perjantai 19. joulukuuta 2014

Herkkyys minussa

Lässytin lässytin lää. Yää yää, vää vää. Minua risoo kirjoittaa tästä aiheesta, koska se hävettää minua. Mutta vollotetaan nyt sitten kunnolla. Eli käsittelen tässä miten herkkyys ilmenee minussa. Edellisessä herkkyyspostauksessa kävin läpi teemaa vain yleisellä tasolla.

Olen ollut herkkä niin kauan kuin muistan, tunteellisesti kuin muutenkin. Stressaannun todella helposti ja kestän sitä kaiken lisäksi huonosti. Siinä missä toisia paineen alla työskentely tehostaa ja he suorastaan nauttivat siitä, minua se lähinnä lannistaa. Tai sekin toki rippuu: pieni jännitys ennen esiintymistä tai tenttiä on hyväksi, se pitää skarppina. Esiintymisen suhteen ne ensimmäiset kymmenen sekuntia ovat pahimmat, sitten luistaa. Esiintymisestä jopa nauttii tietyissä määrin, siihen uppoutuu. Mutta pointti on siinä, että se kuluttaa henkisesti. Stressaavan suorituksen jälkeen energiani on loppuunimetty, minun täytyy sammuttaa itseni. Saatan samoin nauttia isoista väkijoukoista ja juhlista kavereiden kesken, mutta ne kuluttavat voimani loppuun. Minun on päästävä lataamaan akkuni yksinäisyyteen ja rauhaan. Armeija olikin kaikkialla läsnä olevan sosiaalisen elementtinsä vuoksi helvetin kuluttavaa, viikonloppuvapaat olivat kuin hermolomaa siunatuilla rauhansaarilla. Ajattelin kauhulla niitä ihmisiä, jotka rankan leiriviikonkin jälkeen lähtivät baareihin rellestämään ja vetämään viikonlopun kestäviä rännejä. Ikään kuin viikon koettelemuksissa ei olisi ollut jo tarpeeksi kestämistä! Baari-ilta armeijaleirin jälkeen lähentelee eksistentiaalista painajaisunta.

Mikään ei ole yhtä nautinnollista kuin tyhjä kalenteri ja joutilas aika. Kesätöissä oltuani ymmärsin sen seikan, että arvokkain asia tässä maailmassa on oma aika, vapaa-aika. Mitä enemmän vapaa-aikaa, sitä enemmän luovuutta ja vapautta. Työt ovat toki välttämättömiä, mutta vain välttämättömiä, jotta voi kustantaa vapaa-ajan. Minä en hingu unelmatyön perään, koska kaikki hauska tapahtuu vapaa-ajalla. Siksi en enää halua luuhata yliopistossa, ei minua kiinnosta kouluttaa itseäni johonkin työhön. Kunhan on jokin työ, vapaa-aika on tärkeintä.

Mutta niin, tyhjä kalenteri on paratiisi arjessa. Minä en stressaa vain työtehtävän suoritusta tai ohjelmakohdan tekemistä kalenterissa, jo niiden odotus stressaa. Jos tiedän joutuvani saman päivänä tekemään arkisia askareita tai lähtemään asioille, on se päivä jo etukäteen pilalla. Jotta von istua kirjan kassa sängylle ja paeta rauhallisille saarille, edellyttää se sitä, ettei minulla ole velvoitteita. Jo tieto niistä pilaa tuon hetken, enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään. Siksi pyrin hoitamaan asiani ja arkiset askareetkin mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti pois alta, että voin keskittyä pääasiaan, eli haaveiluun.

Matkustin eilen junalla vanhempieni luokse, missä vietän aina jouluni. Helvetti, että vihaan junassa istumista. En kärsi matkapahoinvoinnista, mutta en kykene tekemään mitään junassa. Lukemisesta tai kirjoittamisesta tulee paha olo, penkissä on vaikea ottaa täysin mukavaa asentoa. En voi luontevasti jaloitella, kuten minulla on kotona tapana tehdä, joten voin vain ajatella, nukkua ja puuduttaa persettäni. Yksi hirveimpiä juttuja junassa oli, kun yritin kirjoittaa koulutehtävää. Hyi helvetti sitä kivun ja pahoinvoinnin määrää, työskentely on kerta kaikkiaan mahdotonta. Minulla oli pitkään kammo erästä kirjaa kohtaan, koska yritin lukea sitä junassa. Jo tieto siitä, että matkustan junalla stressaa; stressaan junamatkaa viikko etukäteen. Lisäksi päälle tulevat matkavalmisteluun liittyvät neuroosit, vittujen vittu. Olisi helppoa olla aatelisherra, jonka palvelijat huolehtivat arkisista hommista, niin voisin keskittyä tärkeämpiin asioihin (ja kysehän ei ole siitä, etten olisi askareisiin tottunut, en vain näe miten niistä voisi nauttia).

Matkustaminen on joskus virkistävää, mutta kaikki siihen liittyvä stressi ja paska on niin lannistavaa, etten tee sitä mielelläni. Minä olen täysiverinen himatuikku, tykkään olla paikoillani. Vihaan muutoksia, minulle riittää vaihteluksi Suomen sää. Ja arvatkaa pidänkö nykyajasta, jossa maisemat ja paikat muuttavat jatkuvasti muotoaan ja jossa mikään ei ole pysyvää. Arvatkaa pidänkö netistä, jossa sivujen ulkonäköä on pakko päivittää säännöllisesti ilman mitään syytä. Vihaan muutoksia ja varsinkin sellaisia, jotka kohdistuvat toimiviin järjestelmiin. "Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä", mikä tuossa on niin vaikeaa ymmärtää. Mikseivät asiat voisi pysyä edes sukupolven ajan paikoillaan, miksi kaikki on revittävä rikki? Vittu, että vihaan, vihaan, vihaan tätä aikaa.

Olen siis niin heikko, että luhistun stressistä. Lisäksi en kestä väkivaltaa, verta tai anatomiaa. On koomista, että sisäisestä väkivaltaisuudestani ja aggressiivisuudestani huolimatta pelkään väkivaltaa. En käytä väkivaltaa, enkä pidä siitä. En kestä graafista väkivaltaa elokuvissa (saatikka oikeassa elämässä!), vaan käännän katseeni pois. Minulle on suuri arvoitus, kuinka kukaan voi olla kirurgi, sairaanhoitaja taikka teurastaja. Minulle on arvoitus, kuinka kukaan voi olla läheisissä tekemisissä ihmisanatomian tai veren kanssa. Uskokaa tai älkää, olen pyörtynyt biologiantunnilla, kun opettaja avasi kalaa havainnollistaakseen sen anatomiaa. Olisin huono apulainen Pentti Linkolalle, kun en voisi kaloja perata.

Älkää muuten käsittäkö väärin, en tosiaankaan väheksy sairaanhoitajia tai teurastajia. Pikemminkin ihailen heitä, koska heiltä löytyy vahvuutta, joka minulta puuttuu. Varmasti teurastajana oleminen vaatii tietynlaista luonnetta, ei se kaikilta onnistuisi. Mutta välttämättömiä he ovat yhtä kaikki. Kuten ovat ihmiset, jotka voivat silmäänsä räpäyttämättä avata ihmisen kallon korjatakseen aivoja. Minua kiehtoo biologia ja anatomia, mutta kammoan niitä käytännön tasolla. Kammoan niitä sen verran, että aloin saada koulun biologiantunneilla paniikkikohtauksia. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni, kun oli pakko puhua psykiatrille. Puhuminen auttaa.

Olen myös itkupilli ja mammanpoika. Aina olen ollut pojaksi ja mieheksi altis itkeskelemään ties mistä. Arvatkaapa, vituttiko, jos minut sai koulussa luokan edessä itkemään. Se pala nousi niin usein ja niin helposti kurkkuun, ja se oli sitten menoa. Aina joku nauroi minulle jostain, aina joku piti minua pilkkanaan. Päiväkodissa varsinkin nämä "paremmat ihmiset" olivat minua vastaan, heikkous vetää kiduttajia puoleensa. Kunnallisessa päiväkodissa jopa eräs hoitaja alkoi retuuttelemaan minua kesken päiväunieni ilman mitään syytä, vihaisesti tiuskien. Ihmisten suhtautuminen minuun on kaksijakoista: suurin osa hyväksyy minut ja tulee kanssani toimeen, mutta osa suhtautuu minuun selkäytimestä nousevalla halveksunnalla ja aggressiolla. Siitä oli kyse tuon hoitajankin reaktiossa, minussa on vain jotakin vialla. Minussa on jotakin, joka vetää vihaa puoleensa. Vaikka en olisi tehnyt mitään väärää, loukannut mitenkään, nämä ihmiset vihaavat minua. Perhepäivähoidossa ne olivat taas muut lapset, jotka olivat niitä "parempia ihmisiä" ja pitivät minua sylkykuppinaan. On siis sikäli ihme, että sopeuduin kouluun huomattavasti helpommin ja sain sieltä hyviä kavereita.

Olen itkupilli ja mammanpoika. Vielä yli kymmenenvuotiaana menin välillä äidin viekkuun nukkumaan ja annoin hänen silittää poskeani ja hiuksiani. Hitto, kilpailin joskus keskimmäisen veljeni kanssa siitä, kuka saa tänä yönä mennä hänen viereensä nukkumaan. Ja sitten nukahdettuani, isäni kantoi minut omaan vuoteeseeni, kun hän tuli itse maate. Äitini on niin kovin tärkeä ihminen, hän on pitänyt puoliani ja katsonut perääni. Hän on tarpeen tullen pitänyt minua nuhteessa, hän on hyvä kasvattaja. Hän on - toisin kuin minä - vahva ihminen, ilman häntä tuskin olisin enää olemassa. Ja sitten toisaalta en ole riippuvainen hänestä; vaikka opiskelupaikkakunnalla asuessa iskee joskus ikävä, olen ollut joskus miltei puoli vuotta poissa kotoa, koska viihdyn liian hyvin yksikseni.

Murrosikään tulo oli itkeskelyn kannalta helpottavaa, koska pystyin hallitsemaan sitä nyt. Kai sillä on jotain tekemistä testosteronin kanssa, ja olen siitä ihan kiitollinen. En ole yhteentoista vuoteen itkenyt julkisesti tai toisen ihmisen nähden. Se on yksinkertaisesti liian nöyryyttävää, en voi tehdä sitä enää. Olen aivan yhtä itkuherkkä kuin ennekin, mutta säästän kyyneleet yksinäisiin hetkiin. Vaikka en itke enää tuosta vain, liikutun helposti ja vuodatan kyyneleitä lähes päivittäin. Hävettää myöntää moisia, mutta niin se vain on. Tai no, en ehkä vuodata kyyneleitä, enemmänkin vain liikutun ja kosteutta kerääntyy silmiini. Mutta niin, nyyh niisk yyh.

Jos olenkin herkkä itkemään, niin onneksi on myös hymy herkässä. Ylipäätään tunteeni ovat liian herkässä ja liian intensiivisiä. Mutta joskus siinä on hyviäkin puolia. Yhtä helposti kuin minut saa itkemään, minut saa myös nauramaan ja hymyilemään. Ja koska nauramista ja hymyä minun ei ole koskaan tarvinnut pidätellä tai oppia pidättelemään, tulevat ne herkästi esiin. Minulla on maailman surkein pokeri ja saatan repeillä tai hymyillä sopimattomissa tilanteissa. Minulla on näet taipumusta toimia päinvastaisesti kuin käsketään, joten vakavuutta tai arvokkuutta vaativissa tilanteissa saatan repeillä, mikä tuottaa häpeää jälkeenpäin. Toisaalta jos kuvattaessa käsketään hymyilemään, unohdan mitä sana tarkoittaa ja kaikki hymy katoaa kasvoiltani. Tuossa tilanteen voi pelastaa vielä velmusti hymyilevä tai ilmehtivä kuvaaja, koska reagoin helposti muiden ilmeisiin.

Olen tyhjännauraja, koska saatan alkaa nauramaan ilman syytä. Ja kuten edellä sanoin, tilanteet, joissa ei saisi nauraa, naurattavat eniten. Kun kävelen laduilla ihmisiä vastaan, saattaa minua joskus alkaa vietävästi hymyilyttämään tai jopa naurattamaan, minkä yritän parhaani mukaan kätkeä. Mitä ihmiset nyt ajattelisivat, jos vastaan kävelee päättömästi hymyilevä mies? Pidättelen hymyä kaupan kassoillakin, vaikka on sanottu, että hymy itse asiassa virkistää asiakaspalvelijaa.

Paitsi tunne- myös aistiherkkyyttä löytyy. Olen ronkeli makujen suhteen, en kestä alkoholijuomia (maun takia, mutta on minulla huono viinapääkin), kahvia, teetä tai energiajuomia. En pidä liian makeasta, kuten saksalaisista konvehdeista, jotka on kyllästetty liialla makeudella. Liian kovat äänet ja visuaaliset ärsykkeet käyvät nekin hermoille. Kestän niitä tietyissä rajoissa, kuten elokuvien tehosteita teattereissa aina tuon tuosta. Joskus on edelleenkin pakko laittaa silmät kiinni, kun kuvavyöry alkaa huimata tai pelkään pyörtyväni. Konserteissa tykkään käydä, niissä pahin melu suodattuu korvatulppien kautta, eikä valoshow yleensä käy silmiin. Huvipuistoja en ole koskaan sietänyt, ensimmäinen kerta vuoristorataa jäi myös viimeiseksi. Kuolen huvipuistoissa tylsyyteen, koska niissä ei ole minulle mitään tekemistä ja pelkään ja vihaan kieputtavia laitteita. Kummitusjunassa pidin lapsena simmut kiinni ja Linnanmäen vekkulassa pillahdin itkuun, kun se paikka suorastaan vyörytti aistikuormitusta ja varsin pyörryttävää sellaista. Se oli vain liikaa.

En pidä kaupungeista ja niiden melusta ja ruuhkasta. Joskus kykenen eksymään ajatuksiini, mutta melu ja ympäriinsä törmäilevät ihmiset vievät huomioni, pommittavat hermojani armottomalla aistihyökkäyksellä. Liikenteen melu ja ihmismassan kauhu sahaavat aivoissani, hakkaavat kuin lekalla sinne. Kaupungit ovat aivan luonnottomia ympäristöjä, ihmettelen etteivät kaikki vain sekoa ja ryhdy tappamaan toisiaan. Minun ainakin tekisi mieleni räjähtää pieniksi lihasuikaleiksi ja repiä ympärilläni olevat ihmiset. Pienet lihapalat ovat kuin luoteja räjähdyksen voimasta ja tunkeutuvat syvälle lihaan. Hyvällä tuurilla jatkaisin elämääni syöpäsoluina sadoissa vartaloissa. Ainoa sopiva ratkaisu Helsingille olisi kymmenen megatonnin ydinpommi sen niskaan.

(No okei, joskus, mutta vain joskus kaupungeissa on mukava käydä. Joskus se ihmishyörinä tuntuu jopa esteettiseltä ja öinen Helsinkikin voi olla kaunis paikka. Vihaan Kamppia ja kaikenkarvaisia ostoskeskuksia ja lasiteräshirviöitä yli kaiken, mutta kaupungeissakin on kauniita paikkoja.)

Vihaan shoppailua ja kaupoissa käyntiä. Isot ostoskeskukset ovat julmetun ahdistavia paikkoja ja haluan niistä pois mahdollisimman pian. Tulen itse asiassa hyvin aggressiivisiksi niissä, ja vain töin tuskin saan hillittyä raivoni. Tekee mieli lähinnä tempaista kirves ja hakata ihmiset palasiksi sillä. Helvetti ovat ostoskeskukset.

Vihaan stressiä, deadlineja ja kiirettä. En ikinä halua tehdä mitään kiireessä, vihaan sitä ehkä yli kaiken. Arvatkaapa, oliko armeija tuosta syystä mukava paikka? Arvatkaapa, oliko siellä aikaa tehdä asiat rauhassa ja valmistella perusteellisesti? Vaikka ei ollut kiire, oli kiire. Vittu saatana, näen vieläkin painajaisunia noista jutuista, koska kunnolla ei ehdi tehdä mitään ja kiireessä unohtaa asioita. Ja koska olen neuroottinen, vihaan asioiden unohtamista.

Inhoan konflikteja ihmisten kanssa, mikään ei ole niin inhottavaa kuin tunne selvittämättömistä asioista. Jos olen pahoittanut jonkun toisen mielen, tai meillä on ollut riitaisa erimielisyys, tunnen pakottavaa tarvetta sopia asia. En kestä sitä, että välillämme roikkuu kaunaa, riitoja tai epäselvyyksiä. Haluan saman tien pyydellä anteeksi, puhua asiat halki. Voin hetken tai pari murjottaa toiselle, mutta sitten on raahauduttava pyytämään anteeksi tai puhumaan; mitä tahansa, riidat ovat kamalia.

Tämä riittää aiheesta tällä erää. Jaksoiko joku lukea tänne asti?

8 kommenttia:

Sametti kirjoitti...

No huhhuh. Kuulostaa kieltämättä aika "erikoisherkältä", mistä kirjoitit aiemmin.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Samaa mieltä. On tuo aika huhhuh. Jotain tuonsuuntaista sanoi veljenikin, kun hän kuuli minun pyörtyneen biologiantunnilla. Eiku se meni näin: "voi hellanlettas". Hän on osannut aina vittuilun taidon :D

Curufin kirjoitti...

Käytän nyt taas blogiasi vähän Sarastuksen kommentointipalstana. Hännikäinen ilmeisesti aikoo kirjoittaa maskuliinisuudesta: http://sarastuslehti.com/2014/12/20/mies-ja-moderni-elama-tulevan-kirjan-johdanto/

Tuota lukiessa tuli vähän sellainen olo, että olisi lukenut aiemmin, varmaan juuri Hännikäisen käännöksissä Jack Donovanin teksteistä. Toisaalta varmaan Hännikäisellä on omaakin sanottavaa aiheesta ja toiston välttäminen täydellisesti on aika vaikeaa.

Itselläni on vähän kaksijakoinen suhde maskuliinisuuden ihanteisiin ja tämän bloggauksen perusteella varmaan blogistillakin? On monenlaisia ihanteita ja rooliodotuksia, joita ei pysty eikä kaikissa tapauksissa edes halua tai kiinnosta täyttää. Osa tulee ulkoa esim. parisuhteissa vaatimus miehelle olla aloitteentekijä, osa itsestä esim. velvollisuudentunto, isänmaallisuus ja jonkinlainen soturi-ihanne velvoittivat käymään armeijan.

Hännikäinen ja Donovan korostavat kädentaitoja miehisenä hyveenä. Itse peukalo keskellä kämmentä tyyppinä pyrin jättämään nämä mahdollisimman pitkälle muille. Intissäkin tuli aina vähän töhöiltyä kaikenlaisten kelojen, laitteiden tai vaikka aseen puhdistuksen suhteen. Ironista kyllä, Curufinin lisänimi oli Taidokas :).

Armeijassa tämä ristiriita tuli esille voimakkaammin kuin aiemmin. Huomasin, etten kyennyt toteuttamaan ihanteitani. En ollut hyvä ampuja tai suunnistaja, sanoisin että olin ylipäätään melko huono sotilas juuri yleisen kädettömyyden takia, vaikka fyysinen kunto oli (ja on) ihan ok, etenkin kestävyyden osalta. Johtotehtäviin en siksi hakeutunut eikä pakotettukkaan.

Toinen kohta, jossa on vaikea samaistua, on puhe koulusta tyttöjen paikkana. Itselle koulu (ala-, ylä-aste ja lukio) oli onnistumisten ja pätemisen aikaa ;), jota voi ihan hyvillä mielin ainakin tuntien osalta muistella. Luokassa istuminen ei sinänsä ollut ongelma. Toki ehkä erona tyttöihin väitin myös opettajille vastaan kun siltä tuntui, ns. kympin tytöt lähinnä viittasivat kysyttäessä.

Eihän kaikkia maskuliinisia piirteitä voi toki odottaakkaan täyttävänsä. Mutta kuinka kaukana voi ihanteitaan olla, ennen kuin ristiriita on sovittamaton?



Ja niin, hyvää Joulua sinnekkin!

Veden Jakaja kirjoitti...

Hyvä blogaus, oikeastaan samaistuin siihen jossain määrin, kun itsekin olen miespuolinen 91 syntynyt INFP Lmao

Olen samaa mieltä etenkin kaupungeista, olen nyt asunut kaupungeissa - tai ns. soluasunnoissa viimeiset 5v enkä yksinkertaisesti kestä enää kauaa ja olenkin alkanut miettiä mahdollisuutta muuttaa joko a. kesämökille tai b. maaseudulle - ihan sama minne, kunhan on omaa rauhaa ja hiljaisuutta.

Kaupungeissahan tuo rappio jokatapauksessa esiintyy ja siellä ihmiset tulee kirjaimellisesti hulluksi, riippumatta siitä tiedostaako he sitä itse vai ei. Tilastot tukee hypoteesiä.

Jos saisin päättää niin kaikki kerrostalot ym. ja tiheään asutetut lähiöt kiellettäisiin lailla.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää Curufin ja Veden Jakaja ja kiitos komemnteistanne.

Curufin: Itse pidän Hännikäisen tekstiä erittäin selväjärkisenä, tuo tuleva kirja menee varmaan vielä ostoon. Yhdyn hänen näkemyksiinsä ihanteellisesta maskuliinisuudesta esim. kädentaitojen ja soturihyveiden suhteen. Kannattaa tosin muistaa, että Hännikäinenkin mainitsee käsittelevnäsä vain itettyjä maskuliinisuuden aspekteja. Toisin kuin feministit luulevat, on kautta aikojen ollut monia tapoja olla mies. Soturikin voi olla muulla tapaa, kuin kantamalla vain miekkaa. Miehet ovat olleet munkkeja, pappeja, oppineita ja ties mitä shamaaneja. Noillekin rooleille yhteisiä nimittäjiä ovat kunnian- ja velvollisuudentunto.

Olen itsekin syntynyt peukalo keskellä kämmentä, mutta pidän järkevänä että pyrkisi tästä huolimatta kehittämään perustaitoja edes auttavalle tasolle. Kaikki miehet eivät ole koskaan olleet nikkareita, mutta eivät perustaidot haitaksikaan ole.

En ollut minäkään kummoinen ampuja saatikka suunnistaja. Molemmat kyllä sujuivat ilman kummempia ongelmia, mutta en ollut niissä millään muotoa lahjakas. Koulu oli minullekin se paikka, jossa pääsin loistamaan. On meitä miehiäkin siis moneen lähtöön, me emme vain taida edusta sitä tyypillisintä otosta. Siksi meidän tulisi toteuttaa maskuliinisuuttamme vahvuuksiemme kautta, mitä ne ikinä ovatkaan.

Veden Jakaja: mehän olemme siis henkisiä kollegoja, ylävitosten paikka. Kaupungit ovat käärmeenpesiä, mikä on vain korostunut modernin arkkitehtuurin kautta. Joskus kaupungitkin saattoivat olla kauniita, nyt moista voi nähdä tiettyjen kaupungien vanhoissa osissa.

En suoraan kieltäisi kerrostaloja, vaan madaltaisin niitä ja muuttaisin arkkitehtuuria kauniimmaksi.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Ja hyvää joulua kommentoijille!

Veden Jakaja kirjoitti...

Jepa lisääppä skypeen: randomi777@suomi24.fi

Olisi ihan jees vaihtaa ajatuksia kertaluontoisesti ihan kunnolla, sikäli kun allekirjoitan monia ajatuksiasi ja kun INFP olet. Itsekin kun olen ns. konservatiivinen infp -91

Tullut tässä netissä juteltua jo kymmenien INFP:tten kanssa, ja koitan siinä samalla hahmottaa kokonaiskuvaa mitä tulee MBTI:hen, ihan kiintoisia ihmisiä kaikki ollut, ei siinä. Ja opinnäytetyön varmaan teen niinikään MBTI:stä xP

Mutta joo, hyvät joulut jokatapauksessa.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Päivää Veden Jakaja ja hyvää joulua. Tuota noin, en oikein välitä skypestä ikävä kyllä. Sähköpostiosoitteeni on korppionoikeus@gmail.com, joten voit kirjoittaa vaikka sinne lisää.

Toivotan onnea opinnäytetyöhösi, aiheesi ei liene kovin tyypillinen.