Hanat auki!

Ylinopeudella uuteen vuoteen ja 2020-luvulle!

If you like to gamble, I tell you I'm your man
You win some, lose some, all the same to me

The pleasure is to play, makes no difference what you say
I don't share your greed, the only card I need is the Ace of Spades!
The Ace of Spades!

Onnea kaikille tuleviin aikoihin!

Kapteeni Haddockin lääkkeet

Vuosikymmenen päättyessä

On ihmisiä, jotka elävät hetkessä tai katsovat tulevaan. Sitten on niitä, jotka katsovat menneeseen. Ajatukseni ovat aina pääasiassa siinä, mitä on jo tapahtunut. Koska elämme 2010-luvun viime hetkiä, tunnen oloni nostalgiseksi. Ei niin, että kulunut vuosikymmen yleisesti antaisi siihen syytä. Kuitenkin katsoessani omaa polkuani, en voi olla näkemättä miten ihmiset vanhenevat ja eriytyvät. Vanhaa porukkaa on vaikeampi saada kasaan. Kuka asuu liian kaukana ja kenellä on perheenlisäystä. Aina on kiire. Mieleni vaeltaa yhteisiin hetkiin, kun oli vain hyvä olla. Olen kiitollinen joka kerrasta, jolloin ystäviä edelleen ehtii näkemään. Silti haaveilen, että kaikki saisi kerättyä yhteen. Syyttävä sormi osoittaa minuakin. Miksi en minä ole aloitteellisempi, miksi liian usein odotan kutsua muualta. Ehkä jonain päivänä.

Maailma ympärilläni tuntuu muuttuvan, eikä aikalaishulluus ole hidastamassa askeliaan. Lapsuuden kotiseutu on takana, enkä tiedä olisinko halunnutkaan jäädä. Se muuttuu niin nopeasti, ettei sitä kohta enää tunnista. Joka tontti on täytettävä, eikä yksikään puu ole turvassa sahalta. Politiikka on kulttuurisotaa, jakonlinjat kulkevat jo perheen sisällä. Vanha hegemonia elää vanhuuttaan, historian heiluri vie momenttia päinvastaiseen suuntaan. 2016 oli vedenjakaja, joka muutti peliä. Vanhan vallan edustajat heräsivät illuusioistaan, mutta alkoivat entistä lujemmin pönkittämään asemaansa. Nationalismi palasi areenalle kansojen nostaessa päätään globaalia järjestystä vastaan. Eurooppa ja länsi seisovat valintojen edessä: pitääkö kiinni tasa-arvon ja monikulttuurin unelmasta vaikka valkoisen tarinan loppuun saakka, vai taistellako tie uuteen, kirjoittamattomaan lukuun.

Väsymys vallitsee. Kulttuurin elinvoima hiipuu, katsokaa vaikka valtavirran taidetta. Hollywood edustaa luovuuden puutteessaan tätä apatiaa, se ei enää kykene muuhun kuin kierrätykseen. On mielenkiintoista, että juuri tänä vuonna on moni suuri franchise kohdannut loppunsa. Marvelin yli vuosikymmenen kestänyt saaga tuli päätökseensä suurelokuvassa Avengers: Endgame. On selvää, etteivät he tule tuota menestystä toisintamaan. Terminator: Dark Fate oli naula arkkuun jo ennestään kuolleen franchisen arkkuun. Game of Thronesin viimeinen kausi oli nolo loppu yhdelle kaikkien aikojen menetyneimmistä sarjoista. Jopa oma suosikkini Stranger Things osoittaa hyytymisen merkkejä. Star Wars -jatkotrilogian viimeinen episodi Rise of Skywalker sai hiljattain ensi-iltansa ja tyrmäävän vastaanoton. Vaikka olisi pitänyt olla alusta asti selvää, että trilogia tulisi epäonnistumaan, ovat silmät viimeistään nyt auenneet.

Tuntuu todella, että elämme lopun aikaa. En sano, maailmanlopun, sillä sen ajankohtaa ei ole meille kerrottu. Länsi sivilisaationa seisoo joka tapauksessa tienristeyksessä. Historian lainalaisuudet osoittavat, kuinka kaikella on aikansa. Kuitenkaan ei ajan polku ole suoraviivainen alusta loppuun. Se tekee kaarroksia, syklejä. Kenties tuhoon tuomittu sivilisaatiokin voi herätä ja tehdä odottamattoman käänteen parempaan. Mikään mennyt ei sellaisenan palaa, kuningas Arthur pysyy haudassaan aikojen loppuun asti. Tarvitsemme jotain ennennäkemätöntä, jotain jonka luonnetta en voi mennä edes arvailemaan. Nicolás Gómez Dávilan sanoin:

Restauraatio ei ole sitä, mistä reaktionääri haaveilee vaan uusi ihme.

Kestääkö taika?

Muistan ajan, kun uskoin joulupukkiin. Taisin uskoa pidempään kuin moni muu, olinkohan 12-vuotias kun vielä teippasin kirjeen ikkunaan ja odotin lahjakasseja; yhtä mystisesti kuin kirje katosi ilmestyivät lahjat takapihalle. "Ovat ne tontut eteviä ja pukki nopea" -ajattelin.

Olen pohjimmiltani sinisilmäinen ja taikauskoinen, mikä selittää myös vahvaa neuroottisuuttani. Mielummin puhuisin kuitenkin merkityksellisyydestä, lapsuudessa mikään ei ollut triviaalia. Maailma oli maaginen paikka, jonka pinnan alla oli mysteerien ääretön syvyys. Uskoin kaikenlaiseen. Metsän lammessa asusteli "piikiäijä", joka veti varomattomat veteen. Pirunpellot olivat peikkojen työtä. Muurahaispesä oli tyhjä ja hylätty, sillä ilkeä hiisi oli pudotellut puun oksalta käpyjä sen päälle. Jumala oli taivaassa ja aikanaan liittyisin minäkin enkelien joukkoon.

Aikuisena huomaa asioiden latistuvan. Pahimpina hetkinä on kuin olemassaolo taantuisi kulissiksi, jonka takana ei ole yhtään mitään. Mutta taika ei koskaan todella katoa, ja tyhjyyden kauhua vasten maagisia hetkiä arvostaa entistä enemmän. Kykyni innostua ja ihmetellä on kenties määrittävin piirteeni, enkä tiedä mitä minusta jäisi jäljelle jos sen menettäisin. Kenties sekin päivä tulee ja silloin mitataan todella, kuinka vahvaa on toivo. Se olkoon valona pimeydessä, josta kaikki muu valo on kaikonnut.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Kaikki voi mennä pieleen

Punaistakin punakammat sosialistit usein kiistävät edesmenneen Neuvostoliiton kommunistisuuden. Marxin teorian viitekehyksessä tämä on loogista, sillä työväenluokka ei koskaan omistanut tuotannon välineitään. Kääntäen markkinataloden puolustajat näkevät modernin lännen oleellisesti ei-kapitalistisena, sillä valtion ennennäkemättömän suuri rooli sekä monopoliasemaa havittelevat konglomeraatit eivät istu heidän näkemykseensä vapaista markkinoista.

Ajattelutapa sopii nojatuolin äärelle, mutta jättäessään yhtälöstä käytännön tason muuttujat, on se kelvotonta politiikkaa. Teoreettisessa mallissa katsotaan maailmaa vain omista premisseistä käsin ja jonkin mennessä pieleen, syytetään maailmaa. Totuus on, että jokainen ideologia sisällyttää itseensä oman antiteesinsä. Ei niin, että sen toteutuminen on väistämätöntä, mutta se on ainainen mahdollisuus. Kapitalismi ei välttämättä muutu korporatokratiaksi, mutta jälkimmäisen edellytyksenä on edelliseen sisältyvä pääomien kasautuminen. Sosialismi ei välttämättä muutu valtiontyranniaksi, mutta kyseisen tyrannian edellytyksenä on yksilönvapauteen ja yksityisomaisuuteen toissijaisina suhtautuva kollektivismi.

Sama valuvika piilee nationalismissakin. On helppoa sanoa, että imperialismi on sen vastakohta alistaessaan muita kansoja yhden alle. Mutta imperialismin edellytyksenä on itsenäinen kansakunta, joka voi koota kylliksi voimaa asettautuakseen muiden yläpuolelle.

Ihminen on ihminen. Jokaiseen ajatukseen, oli se kuinka kaunis hyvänsä, sisältyy takaportti paholaiselle.

Mitä vittua, Mikki Hiiri?

Päivän Noomit

Krapulaan voi kuolla II

Annos Resilaria

Visainen pulma

612

Hyvää itsenäisyyspäivää. On viides vuosi, kun Helsingissä järjestettävä 612-marssi jälleen tapahtuu. Liian usein ja liian monella on juhlapäivän vietto kulunut katselemalla Linnan juhlia. 612 on vaihtoehto tavalliselle kansalle viettää päivää kunniallisella ja näyttävällä tavalla. Ajan kuluessa marssi on kasvanut noin sadan ihmisen kulkueesta toistatuhatta ihmistä käsittäväksi tapahtumaksi. Suosittelen kynnelle kykeneviä saapumaan paikalle, löytyy joukosta myös allekirjoittanutkin. 18:30 Töölöntorilla tavataan!

Ohessa tarkempia ohjeita.

Avaruuslaivaseminaari

Kas joulukuu

Taas alkaa joulunaika ja odotus. Kysyn vaan: mihin kiire, miksi aina aikaistuvat varaslähdöt? Ei liene tavatonta nähdä joulumainoksia jo syyskuussa. Adventit ovat perinteisesti olleet tapa laskea aikaa jouluun. Vaan nykykäytäntö on väistämätön seuraus maailmassa, jossa uskonnon sijaan määrää raha. Tuotteet on saatava markkinoille aikaisin ja siis mainonnan on tapahduttava reippaasti etukäteen. Ei näemmä riitä, että on kokonainen kuukausi omistettu kyseiselle juhlalle ja sen odotukselle. Että pitääkin tyydyttää kaiken maailman kaupallis-väyrysläisiä julkirunkkareita.

Unilaaksossa ei hötkyillä, eikä ampaista ennen aikojaan. Unilaaksossa ei stressata, eikä hössötetä. Joulua odotetaan, sinne ei juosta. Siispä adventin kunniaksi:

Velhotar

Ihan piipussa

Hei sinä, joka olet taas siellä!

Kuka katsoo?

Tämä muistuttaa kuusesta, joka näkyi lapsuudenkotini makuuhuoneeseen. Aina yön tullen se muuntautui suureksi hirviöksi, jolla oli suu ammollaan ja jonka kädet oli ojennettu vasemmalle. En kuitenkaan pitänyt sitä pelottavana, päinvastoin. Katselin iltaisin uteliaana kuinka se huojui ja liikehti tuulessa. Aikanaan sen päälaelta kasvoi pienempi hirviö, jonka kourat kurottuivat kohti taivasta.

Ken marrasmetsään astuu...

Lustmord - Corvus Mysterium

Päivän Noomit

Yökyöpelin elämää

Painajaisten monet kasvot

-Stressipainajaiset: kenties yleisin muoto, jossa jokin aivan arkinen asia ei ota sujuakseen. En millään löydä oikeaa junalaituria asemalta, en saa näppäiltyä oikeaa tunnuslukua kortinlukijaan, en kykene juoksemaan voimien ehtyessä jne.

-Marionettipainajaiset: vahingoitan läheisiäni fyysisesti ja henkisesti, enkä kykene hallitseman tekemisiäni. Moukaroin pääkalloja rikki itku kurkussa, aivan kuin jokin muu ohjaisi minua.

-Moraalipainajaiset: olen tehnyt jotain väärää ja minua tullaan pian noutamaan. Vietän viimeisen hetken tietämättömien läheisteni seurassa, vielä yksi mukava hetki ennen myrskyä.

-Armeijapainajaiset: joudun palaamaan armeijaan, koska jostain syystä varusmiespalvelukseni on hylätty. Toinen variaatio on, että joudun astumaan vuoden kestäviin kertauksiin.

-Orgaaniset painajaiset: kun ruumis taikka koko elävä maailma vääristyy. Visvaa tihkuvia lihakasvustoja lattialla, lonkeroita, tautista solumassaa pursuavia olioita, alieneita, hallitsemattomia mutaatioita, lihametsiä, köynnöstsunameja.

-Tieteispainajaiset: jossain määrin samassa kategoriassa orgaanisten painajaisten kanssa. Ufoja, avaruusolentoja ja selittämättömiä ilmiöitä.

-Kirottu arkkitehtuuri: päättymättömiä komplekseja, joihin eksyn. Hyvin usein löytyvät maan alta. Luolia, metrotunneleita, ikuisia linnoja, tuomittuja kaupunkeja, helvetin esikartanoita. Jokainen nurkka ja jokainen neliösentti sykkivät pahuutta, missään ei ole turvassa. Poispääsyä ei ole ja demonien loppumattomat legioonat ovat kannoillani.

-Kauhupainajaiset: kun maailma sekoaa ja yliluonnollinen kaappaa vallan. Seinät puhuvat, kummitukset väijyvät ja pimeys laskeutuu. Vaatteet pukevat itsensä näkymättömän olennon ympärille, jokin leijuu aivan yläpuolellani. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Puhdasta kauhua, josta herääminenkään ei tuota välitöntä helpotusta. Kylmää, joka viipyy pitkään.

Kuuntele tarkkaan

Aku Ankka Afrikassa

Naisten jutut

Viisi vuotta mittarissa

Tänään on kulunut päivälleen viisi vuotta siitä, kun avasin blogini lukijoille. Aion juhlistaa tätä olemalla tekemättä mitään, mikä oivallinen konsepti! Tai josko vähän musiikkia kehiin, jotain joka ei liity mihinkään erityisesti. Kunhan on hyvä boogie:



Aika rientää. Siitä, kun avasin blogini, on pidempi hyppäys nykyhetkeen kuin lakkiaisiini. Kuitenkin tuntuu, että lukion jälkeiset vuodet olivat täyteläisempiä. Ikä ei tule yksin vaan muuttaa ajantajua. Asiaa hahmottaa matematiikan avulla: kaksivuotiaan on elettävä vain toiset kaksi vuotta tuplatakseen elinikänsä, nelivuotiaankin vain neljä. Kahdeksanvuotias, kuusitoistavuotias, kolmenkymmentäkaksivuotias...näette kaavan. Henkilökohtaisesti tuplaan nykyisen elinikäni vasta 56-vuotiaana.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jää uusia asioita koettavaksi. On vähemmän ekoja kertoja ja on mentävä yhä kauemmaksi, että sellaisia löytää. Varhaisvuodet sen sijaan on ladattu tällaisilla kokemuksilla, aivan kaikki on vielä uutta. Auton punaiset takavalot ovat ihme ja kävelymatka harjulle seikkailu. Mikään ei ole triviaalia, mikää en ole kyllästyttävää taikka tylsää. Kun tähän lisää aikakokemuksen suhteellisuuden, lapsuusvuodet saavat valtaisan merkityksen. Lapsuus on eletyn elämän gravitaatiokeskipiste, täydempi ja pitkäkestoisempi kuin mikään sen jälkeen.

Ihminen vanhenee ja blogi sen mukana. On erikoinen ilmiö, miten sinänsä pelkkä tekstialusta saa oman luonteensa. Sillä on syntymänsä ja se elää omaa elämäänsä. Tavoitteeni on aina ollut oma itseni niin hyvässä kuin pahassa, mutta kirjoitettu sana ei koskaan todella voi ilmaista minuutta sellaisenaan. Siispä se on jossain määrin oma hahmonsa, jotain lähes itsenäistä. Se, mitä olen tänne kirjoittanut, heijastaa senhetkistä elämääni. Mutta juuri heijastuksena se on jotain itsen ulkopuolista. Se on kuvajainen, jota myös katsojat tulkitsevat oman ymmärryksensä pohjalta. Kuka on siis tämä hahmo, joka tänne kirjoittaa. Tietävätkö lukijat, tiedänkö minä itsekään?

Alkuaikojen vaahtoaminen ja kohkaus ovat takanapäin. Vihainen energia, joka pakotti kirjoittamaan ja kirjoittamaan, on loppuunkulunut. Pieni hiillos kytee ja aika ajoin se roihahtaa, mutta harvemmin. Sanottavaa olisi edelleen ja vaikka mistä, mutta raivokkaan vimman puuttuessa ei ole samanlaista tarvetta ottaa kantaa. Tulen kysyneeksi itseltäni, mihin maailma näkemyksiäni edes tarvitsee? Vastaus: ei mihinkään. Mutta ei se mitään, ei yleinen mielipide ole estänyt minua ennenkään soittamasta suutani. Kunhan sopivasti ärsytetään, niin johan alkaa turina.

Unilaakson julkaisupolitiikka säilyy ennallaan: sitä ei ole. Koska tekstini eivät nykyään synny niinkään neuroottisesta pakosta kuin innostuksesta, julkaisutahti pysyy harvempana. Siksi postailen enemmän meemejä ja Aku Ankkaa, aina eivät ole kirjaimet mielessä. Vihablogista huumoriblogiksi, miksikäs ei. Mutta juttua riittää, kyllä täältä pesee!

Vampira!

Lähde.

Ja kyytipojaksi vähän musaa.

Ei enempää sieniä

Kun Akulla hirttää kiinni

Kun Akua vituttaa

The Midnight, Helsinki 21.10.2019

SynthWave on pienehkö genre ja vain muutamat tekijät ovat tehneet nimeä sen sisällä saatikka ulkopuolella. The Midnight on niistä yksi, kahden jenkkimiehen muodostama duo. Historia alkaa vuodesta 2012, jolloin tanskalaistaustainen Tim McEwan ja Amerikan Etelän asukki Tyler Lyle tulivat yhteen satunnaisen sävellyssession merkeissä. Kavereilla klikkasi ja näin kylvettiin siemen tulevaisuuden hedelmille. Siinä missä McEwan oli elektronisella musiikilla uraa tehnyt tuottaja, oli Lylen tausta countryssa. Ensin mainitun sävellyskynä sai vauhtia viimeksi mainitun laulusta ja sanoituksista. Heidän erilaiset tapansa lähestyä musiikkia eivät syöneet vaan täydensivät dynaamisesti toisiaan, ja tämä kantaisi ennenkuulomattomiin päämääriin.

Vuonna 2014 julkaistu Days of Thunder -EP oli vielä hahmotelma, jolla yhtye haki soundiaan. Kaikki rakennuspalaset kuitenkin olivat jo kuultavissa: 80-luvun nostalgia ja sen ääni, pop-sensibiliteetti ja saksofoni. 2016 ilmestynyt Endless Summer sitten räjäytti pankin, osaset loksahtivat kohdilleen; yhtään huonoa kappaletta et sillä albumilla kuule. Vuoden 2017 Nocturnal oli aivan yhtä timanttinen, kuin parhaiden elokuvien parhaat jatko-osat kuunaan. Viimeisin albumi Kids oli taas näihin nähden laimeampi, sen pehmeämpi ote ja tunnerekisteri jättävät yksittäisistä helmistä huolimatta hieman kylmäksi.

...

Modernin popin koukkuja sekä toisaalta 80-lukua yhdistelevä soundi on tehnyt vaikutuksen jo sen verran moneen, että Midnight on kyennyt aloittamaan säännöllisen keikkailun. Amerikan klubeilta siirryttiin nopeasti Euroopan mantereelle ja tänä syksynä vihdoin myös Suomeen. Tavastian konsertti myytiin ensimmäisenä loppuun kiertueen Euroopan osuudelta, mikä kertoo paitsi yhtyeen myös genren suosiosta Suomessa. Kenties melankoliaan viehättyneenä kansana musiikkityylin haikea melodisuus puree meihin tavallista paremmin. Lisäksi amerikkalaisessa populaarikulttuurissa kyllästettyt ikäluokat ovat genressä kuin kotonaan, minkä saattoi huomata yleisön ikärakenteesta; aikuista, vaan ei vielä keski-ikäistä.

Yhtyeen livekokemus on vielä ohutta, mikä ilmenee hyvässä ja pahassa. Aivan alkuaikojen kompuroinneista on sentään jo selvitty, missä kuuluvimmin on auttanut pätevän saksofonistin hankkiminen. Musiikista voi nauttiakin, kun soittaja ei töräyttele mitä sattuu. Kuitenkin yhtye nojautuu harmittavan paljon taustanauhoihin instrumenttiensa osalta, eivätkä kitaran kanssa hilluva laulaja sekä hiljattain pestattu kakkoskitaristi-basisti tunnu aina tietävän mitä tehdä soittimiensa kanssa. Taustanauhat täyttävät soundista niin ison osan, ettei livesoittimille jää juuri tilaa. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä syntetisaattoriosuuksien tuottaminen paikan päällä vaatisi useamman soittajan ja koordinaatiota; jonain päivänä kenties. Hyvä puoli on joka tapauksessa, ettei muusikoissa ole nähtävissä minkäänlaista leipiintymistä. Miksi olisikaan, kaikki tämä on heillekin vielä uutta ja he nauttivat joka hetkestä. Ilo näkyy ja kuuluu, se tarttuu.

...

Saavun Tavastialle ystävieni kanssa jo hyvissä ajoin ja ehdimme nähdä lämppärinkin. Ruotsalainen Violet Days vetää naissolistinsa johdolla pätevän kuuloisen setin, muistiini tosin jää lähinnä coverina soitettu Alphavillen Forever Young. Kello kymmenen jälkeen tulee illan päänumeron vuoro ja Midnight käynnistää konsertin varhaisvuosien kappaleellaan Years. Yleisö on välittömästi mukana, tätä on selvästi odotettu. Biisejä tulee tiiviiseen tahtiin, ehtii laulaja Tyler Lyle sentään tervehtiäkin yleisöä. Henkilökohtainen kohokohtani koittaa jo varhain, kun kitaran ja basson varteen pestattu blondi mimmi laulaa Jasonin. En tiennyt mitä odottaa ja suoritus oli kerrassaan erinomainen, kuin suoraan levyltä. Days of Thunder ja saksofonisti täräyttää fillejään. Muut soittajat poistuvat hetkeksi lavalta ja seuraa synisti McEwanin soolonumero, kuulemme kauniin tulkinnan The Policen kappaleesta Don't Stand So Close to Me. Vaikka mies ei ole yhtyeen pääasiallinen laulaja, omaa myös hän kelpo äänen. En pane pahakseni, jos kuulisimme sitä lisää tulevilla levyillä.

Vampires, ja saksofonisti pääsee loistamaan. On jossain määrin harmi, ettei soittimen varressa ole eräs neekeri Amerikan rundilta; hän on mitä energisin tapaus ja loistava live-esiintyjä. Mutta ei tämänkertaisessa herrassakaan ole valittamista, virheet jäävät vähäisiksi. Eikä paikan päällä sellaisista juuri välitä, tilanteen tunnelma itsessään paikkaa paljon.

Kuulemme kappaleen Seventeen vielä julkaisemattomalta levyltä. Ei kuulosta pahalta, joskaan ei tee suurta vaikutusta. Loppu lähestyy ja kappaleiksi valikoituu suosikkeja, lämmennyt yleisö laulaa mukana. Encore ja sen huipennuksena Sunset, joka nostaa meiningin kattoon. Yhtye toivottaa hyvää yötä ja katoaa lavalta, Midnightin ensimmäinen Suomen konsertti olisi sitten siinä. Kurkku on kipeä ja jalatkin hieman puuduksissa, mutta mieli on iloinen. Tässä vaiheessa on jo varmaa, että kuulemme näistä hepuista vielä uudelleen. Korjaamme luumme Tavastialta ja liukenemme Helsingin yöhön. Yöpyisin ystäväni luona ja mitä muutakaan teemme kuin kuuntelemme Midnightia myöhään aamuyöhön. Täältä tähän, keep on running.

Päivän Noomit

Hei, sinä siellä!

Kokoomusnuoret...

Myös Aku on aineissa

Mikki aineissa

Pettymys valkokankaalla: Ad Astra (2019)

Päätin käydä elokuvissa parin vuoden tauon jälkeen. Valitessani sopivaa filmiä, tehosteet painavat vaakakupissa tavanomaista enemmän; kun pääsen näkemään jotain isolta kankaalta ja muhkealla äänentoistolla, miksi en ottaisi kaikkia tehoja irti? Olen muutenkin kaivannut jylhää avaruusscifiä, joten uskoin Ad Astran osuvan juuri tähän tarpeeseen.

Valitettavasti tarve jäi täyttymättä. Paras sana, millä voisin kuvailla kokemusta, on lattea. Elokuva kertakaikkiaan jätti kylmäksi, mikään siinä ei erityisesti noussut esiin. Se yhdistelee elementtejä useista genren teoksista, mutta ei saa otetta oikein mistään. Cinematografia on onnistunein elementti ja eittämättä kaunista, kuitenkin olen nähnyt aivan vastaavaa muuallakin. Konseptin tasolla tarina sisältää kutkuttavia teemoja, mutta ilmaisu jää vaisuksi. Näyttely on yhtä ja samaa nuottia riippumatta näyttelijästä, siis kovin väritöntä, mautonta ja hajutonta. Kaikesta puhisee esille taide-elokuvan syvä huokaus.

Ad Astra vie päähenkilönsä avaruuden armoille, kuitenkin aivan sama tehtiin paremmin elokuvassa Gravity (2013). Vaikea isäsuhde on koko tarinan ydin, mutta ei tavoita samanlaista tunnelatausta kuin vastaavalla teemalla loistanut Interstellar (2013). Katsojalle tehdään selväksi kuinka astronautintyö on maksanut päähenkilön perhe-elämän, mutta aihe jää ontoksi toisin kuin ihon alle mennneessä rainassa First Man (2018). Ohjaaja John Gray on epäonnistuneesti tavoitellut myös kubrickmaista tunnelmaa, kaikkinainen mielikuvitus ja scifi ovat tässä silkkaa rekvisiittaa toisin kuin Avaruuseikkailu 2001:ssä 

Lopputulos on siis vähän kaikkea ja ei mitään. Tarjolla oli Brad Pittin ja Tommy Lee Jonesin kaltaiset näyttelijät, joista ei kuitenkaan saatu juuri mitään irti. Kuten jo edellä huomautin, tarinan konsepti on hyvä: tarinat miehistä, jotka uhraavat läheisensä jahdatakseen suuruutta, ovat ajattomia. He etsivät jotain elämää mahtavampaa unohtaen tykkänään itse elämän. Miksi mennä tähtiin, jos on jätettävä kaikki - jopa oma ihmisyys - taakse? Isoja kysymyksiä, joiden parissa Ad Astra tyytyy lähinnä puhisemaan. Toteutus on yksinkertaisesti huonoa, tämä elokuva on tylsä.

Mikä oli se pettymys tarkalleen? Odotin jotain mysteerisempää, tahdoin ihmeen tuntua. En saanut mitään sellaista. Hampurilaisateria ystävieni kanssa sen sijaan täytti odotukseni ja myös vatsani.

Elokuvissa

Elokuvateatterit. Isolta kankaalta olen aina katsonut filmejä vain harvakseltaan, kerran tai pari vuodessa. Kenties siksi siinä on edelleen jotain taikaa, jotain erityistä. Kun popcornin haistaa, tietää minne on saapunut. Tulin miettineeksi, mitä elokuvia onkaan tultu vuosien varrella nähtyä ja ohessa kronologinen lista:

Poika ja ilves (1999)
Egyptin prinssi (1999)
Asterix ja Obelix: Tehtävä Kleopatra (2002)
Monte Criston kreivi (2002)
Star Wars: Attack of the Clones (2002)
The Lord of the Rings: The Two Towers (2003)
Star Trek: Nemesis (2003)
Star Wars: Revenge of the Sith (2005)
Ganes (2007)
Wanted (2008)
The Dark Knight (2008)
Opeaatio Valkyyria (2009)
Star Trek (2009)
Prometheus (2012)
Springsteen & I (2013)
Gravity (2013)
Fury (2014)
Terminator: Genisys (2015)
Star Wars: The Force Awakens (2015)
Alien: Covenant (2017)
Star Wars: The Last Jedi (2017)
Ad Astra (2019)

Top 5 albuminkannet

Parhaat albuminakannet kautta aikojen, täältä pesee:


5) Ayreon - The Final Experiment

Lempivärini sattuvat olemaan punainen ja sininen, tässä on erityisen räikeä yhdistelmä. Linnasaari keskellä merta herättää mystisiä mielleyhtymiä.


4) The 69 Eyes - Framed In Blood

Poikkeuksellinen valinta, sillä kyseessä on kokooma-albumi. Joka tapauksessa kuvitus vamypprityttöineen vetoaa.


3) Children Of Bodom - Halo Of Blood

Bodomin kansivalinnat ovat yleisesti ottaen kehnoja, mutta tämä on talviteemoineen yksi kaikkien aikojen parhaista.


2) Strapping Young Lad - Heavy As A Really Heavy Thing

Suomalainen Blood Music -lafka päätti teettää vinyylinä koko bändin tuotannon ja siinä sivussa laati uuden designin kullekin albumille. Jälleen punaista ja sinistä, kuvassa on tyylitelty bändilogo sovitettuna alkuperäiseen kansitaiteeseen. Simppeliä ja kaunista.


1) Nightwish - Oceaborn

Tämän paremmaksi ei voi laittaa. Voimakasta ja syvää sinistä, mikä hivelee silmiäni. Tyttö meressä ja fantasiateema saavat mielikuvitukseni laukkaamaan. Kuka katsoo taivaalla ja mitä viestiä vie pöllö?

Änäriennakko

Yöllä isot miehet lähtevät taas lätkimään kumilättyä Amerikan kaukaloissa. Voittajat ovat poteneet mestaruuskohmelonsa ja joukkueet tehneet ennakkosiirtonsa. Tämä kesä ja syksy olivatkin erityisen mielenkiintoisia tältä osin, sillä poikkeksellisen moni korkean tason RFA oli vailla sopimusta. Neuvottelut venyivät pitkälle ja viimeiset allekirjoitukset saatiin papereihin vasta viime viikolla.

Pelaajien tapa nähdä arvonsa on kokemassa muutoksen. Siinä missä jättisopimukset tehtiin usein UFA-pelaajien kanssa, ovat niitä nyt alkaneet sorvaamaan nimenomaan RFA:t. Syynä tähän on sen tajuaminen, että pääosin pelaajien parhaat vuodet nähdään ikävuosien 23-26 välillä. Vapaat agentit - vaikkakin vielä hyvällä tasolla - ovat usein nähneet jo parhaat päivänsä, ja näin ollen heidän palkkansa perustuu enemmänkin vanhoihin näyttöihin. Nuoret pelaajat saavat muhkeat sopimuksensa sen sijaan nykyisten näyttöjensä sekä korkeiden odotusten perusteella.

Myös suomalaisittain off-season on ollut kiintoisa. Sellaiset nimet kuin Sebastian Aho, Mikko Ratanen ja Patrik Laine ovat olleet vailla sopimuksia ja heidän tilannettaan on tarkasti seurattu. Aho hoiti homman ensimmäisenä allekirjoitettuaan Montrealin tekemän palkkatarjouksen, jolle Carolinan oli pakko sorvata vastine; caneseilla ei ollut varaa menettää parasta pelaajaansa ja Aho saikin oivallisen sopparin. Rantasen ja Laineen neuvotteluja saatiin taas odottaa viime viikolle asti, kun ensin mainittu sorvasi kuuden vuoden ja viimeksi mainittu kahden vuoden sopimuksen. Rantasesta tulee tätä myötä palkattu suomalainen, siinä missä Laineen sopimus on paikka kaverille osoittaa todellinen karvansa.

Niin, Laine. Viime kausi oli hänen mittapuullaan pettymys ja häneltä toivotaankin ryhtiliikettä. Oliko vaisujen otteiden syynä sitten loukkaantuminen, videopeliaddiktio, motivaation puute vai mikä? Joka tapauksessa on näin huikean potentiaalin omaavalta pelaajalta lupa odottaa enemmän. Siis enemmän maaleja, enemmän syöttöjä ja pisteitä, ja ennen kaikkea enemmän tasaisuutta. Ei voi olla, että yksi peli vedetään täysillä ja seuraavat viisi puolivaloilla. On ärsyttävää fanittaa jotakuta ja vain todistaa omin silmin, kuinka ihailtu ei saakaan mitään aikaan. Mikä siinä on, että luvataan paljon ja annetaan vähän? Verta vittu pakkiin.

Mutta. Aika näyttää. Viime kausi oli suomalaisittain hieno, kuten oli sitä edellinekin. Voimme odottaa yhtä hienoja otteita tänäkin vuonna ja nauttia, kuinka nuoret kiekkotaiturimme laittavat verkkoja solmuun. Aleksander Barkov, Miro Heiskanen ja tulokkaista Kaapo Kakko. Nimiä riittää ja katsotaan miten käy. Suosikkijoukkueitteni osalta tilanne on kaksijakoinen: Winnipeg on kusessa puolustuksensa osalta, mutta Colorado näyttää vahvemmalta kuin aikoihin. Kuka voittaa ja kenet, kuka nostaa kannua? Kyllä sen täytyy olla Avalanche!

Ruska

Stormheit sen kertoo:

Päivän Noomit

Aku, elämänkoululainen

The Pharaoh Sails To Orion

Makaan laiturilla yötä vasten ja katson tähtiin:




"Get away from me!
Take heed to thyself and see my face no more!
for in the day Thou see my face
Thou shalt die!"
- Exodus 10: 28

A constellation of divine architecture built on Earth
A holy harbour - Orion
Nautical ascension to the firmament

Ship-shaped barrows open my heart to the wisdom of this land
Sailing with the Serpent Chimera of a fiendish sandman

 The Unicorn arrives with the westwind to dream His funeral
"Thou art born for Horus dwells in Thee"

Slumbering with the ebb and the flow of this foaming tomb
"Thou art born for Seteh dwells in Thee"

Reveal your face to me and guide me through the Stygian fields
Enthral my soul to Sepedet's beams to serve Your will

Sailing on the distant seas from darkness to deliverance
Tales like the ocean written to the Draco's glance

Ruling with the scythe of death you tear our philosophies apart
An ancient starwalk to merge into the stars

"Open thy veins for my venom
Kiss the cobras with thy twisted tongue
So shalt thou join the empyrean circus
Where beggars mourn and seraphs dance
In this twilight cathedral
Shall I wed thee,
O Bride of the Netherworld"

Sailing on the distant seas from darkness to deliverance
Tales like the ocean written to the Draco's glance

Ruling with the scythe of death you tear our philosophies apart
An ancient starwalk

Join my soul the hunter in the sky

Ankkalinnan äärioikeisto

Juominen

Detox!

Yle Areenan ohjelmatarjonta

Joskus, kun panettaa

Heureka!

Tunne, joka on enemmän kuin pelkkää tajuamista. Kaikenlaista sitä nimittäin on tajunnut tässä matkan varrella, mutta on vaikea osoittaa tarkkoja ajankohtia. Heureka taasen on kokonaisvaltainen ja pysäyttävä kokemus, se jää muistiin. Muutamia hetkiä elämäni varrelta:

-Kun opin pyöräilemään kuusivuotiaana. En meinaa oppia tasapainoa millään, kunnes lasken pienen mäen alas. Aivan yllättäen pysyn pystyssä, kuin palaset loksahtaisivat paikoilleen sisimmässäni. Aivan huumaava tunne.

-Kun opin laskemaan ensimmäisellä koulumatkallani. Kukaan ei ollut vaivautunut selittämään minulle, mitä tarkoittaa yksi plus kaksi: "laske sormilla", sanottiin. Mutta mitä tarkoittaa "laskea", mitä muuta kuin yksi, kaksi, kolme, neljä, jne. Mutta kävellessäni kaikki yhtäkkiä valkenee, "niin se siis on että on yksi sormi ja sitten kaksi sormea lisää. Ja sitten on kolme sormea, VAU!"

-Kun opin lukemaan. Aapinen on kädessäni, istun sohvalla. Isäni istuu vieressä lehteä selaillen, hän vartioi että tekisin ensimmäiset läksyni. Yritän lukea ensimmäisen sanan, "a-a...aave, se on 'aave'". Isäni sanoo: "missä näet V:n, missä näet E:n? Otapa uusiksi". Luen saman sanan uudelleen ja uudelleen, kunnes alan hahmottaa kirjaimia: "aa...aamu...avaa...aak...aakkoset". MEIN FÜHRER. I CAN READ!

-Olen yhdeksännellä luokalla ja sairaana koulusta. Luen lähestyviin matematiikankokeisiin sängyssäni. Siihen asti olin mekaanisesti tehnyt läksyni ilman, että olisin yrittänyt sisäistää opetettavaa asiaa. Nyt pohdiskelen aihealuetta ajatuksen kanssa ja lopulta ymmärrän, mitä derivaatta merkitsee.

Viina on paras. ja rööki

Iltapäivä kaupungilla

Japanilainen estetiikka

Katsoin hiljattain anime-elokuvan Your Name (2016), japanilaisittain Kimi No Nawa. Se lienee Akiran (1988) ohella visuaalisesti mykistävin japsianimaatio koskaan. Se osoitti jälleen, että tuon kaukaisen saaren asukkailla on erityinen suhde kauneuteen. He katselevat maailmaa ainutlaatuisen filtterin lävitse, aivan arkinenkin maailma saa heidän käsittelyssään uuden ulottuvuuden.

Tyyliä voisi kutsua eräänlaiseksi maagiseksi realismiksi. Kohteet löytyvät tästä maailmasta, mutta niitä ei kuvata sellaisenaan vaan idealisoituina. Jokapäiväinen elämä näyttäytyy näin katsottuna fantasialta.

Ei ole sattumaa, että kawaii on kokonainen alakulttuurinsa Japanissa. Ei ole sattumaa, että Shiba Inu on Japanissa jalostettu koirarotu. Saaren ihmisillä on nälkää kauneudelle, sitä on niin paljon ettei sitä suomalaisen arkirealismin ympäröimänä voi täysin sisäistää. Siksi monet asiat - kuten edellämainittu kawaii - näyttäytyvät lähinnä kitschinä, japanilaiset menevät kaipuussaan äärimmäisyyksiin.

Kauneudenpalvonnalla on myös kääntöpuolensa. Se ilmenee japanilaisten viehtymyksessä julmuuteen, raakaan väkivaltaan ja perversioihin. Yukio Mishima sanoi, ettei japanilaisuutta voi ymmärtää ellei kirsikankukan lisäksi näe samuraimiekkaa. Kumpuaako tämä vastakohtaisuus sitten itäisessä uksonnollisuudessa vaikuttavasta dualismista vai useammastakin lähteestä, mene ja tiedä. Siinä missä Kimi No Nawa edustaa puhtaasti japanilaisuuden romanttista puolta, näyttää Akira päivän lisäksi yön. Kyseisessä animessa kaunis kohtaa groteskin, se tuottaa subliimin alueella kuultavia riitasointuja.

Japanilaiset ovat outoa väkeä. Saari ja sen asukkaat kiehtovat minua, mutta olen iloinen ettei minun tarvitse asua siellä. En tiedä, haulaisinko edes käydä siellä. Se on oma maailmansa, jonka kulttuuri on kuitenkin jättänyt jälkensä minuunkin. Anime on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan, sen esteettinen ilme on pysyvä osa mielenmaisemaani. Vaikka en kutsuisi itseäni faniksi, olisi elämäni eittämättä hieman köyhempää ilman näitä itäisiä elämyksiä.

Vaihtojuopoksi Irlantiin?

Lääkärin vihjeitä

Flashback Future, Helsinki 30.8.2019

SynthWave on lentänyt tutkan alla jo vuosikausia. Genren vaikutuksen voi kuulla jopa mainoksissa asti, mutta radiosoittoon asti sitä ei koskaan päädy. Se on musiikillinen ilmaus kasarinostalgiasta, joka on lähes dominoiva virtaus tämän hetken populaarikulttuurissa. Stranger Things on trendin lippulaiva ja on soundtrackinsa osalta vaikuttanut myös SynthWaven suosioon. Kuitekaan ei genre ole noussut massasuosioon, mistä vertaus tutkan alla lentämisestä; sillä on oma vannoutunut ja eloisa fanikulttuurinsa, mutta on jäänyt suurelta yleisöltä muuten huomaamatta.

Kasarinostalgian ja sen mukana syntyneen retroskenen taival ansaitsisi kenties oman historiikkinsa. Iso osa toiminnasta on keskittynyt verkkoon, mutta tämän vuosikymmenen aikana on alkanut muodostumaan livetoimintaakin. Artistit ja yhtyeet vetävät keikkaa ja klubit järjestävät tapahtumia, niin myös meillä Suomessa. Tunnetuin (ja ainoa tietämäni) näistä on Flashback Future, jonka takana on ollut helsinkiläinen mies. Kuuden vuoden ajan on Suomeen tuotu erinäisiä esiintyjiä ja tänä vuonna viimeistä kertaa. Vaikka kyseinen järkkäri ripustaakin hanskat naulaan, on jatkajia jo ilmottautunut. Retromusiikkia tullaan kuulemaan livenä myös vastaisuudessa.

Omalta osaltani tämä oli ensimmäinen tilaisuus käydä kuulemassa syntetisaattorimusaa livenä. Tämä oli ylipäätänsä ensimmäinen keikkani sitten syyskuun 2014, jolloin näin Devin Townsendin Savoyssa. Viime itsenäisyyspäivän natsikeikkaa en laske, se oli lähinnä möykkää; hauskaa, mutta ei ihan oma juttuni. Flashback Future oli joka tapauksessa virkistävä diskoilta, erinomainen päätös oli lähteä messiin. Pienet bileet silloin tällöin ovat hyvää tuuletusta.

Päivä oli kaunis ja ilta lämmin. Harvoin on elokuun lopussa sää yhtä lempeä, voidaanko puhua jo intiaanikesästä? En pane pahitteeksi, onhan SynthWave noin muutenkin kesäöiden musiikkia. Suuntana siis Helsinki, missä lähdimme juna-asemalta hyvän ystäväni ja parin muun naikkosen kanssa Kallioon. En muista milloin olisin siellä käynyt, jos olen ollenkaan. Vihollisterritoriolla oltiin, joskin onhan siellä varsin nättiä. Keikkapaikkana toimi Kuudes Linja, mukavankokoinen klubi punatiilirakennuksessa. Panin merkille hevarien läsnäolon yleisössä, synamusiikki kun tuntuu vetoavan genrerajojen ylitse. Kenties rakkaus melodiaan yhdistää, kovuudestaanhan huolimatta metalli soi pääasiassa diatonisen asteikon puitteissa. Myös tietyt artistit kuten Perturbator omaavat hevitaustaa.

Illan käynnisti kotimainen Ace Buchannon (yllä kuvassa). Uusi tuttavuus minulle, mutta kolmesta esiintyjästä parhain. Hänen numeronsa oli kenties autenttisisnta kasaria, niin musiikillisesti kuin visuaalisesti; mies, jolla keytar olalla, aurinkolasit silmillä ja pikkutakki päällä. Yleisö tuntui lämpenevän hitaasti kuten allekirjoittanutkin, joka lisäsi promillemääräänsä tasaisesti. Niin usein sitä on ollut klubeilla ja katsellut kuinka ihmiset hytkyvät itselle vieraan musiikin tahtiin. Oli siis esteettinen kokemus todistaa, kun kauniit naiset tanssahtelevat mieluisten sävelien mukana.

Seuraava esiintyjä - VHS Dreams - aloittikin settinsä jo innokkaamalle yleisölle. Numero toteutettiin DJ-hengessä eli luvassa oli katkeamatonta musiikkia seuravaaksi tunniksi. Kyllä tämäkin kelpasi, mutta viime kädessä kaipaan autenttisuutta. Sitä, että esiintyjä todella soittaa musiikkiaan. Tällä tavoin ei tietenkään studiokokemusta voida jäljentää, mutta se ei liene tarkoituskaan? Hyvää esimerkkiä tarjoaa kotimainen Kebu, joka massiivisella syna-arsenaalillaan loihtii biisit reaaliajassa. Ne osuudet, joita hän ei soita itse, hän triggaa MIDI:llä. Lähestymistapa vaatii enemmän vaivaa ja taitoa, mutta tavoittaa sen mistä livemusikissa on kysymys.

Tunnelma alkoi kuitenkin olla jo hyvällä mallilla, ei kenelläkään voinut olla mitään valituksen aihetta. Viimeinen esiintyjä Master Boot Record käänsi tämän tunnelman sitten aivan toiseen suuntaan, ei kuitenkaan yhtään vähemmän hauskaan. Kyseessä on kitaristin ja rumpalin duo, joiden musiikkia kuvailisin industrial metalliksi, jonkinlaiseksi yhdistelmäksi videopelimusiikkia ja heviä. Syntetisaattorimelodioita, raastavan kovia kitaroita ja nopeita rumpuja, sen verran muistan. Illan covereina kuultiin E1M1 sekä Hell March, jotka saivat yleisön innostumaan aivan erityisesti. Moshpitissä sai taklata porukkaa ja heiluttaa päätään hullun lailla, tämmöistä oli vähän kaivannutkin. Illan kohokohta totisesti.

Homma saatiin pakettiin ja koitti paluu rautatieasemalle ja kotiin. On hatunnoston arvoinen suoritus, että järjestäjä on jokseenkin omakätisesti toteuttanut tapahtumaa vuodesta toiseen. Voittoa tuottamattomana ei myöskään rahoja ole kääritty muuten, kuin kulujen kattamiseksi. Isomman luokan järjestäjät eivät verrattain pienen genren vuoksi vaivautuisi, joten vastuu jää amatöörien harteille. Kuten käsitteen etymologia implikoi, kyseessä on "labour of love". Vaikka voisi olla kiintoisaa kokea vastaavaa isommassakin mittakaavassa, nautin myös intiimistä tunnelmasta pienemmän yleisön kesken. SynthWave elää ja voi hyvin, joten vastaavaa tulemme näkemään ja kuulemaan jatkossakin.

I'll be back!