maanantai 29. huhtikuuta 2019

Cobra Kai, kausi 2


Viime vuoden hittisarja sai jatkoa kymmenen uuden jakson verran. Tällä kertaa päädyin jopa maksamaan kuukauden mittaisesta tilauksesta Youtubelle, mikä ei ollut erityisen mieluinen päätös. Mutta vain rahalla voi tällaista tuuttaa ulos, että...

Johnny Lawrencen johtama Cobra Kai voitti paikallisen karateturnauksen, ja uusi kausi sijoittuu sen jälkeiseen kesälomaan. Sana leviää ja uusia oppilaita ilmaantuu. Harjoitusmetodit eivät kuitenkaan pehmene, päinvastoin; kun Johnnyn entinen sensei John Kreese palaa kuvioihin, alkaa Cobra Kai liukua hiljalleen samanlaiseksi kiusaajajengiksi mitä se oli alun perinkin. Johnny ei ole muutoksista mielissään ja hiljalleen menettää otteen oppilaistaan. Samalla Danien LaRusso jatkaa Miyagi do -karaten opettajana, koska ei halua pahimman kilpakumppaninsa domivoivan koko skeneä. Tuloksena syntyy teinidraaman sävyttämä karatesota, joka huipentuu viimeisen jakson eeppiseen taisteluun lukion käytävillä. Vertaukset animeen eivät ole tuulesta temmattuja, sen verran yli äyräiden koko tarina tulvii.

Huoleni oli, että uuteen kauteen tultaessa tekijät vesittäisivät sarjan. Eli unohtaisivat kaiken sen, mikä teki siitä hyvän. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt ja uudet jaksot ovat jokseenkin entistä tasoa. Vaikka minua ärsytti jo ensimmäisellä kaudella naisten nostaminen esiin taistelijoina, mentiin tällä kaudella uskottavuusrajojen ylitse niin reippaasti että lakkasin välittämästä; nautin vain toiminnasta sellaisenaan. Sarja edelleen loistaa samoilla aseilla, mitkä tekivät siitä suositun. Komedia toimii ja korrektin nynnyilyn kustannuksella nauretaan jälleen. Tekijät ovat selvästi ymmärtäneet, että kuvatunlaiselle viihteelle on tilausta ja ovat vastanneet huutoon.

Nostalgia on läsnä kuin myös viittaukset Karate Kid -elokuviin. Sarja ei kuitenkaan ryöstöviljele kumpaakaan, vaan toimii itsenäänkin. Nostalgia toimii ennen kaikkea linkkinä menneisyyteen, se yhdistää uuden ja vanhan. On sanottu, että Cobra Kai onnistuu kaikessa missä uusi Star Wars -trilogia epäonnistuu. Näiden kahden ja sinänsä erilaisten tarinoiden välillä onkin paljon samaa, ainakin rakenteellisesti. Molemmat kuvaavat aikaa, jona soihtu siirtyy vanhalta sukupolvelta uudelle. Ero tulee siinä, mien tämä siirtymä kuvataan:

-Star Wars näyttää menneisyyden isona virheenä ja sylkee sen suuntaan. Cobra Kai näyttää menneisyyden jonain, jolla on annettavaa nykyisille sukupolville ja muutenkin kuin varoittavana esimerkkinä.
-Star Wars esittelee vanhan kaartin paikoilleen jämähtäneinä luusereina, joiden vuoro on yksinkertaisesti vain väistää uuden sukupolven tieltä. Cobra Kai tuo sävyjä vanhoihin hahmoihin, mutta pysyy uskollisena heidän luonteilleen. Lisäksi sarja antaa heille tilaisuuden sanoa sanottavansa, ennen kuin on vuoro astua estraadilta.
-Star Wars toi esiin uusia hahmoja, jotka ovat liian kompetentteja tai kerta kaikkiaan ärsyttäviä. Tilaa hahmonkehitykselle ei jää. Cobra Kaissa uusi kaarti koostuu taas eri tavoin hukassa olevista nuorista: kuka on liian nössö, kuka taas liian aggressiivinen. He saavat oppia vanhoilta tekijöiltä niin hyvässä kuin pahassa, he kokevat muutoksia ihmisinä.

J.J. Abrams ja Rian Johnson eivät rakasta lähdemateriaaliaan. Cobra Kain tekijät sen sijaan rakastavat ja se näkyy. He ovat tuottaneet modernin sarjan, joka kunnioittaa mennyttä ja samalla päivittää sen nykyaikaan. Uusi ja liian pehmeä sukupolvi on oppituntien tarpeessa ja Johnny Lawrence etunenässä viitoittaa tietä. Samalla myös kysytään, mikä menneisyydessä meni vikaan. Johnny joutuu punnitsemaan, meneekö "No Mercy" -ideologia liian pitkälle. Daniel LaRusso tuskailee hektisen nuorison ja kärsivällisyyttä vaativien metodiensa kanssa. Ei ole pahitteeksi, jos heikosta pojasta piestään treenin avulla vahva ja itsevarma; on miehekästä pitää puolensa. Vaan entäs sitten, kun samasta pojasta tuleekin vuorostaan kiusaaja?

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Kaunis piirros


Kaunista, tässä silmä lepää. Tekijänä varsin tuntematon Antoon van Welie, valmistusvuosi 1895.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Lätkäuutisia

Pikkujellonat menivät ja tippuivat jatkosta. Turnauksen saldona yksi voitettu ottelu, olipa heikko suoritus hallitsevalta mestarilta. Toivottavasti nähdään aikuisissa virkeämpää tekemistä, vaikka en pidättele henkeä senkään suhteen: Suomi on saamassa vain vähänlaisesti apuja NHL:stä siinä missä svenssoneilla on puoli joukkuetta änärimiehiä. Mutta aika näyttää miten käy, ja mikäs sen hauskempaa kuin rökittää taalatähtiä liigapelaajilla.

Ja NHL:stä puheen ollen, on pleijareiden ensimmäinen kierros ollut yhtä sirkusta. Kaikki divisioonansa voittaneet joukkueet putosivat jatkosta:

Tampa Bay Lightning putosi suoraan neljässä ottelussa.

Calgary Flames putosi viidessä ottelussa.

Nashville Predators putosi kuudessa ottelussa.

Washington Capitals putosi seitsemässä ottelussa.

Suorastaan runollista, etten sanoisi. Erityisen noloa oli Tampan sulaminen, jota on jo luonnehdittu koko uhrheiluhistorian karmeimmaksi. Ennätyksellinen kausi takana, silkkaa dominointia koko runkosarja. Kenties he pääsivät liian helpolla ja ote löystyi. Tosipelien alkaessa he eivät saaneet oikeaa vaihdetta päälle, kun taas altavastaajana pelannut Columbus Blue Jackets teki urotyön ja punnersi paperitiikerin kumoon. Taas osoitus siitä, että pudotuspelien alkaessa mikään aiemmin tapahtunut ei merkitse mitään. Tilastot, todennäköisyydet ja analyysit lentävät hiiteen, jäljelle jäävät vain pelaajat ja kiekko. Kaikki on mahdollista.

Mielenkiintoinen play-off -kevät menossa joka tapauksessa, tänä vuonna saamme uuden mestarin. Viime vuosien suosikit sekä voittajat ovat nimittäin kaikki pois jatkosta, ainoastaan Bostonilla on Stanley Cup tältä vuosikymmeneltä (2011). Liputan itse Colorado Avalanchen puolesta, koska Mikko Rantanen. Mutta siinäkin tapauksessa, että kuka tahansa muu jäjellä olevista voittaa, en pahoita mieltäni.


Go Avs!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Kristus nousi kuolleista


Näin on. Jeesus talloi helvetin portit jalkoihinsa, pieninkään pimeyden tarha ei taivaaseen tule astumaan. Kristinuskolla on vihollisia kaikkialla, mutta sitä ei tuhoa rauhanuskonto eikä mikään muukaan.

Deus Vult!

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Viimeinen sammuttaa valot


Pahoja enteitä on ilmassa, Notre Dame palaa. Eurooppalaisen kristikunnan sydän keskiajalta lähtien ja nyt siellä roihuaa historiaa, ilmaan haihtuu symboli. Verenpunainen kuu hehkuu...

Kiitos Mestari


Toinen sija vaaleissa, hyvä suoritus. Soinilaisten tekemä vahinko on jokseenkin korjattu ja homma on nousussa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

FUCK LIFE!


Miksi seuraan jääkiekkoa? Miksi välitän mistään, vaikka tiedän että turpaan tulee joka ikinen kerta. Vituiksi meni ennen, vituiksi menee nyt ja vituiksi menee iät kaiket. Miksi synnyin suomalaiseksi. Siis kansaan, joka ottaa aina perseeseen.

Vaikka Suomi voitti, Suomi ei voinut voittaa. Se ei yksinkertaisesti ole sallittua, koska sadistinen ripulimafia tahtoo aina mannaa suurille. Jenkkipillua nuoleva lesbovittu tuomari teki temput ja ratkaisi ottelun. Oikeusmurha ja maailmanloppu. Torinon finaali 2006 on trauma vailla vertaa, tai niin luulin. Se sai rinnalleen uuden trauman. Vituttaa niin, että fyysisesti tekee pahaa. Sattuu niin vitusti, ei tällaista vain tapahdu.

Vittu että elämä on perseestä. Vitun naiskiekkoilu, vitun pallopelit.

FUCK LIFE!

PS. Ja vittuun perussuomalaiset, vittuun vaalit. Ei voisi vittu vähempää kiinnostaa. EVVK!

F-U-C-K  L-I-F-E-!

torstai 11. huhtikuuta 2019

Eräs poliittinen visio


Suosittelen lukemaan Sarastuksesta ukrainalaisen nationalistin, Olena Semenjakan haastattelut (osa 1 ja osa 2). Hän hahmottelee jotain, jota kutsuisin poliittiseksi visioksi; ei utopistista haihattelua, ei suuruudenhulluja imperiumihaaveita eikä jonninjoutavaa päiväpolitiikkaa. Hän hahmottelee realistisen vaihtoehdon niin amerikkalaiselle kuin venäläiselle hegemonialle.

Niinpä Reconquista-liike antoi näköalat Kansallisten joukkojen toiselle, puoliviralliselle geopoliittiselle strategialle, josta tuli osa puolueohjelmaamme vuonna 2016. Se on määritelty ohjelmassa näin: 

 2.3.1. Tunnemme kuuluvamme eurooppalaiseen sivilisaatioon, emme Brysselin byrokratiaan, joten Ukrainan ulkopolitiikan ensisijainen tehtävä on rakentaa uusi eurooppalaisten kansojen yhteisö, jonka perustana on perinteisten arvojen ja innovatiivisten ideoiden tasapainoinen yhdistelmä. 

2.3.2. Euroopan uuden yhtenäisyyden ytimen tulee rakentua kansainyhteisöstä, joka yhdistää geopoliittisesti Itämeren ja Mustanmeren. Näiden maiden kanssa Ukrainan hallitus rakentaa lujat ja kokonaisvaltaiset (sotilaalliset, poliittiset, taloudelliset, energiapoliittiset jne.) suhteet. 

2.3.3. Erityistä huomiota tulee kiinnittää suorien puolustuksellisten, taloudellisten ja kulttuuristen suhteiden luomiseen, jotka ylittävät historialliset kiistat alueen valtioiden välillä.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

NHL:n runkosarja taputeltu


Ja taas on aika raportin. Maailman parhaimmassa kiekkoliigassa on saatu runkkaripelit pelattua ja valmistautuminen pleijareihin käyntiin. Kausi oli jälleen kiehtova ja menestys myös suomalaisittain ennen kaikkea. On joukkueita, jotka rakentavat runkoaan ja joukkueita joiden runko vanhenee. Yhdet porskuttavat, toiset junnaavat paikallaan.

Tampa Bay Lightning on luonnollisesti huomionarvoisin joukkue. Tuo floridalainen ja kertaalleen vuonna 2004 Stanley Cupin voittanut poppoo on rakentanut itsestään pelottavan vahvan, puhutaan jopa palkkakattoajan parhaimmasta joukkueesta. Heillä on murhaavan tehokas hyökkäyskalusto kahdella eliittisentterillä, kova puolustus sekä loistava ykkösmolari. 62 voitollaan he jakavat kaikkien aikojen ennätyksen kauden 1995-96 Detroit Red Wingsien kanssa ja 128 pisteellään ovat lähellä Canadiensin 132 pisteen ennätystä kaudelta 1976-77. Puhumme siis yhdestä änärin parhaista kokoonpanoista kautta aikojen. He lähtevät pudotuspeleihin ylivoimaisena ennakkosuosikkina, mikä kuitenkin voi pahimmillaan tuoda myös ylivoimaiset paineet. Edellä mainittu Detroitin kokoonpano suli finaalisarjassa paperilla heikompaa New Jersey Devilsiä vastaan. Seuraamme Tampa Bayn etenemistä mielenkiinnolla.

Hallitseva mestari Wahington Capitals oli vahva ja voitti oman divisioonansa. New York Islanders ryhdistäytyi, ja viime kaudella juuri Capseja valmentaneen Barry Trotzin johdolla. Ottawa Senators jäi pannanpohjimmaiseksi odotusten mukaisesti. Detroitin pari vuosikymmentä kestänyt menetys on tullut lopullisesti tiensä päähän ja edessä on jälleenrakennus. Kun muun muassa Henrik Zetterbergin, Pavel Datsjukin sekä Niklas Kronwallin muodostamasta rungosta on enää viimeksi mainitu jäljellä ja hänkin on eläköitymisen kynnyksellä, ovat kulta-ajat yksiselitteisesti ohitse. Pohjalta on aloitettava.

Myös Los Angeles Kings ja Chicago Blackhawks joutuvat Detroitin kaltaiseen ahdinkoon, mikäli eivät ymmärrä aloittaa nuorennusleikkausta ajoissa. Nämä kaksi joukkuetta dominoivat liigaa vuosien 2010-15 välillä, mutta menestystä tuoneet rungot ovat vanhenemassa. Chicago joutui ulos pleijareista toisena vuonna peräkkäin ja Kings pelasi huonoimman kautensa aikoihin. Ironista kyllä, kaksi Hawksien tähteä pelasi parhaat kautensa: laituri Patrick Kane posautti 44 maalia ja 110 pistettä, sentteri Jonathan Toews 35 maalia ja 81 pistettä. Molemmat ovat kuitenkin jo parhaan ikänsä ohittaneet, joten vastaavaa liitoa tuskin enää nähdään. Ja menestys pistetehtailussa on laiha lohtu joukkueen epäonnistumisen rinnalla.

Winnipeg Jets jäi karvan verran vaille divisioonan voitosta, mutta ovat jatkomähinöissä mukana toista vuotta peräkkäin. Huolta on kylläkin herättänyt heidän keskinkertaiset otteensa kevään mittaan. Myös Colorado Avalanche onnistui ruuvaamaan itsensä toista kertaa peräkkäin mukaan ja tämä huolimatta heidän sysipaskasta jaksostaan keskellä kautta. Carolina Hurricanes on pudotuspeleissä ensi kertaa kymmeneen vuoteen. Edmonton Oilers ei saa mitään aikaiseksi huolimatta maailman parhaan kiekkoilijan panoksesta ja Buffalo Sabres jatkaa ikuista jälleenrakennustaan. On asioita, jotka muuttuvat ja asioita jotka eivät. Tuntuu, että eräiden joukkueiden epäonni on universaali vakio.

...

Pelaajarintamalla nähtiin melkoista ilotulitusta, sillä maaleja ja pisteitä tehtiin erittäin ahkeraan tahtiin. Trendi on ollut jo kolmen vuoden ajan nouseva: Keväällä 2017 vain yksi pelaaja ylsi sataan pisteeseen, keväällä 2018 näin teki kolme pelaajaa ja tänä keväänä jo kuusi. Connor McDavid on liigan paras pelaaja, mutta huolimatta ennätyspisteistään (116) ei hän onnistunut pistepörssiä voittamaan. Se kunnia kuuluu venäläiselle nimeltä Nikita Kutšerov, joka pelasi elämänsä kauden. 41 maalia ja 128 pistettä on korkein pistelukema 2000-luvulla ja korkein Art Rossin voittoon oikeuttava määrä sitten Mario Lemieuxin 161:n pisteen kaudelta 1995-96. Kutšerovin 87 syöttöä on laiturien yhden kauden ennätys, ja sen hän jakaa Jaromír Jágrin kanssa. Lisäksi 128 pistettä kaudelta on korkein venäläisen saama määrä, millä hän löi Aleksandr Mogilnyin 26 vuotta vanhan ennätyksen. Nikita Kutšerov on näillä suorituksilla nostanut itsensä melko kovatasoiseen seuraan, aivan hirvittävä kaveri.

Suomalaisittain oli kausi jälleen iloa täynnä: viime kaudella tehtyä piste-ennätystä parannettiin kahdella. Rintamaa johti Aleksandr Barkov, joka 35:llä maalillaan ja 96:lla pisteellään teki lopullisen läpimurtonsa. Samalla hän tuli tehneeksi Florida Panthersin seuraennätyksen ja päihitti maanmiehensä Pavel Buren aikaisemman ennätyksen. Mikko Rantanen takoi 31 maalia ja 87 pistettä ja rahkeita olis riittänyt enempääkin, mikäli vain hän ei olisi loukkaantunut viime metreillä; palkkaneuvottelut tulevat olemaan Coloradossa mielenkiintoisia joka tapauksessa. Sebastian Aho teki 83:lla pisteellään uroteon, hän on huikea pelimies; kun Aho viilettää kentällä, niin paljon tapahtuu. Hänen seurakaverinsa Teuvo Teräväinen taikoi 76 pistettä ja pelasi parhaan kautensa. Nämä kaksi herraa ovat yksi syy, miksi Carolina Hurricanes on pudotuspeleissä.

Tulokkaista voi nostaa kaksi esiin: Jesperi Kotkaniemi, joka on vasta 18-vuotias sentterilupaus ja tästä huolimatta vakiinnuttanut paikkansa joukkueessa. 34 pistettä 79:ään otteluun on kelpo suoritus ja parempaa on tulevaisuudessa odotettavissa. Miro Heiskanen on 19-vuotias puolustaja, sekä lupaavin mitä Suomesta on kenties koskaan nähty. Hän pelasi täydet 82 ottelua ja suurella vastuulla läpi kauden. 12 maalia ja 33 pistettä eivät ole huono suoritus nekään ja odotukset nousivat tämän nuoren miehen kohdalta korkealle. Ei häntä syyttä suotta siis varattu numerolla kolme.

Pettymyksiäkin mahtui mukaan. Mikael Granlund ei pelannut aivan tasollaan, saa nähdä miten palautuu ensi kauteen. Rasmus Ristolainen kerryttää miinuksiaan, uran saldo on jo melkoisen karu: -143, tällä kaudellaan pelkästään -41. Olli Määttä näyttää sen kuin taantuvan, eikä Sami Vatasellakaan kovin kehuttavasti kulje. Tämä on ikävää, sillä juuri puolustajia Suomella ei ole koskaan ollut liikaa. Uutta verta on tulossa, mutta toivoisi että nämä edelläkin mainitut herrat ryhdistäytyisivät.

Patrik Laineen kausi oli raskain pettymys. Ei aivan flopista voida puhua, sillä 30 maalia ja 50 pistettä ei ole varsinaisesti huono suoritus. Mutta muistetaan odotusarvot: Laineelta on lupa vaatia enemmän ja tämä huomioon ottaen kausi on epäonnistunut. Voi olla, että pudotuspeleissä tapahtuu piristymistä ja jos näin, kokonaisarvio voi vielä muuttua. Tällainen ailahtelu on kuitenkin saanut minut epäilemään Laineen potentiaalia tai ainakin sen realistoitumista. Kaverilla on lahjoja, mutta onko hän sittenkin liian laiska tai jopa ylimielinen harjoitellakseen kunnolla? Hyvän ja huonon päivän ero on yksinkertaisesti liian suuri, konsistenssia kaivataan. Jos hän tahtoo nähdä vaivan, on käsissämme maalipörssiä kaudesta toiseen hallitseva tappokone. Verta pakkiin.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Valkoisesta nationalismista

(((Naamakirja))) ilmoitti viime viikolla, ettei aio enää suvaita valkoisen nationalismin taikka ylivallan ilmauksia alustallaan. Luonnollisestikaan kielto ei koske muunvärisiä vastineitaan, sillä ulossulkeva identiteetti katsotaan elimelliseksi osaksi ei-valkoisten ryhmien ihmisoikeuskamppailua. Kielto osoittaa osaltaan vain, missä ne jakolinjat menevät. Kuten kotoisessa politiikassa on perussuomalaiset vastaan kaikki muut, on globaalissa mittakaavassa valkoiset vastaan kaikki muut.

Jos kuitenkin jätetään sosiaalisen median pöhinä hetkeksi sikseen, niin mitä valkoinen nationalismi todella tarkoittaa? Pitäisin itseäni valkoisena nationalistina sikäli, että ilman muuta valkoisuus on osa suomalaisuutta. Se ei ole ainoa, eikä mitenkään tärkein osa. Mutta varsinkin suhteessa ei-valkoisiin muukalaisiin se on tärkeä tekijä, onhan ero heihin kansallisen lisäksi myös rodullista laatua. Riippuu siis hieman kontekstista, onko valkoisuus mielekäs käsite. Suhteessa muihin eurooppalaisiin tai vaikka venäläisiin, ei sillä ole merkitystä.

Ongelma piilee itse käsitteessä, sillä ei ole olemassa mitään valkoista kansaa. Ei ole myöskään euroopplaista kansaa, on vain lukuisia eurooppalaisia kansoja. Valkoisuus itsessään on liian löyhä identiteetti, että sen pohjalta voisi juuri mitään rakentaa; se ei itsessään edes ole identiteetti, vaan yksi sen osanen. Pan-nationalismi epäonnistuisi valkoisena variaationaan, kuten se epäonnistui arabialaisena ja afrikkalaisena. Toki valkoisten kansojen välille voi muodostua solidaarisuutta ja liittolaisuuksiakin. Valkoista imperiumia ei kuitenkaan ole tiedossa, saa nähdä josko edes Linnoitus Eurooppaa. Vain Yhdysvalloissa, missä eurooppalaiset kansat ovat sekoittuneet ja eläneet jatkuvassa kosketuksissa muunrotuisten kanssa, valkoisella nationalismilla voi olla toden teolla sisältöä. Enkä sittenkään usko, että USA hajoaisi selväpiirteisten rodullisten jakojen mukaan. Valkoisia on liikaa, että heille voisi muodostua yhtenäisiä intressejä.