sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Päivän Noomit


The Midnight - Lost Boy

Synthwaven kultaduo julkaisi hiljattain maistiaisen tulevalta levyltään. On kesäistä ja haikeaa, pian on elokuu ja luonto kääntyy syksyyn.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Minuus ja roolit

Edellisessä tekstissä tein selväksi, että sanonta "olla oma itsensä" saa oikeutuksensa vasta kristillisessä kontekstissa. Maallisessa mielessä tosi minuus on tulkittu ulkoisista rajoitteista vapaaksi olemiseksi. Uhka minuudelle ei kuitenkaan tule vain ulkoa, jos käsite on oikein ymmärretty. Uhka tulee myös sisältä, sillä voiko viettien perässä raahautumista kutsua minuudeksi? Oikkujensa orjana ihminen on kuin eläin tai pikemminkin kuin kone. Jopa eläimet osoittavat ajoittaista intentionaalisuutta, kone on pelkistettynä vain ulkoisiin ärsykkeisiin reagoiva algoritmi. Impulssiemme varassa olemme vähemmän kuin ihmisiä.

Kaikki siis, mikä tulee sisältämme, ei edusta minuuttamme. Osa siitä edustaa demonisuutta meissä, paholaista. Kääntäen se kaikki, mikä tulee ulkoa, ei uhkaa minuuttamme. "Minä" ei ole vain atomi tyhjiössä vaan muodostuu myös suhteessa toisiin. Siksi muodostamme tilanneriippuvaisia rooleja. Käyttäydymme eri tavoin lasten ja vanhusten seurassa tai perheemme ja ystäviemme seurassa. Vapaa-ajalla olen eri ihminen kuin työpaikalla. Mikä tahansa rooli voi tietenkin olla valheellinen, olla silkkaa teeskentelyä. Joskus tapasin ajatella, että kaikki roolit ovat teatteria ja on vain yksi todellinen minä. Ymmärsin pian, ettei näin ole välttämättä. Useimmat roolit tulevat minulle pakottamatta. Ne eivät vaadi sen kummempaa teeskentelyä, sellainen vain olen ihmisten seurassa. Toisinaan olen varautuneempi, joskus olen suulas narri. Voi käydä niinkin, että menen rooliin liikaa ja se tuntuu taakalta. Mutta jäähdyttelyn jälkeen palaan oletusasetuksiin ja olen jälleen oma itseni. Riippuu siis yksilöstä ja tilanteesta, onko julkisesti omaksuttu rooli teennäinen vai ei. Kukin meistä voi tietää sen vain itse ja siis itse korjata tilanteen, jos tuntee elävänsä kulissien takana.

Ihminen on oma itsensä, kun on sitä niin sisäisesti kuin ulkoisesti; emme ole mielihalujemme orjia, eivätkä roolimme ole ristiriidassa persoonamme ja uskomme kanssa. Ei liene ketään, joka ideaalin saavuttaisi sellaisenaan. Rima on kuitenkin pidettävä aina korkealla.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Ole oma itsesi?

Sarjassamme nykyajan latteudet, pureudumme otsikon imperatiiviin. Meidän ei kuulemma enää tulisi tuntea häpeää vaan olla alastomia itsejämme, kantaa ylpeydellä niin vikamme kuin lahjamme. Mikä on se omin itseni, jonka he haluavat nähdä. Emme ole koskaan saaneet tälle mitään määritelmää vaan joukon lausumattomia oletuksia. Voin olla oma itseni, kunhan täytän ennaltamäärätyt ehdot. Kunhan vikani ja lahjani ovat yleisesti hyväksyttyjä. Enemmän tai vähemmän on kyseessä tyhjä fraasi, jolle sopii etsiä mielekkyyttä vasta mutkan takaa.

Ollakseni oma todellinen itseni nykyajan materialistisessa kontekstissa, minun on mentävä implusseihini. On reflektoitava sitä, mikä tulee minulle luonnostaan ja vaivatta. Kun unohdetaan sosiaaliset vaatimukset ja kaikki ulkoapäin tulevat odotukset, mitä jää jäljelle? Ei muuta kuin himo, pelkkä omaa täyttymystään janoava halu. Jos riisutaan odotuksien lisäksi rajoitukset ja kuvitellaan äärettömät resurssit, himo tekisi minusta maailmankaikkeuden tyrannin. Murhaisin, raiskaisin, ryöstäisin ja tuhoaisin kaiken eteeni sattuvan. Ruton lailla etenisin kaupungista toiseen, maasta toiseen ja planeetalta toiselle. Linnat sortuisivat, kodit palaisivat, pellot tallautuisivat, kaulat katkeaisivat ja kallot halkeaisivat. Hallitsisin veriseltä valtaistuimelta pääkallovuoren päällä. Söisin, joisin ja naisin. Haaremini huurit levittäisivät haarojaan mielihalulla tai ilman, mieluiten ilman. Kun en levittäisi kuolemaa, kehittelisin uusia kidutusmenetelmiä. Olisin Saatana saatanan paikalla. Ei, enemmän. Olisin Jumalana jumalan paikalla. Takoisin universumin oman kuvani mukaiseksi, koko kosmos tottelisi jokaista oikkuani vailla oman tahdon häivääkään. Olisin vain Minä ja muu olevainen orjanani.

Lyhyestä virsi kaunis: jos todella seuraisin himojani niiden alkulähteelle, olisin jokseenkin ikävä ihminen.

En ole luonnostani hyvä alkuunkaan. Olen ylpeä, laiska, raivokas ja himokas. Nautin muiden kärsimyksestä ja satuttamisesta. Kun aistin toisessa heikon kohdan, on mitä suurin nautinto iskeä juuri siihen. Se tunne, kun joku käyttäytyy sätkynuken lailla naruissani, on päihdyttävä. Niin ennustettavaa, niin helppoa. Näin olisin oma itseni, vailla häpeää ja rajoja. Mitä kukaan olisi sanomaan tähän, ettei tämä olisi todellinen minäni. Mistä he tietävät, mitä todella himoitsen ja ajattelen? Oli kyseessä sitten self-help, lääketiede tai psykologia, on kaikkialla vain materialistisia oletuksia. Olemme ruumiimme ja aivomme, olemme sosiaalinen ehdollistamisemme. Kun seuraan oletuksia loppuun asti, en löydä imperatiivia rajoittaa itseäni. Kuulen vain, "ole oma itsesi". Katson peiliin ja näen hirviön. Mietin, että haluavatko he sittenkään tätä. Paskat, minä päästän irti. Olen hirviö, siitä minä nautin. Täältä tullaan maailma, kulli on jo tanassa, spermalasti valmiina. Oletteko valmiina, alan pitämään hauskaa...

...tai jos ei sittenkään. Se ei sittenkään olisi sitä, mitä todella olen. Ei sitä, mitä voisin ja ennen kaikkea mitä minun pitäisi olla. On olemassa minuus, joka minun tulee täyttää. Käskyssä "ole oma itsesi" on mieltä vasta sitten, jos se annetaan kristinuskon kontekstissa. Tarkoitus valkenee vain, jos ymmärrämme Jumalan luoneen meidät omaksi kuvakseen. Olemme kuolemattomia sieluja, mutta maallisen maailman piirissä. Kuva meissä on särkynyt ja olemuksemme turmeltunut. Siksi olemme himon vallassa, siksi haluamme pahaa. Sen sijaan, että tahtoisimme korjata särkyneen kuvan itsessämme, tahdomme tehdä maailmasta peilin vääristyneelle kuvallemme. Omin voimin emme sitä koskaan korjaakaan, se on Jumalan kädessä. Vasta viimeisenä päivänä tehdään maailma uudeksi ja siihen asti olemme armon varassa. Tehtävämme ei kuitenkaan ole jäädä vain odottaman, vaan etsiä Jumalan kuvaa itsestämme ja maailmasta. On muutakin kuin himoa ja paskaa. Kaikki tosi, kaunis ja hyvä on Jumalasta, siihen on meidän silmämme luotava. Voimme seurata impulssejamme leveällä tiellä helvettiin tai sitten osallistua luomistyöhon kaidalla tiellä pelastukseen.

Olla oma itsensä ei siis merkitse omien oikkujensa seuraamista. Se on sitä, että teemme kuten meidän on tarkoitettu. Että yritämme parhaamme mukaan olla Jumalan kuva ja toimia linjassa Hänen tahtonsa kanssa. Loppuun asti emme voi siinä onnistua turmeltuneisuutemme tähden. Mutta yrittää täytyy, niin on käsketty. Tässä suhteessa oma itsemme saa myös sosiaalisia ulottuvuuksia, sillä meitä usein odotetaan jumalattomuuksia. Meiltä odotetaan teeskentelyä, valehtelua ja epäjumalille kumartamista. Tosi minuutemme ei ole se, joka saa toimia vapaasti ja rajoituksetta. Se ei myöskään ole se, joka alistuu mielivaltaiselle sosiaaliselle kontrollille. Olla oma itsensä merkitsee paitsi pidättäytymistä, myös selkä suorassa seisomista paineen alla. Se on siis kaikkea muuta kuin helppoa tai luonnollista. Niin paljon riippuu määritelmistä. Onko minuutesi vain biologista ja moraalitonta vai kuolematonta ja jumalallista?

En useinkaan onnistu olemaan oma itseni. Liian monesti seuraan himojani, liian monesti häpeilen puhua näkemyksistäni ääneen. En pidä blogiakaan omalla nimelläni. Meitä on käsketty olemaan pelkäämättä ja säilyttämään toivo, usein epäonnistun. Kun olen todella oma itseni, uskallan harrastaa mitä harrastan paheksunnasta välittämättä. Pidän mistä pidän riippumatta muiden tuomioista. En välitä turhista sosiaalisista koodeista, jotka edellyttävät teeskentelyä. En arkaile sanoa ääneen, mitä ajattelen. En epäröi seisoa sanojeni takana. En tyydy siihen, mitä olen vaan pyrin siihen mitä todella olen; mitä minun tulisi olla. Olen himokas nilkki ja narri, mutta yritän olla vain narri.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Kuoleva maaseutu

Silmiini sattui jakso YLEn tuottamasta Paluumuuttajat-ohjelmasta. Siinä seurattiin Pohjois-Karjalaan muutaneen pariskunnan elämää heidän rakentaessaan unelmaansa pala palata, kovalla työllä. Mies ajaa kauppa-autoa, joka on pariskunnan yhteinen investointi ja elannon lähde. Näitä ei Suomessa enää montaa kulje, enää reilu kymmenen. Melkoinen pudotus siihen yli tuhanteen, jotka liikennöivät 70-luvulla. Koskaan en ole kauppa-autossa asioinut tai sellaista nähnyt. Ei ole ollut mökkiä tai muuta asiaa niin syrjäisillä seuduilla, ettei edes kyläkauppaa olisi ollut ulotuvilla. Jotain romanttista niissä on, tai ehkä enemmän sympaattista. Saa niistä elintarvikkeet viikottaiseen käyttöön ja vähän muutakin, kauppiaskin tuntee asiakkaansa. Ehkä ostokset voisi laittaa jopa vihkoon, "maksetaan sitten ensi viikolla". Mahtaako lukijoilla olla kokemuksia?

Ohjelmaa katsoessa tunsin surua, ei maaseudulla kohta asu muita kuin vanhuksia. Kun he kuolevat, ketä jää? Lapset ja perheet ovat nähtävyyksiä, kuin tuikkuja pimeässä. Tästäkin syystä tunnen vain kunnioitusta ja ihailua ohjelman pariskuntaa kohtaan, he ovat niitä ihmisiä joiden ansiosta meillä vielä on olemassa sellainen asia kuin sivilisaatio. He ovat niitä, jotka hartiavoimillaan pitävät entropian kurissa ja kuoleman vähän kauempana. Mies tekee kovia ja pitkiä päiviä, mutta säilyttää joviaalin asenteensa asiakkaiden kanssa. Hänen naisystävänsä on kaupunkityttö, mutta seurasi miestään ja ahkeroi yhtä lailla. Lapset yhä puuttuvat ja kun asia tuli ohjelmassa puheeksi, aistin tuskan miehessä. Tahtoa olisi, mutta työtä on niin paljon ja aikaa niin vähän. Nainen on kaunista, suomalaista laatua. Kun perse erottuu toppahousujenkin alta, näkee että ainesta lastenkantoon on. Se olisi surku ja haaskuu, jos jälkikasvu jäisi sivu suun. Toivokaamme heille onnea.

Mökkimme ja sukutila sen vieressä ovat myös kuolevan maaseudun jäämistöä. Kuitenkin on tätini miehensä kanssa kunnostanut tilan päärakennusta jo vuosien ajan, hekään eivät luovuta. Paikka on itse asiassa kiitettävässä kuosissa ja pihapiiri siisti. Aitan ja navetan kohtalot ovat auki, mutta ihailen heidän sinikkyyttään. Sitä, että silminnähden etenevän tappion edessä uhmataan kaiken häviämistä, kuvaa parhaiten tämä sanonta:

Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.

Kun ajattelen tuon haipuvan kylän auringossa kylpeviä peltoja tai naapuripitäjien raitteja iltatuimaan, en voi olla kuulematta mielessäni Bruce Sprinsgteenin laulua Atlantic City. Se, kuinka kappale haipuu hiljalleen ja miehen laulu kantautuu etäisyyden päästä, muistuttaa ihmisistä jotka kerran noita raitteja tallustivat. Jäljellä on enää kaiku menneisyydestä, mutta...

...maybe everything that dies, someday comes back.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Turku on Suomen persereikä

No, oikeasti se on mukava kaupunki. Linna on hieno ja kirkko myös. Tuli siellä käytyä äskeittäin nääs, pääosin aika kului terasseilla rötvätessä. Mutta kyllä on pakko sanoa, ei siitä mihinkään pääse...totuus arvon naiset ja herrat:

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Mänttikuulat potkittu

Futiksen MM-kisat on sitten siinä, eihän siinä mennytkään kuin kuukausi. Ja meinaavat vielä laajentaa kisoja 32:sta joukkueesta 48:aan, ihan hulluja. En kovin aktiivisesti seurannutkaan, pudotuspeleissä kiinnostuin enemmän. Liikaa katsottavaa, vaikka fanille sellaista sanaa on tuskin olemassakaan.

Finaalissa vastakkain olivat eurooppalainen Kroatia ja Ranskan muukalaislegioona. Kun pelaajat eivät edusta kansojaan, menettää kansainvälinen MM-turnaus pointtinsa. Mikä "Ranska" se on, jossa pelaa joukkueellinen neekereitä. Olenkin alkanut viime aikoina arvostamaan jääkiekkoa myös siitä syystä, että se sentään on voittopuolisesti valkoisten miesten laji. Se on pohjoisen väen talviurheilua ja toivon mukaan pysyy sellaisena. Kyllä jalkapalloakin on hauskaa katsella, mutta ei siinä ole samanlaista tunnepanosta kuin lätkässä; miten voisikaan olla, kun useimmat pelaajat eivät edusta maatasi eivätkä edes rotuasi. Vähän ulkopuoliseksi tässä jää.

No, oli loppuottelussa viihdettä sentään. Kuusi maalia on jalkapallossa paljon. Lisäksi näin saksipotkun ja maalivahtimokan, jollaista olin odottanut koko turnauksen. Kelpaa tämä penkkiurheiluksi, rauhallisempi tempo on sopivaa vastapainoa lätkän vauhtiin ja riuhtomiseen. Filmaaminen ja muu neiteily ovat tietysti turhauttavia asioita, mutta joka lajissa on omat sudenkuoppansa. Perustasolla ei vaadita ihmeellisiä puitteita pelaamiseen, vain kenttä ja pallo. Ulkopuolisen on helppoa seurata peliä, joten se vetää yleisöä. Ei ihme, että jalkapallo on maailman suosituinta urheilua.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Alien - Game Over


Aika lopettaa alien-postaukset tältä erää, kenties kirjoitettavaa voi löytyä tulevaisuudessa lisää. Tässä vielä ylijäämähuomioita, jotka eivät mahtuneet varsinaisiin teksteihin:

-Aliens tekee sivuhenkilöistäkin kiinnostavia kontra kaksi viimeisintä elokuvaa. Henkilöt tuntuvat eläviltä ja hengittävilä ihmisiltä, siinä missä nykyiset ovat onttoja. Alleviivaan tunnetta, sillä en osaa pukea vaikutelmaa kunnolla sanoiksi. Amatsoni-Vasquez ei voi olla jäämättä mieleen, jopa hänen varhain kuoleva taisteluparinsa Drake on muistettava. Luutnantti Gorman on oivallinen hahmo puhumattakaan kersantti Aponesta tai sotamies Hudsonista. Kaksi viimeksi mainittua ovat varsinaisia sitaattien aarrearkkuja, huuli lentää kuin spitaalisilla pikkujouluissa. Hudsonia voi pitää klassikkohahmona, Bill Paxton tekee hänen nahoissaan särmikkään roolin. Lähes joka kohtauksesta voisi poimia one-linerin; maybe we got them demoralized.

-Hudsonin kuolema on loistokas. Jos asiaan kiinnittää huomiota, ymmärtää että Hudsonilla oli oma hahmoarkkinsa. Hän on alussa poskeaan soittava kovanaama, joka kuitenkin sulaa tosipaikan tullen. Tarinan edetessä hän sitten löytää kadonneen sisunsa ja panee raivolla hanttiin. Mikä olisi parempi tapa kuolla kuin taistellen vihollistensa ympäröimänä, niittäen heitä ja ladelleen solvauksia?

-Alien - Covenant ei ole kiinnostavimmillaan olioidemme vaan kahden androidinsa kautta. Michael Fassbender tekee mainion kaksoisroolin antikristus-Davidin ja toisaalta kiltin Walterin kautta. David on androidiksi liian ihmismäinen, omaa aitoja tunteita ja haluaa luoda uutta kaiken muun kustannuksella. Hän ei tunnusta muuta kuin oman egonsa ja sen pyyteet. Walterilla sitä vastoin ei ole pyyteitä. Hän on päivitetty versio, vähemmän ihmismäinen. Walter ei muodosta omaa agendaa, eikä haasta ihmisiä ympärillään. Hänet on luotu palvelemaan, ja hän viimeiseen saakka toteuttaa ohjelmaansa vailla taka-ajatuksia. Fassbender tuo erot hienosti näkyviin. Davidin seurassa tunnemme olevamme varpaillamme, hän herättää levottomuutta. Walter sitä vastoin huokuu rauhaa ja luottamusta, hänen silmissään ei ole petosta.

-Alien: Isolation teki jo pääkampanjan suhteen hienoa työtä, mutta myös DLC:t antoivat rahoilleni vastinetta. Kaksi tehtävää, Crew Expendable ja Last Survivor sijoittuvat nimittäin avaruusalus Nostromolle. Tekijät ovat hienosti rekonstruoineet aluksen interiöörit, tuntui upealta päästä ensimmäistä kertaa kävelemään sen käytävillä. Oli hurjaa väistellä oliota ahtaissa tuuletuskanavissa ja paeta aluksesta itsetuhomekanismin käynnistyttyä. Kaiken lisäksi peliä varten oli kasattu alkuperäinen näyttelijäkaarti Ian Holmia lukuunottamatta. Iästään huolimatta he hoitivat ääniroolinsa hyvin, mikä toi lisäkerroksen autenttisuutta. Ele, joka saa entistä enemmän arvostamaan tekijöiden paneutumista peliinsä. Alien: Isolation on mestariteos.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Alien - Isolation


Vuonna 2014 julkaistu Alien: Isolation ei ole laatuaan ensimmäinen peli olioidemme maailmassa, mutta ensimmäinen jota olen itse pelannut. En omaa siis vertailukohtaa ja voi arvioida sen asemaa suhteessa muihin vastaaviin. Tiedän kyllä, että esimerkiksi tätä ennen julkaistu Aliens: Colonial Marines sai murska-arvostelut siinä missä tämä kehuja. Voin kuitenkin omasta puolestani todeta, että tämä on parhaita pelejä koskaan. Kaikki elokuvat mukaanlukien, on se paras alien-universumiin sijoittuva teos sitten Aliensin (1986).

Creative Assembly, joka parhaiten tunnetaan Total War -strategiapeleistään, astui tämän parissa ulos omalta reviiriltään. Tuloksena ei kuitenkaan syntynyt vasemmalla kädellä sutaistua demoa vaan usean vuoden ja sadan ihmisen pieteetillä hiottu timantti. Tuotantotiimi päätti replikoida alkuperäisen Alienin (1979) estetiikan niin tarkasti kuin mahdollista, ja avuksi he saivat kolmen terabitin verran tiedostoja filmistudion arkistoista; valokuvia, konseptitaidetta, lavastesuunnitelmia, videoita ja ääniefektejä. Tekijät dekonstruoivat koko elokuvan rakentaakseen sen visiolle uskollisen miljöön. Soundtrackia varten lainattiin Jerry Goldsmithin säveltämiä teemoja sekä kehiteltiin niiden pohjalta lisää musiikkia. He todella paneutuivat pienimpiinkin yksityiskohtiin, minkä ansiosta onnistuivat luomaan elävän ja hengittävän maailman. En ole koskaan ennen nähnyt, tai pikemminkin kokenut mitään vastaavaa.

Alien: Isolation imee sisäänsä, en voi kylliksi kehua sen ulkonäköä. Katsoessani lävitse Alien-elokuvia uudelleen, panin nyt merkille kuinka paljon ensimmäisestä elokuvasta onkaan päätynyt peliin. Tekijät ovat myös mielikuvituksekkaasti ekstrapoloineet uutta materiaalia, koska tapahtumaympäristö on suuri. Teknologian design on retrohenkistä. Periaatteena oli, että mikäli esinettä ei olisi voinut olla olemassa vuonna 1979, sitä ei käytettäisi. Näin ollen tietokoneet, näyttöpäätteet, paneelit ja tekniikka yleisesti näyttävät analogisilta, kosketusruutuja ei ole saatavilla. Erityisesti mainitsemisen arvoisia ovat liikkeentunnistin sekä hakkerointiväline, aivan mainiota vanhan ajan scifityyliä. Olen rakastunut, ahmin silmilläni kaikkea näkemääni pelin edetessä.

Tarina sijoittuu Sevastopol-avaruusasemalle, sankarittaremme on Ellen Ripleyn tytär, Amanda. Hän saapuu asemalle saadakseen selvyyttä äitinsä katoamiseen 15 vuotta sitten. Juoni on kyllin hyvä, mutta ei sittenkään ole pääosassa. Tärkeintä on immersiivinen kokemus ja suuren seikkailun tuntu. Tässä suhteessa peli eroaa huomattavasti elokuvakokemuksesta, joka on aina passiivinen. Pelissä olet itse tapahtumien keskellä ja valinnoillasi luot tarinaa. Alleviivaan edelleen myös miljöön merkitystä, sillä se on oleellisin syvyysvaikutelman kannalta. Sevastopol on massiivinen asema, tuntuu kuin olisi päässyt avaruuskaupunkiin. Ulkoasu lainaa paljon Nostromolta:



Sevastopol on lähes autio, ruumiita on kaikkialla. Tunnelma on yleisesti painostava, mutta toisinaan turvallinen tai jopa kodikas. Peli näet suo ajoittaisia hengähdystaukoja ja suureen asemaan mahtuu moninaisia ympäristöjä: avaruusterminaali, tuotantolinjoja, sairasosastoja, reaktorikammio, poliisiasema, yökerho, ahtaita ilmavaihtokanavia ja luoja ties mitä. Ikkunoista voi tuon tuosta nähdä vilauksia paikallisesta auringosta tai kaasuplaneetasta, jonka kiertoradalla Sevastopol sijaitsee. Sanon sen vielä kerran: rakastan tätä kaunista ja kaameaa asemaa. Miehistön päiväkirjamerkinnät tuovat traagisuuden tuntua, ne välittävät kuvan aiemmin kukoistaneesta ja sittemmin rappeutuneesta kaupungista. Se oli joskus avaruusliikenteen solmukohta, mutta uusien reittien myötä jäänyt sivuun. Mielenkiintoisena lisänä on sen rakennuttaja Seegson, joka on Weyland-Yutanin kanssa kilpaileva korporaatio. He ovat jääneet avaruuden valloituksessa kakkoseksi ja päätyneet lopulta myymään rapistuvan asemansa kilpailijalleen. Siitähän ei tietenkään mitään hyvää seuraa...

Puhutaan kuitenkin hieman myös oliostamme, jonka kynsistä on tehtävänämme selviytyä. Tekijät loivat oman pelimoottorinsa, joka ohjaa alienia hyvin ennustamattomalla algoritmilla. Joitakin ennaltamäärättyjä tapahtumia lukuunottamatta ovat sen liikkeet arvaamattomia ja koskaan ei voi tietää, iskeekö se ja milloin. Ei olisi kerta eikä ensimmäinen, kun unohdan katsoa ylös tuuletusaukkojen varalta. Alien: Isolation on puhdasta stressiä. Mikään peli ei ole pitänyt minua varpaillani kuten se. Ne kaapeissa vietetyt pitkät minuutit, kun odottelee oliomme häipymistä. Ne hetket, kun ovea auki hakkeroidessasi kuulet ääniä takaasi. Turvanamme on onneksi monennäköisiä aseita, tehokkaimpana armastakin armaampi liekinheitin; se tunne, kun lähentelevän olion saa liekitettyä käpälämäkeen. Ja toisaalta se tunne, kun polttoaine on vähissä (oliota ei voi tappaa, ainoastaan pelottaa pois). Jos jotain voin moittia, niin lähinnä olion liiallista itsepäisyyttä. Aika ajoin se partioi aluetta niin kauan, että pelko vaihtuu ärsyyntymiseksi. Kun moisen kissa ja hiiri -session päätteeksi ja ilman tallennusta sitten kuolee, ilmestyy ruudun eteen spontaani keskisormi. Turhautuminen lienee joka tapauksessa väistämätön osa tämän genrepelin kokemusta, joten en valita sen enempää.

Alien: Isolation on upea, se on taideteos. Pako tuhoutuvalta avaruusasemalta taikka vierailu ensimmäisen Alien-elokuvan kuuluisassa hylyssä kuuluvat huippuhetkiin. Se, että tekijät ovat kaiken muun lisäksi rekonstruoineet myös LV-426 -planeetan eksoottiset maisemat ja mysteerisen aluksen, on miltei liikaa. Astuessani sisään taisin tunnin ajan vain ihailla näkemääni. Fossiloitunut otus tuolissa ja tuhansien munien kammio...olemme viimeisellä rajalla, kosmisilla korpimailla.

Tämä on peli, jolle toivoisin ilman muuta jatko-osaa. Sen toteutuminen on ikävä kyllä kyseenalaista, sillä laadusta huolimatta myynti oli vaatimatonta. Tuotantokustannukset olivat suuret ja peliyhtiön kynnys toisintaa temppu on korkealla. Aika näyttää miten tässä käy, mutta siihen asti tulee tämä tarjoamaan pelattavaa vielä kauan. Paitsi, että pääkampanjan voi seikkailla uudelleen lävitse eri vaikeusasteilla, on lisämateriaalina runsaasti DLC.tä. Hankin kaikki mahdolliset osat yhdessä alennuspaketissa, enkä ole vieläkään pelannut kaikkia. Työn alla on survivor mode, jossa stressitekijä on potenssiin kaksi.