Soittimien ominaislaatu

Rakastan tietynlaisia saundeja yli kaiken ja kiinnyn musiikissa yksityiskohtiin. Joka biisissä on aina se jokin kohta, jossa on juuri se tietty saundi. Se voi olla vain sekunnin kestävä pätkä, ja siinä on minulle kliimaksi. Esimerkki: tämän progemetallibiisin kohokohta minulle on hyvin simppeli nouseva synasaundi, pelkkä yhden nuotin tehokeino (toki biisi on muutenkin erinomainen). Melodia ja harmoniat eli sisältö ovat luonnollisesti elintärkeitä, mutta nekään eivät ole mitään ilman oikeanlaista saundia. Millä soittimella se on soitettu, millä tavalla jne. Ja tämä on iso osa musiikin ilmaisua, koko kappale muuttuu erilaiseksi riippuen soittotavasta ja soittimesta.

Mietitään klassista esimerkkiä, eli Johann Sebastian Bachin musiikkia. Se on melodista ja harmonista informaatiotulvaa, ja sitä soitettiin perinteisesti uruilla ja cembalolla. Lopputulos kuulostaa aivan erilaiselta riippuen kummalla haluaa tietyn sävellyksen soittaa. Kirkkourkujen dynamiikka mahdollistaa monipuolisen ilmaisun ja antaa enemmän tilaa äänen muuntelulle. Itse pidän eniten Bachista juuri uruilla soitettuna, niiden massiivinen mylvintä saa kaiken kuulostamaan majesteettisemmalta. Rakastan uruissa myös mainitsemaani dynamiikkaa, voit muunnella äänenvoimakkuutta ja musiikin iskevyyttä laajalla spektrillä. Cembaloa rakastan myös, saan kunnon keskiaika-assosiaatiot kuullessani musiikkia soitettavan sillä. Mutta sen staccatoluonne vaikuttaa suuresti sillä soitettuun musiikkiin ja luonnollisesti rajoittaa sen ilmaisua. Mutta se minkä se voi omassa spektrissään ilmaista, kuulostaakin mahtavalta. Äänen terävyys herättää kuulijan huomion, se leikkaa itsensä esille. Esimerkiksi piano taas on pehmeämpi, se painuu helpommin taustalle. Kuten uruilla, myös pianolla on kuitenkin laaja dynamiikka ja silläkin voi tuoda musiikin voimakkaana kuuluviin. Kuitenkaan en ole oppinut oikein pitämään Bachista pianolla soitettuna. Rakastan pianoa ja sen ääntä, mutta siinä on jotain minuun vaikuttavaa, jota en osaa kuvailla. Jotain sellaista, jonka vuoksi en halua kuulla sitä joka yhteydessä.

Sillä on siis väliä, millä kukin sävellys soitetaan. Mutta kuinka paljon on kyse soittimen inherinteistä ominaisuuksista ja kuinka paljon assosiaatioista? Cembaloon liittämäni keskiaika-assosiaatiot ovat juurikin sitä itseään, elokuvien ja mielikuvien minulle välittämää. Mutta kyseessä ei voi olla taas pelkkä konstruktiivisuus, soittimet eivät ole sattuneet tietyille paikoilleen vain sattuman takia. Extreme metallissa käytetään matalalle viritettyjä kahdeksankielisiä kitaroita ja viisikielisiä bassoja, koska niiden murina antaa musiikille lisää iskua ja groovea. Ihan perusrokissakin basso ja kitara ovat usein perkussiivisia soittimia. Matalat taajuudet luovat ja korostavat rytmiä, ei bassorumpukaan ole sattumalta korvaamaton osa rumpalin settiä. Ja sama klassisessakin, kontrabassot ovat harmonisen roolinsa lisäksi tärkeä osa rytmiikkaa.

Soolosoittimet vetävät lähes järjestään korkeilla nuoteilla, koska korkeat äänet erottuvat ja leikkaavat esiin. Tietysti bassolla voi soittaa sooloja ja korkeassa oktaavissa tukea rytmiä, mutta näin yleissääntönä niin ei ole. Ja jos kuuntelette bassosooloja, nekin ovat usein vahvan perkussiivisia, mikä tulee släppäyksessä hyvin esiin. Kitara on bändeissä pääasiallinen soolosoitin, koska se on siihen tarkoitukseen ekspressiivisempi. Kyseessä ei siis ole sosiaalinen sopimus, konstruktio tai semantiikka, vaan soitinten ominaislaatu. Mutta näiden ilmiselvien erojen (rytmi- vs. soolosoittimet) lisäksi haluaisin hieman miettiä, miten muuten ominaisuudet näkyvät.

Miksi yksi lempisoittimistani – saksofoni - yhdistetään usein romanttiseen musiikkiin? Kuunnelkaa rakkausdraamojen soundtrackeja, tai tätä kappaletta. Eikö mieleen kumpua saman tien romanttisia assosiaatioita? Ei liene epäselvyyttä, mistä nämä assosiaatiot kumpuavat: kulttuurista, johon olemme kasvaneet. Mutta kysymys kuuluukin, soitetaanko saksofonia tietyissä yhteyksissä sen ominaisuuksien vuoksi vai sattumalta? Onko kyseisen soittimen ominaislaadussa jotain sellaista, joka tekee siitä soveltuvamman romanttiseen fiilistelyyn? Kukaan tuskin kokisi viisikielisen basson murinaa kovin hyvin tällaiseen yhteyteen sopivalta, ainakin ajatus tuntuu intuitiivisesti väärältä. Itse ajattelen, että taika on soittimessa itsessään. Sillä saa loihdittua pehmeää ja leijuvaa äänipolkua, joka vetoaa tiettyyn osaan meistä.

Poikkihuilua rakastan, entä se? Ainakin minun mielessäni se yhdistyy välittömästi satuun ja fantasiaan. Ja taas kerran, osittain tämän voi selittää soittimen käytöstä edellä mainituissa yhteyksissä. Mutta johtuuko soittimen käyttö siitä itsestään, vai olisiko se sattumaa? Väitän taas edellistä, soittimen tuulen lailla virtaava ääni luo haaveellista maisemaa (ei siis voi olla sattumaa, että poikkihuilu kuuluu soitinperheeseen, joka englanninkielessä tunnetaan nimellä wind instruments). Sulkekaa siis silmänne ja kuunnelkaa tätä. Mitä näette?

Miksi kellot kuulostavat taianomaisilta? Ne kuulostavat parhaimmillaan kauniilta unelta. Tuulikellot luovat assosiaatiota luontoon. Kenties tuulen humina ja kellot yhdessä luovat kuvaa autiudesta, mystisestä olotilasta. Väärässä yhteydessä kellot voivat luoda myös pelottavan äänimaailman.

(En muuten yllä sano, että edellä mainitut soittimet kelpaisivat vain yhteen tarkoitukseen. Niilläkin on oma dynamiikkansa, joka mahdollistaa laajemman käytön.)

Jumaloin syntetisaattoreita ja Hammond-urkuja, niille pitäisi omistaa oma kirjoituksensa. Saan lähestulkoon orgasmin kuullessani Hammondien särötettyä ärjyntää leslie-vahvistimesta. Ai vittu, tuo ääni soljuu luonollisesti kuin vesi, ja Hammondit on ihan aitojen urkujen tapaan hyvin dynaaminen soitin. Syntetisaattoripuolelta analogisten äänet ovat laulua suoraan paratiisista, ja jos joskus tilaisuus tulee, hankin itselleni minimoogin. Hankkisin vaikka mitä syntikoita, myös digitaalisia. Niillä saa luotua niin ihmeellisiä äänimaisemia, ettei oikein voi puhua ominaislaadusta vain yhtenä asiana. Minimoogin kaltaiset analogiset ovat uskomattomia siinä, kuinka paljon niiden tuottamia aaltomuotoja (sini,- kantti-, kolmio- ja saha-aaltoja) voidaan muokata. Mahdollisuuksia ja yhdistelmiä lienee miljoonia. On siis mahdoton vastata kysymykseen, mitä sähköurut tai syntetisaattori tuovat mieleen, se riippuu täysin käytetystä saundista.

Olisi mukavaa, jos joku musiikista enemmän tietävä kommentoisi tätä. Voi toki muutkin kommentoida, haluaisin kuulla mitä ajattelette eri soittimista. Mitä esimerkiksi saksofoni ja poikkihuilu teille edustavat, ja miksi ne soveltuisivat juuri tiettyyn musiikkiin?