torstai 18. heinäkuuta 2019

Loppu on lähellä?

Kirjoitan Sarastuksessa politiikan eskatologiasta:

Emme enää usko tulevaan, ainakaan maalliseen sellaiseen. Taide ja viihde maalaavat dystopian väreillä, kukaan ei odota parempaa huomista. Virallisessa liturgiassa uskoa vakuutetaan, mutta katteettomin sanoin. Epätoivoisimmat pakenevat harhoihin, kuka hedonismiin, kuka transhumansmiin. Vaikka kuinka peittäisimme korvamme tai haaveilisimme bioteknologisesta pelastuksesta ja avaruuden korpimaista, niin syvällisellä tasolla ymmärrämme olevamme hukassa.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Stranger Things, kolmas kausi



Aloitetaan spoilerivaroituksella, eli käännyhän takaisin jos kaipaat nauttia neitseellisistä juonenkäänteistä.

...

Tällä kertaa olen ristiriitaisissa fiiliksissä. Ensimmäinen kausi räjäytti pankin, toinenkin oli erinomainen vaan kolmas ei yllä samoihin sfääreihin. Haluaisin pitää enemmän ja tahtoisin ylistää maasta taivaisiin, mutta ensimmäistä kertaa joudun toden teolla olemaan kriittinen sarjan suhteen. Huokaus, näin sitä mennään:

Aloitetaan kehuilla. Kuvauksellisesti ja visuaalisesti jälki on yhtä upeaa kuin aina, ellei jopa parasta tähän asti. Ulkoasu on aiempaa värikkäämpi, millä on ilmeisen tietoisesti haettu neonsävyjen kyllästämää kasari-ilmettä. Pidän väreistä ja kirkkaudesta, joten minulle kaikki on kuin silmäkarkkia. Syntetisaattorivetoinen soundtrack tekee tehtävänsä ja on alusta saakka ollut yksi sarjan tavaramerkeistä, yksi osa sen magiaa. Hyvällä maulla valitut ja aikakauteen osuvat hittibiisit sävyttävät menoa.

Viihdyin alusta loppuun, tässä suhteessa ei ole valittamista. Mutta sitä kautta pääsemme myös ongelmiin, sillä sarja tuntuu hukkuvan viihdyttämiseensä. Enemmän pintaa ja vähemmän sisältöä. Asioita tapahtuu koko ajan, mutta vähemmällä painolla. Varsinkin ensi kaudella läsnä ollut vakavuus on antanut tilaa koheltamiselle ja ADHD-spektrin taipumuksille. Hahmot huutavat toisilleen sen sijaan, että puhuisivat. Alusta asti on mukana ollut huumoria ja hauskaa, mutta näitä elementtejä painotetaan tällä kertaa tunnelman kustannuksella. Saa nauraa, mutta käsikirjoittajat yrittivät tässä vähän liikaakin. Tämä trendi on ollut kasvussa viime vuosina, enkä pidä siitä. Antaa vakavien hetkien olla vakavia ja hauskojen hauskoja. On kuitenkin sanottava, että ajoituksensa puolesta yksi oudoimmista komediahetkistä koko kaudella oli samalla yksi parhaimmista kohtauksista ylipäätänsä; aivan hillitön ja söpö.

Huomaamatta ei myöskään jää, että tekijätiimi on halunnut hypätä mukaan poliittisen korrektiuden vankkureihin. Jokainen mieshahmo on jollain lailla tyhmennetty samalla, kun naishahmot eivät tee virheitä. Esimerkiksi Steve käyttäytyi ensi jaksojen aikana kuin paviaani, mikä ei ole kovin uskottavaa luontaisen alfatyypin kohdalla. Lisäksi hänen ja erään naishahmon välille pedattiin romanssia, mikä kuitenkin tehtiin typerästi tyhjäksi koska, "oho, se onkin lesbo". Tällainen käänne ei enää edes yllätä, enemmän sitä tekisi tuiki tavallinen parisuhde. Mutta nykyään on oltava ajantasainen ja subversiivinen, siis tylsä ja korrekti.

Saarnaavat elementit pidetään kuitenkin sen verran kurissa, etteivät ne riko tarinaa. Mieshahmoilla on kylliksi pelastavia hetkiä, etteivät he aivan avuttomiksi jää. Kyllästyttävää vain, että joudun sanomaan erikseen näin. Jos asiat olisi tehty alusta paremmin, ei itsestäänselvyyksiä tarvitsisi miettiä ja vahinkoja paikkailla. Ei ole mitään, mitä liberaali lässytys ei pilaisi. Korrekti taide on kuin viinaa ilman alkoholia, eihän sellaista kukaan juo.

Ja entä se tarina itse? On sanottava, että pöydälle ei tuoda paljonkaan uutta. Mythos ei ole juuri laajentunut ensimmäisen kauden jälkeen, emme vieläkään tiedä mikä se kummallinen, pimeä ulottuvuus oikein on. Mikä on sen yhteys Elevenin kykyihin, miten se paikka sai alkunsa? Me tiedämme, että se on jollain lailla vinksahtanut versio omasta maailmastamme ja täynnä ihmisille vihamielistä elämää. Siinä kuitenkin kaikki. Tuntuu, ettei tekijöilläkään välttämättä ole sen kummemmin vastauksia. He (Duffer Brothers) lähinnä improvisoivat tietään eteenpäin, joka ei pidemmän päälle toimi. Vastauksien puute ei lupaa hyvää, mutta pidän sormet ristissä sen varalta että yllätyspaukkuja vielä löytyy.

On valitettavasti totta, että juoni on alkanut toistaa itseään. Toisella kaudella sen saattoi perustella samoin, kuten lukemattomat muut jatko-osat: toistetaan tarina, mutta eri mittakaavassa ja eri painotuksilla. Kolmanteen installaatioon olisi kaivannut sittenkin jotain enemmän. Venäläisten juonittelut ja salaiset kokeet olivat hyvä idea, mutta toteutettu epäuskottavasti. Voin niellä idean ulottuvuuksien välisistä portaaleista, mutta ajatus venäläisestä jättikompleksista amerikkalaisen kauppakeskuksen alla kesken kylmän sodan paranoiaa ei mene kakistelematta alas.

80-lukulaisia referenssejä viljellään laajalti, ellei peräti ryöstöviljellä. Sarjan vahvuus on tähän asti ollut, että se on seissyt omilla jajoillaan nostalgian toimiessa mausteena. Jos referenssit saavat liikaa tilaa, vähenee myös sarjan viehätysvoima niiden ulkopuolella. Kaikki viihde ja taide syntyvät tietyssä ajassa, mutta on parhaimmilaan ajatonta. Toisaalta nostalgia on kyllä älykkäästi nivottu kolmannen kauden teemaan ja siitä on annettava kirjoittajille kiitosta. Aivan alussa tutuistuimme päähenkilöihin heidän ollessa lapsia, mutta nyt he ovat kovaa vauhtia kasvavia teinejä. Kiinnostukset ja suhteet muuttuvat, monet leikit jäävät taka-alalle. Will on poikaporukan jäsenistä se, joka ei halua päästää irti ja jolle eteneminen elämässä on inha idea; hän haluaisi jäädä lapsuuden kesään, pelejä pelaten parhaiden toveriensa kesken hamaan iäisyyteen. Muutos merkitsee usein uuden saamista, mutta aina myös luopumista. Ja voi olla vaikeampaa luopua tutusta ja turvallisesta, vaikka saisikin tilalle jotain parempaa.

...

Jos piilomainonta on muuten inhaa, voidaanko enää edes puhua piilomainonnasta hahmon avoimesti ylistäessä tuotemerkkiä? Cola-kohtaus oli niin tökerö, että raavin päätäni; ovatko he tosissaan? Ei liene mitään, mitä rivo kaupallisuus ei koskettaisi, ei ainakaan Amerikassa.

...

Kokoavia ajatuksia? En ole haltioitunut, en innoissani. Viihdyin, ja huolimatta vioista. En sano, taika on poissa, koska se ei ole. Uskoisin nähneeni tekemisen iloa, vaikka en monista ratkaisuista pitänytkään. Katson uteliaana, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon kuitenkin sitä, mitä aivan alussakin; älkää venyttäkö tarinaa, antakaa sille arvokas lopetus. Siis yksi kausi vielä, ei yhtään enempää. Kaksi, mikäli on aivan pakko. Iso osa charmia oli se, että päähenkilöt olivat lapsia. Teinidraama on jo asteen kyynisempää, eikä niin kiinnostavaa. Mutta on toisaalta oma ilonsa seurata tarinaa, jossa ihmiset kasvavat. Lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi. Ainakin itselleni Stranger Things on ollut niin fantasiaa, kuin myös ihmissuhteita. Hyvät hahmot ovat tekijä, joka ankkuroi katsojat mysteerien keskellä.

˙uäɥäʇ äʇlää┴

torstai 11. heinäkuuta 2019

Nationalismin sudenkuoppa

Yksi nationalismin valuvika on suuruudenhulluus. Tämä ilmenee ennen kaikkea mitä oudommissa alkumyyteissä, joita kansakunnat ovat itselleen kehittäneet. Kuten kuningashuoneet aikanaan koettivat todistella polveutuvansa suoraan Aatamista, ovat useat kansakunnat pitäneet itseään esimerkiksi Rooman perillisinä. Wettenhovi-Aspa teki tästä hillitöntä parodiaa teorioillaan suomalaisten egyptiläisistä alkujuurista. Myös Pekka Siitoin otti osaa väitteillään arjalaisten atlantilaisesta alkuperästä.

Mutta tosi nationalismi rakentuu tosimyytin pohjalle. Suomi on aina ollut sivilisaation periferia ja tulee sellaisena pysymään. Emme ole suurvalta, emmekä sellaiseksi tulekaan. Kulttuuriperintömme on vanhoja sivistysmaita ohuempi ja paljon olemme lainanneet. Maamme-laulun sanoittajat olivatkin kaukaa viisaita runoillessaan, "On maamme köyhä ja siksi jää".

En kuitenkaan rakasta maatani sen pienuudesta huolimatta, vaan juuri sen vuoksi. Suomalaisten saavutukset maailmalla tuntuvat suurilta, koska ne eivät ole oletusarvo. Isojen maiden kaataminen urheilussa maistuu makeammalta, koska katsomme niitä ylöspäin. Tämä maa kelpaa sellaisena kuin on, enkä voisi kuvitella asuvani muualla. Aivan kuten Konnun asukkaat olivat tyytyväisiä pieneen sopukkaansa ja pieniin koloihinsa, ei hobiteilla ollut korkeita haaveita. Vanhoilla keskusvalloilla on omat tarinansa ja niiden asukeilla oma ymmärryksensä. Olemme nuori kansa ja katsomme maailmaa toisin silmin.

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Kristuksen viimeinen kiusaus

Katsoin juuri elokuvan "Last temptation of Christ". Kun nyt asiaa ajattelen, en muista aiemmin nähneeni ainoatakaan Jeesuksen elämästä kertovaa tarinaa. Monty Pyhtonin hupailua en sellaiseksi oikein laske ja Mel Gibsonin ohjaaman tekeleen olen jättänyt katsomatta lähinnä sen graafisen väkivallan vuoksi. Tämä Martin Scorsesen vuonna 1988 ohjaama teos ei ole tarkalleen ottaen ortodoksinen tulkinta ja herättikin aikanaan kohua. Se kuitenkin tavoittaa jotain oleellista, mikä meni kirjaimellisen tulkinnan fundamentalisteilta ohitse.

Jeesusta ei ensinnäkään kuvata lauhkeana lampaana, jonkinlaisena seurakuntanuoren prototyyppinä. Hän on kyllä lempeä, mutta tarpeen tullen kiivas ja äänekäs. Hän ottaa luokseen ihmisiä, mutta yhtä lailla torjuu näitä. Ymmärrystä saavat osakseen osattomat ja rammat, mutta asemastaan ihastuneet rabbit vain purevia sanoja. Rahanvaihtajat saavat temppelissä kyytiä. Hän julistaa armoa, mutta muistuttaa että lopun aikoina rakkautta halveksivien hymy hyytyy. Hän ei ole helppoheikki, ei koko maailmaa halaava guru. Itse asiassa hän hylkää koko maailman, kuten koko maailma hylkää hänet; roomalaisille hän on yksi juutalainen poliitikko ja kansankiihottaja muiden joukossa. Juutalaisille hän ei olekaan kauan odotettu vallankumoushahmo, joka verta vuodattaen johdattaisi kansansa pois Rooman ikeen alta. Lopussa maailma sylkäisee hänet ulos kuin myrykyllisen hedelmän, kaikki kieltävät hänet. Jeesus kieltää lopulta itsensäkin.

Sisäinen konflikti hahmossa, joka on yhtä aikaa täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen, on hienosti kuvattu. Jeesus on tietoinen erityisestä roolistaan, mutta viimeiseen saakka hylkii sitä. Hän kamppailee himojensa kanssa ja on peloissaan. Hän ei halua olla messias, vaan vaihtaisi osansa tavalliseen elämään milloin vain. Tästä muodostuu se viimeinen kiusaus, tahto hylätä kauhistuttava kuolema ristillä. Hän tietää, että vain se toisi pelastuksen. Ja silti hän rukoilee, että olisi jokin toinen tie. Mitä tahansa, mutta ei sitä. Pelastaako itsensä ja antaa muiden kuolla, vai kuollakko itse että muut saisivat elää.