tiistai 10. syyskuuta 2019

Japanilainen estetiikka

Katsoin hiljattain anime-elokuvan Your Name (2016), japanilaisittain Kimi No Nawa. Se lienee Akiran (1988) ohella visuaalisesti mykistävin japsianimaatio koskaan. Se osoitti jälleen, että tuon kaukaisen saaren asukkailla on erityinen suhde kauneuteen. He katselevat maailmaa ainutlaatuisen filtterin lävitse, aivan arkinenkin maailma saa heidän käsittelyssään uuden ulottuvuuden.



Tyyliä voisi kutsua eräänlaiseksi maagiseksi realismiksi. Kohteet löytyvät tästä maailmasta, mutta niitä ei kuvata sellaisenaan vaan idealisoituina. Jokapäiväinen elämä näyttäytyy näin katsottuna fantasialta.



Ei ole sattumaa, että kawaii on kokonainen alakulttuurinsa Japanissa. Ei ole sattumaa, että Shiba Inu on Japanissa jalostettu koirarotu. Saaren ihmisillä on nälkää kauneudelle, sitä on niin paljon ettei sitä suomalaisen arkirealismin ympäröimänä voi täysin sisäistää. Siksi monet asiat - kuten edellämainittu kawaii - näyttäytyvät lähinnä kitschinä, japanilaiset menevät kaipuussaan äärimmäisyyksiin.

Kauneudenpalvonnalla on myös kääntöpuolensa. Se ilmenee japanilaisten viehtymyksessä julmuuteen, raakaan väkivaltaan ja perversioihin. Yukio Mishima sanoi, ettei japanilaisuutta voi ymmärtää ellei kirsikankukan lisäksi näe samuraimiekkaa. Kumpuaako tämä vastakohtaisuus sitten itäisessä uksonnollisuudessa vaikuttavasta dualismista vai useammastakin lähteestä, mene ja tiedä. Siinä missä Kimi No Nawa edustaa puhtaasti japanilaisuuden romanttista puolta, näyttää Akira päivän lisäksi yön. Kyseisessä animessa kaunis kohtaa groteskin, se tuottaa subliimin alueella kuultavia riitasointuja.

Japanilaiset ovat outoa väkeä. Saari ja sen asukkaat kiehtovat minua, mutta olen iloinen ettei minun tarvitse asua siellä. En tiedä, haulaisinko edes käydä siellä. Se on oma maailmansa, jonka kulttuuri on kuitenkin jättänyt jälkensä minuunkin. Anime on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan, sen esteettinen ilme on pysyvä osa mielenmaisemaani. Vaikka en kutsuisi itseäni faniksi, olisi elämäni eittämättä hieman köyhempää ilman näitä itäisiä elämyksiä.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Yksi omanlaisensa japanilainen anime https://www.youtube.com/watch?v=53UXAffRPkg

-jpt-

Anonyymi kirjoitti...

Olisko tääki japanilaista tekoa
https://www.youtube.com/watch?v=taQlP8aX1Ow

-jpt-

Lauri Stark kirjoitti...

Iltaa jpt.

Girls und Panzers on tuttu tätä kautta. En ymmärrä japanilaisia.

Turrit jätän ihan kokonaan sikseen.

Tuumailija kirjoitti...

Japani, vastakohtien maa. Japanissa jo pitempään asuneenakin näen päivittäin sekä kauneutta että mitäänsanomattomuutta, jopa rumuutta. Puistot, pyhäköt, julkiset rakennukset, massiiviset kerrostalot ja useimmat pilvenpiirtäjät ovat mielestäni esteettisiä. Omakotitaloissa näkee paljon sitä, että seinä on päällystetty jollain hienolla tiilijäljennöksellä tai joissain tapauksissa kaakeleilla. Lopputulos on yleensä hyvännäköinen. Yliopistojen kampukset ovat aivan upeita kauniine rakennuksineen ja pihoineen.

Valitettavasti mitäänsanomattomia ja suorastaan rumia rakennuksia on myös. Koulurakennukset (yliopistoja lukuunottamatta) ovat jostain syystä usein aivan hirveitä Kouvola-tason betonipaskoja. Ja aina siellä täällä on muitakin surkeita tekeleitä. Monasti sieluni itkee verta, kun jonkin komean talon vieressä on aivan kulahtanut röttelö, jonka ruosteiset putkistot ja sähköliitännät irvailevat pitkin ulkoseiniä. Etenkin isoissa kaupungeissa näitä näkee siellä täällä, mutta nämä ovat yleensä erittäin halvalla rakennettuja ja pääsääntöisesti jo useita vuosikymmeniä vanhoja. Olen ymmärtänyt, että sitä mukaa kun vanhoja puretaan, tilalle tehdään paremman näköisiä uusia. Kauneus on siis voittava juttu, toisin kuin Suomessa jossa joka ikinen 70-luvun kammottava betonimörskä pidetään hengissä koska Syyt.

Jokien yli kulkevat sillat ovat kauniita, usein kivisiä ja veistostaiteella koristeltuja. Sen sijaan maanteiden yli menevät rautatiesillat ovat usein rumia, teräsrakenteiden näkyessä paljaana ja sadevesireikien maalatessa pintaruostejälkiään. Luotijunat ovat upeita ja pintasiloiteltuja. Lähijunat sen sijaan ovat usein mitäänsanomattoman peltisiä suorakulmaisia hökkeleitä. Sisältä tosin siistejä.

Ihmiset pukeutuvat siististi ja kauniisiin vaatteisiin. Kaupungilla on kiva kävellä jo pelkästään tyylikkäiden ihmisten vuoksi. Todella harva on ylipainoinen. Teinien koulupuvut ovat tyylikkäitä. Aikuisilla miehillä on järjestään kauluspaidat. Naiset ovat naisellisia; hameita käytetään runsaasti. Juhlapäivinä on upeaa nähdä perinteisiä vaatteita, kuten kimonoja ja yukatoja. Etenkin naisten ihanan värikkäitä ja kauniisti koristeltuja vaatteita perinteisten puusandaalien kopistessa lattiaan on ilo katsella. Juhlapäivinä muutenkin näkyy paljon koristuksia kaikkialla.

Kauneuden arvostus näkyy monissa pienissäkin asioissa. Japanilaisessa kulttuurissa lahjan kaunis kääriminen on yhtä tärkeää kuin lahja itsekin. Perinteiset teeastiat ovat upeita. Syömäpuikot ovat ravintoloissa yleensä yksinkertaisia tai jopa kertakäyttöisiä, mutta kodeissa perheenjäsenten nimikkopuikot saattavat olla todella kaunista työtä. Ravintoloissa annokset ovat tarjoiltu esteettisesti useissa pienissä kulhoissa.

Autot eivät ole ruosteessa eivätkä vanhoja. Japanissa uuden auton osto on niin triviaali juttu, että yli 10v vanhan rassin näkeminen on jo harvinaisuus. Autoihin liittyy myös alakulttuureja, kuten tuning-harrastajat jotka modifioivat autoistaan futuristisen näköisiä. Dekotora-kuormurit ovat yliampuvuudessaan melkoisia show-offeja.

Uskonnolliset rakennukset ovat hienoa katseltavaa. Muinaiset shintolaiset pyhäköt punaisine torii-portteineen ovat esteettisesti ihania katsella. Usein temppelialueiden yhteydessä on iso, kaunis ja hoidettu puisto. Vaikka edustankin toista uskontoa, on annettava hatunnostoa sille miten luontoa arvostetaan.

Muutenkin luonto ja sen kauneus on Japanissa jotain ihmeellistä. Kauniit metsien peittämät vaarat ja jylhät kiviset vuoret, upeana virtaavat joet vihertävine tulva-alueineen, Tyynenmeren rannikko ja saaristot... Sielun lepoa. Vuoristokylissä, metsien kätköissä ja laaksoissa löytää yhä perinteisen tyylisiä majataloja kuumine lähteineen. Vulkaaninen toiminta tarjoaa loputtomat mahdollisuudet kylpeä vedessä, jonka luonto on itse lämmittänyt ja mineralisoinut. Hokkaidon saari on itsessään puhdasta kauneutta vuoristoineen ja laaksoineen.

Suosittelen kaikella tapaa Japanissa vierailua, jopa asumista jos mahdollisuus tarjoutuu.

Lauri Stark kirjoitti...

Iltaa Tuumailija.

Kiitoksia kommentistasi, tällaisia omakohtaisia havaintoja on valaisevaa ja ilahduttavaa lukea. Olet asunut Nipponissa näemmä jo pitkäänkin, mutta mikä sai teikäläisen lähtemään sinne alun perin? Ja onko maisemanvaihdos pysyvä vai palaatko vielä Suomeen?

Tuumailija kirjoitti...

On tässä jo jonkin aikaa asuttu, mutta tunnistamisvaaran vuoksi jätän yksityiskohtaisemmin kertomatta. Kyse ei tosin ole monista vuosista, joten minua pitempään Japanissa oleskelleita on kyllä pilvin pimein. Edukseni tosin laskettakoon se, että olen aidosti kiinnostunut melkein kaikesta ja itselleni oli tärkeää saada myös aivan tavallisen arjen kokemusta. Olen myös tehnyt Japanin sisäisiä matkoja aina kun on ollut mahdollisuuksia, joten olen päässyt näkemään ja kokemaan monia paikkoja.

Alun perin kiinnostuin animesta ja sitten aloin välillä lukea Japanin kulttuurista ja historiasta. Käytyäni lomamatkalla Tokiossa olin myyty. Ajattelin että olisi mielenkiintoista nähdä lisää paikkoja ja asuakin siellä. Asioiden järjestely otti aikansa, mutta lopulta työ- ja asuinpaikka oli plakkarissa.

Maisemanvaihdos ei valitettavasti ainakaan vielä ole pysyvä useistakin syistä. Molemmissa kotimaissani on puolensa, mutta myönnän että Japanissa elämä tuntuu mielekkäämmältä vaikka pahin uutuudenviehätys onkin karissut. Olisi hienoa, jos tulevaisuudessa voisin asua osan vuodesta Suomessa ja osan Japanissa. Jonkinlainen etätyö vaikkapa.

Lauri Stark kirjoitti...

Japani on kyllä erikoinen maa, niin monen suomalaisen sydämeen se on tiensä löytänyt. Kaveripiirissänikin on monia, jotka tavalla tai toisella ovat kiinnostuneita. Intensiteetti sitten vaihtelee, puhutaan animelle omistautuneesta otaku-tyypistä ja toisaalta satunnaisemmasta kiinostuksesta kuten itselläni.

Onko Japanissa ollut helppoa löytää ystäviä?

Qroquius Kad kirjoitti...

Tässä kohtaa haluaisin kysyä veli Tuumailijalta kielellisestä kysymyksestä, jonka velipoikani esitteli minulle viime vuosituhannen lopulla:

hän kertoi Nissanin maahantuojalla tuolloin vaikuttaneen opiskelukaverinsa kertoneen puhelujen itse pääkallonpaikalta Nipponista olleen haasteellisia:
japanilaiset puhuivat englantia kieliopillisesti hyvin, mutta varsin vahvalla aksentilla ja sitäkin vahvemmalla rytmiikalla.

Velipoikani kaveri oli edelleen kuulemani mukaan saanut palautetta, että suomen kieli kuulostaisi puhuttuna samantapaiselta kuin japani. Osasyynä epäilemättä onkin, että suomalais-ugrilaisissa kielissä sanan pääpaino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, ja japanissakin useimmiten ensimmäisellä.

Japanin puherytmiikka sen sijaan on ainakin populaarikulttuurin (Kurosawan leffat jne.) mukaan ryöpsähtelevää, ja se kuulemma myös välittyy eglanninkin puhumiseen:
velipojan kaveri valitti, ettei Nousevan Auringon Maan Uuden Ajan Sotureiden englannista meinaa monestikaan saada selvää edellämainituista syistä.

Niinpä siis kysyisin veli Tuumalilijalta:
oletko itse kohdannut tämän ongelman? Jos olet, voisitko antaa neuvoja tulevaisuudessa kenties samaan jamaan joutuville?

Off-topic:
onko Japanissa tilastoa Aokigaharan metsään joko hikikomorin tai muiden syiden johdosta päätyville kansalaisille?

Tuumailija kirjoitti...

Lauri: Minulle kävi hyvin, koska työpaikkani ihmiset ovat kanssani samaa tasoa. Sivistyneitä, englanninkielentaitoisia korkeakoulutetulta alalta. Työkavereista on tullut osittain myös vapaa-ajan kavereita ja heidän kauttaan olen tutustunut muutamaan muuhunkin ihmiseen. Minulla on käynyt onni ja siunaus, mutta olen kyllä kuullut toisenlaisiakin tarinoita. Joillekin japanilaisille länsimaalainen kaveri voi olla vain statussymboli tai klovni. On myös ihan umpirasisteja, jotka eivät pidä ulkomaalaisista (tosin tästä on paljolti myös kiittäminen huonosti käyttäytyviä kiinalaisturisteja ja sivistymättömiä jenkki/brittituristeja). Olen myös tietoinen, että syvempi ystävyys vaatisi käytännössä japanin kielen hyvää osaamista ja useampia vuosia. Mutta toki kaikki on yksilöllistä. Pääsanomani kuitenkin on, että kaikkialla maailmassa on suuremmat todennäköisyydet tulla toimeen ihmisten kanssa, jos on kaltaisessaan seurassa. Suomessa peruskoulussa olin syrjitty, koska en ollut kaltaisteni seurassa. Päästyäni tekn.korkeakouluun olinkin samanlaisten ympäröimä ja sain hirmuisesti kavereita, joista monet ovat elinikäisiä sydänystäviä. Ja tämän samanhenkisen seuran löytäminen myös Japanissa on ollut suuri ilo.

Qroquius Kad: Mielenkiintoinen kysymys, ja uskoisin olevani hyvä vastaamaan, koska työkaverit käyttävät kanssani englantia päivittäin. Japanilaisten englanninkielen taito yleisesti on melko heikohkoa, tosin tässäkin pätee yleiset kolme sääntöä: mitä korkeammin koulutettu, sen todennäköisemmin enkku sujuu. Ja nuoret pääsääntöisesti paremmin kuin vanhat. Ja naiset pääsääntöisesti paremmin kuin miehet.

Kysyttyäni asiasta japanilaisilta itseltään, he sanoivat että ongelma englannin suhteen on se, etteivät he joudu käyttämään sitä juurikaan. Kielioppi voi olla kunnossa siksi, kun sitä joutuu koulussa paperin ja kynän kanssa opiskelemaan, mutta ääntämisharjoituksista on pulaa ja opettajat itsekään eivät osaa ääntää välttämättä kunnolla. Lisää harmia tuo vielä sekin, että englannin opetuksessa käytetään alkuun heidän omia katakana-tavumerkkejään, joista ei saa kaikkia äänteitä muodostettua. Latinalaiset aakkoset ilmeisesti tulevat vasta yläasteella, tosin en ole varma onko tässä koulukohtaista vaihtelua.

Japanilaisten aksentti voi kyllä olla voimakas ja pahimmillaan se todella vaikeuttaa selvän saamista. Itse koen pahimmaksi sen, että jotkut englannin äänteet ovat heille vaikeita. Mainio käytännön esimerkki on luku kolme, "three". Tuo TH-äänne tuntuu olevan heille ihan mahdoton, joten siitä tulee väkisinkin "shrii". Olen monta kertaa törmännyt tilanteeseen, että joudun itsekin muokkaamaan th-ääntämystäni sh-äänteen puolelle jotta he ymmärtäisivät mitä sanon! Omalla työpaikallani onneksi ongelmia on varsin vähän. Tuota ryöpsähtelevyyttä en kuitenkaan tunnista. Yksi selitys tähän voi olla se, että japanissa on paljon murteita jotka poikkeavat voimakkaastikin toisistaan; olen kuullut että aomorilainen ei välttämättä kunnolla edes ymmärrä hiroshimalaista jos molemmat puhuvat omia murteitaan. Ryöpsähtelevä puhetyyli voi olla siis murrekysymyskin. En kuitenkaan luottaisi tässä liikaa Kurosawan leffoihin tai animeen; rajut tunneilmaisut kuuluvat esittävään taiteeseen.

Suomalaisella on joka tapauksessa selkeä etu opetellessa japanin kieltä. Omasta mielestäni japania on helppoa ääntää ja työkaveritkin ovat kehuneet, miten hyvin osaan lausua. Itselleni vaikein äänne on ryuu/ryoo, jos sana alkaa sillä. Kas kun suomessa rj-äänteellä alkavia sanoja ei ole. Tilanne helpottuu, jos se on mikä tahansa muu kuin ensimmäinen tavu (esim. sooryuu, sininen lohikäärme); pystynhän suomessakin lausumaan harja/purje tms.
Sama pätee myös toiseen suuntaan. Olen kuullut monta vuotta Suomessa asuneen jenkin valittaneen ettei ikinä opi ääntämään suomea, kun taas vuoden Suomessa asunut japanilainen totesi suomen kielen olleen miellyttävän helppo oppia.
Ääntämisen lisäksi similaarisuutta löytyy myös sijapäätteistä. Japanissakin laitetaan päätteitä sanoihin, joten meidän on helpompi ymmärtää homman idea kuin mitä se on prepositiokielten puhujille.

Lauri Stark kirjoitti...

Hyvä, että on hommat sujunu. Japanilaisten rasistisuuskaan ei yllätä, onhan siellä edelleen tyyliin ravintoloita "for japanese only".

Ryöpsähtelevä puhetyyli voi olla siis murrekysymyskin. En kuitenkaan luottaisi tässä liikaa Kurosawan leffoihin tai animeen; rajut tunneilmaisut kuuluvat esittävään taiteeseen.

NANI!? NIPPON KAZAUWAA!!!

Tuumailija kirjoitti...

Mitä tulee tuohon Aokigaharan metsään, niin tilastointi on tällä vuosikymmenellä haluttu lopettaa. Aiempien tilastojen perusteella näyttäisi siltä, että joka vuosi on kolminumeroinen määrä yrityksiä, joista kaksinumeroinen määrä onnistuu. Eli useita kymmeniä ruumiita vuosittain. Hirttoköysi ja lääkkeiden yliannostus ovat yleisimmät menettelytavat (ja veikkaan että lääkkeiden epäluotettavuuden takia moni jääkin henkiin). Metsää on ilmeisesti käytetty itsemurha- tai kuolinpaikkana satoja, ellei tuhansia, vuosia. Itsemurhapaikkoja on Japanissa muitakin, Aokigahara on vain kuuluisin. Tojinbon kallioilta eräs vanha herrasmies on pelastanut satoja ihmisiä: https://www.latimes.com/world/asia/la-fg-japan-suicide-20180222-story.html

Lauri Stark kirjoitti...

Japani ja itsemurhat, tuo ikoninen duo.

Qroquius Kad kirjoitti...

Asiaa tarkemmin tuntematta kyse oli saattanut hyvinkin olla joko murteesta tai kyseisten henkilöiden juuri tuolloin stressaantuneesta puhetavasta. En voi enää kysyä; mainitsemani henkilö ei ole tällä vuosituhannella enää kuulunut velipoikani tuttavapiiriin.

Paljon kiitoksia kuitenkin. Paitsi...

Ehkä ei pitäisi nostaa tuota Aokigaharaa ja sen suhdetta hikikomoriin, mutta silti?

Qroquius Kad kirjoitti...

Aokigahara tuli sitten juuri, kun ehdin sen lähettää. Mutta eihän kertaus haitaksi ole.

Tuumailija kirjoitti...

Käsitykseni mukaan näihin itsemurhapaikkoihin hakeutuu yleensä tavallisia ihmisiä. On taloudellisia vaikeuksia, perheongelmia, paineita töissä tai koulussa. 90-luvun lopun talousromahdus toi mukanaan paljon itsemurhia. Joka vuosi koulujen alkamispäivät muodostavat tilastopiikin.

Varsinaiset hikikomorithan eivät kotoaan poistu, joten Aokigaharan tapauksessa sanoisin, että hikikomorit ovat pikemminkin aliedustettuna. Suurin osa kaikista itsemurhista ylipäätään tehdään kotona.