Sananen sanavapaudesta

Sosiaalisessa mediassa käytiin vastikään pientä kirjasotaa Timo Hännikäisen vielä julkaisemattoman kirjan tiimoilta. Asianomainen on itse tuonut kantansa ilmi tuoreissa blogikirjoituksissaan, ja itse haluan ilmaista tässä tukeni arvon kirjailijalle. Niille, jotka ovat tapauksesta tietämättömiä, suosittelen Hännikäisen tekstien lukemista. Niissä tulee asiasta ilmi kaikki oleellinen, haluankin tässä miettiä sananvapautta yleisemmin.

On oireellista, että juuri liberaalia leiriä edustavat ihmiset ovat asettuneet Hännikäistä vastaan ja ilmaisseet halunsa estää hänen ajatustensa leviämisen. He ovat puolustautuneet sillä, etteivät ole vaatineet ennakkosensuuria, mutta epärehellisyydeltään eivät voi myöntää ilmaisevansa sensuurimielialaa. He aivan omin sanoin ilmaisevat haluavansa tunkea Hännikäisen niin pieneen marginaaliin, ettei häntä kuultaisi. Savukeitaan kaltainen kustantaja on tietyissä määrin arvovaltainen, ja tätä eivät voi suvaitsevaiset sietää. He eivät halua, että ideat esitetään tasavertaisesti ihmisille, mikä sisältää myös niiden ilmaisun valtavirran kanavissa (toisaalta ei ole mielekästä pitää Savukeidasta valtavirtana, esseet ovat pienen piirin touhuja). Siinä missä todellinen vapauden ystävä puolustaa kaikkien mielipiteiden ilmaisua, jotta niiden puolesta ja niitä vastaan voidaan argumentoida, haluaa vapauden vihollinen siivota ikävyydet pois näkyvistä. Tämä on periaatteessa ihan ymmärrettävää, en minäkään jaksa haastaa itseäni älyllisesti ihan joka hetki. Mutta ratkaisuni tilanteessa on se, etten mene katsomaan. En lue mitään päänkivistystä aiheuttavaa sen sijaan, että haluaisin mielipiteen katoavan. En yritä, enkä halua tukahduttaa feminismiäkään. Päinvastoin, haluan että monet näkevät sen typeryyden, minkä vuoksi voin linkittää blogiini aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Jos haluaisin, ettei aihe saa näkyvyyttä, vaikenisin.

Vaikeneminen onkin tehokas keino näkyvyyden pienentämiseksi. Mutta tätä suvakit jo kokeilivat ja siirtyivät pilkkavaihteelle. Kun huomattiin, ettei kalapuikkoviiksien ja pirunsarvien piirtäminen Halla-aholle tuota toivottua tulosta, ryhtyivät he taistelemaan. Ja tuo taistelu jatkuu edelleen, he eivät vain ymmärrä vielä hävinneensä. Taistelussa on tullut myös likaisemmat keinot käyttöön, ei tarvitse kuin katsoa Ruotsin esimerkkiä. Tietty merkki voitosta Suomessa on kuitenkin se, että perussuomalaisiin ja vastaaviin politiikan altavastaajiin suhtaudutaan kasvavissa määrin vakavasti ja jopa suopeasti. Jos siis hyvin käy, Suomen poliittinen kulttuuri tervehtyy ja järjettömyyden aika loppuu. Se tarkoittaa sitä, että Mika Illmannin ja valtavirtamedian kaltaiset totuuden ja vapauden viholliset menettävät valtansa. Nimittäin syyttäjänlaitos on Suomessa erityisen kunnostautunut sananvapauden rienaamisessa ja teoillaan osoittanut, että valtiollinen sensuuri elää ja voi hyvin. Useiden maahanmuuttokriittisten syytteet ja Seppo Lehdon kohtuuton tuomio  poliitikkojen kunnianloukkauksista osoittavat, että vallanpitäjien arvostelulla on rajansa. Ihan Illmannin omien sanojen mukaan: ”uskon, että tässä määriteltiin rajat sille, kuinka paljon valtaapitäviä voi arvostella”. Hyvä kysymys on siis, miten sananvapaus todella tulisi määritellä?

Selvää on, että määrittelyä ei voi enää antaa Illmannin ja suvakkien kaltaisille totalitaristeille. He edustavat neuvostomentaliteettia, joka ei kuulu terveeseen poliittiseen kulttuuriin. Mielipiteeni on, että sananvapaudella tulee olla rajansa, mutta huomattavasti nykyistä laajemmat. Jumalanpilkka- ja kansakiihotuspykälien poistaminen laista olisi ensimmäinen teko. Se, mikä nykyisin katsotaan kiihottamiseksi, siirretään laittoman uhkauksen piiriin ja siitä on tehtävä asianomistajarikos. Lisäksi lain tulkinta tulee olla mahdollisimman suosiollinen sanankäyttäjää kohtaan. Jos sanojen takana ei ole todellista intentiota tai mahdollisuutta väkivaltaan, ei tuomiollekaan ole perustetta. Eli pikaistuksissa ja perjantaikännissä naamakirjaan kirjoitettu toteamus ”haluan kaikkien neekereiden kuolevan” ei ole laiton uhkaus.

Kunnianloukkauspykäliä tulee huomattavasti lieventää. Vain jos uhrille on sattunut konkreettista haittaa, kuten esimerkiksi rahallista tappiota tai työpaikan menetys, voidaan tuomio antaa. Sen sijaan termi ”henkinen kärsimys” tulisi poistaa kokonaan oikeudenkäytön repertuaarista. Poliitikkojen saama suoja olisi sama kuin tavallisilla ihmisillä, eli Seppo Lehto ei olisi saanut tuomiota typeristä kirjoituksistaan, joita kukaan tervejärkinen ei uskonut tosiksi.

Petos ei luonnollisestikaan kuulu sananvapauden piiriin. Jos laadin asuntokauppasopimuksen ja ilmoitan siinä tietyn hinnan, sitoudun tuohon sopimukseen. En voi tällöin sanavapauden nimissä pyörtää sanojani ja kieltäytyä maksamasta. Vastaavia esimerkkejä voi keksiä lukuisia, tuo oli vain yksi.

Oleellisin pointti on siis, että sanavapaus on olemassa ensisijassa, jotta poliitikkoja ja julkisia rakenteita voidaan pilkata ja rienata. Ja tälle ei pitäisi asettaa mitään rajaa, täysin matalamielinen loanheittokin on oltava mahdollista. Ellei poliitikolle todella koidu konkreettista haittaa elämässään, ei syytteitäkään voida nostaa. On luonnollisesti eri asia, jos joku antaa poliisille perättömän vihjeen poliitikon tekemästä lapsenraiskauksesta. Se on rangaistavaa, aivan kuten on väärä todistus oikeudessakin. Mutta se, että joku haukkuu yksityisessä blogissaan poliitikkoa mielikuvituksellisilla sanankäänteillä ja vaikka valehtelisi tämän tehneen yhtä ja toista, kuuluu mielestäni sananvapauden pariin. Jää sitten kunkin arvioitavaksi, onko moisessa mitään perää. Jos konkreettista vahinkoa ei koidu, voi asian antaa olla. Kyllä maailmaan hulluja ja varsinkin puhetta riittää.

Ja muistuttaisin vielä käytöstapojen olemassaolosta. Ne eivät kuulu lainsäädännön piiriin, vaan niiden tulisi olla kunkin itsensä sisäistämiä. Jos siis katsoo asiakseen heittää täysin säädytöntä paskaa ihan missä vain ja milloin vain, tämä toki kuuluu sananvapauden pariin. Mutta tällaista henkilöä voi aivan vapaasti pitää huonotapaisena mulkkuna. Jos haluaa lähettää inhoamalleen ihmiselle rikinkatkuisen viestin, jossa haukku tämän huoraksi, niin aivan vapaasti. Viestin vastaanottaja voi myös osaltaan arvioida lähettäjän itsehillintäkykyä. Toistuva viesteillä pommittelu on vainoamista ja siis eri asia, kuten on uhkailukin. Mutta sapekkaan ja törkyisen tekstin julkaiseminen ja lähettäminen sellaisenaan on osa sanavapautta. Ei ehkä osa hyviä käytöstapoja, mutta harvoinpa sanavapaus kysyy hienotunteisuutta.

EDIT 18.2.2015. Tulin sattumalta ajatelleeksi tätä asiaa uudellen erään tapauksen kautta tänään ja ymmärsin jotakin. Suvakkien sensurointihalu liittyy ennen kaikkea ajatukseen tiettyjen mielipiteiden vaarallisuudesta. Koska yritän löytää jokaiselle inhimilliselle piirteelle vastineen itsessäni, huomasin yhtäläisyyden heihin; minä olen joskus ajatellut Johan Bäckmanista, että hänen ajatuksensa olisivat potentiaalisesti vaarallisia (eivät Suomessa vaan Venäjällä). Hän puhuu meistä niin paljon paskaa, että olen ajatellut hänen todella vahingoittavan maatamme pelkällä suunsoitollaan. Siksi olen myös päätynyt ihmettelemään, miksi häntä kutsutaan joihinkin televisio-ohjelmiin, tarvitseeko moiselle antaa yhtään enempää näkyvyyttä? Ja siinä olen siis jäänyt kiikkiin, minusta löytyy tasan samaa sensuurimentaliteettia kuin suvakeista. Puolustuksekseni sanon sen, että muistan noina hetkinä aina tiedostaneeni, että Bäckmanin sensurointi tai syrjäyttäminen julkisuudesta olisi sensuuria ja siis laskisi meidät samalle tasolle poliittista oppositiotaan vainoavan Venäjän valtion kanssa. Ja kun asiaa tarkemmin olin miettinyt, ymmärsin että Bäckmanin kaltaisille nilviäisillekin on annettava puheenvuoronsa, maksoi mitä maksoi. On ohjelmien tekijöiden oma asia ketä he ottavat tai jättävät ottamatta mukaan. Ratkaisu ei siis ole minkään muotoinen sensuuri, vaan altistaminen näyvyydelle. Bäckmanin ajatukset lähentelevät naurettavuudessaan Siitoin-tasoa, joten hänen pitämisensä vaarallisena edes ajatuksen tasolla on typerää. Olen itse sortunut moiseen, mutta virheistään voi oppia. Ei tarvita kummoistakaan argumentaatiota hänen lyttäämisekseen, itse asiassa hän itse "keskustelee" mahdottomalla tavalla; hän valehtelee ja poimii faktoja mielivaltaisella tavalla, jolloin reiluuteen pyrkivä vastaväittäjä ei voi voittaa. Koska mitään keskustelua ei synny, hänet voidaan jättää pulisemaan itsekseen. Mitä enemmän näkyvyyttä hänelle, sitä huonompi maine.

Oli poliittinen vatustaja siis kuinka poliittisesti vakuuttava tai naurettava hyvänsä, hänelle on suotava mahdollisuus saada äänensä kuuluviin kaikin tavoin kuin tämä itse katsoo sopivaksi. Ainoa tapa käydä poliittista taistelua on argumentointi, ei sensuuri. Valehtelu ei myöskään kuulu reiluun kamppailuun, mutta se on Bäckmanin ja muiden paskapuhujien häpeä.