sunnuntai 30. marraskuuta 2014

1. Adventtisunnuntai



Hyvää adventtisunnuntaita ihmisille ja mukavaa joulunajan odotusta. Joulu on minulle ja monelle muullekin vuoden ykkösjuhla ja sitä kelpaa tunnelmoida hyvissä ajoin ennen varsinaisia pyhiä. Parhaimmillaan joulu onkin oikeastaan ennen niitä, odotus itsessään on kutkuttavaa ja maagista. Pienenä sitä odotti sekä lahjoja että joulun taikaa, nykyään lähinnä tuota jälkimmäistä sekä yhdessäoloa perheen kanssa. Ihan hyvä, jos saan parit sukat ja rasiallisen suklaata, ei siinä muuta tarvita.

Ja nyt voi taas alkaa kuuntelemaan joululauluja. Olen jo ehtinyt vähän keulia, mutta yleensä maltan mieleni tänne asti. Ei tulisi mieleenikään kuunnella joulumusiikkia mihinkään muuhun vuodenaikaan, tästä se alkaa ja loppiaisena loppuu. Minulle assosiaatiot ovat musiikissa tärkeitä, joten en senkään vuoksi kuuntelisi joulunajan musiikkia kesällä, koska alkaisin yhdistää sen vääriin asioihin. Enhän kuuntele suvivirttäkään paitsi toukokuussa.

Ja virsistä puheen ollen, tänään on taas kaikunut hoosianna pitkin Suomen kirkkoja ja omassa kämpässänikin. Se on kaunis kuorolaulu, virsien parhaimmistoa. Olisikohan pitänyt käydä tänään kirkossa ihan vain kuullakseni sen? En ole tainnut vuosiin käydä kirkossa, vaikka olen aina pitänyt niistä. Vanhat kirkot ovat oma lukunsa, mutta jumalanpalveluksissakin muistan aina viihtyneeni. Se kuinka papin ääni kaikuu kirkossa, alttaritaulut ja väri-ikkunat, se on pyhän atmosfääri. Muistan oman kotikuntani kirkosta yksityiskohdan, että jokin kone piti matalaa huminaa, ja sen resonanssi loi ikään kuin bassonuotin. Sekin toi oman mausteensa tunnelmaan. Murheellisinta tässä lienee kaiketi se, etten enää usko. Lapsena uskoin, silloin oli helppo vakuuttua siitä, että nyt oltiin edes hetki jonkin elämää suuremman kanssa tekemisissä. Saarnaakin kuunteli eri korvalla, pidin raamatun kertomuksista. Minun pitäisi tosiaan käydä vielä joku päivä kirkossa. Edes muistoja verestääkseni.


Eikä unohdeta sitä, että tänään on tullut kuluneeksi 75 vuotta talvisodan alkamisesta. Siitä alkoi kaikkiaan kuusivuotinen episodi ja kansakunnan tärkein kohtalonhetki historiassamme. Nuori kansa taisteli itselleen kovalla hinnalla vapauden, kahdesti. Ei talvi- eikä jatkosodassa ryssä päässyt Karjalaa pidemmälle, mistä olemme kiitollisia.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Ace Of Spades!


Konservatiivinen skene internetissä



Suomessa on viimeisten kahdeksan vuoden aikana kehittynyt niin sanottu konservatiivinen skene, joka näkyy eritoten täällä blogosfäärissä. Voisi jopa puhua konservatiivisesta blogistaniasta, johon voin itsekin katsoa kuuluvani. Olen kommentoijana ja seuraajana ollut mukana jo pari vuotta havaintoja tehden. Yksi kiinnostavimpia seikkoja on, että toisin kuin luulisi, kyseessä on hyvinkin eklektinen porukka erilaisine mielipiteineen. Tämä vahvistaa sen käsitykseni, ettei yksikään ryhmä ole niin yhdenmukainen kuin vastapuoli olettaa. Konservatiivit eivät näin pääasiassa ole sellaisia mörköjä ja homogeenista massaa kuin suvaitsevaiset luulevat, eivätkä suvaitsevaiset ehkä niin idiootteja kuin konservatiivit luulevat.

Aloitetaan uskonnosta; konservatiivinen blogistania pitää sisältää muutamia avoimen tunnustuksellisia kirjoittajia, joista huomionarvoisimmat lienevät Tuplis, Mika Keränen ja Markku Stenholm. Kaksi viimeksi mainittua ovat katolilaisia, Tupliksesta en ole varma, mutta veikkaan ortodoksista kirkkokuntaa. Loput bloggaajista ovat joko silkkoja ateisteja taikka agnostikkoja, jotka näin pääsääntöisesti suhtautuvat kristilliseen uskoon myönteisesti. Esimerkiksi Jaska Brown – ateisti – uskoo uskomiseen, eli hän näkee uskonnon yhteiskunnalle välttämättömänä. Tämä kanta kuvaa hyvin myös Takkirautaa, joka tosin ei ole ateisti, vaan omannäköisen version buddhalaisuudesta kehittänyt kryptoteisti (hän ei usko jumalaan, mutta pelkää ja vihaa sitä, mutta uskoo sielunvaellukseen. Hänen uskonnolliset näkemyksensä ovat siis vähintään vaikeasti määriteltävissä). Skene pitää sisällään myös muutaman ateistisen uuspakanan kuten Jarkko Pesosen ja Rami Leskisen (jolla ei ole omaa blogia). En sinänsä mene vannomaan noista kahdesta, mutta kirjoitustensa perusteella tuntuisivat symppaavan muinaissuomalaista uskontotraditiota. Ulkomaisista kirjoittajista uuspakanallista suuntausta edustaa Alain de Benoist.

Moni edellä mainitsemistani kirjoittajista kynäilee verkkolehti Sarastukseen. Jos haluaa saada kuvan, kuinka moninaista ajattelua skene pitää sisällään, kannattaa tutustua lehden artikkeleihin. Lehden kirjoittajilla on useita lähes vastakkaisiksi katsottavia näkemyksiä. Yhteisin nimittäjä heille on tietynlainen sensibiliteetti ja inho nykyajan aatteellisia hegemonioita kohtaan.

Maahanmuuton suhteen skenessä vallitsee yksimielisyys. Ainoastaan kantojen jyrkkyys vaihtelee joidenkin katsoessa tarpeelliseksi maahanmuuton merkittävän vähentämisen, siinä missä toiset lopettaisivat sen ja esimerkiksi kehitysavun kokonaan. Kirjoittajat vihaavat poliittista korrektiutta ja nykyaikaista mediaa peittelemättä, eikä yksikään kirjoittaja suhtaudu islamiin myönteisesti.

Näkemykset rotukysymyksiin vaihtelevat myös. Jotkut pitävät niitä aktiivisesti esillä ja ovat ottaneet kärjekkäitä kantoja esimerkiksi rotujen älykkyyseroihin. Jukka Aakula, Mikael Virtanen, Markku Stenholm ja Ruukinmatruuna ovat ainakin omien havaintojeni mukaan olleet näissä asioissa aktiivisina. Jukka Aakulalla näyttää tuntevan suoranaista kuvotusta etenkin afrikkalaisia kohtaan, kun taas Ruukinmatruuna on tarkastellut rotukysymyksiä silkan tieteellisestä näkökulmasta. Muut bloggaajat ovat ottaneet tähän asiaan kantaa korkeintaan satunnaisesti, eikä heillä ole välttämättä voimakkaita mielipiteitä suuntaan eikä toiseen. Timo Hännikäinen pitää erityisesti mustaihoisista kuubalaisista huorista.

Talouskysymykset jakavat myös porukkaa jonkun verran. Useat kirjoittajat suosivat liberatristisia ratkaisuja ja täysimittaista kapitalismia, tunnetuimpana kenties Kumitonttu. Muita libertaareja ovat Mikael Virtanen, Jarkko Pesonen ja Jukka Aakula tietyin varauksin. Kaikki kirjoittajat vastustavat sosialismia ja yletöntä valtion puuttumista asioihin, ainoastaan aste-erot vaihtelevat. Ruukinmatruuna edustaa jonkinlaista keskitietä, hänen positiotaan on hankala määritellä, mistä todistaa jo se seikka, että häntä syytetään vuoroin kommariksi ja vuoroin öykkärikapitalistiksi. Sarastuksen kirjoittajista usea on avoimesti kapitalismia vastaan kuten Timo Hännikäinen, Kai Murros ja Rami Leskinen. Kukaan skenessä ei sinänsä ehdota sosialismia tilalle ja libertaarejakin kirjoittajia yhdistää se seikka, että he ovat globalisaatiota vastaan. Kumintonttu ei sinänsä vastusta globaaleja markkinoita, kun taas toinen libertaristi Mikael Virtanen tuntuu suosivan lokalismia ja pienten yhteisöjen voimaa.

Suhteessa Venäjään ja maanpuolustusasioissa näkyy myös ristivetoa. Kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että puolustusta olisi syytä vahvistaa ja että Venäjä on uhka. Sellaiset kirjoittajat kuin Jukka Aakula ja Ruukinmatruuna ovat avoimesti Naton kannalla, kun taas toiset ovat sen suhteen skeptisempiä. Oma maailmansa ovat sitten ne kirjoittajat, jotka ihailevat Venäjää. Heitä ei sinänsä löydy juuri siitä porukasta, jota seuraan, mutta blogistaniasta yhtä kaikki. Heitä löytyy runsaasti myös perussuomalaisista ja ulkomailla esimerkiksi Unkarin Jobbik -puolueesta ja Ranskan Front nationalesta. Jukka Aakula pitää näitä ihmisiä maanpettureina, jotkut ovat ymmärtäväisempiä. Kuten näkyy, joillekin konservatiiveille suurin uhka on Nato, toisille se on Venäjä.

Kirjoittajien kannat myös Amerikkaan vaihtelevat. Toiset ovat avoimen proamerikkalaisia kuten Kumitonttu (joka hänkin on kriittinen sen nykyistä tilaa ja kehitystä kohtaan). Huomattava pääosa on vähintään skeptistä, suoran antiamerikkalaisia ei liene kukaan. Kenties Markku Stenholm tuntuu olevan eniten vastaan, vaikka hänkään ei ole sitä samalla lailla kuin useat vasemmistolaiset. Mika Keränen on frankofiili ja eurosentrinen kirjoittaja, joka ei ole antiamerikkalainen, mutta on analysoinut sitä kriittisesti useaan otteeseen.

Kanta ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun nostattaa taas jyrkän vastakkaisia kantoja. Useat kirjoittajat kuten Kumitonttu, Ruukinmatruuna ja Mikael Virtanen ovat skeptikkoja henkeen ja vereen. Sen sijaan suurin osa Sarastuksen kirjoittajista, profiloituneimpana Jukka Aakula, on nostanut ympäristökysymyksiä esille eivätkä he kiellä ihimisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta. Tämä jakolinja on itselleni mielenkiintoisin, sillä skeptikot pitävät ilmastonmuutokseen uskovia itsenäiseen ajatteluun kykenemättöminä idiootteina ja kommunisteina, kun taas kannattajat pitävät skeptikoita kreationisteihin verrannollisina huru-ukkoina. Koska juuri tämä asia on isoin jakolinja konservatiivien keskuudessa, kaikki eivät ole ottaneet voimakasta kantaa. Jaksa Brown on tyytynyt toteamaan, ettei tiedä aiheesta tarpeeksi, ja esimerkiksi Yrjöperskeles on todennut että ottia tuota. Professorin blogissa on aihetta käsitelty useampaan otteeseen neutraalisti. Hän tosin tuntuu olevan lähtökohtaisesti skeptinen, vaikkei kielläkään ilmiötä.

Kirjoittajien ajatusmaailmat poikkeavat myös sangen paljon suhteessa traditioihin. Siinä missä jotkut kirjoittajat suhtautuvat niihin jopa olankohautuksella, toiset puoltavat niitä henkeen ja vereen. Libertaarien mielestä perinteet ovat enemmänkin yksityisasia, jokainen valitsee itse omat arvonsa. He eivät välttämättä näe mitään vikaa kulutuskeskeisyydessä, ateismissa tai massaviihteessä. Heille edellä mainitut asiat peilautuvat suhteessa muslimeihin ja edustavat siksi hyviä ja tavoiteltavia asioita. Traditionalistisesti suuntautuneet pitävät koko Eurooppaa rappioon ajautuneena maanosana, joka on vieraantunut todellisesta perinnöstään. Edellä mainittuja traditioon välinpitämättömästi suhtautuvia löytyy enemmän Amerikan uuskonservatiivisesta skenestä kuin Suomesta. Suomessa koko porukka on ylipäätään pieni ja enemmän järjissään traditioiden suhteen, mikä näkyy esimerkiksi Sarastus –lehden linjassa.

Kaiken kaikkiaan on ilmiselvää, etteivät konservatiivit, maahanmuuttokriittiset tai miksi heitä haluaakaan kutsua, ole kovin yhtenäinen porukka. Yhteisin nimittäjä heillä lienee tietynlainen asennoituminen asioihin kuin mielipiteet sinänsä. He eivät ole se porukka, miksi vasemmistolaiset ovat heitä väittäneet, uusnatseja taikka fasisteja heistä ei oikein löydy. Sarastuksen kirjoittajista Rami Leskinen lähestyy eniten fasismia, mutta entä sitten? Hän ei edusta kirjoittajien koko joukkoa, eikä fasismi ole pelkästään huonoa. Olisi oikeastaan outoa, jos kukaan ei tässä skenessä olisi fasisti. Heidänkin olemassaolonsa todistaa ryhmän sisäisen eklektisyyden.

EDIT. Lisäsin linkit eri kirjoittajien blogeihin. Teksti oli myös nopea pikaraapaisu, joten monia mainitsemisen arvoisia tekijöitä saattoi jäädä kartoittamatta. Mieleen tulevat ensinnä libertaristi ja maahanmuuttokriitikko Mikko Ellilä sekä avoimesti homoseksuaali Jukka Hankamäki. Viimeksi mainittu on kirjoittajien enemmistöstä poiketen kannattanut uutta avioliittolakia, ja on hänen ajatusmaailmansa monessa muussakin asiassa vähintään omapäistä. Tärkeimmät yhdistävät tekijät skeneen lienevät hänen kämyisyytensä ja nuivuutensa.

EDIT 2. Kai Murros olisi myös oman mainintansa arvoinen. Hän poikkeaa yltiöpäisellä radikalismillaan ja avoimella totalitarismillaan melkoisesti muusta porukasta, ja hänen lähimmät poliittiset sukulaisensa löytynevät punakhmereista.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Homokysymys



Tänään äänestetään niin sanotusta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Laki menee läpi. Jos se ei mene läpi tänään, niin ensi kerralla tai sitä seuraavalla kerralla. Tämä on vastustajien puolesta hävitty taistelu, vastarinta on turhaa. Niin paljon kuin se kenties ketuttaa, kannattaa miettiä mihin järkevään sitä voisi oikeasti voimiaan keskittää. Minäkin aion tässä käsitellä tätä aihetta ensimmäisen, ja toivottavasti viimeisen kerran.

Timo Hännikäinen ehti kirjoittaa jo erinomaisen esseen, ja sanoi jokseenkin kaiken mitä minä olisin sanonut. Yritän tässä tuoda vielä joitakin näkemyksiäni esiin, jotka ehkä täydentävät Hännikäisen näkemystä.

Mikä se avioliitto olikaan? Avioliitto on miehen ja naisen yhteenliittymä, pohja, jonka päälle perhe rakentuu. Se on historian sivu kuulunut aina miehen ja naisen välille, koska vain eri sukupuolta olevat kykenevät lisääntymään. Avioliitto on siis etuoikeus. Se on etuoikeus, kuten seksikin. Vain jälkimmäisen seikan nostavat esiin feministit, jos heillä on tarvetta vittuilla naisen puutteessa oleville heteromiehille. Katsokaas, naisen puutteessa olevan heteromies – ei väliä kuinka onneton tai heikommassa asemassa – ei ole uhri vaan saamaton nahjus, jolle saa vittuilla kuinka paljon hyvänsä. Se, ettei seksi ole perusoikeus, on täysin oikea huomio, mutta feministit käyttävät sitä vain yhteyksissä, jossa he voivat pyyhkiä sitä alemman tason miesten naamaan. No, en minä, eikä monikaan muu ole vaatimassa miehille taattua seksiä, koska seksi ei tosiaan ole ihmis- saatikka perusoikeus. Ja avioliitto on seksiäkin suurempi etuoikeus, mutta jotenkin feministit ja suvakit ovat onnistuneet luomaan siitä ihmisoikeuskysymyksen. Minä en tiedä, kuinka yksinäisten miesten ongelmat voitaisiin ratkaista, mutta yhteiskuntarauhan ja yleisen hyvinvoinnin kannalta se on aika vitusti merkittävämpi ongelma, kuin homoavioliitto, joka ei merkitse suurimmalle osalle homoseksuaaleista yhtään mitään.

Miksi siis juuri homot on nostettu tapetille, miksi juuri heidän mahdollisuutensa mennä naimisin on niin tärkeä juttu monille? Puhutaan nyt siis asioista niiden oikeilla nimillä: kyseessä ei ole tasa-arvoinen avioliittolaki, koska avioliitto laajennettaisiin koskemaan vain yhtä seksuaalivähemmistöä. Mutta miksi vain homot, onhan sitä muitakin parafilioita. Tähän saa luonnollisesti vastaukseksi, että tärkeintä on ihmisten oma tahto ja se, ettei ketään vahingoiteta. Tämä toki rajaa esimerkiksi pedofilian tai zoofilian pois, mutta entä sisarusten väliset avioliitot? Samaa sukupuolta olevat tai steriloidut eri sukupuolta olevat sisarukset voisivat samojen argumenttien mukaan mennä naimisiin: jos he ovat täysi-ikäisiä ja tekevät sen vapaasta tahdostaan, miksi heitä pitäisi estää? Mikseivät vanhempi ja täysi-ikäinen lapsi voisi mennä naimisiin, jos on ilmeistä että vapaaehtoisesti ollaan mukana. Ja nyt argumentit, että ”se tuntuu väärältä/iljettävältä” eivät tietenkään käy päinsä, koska niillähän ei voi vastustaa homoavioliittoja suvakkien mielestä.  ”He ovat todella marginaalisia”, no niin ovat muuten homotkin. Myöskään Nekrofilia ei aiheuta vahinkoa kenellekään. Se, että jonkun sukulaisen tunteet saattavat loukkaantua, ei toki ole mikään vasta-argumentti. Odotan innolla sitä päivää, kun myös ruumin kanssa voi astua maistraattiin tai kirkkoon siunattavaksi avioliittoon.

Samoilla argumenteilla, joilla puolustetaan homojen avio-oikeutta, voidaan siis puolustaa muiden parafilioiden oikeutta samaan. Mutta jotenkin vain homot koetaan avioliiton arvoisiksi. Koska suvakit eivät ole valmiita viemään ajatuksiaan johdonmukaisesti pidemmälle, todistustaakka lankeaa heidän niskaan: miksi tuhansia vuosia vanhaa traditiota pitäisi juuri nyt muuttaa ja vain yhden vähemmistön hyväksi? Jos lakia ei muuteta muiden vähemmistöjen eduksi, miksi aloittaa ollenkaan? Lakiuudistus koskisi marginaalin marginaalia, koska vähemmistö homoista menisi naimisiin ja näistä vähemmistö adoptoisi lapsia. Tämän pienen pienen joukon vuoksi siis on tapahtunut kaikki riekkuminen, kaikki aika ja vaiva kulutettu turhuuteen.

Tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat naamioita, joiden suojissa tätä agendaa edistetään. Kyseessä ei ole tasa-arvoasia eikä ihmisoikeuskysymys, mutta molemmat ovat homoasiaan juurtuneet erottamattomasti. Ja agendana on avioliiton tuhoaminen, joka ei tietenkään tähän jää. Homoavioliitto ei itsessään riko avioliittoinstituutiosta mitään, mikä siinä ei olisi jo rikki. Uuden lain hyväksyminen on kuitenkin pieni, mutta looginen askel puolen vuosisadan mittaisessa rappiossa.  Nykyinen laki ei paranna saatikka huononna käytännön asioita suuntaan eikä toiseen, vaikutus on enemmänkin symbolinen; tämä on ennakkotapaus, jolla tullaan perustelemaan seuraavia avioliittoon ja perheeseen tehtäviä muutoksia. Pikku hiljaa rappiosta tulee täydellinen. Huh, ei varmasti tämä ollut mielessä YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijoilla. Vaikka mokomaakin paperia, jolla itse pyyhin vessanlattioita, käytetään perustelemaan nykyistä lainmuutosta, olisivat silloiset julistuksen laatijat nauraneet päin naamaa sukupuolineutraalin avioliiton ehdottajille. Vaikka suvakit nyt nauravatkin Päivi Räsäselle, tarkoittivat julistuksen laatijat avioliiton miehen ja naisen väliseksi, muun väittäminen on aatehistoriasta piittaamatonta valetta.

Seuraava askel on moniavioisuuden vaatiminen, siitä olemmekin jo nähneet viitteitä. Vihreät nuoret ehdottivat aikanaan moniavioisuuden sallimista, minkä lisäksi asia on jo saanut kasvavaa huomiota osakseen mediassa; tällä hetkellä vielä rajallisesti, mutta pikku hiljaa yhä enenevissä määrin. Moniavioisuus tulee todennäköisesti olemaan yksi suvaitsevaiston seuraavista pyhistä lehmistä. Mikäli rappeutuminen jatkuu entiseen malliin, tullaan moniavioisuus hyväksymään parinkymmenen vuoden kuluessa. Avioliitto redusoituu yksilöiden väliseksi sopimukseksi, pieneksi yhtiöksi, jossa voi vapaasti päättää osakkaiden lukumäärän. Koska yhteiskunnan byrokratia ja hallintokoneisto tulevaisuudessa jatkavat kasvuaan, ei sille tuota ongelmia selvitä moniavioisuuden tuottamista monimutkaisista juridisista vaikeuksista. Erot myös jatkavat kasvuaan, jolloin aviosopimuksia aletaan solmimaan määräaikaisina. Voi siis olla perhe, jossa henkilöt A ja B ovat ”sitoutuneet” (sopimuksen voi purkaa seuraamuksitta, joten sana sitoutua lainausmerkeissä) naimisiin kymmeneksi vuodeksi ja heidän lisäkseen on henkilö C, joka on B:n kanssa namisissa puolitoista vuotta. Henkilö C on myös naimisissa kaksi vuotta henkilön D kanssa, joka on…ad infinitum. Lainaan tähän Timo Hännikäistä:  

Lopputuloksena olisi todellinen 60-lukulainen vapaan rakkauden paratiisi: lopulta kaikki olisivat naimisissa keskenään eikä kukaan kuuluisi kenellekään. Yhtä suurta perhettä kaikki; tätä seksuaaliradikaalit kaiketi haluavatkin. Kaavasta puuttuvat vain sellaiset inhimilliset tekijät kuin mustasukkaisuus ja omistushaluisuus, mutta sellaisethan ovat vain markkinavoimien turmelemien ihmisten kypsymättömyyttä, ja katoavat kuin itsestään vapaaseen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen siirryttäessä.

Eli lyhyesti: moniavioisuus olisi perheen ja yhteiskunnan täystuho.

Kyllästyin tähän aiheeseen kaksi vuotta sitten. Homoavioliitto oli minullekin alun perin tärkeä juttu, jota puolustin tunteella. Kun aloin ymmärtää, kuinka merkityksettömästä asiasta onkaan kyse, tunnesiteeni alkoi väljetä. Muutuin pikku hiljaa skeptisemmäksi asian suhteen, ja lopulta koin pienen valaistumisen. Ymmärsin, että avioliiton etuoikeutus ja tuhatvuotinen traditio sen takana ovat asioita, joita ei tule muuttaa. Avioliitto ja perhe ovat olemassa syystä, eikä siihen asiaan homoilla taikka sosiologeilla ole nokan koputtamista.

Kuten yllä on ehkä tullut ilmi, en vastusta homoavioliittoa mitenkään henkeen ja vereen, koska se ei ole tarpeen. Kyseessä ei ole niin iso asia, ja toisin kuin jotkut luulevat, ei se johda mihinkään homosaatioon tai perversioiden yleistymiseen. Vielä kerran: homoavioliitto ei voi rikkoa mitään sellaista, mitä yleinen rappio ei olisi jo rikkonut. Vastustan asiaa periaatteellisista syistä, mutta tunnesitoutumiseni asiaan on heikkoa. Ymmärrän molempien puolien argumentteja ja niissä on hyviä ja huonoja. Paras puoltava argumentti lienee se, että avioliitto saattaisi vähentää promiskuiteettia homojen parissa. Tämä taas ehkä pitäisi parit yhdessä ja sitoutuneena lapsiin. Toisaalta ei ole mitenkään varmaa, toimisiko tämä todella, koska homoilla ei yleisesti ottaen ole suurta hinkua avioon. Juuri he ja muut suvakit olivat sitä porukkaa, jotka nauroivat avioliitolle ja sen rajoittavuudelle. Mistä siis moinen mielenmuutos? Tulee mieleen, ettei homoyhteisö ole todella muuttunut tippaakaan vähemmän hedonistiseksi, vaan suvakit käyttävät heitä vain hyväkseen. Ja näin asia mitä todennäköisimmin on.

Tradition puolustajilta löytyy kosolti idioottimaisia argumentteja, joihin en jaksa sen enempää puuttua. He ovat kuitenkin viime kädessä oikeassa. En minä, eikä kukaan järkevä ihminen vastusta homojen oikeutta ihmisarvoiseen kohteluun taikka elää taipumustensa mukaisesti. Sen verran liberaalia minusta löytyy, että tämän heille mielelläni suon. Sen sijaan avioliitto ei kuulu ihmisoikeuskysymyksien pariin, eikä se ole homoseksuaalien aluetta. Avioliitto on miehen ja naisen välinen side perheen ja lasten eteen, eikä tätä seikkaa mikään määrä lakia tule pohjimmiltaan muuttamaan. Avioliitto ei ole, eikä koskaan voi olla tasa-arvoinen instituutio, miehen ja naisen side on lähtökohtaisesti arvokkaampi kuin kahta samaa sukupuolta olevan vastaava.

Ehkä olisi oikeastaan parasta, että laki menisi läpi. Loppuisi tämä helvetillinen elämöinti ja suvaitsevaisten riekkuminen. Loppuisi myös medialta ja muilta keinot rahastaa aiheella, tavoite kun olisi saavutettu. Mädättäjät olisivat kaataneet yhden raja-aidan. Seuraavaksi he kävisivät uuden raja-aidan kimppuun, joka – mikä ikinä onkaan – voi jäädä heidän viimeisekseen. Ja sitten puhaltavat taas oikean muutoksen tuulet.

torstai 27. marraskuuta 2014

Transsukupuolisuudesta


Olen käsitellyt viime päivinä feminismiä, joten jatketaan samalla aihealueella, eli sukupuolisuudessa. Kaikkien tiedossa on vanha feministinen klisee, ettei sukupuolia ole olemassa. Kaikki erot redusoituvat suvunjatkamiselimiin ja varsinkaan psykologisia eroja ei ole. Sukupuoli-identiteetti ei ole sisäsyntyinen asia, vaan pakotetaan yksilöön ulkoa päin. Ihan kiva varmaan, jos se olisi totta. Taannoin Norjassa tehtiin dokumentti, joka paljasti feministien valheellisuuden ja heidän piittaamattomuutensa tieteellisestä tutkimuksesta. Tästä pääsette katsomaan millaista roskaa nämä mädättäjät ovat saaneet suoltaa akateemisista viroistaan käsin (dokumentti on seitsemänosainen sarja ja suosittelen katsomaan kaikki jaksot)

Transsukupuoliset ovat eräs seikka, joka todistaa nimenomaan feministejä vastaan: jos sukupuoli-identiteetti on kerran merkityksetön asia, jolla yksilön ei pitäisi päätään vaivata ja joka ei ole sisäsyntyisesti yksilössä itsessään, niin miksi jotkut kokevat syntyvänsä väärään ruumiiseen? Feministeille sukupuoli-identiteetti on ennen kaikkea valinnan asia, ei yksilön ominaisuus. Siis kuinka? Ikään kuin kukaan valitsisi syntyä väärään ruumiiseen. Se, että ihmiselle syntyy sukupuoli-identiteetin kriisi, kertoo siitä, että sukupuolen kokemusta ei voi redusoida sukupuolielimiin pelkästään. Ero palautuu ennen kaikkea biologiaan, eroihin aviotoiminnassa ja hormoneissa. Transihmisillä on ikään kuin väärät aivot ja väärä hormonitoiminta väärässä ruumiissa. Tästä sisäisen kokemuksen ja fyysisen habituksen välisestä kuilusta syntyy eksistentiaalinen ongelma. Transihminen ei ole mies, mutta ei aivan nainenkaan. Hän on olennaisesti sukupuoleton, koska häntä ei voi määritellä. Hän voi olla ruumiinsa puolesta mies, mutta kokemuksensa ja muiden sisäisten erojen vuoksi tuntee olevansa nainen. Ja päinvastoin. Tämä kertoo olennaisesti siitä, että sukupuoli-identiteetti on sisäsyntyistä. Useinhan on niin, että transihmiset kasvatetaan oletetun sukupuolensa mukaan. Jos siis teoria identiteetistä ulkopuolelta annettuna normina pitäisi paikkansa, nämä ihmiset tuntisivat olevansa sitä sukupuolta, mihin heidät on kasvatettu. Mutta ei, sisäinen kokemus puhuu kasvatusta vastaan, koska sukupuoli on ihmisessä itsessään. Se, että suurin osa naisista ja miehistä sopeutuu oman sukupuolensa mukaiseen kasvatukseen, kertoo vain siitä, että heidän sisäinen kokemuksensa vastaa rooliodotuksia.

Ihmiset eivät valitse sukupuoltaan sen enempää, kuin he valitsevat sukupuolisen suuntautumisensa. On paradoksaalista, että noiden norjalaisessa dokumentissa esiintyvien feministien mielestä esimerkiksi homous on valinta. Tämä mielipidehän on tyypillisesti ollut amerikkalaisen uuskonservatiivisen suuntauksen heiniä, koska heille on tärkeää selittää, että homous on syntiä. Se, että feministit ovat päätyneet samaan – täysin väärään – selitykseen, selittyy heidän behavioristisella ajattelutavalla. Heille ihminen ei ole biologinen ja olennaisesti muuttumaton olento, vaan alati muokattavissa oleva tyhjä taulu, joka valitsee itsellensä kiinnostavat ominaisuudet. Mikseivät he edes selitä, että mistä tuo kiinnostus voisi lähteä (eivätkä ihmiset ominaisuuksiaan valitse)? Ihmisestä itsestään vai onko sekin ulkopuolisen kollektiivin määrittelemää? Lahjakkuuskin pelkistyy materiaaliseen tai sosiaalisiin etuoikeuksiin, ei eroihin fyysisissä ja henkisissä kyvyissä. Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja jos jollakulla menee huonosti, johtuu se rakenteellisesta syrjinnästä.

(Minua muuten kuvottaa nuo dokumentissa esiintyvät feministit. Minua vituttaa katsella noiden ”tutkijoiden” omahyväisiä virneitä ja varsinkin sitä yhtä valkaistuilla hampailla varusteltua hinttiä! Mokomakin ylimielinen itikka, pitäisi vähän läpsytellä moista naamasta.

Noilla ”tutkijoilla” ei ole vasta-argumentteina muuta kuin muiden tutkijoiden motiivien spekulointia, tutkimusaineiston perusteetonta kiistämistä tai lyttäystä tyyliin ”se on huonoa tutkimusta”. Nuo tiedemiesten irvikuvat toteavat poikkeuksetta viimeisenä argumenttinaan ”no se ei ole kiinnostavaa”. Mistä lähtien tiedemiehet ovat määritelleet tutkimuksen relevanttiuden sillä perusteella ”ettei se ole kiinnostavaa”? Nuo feministit ovat kaikki samasta puusta veistettyjä, mitä tukee se havainto kuinka yhdenmukaisia heidän vastauksensa kritiikkiin on. Katsokaa ja ihmetelkää, voisi kuvitella heidän lukeneen feministisen laitoksen virallisen ohjekirjan, ”näin kumoat vastaväitteet”. Kaikki dokumentissa esiintyvät oikeat tutkijat sen sijaan vastaavat väitteisiin asiallisesti ja kukin omalla tavallaan ja oman tietämyksensä puitteissa.)

Joku argumentoinee vastaan, että transihmisten olemassaolo puhuukin sukupuolen biologisuutta vastaan, koska heitä ei voida redusoida tyhjentävästi kumpaakaan. On totta, ettei transsukupuolisia voi määritellä tarkkaan, mutta biologiaan heidänkin kokemuksensa perustuu. Reduktionisteja ovat nimenomaan feministit, joiden mielestä sukupuolten erot ovat ainoastaan sukupuolielimissä. Pahimmanlaatuista reduktionismiahan on juuri kiistää erot kokonaan. Minulle transsukupuolisuus osoittaa nimenomaan sukupuolen biologisuuden, mutta myös kuinka hienojakoista se voi olla. Se on muutakin kuin vain pelkkiä haarovälissä olevia elimiä tai synnyttimiä. Ovatkohan feministit kuulleet aivotutkimuksesta tai neurologiasta? Molekyylibiologia, hormonit, kromosomit? No, empiirisen todistusaineiston tarkasteleminen olisikin heiltä liikaa vaadittu. Suurin osa ihmisistä täyttää jommankumman sukupuolen biologiset määritelmät, ja he sopeutuvat niihin liitettyihin identiteetteihin. Koska yksilöitä on joka lähtöön, ne jättävät myös tilaa mitä erilaisimmille yksilöille, eikä kenenkään ole pakko seurata normia vain, koska on syntynyt tietynlaiseksi. Kaikista näistä eroista huolimatta he samaistavat itsensä miehiksi tai naisiksi, vaikka on aina feminiinisempiä miehiä tai maskuliinisempia naisia. Transsukupuolisilla on taas se ongelma, etteivät he ole kumpaakaan. He eivät ole objektiivisesti katsoen miehiä eivätkä naisia. Sukupuolenkorjaus on siitä väärä termi, ettei sukupuoltaan voi korjata. Mies pysyy miehenä ja nainen naisena, eikä sukupuoleton muutu kummaksikaan. Transihmisten tragedia on siinä, että heillä elää yhtä voimakkaana – ellei jopa voimakkaampana – tarve kuulua jompaankumpaan sukupuoleen. Ihminen haluaa kuulua johonkin ja harva tieten tahtoen muukalaiseksi heittäytyy. He ansaitsevat ihmisarvoisen kohtelun siinä missä muutkin ja on siksi inhimilliseltä kannalta ehkä parasta, että heille suodaan mahdollisuus juridiseen ja kirurgiseen sukupuolenvaihtoon. Feministit ovat tässäkin suhteessa inhottavampia, koska he ovat innokkaimmin rajaamassa transsukupuolisten oikeutta olla, mitä ovat. Jos he todella olisivat johdonmukaisia, he kertoisivat transihmisille, että he ovat ihan ok sellaisinaan, heidän ei tule stressata siitä ovatko miehiä vai naisia. Ja kuitenkin transsukupuoliset stressaavat, koska biologia. Feministinen indoktrinaatio ei muuta heidän sisäsyntyisiä tarpeita mihinkään. Feministeille on vain yksi ja oikea tapa olla jotakin, ja transut ovat heidän keppihevosensa, yksi monista.

Oma suhteenikaan transuihin ei ole aivan mutkaton. En tunne yhtäkään transihmistä, mikä sinänsä johtunee vain sosiaalisen kanssakäymiseni rajoittuneisuudesta. Voisin olla kaveria tällaisen kanssa, mutta seurustelu olisi mahdotonta. Minä en voisi olla ajattelematta transnaista pohjimmiltaan miehenä naisen kaavussa. En ole homoseksuaali, joten en voisi olla seksuaalisesti kanssakäymisissä miesten kanssa. Sama mekanismi on pohjimmiltaan tuossa, transnainen olisi minulle mies. En kuitenkaan voi olla täten ajattelematta, että jos kaikki suhtautuvat samalla tavalla, kuka seurustelisi transnaisen kanssa? Ja onko miehistä kiinnostunut transnainen homo- vai heteroseksuaali? Transihmiset ovat kuin ihmisyyden harmaa alue, jossa kaikki varmat merkitykset katoavat. He osoittavat ihmisyyden jatkumoluonteen: siinä missä suurin osa osuu helposti määriteltävälle spektrialueelle, osuvat jotkut ihmiset sille rajavyöhykkeelle, jossa on mahdoton kertoa milloin yksi väri vaihtuu toiseksi.

Joku varmaan syyttää minua essentialismista, että hyi hyi kun oletan ihmisten olevan mitään. Noh, minä lähden joka tapauksessa siitä, että on miehiä ja naisia, ja naiset ovat ne joita haluan ja joita ihailen. Transsukupuolisuus on homoseksuaalisuuden tavoin pohjimmiltaan häiriö. Se ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä, kuten hyvä terveys ei tee Breivikin teoista moraalisesti oikeita. He eivät ole normaaleja siinä mielessä kuin normaali tarkoittaa keskimääräistä, tietyt ominaisuudet täyttävää ihmistä. He ovat poikkeus normista, siis epänormaaleja. Tämän sanominen ei silti tee heistä huonompia ihmisiä, eikä sanomiseni myöskään ole syrjintää.

Tähän loppuun suosittelen katsomaan edellä mainitun norjalaisen dokumentin eri jaksoineen, sekä lisäksi tutustumaan tähän blogiin, jossa konservatiivinen transmies kertoo vähän asioita, joita feministit eivät haluaisi kuulla.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Feminismistä, osa IV: hajamietteitä



Tässä tulisi vielä vähän sanomista feminismistä. Olen edellisissä kirjoituksissani yrittänyt tehdä tiliä aatteen kanssa, mutta perusteellinen läpikäyminen vaatisi kokonaista kirjaa tuekseen. Pintaraapaisuja nämä ovat olleet, ja tässä vielä joitakin hajamietteitä.

Onko feminismi saanut mitään hyödyllistä aikaan? Varmastikin, perheväkivaltaan ja nykyään esimerkiksi naisten ympärileikkaukseen liittyvät asiat ovat relevantteja. Intialla on oma ongelma raiskausepidemioineen ja islamilaisesta maailmaa leimaa perverssi sukupuolten välinen suhde, joten heillä työsarkaa riittäisi. Feminismin ongelmana on se, että sillä oli hyviä tavoiteltavia asioita, mutta se ei osannut lopettaa ajoissa. Siinä, missä se aiemmin pyrki korjaamaan selkeitä epäkohtia, se on mennyt alueelle, jossa se saa vain vahinkoa aikaan. Sukupuoliroolien dekonstruointi, avioliiton ja perheen demonisointi ovat kaikki olleet myrkkyä länsimaisille yhteiskunnille.

Ei ole kuitenkaan selvää, oliko feminismi alun alkaenkaan aivan tervettä. Esimerkiksi perheväkivalta ei ole ollut mitenkään hyväksytty normi, ja esimerkiksi 1800-luvulla USA:ssa vaimoaan lyönyt mies joutui ruoskituksi. Sen sijaan mies, jota vaimo oli lyönyt, joutui häpeäpaaluun. Keskiajalla raskaana olleen naisen surmaaminen vastasi kymmenen miehen surmaamista. Kuulostaako naisten alistamiselta? Naisten äänioikeuden ajaminen ei ollut sekään itsestään selvästi epätasa-arvon vastustamista. Äänioikeus alun perin oli varattu rajatulle joukolle miehiä, se ei ollut yhtäläinen. Äänioikeuden sai, jos oli tietyssä yhteiskunnallisessa asemassa, eli osoittanut kelpoisuutensa. Miehillä oli kodin ulkopuolinen vastuu, joten heillä oli myös oikeudet. Vasta naisten äänioikeuden myötä äänioikeudesta tehtiin yhtäläinen ja kaikkia koskeva, koska ei ollut enää syytä rajata sitä ”ansioituneeseen” porukkaan. Jos naisilla oli äänioikeus, vaikka he eivät päättäneet asioista, miksei siis kaikilla miehilläkin? Sinänsä tämän voi nähdä positiivisena asiana, mutta en ole mitenkään varma yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toimivuudesta. Se voi toimia, muttei aina ja kaikissa tilanteissa, mutta siitä sitten lisää joskus toiste.

Länsimaissa julkisesta diskurssista tekee erityisen perverssin se, että samaan aikaan kun naiset ovat etuoikeutetussa asemassa, heillä on myös uhristatus. Kyse on narratiivista, jossa naiset ovat olleet ja ovat edelleen alistettuja. Se on julkinen konsensus kuin, että keskiaika oli pimeä, länsimaat syyllisiä Afrikan huonoihin oloihin ja nykyaikana kaikki on paremmin. Jos naisille hyvästä asemastaan huolimatta toistellaan kuinka alistettuja he ovat, mihin se johtaa? Uusiin vaatimuksiin. Vaaditaan lisää oikeuksia, ja mikä parasta, niiden eteen ei tarvitse itse tehdä mitään, koska naisethan ovat uhreja. Jos naiset ovat lisääntyvissä määrin luonnehäiriöisiä, ei sitä pidä ihmetellä, koska nykyaika mahdollistaa vikojen puhkeamisen täyteen kukkaansa. Paljastavaa on sekin, kuinka vähän feministeillä on mitään konkreettisia ehdotuksia naisten aseman parantamiseksi. Lainsäädännössämme ei ole enää mitään, mikä toista sukupuolta syrjisi, joten sitä kautta on asioihin enää vaikea vaikuttaa. Jos siis todella haluaa ymmärtää, kuinka feministeiltä alkaa polttoaine loppumaan, kannattaa kysyä heiltä konkreettisia ehdotuksia naisten aseman parantamiseksi länsimaissa. He vaativat kiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin, solidaarisuusveroa miehille ja palkkojen pakottamista samalle tasalle ansioista riippumatta. He haluavat peleihin ja elokuviin feministitarroja osoitukseksi niiden progressiivisuuden asteesta ja naisille erityissuojelua väkivaltaa vastaan. Feministeille tärkein tavoite on lopputulosten tasa-arvo ja naisten oikeudet ilman velvollisuuksia. Kun tajuaa, kuinka sairaita heidän konkreettiset ehdotuksensa ovatkaan, ymmärtää, ettei feminismillä ole enää pohjaa.

Ne feministit, jotka eivät ole kyllin röyhkeitä vaatimaan yllämainittuja asioita, puhuvat yhteiskunnan asenteista ja kuinka niitä pitäisi kasvatuksella muuttaa. Asennekasvatus on toki ok, mutta kotoa sen on lähdettävä. Jokaisessa terveessä perheessä opetetaan lasta kunnioittamaan naisia, kuten myös miehiä. Kotona opitaan myös sukupuoliroolit, koska ne sopivat ihmisten enemmistölle. Mutta kotikasvatus ei riitäkään, koska henkilökohtainen on poliittista! Feministeillä onkin tarjota vain indoktrinaatiota, jossa naisilla on ikuisen uhrin ja miehillä ikuisen syyllisen asema; indoktrinaatiota, jota tarjoillaan kouluissa ja mediassa. He kannattavat sananvapautta, kunnes jokin asia loukkaa heitä. He eivät välitä siitä, mistä puhuvat kunhan se palvelee ideologisia tarkoituksia. Kuvaavaa on, että Gamergatesta ja julkkisten kuvanvuotoskandaalista revittiin isoja otsikoita, kun samaan aikaan aivan oikea naisten hyväksikäyttötapaus – Rotherhamin lasten hyväksikäyttörinki – jäi lähes pimentoon. Tämä siksi, koska siinä tekijät olivat myös virallisen uhristatuksen alla, eli islamilaisia maahanmuuttajia. He siis eivät voi olla varsinaisia syypäitä, vaan uhreja itsekin. Feministit eivät välitä todellisista uhreista pätkän vertaa, vain omista etuoikeuksistaan.

Naiskiintiöt ovat myös yksi järkijättöisen ideologian saasta, jota liian monet kannattavat. Se on myös yksi osoitus siitä, miksi feminismissä on pohjimmiltaan kyse etuoikeutettujen, keskiluokkaisten naisten etua ajavasta liikkeestä: kiintiöitä vaaditaan pörssiyhtiöiden hallituksiin ynnä muihin ns. hyviin hommiin. Sen sijaan yksikään feministi ei ole vaatinut naiskiintiöitä armeijaan tai hiilikaivoksiin. Jos mainonnassa on ikävä naiskuva, tästä revitellään kaikkea mahdollista. Mutta miesten korkeammat itsemurhaluvut, 95 % edustus kuolemaan johtavissa työtapaturmissa ja suurempi riski joutua pahoinpidellyksi tai surmatuksi eivät saa juuri huomiota, eivät ainakaan feministeiltä. Miehethän eivät ole uhreja ja jos heillä ongelmia onkin, ne ovat heidän omaa syytään, eivätkä johdu ainakaan naisista. No, jos kummankaan sukupuolen syyttäminen toistensa ongelmista ei ole järkevää, ei ole silti syytä kiistää etteikö sukupuolilla olisi vaikutusta toisiinsa. Siispä ne valinnat ja teot, joita naiset tekevät, vaikuttavat myös miehiin, positiivisesti taikka negatiivisesti. Feministit ovat kuitenkin ainoita, jotka vaativat rakenteellisia muutoksia yhteiskuntaan, koska naisten ongelmat johtuvat aktiivisesta syrjinnästä (vaikka ne eivät johdu). Jos feministeille huomauttaakin miesten ongelmista saa kaksi ristiriitaista vastausta: joko feminismi on naisten etua ajavaa, miesten tulisi hoitaa omat asiansa. Jos edellisen takia kiistetään feminismin pyrkimys tasa-arvoon, huomautetaan, että itse asiassahan se hyödyttää myös miehiä. Okei, jos tasa-arvo on feministien heiniä, kai me voimme jättää ne asiat heidän harteilleen? Jos naisten aseman parantuminen automaattisesti hyödyttää myös miehiä, mihin miesten panosta tarvitaan? No sitä tarvitaan, jos mainitsee miesten ongelmista, koska ne ovat ”heidän oma asiansa”. Jos sitten mainitsee miesliikkeen olemassaolosta saa jälleen vastaukseksi, että se itse asiassa perustuu misogynialle eikä moista tarvita, koska feminismi hyödyttää myös miehiä. Siis, jos feminismi…siis eikun ongelmat, ne ovat siis omaa syytäni…ei tarvitse tehdä mitään…eiku pitäis tehdä…eiku ei…eiku joo…siis joo, ei.

(Feministien mukaan patriarkaatti hallitsee maailmaa. Patriarkaatti on miesten luoma, mutta miksi suurin osa miehistä ei sitten hyödy siitä lainkaan? ”Patriarchy hurts men too”, eli miehillä ei alun alkaenkaan ole ollut parempi asema tuosta päätellen. Osuvampaa olisi siis puhua oligarkiasta tai aristokratiasta, eli harvainvallasta. Ja harvainvaltaa pyörittävät niin miehet kuin naisetkin. Toisin sanoen patriarkaattia ei ole.)

Yllä olevasta pääsemme aasisiltaa pitkin miesliikkeeseen. Miesliikehän on ennen kaikkea vastareaktio feminismiin, joka taistelee sitä vastaan sen omilla aseilla ja retoriikalla. Se on samanlainen uhriajatteluun perustuva liike. Feministien väitteet, joiden mukaan miesliike keskittyy liikaa feminismin bashaamiseen sen sijaan, että se tarjoaisi mitään positiivista tilalle, eivät ole vailla pohjaa. Toki se pitää esillä miesten ongelmia – asioita – joista feministit vaikenevat. Itse en kannata miesasialiikettä, koska pohjimmiltaan kyseessä on feminismin looginen inverssi. Symppaan heitä sikäli, että kaikki mikä laittaa kapuloita feminismin rattaisiin, on tervetullutta. Ja se missä miesasialiike on yhä enenevissä määrin onnistumassa, on uhristatuksen vieminen naisilta. Ja tästähän feministit eivät pidä, joten he tekevät kaikkensa mustamaalatakseen ideologiaa ja ”paljastaakseen”, että kyseessä on pohjimmiltaan silkka naisviha. Syytöksillä ei ole toki pohjaa, ja kirjoittajien motiivien ja mahdollisten kaunojen pyörittely (”ei ole saanut naista, joten se on katkera” yms.) argumenttien sijaan, osoittaa vain feministien kykenemättömyyden. Siitä voin siis miesasialiikkeelle nostaa hattua, että pistävät feminatseille hanttiin.

Henry Laasasen ja muiden miesasiamiesten ongelma on hieman sama kuin sosialisteilla; heidän kritiikkinsä voi osua oikeaan, mutta ratkaisuehdotukset ongelmiin ovat pitkällä tähtäimellä vääriä ja yhteiskunnalle tuhoisia. Kaikenkarvaiset Pick Up Artist –skenet, MGTOW ja sun muut ovat keinoja, jolla hyväksikäytetään nykyistä systeemiä. Ne eivät pyri rakentamaan kestävää tulevaisuutta, vaan heittäytymään pidäkkeettömään hedonismiin kukin omalla tavallaan, PUA-miehet seksin parissa ja MGTOW-miehet harrastustensa (itsekin olen osa tätä ongelmaa ja rappiota).

Oma ratkaisuni ongelmiin löytyisi traditionalismista ja perinteisistä sukupuolirooleista, mutta niistä lisää joku toinen kerta.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Feminismistä, osa III: valheelliset väitteet



Bono estente.

Last time on Dragonball Z I thought about the differences between the two sexes and pondered the destruction of marriage. Tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus pureutua feministien esittämiin yleisimpiin väitteisiin, eli nyt taas vaihteeksi asiaa!

Feministinen narratiivi etenee jokseenkin sillä tavalla, että naisia on koko historian sivu syrjitty ja alistettu. Tähän syyllisiä ovat miehet, jotka edelleen ovat etuoikeutetussa asemassa naisiin nähden ja joiden tulisi tuntea syyllisyyttä sen johdosta. En viitsi tässä sen enempää toistaa itseäni sukupuolidynamiikasta ja työnjaosta. Elämä ei ole koskaan ollut helppoa, ei miehille saatikka naisille. Naisilla on ollut aikanaan vähemmän oikeuksia, mutta myös vähemmän velvollisuuksia, joka asialla on kääntöpuolensa. Vasta nykyaikana olemme tilanteessa, jossa kokonainen sukupuoli yrittää uhriutua ja samaan aikaan saada yhä etuoikeutetumpaa asemaa itselleen. Ollaanpa rehellisiä, etuoikeuksia on enää vain naisilla. Siksi on käsittämätöntä, että suurinta melua pitävät etuoikeutetuista etuoikeutetuimmat: länsimaalaiset naiset.

Yksi sitkeimmistä feministisistä valheista, jota edelleen jaksetaan toistaa, vaikka se on kerta kerran jälkeen todistettu roskaksi, on väite naisen eurosta. Naisen euro voi olla 80 senttiä, mutta siinä jätetään täysin huomioimatta syy siihen; naiset saavat vähemmän palkkaa, koska hakeutuvat pienipalkkaisille aloille ja tekevät myös lyhyempää päivää kuin miehet. Tässä on ytimekäs video aiheesta, joka tehtiin jo neljäkymmentä vuotta sitten. Ja yhä uudelleen tuo sama väite nousee esille, mikä todistaa vain siitä että feministit eivät piittaa faktoista. Naiset voivat vapaasta tahdostaan mennä mille alalle huvittaa. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, juuri länsimaissa sukupuolet valitsevat työpaikkoja sisäsyntyisten preferenssiensä mukaan. Itse asiassa juuri köyhissä maissa, joissa naisilla ei ole varaa valita, nämä saattavat joutua tekemään myös miehille tarkoitettuja töitä. Onko se siis tasa-arvoa? Meillä nainen voi päättää meneekö matalapalkka-alalle vai ryhtyykö insinööriksi. Typerin väite, jonka olen kuullut, on se, että matalapalkkaisilla aloilla on alhainen palkka, koska ne ovat naisvaltaisia. Niinpä niin, ja tähän salaliittoteoriaan kuulisin mielelläni todisteet. Äh, en viitsi tätä sen enempää käsitellä, koska aiheesta on kerta kaikkiaan kaikki mahdollinen sanottu. Uskon feministien väitteeseen sitten, kun minulle näytetään samassa työtehtävässä, samoilla työajoilla ja -kokemuksella työskentelevä mies ja nainen, joille maksetaan kaikesta huolimatta eri palkkaa (yksityisellä sektorilla työaikaa merkittävämpi tekijä voi olla työn tulos).

Feministit syöttävät valheita siitä, kuinka elämme raiskauskulttuurissa. Naisten koskemattomuutta ei kunnioiteta ja he saavat pelätä kaikkialla turvallisuutensa puolesta. Missähän todellisuudessa he elävät? Aikamme asenteet raiskausta, naisia vastaan kohdistettua väkivaltaa ja lasten hyväksikäyttöä kohtaan ovat kovat. Raiskaajat ja pedofiilit eivät syyttä ole alimpana vankiloiden hierarkiassa, jopa rikolliset halveksivat heitä. Keskustelupalstoilla vilisee lynkkaushenkisiä kommentteja noihin rikoksiin liittyvien uutisten yhteydessä. Kuitenkin feministit elättelevät käsitystä, että edellä kuvatut asiat olisivat valtavirrassa hyväksyttyjä ja erityisesti jopa länsimainen ilmiö. Moiset väitteet edellyttävät silkkaa faktoista piittaamattomuutta, tuskin koskaan olemme eläneet länsimaissa yhtä rauhallista aikaa kuin nyt (tämä asia ei ole aivan yksiselitteinen, eikä varsinkaan tulevaisuudessa ole odotettavissa väkivallan vähenemistä, mutta se kuuluu kokonaan toisen kirjoituksen piiriin). Yhteiskunnassamme ei vallitse lakeja tai normeja, jotka sallisivat väkivallan naisia kohtaan. Naisilla ei ole koskaan olosuhteet ole olleet yhtä helppoja kuin ne ovat nyt. Tähän väliin joku heiluttelee tilastoja ja sanoo, että suurin osa seksuaalisesta väkivallasta ja parisuhdeväkivallasta kasautuu naisille. Ensimmäinen on sinänsä totta, mutta en näe kuinka asiaa voitaisiin muuttaa. Rikosten absoluuttinen määrä voi aina pudota, mutta naisten suhteellinen osuus seksuaalirikosten uhreina tulee olemaan aina suurempi. Ja tämä johtuu naisten luonteesta miehisen halun kohteena, aggressiivisen vaiston objektina. Naiset ovat halutumpi osapuoli, ja tällä seikalla on pimeä puolensa. Mitä parisuhdeväkivaltaan tulee, siinä miehet ja naiset ovat vastoin yleistä luuloa ”tasa-arvoisempia” naisen ollessa lähes yhtä usein väkivallantekijänä kuin mies. Ero syntyy vain siitä, että naisen tullessa pahoinpidellyksi, on koko virkakoneisto hänen puolellaan. Mies, joka ei saa lyödä naista, on taas nössö joutuessaan naisensa pahoinpitelemäksi. Mieheltä on siis viety maskuliinisuuteen liitetty oikeus itsepuolustukseen, mutta miehinen naisten suojelun velvollisuus heillä edelleen on. Ei liene epäselvää, ketkä tällaisia kaksoisstandardeja ylläpitävät ja ketkä niistä hyötyvät. Niin, feministit.  He säilyttävät sukupuolirooleista kaikki mallit, jotka tuovat hyötyä naisille, mutta kieltävät ja demonisoivat ne muuten. He haluavat oikeuksia ilman velvollisuuksia. Johdonmukaisia jos olisivat, he taistelisivat kaikkia rooliodotuksia vastaan, eli feministien sukupuoliroolien vastainen työ on silmänlumetta. Katso heidän tekojaan, älä kuuntele heidän sanojaan. Kun sinun sanotaan hyötyvän feminismistä, älä usko.

(Yllä sanottu ei muuten tarkoita, ettei mieskin voisi joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Kyllä voi ja myös naiset tekevät seksuaalista väkivaltaa miehille ja lapsille, mutta ilmeisen vähäisemmissä määrin. Näistä asioistahan feministit mielellään vaikenevat ja haluavat nähdä nämä ne yksinomaan miehisinä ominaisuuksina, siis pahanteon; feministeille on tärkeää ulkoistaa paha. Minulle ei tuota ongelmia tunnustaa miesten olevan väkivaltaisempi sukupuoli. Naiset eivät ole kokonaisuutena siltikään sen parempia, heidän väkivaltansa on vain erilaista. Se on joko henkistä laatuaan, tai kohdistuu selvästi heikompiin kuten lapsiin. Lapsensa surmanneet ovatkin useammin naisia kuin miehiä.)

Raiskausasiassa joku huomauttanee tuomioiden alhaisesta pituudesta. Tässä voin olla yhtä mieltä feministien kanssa, tuomiot väkivaltarikoksissa noin ylipäätään ovat naurettavan pieniä verrattuna esimerkiksi omaisuusrikoksiin. Sinänsä tämä ei siis kerro piilevästä misogyniasta, vaan oikeusjärjestelmän rappiosta, missä materia asetetaan ihmishengen edelle. Tuomioita olisi syytä koventaa, mutta samalla olisi syytä ottaa pari seikkaa huomioon. Ensinnäkin oikeusjärjestelmää kuormitetaan väärillä raiskaussyytöksillä. Toisekseen raiskaustuomioon pitäisi feministien mielestä riittää naisen oma sana. Mahtavatkohan he tajuta, mihin tuollainen voisi johtaa? Jos meillä samaan aikaan olisi kovat tuomiot raiskauksista ja tuomioon riittäisi naisen oma sana, kuka enää uskaltaisi harrastaa seksiä? Tällaista systeemiä hyväksikäytettäisiin niin paljon, että meillä olisi leegio viattomia miehiä linnassa naisten itsekkyyden vuoksi. Minä kannatan kovempia tuomioita, mutta myös tiukkoja kriteereitä sille, milloin voi syyttää raiskauksesta. Tarvitaan todisteita, ei riitä naisen oma sana ja katumus siitä, että tuli kännissä köyrittyä toisen kännisen kanssa, mutta tarkemmat pohdiskelut jätän oikeusoppineille. Tämäkin on vain yksi esimerkki siitä, kuinka sairasta ja etuoikeuksiin tähtäävää feministinen ajattelu on. Olikohan se Ruotsi, missä tosissaan on mietitty lakia, jossa suostumus seksiin tulisi määrittää kirjallisesti.

Feministit valittavat siitä, kuinka uhria syyllistetään raiskaustapauksissa. Se on vähän niin kuin ottia tuota. En kiellä, etteikö tätä tapahdu, mutta mistä siinä on yleensä kyse? Nainen lähtee tukkihumalassa vieraan miehen matkaan yms. ja tulee raiskatuksi. Jokaiselle järkevälle ihmisille on itsestään selvää, että mies on se, joka on syyllinen. Hän ansaitsee tuomionsa täydessä pituudessaan, mutta se ei myöskään poista naisen omaa vastuuta täysin. Ja tällä omalla vastuulla tarkoitan sitä yksinkertaista huomiota, että me emme elä täydellisessä maailmassa ja täällä on syytä ottaa pahuus huomioon. Jos menen vittuilemaan nisteille tai rikollisjengille ja tulen pahoinpidellyksi, olen ollut vain tyhmä. Rikoksentekijät ansaitsevat tässäkin tapauksessa tuomionsa, eikä oma vastuu ole syy alentaa tuomiota. Kuitenkin on paikallaan, jos joku pitää minulle nuhdesaarnan (tämähän on nykyään ehdoton no-no, koska se voi loukata tunteita). Se ei ole syyllistämistä, vaan sen asian takomista kalloon, ettei ihan kaikkea kannata tässä maailmassa tehdä. Täydellisessä maailmassa kaikki ihmiset eläisivät harmoniassa ja kunnioittaisivat toisen koskemattomuutta. Elämme kuitenkin viheliäisessä maailmassa, joten aina tulee olemaan niitä, jotka eivät kunnioita toisen ihmisen oikeutta koskemattomuuteen ja tekevät väkivaltaa – henkistä, fyysistä, seksuaalista ja mitä niitä ikinä keksiikään. Ajatus siitä, että minulla on oikeus tehdä mitä haluan ja vain ihmisoikeuksien julistuksen taikaviitta suojanani, perustuu optimistiselle ajattelulle ja ihmiskuvalle. Kyseessä on pohjimmiltaan myrkyllinen ideologia, ja yksi osoitus feministien kelvottomuudesta.

Feministit myös valittavat siitä, kuina naisia esineellistetään. En ole tästä sinänsä eri mieltä, varsinkaan mitä tulee valtamediaan. Mediassa annetut roolimallit ja ihanteet ovat kaikin tavoin vääristyneitä, mutta miksi näkökulma painotetaan aina naisiin? Onko pornoelokuvien miesmalli, eli polygaminen panomies jotenkin terveempi esikuva? Jos peleissä naiset on kuvattu joskus vain seksiobjekteina, onko niiden mieskuva yhtään sen terveempi? Miehet ovat peleissä murhaajia, roistoja, varkaita, teurastajia ja myös se pääsääntöinen teurastuksen kohde. Pitäisikö mielummin älähtää, että pelit ovat fantasiaa, jota ei pitäisi ottaa liian vakavasti? Media voi olla sairasta, mutta pelit pohjimmiltaan harmitonta hupia.

Eivätkä vain yksinomaan naiset ole esineellistettyjä. Molempia sukupuolia esineellistetään, heistä tehdään instrumentteja, mutta eri tavoin vain. Naisen arvo voidaan redusoida ulkonäköön tai synnytettyjen lapsien määrään. Miehen arvo voidaan redusoida siihen, kuinka tehokkaasti hän tuottaa ja tarjoaa materiaalisia etuja naaraille. Mies, joka on heikompi naistaan, tulee usein lempatuksi. Nainen haluaa hypergamisen luonteensa vuoksi itsensä yläpuolella olevan miehen, eli esineellistää tämän tiettyihin ominaisuuksiin. Naisten tekemää esineellistämistä ei ehkä vain huomata yhtä helposti, koska miehinen esineellistäminen on ilmiselvempää. Mies esineellistää naista asettelemalla tämän näytille houkuttelevana ja vähäpukeisena objektina, joka huomataan. Näemme jälleen feministisen ajattelun rappiollisuuden, koska se pyrkii hävittämään erot ihmisten välillä. Miksi aate, jonka mielestä erilaisuus on mahtava juttu, yrittää kovasti moukaroida kaikki samalle tasolle? Onkohan totalitarismi heille kuinka tuttu sana?

Butros butros ghali, eli seuraavaan jaksoon.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Tiedättekö mitä?



Oloni on nyt hyvä, mieli virkeä. Viime päivinä ei ole pahemmin edes panettanut tai vituttanut. Ajatukset ja energia menevät kirjoittamiseen, suorastaan pulppuan tekstiä. Suurinta osaa en ole edes ehtinyt täällä julkaista, kuplin inspiraatiosta. Elämällä tuntuu olevan hieman tarkoitusta, vaikka ajoittain saan kuvotuskohtauksia blogini olemassaolosta. Maailmaa sykkii merkityksiä jälleen, mysteeri on tuolla jossain.

So many things I think about
When I look far away
Things I know - things I wonder
Things I'd like to say
The more we think we know about
The greater the unknown
We suspend our disbelief
And we are not alone


Mystic Rhythms!



Psst...

Minulta löytyy muuten toinenkin blogi, jos ette sattuneet tietämään. Pääsette sinne tästä osoitteesta.

Käynti omalla vastuulla.

Sadistit ja empaatit



Olen sanonut olevani sadisti. Niin olenkin, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitan? Sadismihan on yksinkertaisimmillaan toisen ihmisen kärsimyksestä nauttimista, aste-erot ovat vain suuria. Lievimmillään se on vahingoniloa, riemua siitä ettei itse sössinyt ja joku toinen sai nenilleen. Vakavimmillaan se on tietoista kärsimyksen toiselle tuottamista. Sadismiin, toisin kuin voisi kuvitella, liittyy samaistumisen kokemus; älyllisellä tasolla ymmärtää mitä toiselle on tapahtunut ja miltä se itsestä tuntuisi. Kun siis näkee toisen kärsivän ja tuntee samalla helpotusta siitä, ettei itse ole juuri siinä, on ymmärtänyt toisen ihmisen aseman. Se on vahingoniloa, koska toinen kärsii ikään kuin itsensä puolesta. Tämä on kuitenkin lievintä mahdollista sadismia, vaikka vahingonilokin voi muuttua euforiaksi. Ei kai syyttä suotta sanota, että vahingonilo on paras ilo. Me tunnemme mielihyvää vihamiehemme epäonnistuessa tavalla tai toisella Kun vittumainen pomo joutuu auto-onnettomuuteen, voimme tuntea iloa hänen kärsimyksistään. Älyllisellä tasolla ymmärrämme, ettei niin saisi tuntea, mutta aivojen mielihyväkeskus ei tästä piittaa.

Kostaminen tai rikollisen lynkkaus ovat sadismin aktiivisia muotoja, vaikkakin jokamiehelle paremmin perusteltavissa. Kärsimyksen tuottamiselle on jokin syy, lynkkaajalla on varma maa jalkojensa alapuolella. Hän voi lyhyeksi hetkeksi heittää sivistyksen kuoret päältään ja tuottaa valtaisaa kärsimystä nauttien joka hetkestä. Raiskaus- tai pedofiiliuutisten yhteydessä olevat verenhimoiset kommentit ovat sitä itseään. Niiden takana on ymmärrettävä motiivi ja ehkä jopa oikeutus, mutta niiden tavoite ei siitä muuksi muutu: valtaisan kärsimyksen aiheuttaminen toiselle, euforian tuottaminen itselle.

Sadismin viimeisenä muotona voi pitää toimintaa, jossa aktiivisesti etsitään mielihyvän lähteitä ja verenhimon kohteita. Tällainen sadismi on usein kytköksissä psykopatiaan, jossa normaalit inhimilliset estot ovat karisseet. Psykopaattien kohteet ovat heikkoja, puolustuskyvyttömiä ihmisiä ja eläimiä. Vahingon tuottaminen toiselle on itseisarvo ja päämäärä, eikä uhreja valikoida muuten kuin sen perusteella miten helppoja he ovat. Ei ole väliä onko kohde tuttu vai tuntematon, kunhan se tarjoaa mielihyvää eikä vastustele. Siinä missä kostonhimo on reaktiivista sadismia, on tämä aktiivista sellaista. Mitään syytä sille on turha etsiä paitsi tekijästä itsestään.

Empatia onkin sitten toinen juttu. Kuten alussa mainitsin, sadismi kumpuaa samaistumisesta. Samaistuminen on puhtaasti älyllinen prosessi, jossa tiedostetaan mitä toiselle tapahtuu. Jos tätä samaistumista ei tapahtuisi, henkilö olisi välinpitämätön muiden kärsimyksistä, kyvytön nauttimaan tai myötäkärsimään. Ja myötäkärsiminen on avainsana empatiassa.

Älyllinen samaistumisprosessi voi johtaa kahdenlaiseen reaktioon, myötäkärsimiseen tai toisen tuskasta nauttimiseen, mikä tekee empatiasta ja sadismista saman mitalin kääntöpuolet. Suurimmalla osalla ihmisistä on kyky molempiin, osuus vain vaihtelee spektrin sisällä. Lähes kaikki kykenevät vahingoniloon ja kostonhimoiseen raivoon, joka syntyy epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Sen sijaan viattomien ihmisten kidutus ja tarpeeton väkivalta ovat jotain, johon harvemmat ihmiset kykenevät ja johon enemmistökin olisi kykenevä vain ääritilanteessa. Ei toisaalta unohdeta sitä seikkaa, että ihmisten valtaosa nauttii esimerkiksi väkivaltaisista urheilulajeista. Ihmisten enemmistö seurasi antiikin Roomassa julmia gladiaattoritaisteluita ja kautta aikain on nautittu, kun eläimet tappavat toisiaan koira- tai kukkotappeluissa. Elokuvat ja pelit, joissa väkivalta on itsetarkoitus, ovat suosittuja. Lienee siis selvää, että valtaosassa ihmisiä piilee aktiivinen halu nauttia kärsimyksen tuottamisesta vain huvin vuoksi. Kysymys on siis sublimaatiosta, jossa tämä pimeä osa ihmistä kanavoidaan johonkin muualle kuin elävään kanssaihmiseen (orjathan eivät olleet ihmisiä, eläimistä puhumattakaan). Julmin väkivalta on mahdollista vain, jos kohde esineellistetään ja riisutaan ihmisyydestään. Tätä kautta myös jokamies voi vapauttaa sisäisen demoninsa ja ryhtyä tekoihin, joihin ei normaalitilanteessa kykenisi. Suurin osa ihmisistä kykenee nimittäin myös empatiaan, joka viime kädessä estää ketään ryhtymästä kaikkein julmimpiin tekoihin lähimmäisiään kohtaan. Siksi ei riitä, että sisäistää älyllisellä tasolla teon moraalisen vääryyden. Jos näin olisi, psykopaatit olisivat moraalisia esimerkkejä. Kyky hyvään vaatii myös kykyä empatiaan, eli myötäkärsimään toisten tuskista. Ja sadisteilta tämä kyky puuttuu, heillä ei ole muita pidäkkeitä vahingoittaa muita paitsi rangaistuksen pelko.

Olen toisinaan miettinyt, onko psykopaateille olemassa vastakohtaa? Kuten sanoin, sadismi ja empatia sijoittuvat samalle spektrille, jonka toisessa ääripäässä meillä on empatiaan kykenemättömät psykopaatit ja ihmishirviöt. Kysymys kuuluu, mitä meillä on toisessa päässä? Loogisesti siellä pitäisi olla sadismiin kykenemättömiä ihmisiä. He olisivat empaatteja, joilta puuttuu kyky nauttia kärsimyksestä. Siinä missä suurin osa ihmisistä – minä mukaanlukien – sijoittuu spektrillä siten, että omaa ominaisuuksia molemmista päistä, empaatit ja sadistit ovat totaalisia ääripäitä. Kuitenkin vain sadisteista puhutaan. He vilisevät televisiossa, kirjallisuudessa, peleissä, aivan kaikkialla. On karismaattisia pahiksia, Hannibal Lectereita, Jigsawia ja sun muuta härveliä. Psykopaateista ja heidän vaarallisuudestaan puhutaan medioissa (sinänsä ihan hyvä asia), ja heidän psykologiaansa innostuneesti tutkitaan. Missä ovat siis empaatit, onko heitä? Nopea googlaus tuottaa tulokseksi vain rajatiedettä ja muuta new age –huuhaata, jotka eivät näytä vastaavan siihen kysymykseen, johon haluan vastauksen. Millaisia ovat empaatit?

Heiltä on ainakin puututtava kyky nauttia toisen kärsimyksestä, kuten psykopaateilta puuttuu kyky asettua toisen kärsimykseen. Heidän on oltava tunne-elämältään intensiivisiä , koska äärimmäinen samaistuminen toisiin ihmisiin kysyy juuri sitä. Jos psykopaatteja leimaa tunne-elämän köyhyys ja primitiivisyys, on empaateille ominaista sen intensiivisyys ja hienostuneisuus. Heillä on todennäköisesti suuri tarve auttaa hädänalaisia ihmisiä ja uhrata oma hyvinvointinsa muiden puolesta. Samalla he syyllistävät ankarasti itseään siitä, etteivät voi auttaa kaikkia tarvitsevia, koska heillä on herkkä omatunto. He eivät pidä melua itsestään, koska kokevat tekevänsä vain velvollisuutensa eivätkä odota palkkiota. Psykopaatit toimivat juuri päinvastoin yrittäessään kerätä ihailua, alamaisia ja valtaa. He haluavat ja pyrkivät pääsemään vallan ja huomion keskipisteeseen, missä he häikäilemättömyytensä ja piittaamattomuutensa vuoksi usein onnistuvat. Ehkä tämä selittää, miksi he alhaisesta esiintyvyydestään huolimatta ovat paljon esillä. Sen sijaan huomiota kaihtavat ja vaatimattomat empaatit jäävät varjoihin. Heidän uhrautuvaisuutensa otetaan itsestäänselvyytenä ja voi jäädä vaille minkäänlaista kiitosta. Tämä narsismia ja julkisuudenkipeyttä ruokkiva aikamme myös luo oivan toimintakehyksen psykopaateille. Velvollisuudentuntoiset empaatit jäävät tässä jalkoihin, koska velvollisuus on nollautunut arvo. Itseään vartenhan täällä enää eletään.

Minkälainen tämä maailma olisi ilman empaatteja? Se olisi jo tuhoutunut, ehkä juuri he ovat se pieni liima, mikä vielä pitää kaiken kasassa. Heiltä riittää rakkautta ja myötätuntoa teoissa niin paljon, että he kykenevät korjaamaan vahinkoja, joita vähemmän hyvät ihmiset, jokamiehet ja psykopaatit ovat saaneet aikaan. He uhraavat itsestään ja antavat kärsiville sitä voimaa, joka on pahojen ihmisten takia heistä imetty. Kuitenkin he taistelevat tuulimyllyjä vastaan, koska tulee vielä piste, että heidän ponnistuksensa eivät enää riitäkään. Heitä ei ole paljon, eikä vain heidän panoksensa riitä.

Mutta keitä he todella ovat? Voinko osoittaa jonkun henkilön, joka oikeasti olisi tällainen? Usein sanotaan, ettei täysin hyviä tai pahoja ihmisiä oikeasti ole. Että pahimmassakin hirviössä on jokin inhimillisyyden häivä, ja suurimmassakin pyhimyksessä synnin särö. Näin varmasti onkin, mutta on kiistatta niin pahoja ihmisiä, ettei ole enää mielekästä puhua hyvyydestä ja heidän teoistaan samassa lauseessa. Jos heidän hyvyytensä on vain teoreettinen potentiaali hermostossa, on se laiha lohtu heidän syntiensä rinnalla. Siispä on pakko olla ihmisiä, jotka ovat niin hyviä, että sanan pahuus käyttäminen heidän tekojensa yhteydessä tuntuisi synniltä.

Uskon, että jokainen ihminen tuntee jonkun tällaisen, empaatin. Kun ajattelette heitä, tajuatte, etteivät he ehkä olekaan aina hyviä ja mukavia, vaan kärttyisiä ja masentuneita. Mutta silti heitä ajatellessanne tunnette piston itsessänne, koska ymmärrätte, ettette itse ole heidän veroisiaan. He ovat uhrautuneet vuoksenne, eivät ole kiitosta pyytäneet ja antaneet teille anteeksi. Omassa lähipiirissäni tällainen ihminen olisi äitini. Hän ei ole pyhimys, hän on tempperamenttinen, kärsimätön ja torunut ankarasti, jos on ollut tarvis. Mutta hän on työteliäs, uhrautuvainen, on ollut aina hyvä minulle, vaikken ole tarpeeksi kiitosta ymmärtänyt aina antaa. Hän on rakastava ja empaattinen ihminen, jonka en usko voivan iloitsevan toisen ihmisen kärsimyksestä millään tavoin. Ilman hänen panostaan ja hyvää tahtoaan olisin huonompi ja onnettomampi ihminen, ehken olisi enää olemassa.

Mikähän mahtaisi olla sadistien ja empaattien sukupuolijakauma? Kumpaistakin löytyy molemmista sukupuolista, mutta molempien erityisluonnot huomioon ottaen uskon, että suurin osa sadisteista löytyy miehistä ja empaatit naisista. Ei voi olla sattumaa, että suurin osa sarjamurhaajista, vangeista ja maailman pahimmista teurastajista ovat olleet ja ovat miehiä. Väkivalta kuuluu miehen luontoon ja se voi saada äärimmäisiä muotoja. Naiset ovat äidin ja hoivaajan osansa vuoksi olleet luonnollisesti yliedustettuina empaateissa. En usko, että miehet yhtä suurissa määrin kykenisivät sellaiseen uhrautumiseen ja hellyyteen kuin naiset. Uhrauksia tekevät miehetkin, mutta eri tavalla, väkivallan kautta. He uhrautuvat sodassa henkensä antaen, kun taas naisen uhrautuminen on pitkämielisempää omasta hyvinvoinnista ja pyyteistä kieltäytymistä. Mies kuluttaa itsensä nopeassa räjähdyksessä, nainen antaa itsestään pitkään, he elävätkin pidempään.

Loppuun lainaan Michel Houellebecqia, joka Alkeishiukkaset -romaanissaan kuvailee empaattista ihmistyyppiä tavalla, jonka minäkin osaan tunnistaa:

Historically, such human beings have existed. Human beings who have worked - worked hard - all their lives with no other motive than their love and devotion; who have literally given their lives for others, out of love and devotion. Human beings who have no sense of having made any sacrifice; who cannot imagine any other way of life than giving their lives for others - out of love and devotion. In general, such human beings are invariably women.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Lisähuomio



Jottei kukaan minua jonain eläintenvihaajana pitäisi, tähdennettäköön, että olen eläinrakas ihminen. Pääsääntöisesti olen aina kohdellut eläimiä hyvin, vaikka minusta löytyy myös inhottava puoleni. Minä en mielelläni tapa edes hyttysiä tai kärpäsiä, en haluaisi tappaa mitään. Ennenmmin kuin tapan häiritsevän hyönteisen, hätistän sen ulos talosta. Minun ylipäätään tekee erityisen pahaa katsella eläinten kärsivän, koen ne kenties viattomammiksi kuin ihmiset. Elokuvissakin minua on eniten kirpaissut eläinten kuolemat.

Ehkä lapsena ihmiset ovat valmiita tekemään inhottavia asioita, koska eivät täysin ymmärrä mitä ne tarkoittavat. En kuitenkaan koe sen vähentävän syyllisyyttäni, väärien tekojeni vääryys ei katoa millään syyllä. Aina olen ollut tavalla tai toisella tietoinen tekojeni vääryydestä.

Mikä sinä olisit ollut natsi-Saksassa?



Mikä minä olisin ollut natsi-Saksassa? Luoteeni tuntien olisin voinut olla mitä tahansa. Olisin voinut olla Joseph Mengelen assistentti, hänen koekaniininsa, keskitysleirivartija, kaasukammioon talutettava uhri, puoluevirkamies, vastarintamies, antisemitisti, juutalaisten suojelija, valtakuntaa ylistänyt taiteilija tai maasta karkotettu taiteilija. Olosuhteet olisivat sanelleet paljon, ja väärässä paikassa luonteeni hirviömäiset ominaisuudet olisivat varmasti puhjenneet pahaan kukkaansa. En sano, että olisin halunnut olla tai haluaisin olla paha. Mutta en voi sanoa, ettenkö olisi voinut olla sitä. Vaikka usein sanotaan, että kuka tahansa voi olla hirviö, niin hieman epäilen sitä. Joillakin ihmisillä vain on korkeampi kynnys ja suuremmat pidäkkeet pahaan, ja he ennemmin tuhoutuvat kuin sille antautuvat. Itsestäni en voi sanoa samaa.

Mitä kaikenlaisiin hirviömäisyyksiin tulee, olenhan maininnut olevani sadisti. En erityisemmin kultivoi tätä puolta itsessäni, mutta pelkään että tietyt ominaisuudet itsestäni sammuttamalla voisin täysin rinnoin nauttia murhaamisesta ja kiduttamisesta. Voin kuvitella itseni tilanteeseen, jossa minulla on konekivääri ja joukkueellinen teloitettavia ja puolustuskyvyttömiä ihmisiä. Jos vähän psyykkaisin itseäni, voisin luultavasti nauttia heidän ampumisestaan seulaksi. Minä nautin tulesta ja asioiden polttamisesta. Ei varmaan tarvitsisi ottaa isoakaan askelta, kun jo nauttisin ihmistenkin polttamisesta. Olen erityisen mielistynyt liekinheittimiin ja voisin saada suurta tyydytystä, jos sillä vähän liekittäisin vaikkapa koululaisia. Minusta saisi hilpeän pyövelin ISIS:lle.

Muistan kuinka lukiossa kuuntelin erästä keskustelua peliväkivallasta, minkä aikana eräs poika totesi: ”se väkivalta ei ole ikinä se pointti ja tarkoitus, vaan se tehtävien ratkominen ja ilo”. Ensimmäinen ajatuksen oli ”eikö?” Minulla on pelejä pelatessani ollut aina tapana nauttia juuri väkivallasta. Pelaan pelejä toki tehtävien suorittamisen ilosta, mutta varmaan yhtä usein myös väkivallan ilosta. Nautin lahdatessani ihmisiä peleissä eri tavoin. Esimerkiksi Thief-nimisessä hiiviskelypelissä on helpoimmalla tasolla mahdollisuus tappaa ihmisiä (vaikeimmalla tehtävät tulee suorittaa ilman verenvuodatusta). Joissakin kentissä murhaan kaikki vartijat, jonka jälkeen ihailen tulosta esteettiseltä kannalta. Esimerkiksi oviaukko, jonka edustalla lojuu kolme kuollutta vartijaa verilammikoissaan ja juuri oikeissa asennoissa, herättää melkoista esteettistä mielihyvää. Kartano täynnä kuolleita vartijoita on proosallinen ilmestys, joka herättää miettimään tarinaa; mikä heidät oikeastaan tappoi? Miksi tämä tapahtui juuri täällä? Kyseisessä pelissä myös aseettomien siviilien tai heikkokuntoisten vankien tappaminen on hyvää viihdettä. Saatan esimerkiksi vapauttaa vangit selleistään, välittömästi pinkaisten heidän peräänsä murhaten heidät yksitellen. Kaikkein hauskinta on järjestää pieni ihmiskoe ja houkutella vankilan hylätyistä alakerroksista zombi teurastamaan koko roskasakki.

Pelitapani kuulostavat aika sairailta, mutta en minäkään ihan mitä tahansa pelaa. Joku GTA:n kaltainen peli on minulle liian graafinen, vaikka voisin siitäkin ehkä oppia nauttimaan. Tässä on veikeä Call Of Duty -modi, jossa ammuskellaan siviilejä lentokentällä. Voisi olla taas mitä nautinnollisinta, vaikka en tosiaankaan haluaisi moista pelata (tuo vetää sen verran överiksi, että jo naurattaa. Mutta paha mieli jää, kun tuollaisia katselee). Olisi muuten hauska tietää, pelaavatko monetkin näin? Nautitteko te ihmiset väkivallasta peleissä? Nautitteko silkasta tappamisesta? Ehkä olen tässä asiassa jossain perverssissä vähemmistössä, siis yksin.

Olen tuhovimmainen ihminen. Asioiden, esineiden ja ihmisten hävittäminen ovat jotakin, jota haluaisin tehdä. Ei aktiivisena toiveena tai toteutumistaan hakevana unelmana, vaan sielun tietystä osasta kumpuavana viettinä. Olisi helpottava ajatella, että kyseessä on kaikille ihmisille ominainen sadismi, mutta ehkä se johtuukin omasta patologiastani. Kenties minä olen vain sairas paska, joka haluaisi mässäillä kidutuksella ja murhalla. Ylipäätänsä koen kaiken aineellisen ja varsinkin rakennetun tuhoamisen mitä tyydyttävimmäksi toiminnaksi. Se on puhdasta, raakaa kaaosta ja katharttista väkivaltaa. On erinomaisen mahtavaa katsella tulen syövän taloja, esineitä. Kun hyökyaalto nielee taloja, romua ja autoja, ei sitä voi kuin ihailla. Tulivuoret, myrskyt, tornadot, sota, ydinräjähdykset ja kaikki tuhoon liittyvä ovat suuren esteettisen mielihyvän lähde. Kuolema on kaunista, kaaos riemua.

Hävitysvimmaan löytyy silti vastinparinsa. Hävittäminen ja tuhoaminen ovat nopeita energianpurkauksia, silmänräpäys atavistista hekumaa. Tuon vimman vapauttamista seuraa kuitenkin aina ja väistämättä tyhjä olo. Melankolia, katumus ja suru siitä mitä tuli tehtyä. Tietoisuus siitä, että rikottu on korjaamisen ulottumattomissa, lopullisesti särkynyt. Tuhon aikaansaama hekuma on nopeaa ja ohikiitävää eläimellistä vaistoa, josta seuraa pitkä suru ja huono omatunto. Ymmärrys siitä, että teko on peruuttamaton ja ehdottoman väärin. Vihanpuuskassa katkaistu kynäkin aiheuttaa katumusta ja surua siitä, että tuon esineen olemus on tuhottu. Sen joku loi ja sillä oli tarkoitus, muttei ole enää. Miksi rikoin sen, ehkä tuolla kynälläkin oli tunteet. Tämä itku lyhyestä ilosta on jyrkässä kontrastissa taas luomistyöhön. Ei syyttä puhuta luomisen tuskasta; työstä, joka sitoo voimia ja sysää vietit tietoisuuden taakse. Se on pitkällistä, kärsivällistä ja keskittynyttä toimintaa. Ja kun se on ohi, tuska ja kipu muuttuvat iloksi. Iloksi, joka kestää pitkään. Sitä ei seura suuri tunnemyrsky vaan tyytyväisyys ja mielenrauha. Kenties luovan työn onnistuminen ja rakentamisen saaminen päätökseen ovat jotakin, joka lähestyy puhdasta onnea. Voiko lähemmäs onnea päästä kuin nähdä oman työnsä hedelmien kasvavan maailmassa ja toisissa ihmisissä?

Ihminen on niin helppo rikkoa, mutta kysyy työtä parsia hänet kokoon. Ihmisen voi tappaa sekunnissa, mutta esimerkiksi sairaan ihmisen pelastaminen voi vaatia vuosikausien työn ja uhraukset muilta ihmisiltä. Elämä on niin haurasta, se voi taittua niin vähästä. Ja ylläpito, luominen ja pelastaminen kysyvät valtavia voimanponnistuksia. Tätä taustaa vasten ajateltuna selkenee itselleni miksi vallankumoukset ovat huono idea: ne rikkovat paljon, ja se mikä kerran on rikottu, ei enää palaudu entiseen muotoonsa. Vaurioituneen esineen voi paikata, mutta tuhoutunutta ei. Tuhoaminen ja vallankumous ovat niin helppoja, luominen tuskallista ja vaikeaa. Tämän näkee luonnossakin, jossa tarpeeksi suuri asteroidi voi hetkessä pyyhkiä miljardit vuodet evoluutiota unholaan.

Pahuus on kovin helppoa, siihen riittää jo sormityöskentely. Yksi iljettävimmistä teoistani elämäni varrella on, kun lapsena pyydystin neitoperhosen ja aloin yksitellen irrottaa sen raajoja; ensin siivet, sitten jalat ja viimeisenä tuntosarvet. Lopuksi en edes tappanut sitä, vaan heitin sen ruohikkoon muurahaisten syötäväksi. Ja vähän myöhemmin toistin saman ”kokeen”. En muista nauttineeni siitä mitä tein, vaan tein sen, koska kykenin. Muistan sen ajatuksen: ”tätä ei oikeastaan pitäisi tehdä, perhonen on ehjä ja kaunis. Mutta minä voin tuhota sen, jokainen irtoava raaja vähentää sen olemusta.” (en tietenkään ajatellut noilla sanoilla, mutta tuota se tunne sanoiksi tulkattuina suunnilleen tarkoitti). Ikään kuin minun oli pakko tehdä se, ihan vain nähdäkseni miltä se näyttää ilma raajoja. Muistan, kuinka äitini järkyttyi ja torui minua. Ja hyvä niin, sekin osaltaan sai minut ymmärtämään, vaikka tiesin tekeväni väärin. Kun ajattelen tuota asiaa, minun tekee mieli käpristyä kaksin kerroin kivusta ja itkeä. Minut pitäisi tappaa tuosta hyvästä, ei kukaan kunnon ihminen tuollaista tekisi.

Olen ollut piittaamaton ja ilkeä muita ihmisiä kohtaan, kiusannutkin. Olen ollut lapsena oikea pikkupsykopaatti ja terroristi, josta oli hauskaa piinata naapurustoa toisen pikkupsykopaatin kanssa. Miten on mahdollista, että minulle on kehittynyt omatunto? Tai onko minulle kehittynyt? Ehkä se onkin vain sentimentaalista tunnevatvomista, jolla ei ole mitään tekemistä oikean katumuksen kanssa. Jokin rangaistus on vielä osakseni tuleva. On pakko tulla.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Intromortti ja ekstrovertti



Ihmiset jakautuvat karkeasti ottaen kahteen tyyppiin suhteessaan sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Introvertit ovat yleistäen heitä, jotka pitäytyvät omissa oloissaan, ekstrovertit hakeutuvat ihmisten seuraan. Introvertit eivät ole antisosiaalisia, vaan he kuluttavat energiaa sosiaalisessa kanssakäymisessä siinä missä ekstrovertit saavat sitä. Siksi introverttien pitää – sisäänpäin kääntyneisyyden tasosta riippuen – ladata akkuja omissa oloissaan. Ekstrovertit sen sijaa menettävät energiaansa vietettyään liikaa aikaa yksin, jolloin he hakeutuvat seuraan. Molemmat tarvitsevat sekä sosiaalista vuorovaikutusta että yksinoloa, pitoisuudet vain vaihtelevat. Kukaan ei siis ole täydellisen introvertti tai täydellisen ekstrovertti, sellainen ihminen olisi invalidi. Jaottelu on jatkumo, jolle ihmiset sijoittuvat.

Introvertti ihminen ei välttämättä ole ujo tai ekstrovertti supliikkimies. Introverttikin voi olla luonteva esiintyjä ja seuramies, jonka erottaa ekstrovertista vastaavasta se, että hänen energiansa kuluu seurassa nopeasti. Samaan tapaan ekstrovertti ihminen voi olla ujo tai sosiaalisesti estynyt, mikä luultavasti on erityisen haitallista, koska he tarvitsevat introvertteja enemmän muiden ihmisten seuraa. Introversion ja ujouden välillä on toki vahva korrelaatio, sisäänpäin kääntynyt ihminen todennäköisemmin omaa hermoston ja kehityshistorian, jossa sosiaalinen ulottuvuus ei ole painottunut. Ekstrovertti hakeutuu ulospäin suuntautuneena ihmisten sekaan, ja sitä kautta oppii ja adaptoituu sosiaalisiin kuvioihin.

Kenellekään lukijalle ei varmaankaan tule yllätyksensä, jos paljastan olevani introvertti. Kyllähän minä voisin olla ekstrovertti, mutta näin yleisesti ottaen kirjoittavat ihmiset ja internetissä tällaista epäsosiaalista blogia pitävät ihmiset ovat suurella todennäköisyydellä introvertteja, enkä ole tässä suhteessa poikkeus. Minä viihdyn ylivoimaisesti parhaiten omissa oloissani lähes erakkomaisuuteen saakka. Mitä tahansa haluankaan tehdä, teen sen mieluiten yksin oli se sitten lukemista (kaikki lukevat joo ”yksin”, mutta haluan ympärille myös rauhaa ja hiljaisen huoneen), elokuvien katselua, lenkkeilyä, ruoan valmistusta, piirtämistä, soittamista, musiikin kuuntelua, kävelyä tai ihan vain istumista ja luonnon tiirailemista. Jos joku häiritsee minua ollessani varta vasten syventynyt johonkin, ärsyynnyn saman tien ja saan tehdä kunnolla töitä pitääkseni kiukun sisälläni. Kun minut keskeytetään askareistani, se on kuin minut revittäisiin ulos jostakin. Ehkä parhaiten sen ymmärtää, jos sitä vertaa nukkumiseen: olet sikeässä unessa ja joku TÖKKII SINUT SORMELLA HEREILLE!! (tuollaiset pitäisi tappaa kyselemättä). Toisinaan syvennyn ihan vain ajattelemaankin ja tuntuu lähes väkivallalta, kun joudun jättämään ajatukseni kesken.

Voin mennä yksinolossani melko pitkällekin, koska – kuten mainitsin – olen erakkomainen. Hyvin suuri osa johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisten seura tuntuu usein sietämättömältä. Mikään ei ole yhtä taivaallista kuin viikko yksin vanhempieni talolla. Jos he ovat matkoilla ja minä talonvahtina, siinä hermot lepäävät aika tavalla. Opiskelijakämppäni ei ole yhtä viihtyisä, mutta aina kun kämppikseni poistuu, tuntuu helpottavalta olla taas yksin. Viime vuoden kesällä tein ennätyksen, kun olin kolmeen viikkoon puhumatta kenellekään. Ellei lasketa ”terve” ja ”kiitos”, jotka lausuin kaupassa, en varsinaisesti keskustellut kenenkään kanssa. Edellinen kämppikseni oli reissussa, joten koko kämppä oli käytössäni. Lisäksi hän jätti minulle huoneen ovensa auki, jotta pääsisin hänen parvekettaan käyttämään (oma parvekkeeni antaa vasten muita kerrostaloja ja näkymä on sietämätön, kämppiksen puolelta näkyy metsää). Se oli oikein, oikein hyvää aikaa se. Puhetaukoni keskeytyi, kun törmäsin Greenpeacen punapäiseen naisfeissariin, jonka kanssa antauduin väittelyyn ja sain varsinaisen puheripulin. Siinä taisi tulla muutaman viikon höyryt ulos (olin siis ihan kiltti, väitin vain hanakasti vastaan ^_^ ), ja kaiken hupuksi vielä päädyin lahjottamaan! No, minusta se feissari oli ylen sisukas, joten halusin palkita sen. Kai hän sai siitä hyvän mielen, muutenhan olisin vain hukannut hänen aikaansa. En tietenkään lahjoita moiselle järjestölle enää.

Minulta löytyy siis ekstrovertti puolikin, saatan olla aika ajoin puhelias. Itse asiassa minulla on tapana pälpättää kuin papupata, jos siihen vain tilaisuuden saan. Minä olen puhuessani sangen äänekäs ihminen ja toisinaan saatan vahingossa olla ”valokeilassa”. Muutenkin spedeilen ja häröilen (tuttujen) ihmisten seurassa niin, että saatan herättää huomiota. Tarvitsen siis ihmisseuraa ja puhumista siinä missä kuka tahansa muukin. Puhuminen silkkana mekaanisena toimintonakin on joskus rentouttavaa, joten en pane ns. small talkia pahakseni. En tykkää puhua paskaa, jos sillä tarkoitetaan ihan mitä tahansa lätinää, jolla vain yrittää miellyttää toista. Ja toisaalta jos small talk määritellään puheena, jolla ei ole mitään sisältöä, ei se silloin mielekästä ole. Kyselen ihmisiltä kuulumisia, koska olen kiinnostunut kuulemaan niistä, en small talkin vuoksi. Sää on itse asiassa yksi intohimoni, joten ainakaan minulle se ei ole small talkin aihe. Mutta toisinaan puhuminen puhumisen vuoksi tuntu hyvältä, mutta tällaista teen lähinnä hyvien ystävieni seurassa. Koska puheen, jossa äänen tuottaminen on itsetarkoitus, sisältö muuttuu randomiksi siansaksaksi, ei sitä ihan joka paikassa viitsi huudella. Onneksi kaverini sentään ymmärtävät tapaani pulputtaa randomeita lauseita, joiden yksittäiset sanat tai lause itsessään eivät liity yhtään mihinkään yhtään mitenkään. Tykkään riehua ja urpoilla aina tuon tuosta.

Osaan siis jopa nauttia ihmisseurasta ja koska sentään kasvoin viisihenkisessä perheessä, olen tottunut siihen, että ympärilläni on ihmisiä. Mieluiten olen yksin, mutta voin niellä sen faktan, etten ole. Voin niellä sen, että minulla on kämppäkaverikin. Edellinen kämppis oli tosin vanha lukiokaveri, joten hänen kanssaan hommat sujuivat vanhalta pohjalta. Hänen muutettuaan tyttöystävän kanssa muualle, sain uuden kämppiksen kolme vuotta nuoremmasta jampasta, joka tuli uunituoreena intistä. Ensimmäinen päivä menikin meidän puhuessamme noin kymmenen tuntia putkeen pelkästään armeijasta (joka olikin toisinaan todellista painajaista, kun ei ollut hetkeäkään todellista omaa rauhaa). Uusi kämppikseni on asunut kanssani nyt tammikuusta lähtien ja tulemme mitä mainioimmin toimeen. Hän on reipas ja älykäs nuorimies, jonka kanssa kelpaa keskustella lähes päivittäin eri asioista. On oikeastaan ihan hyvä, että minulla on kämppis, koska en ole käynyt yliopistolla paljon paskaakaan yli vuoteen. Suhteeni opiskelijatovereihini ovat jossain määrin haipuneet, joten lienee tervettä, että minulla on päivittäistä ihmisseuraa. Olen näet huomannut sen tendenssin, että liian pitkiä aikoja yksin viettäneenä (vaikka siitä nautinkin), muutun vainoharhaiseksi ja mökkihöperöksi. Eli tapahtuu se, mitä voisi kuvitella tapahtuvan. Tuosta syystä minusta ei olisi täydeksi erakoksi, minä vain tarvitsen ihmisseuraa tietyn määrän, edes pysyäkseni järjissä. Kämppikseni on myös siitä hyvä, että hänen kanssaan voi keskustella tieteestä jääkiekkoon tai pelata vaikka shakkia. Ihmiset ovat pääosin sietämättömiä ja haluaisin olla yksin. Mutta ovat he kaikesta huolimatta ihan jees. Kaiketi.

Ai niin, ja työelämä. Olinhan kesätöissä museossa, eikä se ollut luonteeni huomioon ottaen paras paikka. Hyvä työpaikka ja mielelläni siellä olin, mutta se oli henkisesti uuvuttavaa asiakaspalvelutyötä. Jos olikin hiljaisempaa ja saatoin kaivaa kirjan esille, eiköhän joku asiakas pamahtanut paikalle juuri syventymään ehdittyäni. Siinä sai taas taistella itseään vastaan, ettei olisi humauttanut turpaan. Asiakkaiden lyöminen lienee kuitenkin epäsuotavaa, joten ei muuta kuin hymyä huuleen ja ”hyvää päivää ja tervetuloa”. Museo-oppaana sain olla päivästä toiseen sosiaalisena ja kertoa asiakkaille, mitä he ikinä halusivatkaan tietää. Jouduin myös useasti pitämään opastuksia isoille ryhmille, mikä oli käytännössä esiintymistä. Noita juttuja en sinänsä jännittänyt sen kummemmin, oikeastaan nautinkin niistä aina välillä. Esiintyminen on aina mennyt about saman kaavan mukaan: ensimmäiset parikymmentä sekuntia ovat pahimmat. Sitten alkaa rullaamaan ja parhaimmillaan siitä  todella nauttii. Mutta kuluttavaa se on, hyvin kuluttavaa. En mieluiten tekisi moista päivittäin.

Kuten kaikissa muissakin, minussa on introverttia ja ekstoverttia. Oleellisemmin olen kuitenkin introvertti, minulle päänsisäinen maailmani ja mielikuvitus lienevät tärkeimmät asiat maailmassa. Lapsesta saakka olin tällainen, leikin ja rellestin muiden lasten seurassa myös, mutta eniten tykkäsin omasta rauhasta. Minulla on kuin kaksi tankkia energiaa, yksi kuluu ihmisten seurassa ja täyttyy yksinolosta. Toinen kuluu yksin ollessa ja täyttyy ihmisten seurasta. Yksinäisyydellä täyttyvä tankki on vain pienempi, joka kuluu nopeasti ja jota pitää täyttää useasti. Ihmisten seurasta täyttyvä tankki on suuri ja kuluu hitaasti ja vaatii vain vähän tankkaamista (jos tämä tankki pääsee tyhjäksi tosin, niin se vaatiikin huolellista täyttämistä). Semmosta se on.