torstai 31. joulukuuta 2015
maanantai 28. joulukuuta 2015
Star Wars - The Force Awakens
Heräsin eilen tavalliseen tapaani panetukseen ja painuin runkun kautta aamiaiselle. Iltapäivällä oli kuitenkin tärkeämpää tekemistä, saisinhan kasvojeni eteen Tähtien sotaa isolta kankaalta. Kymmenen vuoden jälkeen olin jälleen tähtisilmäinen lapsi, joka herkistyi nähdessään sanat long time ago in a galaxy far, far away…
…
Huom. oletan ihmisten tähän mennessä jo katsoneen elokuvan.
Jos näin ei ole, kannattaa lopettaa lukeminen spoilerien vuoksi.
…
No niin, kaikki kassa- ja katsojaennätykset on rikottu ja
vastaanotto ollut positiivinen. Prequel-trilogian aiheuttama trauma on
ilmeisesti tämän elokuvan myötä terapoitu ja ihmiset saivat mitä halusivatkin.
Mitä he halusivat? Nostalgiaa. Sitä ja juuri sitä on tämäkin leffa ennen
kaikkea. Olen nostalginen ihminen henkeen ja vereen, haikailen paitsi elettyä
elämää myös menneisyyksiä, joita en ole koskaan kokenut. Olinko siis
haltioissani? Se on vähän näin ja niin. Eittämättä viihdyin koko rahan edestä
ja liikutuin muistojen voimasta. Mutta riittääkö se, onko hyvät elokuvat vain
vanhan lämmittelystä tehty? En voi siis ylistyskuoroon liittyä, sillä Force
Awakensin ongelmat ovat samoja kuin muilla nykyhetken suosikeilla; se nojaa
likaa menneisyyden laakereille, koettaa luoda fanien mieleksi näköiskappaleen historiaa.
Elokuva on käytännössä rekonstruktio Uudesta Toivosta, johon on ympätty
elementtejä myös Imperiumin Vastaiskusta. Hollywoodin ideapankki vaikuttaa
hetki hetkeltä tyhjenevän vain kovemmin, kaikesta tulee pelkkää referenssiä
entiseen. Kuin olisi osallisena sisäpiirivitsissä, jota ulkopuolinen ei voi
ymmärtää. Force Awakens ei seiso omilla jaoillaan, vaan on yhtä isoa viittausta
aikaisempaan. Mitä siitä voi sada irti joku, joka ei ole ensimmäistäkään Star
Warsia nähnyt?
Ehkä olen liian ankara. Pidetään kuitenkin mielessä, että
alkuperäinenkin trilogia on viime kädessä lasten viihdettä ja sellaisena koko
konsepti pitäisi ottaa. Epäilemättä siis pieni lapsi, joka uunituoreimman näkee,
katsoo valkokangasta silmät pyöreinä. Hän ei välitä siitä, että projektori
heijastaa nostalgiamatkan faneille. Kaikesta huolimatta näet on elokuvassa
kylliksi myös uusia asioita ja itsenäinen, simppeli juoni sikäli, että sen
pikkulapsikin ymmärtää ilman taustatietoa vanhemmista filmeistä. Mutta
puretaanpa tarkemmin, mikä elokuvassa toimii ja mikä ei.
En lähde purnaamaan poliittisesta korrektiudesta ja
kiintiöneekereistä. Joo joo, nainen päihittää raavaita miehiä taistelussa, on Han Soloa
etevämpi pilotti, feminismi ja blaa blaa. Yritän aina ottaa fiktion fiktiona,
ja sivuuttaa ideologisen oheishöhnän. Kaikki teokset - varsinkin elokuvat -
heijastavat jollain tavalla tekijöidensä sensibiliteettiä, joka useimmiten on
jotain ihan muuta kuin itselläni. Niinpä puhdasoppisuuden vaatimus on
erinomaisen tympeä tapa lähestyä mitään fiktiota; tärkeintä on laatu, eikä se
kuinka paljon tekijä on samaa mieltä kanssani. On tietysti mahdollista, että
ideologia tuodaan esiin propagandistisella tai muuten tökeröllä tavalla.
Sietokykyni sellaisenkin suhteen on silti korkea, eikä edes Stieg Larssonin –
tuon ruotsalaisen moukan – hysteerinen ja fiktion kaavussa kulkenut
punikkipropaganda häirinnyt liikaa. Larsson osasi kaikesta huolimatta
kirjoittaa viihdyttävän trillerisarjan, jossa oli päähenkilönä kieroutunut ja
supersankarin kyvyillä varustettu Peppi Pitkätossu. Realismilla ei ole liikaa
väliä niin kauan, kuin pystyn uskomaan siihen mitä tapahtuu. Ja se oli
ajoittain ongelmana elokuvassa Force Awakens, eivät typerät poliittiset piilosanomat.
Niin kutsuttu suspension of disbelief on tärkeää, oli kyse
sitten kyökkirealismista taikka fantasiasta. Nielin mukisematta sen, että
naispäähenkilömme Rey on huipputaitava mekaanikko ja lentäjä; olihan myös
avaustrilogian Luke erinomainen pilotti. Nielin senkin, että Reyn piilevät
kyvyt voimassa heräävät, aivan kuten Lukella. Homma alkaa kuitenkin keulia
pahemman kerran loppusuoralla. Pitäisikö minun uskoa, että Finn - siivoushommia
paiskinut nurmipora - pärjäisi valomiekkakamppailussa edes sekunnin verran koulutetulle
sith-taistelijalle, Kylo Renille? Okei, viimeksi mainittu oli haavoittunut
alavartaloon blasterin osumasta, mikä antaa tasoitusta. Vaikka Finn häviää kuin
häviääkin, jo töhöin jedipadawan olisi laittanut hänet halki poikki ja pinoon
alta aikayksikön, mihin ei Ren kyennyt. Mutta sankarimme Rey sitten laittaakin
Renille luun kurkkuun. Mutta kuinka Rey, joka sai kuulla voimasta vasta
muutamaa tuntia aikaisemmin ja joka pitelee valomiekkaa ensimmäistä kertaa
kädessään, voittaisi edes haavoittunutta sithiä? Animessa tällaiset
pikaheräämiset ja hahmojen äkilliset voimanpuuskat ovat tavallisia, mutta eivät
käy Star Warsin kaanonissa järkeen. Luke Skywalkerin kyvyt ensimmäisessä
elokuvassa ilmenevät vain intuitiona, hyvin heikkona merkkinä voimasta.
Imperiumin Vastaiskussa hän oli jo kehittyneempi, mutta hävisi
kaksintaistelussa Darth Vaderille, kunnes vasta viimeisessä osassa pääsi
näyttämään kaapin paikan. Myös esitrilogiassa kaikkien aikojen potentiaalisin
jedi, Anakin Skywalker sai tuta kokeneempiensa mahdin kirjaimellisen
kouriintuntuvasti. Force Awakensin loppukohtaus ei siis itsessään ollut huono, vaan huonosti pohjustettu. Se oli visuaalisesti hieno ja kaikkea, mutta olisi
sopinut paremmin jatko-osaan. Reyn pikaoppiminen ei jatkumoa ajatellen vain
tunnu järkevältä. Kylo Ren, vaikkakaan ei vielä mestarin tasolla, oli sentään
saanut koulutusta lapsesta saakka.
Huonoihin puoliin kuuluu myös elokuvan nopeus, kaksi tuntia
saatiin kiihdytettyä turbovauhtiin. Muuta tuskin voikaan modernilta
seikkailuelokuvalta odottaa, vaikka elokuvan miellyttävä alku antoi odottaa
ehkä jotain muuta. Tämä pätee tietysti kaikkiin saagan osiin jossain määrin,
mutta myös hahmositeiden muodostuminen tuntui aivan liian hätäiseltä. Esimerkiksi
Finn ja hävittäjäpilotti Poe (mistä muuten mieltymys kolmi- tai nelikirjaimisiin nimiin,
Finn, Poe, Rey, Ren, Han?) kaulailevat kapinallistukikohdassa kuin parhaatkin
kaverit, vaikka ehtivät ennen jälleennäkemistä olla yhdessä kenties
parikymmentä minuuttia. He vuorovaikuttavat, kuin jakaisivat pitkänkin
historian. Kenties nillitän pikkuasioista, mutta mistä tämä hoppu? Aivan kuin
elokuvalla olisi kiire päästä loppuun. Kaipaan rauhallista kuvakerrontaa, jota vielä Lucasin episodeissa näimme. Esimerkiksi tämä kohtaus
on hyvä osoitus hänen taidoistaan, kun hän voi sanojen sijasta käyttää pelkkiä kuvia. Kaiken aikaa ymmärrämme ja tunnemme mitä hahmojen sisällä
tapahtuu.
Hahmoista puheen ollen, oli mukava tutustua vaihteeksi uusiin ja samalla nähdä
veteraanit vanhoissa rooleissaan. Kieltämättä hienoimpiin hetkiin kuuluu, kun
Han ja Chewbacca astuvat ensi kertaa valkokankaalle ja Millenium Falconiin, ”Chewie,
we are home”. Mutta kuten jo aiemmin totesin, ei pelkkä nostalgia voi riittää. Kuuluu siis kysyä, kuinka uudet hahmot toimivat? Näyttelijät ovat ainakin ok, ja hahmojen taustat kiinnostavia. Erityisesti Finn entisenä
stormtrooperina on uusi idea, jota voi hyvällä kirjoituksella syventää
tulevissa osissa. Rey on hieman suurempi kysymysmerkki, hänestä puuttuu särmää.
Ei huono hahmo, mutta liian väritön Mary Sue -tyyppi. Kylo Ren on sen sijaan
suosikkini, uudenlainen avaus. Hän ei ole ylivoimainen suurpahis, vaan nuori, äkkipikainen ja kaikin tavoin keskeneräinen. Jos Darth Vader oli valmis ja potentiaalinsa saavuttanut, on Renillä vielä pitkä tie kuljettavanaan. Ja siinä missä Anakin oli jo nuorena lahjakas ja itsevarma, on Ren lahjakas mutta epävarma. Hän kyllä tahtoo olla paras, mutta pelkää epäonnistuvansa. Myös kostyymi ja siloposkinen olemus miellyttävät minua, odotin jotain erilaista. Tulevat osat toki määrittävät, millainen hahmo hänestä kehkeytyy mutta potentiaalia on. Jos esitrilogiassa Darth Maul oli pelkkä juonimasiina vailla henkilöominaisuuksia, ei nyt ole tyydytty samaan.
Elokuva on luonnollisesti silmiä hivelevän komea, vaikka olisin kaivannut enemmän maisemien ääreen rauhoittuvaa fiilistelyä. Homma on purkitettu 35-milliselle filmille ja siinä on hyödynnetty cgi:n lisäksi paljon lavasteita ja käytännön tehosteita. Ihastuin myös loputtomiin punaisiin heijastuksiin ja valoihin, rakastanhan punaista väriä erityisen paljon. Valomiekkadesign on hienoa ja äänitehosteet huippua; valomiekan sytytys sai silmäni kostumaan, joka kerta. Soundtrack oli taas ikävä kyllä heikko. Vanhat teemat soivat kyllä kauniisti ja oikeissa kohdissa. Mieleeni ei kuitenkaan jäänyt ainoatakaan uutta ja hyvää teemamelodiaa, jollaisia esitrilogiassakin sentään oli. Kaipa John Williams on vain tullut liian vanhaksi.
Nämä ovat ensiajatuksiani, ja voi olla että ne vielä muuttuvat. Pidin elokuvasta, vaikka olen piinallisen tietoinen sen huonoista puolista. Tai ehkä olen ennen kaikkea tietoinen syystä, josta pidän siitä: nostalgia. Täytyy olla muutakin, jotta se voi oikeasti olla hyvä. Tässä oli hyvää nostalgian ulkopuolellakin, mutta ei liikaa. Ehkä uudet jutut antavat vielä odottaa itseään tuleviin osiin. Kenties tällä putsattiin pöytää esitrilogian jättämistä tahroista, mene ja tiedä. Olen ristiriitaisissa tunnelmissa ja jään odottamaan tulevaa.
Elokuva on luonnollisesti silmiä hivelevän komea, vaikka olisin kaivannut enemmän maisemien ääreen rauhoittuvaa fiilistelyä. Homma on purkitettu 35-milliselle filmille ja siinä on hyödynnetty cgi:n lisäksi paljon lavasteita ja käytännön tehosteita. Ihastuin myös loputtomiin punaisiin heijastuksiin ja valoihin, rakastanhan punaista väriä erityisen paljon. Valomiekkadesign on hienoa ja äänitehosteet huippua; valomiekan sytytys sai silmäni kostumaan, joka kerta. Soundtrack oli taas ikävä kyllä heikko. Vanhat teemat soivat kyllä kauniisti ja oikeissa kohdissa. Mieleeni ei kuitenkaan jäänyt ainoatakaan uutta ja hyvää teemamelodiaa, jollaisia esitrilogiassakin sentään oli. Kaipa John Williams on vain tullut liian vanhaksi.
Nämä ovat ensiajatuksiani, ja voi olla että ne vielä muuttuvat. Pidin elokuvasta, vaikka olen piinallisen tietoinen sen huonoista puolista. Tai ehkä olen ennen kaikkea tietoinen syystä, josta pidän siitä: nostalgia. Täytyy olla muutakin, jotta se voi oikeasti olla hyvä. Tässä oli hyvää nostalgian ulkopuolellakin, mutta ei liikaa. Ehkä uudet jutut antavat vielä odottaa itseään tuleviin osiin. Kenties tällä putsattiin pöytää esitrilogian jättämistä tahroista, mene ja tiedä. Olen ristiriitaisissa tunnelmissa ja jään odottamaan tulevaa.
torstai 24. joulukuuta 2015
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Sarastuksessa saamelaisista
Jatkojalostin aikaisemman blogitekstini Sarastukseen, kannattaa käydä lukemassa. Parempi versio on se.
tiistai 22. joulukuuta 2015
sunnuntai 20. joulukuuta 2015
4. adventtisunnuntain mietteitä
Lapsista
Kuulinpa mukavia uutisia: isoveljelle on tiedossa
perheenlisäystä. Olen onnellinen veljeni puolesta, mutta tuntuu myös helpottavalta omasta
puolesta. On tärkeää, että suku jatkuu jotain kautta. Olen vuosikausia
ajatellut, että itsestäni ei ole siihen ja tätä myötä viimeisetkin paineet katoavat.
Olen näet sitä mieltä, että kunnon miehen velvollisuus on perustaa perhe (niin
kuin se onkin). Jos ei kumpikaan veljistäni siihen ryhtyisi, olisin minä
viimeinen oljenkorsi, mitä en nyt onneksi enää ole. Vanhin veljeni on
meistä selväjärkisin ja tervein, siis geneettisesti hyvälaatuinen. Vaikka
haluaisinkin, ei olisi minulta vastuullista tehdä lapsia. Fyysisesti olen
normaali, mutta neurologisella puolella ilmenee sellaista häikkää, jota on
tarpeen olla siirtämättä uusien sukupolvien riesaksi. Ei tosin kannata pitää
tätä jalona tekona, perimmäinen syy ratkaisuuni on laiskuus.
Merkittävä osa ihmisistä itseni mukaan lukien on sellaisia,
joiden ei kannata tehdä lapsia. Sitten on taas niitä, joiden osalta
lapsettomuus on lähestulkoon rikos sukua ja luontoa vastaan. Näinpä nimittäin
tänään serkkuni, joka on kolmenkymmenen ylittänyt ja kaunis naisihminen.
Hänestä näkee sokeakin kepillään, että tämä kaunotar on siunattu hyvillä
geeneillä. Mutta hän on lapseton, eikä edes naimisissa. Millaista haaskausta! Jos
olisin hieman huonotapaisempi, vihjailisinpa hänelle pullien leipomisesta
uuniin. Niin feminiininen kroppa, niin sirot kasvot ja ääni. Oi voi, surettaa
kun ensiluokkainen veri ei tule siirretyksi uusille sukupolville.
Kansallisista symboleista
Wanha vitsi kuuluu, että kansallismieliset ovat omineet
kansalliset symbolit. Mitä tällaisiin voi sanoa? Onko kansallismielisten vika,
että Suomen lippua ja leijonasymbolia eivät käytä muut? Jos punavihertävien
mielestä leijonakoru tai suomipaita ovat mauttomia, älkööt he valittako jos ne
muille kelpaavat. Kyse ei ole symbolien omimisesta, vaan siitä että vasemmisto
on nämä symbolit hylännyt. Ne olisivat vapaasti kenen tahansa suomalaisen
käytettävissä, mutta jos ei kelpaa...
Tämä männävuosien kuohittu ”Uuden Suomen” leijona on ehkä
kouriintuntuvin osoitus, miksi vasemmiston ininä osuu omaan nilkkaan. Heille
eivät kelvanneet symbolimme sellaisinaan, vaan ne piti uudistaa poliittisesti
korrektien periaatteiden mukaan. Kas kun eivät vielä sapelia ja miekkaa
poistaneet, edustavathan moiset merkit militaristista öyhötystä. Ei,
kansallismieliset eivät koskaan omineet kansallisia symbolejamme. He eivät vain
koskaan lakanneet käyttämästä niitä.
Jääkiekosta
Eilinen Suomi-Venäjä -ottelu havainnollisti aika hyvin,
millaista venäläinen jääkiekko on, kun se lähtee lentoon. Asiaa luonnollisesti
avitti suomalaisten harvinaisen huono pelaaminen. Ikään kuin samaan päivään olisi
sattunut suomalaisten pohjakosketus ja ryssien huippukohta. Mutta hienoa
katseltavaa ryssien peli oli, kurinalaista ja armottoman tehokasta; 8-1 lukemat
kertovat selvää kieltään.
Tämänpäiväinen Venäjä-Tshekki –ottelu oli taas toista maata.
Tsekit eivät mokailleet ja puolustivat hyvin. He pelasivat sitä tyypillistä
tsekkiläistä kiekkoa, eli käänsivät nopeita hyökkäyksiä, joista myös maaleja
syntyi. Venäläiset taas pelaavat hyvin niin kauan, kun ovat johdossa. Tappioasemassa käy kuten niin monta kertaa aiemminkin: he alkavat hermoilla, slaavilainen
pinna kiristyy. Sama tehoketju, joka kuritti Suomea henkihieveriin, oli nyt
toisen erän lopussa lähes palasina. Valmentaja veti johtopäätökset ja laittoi
ketjun kolmanteen erään vilttiin, kunnes aivan lopussa taas laskivat poppoon
jäälle. Tämä eittämättä jäähdytti Venäjän ykkösnyrkkiä, mutta ei auttanut
muuten. Tshekki pelasi loppuun asti hyvää peliä, välitti virheitä ja voitti.
Näin ailahtelevaa Venäjän peli on. Parhaimmillaan se jyrää kuin punakone aikoinaan,
huonoimmillaan on kuritonta soolokiekkoa.
Lisäys: Ruotsi on homo.
Lisäys: Ruotsi on homo.
lauantai 19. joulukuuta 2015
Kohutotuus Hitlerin kiveksistä
Syy toiseen maailmansotaan selvisi: Hitleriltä puuttui toinen kives. YLE tietää kertoa myös seuraavaa:
Testosteronin puute voi johtaa vakavaan masennukseen, joka ilmenee usein mielialanvaihteluina, äkkipikaisuutena ja hermostuneisuutena.
Palaset loksahtavat vihdoin kohdalleen ja ymmärrys valkenee: tässähän kuvataan naisille tyypillistä käytöstä. Onkin siis syytä huokaista helpotuksesta, että vain yksi kives puuttui. On mahdotonta edes kuvitella sitä hävitystä, jos Hitleriltä olisi löytynyt vielä munasarjat.
Testosteronin puute voi johtaa vakavaan masennukseen, joka ilmenee usein mielialanvaihteluina, äkkipikaisuutena ja hermostuneisuutena.
Palaset loksahtavat vihdoin kohdalleen ja ymmärrys valkenee: tässähän kuvataan naisille tyypillistä käytöstä. Onkin siis syytä huokaista helpotuksesta, että vain yksi kives puuttui. On mahdotonta edes kuvitella sitä hävitystä, jos Hitleriltä olisi löytynyt vielä munasarjat.
tiistai 15. joulukuuta 2015
Kaikki 24/7
Taas kommentoin päiväpolitiikkaa, tuota mitättömyyksien
mitättömyyttä. Tästä uhkaa tulla tapa, mutta en malttanut. Eli
kauppojen vapautuneet
aukiolot, nytkö ollaan tyytyväisiä? Nytkö on hieno homma, kun
safkaa löytyy mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja rahaa tulloo
kaupoille. En ymmärrä. Eikö olekaan enää yötä ja päivää?
Onhan sairaaloiden ympärivuorokautiselle päivystämiselle hyvät
syynsä, sen ymmärtävät kaikki. Mutta näin normaalisti, ihmiset
elävät tietyn rytmin mukaan: yöllä nukutaan ja päivällä
tehdään. Se, että jotkut yökyöpelit eivät tähän sopeudu, on
merkityksetöntä. Asiaa ei kuitenkaan auta se, että jotkut ovat
yökyöpeleitä jo virkansa puolesta. Vihaan tätä 24/7-ajattelua
sen kaikissa muodoissaan. Vihaan myös nykytekniikkaa varsinkin
niiltä osin, kuin se tätä mahdollistaa ja saa ihmiset olemaan koko
ajan tavoitettavissa. Lepopäivät kuuluisi pyhittää ja kauppojen
pysyä kiinni vapaapäivinä. On hyvä asia, jos yhteiskunta aina
tuon tuosta pysähtyy, edes hetkeksi. Ne luovat tunnetta sykleistä
ja ovat virstanpylväinä harmaan arjen keskellä. Modernisaatio taas
johtaa staasiin, kaikesta tulee samaa umpiharmaata arkea. Ei ole
erityisiä hetkiä, ei lepoa eikä pyhiä. Ja miksi olisikaan,
ovathan moiset vaarallista uskonnollista hapatusta. Pidetään pyörät
käynnissä vaikka hampaat irvessä. Heko heko. On koomista, että
juuri dynaamisuuttaan hehkuttaava yhteiskuntamme lisää tällaisella
vain staattisuutta. Nauran sille, että kauppojen aukioloa
perustellaan vapaudella, kun sillä sidotaan ihmisiä turhaan
vuorotyöhön. Ennen oli paremmin; sata vuotta sitten oltiin niinkin
lapsellisia, että keskeytettiin jopa sotiminen
jouluksi.
En välitä siitä olmien valituksesta, kun ei pääse yöllä kauppaan. Minua ei kiinnosta, jos olmin vatsa kurnii vapaapäivinä. Elämä on tehty muutenkin niin helpoksi, ettei vaadi paljoa vaivaa valmistautua etukäteen. Kansantaloudelliset hyödyt ovat myös irrelevantteja, nyt ovat tärkeämmät asiat kyseessä. Ne, jotka liputtavat tätä vapaiden markkinoiden voittona, juhlistavat epäilemättä jouluakin sen tuottaman taloudellisen hyödyn vuoksi. Tällaiset ihmiset olisi syytä ruoskia julkisesti, he eivät ymmärrä pyhyyttä. He ovat kuin sikoja, joille yrittäisi matematiikkaa opettaa. Kaikki kunnia sioille tosin, siinä on viisas eläin.
Olen harmistunut, eduskunta teki väärän valinnan. Jos minä saisin päättää, lisäisin pyhien määrää ja tiukentaisin aukiolosääntelyä. Itkeköön rahapaviaanit siinä sosialismista ja menetetyistä tuloistaan. He itkisivät ja entistä vuolaammin, kun näkisivät vielä turhuuksien rovioni…
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
Lucianpäivänä
On valontuojan päivä ja kolmas adventtisunnuntai. Valosta
saakin lähinnä haaveilla, sillä päivänpaiste on jäänyt haaleaksi ja niukaksi.
Vielä viikon verran kaikki pimenee vuoden mustimpaan hetkeen. Ellei sitten
tapahdu ihmettä ja tule valkeaa joulua; niin monta sysipimeää ja lumetonta
joulua olen nähnyt, että jokainen valkea on ihme ja kiitoksen arvoinen. On
sanottava, että myös pidän alkutalven pimeydestä ja harmaudesta. Puut seisovat
rankoina tuulessa, tähtiä näkee vilaukselta pilviverhon takaa ja maata peittää
ainainen kosteus. Pidän tuosta kaikesta silloin, kun sen on tarkoitus olla
loka- ja marraskuussa. Joulukuu on oikullinen, mutta mielestäni (jonka tahtoon
todellisuus harvoin mukautuu) valkoinen; jos se ei ole sitä, se on vääryyttä.
Tosin päivänä parina olin yöllisellä kävelyllä hiljaisilla teillä ja nautin
ilmasta. Celsiusasteita oli siinä määrin, ettei palellut ja tuulen puhuri
kohisi miellyttävästi nukkuvissa oksistoissa; pidän siitä, kuinka pilvinen
taivas piirtyi ylläni olevia puita vasten. Kaikki on kovin kuolleen näköistä,
mutta ehdottomasti merkityksellistä. Jos maisemaa ja tunnelmaa voi kuvailla
musiikilla, se olisi jotain tällaista; kaikuvaa melankoliaa.
Olen nyt siinä pisteessä henkilökohtaisia syklejäni, jotta
voin sanoa olleeni liian kauan omissa oloissani. Rutiineista tulee jonkinlaista
puolihypnoottista toimintaa ja päivät sulautuvat toisiinsa vailla keinoja
erottaa niitä. Oliko eilen tiistai vaiko lauantai? Rutiinin rikkovia uusia,
mielekkäitä kokemuksia ei ole, jolloin inspiraationi alkaa kuivua. Aina
saadessani annoksen näitä kokemuksia, olen kuin ladattu innostuksesta.
Ympärilleni kasvaa merkityksellisyyden kupla, jonka kanssa koko maailma
resonoi. Kaikesta tulee tärkeää ja yhteyksiä syntyy odottamattomien asioiden
välille. Kun sitten vietän liikaa aikaa tämän kuplan sisällä, se kovettuu eikä
enää päästä valoa sisälle. Ajatukseni eivät saa ulkoista syötettä ja alkavat
kulkea itseään toistavia, neuroottisia kehiä. Siinä missä oli aiemmin
ulkomaailma, jota lakkaamatta prosessoin sisäisesti, on nyt enää jäljellä
prosessi. Polttoaine on lopussa ja ajatukset linkoavat tyhjäkäynnillä. Tämä on
näitä introvertin ongelmia: viihdyn parhaimmin yksikseni ja vaadin tiettyä
etäisyyttä todelliseen maailmaan käsitelläkseni sitä. Liikaa kokemuksia liian
lyhyessä ajassa ylikuormittaa niin, ettei mitään synny. Mutta myös liian pitkä
ajanjakso omissa ajatuksissani ja kuplassani tekee saman. En luo, enkä ajattele
tyhjiössä. Kaikki tuo perustuu syötteelle ulkomaailmasta.
Mutta ongelma lienee ratkeamassa, sillä olen lähdössä pian
kotopuoleen jouluviettoon. Yksinkertainen maisemanvaihdos ja se, että näkee
kaukana asuvia ystäviään jälleen, antaa uskomattomia määriä virtaa. Se on kuin
pieni uudestisyntymä ja maltan tuskin odottaa uutta inspiraatiota. Aivan kohta
siis, tieni kotia kohti vie.
torstai 10. joulukuuta 2015
Monikulttuurinen uutiskatsaus
Välttelen uutisten seuraamista, ne eivät ole kenellekään
hyväksi. Kuitenkin, päätettyäni avata Ylen pääsivun, sain silmilleni
vahvistetun annoksen mokutusta. En tiedä, mitä Pasilan talossa on meneillään,
mutta tänään on ilmeisesti päätetty käynnistää suuroffensiivi. Ohessa linkkejä
uutisiin:
Päivän sana on kotouttaminen ja sen onnistuminen.
Hämmästelin uutista, jonka mukaan Ruotsi ja Suomi ovat menestyneimpien
kärjessä; jos meillä tilanne on näin huono ja silti paras, millainen se
mahtaakaan olla muualla? Mutta homman nimi selviää kotouttamisen kriteereistä,
jotka herättävät hilpeyttä: työmarkkinoiden avoimuus, perheen yhdistäminen,
koulutus, terveydenhoito, poliittinen osallistuminen, pysyvä oleskelu,
kansallisuuden hankkiminen ja oikeudellinen suoja syrjintää vastaan. Mitkään
noista seikoista eivät sinällään kerro mamujen sopeutumisesta mitään.
Esimerkiksi pysyvä oleskelu ja kansalaisuuden helppo hankkiminen eivät itsessään sopeuta ketään. Päinvastoin, roskan lailla jaettava
kansalaisuus on arvoton. Ilmainen terveydenhuolto eivätkä
koulutusmahdollisuudet myöskään takaa vielä mitään. Kriteereiden tulisikin
keskittyä maahanmuuttajiin itseensä ja heidän sopeutumiseensa, jonka
indikaattoreita voisivat olla työllisyysaste, koulutusaste sekä kielitaito.
Avoimet työmarkkinat ovat yhtä tyhjän kanssa, jos etnisen ryhmän
työllistymisaste on tästä huolimatta 10 % luokkaa.
Tuota kansainvälistä vertailua kannattaakin tarkastella
hyysäyskilpailuna, jossa pohjoismaat ovat voittajia. Ei siis ihme, että
nimenomaan listan kärkimaissa on myös epäonnistuttu tiettyjen ryhmien
kotouttamisessa (ongelma on tosin universaali, sillä samat ryhmät ovat ongelmia
kaikkialla). Niin sanottu integraatiopolitiikka on epäonnistunut ja vertailu
osoittaa vain sen, ketkä tätä politiikkaa tunnollisimmin harjoittavat. Jos tätä
pitää merkkinä integraation onnistumisesta, olisi se sama kuin onnittelisi
opettajaa hyvästä työstä oppilaiden saadessa pelkkiä nelosia; ainakin hän piti
tunnit sovitusti! Samaisen logiikan vuoksi Suomen, Hollannin ja Tanskan katsotaan ottavan takapakkia, koska kiristävät esimerkiksi perheenyhdistämistä. Ei väliä sillä, estääkö tämä objektiivisesti mamuja kotoutumasta tai sillä, ettei perheenydistämistä sinällään estetä vaan tiukennetaan (mitä parhain keino afrikkalaisen mutavyöryn patoamiseen). Se nyt vain on väärin, koska perheenyhdistäminen on joidenkin mielestä hyvää politiikkaa a priori.
Kiistaa on ollut myös siitä, hajauttaako mamut ympäri maata
vai keskittääkö heidät kaupunkeihin. Vuosia sitten, kun vielä suhtauduin
myönteisesti maahanmuuttoon, kannatin ehdottomasti hajasijoittamista; näin
vähennettäisiin segretaatiota. Ylen uutisessa ollaan sitä mieltä, että tämäkään
ei toimi. Voi olla, syyksi esitetään esimerkiksi työmahdollisuuksien
vähäisyyttä. Tämä on tosin ristiriidassa sen suosikkiväitteen kanssa, että mamut
itsessään tuovat lisää työpaikkoja sekä etnisellä värinällään puhaltavat lisää
eloa meininkiin. Pari hauskaa parahdusta myös löytyy:
Rantala kuitenkin rauhoittelee, että pakolaisia ei olla ohjaamassa alueille, jossa minkäänlaisia elämisen edellytyksiä ei ole.
– Ei voi ajatella, että ihmisiä aivan sellaisiin korpikyliin sijoitettaisiin. Mutta onhan meillä täällä joukko pieniä kaupunkeja, jotka minun mielestäni ainakin sopivat hyvin tähän tarkoitukseen.
Olisihan se kamalaa, jos moniosaajat joutuisivat elämään
samoissa oloissa kuin kantaväestö, jotka jotenkin tulevat toimeen korpikylissä
vailla minkäänlaisia elämisen
edellytyksiä. Mutta vitsit sikseen, tämähän on oikeasti perusteltua. Kielitaidottomia ja
mitään osaamattomia muukalaisia ei kannata syrjäkylille sijoittaa. Kuitenkin: ongelmat
eivät ratkea kaupungeissakaan. Tietyt ryhmät ovat jo valmiiksi
näihin keskittyneet ja tästä huolimatta pitkälti työttöminä ja
sosiaaliavun varassa. Lisäksi he ghettoutuvat omiin enklaaveihinsa ja voivat
elää ilman kunnon kosketusta kantaväestöön. Tämä lisää viimeksi mainittujen poismuuttoa
näiltä alueilta, minkä lisäksi suurin osa uusista muukalaisista hakeutuu niihin
kuin magneetin vetäminä. Olemme siis pattitilanteessa: häviämme, jos annamme
vähemmistöjen paisua kaupungeissa pullataikinan tavoin. Häviämme myös, jos
hajasijoitamme heidät pitkin maita ja mantuja. Kaupungissa tai maalla, he eivät
työllisty. Kaupungissa tai maalla, he ovat konfliktissa kantaväestön kanssa.
Kummallista siis, ettei tämänkin jälkeen ole ajateltu sitä ilmeisintä
vaihtoehtoa: ei oteta tätä porukkaa tänne enempää ja ajetaan jo olemassa olevat
ongelmavähemmistöt pois. Esimerkiksi rahallinen tarjous vapaaehtoisille
lähtijöille voisi olla hyvä houkutus, tonni käteen ja maasta ulos. Jos tällä
metodilla saataisiin alkuun vaikkapa 50 000 ihmistä poistumaan, maksaisi
se 50 000 000. Kallis hinta, mutta naurettavan halpa jos ottaa pitkän
aikavälin rahalliset ja inhimilliset kustannukset huomioon.
tiistai 8. joulukuuta 2015
4. Sarastus-artikkelini
Sibeliuksen 150-vuotisjuhlapäivän kunniaksi raapustin seuraavanlaisen tekstin, ohessa katkelma:
Nuoren Suomen taiteilijat olivat rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat valita puolensa myrskyisinä aikoina. Kontrasti jatkosodan jälkeisiin vasemmistolaisiin ei voisi olla räikeämpi; siinä missä Sibelius, Gallen-Kallela ja Halonen olivat pienen kansan puolella imperiumia vastaan, olivat taistolaiset selkärangattomia pseudokapinallisia imperiumin puolella kansaansa vastaan. Näiden nilviäisten ajattelussa ei ollut mitään, mikä olisi ollut heille itselleen vaarallista tai haastavaa. Vaikka limanuljaskat ovat aina olleet keskuudessamme, teki YYA-aika heidän eetoksestaan sosiaalisesti hyväksyttyä. Tämä mädänneisyys on edelleen periytynyt monikulttuurisuutta ajavalle suvaitsevaistollemme, joka on vastaavanlaista pohjasakkaa. He kikattavat sille, kuinka kansallistunteemme on ylhäältä käsin kerrottu narratiivi. Entä sitten, ainakin he todella kertoivat sen meidän vuoksemme. Niin sanottu monikulttuurisuus ei ole sen vähempää ylhäältä käsin saneltua, mutta sitäkin ylimielisempää. Nuoren Suomen taiteilijoita ajoi rakkaus omaan maahansa ja kansaansa, nyky-Suomen maanpettureita ajaa egoistinen tahto kusta omaan pesäänsä. Näistä kusijoista ei olisi ongelmia, jos heitä olisi vain vähän; Itävallallakin oli vain yksi Thomas Bernhard. Kun pesään kusemisesta tulee maan tapa, se syövyttää moraalin.
Nuoren Suomen taiteilijat olivat rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat valita puolensa myrskyisinä aikoina. Kontrasti jatkosodan jälkeisiin vasemmistolaisiin ei voisi olla räikeämpi; siinä missä Sibelius, Gallen-Kallela ja Halonen olivat pienen kansan puolella imperiumia vastaan, olivat taistolaiset selkärangattomia pseudokapinallisia imperiumin puolella kansaansa vastaan. Näiden nilviäisten ajattelussa ei ollut mitään, mikä olisi ollut heille itselleen vaarallista tai haastavaa. Vaikka limanuljaskat ovat aina olleet keskuudessamme, teki YYA-aika heidän eetoksestaan sosiaalisesti hyväksyttyä. Tämä mädänneisyys on edelleen periytynyt monikulttuurisuutta ajavalle suvaitsevaistollemme, joka on vastaavanlaista pohjasakkaa. He kikattavat sille, kuinka kansallistunteemme on ylhäältä käsin kerrottu narratiivi. Entä sitten, ainakin he todella kertoivat sen meidän vuoksemme. Niin sanottu monikulttuurisuus ei ole sen vähempää ylhäältä käsin saneltua, mutta sitäkin ylimielisempää. Nuoren Suomen taiteilijoita ajoi rakkaus omaan maahansa ja kansaansa, nyky-Suomen maanpettureita ajaa egoistinen tahto kusta omaan pesäänsä. Näistä kusijoista ei olisi ongelmia, jos heitä olisi vain vähän; Itävallallakin oli vain yksi Thomas Bernhard. Kun pesään kusemisesta tulee maan tapa, se syövyttää moraalin.
maanantai 7. joulukuuta 2015
Muukalaisten rikollisuudesta
Muukalaisten ei-niin-yllättävä rikollisuusongelma on
odotetusti tullut täytenä yllätyksenä Hyville ihmisille. He ovat kuin hahmo,
joka seuraa vierestä, kun toiset ottavat vuoron perään osumaa
pesäpallomailasta. Kymmenet ovat yrittäneet puhua mailan heiluttajalle järkeä,
mutta hän jatkaa silti huitomista. Hyvä ihminen tekee johtopäätökset ja lähtee
puhumaan järkeä: mutta turpaan tulee. Herättyään koomasta ja voivoteltuaan
aikansa kallomurtumaansa, hän ei käsitä mikä meni pieleen. Syyn täytyy löytyä
aikaisemmista yrittäjistä, jotka eivät puhuneet tarpeeksi järkeä. Ehkäpä he
jopa provosoivat tätä. Hyvä ihminen päättää koettaa uudelleen, ja uudelleen, ja
uudelleen…
Muutos näyttää tapahtuneen siinä, että suvakit ovat
siirtyneet denialismista vähättelyyn. Suomalaiset nyt kuitenkin tekevät
valtaosan rikoksista ja etenkin raiskauksista, miksi kiinnittää huomiota
muukalaisten tekemiin? No, onneksi sentään edes näin. Jos muukalaiset tekisivät
nykyisillä määrillään myös absoluuttisesti suurimman osan rikoksista, meillä
olisi jo avoin sotatila. Olennaista ovat suhteelliset osuudet ja se,
minkälainen kehityskulku tästä voidaan ekstrapoloida; tietyissä etnisissä
ryhmissä tietyt rikostyypit (ryöstöt, pahoinpitelyt, varkaudet ja raiskaukset)
ovat korostuneet. Tästä voidaan siis päätellä, että kyseisten ryhmien
väestöllisen koon kasvaessa, heidän tekemänsä rikokset lisääntyvät. Vaikka
suhteellinen osuus voi tätä myötä pudota, rikosten kokonaismäärä kasvaa.
Nimittäin ne rikokset, joita muukalaiset tulevat tekemään, eivät mitenkään
korvaa kantaväestön tekemiä vaan tulevat uusina siihen päälle. Kukaan järkevä
kansallismielinen ei pidä suomalaisten rikollisuutta oikeutettuna tai
olemattomana asiana, me emme vain halua uusia tekijöitä tänne. Me voimme
selkeästi nähdä, etteivät pelkät sosiaaliset tekijät kuten tulijoiden nuori ikä
tai tulotaso ennusta rikosalttiutta. Myös kulttuuritausta vaikuttaa, sillä eri
etnisyydet eivät ole tasaisesti ylikorostuneet (itäaasialaiset tekevät tiettyjä
rikoksia vähemmän suhteessa kantaväestöön). Niinpä on rationaalista rajoittaa
erityisesti tietyistä maanosista - kuten Afrikasta ja Lähi-idästä - saapuvaa
maahanmuuttoa.
Raiskaukset ovat erityisesti saaneet niin normaalit ihmiset
kuin feministitkin takajaloille, eri syistä. Siinä missä varsinkin naiset ovat
kasvavissa määrin huolestuneita siitä voiko kaduilla enää rauhassa kulkea,
feministit kykenevät vain säksättämään väärin sammuttamisesta. He epäilevät
kansallismielisten miesten motiiveja, eivät he kuulemma oikeasti välitä
naisista. Varmasti ei ole merkitystä sillä, että isolla osalla heistä on
vaimoja ja tyttäriä, oikeasti he tahtovat vain alistaa. Vaarallisin
suomalaiselle naiselle on edelleen se suomalainen mies ja kulttuurimme, joka
ilmeisesti sallii ja kannustaa raiskauksiin. Tässä vaiheessa voi vain
ihmetellä, kuinka erilaisissa todellisuuksissa voimme elää. Haluaisin edelleen
nähdä sen kansallismielisen, jonka mielestä raiskaaminen on oikein. Pointti ei puheissamme ole koskaan ollut siinä, vaan jo olemassa olevan ongelman
pahenemisessa; kuten edellä totesin, ulkomaalaiset raiskaajat tulevat entisten
lisäksi, eivät tilalle. Omissa rikollisissa on jo tarpeeksi tekemistä, emme
kaipaa uusia tuliaisina. Ihmiset ja varsinkin miehet suhtautuvat raivolla
seksuaalirikoksiin ja sitä kiihkeämmin, jos löytyy omaa perhettä ja tyttäriä.
Seksuaalirikolliset eivät syyttä suotta ole myös vankilahierarkiassa pohjalla.
Niinpä kaikennäköiset puheet raiskauskulttuurista ovat soopaa. Jos sellaisen olettaisikin, kannattaisi katsella ählämien suuntaan. Ei varmasti ole kulttuuria, jossa raiskaaminen olisi hyväksyttyä,
mutta toisissa kyseisen rikoksen selvittäminen on vaikeampaa. Arvatkaapa,
ovatko muslimimaat kunnostautuneet tällä saralla?
Feministien suosikkiväite on, että suurin osa raiskauksista
jää tuomitsematta ja ilmoittamatta. Olen aiemmin suhtautunut torjuvasti
väitteeseen, mikä on kuitenkin virheellistä. Enhän voi tietää, missä määrin
niitä ilmoitetaan tai jää ilmoittamatta. Lisäksi arviolta puolet kaikentyyppisistä
rikoksista jää koskaan selvittämättä, mikä pätee varmasti myös raiskausten
kohdalla. Raiskauksia on ylipäätään vaikeampi selvittää, koska todistusaineisto
voi olla vähäistä. Niinpä ainoaksi tarttumapinnaksi jää sana sanaa vastaan. Voi todella olla, että leijonaosa raiskauksista jää paitsi selvittämättä, myös
kokonaan ilmoittamatta. On kuitenkin mahdotonta spekuloida tarkkoja suhdelukuja,
ilmoittamattomia kun ei voida tilastoida. Asiaa ei helpota myöskään perättömät
ilmoitukset, jotka eivät ole aivan vähäisiä. Tutun tai aviopuolison tekemän
raiskauksen suhteen ilmoituskynnys on korkeampi, minkä lisäksi ystävät tai suku
voivat vähätellä tai kiistää tapauksen. Vaikeinta on joka tapauksessa uhreilla, tuomioidenkin jäädessä vähäisiksi; mikä rangaistus on pari kuukautta
ehdollista? Tässä kirjoituksessa annetaan tosin vaihtoehtoinen näkökulma
asiaan: lievä tuomiolinja johtuisi parisuhderaiskauksen vaikeasta
todennettavuudesta. Tämän seurauksena oikeuslaitos olisi ottanut
johdonmukaisesti lievän linjan kaikissa raiskaustuomioissaan, mistä ovat sitten
oikeat uhrit saaneet kärsiä. Siinä myös lienee totuutta, että avioliitoissa
tapahtuva seksuaalinen väkivalta kasautuu tietyille uhreille. He ovat niitä
nyrkkimagneetteja, jotka kiertävät väkivaltaisesta suhteesta toiseen.
Lähisuhdeväkivalta ei ole normi, eikä parisuhteessa ole yleensä pelättävää.
Dynamiikka ulkomaalaisten kantaväestöön kohdistamissa rikoksissa on siten eri,
sillä ne tapahtuvat julkisella paikalla. Siinä missä aviomiehensä voi
valikoida, on katuväkivalta satunnaista. Uhri voi olla kuka tahansa, mikä
vähentää yleistä turvallisuuden tunnetta.
On mahdotonta sanoa, jääkö suurin osa raiskauksista todella
ilmoittamatta. Jos näin kuitenkin oletetaan, se pätee myös muukalaisiin. Ja
koska muslimikulttuureissa naisen asema on mitä on, minkälainen mahtaakaan olla
esimerkiksi somalinaisen kynnys ilmoittaa miehensä tekemä raiskaus? Se on korkealla yhtä varmasti kuin neekeri on musta. Oli siis väite totta tai ei,
se ei ole argumentti ulkomaalaisten tekemien seksuaalirikosten mitätöimiseksi.
Ilmoituskynnyksen ulkomaalaisen suhteen sanotaan myös olevan matalampi, mutta
uskon sen olevan matalampi ventovieraiden suhteen ylipäätänsä; ei liene paljon
merkitystä sillä, onko se puskista tullut raiskuri spermanaama vai rättipää.
Toisaalta tämän uutisen mukaan perättömiä ilmoituksia tehdään enemmän
ulkomaalaisista, mikä korostaa heidän osuuttaan tyhjästä. Mutta niin taikka näin, ulkomaalaiset ovat joka tapauksessa yliedustettuina. Raiskattiin sitten kotona taikka
kadulla, heillä se mulkku on useimmin ojossa väärissä paikoissa. Enkä
tietenkään puhu keistä tahansa ulkomaalaisista, vaan niistä Lähi-Idän
rättipäistä ja Afrikan paksuhuulista. Mitä suvakit oikein ajattelivat, että
maahanmuuttajat ovat jokin monoliitti? Rassistit!
Minulla ei ole reseptiä ongelmaan. Tuomioiden kiristys kautta linjan olisi yksinkertaista, esimerkiksi kymmenen vuoden automaattikakku ja kastrointi päälle
voisivat kummasti viilentää haluja. Poliisivalvontaa taas ei voida loputtomasti
lisätä ilman luisumista totalitarismiin ja valistus ei tehoa kaikkiin. Järjenkäyttö ja rikollisten juridinen vastuu eivät myöskään sulje toisiaan pois.
Samasta syystä kuin pidämme ovemme lukittuina ja vältämme väkivaltaisten
narkkarien seuraa, on myös naisten syytä pitää itsestään huolta. Julkiselle
paikalle ei kannata sammua ja ryyppyreissulla on fiksua pitää kavereita mukana.
Nämä ovat ihan normaalia varovaisuutta, eivät syyllistämistä. Se, että naisten
pitää nyt alkaa varoa pukeutumistaankin, kertoo muukalaisvyöryn aiheuttamasta
muutoksesta tilanteessa.* Suomi on ennestään viheliäinen maa, jolla on kuonansa
omasta takaa. Ei siis oteta tuota kuonaa tänne lisää.
*Sanotaanko toki, että pidän säädyllistä pukeutumista hyvänä
asiana ihan muuten. Naisen ei tule näyttää hampurilaiselta huoralta.
Lisäys 10.12: tekstiä korjattu, mitä tulee väitteeseeni Optulan tilastoista. Kyseinen tutkimus ei siis perustunut tuomituille tapauksille, vaan nimenomaan epäilyille. Olin huolimaton.
Lisäksi on syytä huomauttaa, että kokonaisrikollisuus on Suomessa vuosien varrella vähentynyt. Näin ollen muukalaisten mukanaan tuoma rikollisuus todella tulee jossain määrin entisen rikollisuuden tilalle; kantaväestön rikollisuus vähenee nopeammin kuin mitä vierasmaalaiset ehtivät tilannetta - höm - paikkaamaan. Tässä kannattaa silti pitää mielessä, että kehitys tuskin tulee jatkumaan samaan malliin. Valtion köyhtyminen ja sosiaalisten ongelmien paheneminen tulevat lisäämään rikollisuutta niin kantaväestöllä kuin maahanmuuttajilla. Nykyisen tilanteen valossa ei ole syytä odottaa parempaa huomista juuri minkään suhteen. Ja rikollisuus on lopulta vain kuorrutus siinä monikulttuurisessa kakussa, joka on ulosteesta leivottu.
Lisäys 10.12: tekstiä korjattu, mitä tulee väitteeseeni Optulan tilastoista. Kyseinen tutkimus ei siis perustunut tuomituille tapauksille, vaan nimenomaan epäilyille. Olin huolimaton.
Lisäksi on syytä huomauttaa, että kokonaisrikollisuus on Suomessa vuosien varrella vähentynyt. Näin ollen muukalaisten mukanaan tuoma rikollisuus todella tulee jossain määrin entisen rikollisuuden tilalle; kantaväestön rikollisuus vähenee nopeammin kuin mitä vierasmaalaiset ehtivät tilannetta - höm - paikkaamaan. Tässä kannattaa silti pitää mielessä, että kehitys tuskin tulee jatkumaan samaan malliin. Valtion köyhtyminen ja sosiaalisten ongelmien paheneminen tulevat lisäämään rikollisuutta niin kantaväestöllä kuin maahanmuuttajilla. Nykyisen tilanteen valossa ei ole syytä odottaa parempaa huomista juuri minkään suhteen. Ja rikollisuus on lopulta vain kuorrutus siinä monikulttuurisessa kakussa, joka on ulosteesta leivottu.
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
98 vuotta
Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä vaatii, kaikki ryssät
maasta pois ja alas punakaarti! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan
ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni. Meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta: Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Eespäin veikot, pelko pois ja rivakaksi tahti. Suojeluskunnat Suomenmaassa on vapauden mahti! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Jääkäreillä mukanaan on menestys ja onni. Meikäläisten vyöllä riippuu saksalainen pommi! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Pikkuryssät Pietarissa näkee pahaa unta: Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Eespäin veikot, pelko pois ja rivakaksi tahti. Suojeluskunnat Suomenmaassa on vapauden mahti! Hei, Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapuan ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut!
Suomi kellottaa 98 vuotta. Sitä, onko maamme enää todella
itsenäinen, ovat ihmiset alkaneet kyseenalaistaa niin oikealla kuin vasemmalla.
Puhuvatpa monet kitkerään sävyyn itsenäisyyden muistopäivästä, missä on kyllä
totuuden siemen; emme ole enää itsenäisiä samalla tavalla kuin edes YYA-aikana
ja autonomiankin aika oli joissakin suhteissa suvereenimpaa. EU, monikulttuurisuusprojekti
sekä ylikansallinen mammona ovat yhdessä pyrkineet tekemään selvää
suomalaisesta yhtenäisyydestä ja voi kysyä, mitä siitä on vielä jäljellä. Onko
vahinko edes peruutettavissa? Mitä tulee Euroopan unioniin, kyse on viime
kädessä byrokratiasta ja politiikasta, joita on helpoin muuttaa. Noiden
asioiden suhteen peliä ei ole menetetty, eikä ole kirkossa kuulutettua että
Suomi pysyisi osana euroa taikka koko unionia. Tällä hetkellä irtautuminen ei
näytä todennäköiseltä, mutta muutokset voivat tapahtua yllättävällä vauhdilla
kuten oli laita Neuvostoliiton kaatumisessa. Taloudellisen riippuvuuden kehää
taas on vaikea ratkaista ja kapitalismin logiikka itsessään sotii minkäänlaisia
pysyviä ja näennäisesti hyödyttömiä rakenteita vastaan. Raha ei tarvitse
isänmaata eikä kansallista koheesioita, mutta me tarvitsemme rahaa. Minun on
vaikea nähdä muuta mahdollisuutta suunnanmuutokselle kuin globaalin systeemin
täydellinen romahdus; yksittäisten valtioiden kapinat eivät kykene sen
koneistoa kaatamaan ja koneiston luontoon kuuluu nielaista kaikki; jonain
päivänä se haukkaa liian suuren palan.
Isoin ongelma on yhtenäisyyden rapautuminen ja yhteisen
tarkoituksen katoaminen. Monilla ei ole enää edes illuusiota siitä, että jakaisi
mitään samaa naapurin Penan kanssa. Ihmiset eivät näe Suomea vaan itsensä ja
eturyhmiä, jotka sattuvat asumaan saman valtion alueella. Vasemmiston mielestä
ongelma on tiettyjen ihmisten haluttomuudessa maksaa veroja, vaikka tässä on
vain osatotuus. Ennen kaikkea he eivät näe, miksi niitä veroja ei haluta
maksaa. Jos naapurin varakkaampi Matti ei katso olevansa samaa porukkaa
työttömien ja rättipäiden kanssa, miksi vaivautua? Ne, jotka kovimmin ovat
tehneet työtä suomalaisuuden epädramatisoimiseksi ja myyttien murtamiseksi,
saavat nyt mitä tilasivat. Rikkaat eivät välitä maksaa penniäkään maalle, joka
ei anna heille mitään takaisin ja jota he eivät tarvitse. Köyhät ja työttömät
taas eivät näe muuta kuin kasan oikeuksia, eivätkä unissaankaan ajattelisi
tekevänsä mitään velvollisuudesta. Eivät he ymmärrä edes koko sanaa. Sekä
vasemmisto että oikeisto ovat erehtyneet kuvitellessaan, että pelkät taloudelliset
siteet ja pakotteet luovat Suomen. Vasemmistolle kyse on veroista ja
oikeistolle voitoista, mutta molemmille materiasta. Uskonnon, myyttien ja
koheesion kaltaiset haihatukset voidaan huoletta huuhdella historian viemäriin,
mikä on kuvatunlaisessa katsannossa täysin johdonmukaista.
Suomi ei ole byrokraattinen koneisto tai valtionsa. Mainitut
ovat olemassa kansansa vuoksi, ei päinvastoin. Hallinnon voi uudistaa ilman
ihmisten tuhoamista, kansaa ei. Ja me suomalaiset olemme kansa, emme osa
maailmankylää tai internationaalia. Kansamme on konkreettinen asia
konkreettisine osineen, kuin osatekijöidensä summa. Mutta se on sittenkin
enemmän, enemmän kuin osiensa summa. Sen perimmäisluonne ei löydy
matemaattisesta kaavasta, vaan myytistä. Sitä ei voi tyhjentävästi
käsitteellistää eikä analysoida. Epäilemättä joka kansallismieliseltä tullaan
kysymään suomalaisuuden määritelmää, kuin eksakti sellainen olisi olemassa.
Mutta neuvoni teille on: älkää vastatko. Sillä hetkellä, jona suomalaisuutta
joutuu erikseen todistelemaan, on peli jo menetetty. Saat kuulla
suomalaisuutesi olevan ”uskonasia”, johon voit huoletta vastata myöntävästi. Se
on uskonasia, aivan kuten on luottamus aviopuolison uskollisuuteen, vanhempien
ja lasten siteeseen ja elämän tarkoitukseen. Vaatii uskonhypyn
nähdäkseen yhteyden toisilleen tuntemattomien välillä. Kuitenkin, saman
uskonhypyn tekevät myös suvaitsevaiset nähdessään ihmiskunnan tulevan toimeen sen
pienimmän yhteisen nimittäjän vuoksi. Heidän näkemyksensä voidaan dekonstruoida siinä missä muutkin, koska arvokysymykset palautuvat aina uskoon. Uskoilla on kuitenkin eroja: siinä misssä suomalaisuus
on kovalle kalliolle rakennettu tarina, on monikulttuurisuus yläpilville kyhätty
valhe.
Kysymys kuuluu, mihin valitset uskoa? Uskotko valheeseen vai
veren ja väkivallan täyteiseen tarinaan, joka ei välttämättä pääty hyvin ja joka kuitenkin on totta. Suomi
suomalaisille vai Suomi kaikille? Näihin kysymyksiin ja tunnelmiin toivotan
ihmisille hyvää itsenäisyyspäivää.
lauantai 5. joulukuuta 2015
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Poliittisesti korrekti Mein Kampf
Saksassa julkaistaan uudelleen Hitlerin pahamaineinen opus, ja painos tulee olemaan ensimmäinen sitten toisen maailmansodan. Mutta ei huolta, kirja on onneksi varustettu 3500 asiantuntijakommentilla erinäisten myyttien murtamiseksi ja uusnatsien valtaannousun ehkäisemiseksi.
Hienoa Saksa. Koska kunnioitatte lukijoiden älyä noin paljon, ehdotan että seuraavaksi painatatte poliittisesti korrektit versiot Raamatusta, Tolkienin tuotannosta ja jokaisesta ennen vuotta 2000 julkaistusta klasssikkokirjasta. Siinä kaikessa naisvihassa, fallosentrisyydessä ja rasismissa olisi purtavaa muutamaksi eliniäksi; suosittelenkin projektin osanottajille nitroja matkaan. Odotan tuloksia innolla ja erityisen mielelläni lukisin Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset feministisellä kommentaarilla. Fasismin vastaisessa kamppailussa ovat kaikki keinot sallittuja, eikä herkkien ihmisten mieliä tule ajatusviruksille altistaa. Polttouunit odottavat aina seuraavan nurkan takana.
Hienoa Saksa. Koska kunnioitatte lukijoiden älyä noin paljon, ehdotan että seuraavaksi painatatte poliittisesti korrektit versiot Raamatusta, Tolkienin tuotannosta ja jokaisesta ennen vuotta 2000 julkaistusta klasssikkokirjasta. Siinä kaikessa naisvihassa, fallosentrisyydessä ja rasismissa olisi purtavaa muutamaksi eliniäksi; suosittelenkin projektin osanottajille nitroja matkaan. Odotan tuloksia innolla ja erityisen mielelläni lukisin Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset feministisellä kommentaarilla. Fasismin vastaisessa kamppailussa ovat kaikki keinot sallittuja, eikä herkkien ihmisten mieliä tule ajatusviruksille altistaa. Polttouunit odottavat aina seuraavan nurkan takana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)