Maladaptive daydreaming - Överiä haaveilua

Mielenterveysteemalla jatketaan, pakkomielteistä pääsemme aasinsiltaa tämänpäiväiseen aiheeseen; MDD eli maladaptive daydreaming (pakonomainen haaveilu) on hiljattain löytämäni selitys ilmiölle, joka on ollut yksi elämääni eniten vaikuttaneista asioista. Koko ikäni olen ollut vakuuttunut, ettei kukaan muu maailmassa koe sitä, minun täytyy olla ainoa. Missään ei koskaan puhuttu siitä, en koskaan löytänyt kertomuksia saman asian kanssa painivista ihmisistä. Aivan samalla tavoin ajattelin aiemmin ASMR:stä, se oli liian outoa ollakseen mitään muuta kuin omaa idiosynkraattisuuttani. Mutta kuinka ollakaan, ilmiö paljastui sangen laajaksi, en ollut yksin. Mitä enemmän tietoa olen maailmasta saanut, sitä vähemmän olen kokenut itseni ainutlaatuiseksi. Erilaisuuden kokemus, tuntemus järisyttävästä ainutkertaisuudesta oli ja on ehkä jossain määrin edelleen identiteettini rakennuskiviä. Mutta tieto on osoittanut tuntemuksen vääräksi. Ja massiivinen haaveiluntarpeeni oli viimeinen asia, jonka uskoin koskettavan vain minua. Mutta kuten usein ennekin, olin taas kerran väärässä.

MDD on ensimmäisenä syytä erottaa tavanomaisesta haaveilusta. Sitä teemme me kaikki aivan koko ajan. Jokainen hetki, joka ei vaadi huomiotamme, vie ajatuksemme päiväuniin. Se on ajatuksen lentoa, sitä kun katoamme mieleemme hetkeksi. Seuraavan päivän suunnittelu on eräänlaista haaveilua, käymme tulevat toimenpiteet fantasiana läpi. Joku voisi kutsua sitä mielikuvaharjoitteluksi, mutta sen fantasialuonnetta se ei muuta miksikään. Jos valmistaudumme pitämään kouluesitelmän, käymme mielessämme skenaarioita kuinka sen tekisimme. Kaikki tapahtuu vain päässämme, siis haaveilemme. Me teemme sitä todella paljon, iso osa valveillaoloajastamme kuluu mielen sisässä. Jokamiehen haaveilusta MDD eroaa sitten siinä, että suurin osa ajasta voi kulua haaveiluun. Ilmiössä on lisäksi havaittavissa tiettyjä säännönmukaisuuksia, joita ei normaalin henkilön haaveilussa näyttäydy.

Tämä sivusto esittelee kyseistä ilmiötä, muitakin toki löytyy. Listaan sivulla esitetyt oireet:

-Ylenmääräinen haaveilu, joka on verrattavissa addiktioon

-Ylenmääräinen haaveilu alkaa usein lapsuudessa

-Kirjat, elokuvat, musiikki, videopelit tai mikä tahansa media voivat laukaista haaveilun

-Haaveilu itsessään on usein yksityiskohtaista ja monimutkaista, joskus verrattavissa kirjaan tai elokuvaan

-Toisteiset liikkeet ovat haaveilun aikana tavallisia (mutta eivät ilmene kaikilla) – edestakaisin kävely, keinuminen, pyöriminen, esineen ravistelu kädessä jne.

-He voivat joskus puhua, nauraa, itkeä, elehtiä tai ilmehtiä haaveillessaan. Ihmiset, jotka kärsivät tästä erottavat fantasian ja todellisuuden, he eivät sekoita niitä keskenään; tämä tekee heistä selvästi erilaisia psykoottisiin tai skitsofreenisiin henkilöihin nähden.

-Jotkut makaavat tuntikausia sängyssään haaveillen, ja heillä voi olla vaikeuksia nukkua tämän vuoksi tai nousta sängystä herättyään. He voivat runsaan haaveilun takia unohtaa myös perustarpeita kuten syömisen jne.

Kaikki kohdat pätevät minuun, ehkä poislukien nukkumisvaikeudet tämän takia. Menetän yöuneni vain harvoin, kun en malta olla haaveilematta. Tokihan haaveilen nukkumaan mennessäkin, mutta se on erilaista; se on irrallista ajatusten virtaa, joka edistää nukahtamista. Kovin tietoinen ja ohjattu haaveilu, jota MDD on, pitäisi minut liian virkeänä ja estäisi nukahtamisen.

Termin ”maladaptive daydreaming” kehitti israelilainen kliinisen psykologian professori Eli Somer. Hän havaitsi kyseisen tilan oireet ja laati myös omaa teoriaansa sen mahdollisista syistä. Hänen katsannossaan korostuu trauman merkitys, hänen mukaansa MDD on usein seurausta järkyttävästä tapahtumasta, josta henkilö etäännyttää itsensä dissosioivalla haaveilulla. Tämä on mahdollista, joskaan ei varmasti päde kaikkiin. Itselläni ei ole taustalla mitään suurempaa traumaa, MDD puhkesi minussa nelivuotiaana nähtyäni elokuvan Ghostbusters 2. Kuulostaa tietty hassulta, mutta nelivuotiaalle se oli samaan aikaan sekä pärisyttävän upea että pelottava kokemus. Äitini on edelleen sitä mieltä, että häiriinnyin peruuttamattomasti tuon elokuvan myötä. Itse en usko siihen, elokuva luultavammin vain laukaisi minussa jotain, joka oli minuun jo valmiiksi kirjoitettuna.

Kun tuo tila käynnistyi, se ei jäänyt muilta huomaamatta. Pyörin ympäri huoneita, pörisin, eläydyin ja puhuin ääneen ja pyörittelin aina käsissäni jotain. Äitini piti minua häiriintyneenä, veljeni ja isäni nauroivat. No, en yritä tehdä tästä mitään nyyhkytarinaa, ei se minua erityisemmin satuttanut. Minulle se oli luonnollista, tykkäsin haaveilusta enemmän kuin leluista. Fantasiatkin olivat nääs eräänlaista leikkiä, pyöritin skenaarioita mielessäni. Vuosikausia siitä eteenpäin minulla oli tapana elokuvan nähtyäni toistaa se välittömästi mielessäni uudelleen. Puhuin, loin äänitehosteita, pyörin ympäriinsä ja elehdin aika voimakkaastikin mukana. Jos joku yllätti minut kesken kaiken, minua hävetti aivan suunnattomasti. Ei ihme, helvetin typerältähän se näytti. Muut sanoivat sitä ”surinaksi”, mikä varmaan kuvaa ihan hyvin MDD:n äänellisiä aspekteja. Ja edelleen antaudun elokuvan nähtyäni samanlaiseen haaveiluun, en tosin käy enää koko elokuvaa läpi. Lisäksi pyörittelin ja pyörittelen mielessäni aina vaihtoehtoisia skenaarioita, muuntelen juonta ja henkilöitä. Eikä haaveilu rajoittunut ainoastaan elokuvista haaveiluun, myös pelit, musiikki ja kirjat laukaisivat sitä. Ne tekevät edelleen sitä, joskus jopa laitan elokuvan tai kirjan kesken kaiken sivuun vain leikkiäkseni skenaarion mielessäni.

Rakensin myös omia skenaarioitani, mutta ne aina sisällyttivät aineksia leffoista, peleistä yms. Haaveilusessiot saattoivat kestää tuntikausia, saatoin jatkaa seuraavana päivänä siitä mihin edellinen jäi. Minulla on edelleen useita fantasioita, joita leikin mielessäni kuin tv-sarjaa; jatketaan edellisestä jaksosta. Erityisen pitkiin sessioihin liittyi ja liittyy kuitenkin eräs oire, joka on myös tavallinen: huimaus ja pahoinvointi. En osaa selittää sen syytä, mutta tuntikaupalla jatkunut haaveilu johtaa varsin usein tuohon. Mitä intensiivisempi fantasia, sitä voimakkaampi jälkireaktio. Kai sitä voisi verrata krapulaan, kaiken sen edestakaisin kävelemisen, riuhtomisen ja pörinän jälkeen ei liene ihme, että tuntuu vähän oudolta. Nykyään haaveilenkin lyhyemmissä jaksoissa enkä niin intensiivisesti yhtä usein. Mutta samat kaavat siellä ovat edelleen, äänitehosteita olen vähentänyt. Mutta ajoittain saatan yhä eläytyä todella voimakkaasti, silloin on aina varmistettava että olen yksin talossa.

Esineen heiluttelu kädessä haaveilun aikana on säilynyt muuttumattomimpana, myös sitä teen edelleen. Se oli aluksi mikä tahansa, mitä saatoin sormillani pyörittää. Kaikenlaisia esineitä tuli kokeiltua, mutta ylivoimaisesti eniten rakastuin mehupilleihin. Enkä mihin tahansa mehupilleihin, vaan pillimehujen vastaaviin. Ihan pikkulapsena niitä ei ollut aina saatavilla, mutta kun sain käydä itsekseni kioskilla, ostin aina pillimehun jos tarvitsin. Kun vanha kului pois tai hukkui, ostin uuden. Pillin pyörittelystä ei tullut lopulta vain työkalua fantasiaa helpottamaan, käytin ja käytän sitä lopulta kaikessa. Jos ajattelen, luen kirjaa, katselen elokuvaa tai melkein mitä tahansa, pyörittelen pilliä yhdessä kädessä. Siitä on tullut eräänlainen stressilelu, se auttaa minua keskittymään. En voi kuvitella elämääni ilman mehupilliä. Tarvitsen sitä tunnetta, jonka sen pyörittely aiheuttaa, yhtä paljon kuin ravintoa. Tietenkään en käytä sitä julkisilla paikoilla tai muiden nähden, en halua typeriä kysymyksiä. Perheeni nähden voin sitä käyttää, ehkä tosin vähän hillitymmin silloinkin. Vain yksin voin olla täysin rentoutunut.

Pillien suhteen on kyllä yksi todellinen ongelma. Nimittäin juuri tarvitsemaani mallia ei enää tuoteta. Trip-mehuissa on typerä kahteen kertaan taitettava pilli, joka on tarkoituksiini käytännössä kelvoton. Ja nyt Grandikin siirtyi vuosikymmeniä vanhasta puna-valkoisesta pillistä läpinäkyvään ja liian lyhyeen. Ei se käy perhana, sen massan ja pituuden tulee olla juuri oikea. Mutta kaikeksi onneksi kesätyöpaikallani oli laatikollinen puoli vuotta vanhoja Grandeja, joita kaikessa hiljaisuudessa lipastin mukaan, koska sain. Olen laskenut, että minulla on nyt mehupillejä ainakin neljän vuoden tai maksimissaan kuuden vuoden tarpeisiin. Toistaiseksi ovat siis huolet ohi, mutta tulevaisuus on silti epävarma. Maailmakaikkeuden suuruisia ongelmia siis tiedossa.

 Voisin esitellä mehupillikokelmani. Alla käytetyt kappeleet viimeisten neljän vuoden ajalta:

Ja alla 29 kappaletta vielä avaaamattomia pillejä. Oi, niitä on niin paljon! Minulla ei ole koskaan ollut noin runsaasti, elän näillä monen monta vuotta:

MDD:n löytäminen oli hyvä asia, koska nyt ymmärrän, etten ole tämänkään asian kanssa yksin. Ongelma ei ole ehkä yleinen, mutta olemassa. On myös yksilöstä lopulta kiinni, milloin se on ongelma ja milloin osa identiteettiä. Omassa tapauksessani se on kieltämättä sekä-että. En ole koskaan ollut niin sanottuja ”toiminnan miehiä”, olen aina ollut haaveilija. Olen aina mielummin fantasioinut asioista kuin tehnyt niitä (asiasta riippuen toki). Minä elän suurimman osan valveillaoloajastani omissa maailmoissani, enkä tiedä haluaisinko muutakaan. Minä pidän siitä, se on minun tapani olla. Se ei ole ensi sijassa reaktio maailman pahuuteen tai ahdistukseen, vaan minä vain olen sitä. Olen eskapisti henkeen ja vereen, mutta se on minulle itseisarvoista. Yhteiskunnallisessa kontekstissa voi kysyä, kuinka mielekästä tämä on? Jos kaikki olisivat kaltaisiani, mitään ei saataisi aikaan. Mutta kaikki eivät ole kaltaisiani, suurin osa on itse asiassa jotain muuta. Ja olemukseni on jotain, jolle voin lopulta hyvin vähän. Ulkopuolisen silmissä elämäni voi näyttäytyä tylsältä ja tapahtumaköyhältä, mutta minulle se on juuri sellainen, kuin sen tulee olla. En sano, etteikö minunkin tule tehdä asioita. Kyllä, kaikilla on velvollisuuksia. Toiminnan ihmistä minusta vain ei saa, minä en vain toimi niin. Jollekulle aistikokemuksia keräävälle elämäni olisi painajaista. Mutta minulle taas koko ajan uutta etsivän ja kaikkialle itseään riuhtovan ihmisen elämä olisi helvettiä. Minä en ole sellainen henkilö, joka tekee, tekee, tekee ja tekee. Minä teen, reflektoin, teen, reflektoin, teen ja reflektoin. Ja ennen kaikkea minä haaveilen. Olen kuin pysyvässä unessa, en todella elä tätä elämää. Katselen, tarkkailen ja tunnen asioita ympärilläni, olen kärpänen katossa.

Minä elän elämääni fantasioideni kautta. Jokainen mielenkiintoinen uutinen, tieteenala, tiedonjyvä ja satunnainen lause eivät ole kiintoisia itsessään, vaan ne ovat sitä fantasioitteni rakennusaineena. Jos minua kiinnostaa teknologia, se kiinnostaa koska haluan soveltaa sitä fantasioihini. Tai no, kyllä minua kiinnostavat asiat niiden itsensäkin vuoksi. Kaunis on kaunista riippumatta motivaatioistani. Mutta se intohimo tulee fantasioiden kautta, se tosi into sykkii aina kun tutkin uutta asiaa fantasia mielessäni. Esimerkki: strategiapelejä pelatessa jatkan pelimaailmaa omassa mielessäni. Command & Conquer –pelit innostivat minua luomaa fantasiaa, johon tarvitsin tietoja politiikasta ja sotilasteknologiasta. Niinpä tulin kiinnostuneeksi niistä aiheista. Innostuin historiasta palavasti 12-vuotiaana pelattuani Civilization II:ta. Innostun asioista helposti ja yleensä juuri fantasian kautta. Parhaimmillaan olen niin syvällä siinä, että koko maailma resonoi sen kanssa. Jokainen uutinen jonka luen, elokuva jonka katson ja kirja jonka luen, resonoi luomani maailman kanssa. Ja se on mahtava tunne, rakastan inspiroitumista ja sitä kun tietää olevansa uuden ja jännittävän äärellä. Hykertelen tyytyväisyydestä, kykenen hädin tuskin nukkumaan. Olen tohkeissani kuin pikkupoika, haluan vain luoda jotakin.

Haaveiluni on niitä syitä, miksi näen toivoa elämässä. Sen ansiosta tulen aina ajatelleeksi ”mitä jos”, haluan katsoa aina vähän pidemmälle. Siksi minussa on tiettyä uskoa, en voi vakuuttua vain pahan olemassaolosta, täytyy olla jotain muutakin. Ja ne hyvät, kauniit asiat ovat niitä, joita kohdin haluaisin mennä. Jos voisin luoda edes häivähdyksen kauneutta, näkisin edes vilahduksen totuudesta, voisin olla tyytyväinen.

Ymmärtänette nyt mistä blogini nimi tulee.