikäli kuin sen todella
saattoi unohtaa kaiken sen esilläolon myötä), kunnes löysin sen uudellen vuoden
2008 joulukuussa. Mutta siitä lisää vähän tuonnempana.
Vuosituhannen vaihteessa veljeni uppoutuivat sellaisiin
bändeihin kuin Dream Theater, Pain Of Salvation, Spocks Beard, Symphony X ja
ties mitä. Vanhin veljeni kuunteli myös Iron Maidenin Brave New Worldia, johon
itsekin vähäksi aikaa tykästyin. Enemmän olin kiinnostunut kuitenkin Dream
Theaterista ja etenkin eräästä live-VHS:stä. Katsoin ja kuuntelin äimistyneenä heidän
soittoaan, etenkin rumpali Mike Portnoy oli aivan ihmeellinen. Olin 11-vuotias
ja rakastunut kikkailuprogeen. Steve Vain Passion And Warfare oli taituruudessaan hivelevää kuultavaa. Mieleen on myös jäänyt VHS:lle nauhoitettu Pori
Jazz-taltiointi, jossa erinäiset bändit esittelivät soittotaitoaan. Katselin
niitä bassosooloja taas niin helvetin monta kertaa, se oli kunnon fuusiojazzia.
Samalla festivaaleilla oli esiintynyt myös Edgar Winterin ja Steve Lukatherin
yhteinen kokoonpano, jonka esityksiä myös ihailin. Heidän melkoiseksi fuusioksi venähtävä sovituksensa
Frankensteinista oli yhdessä vaiheessa suosikkibiisini ja luukutin sitä
videolta niin kauan, kunnes veljeni totesi että nauha vielä katkeaa moisesta
rasituksesta.
Tuon kaiken pohjalta minulle muodostui muuten erinomaisen
elitistinen asenne. Katselin ikätovereitani nenänvarttani pitkin, he
kuuntelivat silkkaa paskaa, tyyliin Spice Girls ja Smurffit. Minä lähes säälin
heitä, eivät olleet raukat selvästikään kuulleet paremmasta. Kun joku
uskaltautui rockiin asti ja kuunteli Rasmusta, minä kuuntelin Rushia.
Niin, Rush. Se oli myös yksi käänteentekevä bändi, joka sai
minut unohtamaan kaiken muun. Jompikumpi veljeni sattui eräänä päivänä ostamaan
livealbumin A Show Of Hands. Ensireaktioni musiikkiin oli, että ”tuo nainen on
hyvä laulaja”. Paitsi, että laulaja ei ollut nainen, vaan sangen korkealta
laulanut mies. Mutta tuo levy kolahti sieluni syvimpään lokeroon, ehkä syvemmälle
kuin Guns N’ Roses (jota en muuten debyytialbumin lisäksi juuri kuunnellut).
Siinä musiikissa oli ikään kuin jotain, jota olin aina etsinyt. Täydellinen
saundi, mahtava musiikki ja ihmeellinen soittotaito. Jos Mike Portnoy tekikin
vaikutuksen, Neil Peart oli suosikkini (vaikka objektiivisesti arvioiden ei
yhtä taitava rumpali olekaan, teknisessä mielessä). Minulle tuli tuohon levyyn
lähes pakkomielle, kuuntelin sen ympäri ämpäri, taas yhä uudestaan ja
uudestaan. Biisit ja se yksi Peartin rumpusoolo olivat täyttä kultaa,
paremmasta ei väliä. Vuosi taisi olla 2002 ja siitä suunnilleen vuoden
eteenpäin kuuntelin tuota samaa levyä, enkä paljon muuta.
Parhaimpaankin musiikkiin kyllästyy ilman vaihtelua ja
joskus kuudennen luokan tienoilla oli noin vuoden mittainen jakso, kun en
aktiivisesti musiikkia kuunnellut. Toki kuulin sitä koko ajan, mutta en tainnut
panna ensimmäistäkään levyä soittimeen yhtään kertaa. Käänne tuli sitten
syksyllä 2004, kun kuulin isäni ostamaa U2:n tuoretta levyä How To Dismantle An Atomic Nomb. Isäni kuunteli sitä pitkin syksyä ja itse tulin siitä kiinnostuneeksi sivukorvalla
kuunnellen. Toki tiesin yhtyeen ja pari sen biisiä jo
ennestään, mutta pidin mokomasta levystä. Kun isäni osti sitten dvd:lle
livealbumi Rattle and humin, päätin tutustua bändiin toden teolla. Kuuntelin
livealbumia ja huomasin kasvavan kiinnostukseni. Se ei tapahtunut
heti, vaan hiljalleen aloin tykätä yhtyeen musiikista yhä enemmän ja enemmän. Biisi Where The Streets Have No Name ja erityisesti tämä versio teki kerta kerralta yhä
suuremman vaikutuksen, ja tähän päivään se on edelleen suosikkikipaleitani.
Sukelsin aivan täysillä tuon orkesterin musiikkiin ja minusta tuli vannoutunut
fani ainakin kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Achtung Baby, Zoo tv –livetaltionti
ja Popmart olivat kaikki aika helvetin tärkeitä minulle, en varmaan muuta
kuunnellutkaan kuin U2:sta. Liveversiot olivat parasta, U2 on aina ollut
livebändi. Pitkäaikainen unelma heidän näkemisestään livenä toteutui Helsingissä 2010, mutta ei mennä
siihen sen enempää.
Lukiossa alkoi tapahtua taas muutoksia maussani. U2 alkoi
menettää hohtoaan ja tärkeyttään (ei siinä toki, pidän bändistä edelleen). Yksi
virstanpylväs oli ensimmäinen kokemani rock-konsertti kinä: Rush Helsingissä
29.10.2007. Minullehan oli aiemmin ollut tuttua lähinnä kasari-Rush ja
valikoidut biisit. Huolimatta siitä, että kuulin vain kourallisen tuntemiani
kappaleita, teki tuo ilta suuren vaikutuksen. Sen myötä palasi Rush useiden
vuosien jälkeen katalogiini ja tutustuin heidän muuhunkin tuotantoonsa, tosin
taas kerran livealbumin muodossa. Mutta tuli lukion edetessä vastaan muutakin,
aloin kuunnella jälleen metallia. Tuona aikana Dragonforce ja se yksi
heidän biisinsä Through The Fire And Flames olivat hieman näkyvillä, ja
itsekin tykästyin heidän joihinkin biiseihinsä. Kuuntelin taas vähän
Metallicaa ja varmaan kaikkea muutakin mitä en nyt tähän hätään muista.
Joulukuu 2008 oli kuitenkin merkittävä käänne: aloitin soittoharrastuksen ja
löysin Nightwishin uudelleen.
2009 olikin sitten aikaa, kun musiikkimakuni alkoi toden
teolla monipuolistumaan. Minulla on taipumusta fiksoitua tiettyihin bändeihin,
mutta aloin tulla avoimemmaksi uusille jutuille. Vaikka olenkin
perusluonteeltani elitisti ja mielelläni vihaisin tiettyjä musiikkityylejä,
rakastan musiikkia liikaa pystyäkseni siihen. Aiemmin vihaamani konemusiikkikin
alkoi saada ymmärrystäni. Örinämetalli, jota en aiemmin voinut sietää,
muuttuikin kuunneltavaksi tämän kappaleen myötä. Lasku oli toki sikäli pehmeä,
että Arch Enemy on sangen melodista ja helpommin lähestyttävää kamaa (oli jälleen yllätys huomata laulajan sukupuoli...). Mutta
porttiteorian mukaisesti se aukaisi lukot yhä rankemmalle kamalle. Palasin myös
Dream Theaterin pariin ja kuuntelin aiempaa enemmän progea. Tutustuin
elokuvasoundtrackien maailmaan, klassiseen ja mihin lienee.
Oikeastaan kaikki 2010 eteenpäin tapahtunut menisi lähinnä
uusien bändien ja tyylien luettelemiseksi. On oikeastaan neljä suurta
mullistusta, jotka tapahtuivat. Ensimmäinen oli italodiskon löytäminen
kevätkesällä 2010; olin aivan myyty. Toinen lähes eksistentialistisen
vavisuttava kokemus oli Arjen Lucassenin musiikin löytäminen syksyllä 2010.
Avaruusproge tuli osaksi elämääni ja kusin pitkät ajat hunajaa ja kusen sitä
oikeastaan edelleen. Kolmas mullistus oli Bruce Springsteenin keikka Helsingin
olympiastadionilla 31.7.2012. Springsteen, joka siihen asti oli ollut minulle
vain muutaman biisin artisti ja vuoden 1988 keikkakuva alakerran seinällä,
lumosi minut tuona iltana. En ollut, enkä ole sen jälkeen kokenut mitään
vastaavaa, se oli yhden yön kääntymys. Neljäs mullistus oli Devin Townsendin
musiikin löytäminen myöhäissyksyllä 2012; hänen musiikkinsa puhutteli minua
tavalla, kuin hän olisi osannut lukea juuri minun tunteeni.
Sen enempää yksityiskohtiin en viitsi tässä kirjoituksessa
mennä, tarkemmat pohdinnat jätän kullekin artistille itsenäisesti omistettuihin
teksteihin. Nykypäivänä kuuntelen musiikkia laidasta laitaan ja tarkoitan sitä.
Siinä missä useilla se ”laidasta laitaan” tarkoittaa vaihtelua Bassoradion ja
Novan välillä (en muuten kuuntele ikinä radiota), niin itse meinaan sitä aivan aikuisten oikeasti. Lähtökohtaisesti genrellä ei ole
väliä, vaikka kuunteluni toki painottuu tiettyihin. Voin kuunnella rappia, jos
se on hyvää. Klassinen, kirkkomusiikki, kirkonpolttohevi, masutrbaatio-proge…aivan
sama. Kuten olen sanonut, haluaisin olla enemmän elitisti, mutta rakastan
musiikkia liikaa. Olisi helppo vihata Lady Gagan kaltaista supermassa-artistia,
mutta hänellä on pari hyvää biisiä, mikä tekee siitä vaikeaa. Pahinta olisi,
jos joku Justin Bieber tekisi hyvän biisin. Toisaalta voin huoletta inhota
valtaosaa neekerirapista (suomirapistä puhumattakaan), koska se on
johdonmukaisesti aivan hirveää paskaa.
Rakkauteni kaikenlaista musiikkia kohtaan selittynee lopulta
sillä, että olen altistunut lähes kaikelle aivan pienestä saakka. Klassista
musiikkia en ehkä kuunnellut, mutta kuulin sitä elokuvissa ja tv:ssä.
Pelisoundtrackit totuttivat minut ambientiin ja konemusiikkiin.
Tanssimusiikkiakin kuulin lapsuudenkodissani, jos äitini sattui sellaista
luukuttamaan. Musikaalien tyyli tuli Disney-piirrettyjen myötä tutuiksi.
Veljeni totuttivat minut metalliin ja progeen. Etninen musiikki kantautui erinäisissä yhteyksissä korviini. Ei ole oikein musiikkityyliä,
joka ei olisi edes jossain muodossa tullut tutuksi. Mikään ei ole ollut
varsinaisesti vierasta. Ehkä dubstep on ainoa poikkeus, sen kaltaista olin
tuskin kuullut ennen vuotta 2010. Pidän siitäkin, mutta hyvin rajoitetusti;
syvällisellä tasolla se jää sittenkin vieraaksi. Mutta ihan kohtalainen tie on
tultu tähän päivään, ja tuolla jossain on koko liuta mahtavaa musiikkia, jota
en ole vielä sattunut kuulemaan. Kovin aktiivisesti en edes etsi mitään uutta,
mutta aina tuon tuosta sitä kantautuu maailmaani ilostuttamaan.
(Kuunteluni ei toki rajoitu vain tekstissä mainittuihin yhtyeisiin tai muusikoihin.)
2 kommenttia:
bono estente. mielenkiintoista settiä. miun mielestä muutkin blogistit sais tehä vastaavia juttuja. ruukinmatruuna tais jotain vastaavaa tehä, en ihan muista. kun hyvät blogistit avautuu näistä asioista niin siinä oikein sydän herkistyy ittelläki. <3
boutros boutros-ghali
Terve Anonyymi ja kiitos kommentistasi.
Matruunahan on musiikkia useamminkin sivunnut, muuten ovat seuraamani blogistit harvemmin asiasta kirjoittaneet. Tulen itse kirjoittamaan paljon lisääkin, ei tämä aihe ihan heti ehdy.
Scorchio!
Lähetä kommentti