lauantai 21. joulukuuta 2019

Kaikki voi mennä pieleen

Punaistakin punakammat sosialistit usein kiistävät edesmenneen Neuvostoliiton kommunistisuuden. Marxin teorian viitekehyksessä tämä on loogista, sillä työväenluokka ei koskaan omistanut tuotannon välineitään. Kääntäen markkinataloden puolustajat näkevät modernin lännen oleellisesti ei-kapitalistisena, sillä valtion ennennäkemättömän suuri rooli sekä monopoliasemaa havittelevat konglomeraatit eivät istu heidän näkemykseensä vapaista markkinoista.

Ajattelutapa sopii nojatuolin äärelle, mutta jättäessään yhtälöstä käytännön tason muuttujat, on se kelvotonta politiikkaa. Teoreettisessa mallissa katsotaan maailmaa vain omista premisseistä käsin ja jonkin mennessä pieleen, syytetään maailmaa. Totuus on, että jokainen ideologia sisällyttää itseensä oman antiteesinsä. Ei niin, että sen toteutuminen on väistämätöntä, mutta se on ainainen mahdollisuus. Kapitalismi ei välttämättä muutu korporatokratiaksi, mutta jälkimmäisen edellytyksenä on edelliseen sisältyvä pääomien kasautuminen. Sosialismi ei välttämättä muutu valtiontyranniaksi, mutta kyseisen tyrannian edellytyksenä on yksilönvapauteen ja yksityisomaisuuteen toissijaisina suhtautuva kollektivismi.

Sama valuvika piilee nationalismissakin. On helppoa sanoa, että imperialismi on sen vastakohta alistaessaan muita kansoja yhden alle. Mutta imperialismin edellytyksenä on itsenäinen kansakunta, joka voi koota kylliksi voimaa asettautuakseen muiden yläpuolelle.

Ihminen on ihminen. Jokaiseen ajatukseen, oli se kuinka kaunis hyvänsä, sisältyy takaportti paholaiselle.

4 kommenttia:

QroquiusKad kirjoitti...

Mikko Uola mainitsi IKL:n historiikissaan "Sinimusta veljeskunta" (Otava 1982) anekdootin vasemmistolaisen pakinoitsijanimerkki Sasu Punasen eli Yrjö Räisäsen ja IKL:läisten ajatustenvaihdosta:

Sasu oli monelle iikollille punanen vaate, minkäs muun kuin pakinoidensa johdosta. Olivatpa jotkut jo lähettämässä häntä Kalastajasaarennon keskitysleiriin, siis sitten kun se joskus saataisiin valmiiksi...

Anekdootti liittyi kuitenkin IKL:n esittämään malliin korporatiivisesta demokratiasta:
siinä eduskunnassa olisi ollut 100 edustajaa, jotka olisi valittu ammattikunnallisin perustein. Ministereiltä edellytettin niin ikään oman hallinnonalansa käytännössä osoitettua ammattikokemusta.
Ellen väärin muista, he eivät tainneet olla tälle korpraatioeduskunnalle vastuullisia.

Joka tapauksessa Sasu huomautti asiasta lempeän runomuotoisesti:
"Somasti viihtyvät ajatukset toistensa lomassa,
mutta kovasti törmäävät asiat toisiinsa tosi maailmassa".

Siinä oli ajatusta muillekin jakaa. Tuon ajan Suomessa se kolahti varmasti kovemmin kuin nykyään;
olihan tuolloin tuoreessa muistissa, miten kovaa asiat saattoivat törmätä.

Niitä törmäysvaurioita ei paikatakaan ihan niin vain. Ne saattavat olla rikki vielä sadankin vuoden jälkeen...

Lauri Stark kirjoitti...

Anekdootti liittyi kuitenkin IKL:n esittämään malliin korporatiivisesta demokratiasta:
siinä eduskunnassa olisi ollut 100 edustajaa, jotka olisi valittu ammattikunnallisin perustein. Ministereiltä edellytettin niin ikään oman hallinnonalansa käytännössä osoitettua ammattikokemusta.
Ellen väärin muista, he eivät tainneet olla tälle korpraatioeduskunnalle vastuullisia.


Ei muuten huonompi aatos. Jokseenkin samaa meininkiä yritettiin Mussolinin Italiassa, vaikka hallinnon ammattikokemuksesta en osaa sanoa.

Niitä törmäysvaurioita ei paikatakaan ihan niin vain. Ne saattavat olla rikki vielä sadankin vuoden jälkeen...

Tai kenties jopa ainiaaksi...

QroquiusKad kirjoitti...

Sasu taisi painottaa kritiikissään juurikin tätä korporatiivista demokratiaa, ja kenties Italian kokemuksin perustaen:
eihän Italiassa mitään demokratiaa varsinaisesti enää ollut, kun Mussolinista oli tullut il Duce.
Samalla tavoin IKL:n hahmottelema korporatiivinen demokratia olisi johtanut lopulta vain fascistiseen diktatuuriin.

Oli Italiassa toki sen verran vallanhajautusta, että
ensinnäkin Benito oli vain hallituksen päämies ja
toiseksi hänen yläpuolellaan oli Suuri fascistineuvosto.
Jälkimmäisellä oli valtuudet erottaa il Duce, ja niinhän kesällä 1943 tapahtuikin; varsinaisen ja muodollisen eron myönsi valtionpäämies, kuningas Viktor Emanuel III.

Hitlerin reaktiot olivat kuvaavia:

kuultuaan Mussolinin erottamisaikeista hän ei käsittänyt, mitä hänelle oikein selitetään. Kuka muka voisi erottaa sikäläisen Johtajan?
Kun hänelle kerrottiin Suuren fascistineuvoston kokoontuneen, hän oli entistä hämmästyneempi:
mitä virkaa jollakin neuvostolla muka on, sehän vain puhuu ja puhuu?

Lopputulos tuli sitten Adolfille totaalisena ällistyksenä, johon hän toki reagoi nopeasti.
Mussolini-parka päätti päivänsä omien maanmiestensä ampumana ehdittyään olla Saksan nukkevaltion Italian sosiaalisen tasavallan päämies ja Lombardian Gauleiter; viimemainittu todennäköisesti jonkinlaisena kunnia-arvona.

Lauri Stark kirjoitti...

kuultuaan Mussolinin erottamisaikeista hän ei käsittänyt, mitä hänelle oikein selitetään. Kuka muka voisi erottaa sikäläisen Johtajan?
Kun hänelle kerrottiin Suuren fascistineuvoston kokoontuneen, hän oli entistä hämmästyneempi:
mitä virkaa jollakin neuvostolla muka on, sehän vain puhuu ja puhuu?


Jotensakin huvittaa, kun yritän kuvitella mielessäni tilannetta. Että "jumankauta, tunaroivat joka rintamalla - myös kotirintamalla. Taas on lähdettävä apuun!"