Unilaaksossa ei muuten kuunnella David Guettaa, ei.
The only card I need is the Ace of Spades, THE ACE OF SPADES!!!!
Unilaaksossa ei muuten kuunnella David Guettaa, ei.
The only card I need is the Ace of Spades, THE ACE OF SPADES!!!!
Suunnilleen viisi vuotta sitten tulin katsoneeksi ensimmäisen tuotantokauden sarjasta Stranger Things. Lienee liioittelua puhua vielä retrosta, joskin tiettyä ironiaa on tuntea nostalgiaa nostalgiasta ammentavaan ohjelmaan. Joka tapauksessa on ollut muutaman vuoden jälkeen kohtuullista nähdä uudelleen jaksot, joiden pariin en ensi kerran jälkeen kertaakaan palannut; kokemus oli tuolloin niin voimakas, etten halunnut haalistaa sitä käymällä läpi samoja jaksoja uudelleen ja uudelleen. Hyvätkin jutut maistuvat ennen pitkää puulta ja ihan parhaita kannattaa varta vasten vähän säästää.
Tänäänkin voin sanoa ensivaikutelman olleen oikea. Kausi on juuri niin hyvä kuin muistinkin. Se yhdistelee jokseenkin kaikkia rakastamiani elementtejä: lapsuusajan kaveriporukka, yliluonnollinen mysteeri, tiheä tunnelma, hallituksen salaliitto, 80-luku ja ripaus draamaa. Kun olin vasta saanut tietää sarjasta, epäilin sen kuulostavan liian hyvältä ollakseen totta. No, ei ole fiktio koskaan lunastanut odotuksiaan samoin. Sarjassa yhdistyvät konsepti ja ideat saumattomaan toteutukseen. Ohjaustyö sekä näyttely kokoavat palaset yhteen, ja analogisilla syntetisaattoreilla loihdittu soundtrack herättää kokonaisuuden eloon. Cinematografia on kaunista ja ajan henkeä on haettu filminauhan rakeista kuvaa imitoimalla. Nostalgia on punottu orgaanisesti miljööseen, eikä sitä juuri erikseen alleviivata.
Oikeastaan en tiedä, mitä muuta edes sanoisin. Ylisanojen tuhlailu on hukkaa, ja ne tuli vuodatettua jo alkuperäisessä arviossa. Helpompaa on miettiä, mikä meni myöhemmin vikaan. Sarjasta tuli välitön hitti jo julkaisuhetkellään, mikä toi Netflixille koko joukon lisää tilaajia ja koko tukun rahaa. Ja kun on seteleistä kyse, kääntyvät katseet sen lähteeseen ja alkaa armoton lypsy kuolemaan saakka. Seuraa vaatimuksia ja ulkoista ohjausta, alkuperäisten luojien vapaus on mennyttä. Toinen kausi oli kieltämättä erinomainen kertaus, mutta kertaus kuitenkin. Kolmas kausi - vaikkakin viihdyttävä - veti homman läskiksi. Seuraavalta ja siis neljänneltä kaudelta en mitään enää odota, vaikka sen varmasti katsonkin.
Ensimmäinen kausi oli onnekas vahinko, "lightning in a bottle" kuten englantilaisittain sanotaan. Uskoin sen alkujaan olevan jopa luova renessanssi Hollywoodille, mutta kuinka väärässä olinkaan. Tosiasiassa se oli tuon käärmeenpesän viimeisiä hengenvetoja, pieni valontuikahdus jo kuolleesta tähdestä. Mitä muuta voikaan odottaa heiltä, jotka myivät sielunsa paholaiselle. He saivat mainetta ja mammonaa, vaan nyt herransa kutsuu omiaan. Paluuta ei ole enää 80-luvulle, ei kulta-aikoihin. Antaa uuden Babylonin palaa omissa synneissään. Meillä on kuitenkin helmet, joita siat sylkivät rahvaalle kaiken sonnan ohella. Hyvät elokuvat, sarjat taikka musiikki eivät katoa, vaikka viihdeteollisuus ei mitään tuosta enää kykene tuottamaan. Parhaansa mukaan he pyrkivät sensuroimaan ja poistamaan vanhaa taidetta saatavilta, mutta niin kauan kuin on yksikin kopio tietystä teoksesta jäljellä, on tuo teos säilytettävissä jälkipolville. Kehotankin lukijoita hankkimaan käsiinsä vanhaa mediaa niin fyysisessä kuin digitaalisessa muodossa ja säilömään sitä optisille levyille sekä kovalevyille. Instituutioihin ei voi enää luottaa, joten arkistointi on meidän käsissämme.
Mutta ei tässä pessimistisellä päällä kuitenkaan olla. Päinvastoin, toivoa riittää. Kukin tekee sen, mihin pystyy ja katsoo mihin se riittää. Pääasia on yritys ja se, ettei ole henkisesti valtavirran ikeen alla. Se, joka vartoo armopaloja saatanalliselta hegemonialta, on surkea otus. Hän on jatkuvan psykologisen pahoinpitelyn kohteena, eikä tohdi irrottautua sortajastaan kuin aviomiestään pelkäävä vaimo. Hän muistaa hyvät ajat ja kuvittelee niiden palaavan, kunhan suostuu vielä yhteen kompromissiin. Mitä nopeammin rajansa vetää, sitä helpommin voi jättää viihdettä palvovan pop-kultin taakseen. Mikä tärkeintä, älä anna rahaa heille, jotka vihaavat sinua, kansaasi ja uskontoasi.
Eikä kukaan meistä ole koskaan yksin. Miten muuten onkaan, että tämä sävelmä sopisi Muumilaakson tarinoihin. Muumipeikko, Nuuskamuikkunen & toverit jossain siellä auringonlaskun poluilla:
Liittovaltiota puuhataan, päättäjät eivät vastaa enää kansalle jos koskaan vastasivatkaan. Suomi-Neito on kärsinyt monet historian myrskyt, kansamme sitä useammatkin. Jollain ihmeen kaupalla maamme on edelleen itsenäinen. Joskus se tuntui itsestäänselvyydeltä, näinä päivinä ei niinkään. Onko maatamme enää kymmenen vuoden tai vuodenkaan päästä? Luoja tietää.
Tämä pieni kirjoitus ei ole synkkien pilvien maalailua taikka epävoiton lietsontaa. Päinvastoin, epävarmoina aikoina se rohkeus punnitaan. Taistelu ei ole ohi, ennen kuin se on ohi. Globalistit eivät halua mitään niin paljon, kuin vapaehtoista antautumista. Idea onkin olla antautumatta, pakottaa heidät näyttämään korttinsa ja käyttämään voimaa. Tämä pätee myös eliitin saatanalliseen intoon piikittää väestö myrkyllään. Helppoa olisi ottaa piikki ja päästä takaisin yhteiskunnan piiriin. Mutta koskaan ei ole ollut myöskään yhtä helppoa vastustaa pehmeää tyranniaa. Pysy kotona ja vedä jalat oikoiseksi, aika kyllä näyttää miten tässä vielä käy.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Nyt ei ole aikaa hukattavaksi, on nimittäin soitettava niin paljon nuotteja kuin lähtee. Sieltä jostain lukiovuosilta tämä biisi kirmaa salamavauhdilla nykyhetkeen ja siitä tulevaisuuteen. Äsken ahdisti ja vitutti, mutta nyt EI AHDISTA EIKÄ VITUTA ENÄÄ YHTÄÄN.! Lisää kaasua ja vitulla päähän!
...and this is it
Kuvassa restauroitu valokuva J.R.R. Tolkienin vaimosta. Edith oli melkoisen kaunis nainen, vähän kuin haltia ikään. Katse kuin olisi nähnyt Kuolemattomat Maat...
Jos jotain olen oppinut pohdinnoissani, niin se on olla odottamatta mitään. Ovatko asiat huonosti? Ne voivat olla ja tulevat olemaan huonommin. Onko kulloinenkin hallitus pohjanoteeraus? Seuraava asettaa uuden ennätyksen. Hän, joka vartoo parempaa huomista, kävelee kohti alati pakenevaa kangastusta. Optimistille pidettyjen lupausten ja epätoivon määrä ovat kääntäen verrannolliset. Pessimisti on vain eilispäivän taivaanrannanmaalari, jonka menetykset turruttivat uusille pettymyksille. Klovnimaailmassa, kuten me tätä nykyistä näytelmää kutsumme, ei kukaan naura.
Oliko aina näin? Enemmän tai vähemmän. Päivälleen 20 vuotta sitten New Yorkissa päättyi eräs illuusio, kun terroristien kaappaamat lentokoneet iskeytyivät World Trade Centerin kaksoistorneihin ja romahduttivat ne alas spektaakkelimaisessa katastrofissa. Ensinnäkin päättyi Neuvostoliiton romahduksen myötä alkanut Yhdysvaltain superhegemonia. Koskaan aiemmin ei oltu nähty yhtä totaalista globaalin mittakaavan kulttuuris-taloudellista dominanssia yhdistettynä maailman mahtavimpaan armeijaan. Toki ei tuo mahti kadonnut yhdessä hetkessä, eipä omassa elämässänikään muuttunut mikään. Muistan päivän, jona isku tapahtui ja kohautin vain olkiani. Kuitenkin menetti tuo supervalta jotain, nimittäin tunteen voittamattomuudestaan. Tai ainakin sen kansa menetti, sillä WTC:n tuhoutumisen myötä rakoili luottamus päättäjiin. Alkuun hyökkäys yhdisti ihmisiä, mutta ajan kuluessa alkoivat erinäiset salaliittoteoriat vuotaa julkiseen tietoisuuteen. Mitä todella tapahtui ja kuka onkaan vastuussa?
Kuitenkaan en ole nyt vastaamassa tuohon kysymykseen. Voin tietää vain sen, etten tiedä. Yksi asia on silti varmaa: ainakaan virallinen kertomus tapahtumien kulusta ei ole totta. Ei kokonaan, ei sellaisenaan. Siinä on liikaa aukkoja, liikaa omituisuuksia. Sama logiikka on sovellettavissa kaikkeen, mitä mediat kertovat. Yhtä paljon kuin he sanovat, he jättävä sanomatta. Harvoin heidän täytyy kokonaan vääristää asioita, sillä puolitotuuskin on valhe; faktat ilman kontekstia eivät merkitse sen enempää kuin uutinen tekaistuilla faktoilla. Voitte siis olla vakuuttuneita, että mitä olettekaan oppineet valtamedian kautta koronapandemiasta, ei se ole totta. Yksityiskohdat eivät ole välttämättä oleellisia. Onko virus luonnollista vai keinotekoista alkuperää, karkasiko se vai päästettiinkö irti? Jokaiseen kysymykseen on olemassa vastaus, mutta ne tuskin koskaan selviävät meille pulliaisille. Tärkeämpää on olla tietoinen, mitä koronalla perustellaan: vallan keskittämistä, valvontaa ja huonosti tutkittujen aineiden injektoimista ihmisiin. Miksi tauti, johon juuri kukaan raihnaisia vanhuksia lukuun ottamatta ei kuole, vaatii alati uusiutuvia rajoituksia? Miksi rokote, joka hädin tuskin ehkäisee tautia, on pakon uhalla ruiskutettava mahdollisimman moneen?
Ero salaliittoteorian ja uutisen välillä on näinä päivinä kuukausien luokkaa. Tai kuten jotkut sanovat, salaliittoteoria on lähinnä spoilerivaroitus. Rajoitukset ovat pian takanapäin? Puolentoista vuoden jälkeen tilanne on sama. Koronapasseja ei tule? Pian tulee. Kolmatta rokoteannosta ei tarvita? Kohta tarvitaan, Australiassa puuhataan jopa jatkuvia rokotuksia. Jos pysähtyy edes hetkeksi ajattelemaan omilla aivoillaan, tajuaa ettei keisarilla ole vaatteita. Ei maskeista koskaan ollut hyötyä taudin torjunnassa, mutta ainakin ne ehdollistivat ihmisiä tottelevaisuuteen. Kun yksi toimenpide on saatu läpi, on helpompaa saattaa läpi seuraava. Sitäkin tärkeämpää on siis pysyä hereillä ja pitää puolensa. Jätä maskisi taskuun, äläkä pue sitä ellei erikseen pyydetä. Ja jos olet ollut kahden vaiheilla rokotteen kanssa, pitäisi päättäjien kiire ja passien kaltaiset pakkotoimenpiteet sinetöidä päätökseksi; tiedät, että jotain on vialla. Älä ota rokotetta, älä vaikka millä uhkailtaisiin.
Mitä on todella meneillään? En tiedä. Ongelma lukuisten teorioiden kanssa onkin, etteivät ne kaikki voi olla totta samanaikaisesti. Lisäksi ne ovat usein spesifejä asioissa, joissa maallikko voi parhaimmillaankin vain spekuloida. Meillä on tiedonpalasia, meillä on viitteitä. The Great Reset on tosiasia ja mahdollistanut suurpääoman kasvattamista paikallisen yrittäjyyden kustannuksella. Katsokaa vain kotimaan ravintola-alaa ja nähkää, miten pienet tekijät kärsivät ja katoavat kuvasta. Raha on kuitenkin vain yksi aspekti maailmanlaajuisessa pelissä, eikä ole kaiken selittävä tekijä. En siten kehota uskomaan mihinkään tiettyyn teoriaan, kehotan vain olemaan uskomatta mitä valtavirrassa kerrotaan. Hallitukset, korporaatiot ja media eivät tahdo sinulle ja kaltaisillesi mitään hyvää.
Elämme mielenkiintoisia aikoja, eivätkä ne ole muuttumassa yhtään vähemmän kiinnostaviksi. Kyynikko nauraa salaliitoille ja teorioille, usein aiheesta. Ne pääosin perustuvat olettamukselle, ettei sattumaa ole ja että kaikki on siten ihmisten hallinnassa. Johtopäätöksenä on, että ongelmien ollessa puhtaasti inhimillistä alkuperää myös ratkaisut ovat sitä. He ovat kuin alussa mainitsemani optimisti, joka odottaa suurta käännettä ja jonka epätoivo syvenee jokaisen kuluvan päivän myötä. Kyynikko on taas se pessimisti, joka joskus välitti. Hänen mukaansa salaliittoja pelottavampaa on se, ettei ketään ole hallinnassa. Ei hän kuitenkaan huiputa ketään, sillä ihminen ei pelkää mitään enemmän paitsi tietoisen pahuuden jakamatonta huomiota. Jos universumi on välinpitämätön ja sen ohjaksissa ei ketään, voit vielä piiloutua. Jos taasen pimeys kaikkeuden takana on lukinnut katseesi myös sinuun, ei ole pakopaikkaa.
Vasta yliluonnollisen valossa ja kristinuskon raameissa asettuu salaliittojen maailma oikeisiin suhteisiinsa. Ihminen ei ole maailmasta, eikä maailma siis ihmisestä. Paljon on käsissämme, muttei sen kohtalo. Maallisia salaliittoja on, mutta monia ja keskenään kamppailevia. Virallinen kertomus niin maailmansodista, kuulennoista kuin keskiajasta on varmuudella vääristelty, ainakin joiltain osin. Totuus näistä tapatumista tuskin koskaan selviää, ei sellaisenaan. Yksityiskohtia voi paljastua, mutta kokonaiskuva pysyy pimennossa. Voimme kysyä, missä asiat menivät pieleen. Kenties alkupiste oli Ranskan vallankumous tai uskonpuhdistus, kenties se oli Rooman tuho taikka naisten äänioikeus. Jokainen totuutta jäljittävä joutuu palaamaan ajassa aina taemmas, sillä mikään käännekohta ei ole tyhjiössä syntynyt. Lopulta kaikki tiet vievät paratiisiin ja syntiinlankeemukseen, historian alkuun. Salaliitot, joita vastaan kamppailemme, ovat muinaisia. Niiden koti on helvetissä ja niiden kapellimestari saatana. Olemme tekemisissä yli-inhimillisen pahuuden ja läpitunkemattoman varjon kanssa.
Teemme mitä voimme, ja sen enempää on päätään turha vaivata. Älä odota mitään ja varaudu pahimpaan, mutta älä pelkää. Mitään enemmän eivät maalliset ja ylimaalliset vallat nimittäin kaipaa kuin pelkoasi. Optimismi ja pessimismi ovat turhuutta, toivo riittää. Se on valoa, kun kaikki muu valo on kaikonnut. Että vaikka kaikki maallinen hyvä riistettäisiin ympäriltäsi, ei taivaan kauneutta tule mikään tahraamaan. Että vaikka ruumiisi nujerrettaisiin, ei mikään valta voi tuomita sieluasi paitsi Jumala. Paholaisen taistelu menee hukkaan, sillä Jeesus Kristus on jo voittanut. Suotta siis tässä murehtia joutaa.
Väsäsin pienen remiksin eräästä Midnightin kappaleesta. Kesän sävelet vaimenevat jälleen, ja aurinko sanoo hyvästit.
Ajatuksiani on usein hiertänyt eräs anglosfäärin ristiriita. Yhtäältä englantilainen perinne on jo keskiajalta lähtien ollut yksilönvapauksien ja rajoitetun keskusvallan edelläkävijä, ja toisaalta tehnyt tilaa kaikkein totalitäärisimmille tendensseille. Tässä artikkelissa avataan Carl Schmittin teesiä, joka selittää tätä taipumusta ainakin osittain; Merivaltaan perustuvat imperiumit ovat lähtökohtaisesti irrallaan rajoituksista, joita maahan sidottu politiikka sisältää. Rajoja ei ole ja kaukaisimmatkin viholliset ovat saavutettavissa. Eivätkä vain saavutettavissa, vaan lyötävissä perinpohjaisesti, sillä angloamerikkalainen tyrannia ei voi hyväksyä, että joku jossain saattaa elää eri tavalla.
Man’s separation from land and his turning to the sea morphed into an emancipatory project based on individualism, universalism, and progressivism. Totalitarian tendencies were always immanent to this endeavor. It cannot but criminalize every enemy, foreign or domestic. It knows no physical frontiers, it accepts no limits.
Timo Hännikäinen lausu muutamat valitut sanat koskien Helsingin Sanomien uutisointia Sarastus-lehden tutkinnassa. Loppukaneetista voi todeta vain, että "se on joo hyvin sanottu".
Luottamukseni Julkisen Sanan Neuvostoon on tunnetusti olematon. Elin, jonka suomalainen lehdistö on perustanut syyttäjäksi, tuomariksi ja valamiehistöksi itseään koskevissa asioissa, on jo lähtökohtaisesti korruptoitunut, enkä varmasti löisi vetoa langettavan tuomion puolesta.
Nyt löytyi kunnon asiablogi, nimittäin NASIVIHAAJA. Tuli repeiltyä useaan otteeseen, harmi vain että blogi osoittautui lyhytikäiseksi.
Kuten kaikki jotain fysiikasta tajuavat – eli miehet – tietävät, nesteiden määrä on naisessa vakio. Silloin kun nainen ei kostu alapäästään, alkaa nainen kostua yläpäästään. Väittelytilanteet ovat naiselle siksi hankalia, ettei nainen hallitse faktoja yhtä hyvin kuin mies. Kun faktaperusteet loppuvat, eli noin 20 sekunnin väittelyn jälkeen, nainen käynnistää tekoitkugeneraattorinsa yhtä innokkaasti kuin Isä-Mitro siemenlinkonsa rippileirillä.
Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen työmetodina on kaivaa esiin jo kertaalleen poliisin selvittämiä tapauksia ja nostaa syyte. Päivi Räsäsellä on jo pitkään ollut niskassaan tämä lakimiehen kuvatus, verkkolehti Sarastus on nyt kyydissä ensi kertaa. Aika näyttää kuinka kestäväksi valtakunnansyyttäjä Toiviaisen strategia osoittautuu. Hänellä on asemassaan valtaa jyrätä aiemmat viranomaispäätökset, mutta poliittisesti valikoituneet kohteet asettavat kiintoisan ennakkotapauksen. Tätä peliä voi nimittäin pelata kaksikin, ja vallan vaihtuessa saattaa syytettyjen penkillä istua erinäköistä porukkaa. Mielivaltaan ihastuneilla on se ikuinen harhaluulo, ettei heidän omia metodejaan voisi käyttää heitä itseään vastaan.
Ghostbusters II sai ensi-iltansa yli 30 vuotta sitten, mutta elokuvan orkestraalinen soundtrack näki päivänvaloin vasta muutama päivä sitten. Randy Edelmanin säveltämä musiikki on remasteroitu ja osittain uudelleenäänitetty, on ohessa julkaistu ennenkuulumatonta materiaaliakin. Vaikka objektiivisesti katsoen jatko-osa häviää alkuperäiselle elokuvalle, on Ghostbusters II musiikkinsa kera minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Kyseessä on sentään ensimmäinen elokuva, jonka kuunaan näin. Se jätti nelivuotiaan tajuntaan jäljen, joka tuntuu tänäkin päivänä. Äitini uskoi, että vakavasti häiriinnyin nähtyäni filmin. Itse uskon, että se vain herätti jotain uinuvaa. Fantasioin ehkä liiankin kanssa, mutta oikein käytettynä vilkas mielikuvitus on ollut ja on lahja.