lauantai 30. kesäkuuta 2018

Alien - Covenant


Saagan viimeisin elokuva Alien - Covenant (2017) saapui teattereihin pienemmän hypen ja sitäkin suuremman epäilyksen saattelemana. Prometheus jätti yleisön ristiriitaisiin tunnelmiin, se sai ihailijansa kuin myös vihaajansakin. Yhdet olivat pettyneitä oliomme poissaoloon, toiset kehuivat uutta suuntaa. Ohjaaja Ridley Scott teki kardinaalivirheen ja otti palautteen vakavissaan, tuloksena sekava roikale. Kun samaan aikaan yritettiin tavoittaa niin edeltävän elokuvan mystiikka kuin Aliensin adrenaliini, ei saavutettu oikein kumpaakaan.

Ensinnä sananen ohjaajastamme. Tämä elokuva näet vakuutti minut kahdesta asiasta: ensinnäkin Ridley Scott on seniili, joka ei enää tiedä mitä tekee. Toisekseen Ridley Scott ei ole koskaan ollut suurten ajatusten, ainoastaan suurten kuvien ilmaisija. Hänellä on aina ollut väkevä visio siitä, miltä elokuvien tulisi näyttää. Myös Alien - Covenant näyttää jumalisen hyvältä, kuten voi odottaa. Mutta hän ei ymmärrä, miten kehitellä teemoja. Scott haluaisi sanoa jotain suurta, vaikka ei omaa keinoja siihen. Tämä ilmenee etenkin kahdessa viimeisimmässä alien-installaatiossa, joissa tarkoitettu sanoma jää sillisalaatiksi. Merkityksen kehittely jää pitkälti katsojan mielikuvituksen varaan, mikä toisaalta toimii jopa alkuperäisen Alienin kohdalla. Silloin ei Scott omien sanojensa mukaan edes yrittänyt välittää mitään sanomaa, mutta katsoja saa silti kuvista paljon irti (osa kiitoksesta kuuluu tietysti käsikirjoittajille).

Scott on ohjaaja, joka on tehnyt yhden kaikkien aikojen teoksista ja myös toinen toistaan puisevampia elokuvia. Miten onkaan, että edes kahden katsomiskerran jälkeen en muista Gladiaattorista juuri mitään? Kingdom Of Heaven jäi puoliväliin, kun olin kuolla tylsyyteen. Myös Blade Runner on amnesiaa aiheuttava yliarvostettu tekele, vaikkakin visuaalisesti luova. Sen sijaan Alien - Covenant ja sen edeltäjä eivät vioistaan huolimatta ole ainakaan tylsiä, vaan säilyttävät huomioni loppuun asti. Vaikka Scott yläpilvissä lejuessaan koettaakin teeskennellä että ymmärtää näkemänsä, ei tämä onneksi häiritse viihtymistä.

...

Hahmokaarti ei tällä kertaa ole yhtä imbesillimäinen kuin viime kerralla, mutta ei näissä hurraamista ole. Daniels (Katherine Waterston) on uusi sankaritar, mutta jää kovin värittömäksi. Ei hän antipatioita herätä, muttei suuria sympatioitakaan. Kapteeni Oram (Billy Crudup) on kiintoisa miehistönsä epävarmana johtajana, mutta esimerkiksi hänen uskonnollisuutensa jää irralliseksi elementiksi. Sivuhahamot tulevat ja kuolevat ilman, että heistä jäisi sen kummempaa mieleen. Miksi muuten siirtokunta-aluksen miehistöön on hyväsytty homopari, jos ideana on lisääntyä ja täyttää maa. Jopa tulevaisuudessa poliittinen korrektius asetetaan käytännön järjen edelle, mikä dystopia!

Tarina on kahdeksi tunniksi tiivis paketti veripalttua ja teurastusta. Siihen mahtuu luonnollisesti koko joukko puutteita: joko ajan kulku kuvataan hyvin hassusti tai sitten alienit kypsyvät minuuteissa. Kun yhdessä kohtauksessa facehugger hyppää naamalle ja suunnilleen jo seuraavassa chestbuster poksahtaa ulos, tajuaa vain kuinka kiire elokuvilla nykyään on. Missä on se rauhallinen, jopa verkkainen tahti kuin mitä näimme Alienissa? Meille ei anneta myöskään mitään syytä, miten olio pääsi siirtokunta-alus Covenantille. Ai niin, facehugger ehti halata uhrin naamaa muutaman sekunnin. Heitetään vain kaikki aikaisempi jatkumo roskikseen.

...

Jo riittää nillitys, sain tästäkin elokuvasta riittämiin irti. Kuten jo edellä totesin, se on visuaalisesti upea. Covenant on komea alus niin sisältä kuin ulkoa, suorastaan kusin hunajaa esimerkiksi tämän kohtauksen aikana. CGI ja lavasteet ovat hienoa katseltavaa, ainoastaan oliomme osalta olisin kaivannut enemmän käsintehtyjä tehosteita. Ja oliosta puheen ollen, pidin uuden lajikkeen designista. Kauttaaltaan valkeana ja piirteiltään pehmeämpänä se herättää varsin toisenlaisen elämyksen kuin musta ja biomekaaninen, sanoisinko traditionaalinen alien. Se ei ole silti juuri vähemmän karmiva, eikä sen syntyprosessi vähemmän tuskallinen. Sen elämänsykli kokonaisuudessaan on sitten toisenlainen. Ei ole munia tai toukkia vaan ilmassa leviäviä mikroskooppisia itöitä. Prometheuksessa esitelty mysteerinen musta lieju aiheuttaa uhrissaan valtavia muutoksia DNA-tasolla, se järjestelee perimää uusiksi. Liian suuri altistus rikkoo ruumiin kokonaan, mutta pieni altistus voi johtaa edellämainitun, valkean alienin kehitykseen. Ei mustan liejun logiikkaan lopulta kunnollista selitystä tarjoilla ja paljon jää jälleen mielikuvituksen varaan. Konsepti on kuitenkin kiehtova ja lainaa X-Files -sarjan "mustalta syövältä", joka myös sai aikaan muukalaissikiöiden kehityksen ihmisruumiin sisällä.

David nousee edellisen elokuvan vastuuttomasta tiedemieshahmosta suoranaiseksi antikristukseksi. Hänen kapina luojiansa, eli ihmisiä vastaan on muuttunut täydeksi sotasuunnitelmaksi. Aiemmin ylimielinen asenne on nyt avointa halveksuntaa. Ihmiset ovat hänelle pikkumaisia mitättömyyksiä, mitä demonstroi ikuista elämää tavoitellut herra Weyland, Davidin sunnittelija. Ihmiset ovat hiipuva rotu, joka ei ansaitse jatkoaikaa. David ei myöskään ole vaikuttunut Prometheus-elokuvan humanoideista, joiden planeetalle saapuessaan pyyhkii heidät heidän omalla aseellaan. Elokuvahistorian kenties suurenmoisimmassa kansanmurhassa kokonainen rotu tai ainakin sen osa huuhdellaan olemattomiin. Planeetalle hän perustaa kauhujen laboratorionsa, jossa tekee kokeiluja humanoideilla ja paikallisella eliöstöllä. Musta lieju tuottaa toinen toistaan kiinnostavampia reaktioita lihan kanssa reagoidessaan, eikä Davidin uteliaisuutta voi kylliksi tyydyttää. Suurimpana rikoksenaan hän murhaa Elizabeth Shawn, joka hyvästä tahdosta oli kursinut hänet jälleen kokoon. Shawn ruumis tarjoaa hänelle mahdollisuuden entistä kunnianhimoisempiin kokeisiin, joiden huipentumana David rekonstruoi painajaistemme olion, täydellisen organismin.

Alien - Covenant kuten Prometheus nostavat luomisen kenties tärkeimmäksi teemaksi. Tämä luovuus ei ole kuitenkaan elämää ja kauneutta ylläpitävää vaan korruptoivaa ja sairasta. Humanoidit olivat luoneet ihmisen ja hybriksessään myös painajaisen. Katutumuksessaan he olivat haudanneet luomuksensa liian vaarallisena. Tarvittiin synteettinen olento, androidi, joka olisi kyllin häkäilemätön viemään työn loppuun. David puhuu luomisesta ja rakkaudesta ilman, että ymmärtää mistä puhuu. Hänen käsityksensä molemmista on kieroutunut, hän murhaa humanoidit lahjanaan Elizabethille: I washed this world clean, as a gift to her. Hän ei todella luo mitään vaan ainoastaan rikkoo ja vääristää, David on kuin Silmarillionin Melkor. Viimeksi mainittu kateudessaan luojajumalaa vastaan tuotti vain pimeitä parodioita jo olemassaolevista olennoista. Samalla tavalla on alien ultimaattinen häväistys Jumalaa ja koko luomakuntaa kohtaan. Se ehdottomasti on, mutta kaikkea sitä vastaan mitä pitäisi olla.

En tiedä, mitä kaikkiaan ajatella tästä. Koen elokuvaa kohtaan jonkinlaista Tukholman syndrooma, yhtäältä olin vaikuttanut ja toisaalta järkyttynyt. En osannut varautua siihen, että edellisosan päähenkilö Shaw murhattaisiin. Sitten toisaalta, olinhan jo nähnyt Alien 3:n. Minun pitäisi tietää paremmin; tietää, ettei alien-universumissa kannata olettaa onnellisia loppuja. Ja kuitenkin olen vihainen. Hyvä hahmo ja ennen kaikkea hyvä näyttelijä haaskattiin totaalisesti. Kaikki ne kauhut, jotka Shaw kävi lävitse ja joista hän selvisi, ovat yhtä tyhjän kanssa. Hän taisteli helvetin lävitse vain päätyäkseen seonneen androidin leikkauspöydälle. Ei näin saa tehdä, ei vain saa. Muistan jopa nähneeni unta siitä, kuinka matkaan kaukaisille planeetoille Elizabethia etsimään. Vaihtoehtoisessa todellisuudessani hän on yhä elossa.

Elokuvan loppukäänne ei ole varsinaisesti yllätys. Sen saattoi arvata, että androidi oli oikeasti David eikä päivitetty versionsa Walter. Se ei kuitenkaan vähennä kauhua. Ajatelkaa sitä, että olette nukahtamassa jäiseen uneen ja juuri tajuatte, että itse antikristus peittelee sinut. Myöhäistä rimpuilla, uni tulee ja sen myötä vuosikausien painajaiset. Huipennuksena David astelee Wagnerin sävelien siivittämänä kryokammioon, jossa kaksituhatta pahaa-aavistamatonta siirtolaista lepää. Niin paljon biomassaa, niin paljon materiaalia taideteoksiin...

...

Ridley Scott on nihilistinen, seniili paska. Silti haluaisin nähdä päätöksen tälle tarinalle. Toteutuminen on kaikkea muuta kuin varmaa, sillä Alien - Covenant ei ollut menestys. Ennakkokampanja oli hyvä ja odotuksia nostattava, kiinnostavimmassa videossa näimme Shawn ja Davidin matkaamassa avaruuden halki. Juliste, jonka voitte nähdä kirjoitukseni alussa, on yksi parhaista koskaan. Se on kuin näkymä Danten infernosta, loistelias ja sairas yhtäaikaisesti. Davidin piirrokset kokeistaan ovat vaikuttavia ja grotesteja, erinomainen tapa elävöittää tarinan maailmaa. Mutta ei, tulos on jälleen kerran puolittainen kalkkuna ja inspiraatiotarjotin. Mitä tämän jälkeen tulee, mihin saaga suuntaa? En tiedä, mutta onneksi on alien-maailmaan mahdollista astua muuallakin kuin elokuvissa. Siitä lisää seuraavassa tekstissä.

EDIT. Jälkisanoja jälleen, kehun musiikkia. Soundtrack, paitsi toistaa Jerry Goldsmithin säveliä, myös esittelee uuden "teeman". Teeman lainausmerkeissä, sillä kyse on kahdesta nuotista. Niiden herättämä efekti on hyytävä ja eteerinen, joskus vähemmän todella on enemmän. Niin pienellä voi saada niin suurta aikaan, nämä äänet kaikuvat kuin ne olisivat kuuluneet olioiden läsnäoloon aina.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Prometheus - Kiellettyyn tuleen


Kesäkuu, kuusi vuotta sitten: kaveriporukka kasassa ja käymme katsastamassa paljon odotetun blockbusterin. Prometheus (2012) oli ensimmäinen vakavasti otettava yritys jatkaa alien-saagaa 90-luvun jälkeen. Tarkemmin ottaen kyseessä olisi uudelleenkäynnistys, sillä elokuva veisi meidät aikaan ennen Alienin tapahtumia. Ridley Scott päätti tehdä Lucasit, vaan kuinkas sitten kävikään?

Lopputulos on jotakin neronleimauksen ja täydellisen pannukakun väliltä. Minulle tämä on kenties 2000-luvun merkittävin elokuva ja syistä, joihin paneudun myöhemmin. Ongelmat on parasta käsitellä alkuun ja siten päästä yli pahanmakuisimmasta osiosta. Prometheus on nimittäin ajalleen tyypillinen tuotos, se suhtautuu tarinaansa, hahmoihinsa ja yleisöönsä kuin imbesilleihin. Commandossa lähestysmistapa on oletusarvo, korkean sfäärin tieteistarinassa ei. Siinä missä Alien oli johdonmukaisesti etenevä ja hidas marssi, on tämä epätasapainoinen ja joka toisella askeleella kompuroiva köntys. Vuoden 1979 klassikko on saumaton kokonaisuus, tämä taas liian moneen suuntaan harottava raakile.

Aloitetaan hahmoista. Todellisia hahmoja meillä on käytännössä kaksi, tutkija Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) sekä androidi David (Michael Fassbender). Muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän pahvista askarreltuja yhdentekevyyksiä. Kontrasti alkuperäiseen Alieniin ei voisi olla suurempi; siinä meillä oli miehistö eläviä ja hengittäviä ihmisiä. En tiedä onko käsikirjoitusten vaiko näyttelijöiden heikkoutta, että moista näkee nykyään harvemmin. Syytä lienee molemmissa, sillä rappio puree kaikkiin. On kuvaavaa, että aluksen kapteenista tehdään alleviivatun tyhmä. Ei hän tiedä mistään mitään, kunhan lentää alusta. Meredith Vickers (Charlize Theron) on Yhtiön narttu ja tavallaan viihdyttävä, mutta jää vittumaisuudessaan kauaksi kakkososan Burkesta. Pohjat kuitenkin vedetään kahden "tiedemiehen" hahmossa. Voi olla, että heistä tavoiteltiin jonkinlaista Dupond & Dupont -kaksikkoa, mutta luolastoon eksyvä "geologi" ja avaruuskobran kanssa lirkutteleva "biologi" ovat vähän liikaa. Todistamme sentään triljoonan dollarin tutkimusmatkaa, jonka kuvittelisi koostuvan alansa parhaista. Ei, näihin amatööreihin verrattuna Nostromon avaruusduunaritkin ovat tieteellisempiä.

Tarinaan on ladottu irrallisuuksia, jotka eivät lisää mitään mihinkään. Mitä teemme sillä tiedolla, että Yhtiön pomo, herra Weyland on Vickersin isä? Emme mitään. Miksi mutatoitunut miehistön jäsen saa supervoimat ja tappaa melkein kaikki? Syytä ei ole, on vain toimintaa toiminnan vuoksi. Miehistön uhrautuminen loppumetreillä tapahtuu vailla emotionaalista painoa. Tämä irrallisuuden tuntu tekee katselusta sillisalaattia, kun osaset eivät kunnolla nivoudu toisiinsa tai jäävät vaille merkitystä. Onttous on tyypillinen modernismin piirre, asioita vain imitoidaan toistaen niiden pinnalliset piirteet. Yritetään tehdä esimerkiksi suuri kliimaksi ja eeppinen huipennus, joka ulkoisesti näyttää sellaiselta ja jolta silti puuttuu kaikki todellinen lataus.

Miksi sitten innostuin elokuvasta, mikä siinä edelleen kiehtoo? Olen useamminkin sanonut, että itselleni tärkein kriteeri fiktiolle ei ole sen tasapainoisuus taikka muu objektiivista toiminnallisuutta ilmaiseva mittari. Tärkeintä on sen kyky ruokkia fantasoitani. Jos siis elokuva inspiroi ja vie minut toiseen maailmaan, se on onnistunut. Palatessani omaan maailmaamme olen saanut voimia luoda jotain itse. Prometheus teki tämän ja paremmin kuin mikään toinen elokuva tällä vuosituhannella. Sen kuvasto on mystistä, se säteilee itseään suurempaa tarinaa. Läpi elokuvan kulkee salaisuuden virta, olemme tulleet suurten kysymysten äärelle. Meidät valtaa sama tunne kuin ensi kertaa astuessamme outoon muukalaisalukseen LV-426:lla. Tällä kertaa saamme vastauksen siihen, kuka oli sen muumioitunut pilotti. Monet eivät vastauksesta pitäneet ja ovat suhtautuneet siihen H. R. Gigerin ideoiden vesityksenä. Vastalause on perusteltu, sillä humanoidi ei ole lainkaan niin eksoottinen kuin ohjaamostaan kasvanut avaruusnorsu. Pidin kuitenkin suunnasta jonka tarina valitsi, sitä kautta koko mythos sai aivan uuden käänteen. Enää emme vain pakene painajaisten hirviötä, vaan joudumme kysymään miksi edes olemme olemassa. Alien esitteli kummitustalon, Prometheus esittelee arkkitehdin. Se antaa oliollemme lähes uskonnollisen merkityksen, kuin sillä olisi jokin ennaltamäärätty rooli.

Tekoäly saa aikaisempaa suuremman aseman. Fassbender tekee erinomaisen roolin Davidina, joka on komentaja Datan ohella kenties valkokankaiden vaikuttavin robotti. Hän ei ole Ashin tavoin pelkkä Yhtiön sätkynukke, eikä hän ole lainkaan kiltti kuten Bishop. Hän on itsenäisempi kuin edeltäjänsä (tai alien-universumin kronologiassa jatkajansa) ja osoittaa merkkejä omasta agendastaan. Hän hautoo kaunaa luojaansa, herra Weylandia kohtaan; doesn't everyone want their parents dead? Jos kuitenkin hän jotain jakaa Ashin kanssa, niin kaikesta piittaamattoman uteliaisuuden sekä halveksunnan ihmisiä kohtaan. Hän huokuu uhkaa, vaikka osoittaisi ulkokohtaista ystävällisyyttä. Vuorovaikutuksessaan muiden kanssa hän käy jatkuvaa kamppailua, hän ei androidin asemastaan huolimatta alistu vaan haastaa. Kaikki tapahtuu totta kai epäsuorasti, rivien välissä vittuiluna.

David osoittaa erityiskiinnostusta Elizabeth Shawia kohtaan. He ovat vastakohtia toisilleen, Davidin edustaessa moraalista riisuttua järkeä ja Shawn ruumiillistaessa inhimillisen sydämen. Shaw on alussa idealistinen etsijä, joka uskoo saavansa vastauksia humanoideilta tähtien takaa. Hiljaa hänelle sitten valkenee, ettei ihmisiä ehkä luotukaan suopeasta tahdosta. Että ihmiset ovat vain osa suurempaa suunnitelmaa, pelkkää biomassaa jonkin uuden synnyttämiseksi. Shaw taistelee läpi vavisuttavien kauhujen, joiden joukossa on yksi ikimuistoisimmista kohtauksista koko saagassa: alien-abortti. Elokuvateatterissa kokemus oli hurja, muistan muutamien jopa poistuneen salista sen jälkeen.

Seikkailun lopussa Shaw on menettänyt kaiken, miehensä ja unelmansa. Hänellä on kuitenkin uskonsa ja voima jatkaa eteenpäin. Hän matkaa kauemmas tähtiin löytääkseen syyn sille, miksi humanoidit olivat varanneet ihmisille niin tuskallisen osan. David taas ei ymmärrä koko kysymystä, "miksi" on hänelle irrelevantti sana. Näin korostuu ero kahden ymmärryksen välillä. Puhdas rationaalisuus vailla sielua on pelkkää havainnointia, viis seurauksista. Shaw sen sijaan tajuaa virheensä ja katuu hybristään. Tiedonhalu voi paljastaa myös kiellettyjä salaisuuksia, jotka koituvat kohtaloksi kuten elokuvalle nimen antaneelle titaanille. Alkusyiden etsintä johti vain pelon ja kuoleman äärelle. Tiedemies hänessä väistää ihmisen tieltä ja kaikkensa antaen hän taistelee, etteivät kohdatut kauhut löytäisi tietään maapallolle. Kielletty tuli on irti ja jumalat ovat vihaisia. Shaw menee kuitenkin pidemmälle kuin tarujen Prometheus ja huutaa jumalille: "millä oikeudella!?"

Prometheus on tapaus, jolle on mahdotonta antaa arvosanaa. Kuvasto ja mystiikka antavat minulle juuri mitä tarvitsen. Joidenkin mielestä elokuva tekee alkuperäisen arvoituksen tyhjäksi, toisten mielestä se ei selitä läheskään tarpeeksi. On totta, että tarina jätetään itsetatkoituksellisen hämäräksi. Mutta jääpähän ainakin mielikuvitukselle tilaa, sen maailma kutsuu tutkimaan itseään lisää. Tämä sai minut kiinnostumaan myös Noomi Rapacesta toden teolla, hän heittäytyy rooliin intensiivisellä tyylillään. Vioistaan huolimatta on Prometheus tärkeä elokuva, se on antanut ja antaa minulle niin paljon.

Päätän kirjoitukseni kohtaukseen, joka havainnollistaa käsitteen sense of wonder. Ei dialogia taikka toimintaa, neljä minuuttia vain sitä mistä on kaikki hyvä fantasia ja scifi tehty. Tällaisen vuoksi minä elän:

Prometheus - David in the orrey

EDIT. Parit jälkisanat ovat sittenkin paikallaan. Haluan varmasti tehdä selväksi sen, kuinka visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno Prometheus on. Vaikka monet maisemat ja paikat ovat karuja, ne ovat vaikuttavia. Subliimi on oikea sana: kuvasto on uhkaavaa kuin lähestyvä ukkosmyrsky, mutta lumoavan kaunista. Aluksen, josta myös elokuvan nimi tulee, muoto ja interiöörit ovat silmäkarkkia. Tässä mielessä on luotu fiksua kontrastia Nostromoon, joka oli paskainen rahtialus. Prometheus on sitä vastoin kiiltävä ja tuliterä lippulaiva uusimmalla teknologialla varustettuna.

Myös soundtrack on kauttaaltaan erinomainen. Tunnusteema on kaunis ja antaa lupauksen seikkailusta. Se tuo mieleen Star Trekin, se soi toiveikkaasti ja ihmetellen. Tämä kuvastaa koko elokuvan ensimmäistä puoliskoa, joka alkaa retkenä tähtiin. Hitaasti kasvava mysteeri saa auetessaan aina vain uhkaavampia sävyjä, kunnes tutkimusmatka muuttuu selviämiskamppailuksi. Tunnelma ja sen kehitys kuuluvat elokuvan vahvuuksiin, huolimatta tyylirikoista. Kuten sanoin, on Prometheus vikoineenkin avaus uuteen suuntaan. On huomattavaa, että elokuvassa ei varsinaista oliotamme edes nähdä ennen kuin vasta aivan lopussa ja silloinkin eräänlaisena prototyyppinä.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Päivän Noomit


Tulevaa Prometheus-arviota ennakoiden: Elizabeth Shaw. Eikö hän muuten ole kuin ilmetty April O'Neil?

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Alien - Ylösnousemus?


Olemme saapuneet alkuperäisen saagan päätäntöön. Kun Alien - Resurrection (1997) näki päivänvalon, oli ilmeistä että luova energia oli siltä erää käytetty loppuun. Jos jo edellinen osa on kyseenalainen, ei tämä järjestyksessä neljäs installaatio puolusta olemassaoloaan lainkaan. Se on studiotekele, jossa oliomme karnevalisoitiin.

Elokuvan perussävy on kuin mustasta komediasta. Se erottuu sarjan muista osista, ei kuitenkaan edukseen. Ripley on jo kuollut, mutta 200 vuotta myöhemmin hänet on kloonattu henkiin. Yhtiö on lakannut olemasta ja sen sijasta oliota hamuaa armeija. He saavat sen ja enemmänkin. Ripley ei ole enää vain ihminen vaan hybridi, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen ovat yhtä. Hän seikkailee vitsejä murjovien avaruuspiraattien kanssa ja lopulta näkee jälleen maapallonsa. Vai onko se enää hänen maapallonsa?

Alien 4 ei tuo pöydälle mitään uutta, se ei laajenna mythosta. Turhake, jota ilman voisin elää. Jos sen kuitenkin katsoo sellaisenaan, ison budjetin rahastuksena, voi siitä saada viihdettä irti. Se on hauska sillä tavalla kuin B-elokuvat ovat, älyvapaana ja poskettomana. Hahmot ovat ääliöitä ja siksi huvittavia. Kun ainoa chestbuster-kohtaus vedetään lekkeriksi, ymmärtää viimeistään nostaa kätensä pystyyn. Ei tätä ole tarkoitus arvioida kriittisesti, ei analysoida. Aivot narikkaan ja öyh öyh!

Sanottavaa ei juuri ole. Jos kuitenkin yrittäisin.

Lievästi kiinnostava on päähenkilömme itsessään. Hän ei ole Ellen Ripley, vaan satunnaisia muistoja omaava kopio. DNA:aan hän tuntee vetoa olioihin, mikä tuo jännitettä. Mihin hänen lojaliteettinsa kohdistuvat? Hirviö, josta hän yritti kaikin keinoin päästä eroon, on nyt osa hänen olemustaan. Sigourney Weaver tuo tätä kautta hahmoon uutta sävyä ja kokeilunhalu onkin ainoa syy sille, miksi hän suostui mukaan. Mutta ei teemaa syvälle kehitetä taikka jännitettä kireälle viritetä. Olemme sentään keskellä B-rymistelyä, jossa alienit väistelevät luoteja.

Kaksi kohtausta elokuvassa nousee kuitenkin esiin. Kun Ripley kohtaa aiemmat, pieleen menneet klooninsa ja suorittaa eutanasian yhdelle heistä, on tämä aidosti häiritsevää. Hetken aikaa voin tuntea samaa kauhua ja tuskaa kuin Ripley. Hän joutuu myös kohtaamaan jälkikasvuaan, eräänlaisen lapsenlapsen. Kun kuningatar synnyttää kovin ihmismäisen olion ja Ripley joutuu tämän lopulta surmaamaan, on se aivan sydäntäsärkevää. Vaikka olio on groteski kammotus, on sen kuolema raastava.

Joka tapauksessa, Alien 4 jättää pieniä väläyksiä lukuunottamatta kylmäksi. Tehosteet ovat kyllä huolella tehtyjä, eikä visvassa ole säästelty. Mikään ei vain tee oikein vaikutusta. Koko tarina tuntuu kaikesta aiemmasta irralliselta, kuin maailma olisi eri. Ja sehän tavallaan on, tapahtumat ovat hypänneet parinsadan vuoden päähän. Pari vaikutukseltaan tehokkaampaa kohtausta eivät kokonaisuutta pelasta. Ohjaajan ote on persoonallinen, kuten voi tällaisista otoksista nähdä. Kuitenkaan ei ranskalaistyylinen pervoilu ole sitä, mitä välttämättä alien-elokuvilta tahdon.

Alien 4 tuo Ripleyn henkiin, mutta vain hengettömänä kopiona. Se ei ole lupaamansa ylösnousemus vaan lattea antikliimaksi. Ei ihme, että koko franchise jäi vuosiksi hyllylle. Seuraavalla vuosikymmenellä alien usutettaisiin predatorin kimppuun, kahdesti. Menestys jää kuitenkin vaatimattomaksi ja vaaditaan alkuperäisen ohjaajan Ridley Scottin paluu, ennen kuin saagassa kokeiltaisiin jotain aidosti uutta. Sukellamme outoihin vesiin, tuntemattomiin syvyyksiin...

torstai 21. kesäkuuta 2018

Alien 3 - Depressio avaruudessa


Olemme päässeet käännekohtaan. Alien 3 (1992) on virranjakaja, joka yksille on varteenotettava osa saagaa ja toisille sitä ei ole olemassa. Se on elokuva, johon omakin suhteeni on ristiriitainen. Alun perin pidin siitä kovasti, arvostin sitä jopa edellisosaa korkeammalle. Aika on kuitenkin himmentänyt kiiltoa. En inhoa elokuvaa tai sano sitä huonoksi, mutta näin muotopuolta tekelettä on mahdotonta rakastaa.

Alien 3 kävi lävitse niin sanotun tuotantohelvetin: ohjaajat ja käsikirjoittajat vaihtuivat, konsepti muutti muotoaan useaan otteeseen. Kuvaukset alkoivat ilman valmista käsistä ja kesken kaiken itse kuvaaja heitti pyyhkeen kehään sairastuttuaan Parkinsonin tautiin. Sekavat olosuhteet sekä epäonni näkyvät lopullisessa tuotteessa. Alien 3 on paluu saagan juurille ahtaisiin tiloihin ja psykologiseen piinaan. Tällä kertaa lisukkeena on myös jotain uutta, depressiota. Edeltäviin kuin myös jäljessä tulleisiin osiin nähden on tämä kaikista alakuloisin. Koko tarina, hahmot ja miljöö alleviivaavat lannistunutta pohjavirettä.

Jo alku herättää vastalauseita, kuka tätä halusi? Viimeisimmästä seikkailusta selvinneet tapetaan Ripleytä lukuunottamatta, millä deletoidaan merkitys kaikesta edeltäneestä. Ripley jää puille paljaille, kuten ensimmäisen elokuvan päätyttyä. Erotuksena on vain se, että tällä kertaa ei ole edes kissaa lohduttamassa ja nyt myös sankarittarellamme on sikiö rinnassaan. Vankilaplaneetta, jossa painajainen jatkuu, on paskaistakin paskaisempi paskaläävä. Uusina tovereina Ripleyllä on kasa galaksin pahimpia murhaajia ja raiskureita. Vittumainen vankilanjohtaja, hänen älyllisesti rajoittunut apulaisena ja morfiinin kanssa sekoillut ex-lääkäri eivät ole hekään hurmaavimmasta päästä. Vankila on myös entinen tehdas, täynnä hajonnutta teknologiaa ja kilometreittäin ruostuvia putkia; ihanteellinen ympäristö oliollemme. Uutena isäntänä toimii viaton koira, jonka kuolinkohtaus kuuluu sarjan inhottavimpiin. Se satutti itseäni jopa enemmän kuin alkuperäinen synnytys lounaalla.

Jollain tasolla pidän elokuvan depressiivisestä vireestä. En ole yleisesti tällaisten elokuvien ystävä, sillä ne tartuttavat tunnetilansa minuun. Muistan kuitenkin kuinka esimerkiksi tämä kohtaus teki vaikutuksen. Ripley ei enää pakene tai suojele itseään, hän on jo alistunut. Hän ei enää muista aikaa ennen painajaista: You've been in my life so long, I can't remember anything else. Olio ei ole enää fyysisen uhka vaan metafyysinen varjo, joka täyttää hänen tajuntansa. Hänen viimeinen ponnistuksensa on tuhota olio ja sen mukana itsensä, kaikki tuo että Yhtiö jäisi nuolemaan näppejään. Viimein hän sen tekeekin ja pudottautuu sulaan metalliin hirviö rinnassaan. Elokuvan tunnelmaan nähden lopetus on sopiva ja suo Ripleylle haudan levon. Teollaan hän pelastaa paitsi ihmiskunnan, myös yhden arvottomampaakin arvottomamman rikollisen. Hän on koko kaamean tarinan viimeinen ja odottamaton selviytyjä. Tämä korostaa Ripleyn epäitsekkyyttä oikeastaan enemmän kuin tieto ihmiskunnan selviämisestä, sillä viimeksi mainittu hahmottuu lähinnä abstakriona. Paatunut rikollinenkin on sentään konkreettinen ihminen.

...

Elokuvassa on vanhentunutta cgi:tä, mutta lavasteiden osalta ja materiaalisissa tehosteissa jälki on hyvää. Miljöö tekee tehtävänsä, mutta ei juuri inspiroi; se ei ole paikka, jossa haluaisi käydä. Hahmot eivät ole sellaisia, joihin haluaisi tutustua. Näyttelytyö on kuitenkin hyvää ja vankilapoppoon henkinen johtaja Dillon uhkuu karismaa. Hänen kuolemansa kuuluu koko saagan parhaisiin, kaveri ei pelännyt ketään eikä mitään. Näin pahantekijä pelastaa miehuutensa, halveksien petoa: is that all you've got!? 

Nykyään suhtaudun tähän vaihtoehtoisena visiona: näin olisi voinut käydä. Uskon kuitenkin, että todellisuudessa Ripley, Hicks, Newt ja Bishop lensivät turvaan ja löysivät rauhan. On kenties naiivia olettaa onnellisia loppuja Alien-universumissa, mutta sellaisenhan jo kertaallen saimme. Aliens ei vihjannut lainkaan, että lisää painajaisia olisi luvassa ainakaan Ripleylle. Se täydensi jatko-osana ensimmäistä elokuvaa ja salli Ripleylle mahdollisuuden kohdata pelkonsa ja voittaa ne. Alien 3 vain subvertoi tarinan ja koko kaaren, joka ulottuu ykkösosasta kakkoseen. Se on tarpeeton elokuva, vaikka omana itsenään hoitaa tehtävänsä. Jos nimittäin on sitä mieltä, että vain kärsimys on todellista, tämä toimii. Silloin Aliens on vain lyhyt hengähdys ennen suurta finaalia, jossa onnen illuusiot palavat tulessa. Naisparkamme uhrautumiselle annetaan kyllä merkitys, mutta olisi tämän voinut jättää tekemättä.

EDIT. Tajusin juuri, että elokuvan voi sovittaa kristilliseen tulkintakehikkoon. Jos saagaa ajattelee trilogiana, on se kertomus onnettomasta ja kärsimyksen täyteisestä elämästä. Mikään tässä maailmassa ei ole varmaa, paitsi kuolema. Elämä voi olla yhtä tappioiden ja nöyryytysten sarjaa alusta loppuun, vasta tuolla puolen odottavat ylösnousemus ja rauha. Ripleyltä riistetään kaikki tämänpuoleiset kiinnekohdat kuin Jobilta ikään. Lopussa hän kieltäytyy Yhtiön tarjouksesta ottaa olento sisältään ja saada uusi elämä. Hän uhraa viimeisen oljenkorren onneen ja siten myös itsensä. Vaikka elokuva on depressiivinen ja synkkä, ainakin lopetus estää sitä vajoamasta nihilismiin.

Tästä huolimatta pidän kiinni siitä, että kolmas osa on tarpeeton. Lovecraftin hengessä alkanut kertomus muuttui jatko-osassa saduksi, Aliens antoi sankareillemme mahdollisuuden onneen. Hirviön tarinaa olisi voinut jatkaa, mutta uusilla henkilöillä.

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Aliens - Paluu helvettiin


                                         And now for something completely different:

Aliens (1986) on erilainen, aivan toista maata. James Cameron ei yrittänyt toisintaa Alienin kaavaa, vaan lähti uuteen suuntaan. Lopputuloksena oli maailman paras jatko-osa kuunaan. Vain Terminator 2 samalta ohjaajalta vetää vertoja, mutta ei päihitä tätä. Elokuva ei ole kauhua vaan toimintatrilleri kauhumausteella. Se on klassikko ja rakastettu, mutta myös mielipiteitä jakava. Jotkut niistä, jotka ensimmäisestä osasta pitävät, eivät välitä tästä. On sanottu, että tämä vie pois oliomme mysteeriä ja tekee siitä hyönteisen. Ei ole yhtä vaan lauma, joka parveilee kuningattarensa ympärillä kuin muurahaiset. Ymmärrän kritiikin, joskaan en sitä allekirjoita. Aliens jatkaa tarinaa uudella, mutta loogisella tavalla.

Tähän väliin on pakko muistella sitä, kun elokuvan ensi kertaa näin. Meillä on kotona VHS-kasetti, jolle nauhoitimme sen 90-luvulla. Vanhin veljeni oli piirtänyt alienin pahanenteisen hahmon kasetin kanteen. Joskus 11-12 -vuotiaana ensi kerran laitoin kyseisen kasetin pyörimään ja vilkuliin leffaa sieltä täältä. Päätin kuitenkin suojella mielenterveyttäni ja jätin katsomatta sen enempää. Ymmärsin, etten ollut sittenkään kyllin kypsä. Vasta lukioiässä talvella 2008 rohkaistuin katsomaan koko rainan, olinhan jo nähnyt edeltävän osan. Kello oli yhdentoista maissa ja vanhempani nukkumassa alakerrassa, päätin iskeä jo vanhan kasetin nauhuriin. Seurasi kenties viihdyttävin elokuvailta koskaan, pari tuntia silkkaa nautintoa. Aliens iski kaikkiin oikeisiin hermoihin, tuo ilta kuuluu elämäni parhaisiin kokemuksiin. Jännitystä ja pelkoa, seikkailua ja täysi draaman kaari, tässä on kaikkea. Aliens ei ole vain paras jatko-osa vaan yksi parhaista elokuvista koskaan.

James Cameronilta ei puutu visuaalista kunnianhimoa Ridley Scottiin nähden, mikä oli jatko-osalle tuiki tarpeellista. Uusi avaruusalus, sotilasajoneuvot, aseet, olioiden pesä sekä tietysti itse kuningatar (Cameronin omaa designia) ovat kaikki viimeisen päälle tehtyjä. H. R. Giger ei ollut suunnittelussa mukana, mutta väittäisin ettei visvaa ja limaa tihkuva pesä jätä ahdistuskertoimia liian alas. Tehostepuolella oli elokuvamaailma ottanut suuria askelia ja Aliens jättää edeltäjänsä tässä kakkoseksi. Mikä parasta, on valtaosa tehosteista konkreettisia miniatyyrejä, lavasteita ja matte-maalauksia. Yksi visuaalisten tehosteiden suurenmoisimmista taidonnäytteistä tähänkin päivään saakka on Ripleyn ja kuningattaren välinen eeppinen lopputaisto. Se on kohtauksia, joissa immersio on rikkumatonta.

Jos ensikohtaaminen oli demonstraatiota olion vaarallisuudesta suljetussa ympäristössä, on uusintaottelu demonstraatiota siitä mitä olio saisi aikaan maapallolle päästyään. This time it's war, ja vaikka asialla ovat kovapintaisimmat avaruusjääkärit, turpaan tulee. Vaikka tunnemme hirviön, elokuva rakentaa jännitettään mestarillisesti. Katsoja odottaa pahinta, mutta ei sittenkään osaa varautua iskuun. Sotilaat joutuvat epäjärjestykseen, paniikki valtaa niin hahmot kuin yleisönkin: sarge is gone, let's get the fuck out of here! Tuholaistorjunta muuttuukin selviämiskamppailuksi ihmiselämästä putsatussa siirtokunnassa.

Cameronin teos on ekspansiivinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä, se laajenee moneen suuntaan. Miljöö on suurempi, olioita on enemmän ja Ellen Ripleyn merkitys nousee. Alien ei alussa nosta hahmoja toistensa yli, se kuvaa Nostromon miehistöä kuin kaikki olisivat päähenkilöitä. Ripleystä nousee vasta lopussa olosuhteiden pakottama selviytyjä, kun ketään muuta ei enää ole jäljellä. Hän ei ole soturi, vaan epätoivoinen ja itku kurkussa pyristelevä nainen. Jatko-osassa hänet herätetään 57 vuotta myöhemmin tyhjän päällä ja trauman piinaamana. Vastentahtoisesti hän lähtee kohtaamaan vainoojansa ja jälleen joutuu ottamaan ohjat käsiinsä, kun kaikki muu ympärillä pettää. Yhdessä upeassa kohtausten sarjassa hän laskeutuu alimpaan manalaan ja kohtaa sen, mitä hän on tietämättään pelännyt: kauhun lähteen ja kuningattaren. Kun demonin kasvot on paljastettu, ei Ripleyn silmissä ole enää pelkoa vaan päättäväisyyttä. Koko tarina saa uuden käänteen, kun vastakkain asettuu kaksi äitihahmoa. On jälkikasvuaan suojeleva kuningatar sekä orpotyttöä suojeleva Ripley. Kumpi äidinvaisto voittaa, inhimillinen vai epäinhimillinen?

Kysymys koneesta ja tekoälystä on myös läsnä. Paitsi, että jo Gigerin design teki alienista biomekaanisen hybridin, on keinotekoinen elämä kulkenut alusta saakka temaattisena lankana. Alienissa Ash on eräänlainen soluttautuja, salaperäisen yhtiön etuja varjeleva, kävelevä algoritmi. Häiriintyneessä kohtauksessa totuus selviää ja ihmisen luomuksena syntynyt androidi voi vain ihailla toista, kehittyneempää elämänmuotoa. Aliens esittelee Bishopin, joka on Ashista poiketen lojaali ihmisille. Ripley ei alussa luota tähän, mutta lopussa Bishop osoittautuu elintärkeäksi. Tällä tavoin teknologiassa, joka toisaalta edustaa uhkaa, on myös pelastuksen mahdollisuus (huomatkaa myös loppukohtauksen taistelu, jossa Ripley käyttää apunaan mekaanista tukirankaa). Kaksi ensimmäistä Alien-elokuvaa heijastelevat tässä myös ensimmäisiä Terminatoreita. Kone on tyhjä taulu, josta vasta ohjelmointi tekee hyvän taikka pahan. Kyvyttömyys tehdä itsenäisiä valintoja asettaa sen moraalin tuolle puolen, voimme tuomita ainoastaan ihmiset teknologian takana.

Alienissa taka-alalle jäänyt yhtiö nousee jatko-osassa suurempaan rooliin. Weyland-Yutani, joka oli valmis uhraamaan Nostromon miehistön saadaksen olion hyppysiinsä, oli nyt valmis heittämään susille kokonaisen siirtokunnan. Meille piirtyy kuva tulevaisuudesta, jota megakorporaatiot hallitsevat ja jossa raha määrää. Se on dystopia totalitariaksi kasvaneesta kapitalismista, avaruusjääkäritkin ovat vain palkkasotureita. Burke on pelastusretkikunnan mukaan lähetetty yhtiön edustaja, todellinen konsultin arkkityyppi. Hän kuuluu dystopian selviytyjiin, hän osaa pelin ja myy kenet tahansa voittoprosentin tähden. Burke hallitsee pehmeän tunnediskurssin, jossa toista manipuloidaan ja satutetaan nyrkkiraudalla, mutta iskut kätketään silkkihansikkaan alle. Hän on niin mammonan pauloissa, ettei todella ymmärrä tilanteen vakavuutta ja lopulta kokee arvattavan kohtalonsa.

Kun puhutaan toimintaelokuvista, Aliens on genrensä paras. Kuten edeltäjänsä, se on kokonainen paketti: tarina, hahmot ja estetiikka luovat saumattoman kokonaisuuden, täydellisen elokuvan. Koska se on niin erilainen edeltäjäänsä nähden, on vertailu vaikeaa, ei edes kovin mielekästä. Mutta puhtaasti oman makuni pohjalta väitän seuraavasti: Aliens on parempi.

Ulkona ukkostaa ja painan julkaise-nappia. Hurr, kivaa.

EDIT. Rakastan ukkosta!

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Alien - Uteliaisuus on kuolemaksi


                                                                            I

Elokuva, josta kaikki alkoi. Kauhugenre ei jäänyt entiselleen, ei edes maailma. Meille oli esitelty olio, jota ei voisi enää pyyhkiä mielestä. Alien kuuluu tapahtumiin, joissa juuri oikeat ihmiset kohtaavat oikeaan aikaan. Oli ohjaaja Ridley Scott, käsikirjoittaja Dan O'Bannon, pieni mutta lahjakas näyttelijäkaarti sekä mielisairas taiteilija H. R. Giger. Scott oli visuaalisesti orientoituneena sopiva toteuttamaan visiota avaruuskauhulle, O'Bannon sai mahdollisuuden jalostaa kirjoittamansa Dark Starin (1974) ideoita vakavammassa hengessä, Sigourney Weaver tekisi muistettavimman roolinsa ja Giger sai mahdollisuuden tuoda pimeät näkynsä valtavirtayleisön verkkokalvoille. Resepti oli valmis.

                                                         /             I                              

Alien on malliesimerkki täydestä paketista: tarina ja hahmot kohtaavat estetiikan. Kaikki elementit tukevat toisiaan luoden immersiivisen kokonaisuuden, elokuvan sekundaarinen maailma on omalakinen ja tuntuu todelta. Tarina on ytimeltään yksinkertainen, scifistiseen ympäristöön sijoitettu kertomus kummitustalosta. Miehistö on kuin perhe aluksessa, joka on heille toinen koti. Tuohon miljööseen asettuu ulkopuolinen uhka, mutta yliluonnollisen sijasta luonnollinen. Uhka ei ole kuitenkaan juuri vähemmän pelottava kuin kummitus, sitä ei voi käytänössä tappaa eikä sitä juuri näe. Se iskee kun vähiten odotat, sen muoto ja alkuperä jäävät käsittämättömiksi. Hahmot jäävät oliota vastaan yhtä neuvottomiksi kuin jäisivät tuonpuoleisen demonin kanssa.

Aluksen miehistö ei koostu urheista tutkimusmatkailijoista taikka jaloista sankareista vaan rasvaisia puhuvista duunareista, eräänlaisista avaruuden rekkakuskeista. Nostromo ei ole tieteen lippulaiva vaan paskainen rahtialus, jota vuodet ovat jo kuluttaneet. Pimeillä käytävillä voi haistaa hien ja ruosteen. Tämä on elokuvan kekseliäimpiä osasia, epäkliininen versio tulevaisuudesta jossa metalli ei säihky. Idean tähän visioon Ridley Scott sai Star Warsista, joka ensimmäisenä esitteli konseptin "used future". Voi olla, että se antaa samaistumispintaa; Alien näyttää, millaista voisi olla jokamiehen avaruusmatkailu pitkien aikojen päässä.

Jos tarina on luonteeltaan yksinkertainen ja duunarihahmot näppärä idea scifin kontekstissa, on estetiikka elokuvan aintulaatuisin ja mullistavin osanen. Nostromo on ulkoapäin kuin goottilainen katedraali ja sisäosat on suunniteltu ja toteutettu pieteetillä. Koska bluescreeniä ei tunnettu, lavasteet ovat oikeita ja yksityiskohtaisia. Interiöörit paneeleineen ja säätimineen ovat silmäkarkkia, äänimaisema piippauksineen ja huminoineen saa tuntemaan olevansa paikan päällä. Aluksessa haluaisi käydä, mutta toisaalta sinne ei haluaisi jäädä. Ahtaat käytävät ja koruton olemus olisivat ahdistavia pitkässä juoksussa.



H. R. Gigerin perverssit luomukset ovat se viimeinen silaus. Jos Alien jäisi vain Nostromoon, se olisi yksi hieno avaruusseikkailu muiden joukossa. Mutta planeetalta LV-426 löytyvä mysteerinen hylky sekä oliomme design tuovat mukaan lähes tuonpuoleista outoutta. Voiko kukaan unohtaa sitä eteeristä näkyä, kun kummallinen alus paljastuu horisontissa; kun kypäräkamerat lähettävät suttuista näkymää. Tuntemattoman eliön fossilisoitunut ruumis eksoottisessa kammiossa herättää epämukavia tunteita. Olemme todellakin saapuneet käymättömille korpimaille, mutta emme oikein pidä näkemästämme. Emme ymmärrä missä olemme, emmekä halua tietää: "let's get out of here", sanoo Lambert. Ja kuitenkin he tunkevat nokkansa liian syvälle ja vapauttavat uinuvia voimia. Muna, toukka ja täysikasvuinen alien ovat jotakin muuta. En tiedä tarkalleen missä vesissä Giger on uinut, enkä aio ottaa selvää. Omien sanojensa mukaan hän kärsi unihalvauksista, mikä inspiroi hänen luomaansa biomekaanista estetiikkaa. Alien on kauhistuttava ja groteski ja silti jollain perverssillä tavalla symmetrinen ja kaunis. Falloksen muotoinen pää ja penetroituva kieli alleeviivaavat selkeää symboliikkaa ja sitä, että olento on kuin luotu tappamaan. Tämä symmetrinen rumuus on tyypillistä Gigerin taiteelle ylipäätänsä. Kaikki on mekaanisen funktionaalista, mutta biologiseen yhtyneenä vääristynyttä ja sairasta.




Jerry Goldsmithin sävelet tuovat myös oman kerroksensa outoutta. Hän yhdisti työssään romanttisen ajan melodisuutta modernin ajan atonaalisuuteen, mikä Alienin kontekstissa toimii paremmin kuin hyvin. Toisaalta on tutkimaton avaruus ja sen kauneus, mitä heijastelee lopputeksteihin tehty sävellys (jota ei kuitenkaan julkaistussa elokuvassa käytetty). Kaukaisten tähtien käymättömillä mailla odottavat meitä seikkailut, joissa vain mielikuvitus on rajana. Ihmeen tuntu, sense of wonder on tässä läsnä. Kuitenkaan ei tässä ole tosiaankaan kaikki vaan kaukana tähtien takana odottaa myös pimeys. On arvoituksia sekä mysteeri, joka on vastausten tuolla puolen. Emme ymmärrä ja se ahdistaa. Eikä se vain ahdista, vaan pelottaa ja liian syvälle mieleen hiipiessään lamauttaa. Avaruuden kylmyys jäädyttää ja sisältämme kumpuava huuto jää tyhjyyteen, jossa kukaan ei kuule. On kauhun tuntua, sense of dread.

                                                        /     I     I     I     \           

Alien ei olisi merkkiteos, ellei sitä olisi analysoitu puhki. Eikä mitään analyysia voi tehdä sivuamatta seksuaalisuuden teemaa, jolla elokuvan kuvasto on kyllästetty. Paitsi että jo olennon design huokuu seksuaalista väkivaltaa, sen elämäsykli perustuu sille. Munasta kuoriutuva toukka, facehugger, kuristaa uhriaan ja pakottaa sikiön tämän kurkusta alas. Kehityttyään kylliksi olio repii tiensä rintakehästä ulos, tappaen uhrinsa. Täysikasvuisena se etsii uusia uhreja lisäätymiseen tai kenties ravinnokseen, terävähampaisella kielellään se penetroi heitä. Kuka tahansa voi joutua sen kynsiin, se ei katso sukupuolta. Olento antaa miehellekin mahdollisuuden kokea raiskaus, se tekee hänetkin avuttomaksi. Se tunkeutuu ja se saattaa raskaaksi, syntymää ei voi mikään estää. Seksi on aina ollut vaarallinen asia, mutta kenties ennen kaikkea ilon lähde. Tälle olennolle on sen sijaan olemassa vain lisääntymisen yöpuoli, sen koko olemassaolo on pelkkää väkivaltaa. Syntymä ja kuolema nivoutuvat olemuksellisesti yhteen, se voi vain raiskata ja repiä rikki. Suostumuksen käsitettä ei ole olemassa.

Elokuvan kauhu menee kuitenkin seksuaalisuutta syvemmälle. Olento ja sen toteuttama seksuaalinen väkivalta eivät uhkaa vain itsemääräämisoikeuttamme tai henkeämme vaan koko identiteettiämme. Olento ei ainoastaan tee väkivaltaa vaan alistaa meidät pelkiksi kasvualustoiksi. Raiskaaja on vielä ihminen ja rikollinen. Olento on absoluuttinen muukalainen ja kaiken moraalin tuolla puolen. Se riistää ihmiseltä ruumiin peruuttamattomasti, tekee meistä alaviitteen elämänsykliinsä. Slasher-elokuvien psykopaatit toimivat jossain määrin inhimillisen ymmärryksen puitteissa, alien on käsittämätön elämänmuoto. Sen motiiveja ei voida ymmärtää, sen kanssa ei voida neuvotella. Se on täydellinen organismi, jonka rakenteellista täydellisyyttä kompensoi vain sen vihamielisyys. Se toteuttaa ultimaattisella tavalla elämän biologista imperatiivia, lisääntymistä. Kaikki muu on sille toissijaista. Pelottavaa on ajatella, että tämä voisi olla pimeä, salattu totuus maailmankaikkeudesta. Että meidän unelmamme eivät merkitse mitään ja tietoisuutemme hautautuu raivokkaan ja voittamattoman vaiston alle - ennemmin tai myöhemmin.

Alien jatkaa H.P. Lovecraftin filosofista perintöä. Universumi on käsityskykymme tuolla puolen, eikä sen kaikkia nurkkia ole syytä penkoa. Uteliaisuus on pikemmin synti kuin hyve, se usein johdattaa meidät kiellettyjen asioiden äärelle. Alien ei ole vain eläin, se on demoni painajaisista. Se ei ole vain organismi vaan kosminen uhka koko ihmiskunnalle. Tapa, jolla ihminen redusoidaan sen elämänsyklissä välineeksi, kertoo maailmankaikkeuden välinpitämättömyydestä. Ja kuitenkin, voi tätä tulkita toisella tavalla. Olennon toukka istuu naamallemme kuin valettu, ruumiimme on kuin juuri sitä varten tehty. Välinpitämätöntä universumia pelottavampi olisi se, jossa on olemassa suunnitelma juuri meitä varten. Mutta ei mikä tahansa sunnitelma vaan sadistinen, kylmä ja pohjaan saakka paha. Välinpitämättömässä universumissa voisimme jäädä huomaamatta. Mutta jos ja kun Suurten Muinaisten katseet ovat kääntyneet juuri meitä kohden, olemme varmuudella tuomittuja. Mikä tahansa alien onkaan, ei se ole olemassa sattumalta vaan saatanallisen tahdon suunnittelemana.

                                                        /\    I    I    I    I\

Alien on hirviönä ollut tajunnassani niin kauan kuin muistan. Lapsena näin kuvia siellä sun täällä, olento kiehtoi minua. Rohkenin katsoa elokuvan kuitenkin vasta teini-iässä. Ensimmäinen katsomiskerta oli lähes legendaarinen. Koska olen herkkää laatua, muodostui kokemus vähän liiankin piinalliseksi. Jo ennen kuuluisaa ruokailukohtausta ahdistus kävi sietämättömäksi ja paniikkikohtauksen kirittämänä syöksyin takaovesta ulos pihalle pakkasilmaan. Roikotin päätäni polvissani, etten pyörtyisi. Päätin jättää homman sillä kertaa sikseen. Seuraavana päivänä katsoin elokuvan päivanvalossa ja veljeni läsnäollessa. Ahdistus oli asteen verran siedettävämpää, joskin muistan pikku hiljaa valuneeni sohvalta lattialle kauhun lamauttamana. Kokemuksestani tulee mieleen, kuinka Alienin ensimmäisissä näytöksissä ihmiset kertoman mukaan syöksyivät ulos teattereista.

Elokuvan ja sen jatko-osien hirviöstä on tullut painajaisteni säännöllinen vieras ja osa sielunmaisemaani. Miten on, että juuri tästä? Kuten olen edellä kuvannut, olento on kokonaisuudessaan ainutlaatuinen. Sen elämänkaari ja estetiikka ovat luovan, mutta mustan mielikuvituksen riemuvoittoja. Vaikka on olemassa tavoiltaan samankaltaisia parasitoideja, ei luonnossa voisi aivan mitään näin saatanallista syntyä. Olento on elegantti, mutta inhottava. Se on eliömaailman huipulla, biologinen tappokone. Sen ilmestyttyä ovat elokuvien hirviöt voineet vain jäljitellä sen olemusta. Se ahdistaa ja kiehtoo, unohtumaton painajaisten asukki: Perfect organism.

                                                         A   L   I   E   N


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Tulossa: matka Alien-elokuviin



Jo pidemmän aikaa on mielessäni ollut kirjoittaa Alien-sarjan elokuvista ja hirviöstä, joka on minun ja lukemattomien tajuntaan jäänyt. Minulla ei ole välttämättä mitään sanottavaa, mitä ei olisi jo sanottu. Voin siis vain liittyä jo olemassaolevaan kuoroon ja vahvistaa sitä äänelläni. Käyn filmit lävitse aikajärjestyksessä ja viimeisenä puhun pelistä nimeltä Alien: Isolation, jota voi laatunsa vuoksi pitää kanonisena teoksena.

Alien versus Predator -elokuvat jätän toiseen yhteyteen. Predator on oma petonsa ja vaatii itsenäisen käsittelynsä. Siinä sivussa voi sitten luodata ideaa, jossa kaksi avaruushirviötä keksittiin laittaan vastakkain.

...

Matka universumin laidoille on kylmä. Uteliaisuus tuo päivänvaloon sen, minkä olisi kuulunut jäädä pimeään.

I admire its purity. A survivor, unclouded by conscience, remorse, or delusions of morality.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Aleksanteri Suuri


Stanley Cup meni tänä vuonna aivan oikeaan osoitteeseen. Alexandr Ovetškin, The Great Eight, sai vihdoin 13 vuotta jahtaamansa kannun. Mies, jota pidettiin kyvyttömänä johtamaan joukkuettaan ja voittamaan, hiljensi kriitikkonsa viimein. 44 vuoden odotuksen jälkeen hän toi Washington Capitalsille seurahistorian ensimmäisen mestaruuden. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, pettymyksestä toiseen. Epäonninen organisaatio, jolla aina nousi seinä vastaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt ovat pilkkalaulut vaienneet ja kiroukset murrettu. Stanley Cup on plakkarissa ja millä tavalla: joukkue nousi playoffien jokaisessa sarjassa tappioasemasta voittoon. Capsien pitkäaikainen mörkö Pittsburgh Penguins nuijittiin ratkaisuottelussa makealla jatkoaikavoitolla, myös Ovetškin kukisti pitkäaikaisen kilpakumppaninsa, Sidney Crosbyn. Sen jälkeen oli tie auki ja loppu on historiaa.

Lukuisten epäonnistumisten ja etenkin viimekautisen alisuoriutumisen jälkeen oli puhetta, että  Ovetškinin tähti olisi laskussa. Kritiikkiin onkin ollut aihetta, sillä kaveri on tunnettu ajoittaisesta laiskuudestaan. Hän on eittämättä modernin jääkiekon legenda ja armoitettu maalintekijä. Hän on fyysinen friikki, jossa suuri koko yhdistyy nopeuteen. Hän on armoton taklaaja ja pehmeäkätinen laukoja, lämäri lähtee äkäisemmin kuin kenties kenelläkään muulla. Mutta se suurin palkinto oli jäänyt uupumaan, mikä sai monet kyseenalaistamaan hänen sitoutumisensa joukkueelleen. Lienee niin, että ripityksestä on otettu noottia, sillä tällä kaudella on nähty nälkäisin Ovetškin koskaan. Jo kauden alkajaisiksi tehtiin selväksi, että arvostelijat tullaan jauhottamaan: seitsemän maalia heti kahteen ensimmäiseen otteluun sanelivat tahdin.

Ovetškin palkittiin pudotuspelien parhaan pelaajan Conn Smythe Trophylla. Se ja maalipörssin voitto kuluneella kaudella osoittavat, että hänestä oli kuin olikin siihen. Kukaan ei voi enää kiistää hänen asemaansa maailman parhaiden joukossa. Hän on nyt voittanut kaiken: Stanley Cupin, Conn Smythen, runkosarjan pistepörssin kertaalleen (Art Ross Trophy), maalipörssin seitsemän kertaa (Richard Rocket Trophy), runkosarjan arvokkaimman pelaajan Hart Trophyn kolmesti sekä parhaan tulokkaan Calder Trophyn vuonna 2006. Hänellä on myös Venäjän entisen Superliigan mestaruus sekä KHL:n Gagarin Cup. Lisäksi palkintokaappiin on kahmaistu kolme maailmanmestaruutta sekä yksi nuorten maailmanmestaruus. Vain olympiakulta puuttuu, mihin saattaa tulla seuraava tilaisuus vuonna 2022 (jolloin tietysti Suomi voittaa).

Hieno kausi sai hienon päätöksensä. Koska finaaliottelut pelattiin täältä Suomesta katsoen niin julmetun myöhään, jaksoin katsoa vain ratkaisuottelun ensimmäisen erän. Jo siitä kuitenkin näki, että pelattiin parhaan kiekkoliigan ottelua. Vauhti ja kiihko olivat hurjalla tasolla, silmät lähtivät pyörimään päässä siitä temmosta. Vaikka erä oli maaliton, oli se viihdyttävä. Lähimpänä kävi, kukas muu kuin Ovetškin, joka posautti patentoidulla one-timerillansa tolppaan. Koosteista päätellen mahtiottelu se näyttää joka tapauksessa olleen.

Vegasin puolesta harmittaa ehkä hivenen. Muiden seurojen jämäpelaajista koottu laajennusjoukkue, jonka ei pitänyt saavutaa ensimmäisenä vuonnaan mitään, trollasi koko liigaa urakalla. He voittivat runkosarjassa oman divisioonansa ja pyyhkivät pleijareissa Kalifornian joukkueilla lattioita. Myös oma suosikkini Winnipeg Jets joutui antautumaan. Vasta finaalissa tuli Wahington Capitalsin materiaaliero näkyviin, eivätkä Vegasin paukut enää riittäneet. Erik Haula pelasi uransa parhaan kauden ja edusti ainoana suomalaisena finaalisarjassa. Hieno tarina ei saanut kruunuaan, mutta en voi sanoa olevani todella pettynyt. Molemmat joukkueet olivat mieluisia mestaruusehdokkaita ja - kuten aina - paras voitti.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Eila Kännö


Ajat muuttuvat: me odotamme portsarin vaihtumista. Kenestä tulee Eila II Kännö?

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Aika lentää

Eilen lakitettiin serkkuni, vuosikertaa -99. Kaunis blondi ja elämä edessä, kyllä nuoren neidon kelpaa. Samalla tulin miettineeksi sitä seikkaa, että viimeisetkin ysärit poistuvat kouluistamme. Poislukien jotkut kouluaan jäljessä kulkeneet, ei ala-asteelta lukioon ole enää muita kuin 2000-luvulla syntyneitä. Kahdeksan vuotta on jo siitä, kun sain itse lakkini, eikö se ollutkaan eilen? Sukupolvet tulevat ja menevät, ajan veturi jättää itse kunkin asemalle ihmettelemään. Mitä tapahtui ja keitä ovat nämä uudet ihmiset?

Eilen pidimme myös muutaman lukiokaverin kesken läksiäiset meistä yhdelle, joka muuttaa Hollantiin naisen ja työn perässä. En ollutkaan syönyt hapurilaista kahteen vuoteen, kyllähän se maistui. Nuorempien iloa on elähdyttävää katsella, valkolakkeja oli runsain mitoin liikkeellä pääkaupungissamme. Siinä missä kadut vallanneella nuorisolla avautuu uusi luku, ovat useimmat meistä vakiintumassa jollakin tapaa. Joko opiskelut ovat loppusuoralla tai ammatti jo plakkarissa. Paikalla olleista ei kenellekään vielä lapsia ole, mutta tulee varmasti olemaan. Heidän seurassaan oli jälleen hyvä olla, sai nauraa enemmän kuin aikoihin. Vaikka suuria kaupunkeja vierastan, on Helsinkikin näin kesäaikaan viehättävä paikka. Kun vielä paria päivää aiemmin olin erään toisen ystäväni johdattamana tallustanut Suomenlinnan kamaralla ensi kertaa, olen totisesti saanut oiva annoksen kaupunkielämää.

Loppu-ilta baarissa, tappio Aliaksessa ja voitto Trivial Pursuitissa. Reissun kruunasi paluumatka kotikonnuille, minkä aikana luukutimme diskoa nupit kaakossa, näytimme keskisormea puolelle Helsinkiä ja huusimme ohikulkijoille hävyttömyyksiä. Tukehduin takapenkillä nauruun, melkein. Kotikulmilla paskarinkiä vanhan lukion pihalla ja yleistä häröilyä pitkin raittia, ei tullut pillua. Sitten nukkumaan.