Ystävät kalliit

Oli mukava ilta ystävieni kesken. Paikalla oli vanhoja lukiokavereita, ja tapasin neljän vuoden jälkeen vanhan ala-astetoverini, en edes tiennyt hänen saapuvan paikalle. Oli niin mukavaa, niin mukavaa nähdä hänet. Hän on hyvä ihminen, isokokoinen ja rauhallisen tyyni kuin kallio. Hän on niin paljon sellaista mitä minä en ole, joten häntä voin hyvin mielin katsoa ylöspäin. On älytöntä, kuinka juttumme lähtee luistamaan heti, aivan kuin emme olisi olleet päivääkään erossa toisistamme. Niin paljon kuulumisia vaihdettavana, niin paljon puhuttavaa. Yksistään oli ilahduttavaa nähdä hänen kasvonsa pitkän ajan jälkeen, ja hänen leveästä hymystään päätellen minunkin naamatauluni saattoi olla miellyttävä näky.

Hyvien ystävien seurassa on niin turvallista, mistään ei ole paineita ja aika katoaa hetkeksi. Pidän tällaisista illoista, kun ei ole suunnitelmia, ei sen kummempaa toimintaa. Istumme, olemme ja puhumme. Perseilemme ja heitämme huonoa läppää. PS3:lla on tulilla yhdet pelit, kittaamme yhdet Marskin ryypyt (aika katkeraa tavaraa). Tuo lämmin ja ajaton tunnelma lähentelee sitä samaa, jonka koki lapsuudessa kavereiden kanssa leikkiessä. Ei silloin ajatellut sitä, että kohta pitää mennä kotiin syömään, tai murehtia leikin loppumisesta. Samaan tapaan me emme ajatelleet aikaa, keskustelin ala-astetoverini kanssa kuin aina ennenkin. Minulla on joskus vaikeuksia kadota hetkeen, olen liian tietoinen itsestäni. Nyt siitä ei ollut tietoakaan, olin hetken aikaa ajan ulkopuolella. Olin turvassa, kaikki on hyvin.

Oli mukava myös nähdä kuinka hyvin ystävilläni menee. En ole lähipiirissäni joutunut tragedioita todistamaan, päinvastoin. Ihmisillä on suunnitelmia, toivoa ja voimaa pyrkiä eteenpäin. Eräskin näistä on pari vuotta valitellut kovaan ääneen naisettomuuttaan. Hänen ja erään toisen kanssa olemme keväisin järjestäneet mökkireissun, joka menee saman kaavan mukaan: pidämme hauskaa ja ennen kaikkea puhumme paskaa naisista. Harvoin minäkään olen haukkunut yhtä hervottomasti naisia kuin siellä. Mutta mutta. Yksi näistä kavereista on seurustelut jo vuoden, mutta jaksaa yhä haukkua naisia. Mutta tämä toinen tyyppi, joka oli vielä kovempi paskapuhuja ja aika epätoivoinenkin välillä, on seurustellut syksystä lähtien. Eli mistä hitosta enää keskustelemme tulevilla mökkireissuilla!? No niin, on hienoa nähdä, että hänelläkin menee hyvin. Hän vaikutti kohtalaisen masentuneelta vielä alkukesästä, mutta on nyt virkeä. Kun on naisystävä ja töitä, jaksaa porskuttaa.

Ala-astetoverini on vapaapalokunnassa, ja suunnittelee erään toisen paikalla olleen kaverin kanssa perustavansa yrityksen. Suunnitelma kuulosti kaikin tavoin hyvältä, olin innoissani kuultuani siitä. Tulin niin hyvälle mielelle nähtyäni kuinka hyvin kaikilla vaikuttaa menevän. Eivät kaikki seurustele, mutta ovat toiveikkaita. He opiskelevat, käyvät töissä tai tekevät molempia. Yksi pänttää TKK:ssa, illan isäntä maanpuolustuskorkeakoulussa. Viimeksi mainittu onkin sangen määrätietoista sorttia, hän menee vielä pitkälle elämässään. Olen aika ylpeä hänestä. Hitto, voiko ystävistään olla ylpeä? No, miksi ei. Minusta on ainoastaan ilahduttavaa nähdä menestystä ympärilläni. Kun katselen noita ihmisiä, ajattelen että onko meillä sittenkin toivoa?  Vaikka minä saatan olla menetetty tapaus, nämä ihmiset voivat todella saada aikaan. Sanotaan, että nuorisossa on toivo ja ystävieni suhteen uskaltaisin laittaa pelimerkkini likoon.

Ystävät ovat hyviä, heistä ei kannata irti päästää. Vuosienkaan ero ei merkitse mitään, siteet eivät katoa. Mutta tuskin koskaan saan sellaisia ystäviä kuin nämä, joihin lapsena ja koulussa tutustuin. Tekisi mieleni sanoa heille, että rakastan heitä kaikkia, mutta en kehtaa.