SynthWave on lentänyt tutkan alla jo vuosikausia. Genren vaikutuksen voi kuulla jopa mainoksissa asti, mutta radiosoittoon asti sitä ei koskaan päädy. Se on musiikillinen ilmaus kasarinostalgiasta, joka on lähes dominoiva virtaus tämän hetken populaarikulttuurissa. Stranger Things on trendin lippulaiva ja on soundtrackinsa osalta vaikuttanut myös SynthWaven suosioon. Kuitekaan ei genre ole noussut massasuosioon, mistä vertaus tutkan alla lentämisestä; sillä on oma vannoutunut ja eloisa fanikulttuurinsa, mutta on jäänyt suurelta yleisöltä muuten huomaamatta.
Kasarinostalgian ja sen mukana syntyneen retroskenen taival ansaitsisi kenties oman historiikkinsa. Iso osa toiminnasta on keskittynyt verkkoon, mutta tämän vuosikymmenen aikana on alkanut muodostumaan livetoimintaakin. Artistit ja yhtyeet vetävät keikkaa ja klubit järjestävät tapahtumia, niin myös meillä Suomessa. Tunnetuin (ja ainoa tietämäni) näistä on Flashback Future, jonka takana on ollut helsinkiläinen mies. Kuuden vuoden ajan on Suomeen tuotu erinäisiä esiintyjiä ja tänä vuonna viimeistä kertaa. Vaikka kyseinen järkkäri ripustaakin hanskat naulaan, on jatkajia jo ilmottautunut. Retromusiikkia tullaan kuulemaan livenä myös vastaisuudessa.
Omalta osaltani tämä oli ensimmäinen tilaisuus käydä kuulemassa syntetisaattorimusaa livenä. Tämä oli ylipäätänsä ensimmäinen keikkani sitten syyskuun 2014, jolloin näin Devin Townsendin Savoyssa. Viime itsenäisyyspäivän natsikeikkaa en laske, se oli lähinnä möykkää; hauskaa, mutta ei ihan oma juttuni. Flashback Future oli joka tapauksessa virkistävä diskoilta, erinomainen päätös oli lähteä messiin. Pienet bileet silloin tällöin ovat hyvää tuuletusta.
Päivä oli kaunis ja ilta lämmin. Harvoin on elokuun lopussa sää yhtä lempeä, voidaanko puhua jo intiaanikesästä? En pane pahitteeksi, onhan SynthWave noin muutenkin kesäöiden musiikkia. Suuntana siis Helsinki, missä lähdimme juna-asemalta hyvän ystäväni ja parin muun naikkosen kanssa Kallioon. En muista milloin olisin siellä käynyt, jos olen ollenkaan. Vihollisterritoriolla oltiin, joskin onhan siellä varsin nättiä. Keikkapaikkana toimi Kuudes Linja, mukavankokoinen klubi punatiilirakennuksessa. Panin merkille hevarien läsnäolon yleisössä, synamusiikki kun tuntuu vetoavan genrerajojen ylitse. Kenties rakkaus melodiaan yhdistää, kovuudestaanhan huolimatta metalli soi pääasiassa diatonisen asteikon puitteissa. Myös tietyt artistit kuten Perturbator omaavat hevitaustaa.
Illan käynnisti kotimainen Ace Buchannon (yllä kuvassa). Uusi tuttavuus minulle, mutta kolmesta esiintyjästä parhain. Hänen numeronsa oli kenties autenttisisnta kasaria, niin musiikillisesti kuin visuaalisesti; mies, jolla keytar olalla, aurinkolasit silmillä ja pikkutakki päällä. Yleisö tuntui lämpenevän hitaasti kuten allekirjoittanutkin, joka lisäsi promillemääräänsä tasaisesti. Niin usein sitä on ollut klubeilla ja katsellut kuinka ihmiset hytkyvät itselle vieraan musiikin tahtiin. Oli siis esteettinen kokemus todistaa, kun kauniit naiset tanssahtelevat mieluisten sävelien mukana.
Seuraava esiintyjä - VHS Dreams - aloittikin settinsä jo innokkaamalle yleisölle. Numero toteutettiin DJ-hengessä eli luvassa oli katkeamatonta musiikkia seuravaaksi tunniksi. Kyllä tämäkin kelpasi, mutta viime kädessä kaipaan autenttisuutta. Sitä, että esiintyjä todella soittaa musiikkiaan. Tällä tavoin ei tietenkään studiokokemusta voida jäljentää, mutta se ei liene tarkoituskaan? Hyvää esimerkkiä tarjoaa kotimainen Kebu, joka massiivisella syna-arsenaalillaan loihtii biisit reaaliajassa. Ne osuudet, joita hän ei soita itse, hän triggaa MIDI:llä. Lähestymistapa vaatii enemmän vaivaa ja taitoa, mutta tavoittaa sen mistä livemusikissa on kysymys.
Tunnelma alkoi kuitenkin olla jo hyvällä mallilla, ei kenelläkään voinut olla mitään valituksen aihetta. Viimeinen esiintyjä Master Boot Record käänsi tämän tunnelman sitten aivan toiseen suuntaan, ei kuitenkaan yhtään vähemmän hauskaan. Kyseessä on kitaristin ja rumpalin duo, joiden musiikkia kuvailisin industrial metalliksi, jonkinlaiseksi yhdistelmäksi videopelimusiikkia ja heviä. Syntetisaattorimelodioita, raastavan kovia kitaroita ja nopeita rumpuja, sen verran muistan. Illan covereina kuultiin E1M1 sekä Hell March, jotka saivat yleisön innostumaan aivan erityisesti. Moshpitissä sai taklata porukkaa ja heiluttaa päätään hullun lailla, tämmöistä oli vähän kaivannutkin. Illan kohokohta totisesti.
Homma saatiin pakettiin ja koitti paluu rautatieasemalle ja kotiin. On hatunnoston arvoinen suoritus, että järjestäjä on jokseenkin omakätisesti toteuttanut tapahtumaa vuodesta toiseen. Voittoa tuottamattomana ei myöskään rahoja ole kääritty muuten, kuin kulujen kattamiseksi. Isomman luokan järjestäjät eivät verrattain pienen genren vuoksi vaivautuisi, joten vastuu jää amatöörien harteille. Kuten käsitteen etymologia implikoi, kyseessä on "labour of love". Vaikka voisi olla kiintoisaa kokea vastaavaa isommassakin mittakaavassa, nautin myös intiimistä tunnelmasta pienemmän yleisön kesken. SynthWave elää ja voi hyvin, joten vastaavaa tulemme näkemään ja kuulemaan jatkossakin.
I'll be back!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti