lauantai 7. helmikuuta 2015

Musiikinkuunteluni historiaa



Ei liene yllätys, että olen ollut altistuneena musiikille koko ikäni. Perheemme oli ja on sikäli sangen musikaalinen, että musiikki soi koko ajan ja hyllyt pullistelivat cd:stä ja älppäreistä. Olimme aikamoinen rokkiperhe, harva se päivä ärjyivät kitarat alakerran ämyreistä. Isäni maku painottuu suoraviivaisempaan tavaraan, kuten bluesiin ja perusrockiin. Hänelle ovat sydäntä lähellä sellaiset bändit kuin Hurriganes, Rolling Stones, 22 Pistepirkko, Dave Lindholm, Ted Nugent, The Shadows ja mitä vielä. Äitini kuunteli jossain määrin samoja bändejä kuin isäni,  musiikkimaku se aikanaan heidät yhteen veti. Äidissäni on rokkimimmiä, mutta hän ei taas välitä bluesista isäni tapaan, vaan suuntautuu enemmän poppiin. Hänellä on myös enemmän korvaa hienostuneemmallekin musiikille tai tanssimusiikille, jotka menevät isältäni yli hilseen (no okei, hänkin kuuntelee jotain semi-progea kuten Rainbowia ja Rushin 2000-luvun tuotantoa).

Mutta musiikki siis pauhasi taloudessamme melko säännöllisesti, joten se on tullut minulle käytännössä äidinmaidon mukana. Jossakin vauvakirjassa, johon kerättiin merkintöjä ensimmäisiltä elinvuosiltani, on äitini kirjoittanut kuinka tanssahtelin kaksivuotiaana U2:n Achtung Babyn tahtiin. Selvää innostusta on siis ollut selvästi havaittavissa jo alusta asti. Olin jatkuvassa soonisessa pommituksessa, mutta en aktiivisesti alkanut kuuntelemaan musiikkia ennen kuin 7-vuotiaana. Aktivoitumiseni tapahtui samaan aikaan veljieni kanssa, he nimittäin aloittivat kitaransoiton. Muistan vieläkin sen akustisen kitaran ja ne CCR:n biisit, joita he ensimmäisenä opettelivat. Ja pian akkari sai rinnalleen sähkiksen, jonkinlaisen halpisversion Stratocasterista. Aloin itsekin siinä sivussa kiinnostua musiikista ja eritoten niistä bändeistä, joita veljeni kuuntelivat. Yksi niistä osui hermoon ylitse muiden: Guns N’ Roses. Tämän bändin levy Appetite For Destruction oli jonkinlainen herätys minulle, sen jälkeen ei ollut enää paluuta. Kuuntelin tuota samaa levyä yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Olin kuin hullu, sille luukutukselle ei meinannut loppua tulla. Oli henkinen maanjäristys löytää tuo bändi ja juuri tuo levy.

Edelleen olen sitä mieltä, että se on erinomainen levy. Yhtään huonoa biisiä se ei sisällä, olkoonkin että arvosteluani varjostaa erittäin vahvat nostalgiakertoimet. Mutta biisit kuten Paradise city, Welcome To The Jungle tai Sweet Child Of Mine ovat kiistatta klassikoita ja omia suosikkejanikin. WTTJ:n kaiutettu alkuriffi ei koskaan lähde mielestäni, koko biisissä on lähes kaikkea mistä musiikissa pidän. Kaksi muuta suosikkibiisiä ovat Nightrain ja Rocket Queen, joista jälkimmäistä voin nyt kuunnella hieman naureskellen; nimenomaiseen biisiin liitettiin studiolla äänitettyä nussimista, mitä en tietenkään viattomana ekaluokkalaisena ymmärtänyt. Luulen myös, että tuon levyn tuotanto ja saundimaailma jättivät itseeni ikuisen jäljen sen suhteen, mitä pidän parhaimpana: kunnolla kaiutettua ja ilmavaa saundia, joka soi isosti. Tämä selittänee osittain, miksi hurahdin myöhemmin U2:een.

Isoveljieni soittoharrastus syveni, minkä ohella heidän kuuntelurepertuaarinsa laajeni. Tämä ei jäänyt minulta luonnollisestikaan huomaamatta, ja näin minäkin tulin kosketuksiin progressiivisen rockin ja metallimusiikin kanssa. Omaan repertuaariini tulivat vähäksi aikaa sellaiset bändit kuin Led Zeppelin ja Metallica. Kuuntelin molempia bändejä kuitenkin suht rajoitetusti, esim. Zeppelinilta iski toden teolla vain yksi biisi, Black Dog. Metallicalta kuuntelin isoveljeni ostamaa live-cd:tä, jossa bändi soittaa sinfoniaorkesterin kanssa. Muistan luukuttaneeni Master Of Puppetsia mielettömän monta kertaa, en ollut koskaan kuullut mitään sen kaltaista. Tuosta levystä jäi minulel myös pitkäksi aikaa väärinkäsitys, että Metallica olisi nimenomaan orkesterin kera soittava yhtye.

Ollaan jossain vuoden 1999 ja 2000 kieppeillä. Kuuntelen isoveljeni piraattikopiota erään tuoreen suomalaisorkesterin levystä. Bändi on nimeltään Nightwish, kiekko kulkee nimellä Oceanborn. Tämä oli jälleen jotain ennenkuulumatonta, oopperalaulajaa, orkesteria ja ihan kaikkea (Nightwishin levyillä ei vielä tuolloin soinut oikea orkesteri, mutta Korg N364:n  erinomaiset jousisaundit menivät kyllä minuun täydestä). Kaksi biisiä jäi tuolta ajalta mieleen ylitse muiden, Stargazers ja Moondance. Etenkin jälkimmäistä soitin taas lukemattomia kertoja, rakastin sitä satufiilistä ja folktanssimeininkiä. Kuuntelin Nightwishia verrattain lyhyen aikaa, ja tavallaan unohdin bändin vuosiksi eteenpäin (sikäli kuin sen todella saattoi unohtaa kaiken sen esilläolon myötä), kunnes löysin sen uudellen vuoden 2008 joulukuussa. Mutta siitä lisää vähän tuonnempana.

Vuosituhannen vaihteessa veljeni uppoutuivat sellaisiin bändeihin kuin Dream Theater, Pain Of Salvation, Spocks Beard, Symphony X ja ties mitä. Vanhin veljeni kuunteli myös Iron Maidenin Brave New Worldia, johon itsekin vähäksi aikaa tykästyin. Enemmän olin kiinnostunut kuitenkin Dream Theaterista ja etenkin eräästä live-VHS:stä. Katsoin ja kuuntelin äimistyneenä heidän soittoaan, etenkin rumpali Mike Portnoy oli aivan ihmeellinen. Olin 11-vuotias ja rakastunut kikkailuprogeen. Steve Vain Passion And Warfare oli taituruudessaan hivelevää kuultavaa. Mieleen on myös jäänyt VHS:lle nauhoitettu Pori Jazz-taltiointi, jossa erinäiset bändit esittelivät soittotaitoaan. Katselin niitä bassosooloja taas niin helvetin monta kertaa, se oli kunnon fuusiojazzia. Samalla festivaaleilla oli esiintynyt myös Edgar Winterin ja Steve Lukatherin yhteinen kokoonpano, jonka esityksiä myös ihailin. Heidän melkoiseksi fuusioksi venähtävä sovituksensa Frankensteinista oli yhdessä vaiheessa suosikkibiisini ja luukutin sitä videolta niin kauan, kunnes veljeni totesi että nauha vielä katkeaa moisesta rasituksesta.

Tuon kaiken pohjalta minulle muodostui muuten erinomaisen elitistinen asenne. Katselin ikätovereitani nenänvarttani pitkin, he kuuntelivat silkkaa paskaa, tyyliin Spice Girls ja Smurffit. Minä lähes säälin heitä, eivät olleet raukat selvästikään kuulleet paremmasta. Kun joku uskaltautui rockiin asti ja kuunteli Rasmusta, minä kuuntelin Rushia.

Niin, Rush. Se oli myös yksi käänteentekevä bändi, joka sai minut unohtamaan kaiken muun. Jompikumpi veljeni sattui eräänä päivänä ostamaan livealbumin A Show Of Hands. Ensireaktioni musiikkiin oli, että ”tuo nainen on hyvä laulaja”. Paitsi, että laulaja ei ollut nainen, vaan sangen korkealta laulanut mies. Mutta tuo levy kolahti sieluni syvimpään lokeroon, ehkä syvemmälle kuin Guns N’ Roses (jota en muuten debyytialbumin lisäksi juuri kuunnellut). Siinä musiikissa oli ikään kuin jotain, jota olin aina etsinyt. Täydellinen saundi, mahtava musiikki ja ihmeellinen soittotaito. Jos Mike Portnoy tekikin vaikutuksen, Neil Peart oli suosikkini (vaikka objektiivisesti arvioiden ei yhtä taitava rumpali olekaan, teknisessä mielessä). Minulle tuli tuohon levyyn lähes pakkomielle, kuuntelin sen ympäri ämpäri, taas yhä uudestaan ja uudestaan. Biisit ja se yksi Peartin rumpusoolo olivat täyttä kultaa, paremmasta ei väliä. Vuosi taisi olla 2002 ja siitä suunnilleen vuoden eteenpäin kuuntelin tuota samaa levyä, enkä paljon muuta.

Parhaimpaankin musiikkiin kyllästyy ilman vaihtelua ja joskus kuudennen luokan tienoilla oli noin vuoden mittainen jakso, kun en aktiivisesti musiikkia kuunnellut. Toki kuulin sitä koko ajan, mutta en tainnut panna ensimmäistäkään levyä soittimeen yhtään kertaa. Käänne tuli sitten syksyllä 2004, kun kuulin isäni ostamaa U2:n tuoretta levyä How To Dismantle An Atomic Nomb. Isäni kuunteli sitä pitkin syksyä ja itse tulin siitä kiinnostuneeksi sivukorvalla kuunnellen. Toki tiesin yhtyeen ja pari sen biisiä jo ennestään, mutta pidin mokomasta levystä. Kun isäni osti sitten dvd:lle livealbumi Rattle and humin, päätin tutustua bändiin toden teolla. Kuuntelin livealbumia ja huomasin kasvavan kiinnostukseni. Se ei tapahtunut heti, vaan hiljalleen aloin tykätä yhtyeen musiikista yhä enemmän ja enemmän. Biisi Where The Streets Have No Name ja erityisesti tämä versio teki kerta kerralta yhä suuremman vaikutuksen, ja tähän päivään se on edelleen suosikkikipaleitani. Sukelsin aivan täysillä tuon orkesterin musiikkiin ja minusta tuli vannoutunut fani ainakin kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Achtung Baby, Zoo tv –livetaltionti ja Popmart olivat kaikki aika helvetin tärkeitä minulle, en varmaan muuta kuunnellutkaan kuin U2:sta. Liveversiot olivat parasta, U2 on aina ollut livebändi. Pitkäaikainen unelma heidän näkemisestään livenä toteutui Helsingissä 2010, mutta ei mennä siihen sen enempää.

Lukiossa alkoi tapahtua taas muutoksia maussani. U2 alkoi menettää hohtoaan ja tärkeyttään (ei siinä toki, pidän bändistä edelleen). Yksi virstanpylväs oli ensimmäinen kokemani rock-konsertti kinä: Rush Helsingissä 29.10.2007. Minullehan oli aiemmin ollut tuttua lähinnä kasari-Rush ja valikoidut biisit. Huolimatta siitä, että kuulin vain kourallisen tuntemiani kappaleita, teki tuo ilta suuren vaikutuksen. Sen myötä palasi Rush useiden vuosien jälkeen katalogiini ja tutustuin heidän muuhunkin tuotantoonsa, tosin taas kerran livealbumin muodossa. Mutta tuli lukion edetessä vastaan muutakin, aloin kuunnella jälleen metallia. Tuona aikana Dragonforce ja se yksi heidän biisinsä Through The Fire And Flames olivat hieman näkyvillä, ja itsekin tykästyin heidän joihinkin biiseihinsä. Kuuntelin taas vähän Metallicaa ja varmaan kaikkea muutakin mitä en nyt tähän hätään muista. Joulukuu 2008 oli kuitenkin merkittävä käänne: aloitin soittoharrastuksen ja löysin Nightwishin uudelleen.

2009 olikin sitten aikaa, kun musiikkimakuni alkoi toden teolla monipuolistumaan. Minulla on taipumusta fiksoitua tiettyihin bändeihin, mutta aloin tulla avoimemmaksi uusille jutuille. Vaikka olenkin perusluonteeltani elitisti ja mielelläni vihaisin tiettyjä musiikkityylejä, rakastan musiikkia liikaa pystyäkseni siihen. Aiemmin vihaamani konemusiikkikin alkoi saada ymmärrystäni. Örinämetalli, jota en aiemmin voinut sietää, muuttuikin kuunneltavaksi tämän kappaleen myötä. Lasku oli toki sikäli pehmeä, että Arch Enemy on sangen melodista ja helpommin lähestyttävää kamaa (oli jälleen yllätys huomata laulajan sukupuoli...). Mutta porttiteorian mukaisesti se aukaisi lukot yhä rankemmalle kamalle. Palasin myös Dream Theaterin pariin ja kuuntelin aiempaa enemmän progea. Tutustuin elokuvasoundtrackien maailmaan, klassiseen ja mihin lienee.

Oikeastaan kaikki 2010 eteenpäin tapahtunut menisi lähinnä uusien bändien ja tyylien luettelemiseksi. On oikeastaan neljä suurta mullistusta, jotka tapahtuivat. Ensimmäinen oli italodiskon löytäminen kevätkesällä 2010; olin aivan myyty. Toinen lähes eksistentialistisen vavisuttava kokemus oli Arjen Lucassenin musiikin löytäminen syksyllä 2010. Avaruusproge tuli osaksi elämääni ja kusin pitkät ajat hunajaa ja kusen sitä oikeastaan edelleen. Kolmas mullistus oli Bruce Springsteenin keikka Helsingin olympiastadionilla 31.7.2012. Springsteen, joka siihen asti oli ollut minulle vain muutaman biisin artisti ja vuoden 1988 keikkakuva alakerran seinällä, lumosi minut tuona iltana. En ollut, enkä ole sen jälkeen kokenut mitään vastaavaa, se oli yhden yön kääntymys. Neljäs mullistus oli Devin Townsendin musiikin löytäminen myöhäissyksyllä 2012; hänen musiikkinsa puhutteli minua tavalla, kuin hän olisi osannut lukea juuri minun tunteeni.

Sen enempää yksityiskohtiin en viitsi tässä kirjoituksessa mennä, tarkemmat pohdinnat jätän kullekin artistille itsenäisesti omistettuihin teksteihin. Nykypäivänä kuuntelen musiikkia laidasta laitaan ja tarkoitan sitä. Siinä missä useilla se ”laidasta laitaan” tarkoittaa vaihtelua Bassoradion ja Novan välillä (en muuten kuuntele ikinä radiota), niin itse meinaan sitä aivan aikuisten oikeasti. Lähtökohtaisesti genrellä ei ole väliä, vaikka kuunteluni toki painottuu tiettyihin. Voin kuunnella rappia, jos se on hyvää. Klassinen, kirkkomusiikki, kirkonpolttohevi, masutrbaatio-proge…aivan sama. Kuten olen sanonut, haluaisin olla enemmän elitisti, mutta rakastan musiikkia liikaa. Olisi helppo vihata Lady Gagan kaltaista supermassa-artistia, mutta hänellä on pari hyvää biisiä, mikä tekee siitä vaikeaa. Pahinta olisi, jos joku Justin Bieber tekisi hyvän biisin. Toisaalta voin huoletta inhota valtaosaa neekerirapista (suomirapistä puhumattakaan), koska se on johdonmukaisesti aivan hirveää paskaa.

Rakkauteni kaikenlaista musiikkia kohtaan selittynee lopulta sillä, että olen altistunut lähes kaikelle aivan pienestä saakka. Klassista musiikkia en ehkä kuunnellut, mutta kuulin sitä elokuvissa ja tv:ssä. Pelisoundtrackit totuttivat minut ambientiin ja konemusiikkiin. Tanssimusiikkiakin kuulin lapsuudenkodissani, jos äitini sattui sellaista luukuttamaan. Musikaalien tyyli tuli Disney-piirrettyjen myötä tutuiksi. Veljeni totuttivat minut metalliin ja progeen. Etninen musiikki kantautui erinäisissä yhteyksissä korviini. Ei ole oikein musiikkityyliä, joka ei olisi edes jossain muodossa tullut tutuksi. Mikään ei ole ollut varsinaisesti vierasta. Ehkä dubstep on ainoa poikkeus, sen kaltaista olin tuskin kuullut ennen vuotta 2010. Pidän siitäkin, mutta hyvin rajoitetusti; syvällisellä tasolla se jää sittenkin vieraaksi. Mutta ihan kohtalainen tie on tultu tähän päivään, ja tuolla jossain on koko liuta mahtavaa musiikkia, jota en ole vielä sattunut kuulemaan. Kovin aktiivisesti en edes etsi mitään uutta, mutta aina tuon tuosta sitä kantautuu maailmaani ilostuttamaan.

(Kuunteluni ei toki rajoitu vain tekstissä mainittuihin yhtyeisiin tai muusikoihin.)

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

bono estente. mielenkiintoista settiä. miun mielestä muutkin blogistit sais tehä vastaavia juttuja. ruukinmatruuna tais jotain vastaavaa tehä, en ihan muista. kun hyvät blogistit avautuu näistä asioista niin siinä oikein sydän herkistyy ittelläki. <3
boutros boutros-ghali

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve Anonyymi ja kiitos kommentistasi.

Matruunahan on musiikkia useamminkin sivunnut, muuten ovat seuraamani blogistit harvemmin asiasta kirjoittaneet. Tulen itse kirjoittamaan paljon lisääkin, ei tämä aihe ihan heti ehdy.

Scorchio!