maanantai 1. joulukuuta 2014

Noomi Rapace - Kaunein kuolevainen



Tänään kerron vähän yhdestä suosikkijutustani. Tai ihmisestä. Hän on näyttelijä, ja hänen nimensä on Noomi Rapace. Olen fanaattinen fani, fanaattisin Suomessa, kuten Antti Nylén on Suomen fanaattisin Morrissey-fani. Jos joku luulee olevansa kovempi fani, ilmoittautukoon tähän blogiin. Kannattaa näet ottaa huomioon se seikka, ettei minulla ole varsinaisia kiinnostuksenkohteita vaan pakkomielteitä. Ja pakkomielteisiin syventyy hieman eri intensiteetillä kuin joihinkin ”harrastuksiin”.

Fanitus kuulostaa myös hieman vähättelevältä sanalta, tietysti tässä ei ole kyse enempää eikä vähempää kuin palvonnasta. Ankarasta palvonnasta, jonka kohde on kritiikin yläpuolella. Ei minua kiinnosta, jos hän tekee huonon elokuvan, omaa typerän mielipiteen tai tekee jotain epäilyttävää. Hänen suuruuttaan en kiistä, omistaudun palvonnalle enkä päätäni käännä. Tietysti minua kalvaa pelko, että lopussa hän – ja kaikki mutkin palvontani kohteet – paljastuisivat objektiiviseksi paskaksi. Että olisin palvonut vääriä jumalia, olisin ollut objektiivisesti väärässä ja kaikki nauraisivat minulle. Mutta se riski palvontaan aina sisältyy. Se riski sisältyy kaikkeen sitoutumiseen, et voi nähdä tulevaisuuteen. Sitoutuminen on uskollisuudenvala, josta pidetään kiinni, vaikka sitoutumisen kohde ei juuri tietyllä hetkellä tuntuisikaan enää palvonnan arvoiselta. Sitoutuminen on aina riski, sen tiedostamista että ehkä vannoit valan väärälle keisarille, ja lopussa vihollisesi syöksevät sinut ja valtiaasi helvettiin. Mutta loppuun asti hänen rinnallaan seisot.

Mutta kuka onkaan Noomi Rapace? Hän on ruotsalainen näyttelijä, syntyjään Noomi Norén. Hän syntyi 28. joulukuuta 1979 Ruotsissa espanjalaisen flamencolaulajan ja ruotsalaisen naisen pikasuhteen tuotoksena. Hänen äitinsä oli hippi, joten moiselta kevytmielinen käytös on aivan odotettua. Noomi kasvoi ensimmäiset elinvuotensa Ruotsissa, kunnes hänen äitinsä ja isäpuolensa suuntasivat Islantiin. Nuori tyttö kasvoi hevostilalla eristyneissä oloissa, ja oppi Islannin kielen. 7-vuotiaana hän sai ensimmäisen kipinän näyttelemistä kohtaan, kun hän osallistui pikkuisena statistina viikinkielokuvaan. Näyttelemiseen hän päätyi lopulta 15-vuotiaana jo palattuaan Ruotsiin. Islannin vuodet olivat yksinäisiä ja kuluivat mm. Steiner-kolussa, missä hän ei oppinut edes lukemaan (kuinka perseestä olisikaan ollut oppia lukemaan vasta 12-vuotiaana? Hitto, kaikki ne kirjat olisivat lukematta jääneet). Ruotsiin palattuaan hän kulutti teinivuotensa kännätessä, kunnes päätti kertarysäyksellä raitistua ja tehdä elämällään jotain. Hän muutti vanhempiensa luota Göteborgista Tukholmaan, ja aloitti opiskelut näytteleminen tavoitteenaan. Hän avioitui 20-vuotiaana Ola Norellin kanssa, joka myös oli näyttelijä, ja he valitsivat yhdessä sukunimekseen Ranskan petolintua tarkoittavan sanan ”Rapace”. Heidän ensimmäinen ja ainoa lapsi – poika – syntyi 2003.

Noomin näyttelijänura lähti käyntiin 90-luvun lopulla teatterista ja saippuasarjasta, jossa hän hetken aikaa näytteli. Yleisesti ottaen hänen alkupään tuotantonsa ei ole kiinnostavaa, ainakaan mitä elokuviin tulee. Enemmän hän pääsi irrottelemaan teatterin puolella, mistä hän alun perin tuli tunnetuksi. Teatteriesityksiä emme tietenkään voi enää nähdä, mikä on sääli. Olisi kiinnostavaa arvioida hänen nuoruuden päivien roolejaan tai - mikä parempaa – nähdä hänet livenä. Hänellä oli alusta asti halu ja pyrkimys näytellä haastavissa rooleissa, uida tummissa vesissä. Kuka tahansa joka on hänen elokuviaan nähnyt voi aistia sen pimeän energian, joka hänen hahmoihinsa sisältyy. Omien sanojensa mukaan tämä pimeän puolen kanssa tanssiminen oli tulosta hänen hajanaisesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, mikä käy ihan järkeen. Aivan niin kurjaa äitiä Noomilla ei ollut kuin kirjailija Michel Houellebecqilla, joka jopa omisti kokonaisen hahmon kirjassaan silkaksi keskisormeksi äidilleen.

Ensimmäinen Noomi Rapacen huomionarvoinen elokuvarooli on pienen vauvan äiti elokuvassa Daisy Diamond (2007). Tämä nuori nainen haaveilee näyttelijänurasta, muttei tahdo onnistua pääsemään läpi missään. Hän on hermorauniona ainiaan itkevän vauvansa kanssa ja ajautuu lopulta surmaamaan tämän. Tätä seuraa koko loppuelokuvan ajan kestävä katumusharjoitus, jossa naisemme rankaisee ja kiduttaa itseään ryhtymällä prostituoiduksi, yrittäen nöyryyttää itseään mahdollisimman paljon. Daisy Diamond on Noomi Rapacen elokuvista kaikkein vastenmielisin, mutta samalla voimakkain.  Leukani olivat jossain lattiatasolla tämän jälkeen; se intensiteetti, jolla Noomi hoiti homman, on harvinaista. En usko, että monikaan näyttelijä kykenee heittäytymään sillä lailla kuin hän. Enkä tarkoita tällä yletöntä elehtimistä, metodinäyttelyä tai jotain vastaavaa, vaan silkkaa läsnäoloa. Sinä et katso näyttelijäsuoritusta tai hahmoa, sinä katsot ihmistä. Noomi Rapace ja hahmo ovat yksi ja sama henkilö, kun he ovat filmillä. Jos haluatte ymmärtää miksi juuri hän on aikamme parhaimpia näyttelijöitä, katsokaa Daisy Diamond.

Pian Daisy Diamondin jälkeen ja nimenomaan sen ansiosta Noomi päätyi elokuvaan, joka muutti hänen elämänsä. Eli se paljonpuhuttu Millenium-trilogia ja hakkeri-supersankari Lisbeth Salander. Itsekin kuulun siihen moninaiseen joukkoon, joka bongasi tämän neidon juuri elokuvasta Miehet jotka vihaavat naisia. Näin elokuvan kevättalvella 2010 ja pidin siitä. Nyt vuosienkin jälkeen olen sitä mieltä, että ensimmäinen elokuva – kuten kirjakin – on mukiinmenevä dekkari. Elokuvasarjan – kuten kirjasarjankin - kaksi viimeistä osaa ovat viihdyttäviä, mutteivät paljon enempää. Kirjailija niiden takana, eli Stieg Larsson oli äärivasemmistolainen pösilö ja antikirjailija, muttei hänestä sen enempää. Elokuvien suurin ansio oli, että ne nostivat Noomi Rapacen suurempaan tietoisuuteen. Näyttelijäsuorituksien kannalta elokuvat ovat hyviä, Rapacen naama on se, joka jää mieliimme elokuvan päätyttyäkin. Niin kävi minullekin, ja ensimmäinen tekoni seuraavana päivänä oli ottaa selvää, kuka tuo nainen roolin takana olikaan.

Milleniumin jälkeen Noomi Rapace on tehnyt vaihtelevantasoisia elokuvia. Hän näytteli Ville Virtasen ja Outi Mäenpään kera elokuvassa Sovinto (2010), joka on sangen erinomainen draama ruotsiin muuttavasta suomalaisperheestä. Babycall (2011) on psykologinen draama yksinhuoltajaäidistä, joka eksyy omiin harhaisiin maailmoihinsa. Millenium-trilogian jälkeen hän on näytellyt myös lukuisissa kansainvälisissä elokuvissa ja Hollywood-produktioissa. Nämä vaihtelevat laadultaan eruooppalaisia tuotantoja enemmän, keskinkertaisin lienee Sherlock Holmes: The Game Of Shadows (2009), jossa Rapacella on sivurooli mustalaisnaisena. Suurin produktio tähän mennessä on Ridley Scottin Prometheus (2012), jossa hän näyttelee Elizabeth Shaw-nimistä tutkijaa. Minun on vaikea vieläkin vaikea suhtautua tuohon elokuvaan johdonmukaisesti; se on täysi pannukakku ja elokuvan kuvatus monella tapaa, mutta sisältää silti paljon kiehtovia ia inspiroivia juttuja. Näyttelijäpuolelta Noomi Rapace ja Michael Fassbender ovat ainoat kiinnostavat kaverit koko filmissä.

Passion ja Dead Man Down (2013) ovat hänen viimeisimmät elokuvansa, joista ensin mainittu on kiinnostavin. Se on Brian de Palman ohjaama pyskologinen draama/dekkari, jossa Noomi Rapacen näyttelemä mainosalan työntekijä ottaa mittaa pomostaan (Rachel McAdams); kaksi psykopaattia kilpailee siitä, kumpi on ovelampi. Dead Man Down on Niels Arden Oplevin (Miehet jotka vihaavat naisia) ohjaama rikosdraama. Hyvinkin keskinkertainen elokuva, jossa on Rapacen ohella pääroolissa Colin Farrell, jota en sanoisi suosikkinäyttelijäkseni. Tuorein Noomi Rapacen tähdittämä elokuva on juuri elokuvissa pyörivä rikosdraaama The Drop, jossa nähdään myös Tom Hardy ja James Gandolfini. Kuvauksien perusteella elokuva vaikuttaa kiinnostavalta, joten on sääli, ettei sitä Suomen teattereissa nähdä.

Noomi Rapace on upea näyttelijä ja toivoisin, että hän palaisi enemmän eurooppalaisten produktioiden pariin. Esimerkiksi Lars von Trierin ohjaksissa hänen lahjansa pääsisivät todella oikeuksiinsa. En sano, ettei amerikkalaiseltakin puolelta tulisi mitään hyvää, mutta ei yhtä suurella todennäköisyydellä. Se kama on standardisoidumpaa, mikä ilmiselvästi rajoittaa mahdollisuuksia. Tällä hetkellä Rapace on keskellä Unlocked -elokuvan kuvauksia; elokuvan, joka lähtökohtaisesti kuulostaa turhan nähdyltä Hollywood-rainalta.

Ai niin, melkein unohdin mainita yhden jutun. Sen, että Noomi Rapace on maailman kaunein nainen. Hänellä on kasvot, jollaisia ei ole toista tässä maailmassa. Se kasvojen muoto, poskipäät, hymy ja ruskeat silmät ovat varmasti korkeampien voimien muokkaamia. Ja kuitenkaan hänen kauneutensa ei ole särötöntä. Siinä on jotain virheellistä, ymmärrän jos joku pitäisi häntä jopa suoranaisen rumana. Hänen kroppansa ei ole erityisen naisellinen, hän on laiha ja hänellä on pienet rinnat. Mutta hänellä on kauniit ja naiselliset sääret ja reidet, kissapetomainen selkä ja oikean muotoiset käsivarret. Hänellä ei ole kummoista takamusta, hänen kropassaan on jopa maskuliinista vivahdetta. Mutta kaunein hän on silti, se joka muuta väittää on väärässä, objektiivisesti ;)

 Tässä yksi näyte hänen kauneudestaan, näitä aion tulevaisuudessa postata lisää.


Jestas, ihan sydän sulaa, kun tuota tuijottaa.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Elizabeth Taylor, poika!

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/94/Elizabeth_Taylor_portrait.jpg

Korppi on oikeus kirjoitti...

Aijjaahas, kuulenko vastaväitteitä? No onhan Taylorkin kaunis ilmestys, mutta eei kuule, voittajasta ei ole silti epäselvyyttä.

On toi kyl aika hyvä kuva kummiskin. Tommoset silmät pistäis mut polvilleni.

Antonyymi kirjoitti...

"Jos haluatte ymmärtää miksi juuri hän on aikamme parhaimpia näyttelijöitä, katsokaa Daisy Diamond."

Kiitos vinkistä, katsoin. Siihen en ota kantaa, onko Noomi Rapace maailman kaunein (vai Elizabeth Taylor, vai sittenkin Anna Karina), muttei noihin kasvoihin väsynyt ainakaan puolessatoista tunnissa, joista aika iso osa oli lähikuvaa. Kasvojen alastomuus korosti niiden ilmaisuvoimaa ja lisäsi osaltaan androgyyniyttä koko olemukseen. Maskuliinisine vivahteineen Rapace on täydellinen Jeanne d'Arc -muodonmuutoksen sisältävään rooliin. - Kuten muuten myös Lisbeth Salanderiksi. Olin nähnyt The Girl with the Dragon Tattoon joskus pari vuotta sitten, enkä kyllä olisi tunnistanut samaksi näyttelijäksi.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Tervehdys Antonyymi ja kiitos kommentista. Daisy Dimaond on varmaan puolet lähikuvaa Rapacesta, joten siinä ne kasvot tulevat viimeistään tutuksi. Enkä ihmettele, ettet tunnistanut, hän muuntaa ulkonäköäänkin joka leffaan enemmän tai vähemmän. Ja vaikka tietyt luonteenpiirteet ovat kaikissa hänen roolihahmoissaan, tuntuvat ne kaikki erilaisilta. Unohdat katsovasi näyttelijää, koska eri hahmo tuodaan joka kerta eloon.

Androgyyni on ihan hyvä sana, mitä hänen kroppaansa tulee. Kasvot ovat selvän naiselliset, joskin ainutlaatuiset. Vastaavanlaisia en ole koskaan nähnyt.

Antonyymi kirjoitti...

Tuosta muuntautumisesta: luin jostain, että hän mm. otti Lisbeth Salanderin roolia varten oikeat lävistykset. Kertonee jotain siitä intensiteetistä, jolla hän eläytyy rooleihin ulkoista olemusta myöten.

Daisy Diamond on elokuva, jota jää väkisinkin miettimään. Siitä voisi sanoa paljonkin, mutta toisaalta haluan vain olla hiljaa ja reflektoida tapahtumia mielessäni.

Pinnallisen tason huomiona voin kuitenkin todeta, että Rapacen vartaloa oli todella miellyttävä katsoa poikkeuksena tyypillisiin filmitähtien missinvartaloihin, joita näkee joka elokuvassa kyllästymiseen asti.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Terve taas. Haastatteluista päätellen hän toisinaan haluaisi mennä valmistautumisessaan jopa pidemmälle, mutta tuottajat ja ohjaaja joutuvat hillitsemään. Itsepäinen nainen kun on, niin saa toisinaan myäs tahtonsa läpi.

Ja siinähän on avain, miksi Rapacen vartalo ja kasvot jäävät mieleen: se erotuu aika selkeästi muista. Hän on kaunis, muttei klassisella tavalla. Dragon Tattoo -elokuvassakin hännen olemuksensa hyppää silmille, se ei voi olla äämättä mieleen.

Jos kiinnostaa katsoa vielä muita Noomin tähdittäviä elokuvia, suosittelen että katsot Babycallin, Sovinnon ja Passionin. Viimeksi mainittu on aika hauska Brian de Palman ohjaus, pastissityyliin tehty draama/rikoselokuva. Plussaa tulee myös kamerakikkailusta sun muista visuaalisista koodeista.